lauantai 1. lokakuuta 2016

Sitruunaista pastaa ja hernepestoa

Ja näin polkaistaan lihaton lokakuu taas käyntiin! Ihan tarkkaan en ole ehtinyt pohtimaan että mihin suuntaan tänä vuonna tätä vien. Katsotaan mitä matkan varrella tapahtuu. Yritän saada valokuvat ihan ajallaan kaikkiin postauksiin, mutta voi olla että muutaman lisäilen sitten jälkikäteen.

Ensimmäisenä eetteriin ohje, joka menee nopeasta arkiruoasta hernepeston kanssa. Tätä on meillä varioitu muutamallakin tavalla ja tuntuu olevan kaikkien herkku. On maistunut niin kesäkuumalla, kuin viileänä päivänäkin. Niin tai näin, tämän saa halutessaan äkkiä pöytään.

Sitruunapastaan tarvitset:
Pastaa sen määrän minkä syöt (tähän sopinut oikein hyvin sekä täysjyväpasta että se "paha valkoinenkin")
suolaa keitinveteen (pidä mielessä merivesi! Pastavesi saa olla hyyyyvin suolaista)

1/2 dl öljyä
2 rkl sitruunan mehua
yhden sitruunan kuori raastettuna
1/2 tl sokeria
ripaus suolaa

Keitä pasta ohjeen mukaan. Sekoita öljy, sitruunan mehu ja kuoriraaste, sokeri ja suola keskenään ja jätä maustumaan.

Hernepestoon tarvitset:
200g pakasteherneitä
1/2 ruukkua basilikaa
1/2 dl raastettua parmesania
1 rkl öljyä
2 rkl sitruunan mehua
1/2 tl suolaa
mustapippuria
yhden valkosipulinkynnen
1/2 dl pastan keitinvettä

Sulata pakasteherneet. Sekoita kaikki ainekset keskenään sauvasekoittimella tai muulla soseuttajalla. tämän voi tehdä suht valmiiksi pastan kiehuessa ja lisätä lopuksi sitten pastan keitinveden. Ylipäätään arvioi itse tarvitseeko sitä keitinvettä minkä verran pestoon lorottaa. Itse tykkään hieman kiinteämmästä pestosta, kuin juoksevasta lurusta. Lisää sitruunaöljy pastaan ja sekoita hyvin. Lisää pesto pastan päälle. Raasta pinnalle parmesania raasteena tai lastuina. Syö!

Tämä maistuu hurjan hyvältä, kirpeä sitruuna ja makea herne täydentää toisiaan ihan mahtavasti. Käytin kuvituksena vanhaa kuvaa, tässä mukana pari siivua pekoniakin. Oikeasti tämä ruoka ei kaipaa lihaa itseensä. 

perjantai 30. syyskuuta 2016

Huomenna se alkaa!

Nimittäin lihaton lokakuu. Ja viime vuotiseen tapaan tämä näkyy blogissakin. Julkaisen lokakuun jokaiselle päivälle jonkun reseptin teemaan sopien. Ota käyttöön tai inspiroidu!

Viime vuonna syötiin lihaa lihattoman lokakuun aikanakin, mutta panostettiin laatuun. Jauhelihaa tai muuta "helppoa ja halpaa" ei syöty kertaakaan, vaan ne kerrat kun lihailtiin, syötiin kokolihaa tai kalaa. Tänä vuonnakin ajattelin toteuttaa lihattoman lokakuun aikana jotain tiettyä teemaa ja tänä vuonna se olisi vegaaniset reseptit. Tarjoan siis lihattoman lokakuun aikana myös muutaman helpon ohjeen vegaaniseen ruokaan. Tämä on haaste ennenkaikkea mulle itselleni, koska vaikka meillä syödään kasvisruokaa todella paljon, on vegaaninen keittiö ehdottomasti alueena mulle vielä vieraampi. Ehkä isoimmaksi haasteeksi mä koen hunajan poisjättämisen, käytän hunajaa nimittäin ruoanlaitossa makeuttajana todella paljon. Mutta katsotaan mitä tilalle kehitetään... Vegaanisesta keittiöstä voisin muuten ehdottomasti suositella  sellaisen kanavan tilausta youtubesta kuin PS Olen vegaani. Löytyy myös Instagramista.

Nykyäänhän pelkkä kasvissyönti on todella helppoa. Nopeita lihankorvikkeita on tarjolla paljon eikä tarvitse olla oman elämänsä Jyrki Sukula selvitäkseen niiden valmistamisesta. Mä olen kokeillut näitä viimeisimpiä lihankorvikkeita todella vähän mutta ajattelin nekin sisällyttää tänä vuonna lihattoman lokakuun reseptihaasteeseen. Tulossa reseptit ainakin Mifusta ja Härkiksestä. Vaikka olen ihan tohkeissani siitä että näitä vaihtoehtoja on, en itse ole lämmennyt vielä esimerkiksi nyhtökauralle. Musta se paketti on hintaansa nähden melko pieni plus nyhtökaura ei näytä kovin hyvältä. Mä olen todella nirso kokki ja vaikka muuten en olekaan visuaalinen ihminen, niin ruoan suhteen mulle on todella tärkeää miltä ruoka näyttää. Nyhtökaura ei lähtökohtaisesti näytä musta kovin luokseen kutsuvalta. Mutta katsotaan lähtisikö nyhtökaurakin tässä kokeiluun... olen ehdottomasti avoimin mielin mutta toistaiseksi en ole kokenut tarpeelliseksi sitä kokeilla. Vaihtoehtoja kun on muitakin.

Meillä on syöty jo pitkään valtaosaisesti kasvisruokaa. Etupäässä siksi että se on paremman makuista ja heti perässä hyvänä syynä tulee myös eettisyys. Lisäksi ihminen ei tarvitse lihaa ravinnoksi päivittäin. Tässä vuoden sisällä meillä on kiinnitetty tarkasti huomiota lihan alkuperään. Ostamme enemmän ja enemmän lihojamme suoraan tuottajilta. Edelleen meille on tärkeää että liha on kunnon lihaa, ei pelkkää jauhettua mössöä. Meillä maksetaan ihan mielellään ruoasta vähän enemmän, jos sillä taataan laatu. Kananmunat olemme hankkineet jo parin vuoden ajan suoraan kanalasta, paikasta josta tiedämme millaisissa oloissa kanat elävät. En usko että meistä kasvisruokailijoita tulee kokonaan mutta varmasti otamme tavaksi vegaanisetkin ruoat. Näkisin vegaaniset ruoat myös yhtenä osana monipuolista ruokavaliota. Ja ennenkaikkea olen valmis vastaanottamaan hyvät vegaaniset ruoat. Ruoka kun ei meillä ole pelkkää polttoainetta vaan sen pitää maistua hyvältä, antaa elämyksiä ja nautintoa. Nyt kun tässä on vegaanistakin keittiötä mietiskellyt ja kokeillut niin ei se niin vaikeaa ole ollutkaan. Mä luulenkin että syömisen kohdalla meidän mielikuvat ei aina kohtaa sen todellisuuden kanssa. Me luullaan helposti jotain asiaa vaikeammaksi, kuin se onkaan.

Jos me ostetaan kaupasta lihaa, niin ostetaan lähinnä punaliputettuja lihoja ja kaloja. Tämä ruokahävikin takia. Nuo paketit päätyy aina pakkaseen odottelemaan. Ja nuokin pyritään tarpeen tullen valitsemaan luomuna. Laatu on tärkeää! Mulle itselleni on tärkeää miettiä ruoan alkuperää myös siltä kantilta, että miten kaukana se on tuotettu sieltä missä me asutaan. Valitsen oikeasti mielummin sen suomalaisen luomulihan kuin kiinassa kasvatetun soijapavun. Kaikkea ei voi saada kotimaisena ympäri vuoden mutta vähän voi vertailla että mitenkä kaukaa sitä ruokaansa lennättää. Mä tiedän että tätä asiaa saa pyöriteltyä ihan loputtomiin ja mielipiteet riippuu pitkälti siitä, miltä näkökantilta asiaa tarkastelet. Joku toinen kokee tärkeämmäksi kuitenkin sen soijan syömisen, koska se menee suoraan ihmisen ravinnoksi eikä eläinten ruoaksi. Niin tai näin, musta tärkeintä on että ihminen tarkastelee niitä omia ruokailutottumuksiaan ja tekee sen minkä voi. Todennäköisyys takapakeille on, jos asiat tuntuu liian hankalilta. Pienetkin muutokset on parempia kuin ei mitään!

Viime vuonna sain tosi kivaa palautetta tästä, toivottavasti maistuu (ehe ehe) tänäkin vuonna. Viime vuotisiin infopläjäyksiin en nyt tänä vuonna ajanpuutteen vuoksi taivu, mutta oon yrittänyt panostaa reseptiikkaan viime vuotta enemmän. Mainittakoon ennen kamppiksen alkua että olen siis kaikki ainekset ja muut hankkinut ihan itse. Ei yhteistöitä tässä taustalla. Kuukauden aikana tulee nopeita arkiruokia, lisukkeita, pataruokia, lohturuokia ja.... no katsotaan mitä muuta.

Hyvää lihatonta lokakuuta!

maanantai 26. syyskuuta 2016

Kuulumissii

Mun pitäisi täyttää huomiseen kehityskeskusteluun sitä sellaista kuponkia, eli päädyin bloggaamaan. Mä pidän kehityskeskustelun konseptia ihan älyttömän tärkeänä ja hyvänä, mutta tänä vuonna homma tuntuu jotenkin erityisen vaikealta. En ole töissä puhunut kuin parille tyypille mun koulu- ja uranvaihtohaaveista. Mun lähiesimies ei tiedä asiasta ja joka puolelta heitetään neuvoksi että ei kannata kertoakaan ennenkuin koulupaikka on plakkarissa. Enkä mä oikein koe itsekään mielekkääksi mainita asiasta pomoille, mutta en myöskään koe hyväksi tehdä mitään kovin erityisiä kehitys-suunnitelmia tämän nykyisen urani eteen, kun toiveena on kuitenkin päästä pois. Ja huomenna sellaisia suunnitelmia siis pitäisi nyt sitten mennä tekemään. Mulla on huono omatunto siitä, että muhun lähdettäisiin satsaamaan ihmeemmin tässä vaiheessa, kun en kuitenkaan halua jäädä. Kun en kuitenkaan näe itseäni näissä hommissa pysyvästi sitoutuneena. Mun alalla isommat koulutukset ym. maksaa maltaita ja mun pomo tuossa jo aiemmin puhui parista, johon voisin mennä. No sinänsä kyllä kiinnostaa mutta tuntuu että en kehtaa. Mutta mitenkä nyt sitten kieltäydyt ilman että kerrot mitään? Mä olen kuitenkin motivoitunut tekemään töitä mutta en kehittymään. Mielummin soisin sen paikan ja mahdollisuuden kehittyä jollekin toiselle, joka on jäämässä. Asia olisi niin eri jos mulla ei olisi mitään tulevaisuudensuunnitelmia. Tiedän että tässä pitäisi varmaan vaan suhtautua itsekkäästi ja ottaa vastaan kaikki mitä annetaan muttakun.. ei se ole ihan noin yksiselitteistä mun mielestä. Vaikka en halua nykyiseen työhöni jäädä, olen kuitenkin kiitollinen ja lojaali mun työnantajalle. Oon saanut paljon ja mun työnantaja on tullut vastaan sekä joustanut tarvittaessa. En halua herättää pahaa verta tai polttaa siltoja takanani.

Lisäksi mua mietityttää myös se, mitä kaikkea viitsisi kehityskeskustelussa nostaa esille. Mä näen mun töissä paljonkin epäkohtia joihin ei puututa tai joilta suljetaan silmät. Mua mietityttää mistä kaikesta viitsin nostaa kissaa pöydälle, kun kuitenkin tavoitteena on että vuoden päästä olisin muualla. Haluaisin kehittää vähän vaikka mitä, mutta jos kukaan ei sitten jatka sitä mun hommaa tai ota vastuuta muutoksesta, tuntuu minkään kehittäminen turhalta. Jos ne hommat jää sitten ihan levälleen kun lähden pois. Paljon on muutakin työperäistä mikä mietityttää mutta ne on enempi sellaisia aika näyttää-hommia.

Syksyn yhteishakukin starttasi. Kahlasin vaihtoehtoja läpi tosi tiheällä kammalla ja siellä ei ole vaihtoehtoina mitään mihin lähtisin nyt hakemaan. Eli pitkää pinnaa nyt kysytään, keväälle menee haku.

Meillä on ollut tässä silloin tällöin yksi sukulaisvauva hoidossa. Hänen paijailunsa myötä on tullut kyllä hyvin selväksi että meidän lapsiluku on nyt täynnä. Vauvakuume tuli ja meni, mulla että Siipalla. Päätös on ollut tietynlainen iso helpotus mutta myös yllättävä stressinaihe. Vasektomialleko tässä nyt aletaan vai mitä? Ja mitä jos kuitenkin sattuisi vahinko? Vaikka päätös lapsiluvun täysinäisyydestä oli sinänsä helppo, niin asiaankuuluva ajatusrumba ei todellakaan ollut. Nyt kun aivot on heitetty sinne tiettyyn asentoon niin vahingon sattuessa pitäisikin taas pyöräyttää pää ihan uusille radoille. Ja se tuntuu ihan todella ahdistavalta, pelkkänä ajatuksenakin.

Lisäksi tietysti lähipiirissä ja vähän laajemmassakin piirissä vauvoja tulee oikealta ja vasemmalta. Mikä on tietysti ihanaa. Tämä saa sellaisia hetkittäisiä "mitä jos sittenkin"-ajatuksen puolikkaita, jotka onneksi kuolevat yhtä nopeasti kuin syntyvätkin. Mä en voi riittävästi painottaa miten ihania lapset on. Mutta olisi ihan oikeasti maailmanloppu jos nyt pitäisi vielä aloittaa kaikki ihan alusta. Se olisi mulle kaikkien kriisien kriisi.

Näiden muiden vauvautumisten myötä oon huomannut pari seikkaa, joiden olemassaoloa en aiemmin ole huomannut. Lieneekö niitä ennen ollutkaan. Nimittäin oon kyllä aivan ehdottomasti sitä mieltä, että jos kroppa muuttuu tai ulkoisesti tapahtuu jotain joka herättää ajatuksia, niin se ei ole kuitenkaan kenenkään asia kysellä tai kommentoida mahdollisten vauvauutisten perään. Mutta, tämän viimeisimmän vauvabuumin aikana mulla on osunut vähän silmään sellainen ilmiö, että julkaistaan tai sanotaan jotain jolla ikäänkuin vähän kalastellaan sitä että joku vähän kysyisi. Että olisiko tulossa vai mitä sä tällä tarkoitit. Musta hurjan hankalaa viestintää, jos kuitenkin halutaan pitää yllä sitä, että jokainen päättää itse koska kertoo ja mitä kertoo. Ehkä tämä on osa sitä että kaikki on nykyään julkista kuitenkin eri tavalla?

Käväisin tuossa lauantaina kaverin kanssa leffassa päiväseltään. Haluttiin molemmat ihan ehdottomasti päivänäytökseen, jotta illan saa sitten mölliä rauhassa kotona villasukat jalassa. Mä en edes muista koska olisin viimeiksi ollut kaupungilla tuolla lailla lauantaipäivänä. Heräsin huomaamaan miten älyttömästi mä kaipaisin sellaista haahuilupäivää. Että saisi herätä ihan rauhassa, haahuilla himassa, lähteä kaupungille pyörimään täysin suunnitelmitta, päätyä museeon tai leffaan tai syömään tai kahville tai mihin vaan. Tulla ajoissa kotiin illalla.

Pakko kyllä myöntää että tämän vastapainoksi kaipaisin myös aikuisten ulkoilua. Nyt on eletty taas niin tunnollisesti että olisi ihanaa heilua pilkkuun asti pienessä iloisessa ja illan päätteeksi napata mukaan pizza joka syötäisiin kotimatkalla. Olisipa loppuvuoden aikana paaaaaljon paljon juhlia!

Urkkajutuista vielä senverran että otin ja rakastuin taas kahvakuulailuun. Pysyisipä tämä ihastus pitkäaikaisena, yläselkäkivut pysyvät nimittäin kuulailun jälkeen poissa jopa kaksi päivää... Siinäpä motivaatiota kerrakseen!

Instassa jo huutelinkin että lihattoman lokakuun reseptiikka on kovaa vauhtia työn alla. Ideoita on vaikka mitenkä ja tulossa on myös muutama pomminvarma herkku keittokirjoista. Intoa riittää hurjasti, tässä vuoden aikana kun on tullut kokeiltua ja löydettyä vaikka mitä vegeherkkuja. Jaan tosi mielelläni omat kikat ja vinkit. Osallistutaanko teillä lihattomaan lokakuuhun?

Noniin. Nyt mä en taida enää voida siirtää noita paperihommia vaan on pakko alkaa ahkeroimaan. Kekekekekekekekekeke.

torstai 22. syyskuuta 2016

Lukuhaaste: Naparetki - Minun rakkaustarinani

46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja


No tämäpäs nyt taas oli... Oma jälkikasvuni lukee niin onnettomasti että en saanut heiltä irti tähän kohtaan mitään kivaa. Tarrasinkin otteeni kaverin runsaasti lukevaan teiniin ja hän heitti sitten vinkiksi tämän. 

Naparetki kertoo erään henkilön pakkomielteestä. Tai sellainen maku mulle ainakin jäi tästä kirjasta. Virallisesti se kertoo kolmesta miehestä, jotka yrittivät lentää Pohjoisnavalle vetypallolla vuonna 1897. Perille he eivät päässeet koskaan, sillä he katosivat tällä retkellä. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin miesten jäännökset sekä leiri löydetään. Arktisessa ilmastossa retkikunnan muistiinpanot ja filmit ovat säilyneet. Jopa niin hyvin että valokuvat saadaan kehitettyä. Se, miksi ja miten miehet kuolivat ei sensijaan selviä. Se on mysteeri yhä edelleen, sata vuotta myöhemmin.

Retkikunnan vaiheista kuitenkin tiedetään paljon, kiitos tarkkojen muistiinpanojen. Jo lähdössä jotain meni peruuttamattomasti vikaan. Retkikunta ei kuitenkaan tee pallolla hätälaskua vaan lähtee matkaan. Lähtöä kun on odotettu viikkokausia sopivien tuulien puuttuessa. Seikkailunhalu voittaa järjen ja se koituu lopulta retkikunnan kohtaloksi.

Bea Uusma on ruotsalainen lääkäri, jota retkikunnan kohtalo on mietityttänyt jo yli vuosikymmenen. Hän on matkustanut useaan otteeseen Pohjoisnavalle tutkiakseen mitä oikein tapahtui sekä perehtynyt miesten muistiinpanoihin ja jäämistöön. Nyt hän on kirjoittanut myös kirjan aiheesta. Ja kuten jo tuossa alussa sanoin, homma alkaa lähennellä jo pakkomiellettä. Bea ei saa rauhaa ennenkuin tietää miksi miehet kuolivat.

Tämä on hyvin ainutlaatuinen kirja. Ensinnäkin se on tietokirja ja myös pitkälti siihen malliin kirjoitettu. Tarina vuorottelee retkikunnan matkana ja välillä kirjailijan matkana kohti pohjoisnapaa. Tarkkana saa olla että pysyy perässä kumpi on äänessä. Jossain vaiheessa huomaan että siniset sivut ovat kirjailijan ääni. Retkikunnan vaiheita kuvataan hyvin eläväisesti, sitä melkein huitelee itsekin 1800-luvun retkellä.

Kirjassa on huikeita valokuvia, upeita suorastaan. Ne elävöittävät onneksi kokonaisuutta. Tekstiosuus oli nimittäin paikoin aika puista, lisäksi kirjassa kerrataan samaa monta kertaa. Tuntuu että pakkomielle jo sokaisee eikä Bea pysty tarkastelemaan kokonaisuutta kauempaa. Katselen paljon kirjan valokuvia ihmisistä. He näyttävät niin erilaisilta, jopa vähän oudoilta. Kun sadan vuoden päästä ihmiset katsovat kuvia meistä, ollaankohan mekin heidän mielestään oudonnäköisiä?

Kirjan nimi oli mun mielestä vähän omituinen. Kunnes ymmärsin että tämä tosiaan on kirjailijan rakkaustarina. Hän on käyttänyt sievoisen summan rahaa selvittäessään mysteeriä, käyttänyt omaa ammattitaitoaan ja opiskellut vähän lisää jotta retkikunnan kohtalo ratkeaisi, matkustellut paikoissa jossa retkikunnan jäsenet ovat viettäneet aikaa sekä haastatellut retkikunnan elossa olevia sukulaisia. Kirjailijan lähipiiri jo kyselee että mitä väliä kuolinsyyllä ja sillä mitä tapahtui on, tapahtumista on yli sata vuotta aikaa. Kirjailijalle sillä on väliä, koska retkikunnan kohtalo on hänen rakkaustarinansa.

Tämä oli sellainen ihan mukava yhden illan luettava. Enempää aikaa en suosittelisi käytettäväksi tämän lukemiseen. Minun rakkaustarinani tämä ei ollut. Eikä retkikunnan vaiheistakaan tainnut loppupeleissä selvitä mitään uutta. Paska reissu mutta tulipahan tehtyä. Ehe ehe.

Lukuhaaste täällä.

tiistai 20. syyskuuta 2016

Laiskanpulskea liikkuja

Mä olen täällä lupsutellut menemään ennenkin jotain liikkahommia. Vallan jopa ehkä jakanut pari vinkkiäkin. Sillai perinteisesti tietenkin, huudellut kovaan ääneen ne mulle toimivat jutut ja sitten ollut hiljaa kun ne ei ole mulla enää toimineet. Että tehkää niinkuin minä sanon, älkää niinkuin minä teen.

Mä olen ennen ollut kovakin liikkumaan. Vuosi vuodelta huomaan kuitenkin että liikkaa tärkeämmäksi hyvän olon tarjoajaksi mulle nousee hyvä ruoka ja lukeminen. Liikkumatta mä en kuitenkaan selviä koska kroppa ei toimi. Kärsin päivittäisistä niska- ja selkäkivuista. Liikan kanssa ne on vähän siedettävämpiä. Ja on se tärkeää korvienvälillekin. On mielialoja, jotka katoaa mystisesti liikuntaan. Etenkin pimeinä vuodenaikoina se liikunnan merkitys mun mielenterveydelle on jotain mitä en pysty edes selittämään. En pysy ehjänä kokonaisuutena jos ei pulssi nouse.

Kuitenkin, kun liikunnasta ei saa enää irti ihan samanlaista endorfiinikänniä kuin muinoin, on välillä aika hankala motivoitua hommaan. Tässä vuoden sisään oon saanut ehkä aikuisikäni isoimmat ahaa-elämykset liikunnan suhteen. Ja oon huomannut että vuosi vuodelta mä olenkin päinvastaisempi liikkuja, kuin luulin olevani. Musta tuntuu että mun on ihan turha hakea mitään motivaatioita. Ei vaan auta kuin mennä ja tehdä. Nimittäin näyttää vähän siltä että mun mielestä ehdottomasti paras osuus liikunnassa on se, kun voi kaatua reenin jälkeen sohvalle makaamaan.

Mä olen aikaisemmin luottanut vahvasti tilastointiin. Että sen avulla tulee seurattua ja varmistettua että tulee liikuttua riittävästi. No ihan kukkua, ei toimi enää. Mulle on aivan sama kummoista pylpyrää sinne piirtyy tai mikä on vuoden keskiarvo tai monta kilometriä olen juossut. Ei vaan kiinnosta. Poistin heiaheian ja sportstrackerin jo aikoja sitten. Ja kas. Paljon kivempaa liikkua kun siitä ei tarvitse tehdä tiliä. Suunnitelmallisuus ei enää pelaa mulla, ei myöskään tilastointi. Mun liikkuminen täytyy tapahtua ehdasti vain kroppaa kuulostellen. Ja kyllä se kroppa kuuluu viikoittain käskyttävän liikkeelle.


Joskus muinoin mulla oli kalenteriin moneksi viikoksi suunniteltuna liikat. Että tiesi minä päivänä on mimmoisetkin treenit. Ei toimi enää. Ei toiminut enää kolmannen lapsen jälkeen. Aina tulee jotain äkillistä tai joku suunnitelmien muutos tai vähintäänkin joku oksentaa. Liikkumaan mennään kun näyttää siltä että nyt kannattaisi mennä. Aivan sama mitä se kalenteri siinä vaiheessa on mieltä asiasta.

Mä olen aina pitänyt itseäni juoksijana. Olen hankkinut liikkani juoksemalla ainakin kolmentoista vuoden ajan. Mä voisin varmaan sanoa sen nyt tässä ihan ääneenkin että inhoan juoksemista. Se ei ole ollut kivaa enää yli vuoteen. Heitin yhdet juoksukengät jo roskiin, toiset onneksi on sellaiset että niitä voi käyttää lenkkareina muutenkin vaan. Mutta että. Mun juoksijan ura taitaa olla taputeltu. Jos se vielä joskus alkaa tuntumaankin muksalta niin sitten taas mennään mutta sen ihmeempiä peli-liikkeitä en aio asian eteen tehdä.

Mun jutut on tällä hetkellä barré ja hotjooga. Reipas kävely on myös yllättävän kivaa. Samalla voi kuunnella podcasteja tai äänikirjoja. Uiminen uppoaa aina, itseasiassa vesi taitaa olla mulle se kaikista luontaisin elementti. Ja crosstrainerilla viuhtominen, siitä tykkään ihan erityisesti. Vuorottelen intervallia ja mäkitreeniä. Tuskin nämäkään lajit kulkee mukana lopun ikää mutta sitten kokeillaan ja haetaan taas jotain uusia. Lihaskuntoa pitäisi kasvattaa mutta katsellaan sitä sitten vaikka keväällä.

Mä olen liikkuja, joka saa sen hyvän olon vasta joskus ruoan ja suihkun jälkeen. Lähteminen on siis vaikeaa ja liikkuminen se vasta vaikeaa välillä onkin. Less is more pelaa tässäkin. Ja jos joku hikoilu ei huvita niin voi käydä edes kävelemassä. Useimmiten kyllä tykkään siitä että syke nousee. Veri lähtee virtaamaan ja lihasjumit sulaa. Hiki tulee siinä sivussa.

Mulla on nyt muutaman kokeilukerran kortti tankotanssiin. Oon sitä jo aikani puhunut ja Siippa väsähti mun jahkailuun ja maksoi mulle kokeilut. Jahka tässä saadaan arki palautumaan taas ennalleen niin käyn koklaamassa. Mähän haaveilin tätä jo kesälle mutta telottu nilkka siirsi koko touhun myöhemmälle. Vähän mietityttää koko touhu, koska mulla on ollut tanssiin tosi ristiriitainen suhtautuminen muutaman viime vuoden ajan. Tanssi on ehkä laji, jota oon eri muodoissaan harrastanut pisimpään. Mutta viime vuosina se on jäänyt logistisista syistä. Mun on hankala sitoutua johonkin joka on aina samaan aikaan. Ja nyt sitten ne kerrat kun on käynyt tanssimassa, huomaa miten hankalaa se kehon hallinta on. Menee varmasti osittain ikääntymisenkin piikkiin. Koordinaatio ei vaan enää pelaa samalla lailla kuin nuorempana. Huomaan että en saa tanssista enää sitä iloa just sentakia, koska sen eteen joutuu ponnistelemaan aina niin paljon. Se oli aina kivaa just siksi että tekniikka on ollut mulle helppoa ja on voinut vaan pistää täysillä menemään. Nyt se ei enää onnistu kun pitää keskittyä liikaa. Joten hauska nähdä miten tankoilun kanssa käy. Onhan se toki hyvin erilaista eikä oikeastaan tanssia lainkaan.

Liikka tuntuu nyt kuitenkin taas tosi kivalta ja oon innoissani. Kun tiputin sieltä sellaisen turhan suorittamisen ja pakon pois. Kammoan kaikessa pakkoa ja se on mulla se suurin motivaation tappaja ihan kaikessa. Joten laiskanpulskealla linjalla jatketaan.



sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Viikko meiltä

PeNa eli Milla haastoi kertomaan mitä meidän viikkoon on sisältynyt. Mä olen ollut toivottoman huono haasteilija viime kuukausina (vilkutukset vaan Marikalle, työn alla on enkä ole unohtanut!) mutta yritetään. Kuvat ovat satunnaisia räpsyjä viikon varrelta.

Ja anna meille meidän jokapäiväinen taistomme..
Meillä se on hampaidenpesu.

Maanantai
Edelliset kaksi viikkoa on olleet vähän poikkeuksellisia. Siippa on ollut sairaslomalla, mäkin vähän. Tänään on siis ensimmäinen päivä kun arki on taas normaalia. Mulla on vapaapäivä ja tuntuu että aamu alkaa ihan liian aikaisin. Kolmas herää 6.45, en tajua kuopuksen aikaisia aamuja. Tyyppi kun nukahtaa yöunille vasta iltakympin jälkeen ja tosiaan on pystyssä jo ennen seiskaa. Eikä aina nukahda päiväunille. Miten se jaksaa? Tällä hetkellä Kolmas on flunssassa joten olisi aika jees että lepää. Saan vitkuteltua ylösnousua melkein 45 minuuttia. Ehditään moikkaamaan vielä Toka ennenkuin se lähtee kouluun. Ekalla alkaa tässä jaksossa kaikki aamut vasta kympiltä eli hän saa nukkua aamuisin pitkään ja häntä ehtii näkemään enemmän.

Olen enempi vähempi rampa koko päivän. Olin lauantaina Mäkelänrinteessä Kuntostartti-tapahtumassa ja kyllä tietää olleensa. Keho on niin kipeä että haluaisin vaan pötkötellä.
Pistän Kolmosen pilli kourassa Ekan huoneeseen kun herätyskello kuuluu soivan, mutta tyyppiä ei näy. Todella tehokas tapa saada teini ylös!

Bloggaan, kiroan toimimatonta bloggeria joka ei ole päivittänyt instagramia tuohon sivupalkkiin aikoihin ja nyt näköjään muiden blogitkaan ei enää päivity sinne. Olen kuitenkin saamaton enkä jaksa perehtyä asiaan isommin. Käydään Kolmosen kanssa ruokkimassa sorsia ja vähän lähipuistossa pyörimässä.

Aika rauhallisella tempolla mennään tämä päivä, Kolmas saa aamupäivästä jonkun uhmaslaagin joka imee mustakin kaikki mehut. Iltaruokailu hoidetaan noutopizzalla ja ilta pitkälti möllötellään vaan. Mä luen ja otan lasin punaviiniä. Lasten mentyä nukkumaan mietitään Siipan kanssa katseltaisiinko a2 Lisääntymisiltaa mutta päädytään kuitenkin katsomaan jakso sunnuntaina alkanutta Nousuvettä.

Naapuritalo on myynnissä. Osta pois, on suojeltu ja kaikkee. Eikä maksa paljoo, jtn 1 800 000
Tiistai
Vapaapäivä vielä tänäänkin. Nukun hurjan hyvin ja herään aamulla ihan virkeänä. Oon jo ennen aamukahvia aivan pirteä, joka on todella poikkeuksellista. Jaksan jopa vaahdottaa aamukahviin maidon ja ärsytän kaikkia snapchatissa pirteydelläni.
Kolmas on edelleen flunssainen, mutta siitä huolimatta päätetään Kolmosen kanssa käydä kirjastossa ja asukaskahvilalla lounaalla. Arkivapaina hoidan kaikista mieluiten lounaat jossain muualla kuin kotona, jostain syystä tämä vähentää mun ja Kolmosen konflikteja aamupäiviltä ihan huomattavasti.

Nämä mun arkivapaat on jotenkin välillä tosi pulmallisia. En meinaa päästä eroon siitä ajatusrallista, että mun pitäisi täällä kotona erityisesti tehdä jotain kun mulla on vapaata. Meillä ei ole Siipan kanssa kuukaudessa kovin montaa yhteistä vapaapäivää, joten niitä ei viitsisi käyttää ainakaan mihinkään siivoamiseen. En tosin kyllä halua käyttää siihen omia vapaapäiviänikään. Kolmas on mun arkivapaina aina kaverina kotona, se nyt on ihan selvyys. Mutta hän on jo niin iso että kyllä mä tässä saisin tehtyä yhtä jos toista. Mutta haluanko? Vai onko vapaapäivä sitä mitä sen haluan olla eli vapaa. Tästä ajatuspaletista ei taida päästä ikinä täysin eroon.  Mähän ihan oikeasti odotan innolla sitä aikaa kun meillä on neliöitä vähemmän. En odota että lapset muuttaa pois mutta en tykkää kun kunnossapidettävää pinta-alaa on näin paljon. Me ei mun mielestä tarvita näin paljoa tilaa.

Muistan ilmoittaa Kolmosen hoitoajat päiväkotiin ajoissa kerrankin! Vaikka vuoropäiväkoti on mahtava, niin saan aina slaagin näistä hoidontarpeen ilmoitteluista. Ne pitää olla päiväkodilla aina edellisen viikon tiistaina klo 16  mennessä. Arvatkaa miten monta kertaa niitä on paniikissa muistettu lähetellä keskellä yötä, roimasti myöhässä. Samaten panikoin aina että onko ilmoitettu oikein. Ei nimittäin ole kerran eikä toisenkaan, kun on pistetty perään "eikuneikuneikun"-sähköpostia... Päiväkoti on jo tottunut, me ei!

Ruoaksi syödään kesäkurpitsapihvejä (teinit kehui että oli hyviä, woooooot???!!!!), lohkoperunoita ja tsatsikia. Iltapalaksi pannaria.

Erään päivän lounas. Ihan törkeän hyvää, ei yhtään eines.

Keskiviikko
Tänään mulla on iltavuoro. Sen kunniaksi herään jo aamukuudelta ihmettelemään että kello on tosiaan kuusi aamulla. Kolmas toki nukkua losottaa. Täysin ongelmitta. Klo 8.15 on pakko käydä herättämässä ettei tule liian kiire. Kolmosen päiväkotiryhmä seikkailee nimittäin tänään kirjastoon. Juuri ennen lähtöä hoksaan että päiväkodillakin on pakko käydä pyörähtämässä koska kundilla on senverran tavaraa mukana että en kehtaa sysätä niitä hoitajille. Päiväkoti, kirjasto ja meidän koti ei toki ole lähelläkään toisiaan joten aikaa menee yllättävän paljon siirtymisiin, vaikka ei ruuhka olekaan. Huomaan PMS-karkeloiden alkaneen ja muutama mulkku kuski liikenteessä ei ainakaan helpota murhanhimoisuuttani. Toivon pyhästi että tänään ei tarvitsisi olla yhdenkään ihmisen kanssa tekemisissä. Kolmosen räkäisyys tuntuu pahentuneen joten pienen omantunnon piston kanssa jätän pojan kirjastoon ja mietiskelen jo suunnitelma beetä loppuviikoksi, jos koti kutsuu.

Suuntaan vielä himaan ennen töihin lähtöä. Olen taas nukkunut toisen hartiani aivan junttaan, joten vetäisen kissojen ja naapureiden iloksi kotosalla pienet barrét youtuben ohjauksella. Hartiajumi laukeaa, vitutus ei.

Siippa vastaa tänään ruokahuollosta ja puuhaa porukalle spydäriä. Mä saavun puoli kymmeneltä illalla kotiin tyrmistyneenä. En ole kai koskaan tullut iltavuorosta kotiin ilman, että mulle on iltapala odottamassa. Ja tänään, ei mitään! Syön protestina puoli pakettia Keisarinnaa ja panikoin jo edessäolevaa torstaita joka on ainakin paperilla viikon kamalin päivä, nimittäin....

Toka retkeili koulukasvitarhalla. Sain tuliaisia.

Torstai
Aamuvuoro eli ovesta ulos hullun aikaisin. On mun vuoro viedä Kolmas aamulla päiväkotiin ja nämä aikaiset aamuviemiset ei vaan meiltä tahdo sujua. Tällä kertaa kuitenkin saavutetaan joku ihmeellinen kolmannen asteen yhteys ja päiväkotiin vienti sujuu. Heitetään Kolmosen kanssa yläfemmat hyvälle aamulle.

Työpäiväkin sujuu aika kivasti. Torstait on lähtökohtaisesti meillä aina vaikeita työpäiviä, joten ne vaativat todella hyvää suunnittelua ja tarvittaessa raakaa organisointia. Äkillisiä muutoksia tulee ja ne pitää vaan osata hoitaa. Tällä kertaa lähes kaikki sujuu kuin rasvattu. Meille tulee parin viikon päästä taas uusi opetuslapsi muutamaksi viikoksi. Mä olen meidän duunin opiskelijavastaava joten tsekkailen hänelle lähiohjaajat ja mailaan tervetulokirjeen sekä ekat työvuorot. Työkaverin kanssa suunnitellaan että tuossa n. 70-vuotiaana voisi heittää elämän risaiseksi. Alkaa jälleen polttamaan tupakkaa, harrastamaan irtosuhteita, juomaan viinaa ja käyttämään muuntohuumeita. Vähän sellaisessa Absolutely Fabulous-hengessä.

Työpäivän jälkeen saan suunnata suoraan Ekan vanhempainiltaan. Kaikki on uutta ja vierasta, mihin pitää mennä, missä on parkkipaikka, ketä täällä on, koska syödään ja apua happi loppuu!!! Homma venyy kaikenkaikkiaan kolmetuntiseksi (kyllä!!!!!!!) ja olen ihan helvetin poikki kun lopulta pääsen pois. Kahden tunnin jälkeen yritin jo kihnuttaa ranteitani auki pulpetin kulmaa vasten. Kolme tuntia on vaan yksinkertaisesti liikaa, varsinkin oman työpäivän päälle. Mulla on lähes aina ollut vanhempainilloissa todella nuori olo muiden vanhempien seassa, niin tälläkin kertaa. Koen lähes teinimäistä myötähäpeää kun eräs vanhempi sanoo Ekan miespuoliselle ryhmänvalvojalle miten hienoa on että ryhmän opettajana on komea ja charmantti herrasmies. En saa tekstinä välitettyä tätä miten vaivaannuttavaa se oikeasti oli, opettaja myös oli erittäin vaivaantunut. Tarkoitettu varmasti vain kehuksi mutta ei mennyt sinne päinkään.

Siippa on taituroinut makaronilaatikkoa ja lisäksi käydään pikaisesti kaupassa hakemassa iltapala-ainekset itse kullekin.

JES!!!!
Perjantai
Mun ja Siipan yhteinen vapaapäivä, woohooo!!! Odotellaan että isot lapset on lähteneet kouluun ja kiikutetaan Kolmas mummolaan. Ja sitten urku auki ja treffeille! Suunnataan Flamingon kylpylään, aikuisten puolelle toki. Lillutaan ja pyöritään erilaisissa saunoissa pari tuntia. Juodaan jopa drinksut allasbaarissa. Ollaan oltu tuolla pari kertaa aiemminkin, joskin edellisestä kerrasta on jo useampi vuosi. Aiemmilla kerroilla paikka on ollut ihan täynnä, joten ei ole ollut ehkä ihan kovin kivaa. Nyt paikalla ei ole kuin muutama muu ihminen ja ihan todella pääsee rentoutumaan. Vedessä on ihana kellua ja kuunnella musiikkia ja samalla katsella kattoon heijastuvia revontulimaisia valoja. Lisäksi rakastan sitä 37-asteista allasta. Parituntinen tekee niin hyvää meille molemmille, ollaan oltu todella väsyneitä ja kireitä ja stressaantuneita molemmat. Poistuessa on oikeasti rentoutunut olo.
Ampaistaan vielä Jumbon puolelle syömään ja jälkkäreille. Sitten onkin pakko lähteä noukkimaan Kaksikko ja saatella heidät isilään lähtevään bussiin. Samalla koukataan Rautatientorin Kansainvälisillä suurmarkkinoilla. Mukaan tarttuu kaikkea pientä kivaa, pitänee vielä ensi viikolla käydä koko porukankin kera paikalla. Kaksikko ainakin tykkäsi viime vuonna ihan älyttömästi tapahtumasta!
Käydään vielä ruokakaupassa ja sitten noukitaan Kolmas kotiin. Illalle vielä yksi jakso Narcosia, nukahdan kuitenkin kesken.

Ou kaad tuota järjestystä. Mutta eikö olekin söpö kissa?
Lauantai
Työpäivä, suuntaan iltavuoroon. Olen tositosi väsynyt koko aamupäivän kotona. Kolmosella on lyhyt hoitopäivä, ja mulla oli suunnitelmissa joku liikunnantynkä sitten kun olen hänet vienyt hoitoon. Olen kuitenkin nyt niin poikki että suuntaan suoraan kotiin tunniksi vielä pötköttelemään. Surffaan netissä, luen paria eri kirjaa ja katselen snapchatia. Haen kaupasta eväät töihin ja säädän senverran että myöhästyn kymmenisen minuuttia töistä. Onneksi sillä ei ole kovin suuri merkitys näin viikonloppuisin. Mun töiskennellessä Siippa vie Kolmosen syömään ja lentokentälle katselemaan lentokoneita. Meillä on aloitettu Kolmosen siedätys lentokoneille ja nyt ollaankin "haluuu lentokoneeseen"-vaiheessa.

Tokalla olisi ollut tänään koulupäivä, jonka olen tyystin unohtanut. Vuoden mutsi tässä taas moi! Kaksikko on isilässä eli jokatapauksessa koulupäivä olisi jäänyt välistä, mutta olen siis unohtanut myös ilmoittaa siitä, koska en muistanut koko koulupäivän olemassaoloa. Wilma on jotenkin uusiutunut enkä tajua mistä pääsen kuittaamaan poissaolot kuten siinä vanhassa systeemissä.

Älytön väsy painaa koko työpäivän ajan. Näin viime yönä unta yläasteaikaisesta poikaystävästäni ja tekisi melkein mieli kysyä että mitä kuuluu. Ollaan tosi näkemässä piakkoin pikkujouluissa, joten päätän jättää kuulumiskyselyt ja unikertomukset sinne.

Töissä on tosi hiljainen ilta ja tapan aikaa snapchatissä. Olen totaalisen ihastunut siihen, että Eeva Kolu snäppää. Olen ikävöinyt hänen blogiaan ihan älyttömästi joten on ihanaa saada vähän Eevaa sitten edes snäpin kautta.

Huomaan ikävöiväni Tukholmaan ja Tallinnaan. Molemmissa on kavereita pyörähtämässä viikonloppuna ja kuvat saavat kaipaamaan. Pakotan virolaiset työkaverini puhumaan mulle eestiä että saisin edes vähän jotain slaavilaista huuhtelua sielulleni. Helsinki ja arki tuntuu ihan plööhiltä. Mietiskelen vielä saisinko kuitenkin ympättyä ensi viikolle yhden Skidit-risteilyn... Tukholmassa näkyy ainakin tänä viikonloppuna olevan ihan kesä.

Pyörittelen mielellä myös sitä päätöstä ajatusta että vuoden alusta alkaisin tekemään taas täyttä työaikaa. Tämä vuosi ja nelisen kuukautta on pärjätty hyvin mutta nyt alkaa näyttää siltä että talous menee liian tiukille.

Sovin leffatreffit kaverin kanssa. Vastaanotan myös parit pikkujoulu-save the datet! Woop woop!

Lounaaksi syön kaupan salaattia joka on niin iso etten kykene töissä syömään päivällistä koska olen edelleen ihan täynnä. Siippa on tehnyt iltapalaksi ihanaa kvinoa-tonnikala-fetasalaattia ja sen kylkiäisenä on vielä vähän suurmarkkinoilta ostettua patonkia.

Paita ja peppu
Sunnuntai
Aamuvugihugi. Heräsin viideltä aamulta kiroilemaan. Näitä vuorotyöläisen iloja, täysin sekaisin oleva unirytmi. Nuorempana ei niin haitannut, nykyään syö ja paljon. Takana on kyllä 5,5h täyttä tajuttomuutta mutta se ei vaan riitä. Kello oli soimassa puoli seitsemältä eli puolitoista tuntia arvokasta unta jäi uupumaan. Kiukuttaa.
Vuorotyössä on paljon hyvää, josta mäkin olen kirjoittanut mm. täällä. Mutta jos sulla on univaikeuksia tai olet vaikka herkkäuninen niin älä hemmetissä hakeudu ainakaan vuorotöihin!

Tänään on onneksi aivan rautainen remmi töissä mun kavereina joten työpäivä ei armottomasta väsymyksestä huolimatta tunnu ihan murhalta. Miespuolinen kollegani hauskuuttaa meitä laulamalla All by myselfia Bridget Jones-tyylillä ja ulvomme tälle enempi vähempi koko työpäivän. Lisäksi lanseeraamme uusia Tinder-termejä sinkuille kuten positiivisuusfasisti sekä neutraali tuuppaaja.

Mun piti mennä salille suoraan töistä mutta univelka voitti. Kurvasin tyhjään kotiin, söin kourallisen karkkia ja otin kahden tunnin päikkärit, parasta! Olisi ollut illalla myös pari velvoitetta mutta sain vapautuksen molemmista ja nyt saan loppuillan vaan möllötellä. Jos lukisi vähän. Tai söisi ja menisi sinne salille. Senverran pitää liikkua että käydään lataamassa Kaksikon bussikortit. Osa meistä unohti taas että niistä on jo aika loppunut...

Siippa on ollut koko päivän siivoamassa sisarustensa kanssa appeni kotia. Se on nyt tyhjä ja huomenna avaimet luovutetaan eteenpäin. Yksi iso homma näissä kuolemanjälkeisissä on nyt hoidettu. Siippa tuo mukanaan ison kasan lapsuudenkuvia joita selailllaan puoli iltaa. Kolmas on ihan isänsä kopio! Kolmas on ollut tuon ajan mun äidillä hoidossa ja äiti on lähettänyt meille ruokaa muksun matkassa. Tänään syödään muussia, pihvejä ja salaattia. Jälkkäriksi maistellaan markkinoilta ostettuja italialaisia herkkuja.

Tämä oli itseasiassa aika kiva haaste! Jos haluat blogata viikostasi niin otappa tästä haaste itsellesi.


keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Lukuhaaste: Säädyllinen ainesosa

7. Vihervuosi 2016-sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja


Jälleen sovellan. En nimittäin oikein missään vaiheessa ole tajunnut lukuhaasteen tätä kohtaa. Minusta tuossa yhden haasteen sisällä on tavallaan kaksi eri kohtaa ja sitä myötä kaksi eri haastetta. No ihan sama. 

Säädyllinen ainesosa kertoo 50-luvun Helsingistä. Ja tietyllä tapaa mä koen että se on mun sielunmaisema. En samaistu 50-luvun ajan henkeen, en sodanjälkeiseen mielentilaan, en naisen asemaan (jotka kaikki ovat kirjassa esillä hyvin vahvoina). Mutta samaistun niihin samoihin taloihin ja puistoihin, katuihin ja kujiin jotka yhä edelleen on olemassa. Ja siksi tämä kirja oli minun maisemani.

Kirja kertoo Saarasta, joka muuttaa miehensä ja lapsensa kanssa maalta Helsinkiin. Yläkerrassa asuu kiehtova naapuri Elisabeth, joka kutsuineen ja hienoine ystävineen on jotain ihan muuta, mihin Saara on tottunut. Elisabethin seurassa pääsemme myös Ranskaan ja Ruotsiin, mutta Helsinki on se, joka niputtaa tämän kirjan. Ruoka on myös tärkeässä asemassa kirjan sivuilla, mutta hyvin eri tavalla kuin voisi kuvitella. Nälkä kuitenkin tuli.

Heti ensiksi on sanottava että tykkäsin tästä kirjasta ihan mahdottoman paljon. Suorastaan hotkin sen. Palvoin sitä. Musta tuli heti kättelyssä Leena Parkkisen fani. Tykkäsin tästä niin paljon että ensimmäistä kertaa mä koen jopa vähän vaikeaksi kirjoittaa jostakin kirjasta. Koska tämä oli niin hyvä että haluaisin vaan hautoa sitä itselleni ja pitää salaisuutena sen, että tämä on hyvä. Pitää kaiken omanani. Kirjan juoni oli hyvin erilainen, mitä mä odotin sen olevan. En lukenut mistään mitään paljastuksia etukäteen, enkä halua itsekään nyt paljastaa mitään. Haudon vain.

Tämä muistutti mua muutamasta muusta kirjasta, joita luin joskus teininä ja jotka myös olivat 50-luvun Suomesta. Yhdenkään nimeä en just nyt toki muista mutta sieltä jostain ne lukumuistot kumpusivat. Säädyllinen ainesosa tulee myös jäämään lukumuistoksi, joka toivon mukaan kumpuilee esiin aina välillä. Muistuttaen siitä, mitä tunsin ja mitä ajattelin kun luin. En voinut kunnolla nukkua, en oikein syödäkään. En ennenkuin painoin kirjan kannet kiinni viimeistä kertaa. 

Samaistuin lukemisen aikana vahvasti Saaraan, joka tunsi itsensä sosiaalisissa tilanteissa hyvin ulkopuoliseksi. Mutta Saaran lailla uskon, että mullakin tulee ne hetket jolloin valaistun. Kirjan hahmot olivat niin aitoja ja uskottavia, että tuntuu kuin olisi saanut uusia ystäviä. En uskalla enää jokaiseen haasteen kohtaan tätä huudella mutta menköön vielä nyt tähän, ehdottomasti vuoden paras lukukokemus!

Jostain syystä mä alan tarkastella kirjojen kansia aina vasta sitten, kun olen ne jo lukenut. Niin tälläkin kertaa. Ja nytkin kävi niin että tajuan kannet kun olen lukenut kirjan. Miten paljon kannet kertovat, miten hienoja kannet onkaan.

Huh, vähän hengästyttää. Lisää Leena Parkkista!!!!

Lukuhaaste täällä