sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Aikuisena opiskelemaan

Yhteishaku lähestyy ja alkaa ihan pian! Blogia pidempään seuranneet tietävätkin, että mä hain yhteishaussa opiskelemaan jo kaksi vuotta sitten, mutta silloin en vielä päässyt kouluun. Ja tuo eka kerta olikin ehkä enempi sellaista varmistelua sille, että ihan oikeasti haluan opiskelemaan. Vuosi sitten osallistuin yhteishakuun uudestaan ja tällä kertaa pääsin sisään.
Mulla on tarkoitus tässä kevään aikana kirjoitella vähän tarkemmin noista mun opinnoista. Että mitä mä nyt konkreettisesti siellä teen ja mikä kiinnostaa jne. Onhan tuo instastakin jo aika hyvin selvinnyt, että ruoan ympärillä mennään. Kokkia musta ei kuitenkaan tule.

Tässä postauksessa ajattelin pureutua nyt ihan tuohon yhteishakuun. Ja siihen aikuisena opiskeluun. Nämä nyt ei tietenkään mitään kiveen hakattuja juttuja ole, vaan pikemminkin mun kokemukseen perustuvia seikkoja. Mutta jos niistä olisi jollekin apua, niin here goes.

Mä arvoin itse ihan todella kauan että lähtisinkö opiskelemaan. Tai oikeastaan se nyt oli aika selvää että lähden, mutta siinä kesti aika kauan että sain hahmotettua että mitä. Opiskelemaan lähteminen aikuisiällä on ihan järjettömän iso päätös. Nuorena sitä ei vielä osaa murehtia sellaisia asioita, kuin sitten vanhempana. Joka on tietysti tositosi hyvä juttu, mutta näin vanhempana ne pelot toimii meillä useimmiten jarruna. Ja monesti vielä niin voimakkaana jarruna, että vaikka haluja ihan oikeasti olisi muutokselle, niin sitä ei vaan pysty tekemään.

Isoin mietinnän aihehan on useimmiten se, että miten sitä sitten opiskelijana elää. Sitähän mäkin itkin täällä vuosi sitten ehkä joka toisessa postauksessa. Ja kyllä se vaan on todettava että opiskelijanakin elää. Myönnän toki, että elän tällä hetkellä ehkä elämäni stressaavinta aikaa. Mutta samalla myös onnellisinta. Opiskelu on aivan ihanaa! Ja hei jos mä elätän itseni lisäksi myös kolme lasta, niin kyllä säkin opiskeluajan talouspuolesta selviät. Sitäpaitsi ihminen kykenee sopeutumaan muutoksiin ja opiskeluaika ei ole pysyvä tila. Ei se elintason laskeminen tarkoita sitä, että elämä olisi sitä sitten aina. Monestihan niistä jo saavutetuista eduista ei halua luopua. Mun mielestä kuitenkin opiskelu on kaiken sen arvoista ja siihen suhtautuu ihan eri tavalla, kun pohjalla on pitkä työkokemus.

Jos nyt sitten mietitään taloutta vähän isommalla mittakaavalla, niin taantuman ja laman aikana kannattaa opiskella! Koska jossain vaiheessa talous kääntyy aina nousuun ja silloin on mahdollista itsekin sitten rykäistä uudelleen sykkivään työelämään mukaan opintojen jäljiltä. Noususuhdanne tulee väistämättä aina ja silloin ei välttämättä ole se optimaalisin aika kuluttaa koulun penkkiä. Nythän talous alkaa pikkuhiljaa elpymään, mutta vielä ehtii hyvin opiskelemaan ennenkuin yhteiskunnalla pyyhkii taas todella hyvin. Jos pyyhkii. Mä haluan kyllä uskoa että pyyhkii.

Yhtenä seikkana saattaa mietityttää sekin, että mitä opiskelisi. Eri oppilaitosten sivuilta löytyy todella kattavasti tietoa eri tutkinnoista ja myös Opintopolkua kannattaa hyödyntää tässä. Mulla itselläni auttoi myös todella paljon se, että konkreettisesti perehdyin pääsykoemateriaaliin. Mua olisi esimerkiksi noin ajatuksen tasolla kiinnostanut opiskella logopediaa tai valtiotieteitä, mutta pääsykoemateriaalin selailun jälkeen totesin että ei kiitos. Suosittelen myös, että ihan ehdasti käyt siellä pääsykokeissa kokeilemassa. Sekin saattaa selkiyttää, että löytyykö sitä poltetta juuri siihen tutkintoon.

No kun sitä yhteishakua sitten pistää sisään niin yhtenä aika olennaisena seikkana täytyy miettiä että hakeeko päiväopintoihin vai monimuotoiseen. Aika monella tutkinnolla tuo monimuotokin on nykyään mahdollista. Monimuotoahan pidetään vähän sellaisena "aikuispuolen" tapana ja päiväpuolta sitten taas nuorempien, suoraan toiselta asteelta tulevien tapana. Mutta ei nuo tietenkään nyt mitään olettamuksia ole. Lisäksi osa päiväpuolenkin tutkinnoista on sellaisia, että läsnäolopakkoa ei varsinaisesti ole. Ja koulun kanssa pystyy aika joustavasti sopimaan, jos tuntuu että joku sellainen välimuoto päiväpuolesta tai monimuodosta olisi enempi se sun juttu. Näin ainakin AMK:n puolella.

Mä opiskelen itse päiväpuolella ja olen ollut siihen erittäin tyytyväinen. Musta ei kyllä sittenkään olisi ollut siihen, että monimuodon ohella teen töitä ja sitten on vielä perhekin. Monimuotohan ei toki sitä tarkoita, että on pakko tehdä samalla töitä, mutta se on tavallaan vähän niinkuin ideana tuon opiskelumuodon taustalla. Että se on opiskelukeino heille, jotka käyvät samalla töissä.
Monimuodon puolella lukemista on paljon enemmän, eli jos sä opit parhaiten vaikkapa luennoilla, niin ehkä monimuoto ei ole sulle se paras keino oppia. Vähän tutkinnosta riippuu tämäkin, mutta yleisesti AMK:n puolella opinnot on todella isoksi osaksi ryhmässä toteutettavia projekteja, joten jos olet enempi yksilöoppija, niin ehkä yliopiston puoli voi olla enempi se sun juttu. Mutta yliopistossakaan et kyllä pääse ryhmätöitä kokonaan karkuun.
Mun koulussa päiväpuolella on suurin osa todella nuoria, mutta sellaisia +25v -> tyyppejä on myös runsaasti. Omalla asenteella voi vaikuttaa paljon siihen, että tekeekö siitä ikähommasta nyt miten ison ongelman. Ja loppupeleissä kyseessä on kuitenkin sun tutkinto ja sun opinnot, eli periaatteessa muilla seikoilla ei pitäisi olla mitään väliä.

Kouluun hakeutuessa täytyy toki nyt sitten miettiä sitä itse kouluakin. Että lähteekö kouluttautumaan toisen asteen tutkintoon, ammattikorkeakouluun vai yliopistoon. Mä arvoin todella kauan AMK:n ja yliopiston välillä. Nimittäin se, mikä mua kiinnostaa, on vähän niinkuin sekoitus AMK:n ja yliopiston tutkintojen välillä. AMK kuitenkin voitti mulla selkeästi, koska tykkään oppia käytännön kautta. Yliopistossa vielä toistaiseksi ne mua kiinnostavat jutut on aika teoriakeskeisiä. Oon tykännyt heti alusta pitäen AMK:sa siitä, että työelämä kulkee siinä vieressä heti ekasta päivästä lähtien. Meitä pyritään jatkuvasti perehdyttämään asioihin myös käytännön työn kautta. Työharjoitteluna, erilaisten toimeksiantojen sekä projektien kautta. Ja nyt onneksi, kun AMK:ta ja yliopistoa haetaan lähemmäksi toisiaan, mulla on mahdollisuus päästä lukemaan joitakin kursseja myös yliopiston puolelle. Eli saan rakennettua sitä mun tutkintoa enempi sellaiseksi, josta mä koen hyötyväni ja joka mua kiinnostaa. Ja vastavuoroisesti yliopiston puolelta tulee opiskelijoita meidän kursseille.

Vähän alasta riippuen, silläkin on väliä missä koulussa opiskelet. Mulla on ollut onni päästä kouluun, joka on alalla todella arvostettu ja mukaan koulutusohjelmaan, jonka opiskelijoita katsotaan vähän ylöspäin sekä koulussa että työelämässä. Meidän koulutusohjelma on todella pieni, mutta sellainen, jota arvostetaan alalla hurjan paljon. Ja tämä on just sitä, mitä haluan.

Taloudesta vielä sen verran, että toki muakin mietityttää lähes jatkuvasti se, että mitä jos tapahtuu jotain äkillistä. Jotain, jonka vuoksi rahantulo loppuukin. Mutta tuosta jatkuvasta takaraivoa kolkuttavasta pelosta huolimatta oon kokenut että opiskelu kannattaa. Ja kuten jo mainitsin, koen eläväni elämäni onnellisinta aikaa. Talous voi heikentyä tai sotkeutua täysin töissä ollessakin. Musta tuntuu että opiskelulle ei ole olemassakaan sellaista täysin oikeaa ja optimaalisinta aikaa elämässä. Ei enää siinä vaiheessa, kun sut lasketaan aikuisopiskelijaksi. Pitää vaan uskaltaa hypätä ja muuttaa omaa elämää. Ei sitä kukaan muukaan sun puolesta tule tekemään.

Lisätietoa yhteishausta ja opiskelusta jo aiemmin linkatusta Opintopolusta. Ja opiskelun rahajutuista infoa esimerkiksi Koulutusrahaston ja Kelan sivuilta.

Onnea yhteishakuun!



tiistai 9. tammikuuta 2018

Joko se meni?

Vastahan mä kirjoitin että nyt vihdoin me ollaan lomalla. Ja nyt se on jo ohi! Lapsilla arki koitti jo eilen, mulla jatkuu koulu huomenna.

Loma oli ihana, joulu vieläkin ihanampi. Mutta voi jumalauta että tämä tammikuu ottaa taas tapojensa mukaisesti tosi koville. Tämä on aina mulle ehdottomasti se vuoden raskain kuukausi, eikä näytä olevan poikkeus tämänkään vuoden eka kuukausi. Toki hommaa nyt provosoi flunssa, joka iski tähän vikoiksi lomapäiviksi ja iski sekä mielen että kropan aivan pohjamutiin.

Talvi ei ole mun vuodenaika. Monihan kokee että talven jaksaa läpi paremmin jos on lunta, kun ei ole niin pimeää. Mun mielestä se lumi ei valaise kyllä yhtään. Mä tarvitsen valoa ja edes vähän lämpöä jotta jaksan. Ja tässä tammikuussa se alkaa aina jo tuntumaan, kun on se reilut pari kuukautta tarvottu pimeämpään ja pimeämpään päin. Kaikki on hyvin, mutta silti on ihan poskettoman vaikeaa ja raskasta taas.

Vaikka vuotta ei ole takana vielä mitenkään järisyttävän paljon, on kivojakin juttuja ehtinyt olemaan vaikka ja miten. Niistä on vaan kamalan vaikea innostua kun se ilo ja kivuus kestää niin lyhkäisen hetken. Ei jaksa mieli pysyä virkeänä ja iloisena, kun koko ajan kuitenkin väsyttää ja on ihan puolitehoinen olo. Eikä se sellainen ilo ja onni ja muu pysy mukana. Ne vaan käväisee.

Tuossa helmi-maaliskuussa tämä aina helpottaa. Joka vuosi. Jonain aamuna sitä vaan huomaa, että kaikki ei olekaan ihan mustaa tahmaa ja paskaa. Siihen saakka, sori vaan lähipiiri, ootte nyt tosi kovilla mun kanssa. Haluaisin vaan olla yksin ja peiton alla ja mököttää ja olla. Paskaaa!!!!

Mutta, aloitetaan nyt sillä että palataan takaisin arkeen. Saadaan jotain rutiineja, joiden avulla aika kuluu vähän joutuisammin. Toivottavasti. Uusi vuosi tarkoittaa aina sitä, että kevätkin tulee. Sitten lopulta.


lauantai 6. tammikuuta 2018

Lukuhaaste: Illan tullen

Yhdysvallat-lukuhaaste: 6. New Yorkiin sijoittuva kirja
Hyllynlämmittäjä-lukuhaaste 1/12
Helmet-lukuhaaste: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin




Michael Cunninghamin Illan tullen on ensimmäinen haastekirja, jolla kuittaan jokaisesta lukuhaasteesta jotakin. Eli täyskäsi! Kirja on pyörinyt mun hyllyssä melko pitkään, joten siksi valitsin sen mukaan Hyllynlämmittäjään. Lisäksi tarina sijoittuu lähes kokonaisuudessaan New Yorkiin, joten tässä napsittiin helppo suorite myös Yhdysvallat-haasteesta. Ja kirjassa on lainauksia mm. The Beatlesien, Blondien sekä Styxin lyriikoista, joten siitä tuo populaarikulttuuri.

Illan tullen kertoo keski-ikäisestä New Yorkilais-pariskunnasta. Peter omistaa taidegallerian ja Rebecca on kulttuurilehden päätoimittajana. Eräänä päivänä Rebeccan reilusti nuorempi pikkuveli Mizzy muuttaa väliaikaisesti siskonsa luo omia elämänsolmujaan setvimään. Odottamattomat hetket kääntävät pariskunnan turvallisen arjen ja elämän päälaelleen. Peter huomaa pian ajattelevansa Mizzya nuorena ja miespuolisena versiona vaimostaan. Syntyy sähköä ilmaan, syntyy hämmennystä, syntyy käännekohta joka kriisiyttää kaiken. Sukkuloimme vetovoiman, mustasukkaisuuden ja kaaoksen keskellä.

Luin jostakin että tämä kirja on lähimpänä täydellistä kaunokirjallisuuden teosta, mitä kirja voi olla. Ja kieltämättä, kyllä tämä vähän hiljaiseksi veti... hyvällä tavalla.

Cunninghamilla on aivan mieletön taito kuljettaa tarinaa. Hän pitää henkilöhahmot tiiviisti mukana tarinassa, herättää hahmot henkiin ja kutoo kaiken ympärille verkon, josta lopulta tulee kirja. Illan tullen oli mun mielestä jotenkin Irvine Welshmainen. Ei kuitenkaan niin makaaberi, mutta mulla tuli moniessa kohtaa lukiessa mieleen että luenko mä nyt Welshia. Ja tämä nyt ihan puhtaasti hyvällä sanottuna. Tarina oli myös hyvin voimakkaasti seksuaalinen, olematta kuitenkaan tippaakaan pervo.

Kirja on sen verran "raskas" luettava, että tätä ei kyllä missään hälinän keskellä ruuhkabussissa lueta. Ja raskaudella tarkoitan tässä nyt sitä, että tähän pitää pystyä keskittymään. Ympäristön täytyy olla rauhallinen, jotta Cunninghamin taidokkaaseen tekstiin pystyy pääsemään sisälle sen ansaitsemalla tavalla. Oikeastaan paras olisi, jos tämän pystyisi lukemaan mahdollisimman putkeen. Mä koin aina hyvin vaikeaksi sulautua kirjaan takaisin, kun taas jatkoin lukemista. Jos luin vain muutaman sivun kerrallaan, kirja tuntui ihan pintaraapaisulta. Mutta aina kun oli mahdollisuus lukea pidempi hetki, tarinaan vajosi jokaisella solulla. Lienee lukijasta kiinni, kokeeko tämän hyvänä vai huonona. Mun mielestä kaikkien kirjojen ei tarvitse olla helposti hotkittavia. Tässäkin luin osan kappaleista kahteen kertaan. En osaa purkaa sitä ulos että mikä Cunninghamin teksteissä sen tekee, mutta niissä on jokin sellainen syvyys, jota mä en ainakaan aina pysty saavuttamaan yhdellä lukukerralla. Sitä kauneutta on niin paljon, että jossain vaiheessa prosessointia aivo iskee jarrut kiinni. Ja sitten pitää palata vähän taaksepäin.

Olen joskus aiemmin lukenut Cunninghamilta yhden kirjan, johon ihastuin valtavasti. Yhteistä näillä kirjoilla on ollut se, että tarinassa esiintyneet ihmissuhteet eivät ole olleet ihan niitä tyypillisimpiä. Esimerkiksi kaikki vanhemmuuteen liittyvät suhteet eivät ole olleet ehkä niitä sellaisia yleisimmin kirjoissa esiintyneitä. Eivät ne nyt ehkä mitenkään räikeästi epänormaalejakaan ole olleet, mutta kuitenkin sellaisia, että niistä on siloiteltu aika paljon pois sitä sellaista satumaisuutta. Ei niihin ole välttämättä pystynyt samaistumaan, mutta ne on olleet hyvin helposti ymmärrettäviä. Lisäksi mun mielestä Cunninghamin hahmojen ihmissuhteet ovat jotenkin niin täynnä tavallisuutta, että se tekee niistä kiehtovia.

Muuten fun fact kirjasta, Peterillä ja Rebeccalla on lapsi, tytär Bea. Hän ei ole Mizzya juurikaan nuorempi, mutta mun mielestä tässä on kirjailijalle sattunut laskuvirhe. Nimittäin mun laskupää sai kyllä Bean ja Mizzyn välillä suuremman ikäeron, mitä Peter kertoi sen olevan. Pikkujuttu, mutta voi jösses tämä jäi mua vaivaamaan!!! Toki voi olla että se laskuvirhe sattuikin Peterille, ja oli tarkoituskin että lukija hämääntyy. Jos näin on, niin Cunningham kyllä toteutti tuon mestarillisesti. Jos taas mulla on mennyt jokin kohta kirjasta ohi ja olenkin ihan väärässä niin älkööt kukaan tulko rikkomaan kuplaani.

Kuten jo aiemmin kerroin, mulla tuli tästä voimakkaat Irvine Welsh-fibat. Luulen, että tämä kirja oli juuri tämmöinen osaksi sen takia, että se sijoittui New Yorkiin. Sehän on kaupunkina täysin erilaisuuden ja uniikin sulatusuuni. Kaupungin henki tuotiin tarinaan ja tapahtumiin mukaan mun mielestä tosi hienosti. Mä en ole koskaan käynyt New Yorkissa, mutta se välittyi mulle kuitenkin aivan täydellisesti.

Mulla on vielä yksi Cunningham omassa hyllyssä, mutta musta tuntuu että en halua lukea sitä. Koska jos se on yhtä täydellinen, kuin nämä muutkin mun lukemat Cunninghamit, niin en tiedä kestänkö sitä että mulla ei ole enää yhtäkään timanttia odottamassa. Tai sitten mun täytyy hankkia ne kaikki.

Mietin pitkään, että miten tämä kirja voi loppua. Ja jos Cunningham jotakin osaa, niin mestarillisen kirjojen lopetuksen. Loppu oli aivan täydellinen ja mun teki mieli keittää mitalikahvit, kun painoi kirjan kannet kiinni viimeisen kerran.

torstai 4. tammikuuta 2018

Lukuhaaste: Kesän kerran mentyä



Lukuhaaste täällä
                32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

                     


Pertti Lassilan kirjoille yhteistä näkyy olevan melankolia. Tarinat eivät ole alakuloisia, mutta jokin matalapaine kantaa läpi tarinan. Näistä kirjoista näkee heti, että ne on suomalaisen kirjoittamia. Nämä kirkuvat sitä suomalaista pohjavireistä mentaliteettiä, joka virtaa meillä verissä. Ja mä en itseasiassa koe sitä laisinkaan huonoksi asiaksi. Lassilan kirjat ovat olleet erittäin miellyttävää luettavaa. Ja ne ovat kaukana Suomi100-hengestä, onneksi!
Lassilan tavaramerkkinä ovat myös runolliset kirjan nimet. Edellinen teos Armain aika pysäytti nimellään, kuten myös Kesän kerran mentyä.

Kirja alkaa kesästä 1916. Olemme Hangossa, jossa ravintolatyöntekijä Elsa kohtaa lyhyen aikaa miehen. Kohtaamisen seurauksena syntyy Taimi, jonka tarinaa pääsääntöisesti seuraamme. Alun jälkeen tarinassa hypätään nopeasti 30-luvun Helsinkiin, jossa Taimi opiskelee kätilöksi. Kuljemme mukana nuoren naisen elämässä. Miten erilaista se on ollut sodan keskellä. Ja kuitenkin, miten samanlaiset asiat ja ajatukset ovat olleet silloinkin merkityksellisiä ja tärkeitä. Aivan samoja kuin nykyäänkin.

Lassila peilaa taitavasti nuoren naisen sielunmaisemaa. Ja tuttuun tyyliin kirjan alku on hyvin koukuttava, keskellä mennään aika tasaista menoa ja sitten loppua kohden taas koukututaan. Pituudellahan näitä Lassilan kirjoja ei ole pilattu, joten pienet suvantovaiheet ei haittaa laisinkaan.

Kesän kerran mentyä ei hetkauttanut mua yhtä isosti kuin Armain aika. Vaikka Taimi on helposti samaistuttava hahmo, jokin aina välillä tökki. Kirjassa oli mielestäni paikoin aivan turhia kuvauksia esimerkiksi pukeutumisesta. Tarina ei saanut itseensä siinä hetkessä mitään lisää. Syventävämpää otetta olisi saatu esimerkiksi miljöön tai tunnetilojen kuvauksella. Pidin kuitenkin todella paljon siitä itsenäisyydestä, jota kirjan henkilöhahmot ilmentävät. Se ei tuona maailmanaikana ollut laisinkaan niin selvää, kuin nykyään.

Lassilan rauhallisuus on ehdottomasti se, joka vetoaa muhun hänen kirjoissaan. Sellainen kaikenmoinen hötkyily puuttuu kokonaan. Ja vaikka yleensä olen tekstillisen toiminnan kannalla, niin Lassilalle se ei kyllä vaan sopisi. Enkä sitä häneltä odotakaan.

Kaiken kaikkiaan Pertti Lassilan kirjat ovat mahtava rikkaus nykykirjallisuuden skenessä. Ne ovat raikkaasti erilaisia ja lukijansa vangitsevia. Odotan mielenkiinnolla jo seuraavaa.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Hyllynlämmittäjä 2018

Tiedän, että on ihan sulaa hulluutta nyt hypätä mihinkään hommeleihin sen isommin mukaan kun koulu ottaa niin paljon. Mutta koska olen vielä höttöpäinen lomalainen, niin voin leikkiä unohtaneeni sen, että vuorokaudessa ei ole yhtään enempää tunteja. Löysin nimittäin jo kolmannen lukuhaasteen, johon haluan tänä vuonna osallistua.

Hyllynlämmittäjä on haaste, jonka ideana on lukea omasta hyllystä kahdentoista kuukauden aikana kaksitoista sellaista kirjaa, jotka on tullut ostettua, mutta jotka ovat jääneet syystä tai toisesta kuitenkin lukematta. Ja kuulkaa näitähän riittää! Haaste on alunperin startannut jo vuoden 2017 alussa, mutta hurjan moni näyttää tarttuneen siihen tänäkin vuonna, joten mä kans! Mulla se suurin haaste (ehe, pun intended) tämän kanssa on tosiaan aika ja sen puute. Mulla on jatkuvasti niin paljon kirjoja kirjastosta lainassa, joita ei saa uusittua, että omat kirjat joutuu odottamaan. Nyt koitan ryhdistäytyä ja tämän haasteen myötä aktivoitua myös oman kirjahyllyn kanssa. Luettavaksihan ne kirjat on hankittu!

Ja koska mua haluttaa ihan hirveästi osallistua myös siihen Yhdysvallat-haasteeseen, niin nyt täytyy vähän järkevöittää tätä touhua. Eli. Kaikki tämän vuoden lukuhaasteeseen liittyvät jutut ilmestyvät Lukuhaaste2018-tägin alle. Vaikka aiempina vuosina vuositägi on tarkoittanut vain Helmetin lukuhaastetta. Lisäksi jos siltä näyttää, niin sisällytän yhden kirjan vaikka kaikkiin kolmeen haasteeseen, jos sattuu osumaan sopiva yksilö kohdalle. Sitä en vielä tiedä miten merkkailen itse postauksiin, mihin haasteeseen aina viitataan, mutta ehkä se selviää tässä matkan varrella.



Tavoitteena ei edelleenkään ole saada kaikkia haasteita pelattua läpi (toki hyvä jos se onnistuu), vaan monipuolistaa omaa lukuputkea. Ja huolehdittua siitä että ylipäätään tulee luettua. Mutta nyt takaisin Hyllynlämmittäjään! Mun haastekirjat ovat seuraavat:

1. Tyttö pitkänsillan molemmin puolin
Mä asuin vuosikausia niin, että kävelin Pitkäsiltaa melko usein. Ylipäätään mulla(kin) on Kallioon suuri rakkaussuhde, joten alueen historia kiinnostaa. Tyttö pitkänsillan molemmin puolin on Katarina Eskolan koostama kirja äitinsä Elsa Eklundin päiväkirjoista. Tämä on seissyt hyllyssä jo ainakin pari vuotta. En yleensä juurikaan viehäty päiväkirjamuodossa kirjoitetuista kirjoista, mutta tässä nyt viehätti nimenomaan tuo Kallio.

2. Bolsoin perhonen
Tuossa kirjan nimessä pitäisi olla ässän päällä se venäläinen väkänen, mutta en vaan sitä saanut koneestani taiteiltua. Ymmärtänette ilmankin.
Yksi mun kaikkien aikojen suosikki elämäkerroista on Maya Plisetskayasta kertova Minä, Maya Plisetskaya. Hän on myös ehdottomasti mulle se THE ballerina, vaikka en häntä koskaan livenä nähnytkään. Ja multa on muuten mennyt ohi ihan kokonaan, että hän on kuollut kolmisen vuotta sitten Voi surku, Mayahan tepsutteli kärkitossuissa vielä pitkälti yli seitsemänkymppisenä, varmaan vielä vanhempanakin.
No mutta kuitenkin, Bolsoi on kiehtonut mua varmaan viidentoista vuoden ajan ja silloin kun elin suurinta balettibuumiani, haalin luettavaksi kaiken aiheesta. Tämä kirja on hankinta buumini jälkimainingeissa.
Bolsoin perhonen on Daphne Kalotayn kirjoittama kertomus Nina Revskajasta. Kirja ja hahmot ovat käsittääkseni fiktiota, mutta palataan tähän sitten kun olen kirjan lukenut. Revskaja on Bolsoin primaballerina ja hän hurmaa myös itse Stalinin. Erinäisten tapahtumien vuoksi Nina loikkaa länteen ja pikkuhiljaa kirjan edetessä loikkausta edeltävät tapahtumat alkavat paljastumaan.

3. Brooklyn
Colm Tóibín on ollut viime vuosina kirjamaailman (ainakin internetsissä) tähti. Mä olen Brooklynin hankkinut omaan hyllyyni näköjään ihan kaksin kappalein, että josko sen nyt sitten jo lukisi. Kirja on proosateos maahanmuuttamisesta. Tätä on kehuttu todella kauniiksi teokseksi, joten kuuleppa Colm, täällä jo vähän odotellaan tätä lukukokemusta.

4. Illan tullen
Mä luin joskus reilu pari vuotta sitten yhden Michaelin Cunninghamin kirjan (ja näköjään kiimailin siitä täälläkin). Olin aivan myyty ja siinä huumassa hankin Michaelia omaankin hyllyyn. Arvatkaa olenko lukenut niistä yhtäkään?!
Tämä kertoo New Yorkin taidepiireistä ja on kuulemma lähimpänä täydellistä lukukokemusta, mitä kirja voi olla.

5. Miten muistat minut
Antti Ritvasen Miten muistat minut oli mulla kirjastosta lainassa ja yritin sitä lukeakin mutta ei vaan lähtenyt. Menin sitten hankkimaan sen omaan hyllyyni (ja muistaakseni huutelin täällä ihan justiinsa että hankin omaan hyllyyni vaan kirjoja, jotka kestää monta lukukertaa. Enpä hanki!)
Tämä on kuulemma hauska tarina uraorientoituneeta äidistä ja pojasta, joka on hyvin anteeksiantavainen.

6.  Perhoskerääjä
Joel Haahtela on tyyppi, jonka teoksista mä olen vakaasti päättänyt tykätä. Tämä on lukematta, joten se on mukana koska se löytyy mun hyllystä. Kirja kertoo miehestä, jonka vaimo on jättänyt ja joka saa yllättävän perinnön. Odotan yhtä upeaa kielenkäyttöä, kuin muissakin Haahtelan kirjoissa on.

7. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
Tämä on kirja, jonka elokuvan haluaisin nähdä. Eli hankin kirjan, koska kirja on aina parempi kuin elokuva eli mun ei tarvitse sitä sitten katsoa. Nimi myös viehättää isosti eriskummallista.
Kirja on käsitykseni mukaan joku kummitusjuttuhomma. Heippa vaan yöunille!

8. Kun kyyhkyset katosivat
Ajattelin taas jälleen kerran antaa Sofille mahdollisuuden. Sisältäähän tämä kirja sentään omistuskirjoituksenkin. Tarina nojaa käsittääkseni Sofin tuttuun tyyliin tuonne itään päin. Odotan tätä kyllä ihan oikeasti. En ole Sofia lukenut Norman jälkeen ja siitä taitaa olla jo melkein pari vuotta aikaa.

9. Akvarelleja Engelin kaupungista
Viime vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja. Aloitin mutta jäi jostain syystä kesken. Haluan kyllä lukea koska Viikilän tekstejä on kehuttu niin paljon. Lisäksi se on ihan törkeän hyvännäköinen. Joka on tietysti tosi oleellinen piirre kirjailijassa. Kertoo Engelistä. Oletan.

10. Tytöt
Tämäkin oli mulla kirjastosta lainassa, mutta en ehtinyt lukemaan. Sen verran tämän sielunmaailmaa kuitenkin avasin, että uskoisin tämän olevan ihan mun kirja. Ja siksi se on mun hyllyssä.
Tytöt on Emma Clinen esikoisromaani, ja se kertoo yllätys yllätys, tytöistä. Miljöö on 60-luvun Kalifornia ja hippiaate kukkii.

11. Betoniyö
Ruoskin itseäni jatkuvasti siitä, että tämä Pirkko Saision teos on multa lukematta. No ei ole muuten enää kauaa! Kirja on ilmestynyt jo 1981, mutta siitä on tehty isosti hypetetty elokuva vasta tuossa vuonna 2013. Joka nosti kirjankin taas uuteen tietouteen. Kirja on raadollinen tarina syrjäytyneestä ongelmaperheestä.

12. Lumiukko
No pitihän tänne nyt nordic noiriakin saada! Mun piti alunperin antaa tämä Kolmosen isälle joksikin lahjaksi, mutta omin sen sittenkin itse koska "mä haluun lukea tän". Tulipa joo luettua.
Tästäkin on tehty leffa, jossa on ihanaihanaihana Michael Fassbender. En usko että sitä tulee ikinä katsottua, mutta kirjan kyllä haluan lukea. Päähahmona on Harry Hole, joka käsittääkseni seikkailee muissakin Jo Nesbon romaaneissa. Katsotaan häiritseekö se miten paljon, että en ole niitä muita lukenut. Kirjassa sarjamurhaillaan ja tehdään lumiukkoja.

maanantai 1. tammikuuta 2018

Alkava vuosi 2018

Vuodenvaihteessa on aina tapana katsastella mennyttä vuotta. Ja niin mäkin ensin meinasin. Mutta sitten päätin hylätä kuitenkin koko idean. Vuosi 2017 on ollut aivan huikea ja täynnä kivoja asioita. Mutta kuitenkin mulla on olo että kaikesta huikeudesta ja upeudesta huolimatta katson mielummin tulevaan, kuin möyhin mennyttä.

Mä olen kahtena edellisenä vuotena vuodenvaihteessa toivonut, että tuleva vuosi olisi vähän edellistä helpompi. Kaksi edellistä vuotta on ollut todella rankkoja monin osin (vaikka sitä kivaakin on ollut paljon). Tällä kertaa en esitä toiveita, mutta katsastan alkavaa vuotta niiltä osin, mitä tiedän että tulee varmasti tapahtumaan.

Lapset
Alkava vuosi on jokaisen lapsen kohdalla muutoksia täynnä. Eka täyttää 18 (MITÄ täällä tapahtuu??), Toka aloittaa toisen asteen opinnot ja Kolmas eskarin. Kunhan arki tästä nyt taas jatkuu, alkaa jo täysi meno kahden nuorimman muutoksien osilta. Tokan kanssa painitaan yhteishaun kanssa ja Kolmosen eskari-info on jo ensiviikolla. Ja vaikka Ekan synttäreihin on vielä rutkasti aikaa, niin pikkuhiljaa se täysi-ikäisyys alkaa konkretisoitumaan siltä osin että lähes jokaisen kuun aikana joku hänen kavereistaan täyttää sen 18.

Työt
Koulun takia mulla on poskettoman pitkä loma ensi kesänä. Mulla on vähän vielä suunnitelmat auki, mutta näillä näkymin olen vanhassa duunissa ensi kesänä jonkun hetken töissä ja se jäänee sitten viimeiseksi työpätkäksi siellä. Kovin isosti en asiaa vielä uskalla rummuttaa koska kesään, saatika syyslukukauteen on vielä niin pitkä aika. Mutta näillä näkymin, vanha työpaikka saa ensi kesän jälkeen jäädä. Uudella alalla on töitä tarjolla niin paljon kuin jaksaa, kykenee, haluaa ja voi tehdä. Joten voi olla että otan taas yhden uskallushypyn ja teen osan ensi kesän lomasta töitä sitten jo jossain uuden alan kuvioissa. Josta toivon mukaan saisi palkkaakin (palkatonta työharkkaahan pääsisi varmasti tekemään...)

Ystävät
Koulun myötä olen saanut elämääni liudan uusia ystäviä. Olen ihan erityisen onnellinen omasta porukastani ja rakastan sitä että puhelin huutaa välillä jatkuvasti. Olen onnellinen siitä, että siellä on sekä se ryhmä ystäviä että sitten myös niitä yksittäisiä tyyppejäkin. Kenen kanssa tietää että kouluhommat hoituu ja vapaa-ajallakin puuhataan kimpassa juttuja. Vaikka en sinänsä välitäkään sukupuolesta, niin olen erityisen iloinen siitä että se meidän ystäväporukka koulun kautta on nimenomaan muijaporukka. Mulla ei ole koskaan ollut sellaista, joten tuntuu nyt hyvältä kun on. Muutaman tytyn posse, joihin voi aina luottaa. Ja joiden kanssa se porukkaystävyys toivon mukaan jatkuu opintojen ylikin. Joiden kanssa ei toivottavasti synny verisiä kilpailutilanteita, vaikka samalla alalla sitten ollaankin. Me ollaan keskenämme hyvin erilaisia, mutta ehkä se juuri onkin se, joka ruokkii sitä porukan toimivuutta.

Erityisen iloinen olen myös mun ja Kolmosen isän ystävyydestä. Siitä miten hyvin se on toiminut ja miten siihen uskaltaa luottaa näin alkavan vuoden kynnykselläkin. Se on mulle tärkeä voimavara, kun mietin alkavan vuoden haasteita. Lisäksi olen toki hurjan iloinen kaikista kauan kantaneistakin ystävyys-suhteista. Vuosi 2017 myllersi monen elämää, ja oli ihanaa nähdä miten ystävät ja ystävyys kantaa.

Kulttuuri
Vuonna 2017 ahmin kulttuuria rutkasti. Sain tartutettua Kolmoseenkin rakkauden konsertteihin ja teatteriin. Molempia on tiedossa myös 2018. Yksin, että yhdessä. Milloin seuralaisena lapsi ja milloin joku muu. Tulevana vuonna olen aivan valmis juhlimaan vähemmän, jotta rahat riittää paremmin käytettäväksi kulttuuriin.

Koulu
Oikeastaan ainoa lupauksentapainen vuodelle 2018 liittyy kouluun. Nimittäin haluan ja lupaan, että koulun hoidan mahdollisimman hyvin. Teen kaikkeni sen eteen. Myös niiden ei-kiinnostavien juttujen suhteen.Aika monesta asiasta olen valmis tinkimään mutta en koulusta. Siitä pidän kiinni ihan viimeiseen asti. Miljoonatta kertaa; paras asia mitä olen koskaan itseni hyväksi tehnyt!!!

Yksinolo
Sinkkuilua on takana reilu vuoden verran ja se on sopinut mulle hirmu hyvin. Odotan että jatkossakin osaan ajatella jutut ja ongelmat ja kaiken nimenomaan itseni kautta, eikä niin että parisuhde olisi se ratkaisu. Toki on hetkiä kun tarvitsisi toiselta ihmiseltä kannustusta tai edes kuuntelevia korvia. Mutta nuo olot on yleensä silloin, kun on todella heikko hetki. Normipäivänä kykenen ihan itse vakuuttamaan itseäni siitä että pärjään, selviän ja kykenen. Mulla on vielä paljon opettelua itseni kanssa suhteessa elämään ja toivon, että pysyttelen itsekseni vielä nyt tämän alkavankin vuoden. Järjellä tarkasteltuna nimittäin mulla ei ole mitään mahdollisuuksia tällä hetkellä tehdä sellaisia myönnytyksiä, mitä pitäisi tehdä jos meinaa mahduttaa elämäänsä jonkun ihmisen. Ja niin kauan kun tuntuu tuolta, on epäreilua kaikkia osapuolia kohtaan edes lähteä yrittämään.

Koti
Samat seinät tulee olemaan meidän perheen turvasatamana vielä tulevankin vuoden. Kuitenkin luulen, että parin seuraavan vuoden aikana muutto on ajankohtainen. Monestakin eri syystä. Mutta vielä nyt pesää pidetään tässä. Ja tämän vuoden aikana aion opetella siihen, että tämä tuntuu kodilta myös silloin kun olen täällä yksin. Ei se voi olla niin vaikeaa.

Minä
Viihdyn hirmu kivasti omissa nahoissani. Parin kuukauden mässyttely on kuitenkin heilautellut vaakaa siihen suuntaan että sekä polvia että selkää särkee. Uuden vuoden aloittava minä siis ottaa nyt käyttöön taas viiskakkosen, jotta pyhä tomumaja jaksaa. Urheilu laihduttajana ei toimi mulla koskaan vaan muutos täytyy tapahtua nimenomaan siinä, mitä ääntä kohti menee. Hyvästä ruoasta ja punaviinistä ei luovuta, mutta höttöä vedetään vähemmän. Sinänsä olen iloinen, että nykyään mun keho antaa kivulla sen merkin koska on ylitetty tietty raja. Nimittäin ihan niin rankkaa jojoilua ei ehdi tapahtumaan.

Mulla ei ole tapana juhlia uutta vuotta vuoden viimeisenä päivänä. Viihdyn silloin kotona, joko yksin tai perheen ja ystävien kanssa. Mutta tänä vuonna uusi vuosi polkaistaan käyntiin kunnolla loppiaisena rakkaiden ihmisten kanssa. Tyyppien, joita en ole ihan hetkeen nähnyt. Ja sitten pian sen jälkeen alkaakin koulu. Näen ne mun uuden elämän tyypit ja tiedän että aika monen kanssa se jälleennäkeminen starttaa halauksella. Seikka, jota kovin monella muulla luokalla ei kuulemma ole. Eli moi vaan sulle 2018. Odotan sua tosi innolla. Noita jo tiedossa olevia asioita sekä sitä kaikkea, mikä on vielä tietämättömissä.

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Loput lukuhaasteesta 2/2

Note to self: älä jätä näitä postauksia tällä lailla viime tinkaan ja ryppääksi. Mulla kutkuttaa sormet jo ihan älyttömästi uuden lukuhaasteen kanssa (ja Lukupinossa on muuten myös niin mielenkiintoinen lukuhaaste alkavalle vuodelle, että kutkuttaisi sekin). Ei todellakaan oikeasti enää yhtään jaksaisi nojailla ihmettelemään kuluneen vuoden lukuhaastetta, vaan pitäisi päästä käsiksi jo uuteen! Mutta, tiedän että en saa myöskään mielenrauhaa jos en tätä tee. Eli, ne puuttuvat lukuhaasteen kuusi haastekohtaa tulevat tässä.


24. Kirjassa selvitetään rikos
Hyvä naapuri

Vuoden 2017 the kirjat mulla oli selvästikin trillerit. Tämäkin on sellainen. Mulla meni vuosia, etten lukenut mitään jännitykseen päinkään menevää ja olen nyt ottanut sitä vajetta takaisin.
Hyvä naapuri kertoo nuoresta pariskunnasta, joka suuntaa naapureidensa luo päivälliselle. He jättävät pienen vauvansa kotiin yksin sillä aikaa, koska lastenvahti peruu tulonsa viime tingassa ja päivälliskutsujen aikana vauva katoaa.
Mä en muista lukeneeni Shari Lapinalta mitään koskaan aiemmin. Hyvä naapuri vakuutti mut kuitenkin täysin. Jo tarinan lähtökohdat, vauvan katoaminen, puristi sydänalaa. Lapina kuljettaa lukijaa taidokkaasti lukukokemuksen läpi. Yllätyksiäkin paljastuu, tietenkin. Sellaisia joita mä en ainakaan osannut yhtään odottaa. Ja se tästä kirjasta tekikin niin hyvän. Tämäkin toimii musta parhaiten lomalukemisena, kun on aikaa ahmia kirjan sisälmys. Tätä ei nimittäin malta laskea käsistään.


37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
Kannibaalien käsikirja

Myönnettäköön. Tämä kirja pääsi lukuhaasteeseen mukaan vain sen takia, että en keksinyt tuohon haasteen kohtaan ketään muuta kuin JP Koskisen. Joka on ollut melkoisen tuottelias kaveri uransa aikana. Toki tykkäsin Kannibaaleista aivan hurjasti, joka tuli varmasti selville jo superlukumaratonin aikana. En vaan haluaisi puskea automaattisesti kaikkia lukumaratonin kirjoja mukaan myös lukuhaasteeseen. Mutta, laiskuus ja helppous voitti tällä kertaa.
Kannibaalien käsikirja on huikea satiiri. Se kirjaimellisesti mässäilee ja kuittailee nykynormien ruokasuositusten kustannuksella. Ja se oli musta virkistävä lukukokemus tämän päivän kasvispainotteisessa maailmassa. Kirjan hauskuus aukeaa ihan jokaiselle mustan huumorin ystävälle, mutta erityisesti suosittelen tätä kulinaristeille. Henkilöhahmoja on vähän ja tarina keskittyykin pääsääntöisesti yksinäisen päähenkilön ympärille. Joka on erityinen mies varustettuna erityisellä ominaisuudella. JP Koskinen teki sen jälleen. Huikea mies, huikeilla tarinoilla.


42. Esikoisteos
Alma!

Mä ostan hyvin harvoin kirjoja itselleni ilman, että olen lukenut teoksen ensin. Haluan omaan hyllyyni vain sellaisia kirjoja, jotka kestävät monta lukukertaa. Alman olen kuitenkin jostain syystä ostanut lukematta sitä ensin. Olisikohan ollut joku heikko hetki kirjamessuilla?
Alma! on Hanna Weseliuksen esikoisteos, joka voitti myös Kirjan vuosi 2015-kirjoituskilpailun. Sitä on runsaasti kehuttu ja suitsutettu turuilla ja toreilla. Mutta kuulkaa minä en vaan sitä tajunnut. 
Mä en oikein osaa edes sanoa mistä kirja kertoi. Koska se kertoi kaikesta ja ei mistään. Luvut hyppelehtivät miten sattuu ja tyyppejä tuli ja meni. Luin kirjan kuitenkin sitkeästi loppuun, koska se on todella kauniisti kirjoitettu. Suomen kieli on ihanaa! Esimerkiksi lause "lasin reunassa on huulipunaa, irtonainen hymyilevä alahuuli" sai mut miettimään pitkäksi aikaa sitä, miten vertauskuvallisen hienosti tuokin tuossa sanottiin. Että huulipuna jätti jälkeensä puolinaisen hymyn. Ilman kaunista tekstiä mä olisin varmasti jättänyt tämän kesken. Kirjassa oli Alma Mahler ja nigerilaistyttöjä ja yksinhuoltajaäiti ja lakimies ja nuori rakastaja ja vauva ja mitähän vielä. Mutta mä jäin kyllä tämän kelkasta jo ensimmäisellä asemalla.


43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
Maailman kaunein tyttö

Aino Kiven Maailman kaunein tyttö pyöri vähintään vuoden mun kirjahyllyssä, ennenkuin sain sen luettua. Kyllä kuulkaa Helmet huusi kun kuukaudesta toiseen vaan uusin lainaani.
Kirja kertoo neljästä sisaresta kolmella eri vuosikymmenellä. Tietynlaisesta perhosvaikutuksesta, siitä miten asioilla ja teoilla voi olla hyvinkin kauaskantoisia vaikutuksia.
Kirjan lähtökohdat oli mua puhuttelevia. Vuosi -94 ja Kurt Cobainin kuolema. Muistan molemmat erityisen tarkasti. Lähtökohdistaan huolimatta tämä jäi mulle vähän pinnalliseksi. Kirja on hyvä, luulen että vika oli tällä kertaa lukijassa. Ja ehdottomasti kyllä pidin kirjasta, mutta kovin mieliinpainuva lukukokemus tämä ei ollut. Luulen että se johtuu myös osittain siitä, että mä en ainoana lapsena päässyt ihan sisään siihen kilpailutilanteiseen maailmaan, mitä sisaruksena oleminen luo. Mä en ole tuntenut sisaruskateutta ja ainakaan mulle tämä kirja ei sitä saanut välitettyä niin, että olisin sitä ymmärtänyt. Olen kyllä ollut teini-ikäinen tyttö sekä nuori nainen, joiden elämää kirjassa tarkastellaan. Mutta sitä tarkastellaan niin voimakkaasti nimenomaan sen sisaruuden kautta, että se aspekti ei mulle auennut. Mä näkisin tämän toimivampana esimerkiksi näytelmänä. Jossa kokonaisuutta voidaan ilmentää fyysisyyden ja sanattoman viestinnän avulla. Jos sulla on sisko tai siskoja, niin sitten tämä voisi olla sun kirja. Ehkä se toimisi siskojen äidillekin luettavaksi. 


49. Vuoden 2017 uutuuskirja
Kosteusvaurioita

Nämä lukuhaasteen uutuuskirjakohdat mä olen jyvittänyt lähtökohtaisesti ystävien ja kavereiden kirjoille. Niin oli vuonna 2016, niin oli myös tänä vuonna ja niin tulee olemaan myös vuonna 2018. Jos tiedän jonkun haastekohdan kirjan aina etukäteen, niin se on tämä.
Tällä kertaa vuoden uutuuskirjaksi valikoitui ehdottomasti kaverini Ani Kellomäen Kosteusvaurioita - kasvukertomuksia pullon juurelta. Kirja on erittäin ajankohtainen ja se nostaa esille ehdottoman tärkeän aiheen. Se antaa äänen heille, jotka ovat tähän asti vaienneet kokemuksistaan. 
Mä olen seurannut kirjan kasvukipuja ihan sieltä idean syntymisestä siihen hetkeen, kun Ani sai kirjan fyysisesti ekaa kertaa käteensä. Ja tuota on kyllä huikeaa seurata vierestä, samahan oli muuten myös viime vuoden uutuuskirjan kanssa. 
Anin kirjan nimikin paljastaa jo kirjan sisällön. Kirja tuo yhteen 40 tarinaa, joiden yhteinen tekijä on alkoholin liiallinen käyttö lapsuudenkodissa. Mun täytyy muuten heti tässä mainita että olen tykännyt ihan ehdottoman paljon siitä Anin linjauksesta, että kirjassa on muitakin kuin rapajuoppojen lapsia. Että kirjassa tarkastellaan nimenomaan paljon myös heitä, joilla sinänsä ei välttämättä puuttunut kaapista ruoka, harrastuksia elämästä tai sopivia vaatteita päältä. Koska alkoholin onglemakäyttö on niin paljon muutakin kuin sitä rapajuoppoutta. Jostain syystä tämä meidän yhteiskunta vaan tuntuu käsittelevän asiat aina ääripäiden kautta. Että vastakkain on joko ja tai. Vaikka eihän se oikeassa elämässä mene yhtään niin. Lisäksi, on hyvin vaikea vetää rajoja sille vanhemman alkoholin liikakäytölle noin niinkuin lapsen näkövinkkelistä. Koska toinen kokee että aikuinen on ihan ok parin viinilasillisen jälkeen ja toinen taas kokee että se parin viinilasillisen jälkeinen pieni raukeus on aikuisessa pelottavaa.
Lisäksi Kosteusvaurioita käsittelee mun mielestä muutakin, kuin vain sitä alkoholia. Se kertoo tunnetiloista, joita ongelmaperheissä on. Ja vaikka tämän kirjan perheissä se ydin on alkoholi, mä tunnistin ainakin hyvin monta tunnetilaa ja ajatusta omasta lapsuuden perheestäni. Meidän perheessä ei ollut liikaa alkoholia käyttäviä aikuisia. Mutta meillä oli muita ongelmia. Mun vanhemmista toinen käyttäytyi myös hyvin välinpitämättömästi, lupauksia rikkoen sekä muita syyllistäen. Kuten moni vanhempi tekee myös kirjan kertomuksissa. Tunnistin lukiessa paljon tuttua. Eli mä kyllä suosittelisin tätä kirjaa ehdottomasti muillekin, kuin alkoholisoituneiden vanhempien lapsille. Niitä ongelmallisia suhteita kun on muissakin perhekuvioissa, mutta ne koetut tunnetilat on yllättävän samankaltaisia.


26. Sukutarina
Valas nimeltä Goliat

Taas vähän huijaan. Nimittäin mä en ole ihan kokonaan saanut tätä kirjaa vielä luettua, mutta melkein! Halusin kuitenkin tämän kirjan mukaan vuoden 2017 lukuhaasteeseen kahdesta syystä. Ensinnäkin, se oli kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana kuluneena vuonna. Ja toiseksi, juurikin ko. ehdokkaita oli tänä vuonna mukana valitsemassa hyvä ystäväni. Olin ja olen todella suurella mielenkiinnolla seurannut minkälaisen paketin raati sai koostettua. Kokonaisuus oli mielestäni hyvin yllätyksellinen tällä kertaa.
Goliat on Cristina Sandun esikoinen. Ja saman tien otti ja räsähti mukaan Finlandia-kahinoihin. Koska tämä on mulla vielä sen verran kesken, niin sanon vain että kirja kertoo kahden kulttuurin välillä kasvamisesta ja elämisestä.
Mutta, nyt sen kosketuksen perusteella, minkä olen ehtinyt Goliatiin ottamaan, niin sanon että tämä on aivan ihana!!! Mulla tulee vahvat fibat Pirkko Saision ja Pajtim Statovcin metamorfoosista. Kirjoitustyyli ja tarinankuljetus Saisiolta, maisema ja tunnelma Statovcilta. Eli, jos jompi kumpi edellä mainituista tai jopa molemmat uppoaa niin aika varmasti tämäkin on sun pala kakkua.