keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Mitä haluan sanoa?

Mä olen varmaan jokainen päivä kirjoittanut luonnoksiin jotain. Mikään ei kuitenkaan valmistu. Ei julkaisukuntoon asti. Mulla ei ole kirjoituslukko mutta selvästi nyt jotenkin on lukko sen suhteen, että mitä kirjoittaisin. Tai pikemminkin, mitä voin kirjoittaa? Koitankin nyt jollain yleisellä liibalaaballa saada sitä lukkoa poistumaan. Tai edes selkiytymään. Yllättävän monesta asiasta on jopa olo että mitäpä minä tästä nyt oikeasti edes tietäisin, parempi olla ihan hiljaa vaan. Ja sinne jää sitten luonnoksiin roikkumaan. Mitä ihmettä?

Pääsykokeisiin on tullut luettua vaihtelevasti. Ja niihin lukemisesta heti pari sanaa. Materiaali, joka täytyy lukea, on käytännössä vain artikkeleita. Oon joka toinen hetki aivan innoissani että joojoojoo tämä on niin mun juttu ja todella mielenkiintoista! Ja sitten joka toinen hetki että voi vittu mitä paskaa ja pakkopullaa! Lisäksi kun on kyse artikkeleista (joista toki osa perustuu tutkittuun tietoon) niin väkisinkin välillä hakkaa otsalohkossa että nyt opiskellaan vain yksittäisen ihmisen mielipiteitä. Luetut lauseet on välillä niin mielipidepohjaisia ja se mielipide osuu paikoin aika kauas omastani. Välillä jopa vähän ärsyttää että pääsykokeisiin on valittu tämä materiaali. Varsinkin jos kysymykset on samantyyppisiä kuin viime vuoden pääsykokeissa eli tyyliin "artikkelissa x kirjoittaja y kertoi että z. Oliko tämä a, b vai c". Ihan sama, se oli ihan väärässä koko tyyppi! Noniin, nöyrä asenne, missä luuraat? On siellä oikeasti paljon tosi hyvääkin tekstiä. Hassua on ollut myös huomata että muistan yllättävän paljon juttuja viime vuoden pääsykoematskuista.

Mulla on kohta taas loma, joka on kyllä ajatuksena melkoinen voimavara ja eteenpäin tyrkkijä tällä hetkellä. Kovasti huvittaisi karata johonkin, jossa kevät olisi jo vähän pidemmällä mutta vähintään yhtä paljon haluan vaan olla kotona. Lukea, löhötä ja liikata. Ja syödä, voi jösses miten tykkään syömishommeleista tällä hetkellä. Viettäisin helposti kaikki vapaapäivät keittiössä vaan kokaten, kokaten ja kokaten. Lomista puheenollen, mun tekisi itseasiassa mieli lopsauttaa kaikki lomat ja ylityöt ja kaikki pois tässä kevään/kesän aikana mutta en taida uskaltaa. Kun ei se kouluun pääsy vielä ole varmaa. Plus veikkaan että alkaisi esimiehet pikkasen ihmettelemään jos nakuttelisi kaikki käytettävissä olevat lomat pois jo ennenkuin vuosi on puolessa välissä.

Kohta alkaa onneksi vuoden paras kuukausi eli toukokuu. Koska on Euroviisut! Ja kyllä, olen ottanut töistä jo vapaaksi finaalista seuraavan päivän. Joka sattuu sopivasti olemaan äitienpäivä. Ihan kaikkien maiden ehdokkaita en todellakaan ole nähnyt, mutta omaa ykkössijaa pitää tällä hetkellä kyllä Ruotsi. Itse biisihän nyt ei ole renkutusta ihmeellisempi, mutta jää kivasti kyllä soimaan päähän plus ei voi kyllä kuin ihailla miten yksinkertaisesta on saatu aikaan taas tosi näyttävä lava-show. Jokatapauksessa, ihanaa kun kohta tätä huttua taas saa fiilistellä.

Mitähän muuta?

Joskus aikaisemmin, vuosia sitten kirjoitin että meidän kodissa makkari ja eritoten sänky on mun suosikkipaikka. Sama homma on edelleen ja oikeastaan entistä korostetummin. Mun sänky on paikka jossa luen, syön, hoidan asioita, juon aamukahvit, teen kaikkea. Toki nukunkin siellä mutta tuntuu että tällä hetkellä sänky on mulle tärkeä ihan muiden syiden, kuin nukkumisen takia. Ja itseasiassa musta tuntuu siltä että en voisi ketä tahansa edes päästää mun sänkyyn. Koska se on mulle niin tärkeä paikka. Turvasatama ja tuulensuoja. Mikään muu paikka kodissa ei tunnu samalla tavalla kodilta.

Mä olen hieman mieli solmussa meidän asumisen suhteen. Mä olen siis lasten kanssa samassa kodissa jossa on asuttu se kolmisen vuotta(ko?). Se on ihana ja se on koti mutta ei kuitenkaan Koti. Tai ainakaan se ei tunnu siltä nyt. Ehkä se on ihan normaalia? Kuitenkin, tuntuu että olen sen oman pesäni tehnyt sinne omaan makkariini ja kämpän muut tilat on "välttämätön paha". Neliöiden määrä ahdistaa entistä enemmän. Musta tuntuu jotenkin että en hallitse kokonaisuutta, kun sitä lääniä on niin paljon. Kuitenkaan muutto ei houkuta tällä hetkellä sitten tasan yhtään. Ja ihan kamalasti pienempään ei kai kannata muuttaa koska se ei olisi taloudellisesti kovin suuresti halvempi ratkaisu ja koska en halua riistää teineiltä omia huoneita. Kuitenkin olisi niin ihanaa että kotiin tultaessa tuntuisi siltä että tulisi kotiin. Tällä hetkellä tuntuu että lasten läsnäolo tekee sen kodin. Mutta kun olen yksin... en oikein tiedä että miten siellä pitäisi olla? Mitä voin tehdä? Joten hautaudun sinne omaan sänkyyni. Ja makkariin, jonka neliöt hallitsen.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Pelkoa ja inhoa jossain päin Helsinkiä..

Joko tämä meno meinaa taas hyytyä? Nyt olisi intoa kirjoittaa vaan aika on ihan kortilla. Koko ajan on niin paljon ja kaikkea, että ei meinaa ehtiä koneelle laisinkaan. Ainakaan kirjoittamiseksi asti. No, toisaalta on mukavaa kun on menoa ja meininkiä.

Oon laitellut kotia vähän uuteen uskoon. Kaikennäköistä pientä ja isompaa on pitänyt hankkia (mm. ihan paska imuri!) ja kaikki tuntuu vievän yllättävän paljon aikaa kun tuossa normiarjen seassa yrittää säätää kaikkea ylimääräistä. Jos olisin vähän malttanut odottaa niin olisin saanut kaveripiiristä apuakin vaan kun en malttanut. Huonekalut piti saada kasaan heti ja systeemit seinille välittömästi. Lisäksi kun vauhtiin pääsin niin intouduin käymään omat ja Kolmosen vaatekaapit läpi ja raahaamaan tavaraa kassitolkulla kirpparille.

Sahataan myös todella tiiviisti Kolmosen isän ja meidän kodin väliä. Minä kuskaan sinne ja tänne ja Kolmosen isä käy sitten ruokkimassa meitä. Tekemistä siis riittää ihan sieltä aamuheräämisestä siihen, kun on aika mennä nukkumaan. Varsinkin kun tosiaan kaiken ylimääräisen keskellä yrittää hoitaa työt ja harrastukset ja muut normit. Elämä jatkuu. Ja on aika ihanaakin että se on jatkunut kaiken aikaa tässä ympärillä. Että kaikilla on ne omat onnensa ja murheensa.

Palatakseni vielä noihin opintojuttuihin. Ensinnäkin kiitos kaikista tsempeistä. Sekä mahdollisiin opintoihin että elämänmuutokseen liittyvistä. Lämmittää, oikeasti. Varsinkin kun kannan alkuvuoden hiljaisuuteni kanssa maailman ensteks huonoimman bloggarin viittaa.

Nyt kun uskaltauduin bloginkin puolella kaapista ulos, ymmärtänette myös miksi olen vähän huolissani näistä kouluhommista. Vähän eri tavalla huolissani kuin aiemmin. Että kun olen perheen ainoa aikuinen niin miten hullua tämä on. Mutta. Kerrankos tuota. Hullutellaan. Koen ihan oikeasti että opinnot on paras investointi, jonka voin itseeni tehdä. Mutta, tokihan mun opiskelemaan lähteminen vaikuttaa muuhunkin perheeseen. Ja se on se mitä tässä aika isolti jännittelen.

Mulla ei ole koskaan ollut niin varma olo mistään ammatillisesta hommelista, kuin nyt on tästä. En mä toki täysin satavarma voi olla että uusi ala olisi varmasti se mun juttu, se selviää täysin sitten vasta kokeilemalla. Mutta siitä olen niin varma kuin varma voi olla, että tämä nykyinen ei ole se johon jään. Ja polte tuohon uuteen mahdolliseen alaan on niin iso että nyt kysytään taas malttia jota ei tahdo löytyä.

Kaikesta varmuudesta huolimatta mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Aika moni asia kun menee ihan todella kokonaan uusiksi. Pelkästään jo mun vuorokausirytmi. Mä olen ollut _aina_ vuorotyössä. En tiedä muusta. Mutta en malta odottaa sitä että pääsen toimimaan virastoaikana ja viitenä päivänä viikossa. Tiedän, toki siinäkin on varmasti ne omat nurjat puolensa mutta ihan todella se on nyt se, jota mä haluan ja odotan. On tullut todella isona yllärinä miten paljon nykyään syö se että muut on vapaalla silloin kun mä olen töissä. Haluan sosiaalista elämää!! Haluan normaalin vuorokausirytmin!! Haluan olla kotona silloin kun lapsetkin on!!

Toki muitakin syitä on, minkätakia vuorotyö ei tunnu enää omalta. Voisin jopa tehdä niistä oman postauksen jossain välissä. Niin iso asia tämä mahdollinen opintojen aloittaminen kuitenkin on että sitä huomaa pohtivansa ihan hassuja juttuja. Sellaisia, joita ei vaan millään muotoa voi edes tietää tässä vaiheessa. Onko musta opiskelemaan (miksei olisi?), sopeudunko mä opiskelijaksi (miksi en sopeutuisi ja toisaalta mitä väliä? Ei se koulu kestä kuin x-aikaa ja kunhan opinnot rullaa ja tulosta syntyy niin se on aivan sama tunnenko jotain opiskelijan identiteettiä vai en), pystynkö mä tähän kuitenkaan (tottakai pystyt!).

Lisäksi lapsethan huolettaa mua ihan järjettömästi. On se tietyllä tapaa iso muutos heillekin, että mä en ole enää vuorotöissä (josko syksystä eteenpäin ei enää kertaakaan tarvitsisi kirjoittaa vuototyö. Luulen että en ole koskaan kirjoittanut suoraan oikein). Ja tuleehan se arki muuttumaan varmasti elintasossakin. Mutta, väliaikaista väliaikaista. Yritän ajatella tätä näinkin että lapset saavat esimerkkiä siitä että joskus vaan pitää uskaltaa hypätä. Ja että ihminen voi sopeutua kaikkeen niin halutessaan.

Mähän kerroin vihdoin tuossa loppuvuodesta näistä koulusuunnitelmista mun vanhemmille. Että moi vaan, olen Kukkis 36v ja pelkään edelleen kertoa tietyistä asioista mun isälle ja äidille. Ainakaan ilman että olen valmistautunut totaaliseen tyrmäykseen. Vaan niin yllättivät kuulkaa molemmat. Olivat oikein kannustavia ja sitä mieltä että ei yhtään huono idea. Äiti on toki tässä ehtinyt jo pariin kertaan heittää ne perinteiset ootkohan miten ajatellut elää-läpät, mutta ei laisinkaan tuomitsevasti. Vaan pikemminkin sillä sävyllä, että hän ei pysty auttamaan. No kuulkaa, sen verran oon kasvanut isoksi että oon yllättänyt sekä itseni että ennenkaikkea äitini ja säästänyt aivan hullun raivolla viimeisen vuoden. Mistään isosta summasta nyt ei ole kyse mutta kyllä voi kuulkaa vaikka astianpesukone hajota ihan vapaasti. Ostaa päjäytetään uusi. Käteisellä!!! Ja vielä jäisi pesämunaa. Toki tämä eroilu tässä hieman verottaa säästöjä (sekä Ekan puhelin joka meni hajoamaan neljä kuukautta ennen kuin oli lupa, ggrrrrrr) mutta kuitenkin. Menen ehkä perse edellä puuhun, mutta en sentään persaukisena!

Yhteishaun viimeinen päivä oli tänään. Pääsykoemateriaalit on hankittuna ja toivon mukaan ensi viikosta elo rauhoittuu niin että pääsen pikkuhiljaa pureutumaankin niihin. Mua jännittää ihan valtavasti ja pelottaakin. Isoja muutoksia on nyt ollut niin paljon. Mutta tämä on se muutos jota mä ihan tosissani haluan. Siitä se mun kouluun pääseminen ei ainakaan jää kiinni. Jos pelkkä halu toimisi mittarina, mulla olisi jo opiskelupaikka.


tiistai 28. maaliskuuta 2017

Lukuhaaste: Sekaisin Lovesta

4. Kirja lisää hyvinvointiasi


Luin tämän kirjan tuossa vuodenvaihteessa keskellä omaa eroprosessiani. Kun oma mieli yritti tasaantua, päästä eteenpäin ja ymmärtää. Tuntui jotenkin lohdulliselta nojata tieteeseen vaikeassa elämäntilanteessa. Että tavallaan kaikelle löytyy selitys myös tieteellisestä vinkkelistä. Kaikki ei olekkaan vain tunteiden summaa. Kärsin itse tällä hetkellä kirjassa mainitusta tunne-burnoutista, joten tietyllä tapaa on tuntunut hyvältä kun asioille on saanut nimiä. Että kaikki ei ole sellaista mielessä vellovaa sössöä, vaan sieltä pystyy erottamaan erilaisia kokonaisuuksia.

Mutta sieltä omista oloista sitten takaisin itse kirjaan. Olin lainannut tämän itseasiassa jo monta kuukautta sitten. Kauan ennenkuin ero oli edes tietoista. Luin sen kuitenkin vasta sitten erohässäkässä. Ja uskon että sillä oli jokin tarkoitus, että tämä oli odottanut kauan. Luin sen nimittäin juuri oikeaan aikaan. Tämä jos mikä oli se, mitä mun mieli tarvitsi juuri sillä hetkellä kun tämän luin. Sain paljon vastauksia kysymyksiin, joihin ei osaa vastata. Miksi musta tuntuu tältä? Miksi mä käyttäydyn näin?

Sekaisin lovesta kertoo rakkaudesta ja kiintymyksestä puhtaasti tieteellisestä vinkkelistä. Mitä tapahtuu solutasolla kun ihminen rakastuu? Tai ei enää rakastakaan. Miksi rakkaus sekoittaa pään niin totaalisesti? Kirjan on kirjoittanut lääkäri Emilia Vuorisalmi, joka on itse kiinnostunut nimenomaan rakkaustieteestä. Hän on kiinnostunut romanttisen rakkauden huumasta, niin kiinnostunut että kirjoitti tietokirjan aiheesta. Kirjaa varten hän perehtyi evoluutiobiologiaan, neurofysiologiaan sekä kulttuuriantropologiaan ja tämä näkyy lopputuloksessa. Edellä mainittujen lisäksi kirjassa selvitetään miksi mallit ja jääkiekkoilijat päätyvät yhteen, mistä puumailmiö johtuu ja minkä takia rakkaus aiheuttaa riippuvuutta.

Vuorisalmi kertoo myös rohkeasti esimerkkejä omasta elämästään, miten rakkaushormonit ja vietit ovat häntä vieneet. Ja itseasiassa konkreettiset esimerkit olivatkin ehkä se yksi syy, miksi tämä kirja tuntui niin omalta. Tunnistin itseni ja omaa toimintaani. Vuorisalmi nimittää itseään toipuneeksi parisuhdenarkomaaniksi, joten siksikin tuntui että tämä kirja tarjosi ainakin mun kaltaiselle ikuiselle romantikolle hyvin tarttumapintaa. Tämän on kirjoittanut joku, joka ei ole vain asiaa tai ilmiötä tutkiva. Joku, joka myös elää sitä tutkimaansa. Joku, joka on ihan yhtä hämmentynyt näiden asioiden kanssa kuin mäkin olen.

Koin kirjasta hyvin avartavaksi lauseen "rakastuminen ei siis ole tahtolaji, mutta rakastaminen on". Tuo on nimittäin asia jota olen itse pohtinut vuosien varrella paljon. Miksi rakastaa, mutta ei ole rakastunut? Toki sen tietää että se on ennenkaikkea valintaa, mutta miksi näin on? Tähän sai kirjasta monia vastauksia ja näkökantoja. Niin moni muukin asia vaikuttaa sinne kemialliseen cocktailiin, kuin vain tunteet joita koemme. Ja kun näitä luki nimenomaan sieltä tieteellisestä vinkkelistä, sai aika monta todella kutkuttavaa ahaa-elämystä. Ne on itseasiassa mun mielestä aina hyvän tietokirjan merkki. Että saat sellaisia elämyksiä, jotka nimenomaan herättelee sun omia hoksottimia. Saa avartamaan ja oivaltamaan.

Kirjassa pohditaan rakkautta hyvin monesta eri näkökulmasta. Ja esitetään teorioita ja apukeinoja myös rakkaudesta toipumiselle ja sydänsuruista selviämiselle. Vaikka tiede kulkee vahvasti mukana jokaisessa luvussa, on tämä todella helppolukuinen ja ymmärrettävä kirja. Tämä kestää monta lukukertaa ja on erityisen hyvä vaihtoehto silloin, kun ei oikein ymmärrä sitä omaa tunnemaailmaansa. Oli vastarakastunut, juuri sydämensä särkenyt, yksin elelevä sinkku, pitkässä parisuhteessa tai vastaeronnut. Tämä kirja ei kysy elämäntilannetta. Koin tämän niin avartavaksi lukukokemukseksi että kirja päätyy ehdottomasti myös mun omaan hyllyyn. Näkisin tämän myös todella hyvänä lahjaideana!

Erityisesti suosittelen Sekaisin Lovesta-kirjaa kaltaisilleni parisuhdetoipilaille.

Lukuhaaste täällä

lauantai 25. maaliskuuta 2017

...and then there were four

Noniin. Jokohan se olisi aika julkaista tämä. Muutaman teistä kanssa olenkin käynyt käänteitä läpi ainakin Facebookin puolella ja vähän muuallakin, mutta blogia olen pitänyt pimennossa. Heti ensi alkuun kiitos jokaiselle kuulumisia kyselleelle. Tuntuu hyvältä tietää että on kaivattu.

Vaikka mä olen aina kirjoittanut blogiin vaikeistakin asioista avoimesti, on tämän tekstin kirjoittaminen sekä julkaisu jotenkin tosi vaikeaa. En tiedä miksi. Tuntuu että olisi kamalasti sanottavaa mutta silti mitään ei tähän kuitenkaan saa aikaiseksi. Monta kertaa on ollut olo että no nyt tiedän mitä kirjoitan asiasta ja sitten kun istun näppikselle, ei mitään tule ulos. Ehkä on ollut vähän kirjoituslukkokin.

Meidän perhetilanne muuttui tuossa muutama kuukausi sitten. Uusioperheen taival päättyi eli mä ja Siippa erottiin. En tule blogissa läpikäymään mitään syitä tai seurauksia millekään, ne eivät tänne kuulu. Kerron sen verran kuitenkin, että Siippa on meidän elämässä ja arjessa edelleen todella tiiviisti mukana. Vaikka parisuhde ei toiminut niin perhe ei pirstaloidu. Ollaan hyvissä väleissä ja ystäviä. Asuttiinkin pitkään eron jälkeen saman katon alla. Ja edelleen asutaan lähekkäin.

Elämä on kyllä joskus kovin kummaa. Sekä hyvällä että huonolla tavalla. Ja oikeastaan tuntuukin että kaikissa asioissa on aina ne hyvät ja huonot puolensa. Ja pää ja tunteet sitten painelee siellä flipperissä mukana. Ihan äkkiseltään en keksi tunnetta, jota en olisi tässä viime kuukausina läpikäynyt. Ei tässä vieläkään nyt ehkä ihan tyyntä ole, mutta alan olla sitä mieltä että onko elämässä ikinä?

Näiden isojen elämänmuutosten keskellä on ollut hyvin selvää, miten tärkeitä tosielämän ystävät ja lähipiiri oikeasti ovat. Musta ei tuntunut oikein missään vaiheessa hyvältä että tilittäisin elämän tätä puolta esimerkiksi tänne blogin puolelle, vaikka tämä on ollut mulle yleensä hurjan luonteva kanava. Mutta nyt nimenomaan ne ystävät ja lähipiiri on olleet se, jotka ovat olleet keskiössä. Mihin on oksennettu vaikka mitä vuorokaudenajasta riippumatta. On ollut jopa häkellyttävää miten paljon ihmiset ovat ottaneet koppia. Jokaisella on kuitenkin myös ne omat juttunsa aina päällä. Silti mun perään on jaksettu huudella ja on jopa pahoiteltu jos nyt ei koko ajan olla jaksettu huolehtia myös musta. Jos jotain oon osannut elämässäni tehdä oikein, niin valita ystäväni. Miten oikeita asioita he ovat osanneet nyt tehdä ja sanoa. Oon oikeasti aivan järjettömän kiitollinen mun ihmisistä, ihan jokaisesta.

En tiedä vielä millaiseksi tämä blogi muotoutuu, jatkuuko se edes? Tai mistä tulen jatkossa kirjoittamaan. Todennäköisesti lapset ja kaikki perheeseen liittyvät käytännön jutut tulevat olemaan taka-alalla, joko pysyvästi tai hetkellisesti. Tiedän sitten paremmin, kun jotenkin muotoutuu omassakin päässä selväksi arki sekä se, mihin vedän rajan. Ehkä tästä tulee villi sinkkuäidin blogi jossa hipataan ja miehistellään (ah, olinkin jo tyystin unohtanut sen tunnekirjon mikä pyyhältää yli kun kävelet pitkin walk of shamea) tai sitten täällä keskitytään jatkossa vain kirjoihin ja ruokaan. God knows, muualla somessa on tullut kyllä setvittyä sinkkuelämää alulle, voi olla että pidän blogin puhtoisena ja viattomana niiltä osin. Aika näyttää. Tai sitten käyn perustamassa jonkun uuden anonyymin blogin kaikelle mikä ei kestä päivänvaloa ja johon oksennan kaikki morkkisjutut.

En tiedä onko teillä muilla eronneilla olleet asiat miten tai oletteko edes huomanneet moista. Mutta me ollaan ainakin päästy taas hyvin juorujen ja puheenaiheiden kohteeksi. Se on jotenkin jännä miten tietyllä tavalla yksityisestä tulee julkista ja ihmisten uteliaisuudella saatika käytöstavoilla ei ole mitään rajaa. Miten jokaiselta kyllä löytyy tarvittaessa se mielipide, sillä ei tunnu olevan väliä osuuko se totuuden kanssa miten paljon yksiin. Näiden seikkojen takia tämän elämänmuutoksen myötä on joutunut sanomaan muutamalle ihmiselle myös hyvästit. Sekä minä että Siippa. Kun ei vaan jaksa sitä että jatkuvasti pahoittaa mielensä muiden sanomisista. Ehkä se onkin niin että isojen elämänmuutosten edessä ne arvot ja ihmissuhteet punnitaan. Tuntuu silti oudolta että tietyllä tapaa Siippa ei häviä mun elämästä mihinkään (ja toki sitä en edes halua, mutta viittaan tällä nyt suoraan ystävyyteen), mutta muutama ihminen hävisi. Olo on nyt kuitenkin käsittämättömän kevyt.


Samaten en tiedä miten muut ovat kokeneet erotessa, mutta mä olen vastaanottanut aivan järkyttävän määrän osanottoja. Okei, tämä on nyt ehkä niitä juttuja ja seikkoja joihin ei ole olemassa oikeita sanoja. Mutta eihän kukaan ole oikeasti kuollut? Samaten hyvin moni tuntuu tietävän lähtökohtaisesti miltä musta tuntuu. Että on nyt varmaan tosi vaikeaa ja kova paikka kun on lapset ja kaikki. Tiedän että ihmiset tarkoittaa vain hyvää ja oikeasti arvostan. Mutta kun kuuntelet ne samat asiat lukuisia kertoja ja vakuuttelet jatkuvasti että kaikki on hyvin, niin alkaa kieltämättä miettimään että voisikohan näitä keskusteluja käydä jotain muutakin kautta? Että vaikka en nyt riemusta tässä pompikaan niin en myöskään märehdi. Miksi se automaattisesti olisi niin että nyt ryvetään?

Poikkeuksiakin kyllä oli. Pakko mainita huikea ja mahtava Milla, joka ensitöikseen onnitteli uudesta elämäntilanteesta. Just näin, rohkea veto mutta oikeasti just noin! Ei näitä asioita olla äkkipikaisuuksissa tehty. On mietitty, harkittu ja puhuttu. Ja joskus lopputulema on tämä. Näillä vuosirenkailla sitä osaa ehkä jo välttää sen tietyntyyppisen draaman, varsinkin kun sille ei ollut mitään aineksia. Vaikka tässä on rutkasti myös niitä nurjia puolia, niin varmasti on myös paljon hyvää, niin raadolliselta kuin se saattaa kuulostaakin. Sitä voi valita, miltä kantilta näihin asioihin suhtautuu, miltä kantilta niitä katselee ja miltä kantilta sitä lähtee elämään. On oikeastaan pakkokin, jotta selviää ja jaksaa.


Tiedän että siellä ruudun takana lukee ainakin muutama henkilö, joiden kanssa tätä asiaa on läpipuitu. Toivon että kukaan ei pahoita mieltänsä noista edellisistä kappaleista. Se oli vain huomio jonka olen tässä nyt viime kuukausina tehnyt ja joka tuntui luontevalta tuohon kirjoittaa. Kuten jo mainitsinkin, ei ole olemassa sellaisia oikeita sanoja jotka luontevasti näissä tilanteissa tulisi ulos tai jotka osaisi sanoa. Ihan oikeasti olen kiitollinen että ollaan huolissaan. Olkaa jatkossakin.

Nuo sivupalkin kuvaukset ja muut päivittelen jahka sille päälle satun ja kun siltä tuntuu. Siipallekin täytynee keksiä joku toinen kutsumanimi. En tiedä minkä verran hän jatkossa tulee täällä esiintymään, mutta ehkä joskus jonain sivumainintana kuitenkin. Note to self, älä keksi tuleville tyypeille mitään kumppanuuteen liittyviä bloginimiä.

Matka on tässä jo tovin jatkunut Ekan, Tokan ja Kolmosen kanssa nelistään. Paljon on vielä uutta ja ihmeellistä, pelottavaa ja vierasta. Me kaikki (myös Siippa) voidaan kuitenkin hyvin ja se on pääasia. Tästä tekstistä tulikin paljon pidempi kuin olin ajatellut. No, voitaneen todeta että kirjoituslukko on voitettu. Kohti kevättä ja uusia seikkailuja! Mä olen utelias näkemään mitä vastaan tulee.


Ps. Muistakaa aina kysyä ihmisiltä että mitä niille kuuluu! Se on pieni lause, mutta aivan käsittämättömän tärkeä.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Tule apuun, Anja!

Koska en nyt saa näköjään yhtäkään henkilökohtaisista terapeuteistani kiinni, kokeillaan bloggaamista.

Muistanette hinkuni opiskelemaan. Tuolta vuoden takaa. Ehkä jokunen muistaa senkin miten epävarma olin koko opiskelun suhteen, onko se sittenkään mun juttu. Ja ehkä jollekin jäi mieleen myös se pettymys. Kun tajusin että todellakin haluan, ja kun tajusin että on mun juttu.

Mä olen tässä vuoden yrittänyt motivoida itseäni töihin sillä, että nyt keväällä haen uudestaan. Että no biggie. Oikeasti vuoden olen kokenut joka perkeleen työvuoron pakkopullaksi, mutta olen psyykannut itseäni töihin sillä että kun yhteishaku koittaa niin sitten pistetään paperia menemään. On aika pitkä aika tehdä vuosi töitä, joita ei haluaisi mitenkään päin tehdä.

No. Näinhän se kevät koitti. Yhteishaku alkoi. Laitoin hakemukset menemään. Ja sen sijaan että olisin jotenkin helpottunut, iskikin aivan järjetön paniikki ja hyperventilaatio. Mitä_helvettiä_mä_olen_tekemässä??!! Mitä jos mä pääsen kouluun? Ja samaan aikaan, mitä jos mä en pääsekään?

Edelleen musta tuntuu että kyllä, mä haluan kouluun. Tämä nykyinen työ ja nykyinen ala ei ole se, missä haluan olla. Pelkkä työpaikan vaihto ei auttaisi mitään koska koko ala on ihan väärä. Edelleen musta tuntuu että haluan sille alalle, johon nyt haen. Mutta silti nyt joku epävarmuus puskee jostakin. Olenko mä aivan sekaisin? Onko tämä nyt joku kriisi? Millä ihmeellä me eletään? Nytkin tekee paikoin jo tiukkaa, se elintaso nyt ei varsinaisesti ainakaan nouse opiskelijana. Eka täyttää tänä vuonna 17 eli esimerkiksi lapsilisä tulee pienenemään. Ei ole mitenkään päin mahdollista että tekisin sekä töitä että opiskelisin samaan aikaan. On pakko miettiä omia voimavaroja ja tässä nykyisessä duunissa ei paukut riitä siihen, että saisin opinnot hoidettua siinä ohella.

Yhteishakuhan on vielä kesken, eli en tiedä vielä pääsykoemateriaaleista tai muusta mitään. Silti laadin itselleni jo lukuaikatauluja. Koska on oikeasti pakko päästä kouluun. Nyt jos ne ovet ei aukea niin en ihan oikeasti tiedä mitä teen. Mulla on suunnitelma b kyllä olemassa, mutta ei se tunnu tätä nykytilannetta kovin paljoa paremmalta. En tiedä millä mä motivoin itseäni töissä taas vuodeksi eteenpäin ja hakemaan ensi keväänä sitten uudestaan. Ei varmaan ihan hyvä lähtökohta millekään tehdä tästä tällaista pakon sanelemaa? Missä on ne löysät ranteet, joista mä olen tunnettu?

Mitä jos mä en saa opintovapaata? Mitä jos mä joudun irtisanoutumaan? Mitä jos mitä jos mitä jos??? Onko nyt kuitenkaan oikea aika? Jos ei ole niin koska on? Mitä mä teen??

Sanokaa nyt joku jotakin!


keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Lukuhaaste: Viisas vatsa

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja



Luin tämän kirjan jo monta aikaa sitten, mutta jostain syystä itse arvostelu jäi tekemättä. Pahoittelut siis melkoisesta torsoilusta. Vaikka kirja oli hyvin mielenkiintoinen, oli teksti paikoin todella vaikealukuista ja dadaa. Sen sijaan että tämä olisi jotenkin hautunut mielessä ja kypsynyt kirjoitukseksi niin tuntuu että dementia vei vähätkin rippeet. Mutta yritän nyt muistiinpanojeni avulla saada aikaiseksi edes jotain, kun tämän nyt kerran lukuhaasteeseen olen survonut.

Viisas vatsa-kirjan on kirjoittanut lääketieteen tohtori Emeran Mayer, joka on tutkinut aivojen ja kehon yhteistyötä jo kymmeniä vuosia. Miksi meillä on perhosia vatsassa vaikkapa ennen työhaastattelua? Miksi toiset reagoivat vatsallaan kun oikein kovasti jännittää? Miksi jotkut asiat aiheuttavat meissä pahoinvointia? Miksi sitä tekee jotkut päätökset "vatsanpohjatuntumalla"? Miksi mahaan koskee jos on stressaantunut?

Kuten jo mainitsin, kirja oli tosi mielenkiintoinen mutta paikoin hurjan vaikeaa tekstiä. Onneksi koukuttavia juttujakin löytyi. Sekä käypiä vinkkejä omaan arkeen. Selittämättömät vatsakivut kun ovat yhä useamman arkea. Jostainhan niiden täytyy johtua. Viisas vatsa tarjosi infopläjäyksen viimeisimmästä tutkimustiedosta, mitä ihmisen suolistosta tiedetään. Ja mulle aukesi ainakin ihan kokonaan uusi maailma. Suolistomme on nimittäin varsinainen supertietokone!

Suolistossa elelevät mikrobit ovat tavallaan unohdettu elin. Niitä elää ihmisen suolistossa suunnilleen samanverran kuin ihmisessä on soluja. Eli ei mikään pieni joukko! Nykytiede on myös saanut vahvistettua että aivot, suolisto ja ne suoliston mikrobit puhuvat keskenään yhteisellä biologisella kielellä. Kirjassa pohdiskeltiin mielenkiintoisesti mm. sitä, että onko ihminen pelkkä mikrobien kasvualusta? Manipuloivatko suoliston mikrobit aivoja syömään itselleen sopivaa ruokaa? Mielenkiintoinen, joskin ehkä hieman pelottavakin skenaario.

Tietyt sairaudet ovat lisääntyneet länsimaissa viime vuosikymmenien aikana radikaalisti. Osasyy tähän löytyy toki esimerkiksi diagnostiikan parantumisesta, mutta syitä ja syyllisiä on haettu myös niin elintavoista, ruokavaliosta kuin antibioottien käytöstäkin. Ja tämän myötä kirjassa mietiskeltiin onko mikrobien oikeanlainen koostumus ihmisen terveyden edellytys? Jos aivojen ja suoliston välinen yhteys muuttuu, kasvaako esimerkiksi kroonisten aivosairauksien riski? Viitteitä tälle on olemassa.

Suoliston mikrobisto on saatu yhdistettyä mm. masennukseen. Kaikki aivoissa heränneet tunteet, viha, kiukku, ilo, suru, heijastuvat myös suolistoon. Masentuneen suolistossa liikettä ei tapahdu juuri lainkaan. Suolisto on lamaantunut, vaikka normaalisti se pumppaa ja supistelee kaiken aikaa. Tunteiden, aivojen ja suoliston yhteys on ainutlaatuinen. Jos mieli ei voi hyvin, ei voi suolistokaan. Jos tunteet ovat kuolleet, ei suolistokaan elä.

Mulla jäi itsellä mietityttämään se, että kun omassakin tuttavapiirissä keskivaikea masennus on aika yleinen diagnoosi, niin minkä verran oireilu voisi olla suolistoperäistä? En tarkoita vähätellä kenenkään sairastumista tai sanoa että syö paremmin, vaan jäin miettimään tätä pikemminkin yhtenä osana kokonaisuutta. Ehkä mielensairaudet ei olekaan niin isolti pelkästään mielensairauksia? Ja asiaan olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota.

Mielisairauksiin vielä liittyen, on tutkittu että jos ruokavalio on sisällöltään matalasti serotoniinipitoinen, niin masennus on lisääntynyt niissä ryhmissä, joiden suvuissa masennusta on esiintynyt muutenkin. Eli tietynlainen syy-yhteys on jo löydetty. Serotoniinihan on äärimmäisen tärkeä suoliston ja aivojen välillä kulkeva viestimolekyyli. Serotoniini on hyvän olon tunteen hormoni ja saattaa selittää esimerkiksi sen, miksi hyvä ateria herättää monissa tyytyväisyyttä ja hyvää oloa.

Mulla itselläni on aina ollut hyvin voimakas ja vahva intuitio ja "vatsanpohjatuntuma". Mun kuudes aisti sijaitsee nimenomaan vatsassa, ja ne hälytyskellot kilkattaa siellä. Siksi koinkin tosi mielenkiintoiseksi luvut, joissa käsiteltiin intuitio ja vatsanpohjatuntemuksia. Mitään kovin räjäyttävää tietoa en saanut. Intuitiot perustuvat muistijälkiin ja jo opittuihin kokemuksiin. Kyseessä on vain aivojen ja suoliston dialogista. Noh, toisaalta hyvä että tämä yhteys pelaa. Vaikka salaa elättelinkin toiveita että tämän "piirteeni" takaa löytyisi jotain suurempaa taikaa.

Kirja keskittyi lähinnä tutkimustulosten käsittelyyn ja pohtimiseen, mutta jonkinverran Meyer tarjoaa myös vinkkejä, miten oman suolistonsa tilaa voi parantaa. Miten varmistat että suolistosi ja aivosi pystyvät keskustelemaan ongelmitta keskenään. Probiootit saattavat helpottaa ahdistusta ja huolta. Aloin syömään niitä välittömästi ja pakko kyllä myöntää että sekä vatsa että mieli tuntuu paremmalta. Fermentoitu ruoka on myös mannaa suolistolle. Mä en itse ole oikein lämmennyt hapankaaleista ja muista maitohappokäymisen läpikäyneistä mutta Kombuchaa olen koittanut muistaa ostaa silloin tällöin. Kamalaltahan se maistuu mutta onneksi olen jo niin mummo että oma hyvinvointi menee pahan maun edelle. Eläinrasvoja kehoitetaan myös välttämään sekä yksinkertaisesti kuuntelemaan omaa vatsaa. 

Viisas vatsa herätti paljon ajatuksia ja sai miettimään. Paikoin kyllä olisin kaivannut että teksti olisi ollut vähän lukijaystävällisempää ja vähemmän lääkistä. Mutta kirjasta kyllä välittyi kaiken aikaa kirjoittajan intohimo aiheeseen ja se jaksoi kantaa yli niidenkin lukujen jotka tuntuivat itsestä pitkäpiimäisiltä. Teksti tuntuu kaiken aikaa ennenkaikkea uskottavalta, vaikka siinä esitetyt asiat ovat verrattain uskomattomia.

Jos hyvinvointi kiinnostaa niin tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea!

Lukuhaaste täällä

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Lukuhaaste: Suklaan maku

14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella


Mä olen tänä vuonna lähtenyt kohti lukuhaastetta vähän eri tavoin kuin viime vuonna. Aiemmin valitsin lukuhaasteen kirjat jo ennen lukemista. Huomasin että se on huono tapa mulle, koska kaikki kirjat ei asettuneetkaan sitten siihen lukuhaasteen kohtaan johon ne valitsin sillä lailla kuin olisin halunnut. Ei tämä toki nyt oikeasti ole niin vakavaa mutta kyllä mä silti koen että haluan kirjojen tuntuvan "oikeilta" valinnoilta, jos ne lukuhaasteeseen mahdutan.

Tämän vuoden lukuhaasteeseen olenkin lähtenyt niin, että luen ensin kirjaa hyvän matkaa ja vasta sitten katson tuntuisiko se lukuhaasteen kirjalta ja mahtuisiko se johonkin haasteen kohtaan. Haluan mukaan vain oikeasti hyviä kirjoja. Joiden lukemista voin ihan vilpittömästi suositella.

Suklaan maku on kirja, jonka bongasin joskus viime syksynä kirjakaupasta. Sen takakansi herätti kiinnostuksen heti ja pistin kirjan kirjastosta varaukseen. Koska on ollut kiire, niin tämän lukeminen vain venyi ja venyi ja hiihtolomalla tämä oli pakko lukea pois koska kirjaa ei enää saanut uusittua. Tiesin kyllä jo takakannen perusteella että tulen tästä tykkäämään, kertoohan se kahdesta ihanasta asiasta; suklaasta ja Barcelonasta. Mutta kun aloin lukemaan, olin täysin rakastunut. Tämä oli aivan täydellinen lomalukeminen.

Tarina johdattaa meidät kolmen vuosisadan halki. Nykypäivästä kohti historiaa. Tapaamme kolme erilaista naista, jotka ovat omassa ajassaan erilaisessa keskiössä. Ja kaiken tämän mukana kulkee myös ikivanha posliininen kaakaokannu... vanhat esineet kertovat tarinoita ja millaisia tarinoita ne kertovatkaan? Jopa vielä silloin, kun ne ovat jo särkyneet.

Kirja oli sillälailla ovelasti kirjoitettu, että se kaikista paras ja koukuttavin osa oli sijoitettu ensimmäiseksi. Tämä toimi kokonaisuutenakin mutta nykypäivän tarina oli mun mielestä ehdottomasti se tämän kirjan koukku. Tapahtumarikkain ja se, jota ahmi (pun intended). Joka sinänsä oli nerokasta, koska tarina tavallaan päättyy siihen ensimmäiseen osaan. Luemme kaikkea nurinpäin. Siltikään ei tehnyt mieli lukea kohti tarinan alkua, vaan nimenomaan sen loppu koukutti. Mutta kuten jo sanoin, tämä oli erittäin toimiva kokonaisuus. Poskettoman ihana tarina. Hyvänmakuinen, jopa hieman runollinen.

Juonesta on mun mielestä kovin vaikea referoida mitään syvempää. Tämä ei missään nimessä ollut mikään seikkailuhenkisin tai tapahtumarikkain mutta toimi omana itsenään. Itsenäisenä kokonaisuutena. Se oli helppo lukea ja koska yhden kirjan sisällä oli tavallaan kolme pienempää teosta jotka sulautuivat yhdeksi tarinaksi, oli helppolukuisuus musta tärkeää nimenomaan siltä kantilta että tarina pysyi toimivana. Henkilöhahmot vaihtui mutta se ei haitannut, koska tarinan pohja oli niin varma.

Jos tykkäät Barcelonaan sijoittuvista tarinoista ja ahmit esimerkiksi Carlos Ruiz Zafonin kirjoja, on myös tämä sun makuun. Tästä lähtien mä suhtaudun antiikkiin ja vanhoihin esineisiin aivan eri tavalla ja yritän kuunnella mitä kerrottavaa niillä mulle on.

Lukuhaaste täällä