maanantai 13. marraskuuta 2017

Np: Miljonasade - Marraskuu

Ja niin heilahti silmille marraskuu! Musta tuntuu, että nämä mun kirjoitukset on sellaisia ryöpsähdyksiä silloin harvoin kun satun kirjoittamaan. Vähän niinkuin vanhaa kaveria näkiessä. Kaikki kuulumiset ja jutut selittää aivan sekaisin ja epäkronologisesti ja sitä mukaa, kun asioita pulpahtaa mieleen. Oksentaa kaiken kerralla. Sitä on siis luvassa nytkin.

Sinne meni työharjoittelu ja kirjamessut. Kolmosen synttärit, mun synttärit ja isänpäivä. Toteuttamatta jäi niin lihaton lokakuu kuin  moni muukin mitä olisin halunnut. Haudutellaan (pun intended) ideoita ensi vuodelle. Marraskuu on edelleen meillä se hippauskuu, joskin tänä vuonna on juhlittu hyvin pienellä voluumilla. Muistettu kuitenkin.

Koulussa pyörähti käyntiin toinen moduuli. Sen jälkeen 2/12 opinnoista suoritettu, jos lasketaan moduulikohtaisesti. Ja eka lukukausikin on sitten paketissa. Opintopisteitä on tällä hetkellä kasassa 13, eli enää 197 jäljellä. Ihanaa on edelleen ja aina vaan. Kävin viikko sitten hakemassa töistä opintovapaata kevääksi. Tarkoituksena on mennä kesällä muutamaksi viikoksi omaan duuniin, sitten kesälomailla ja ennen koulun alkua työharkata uuden alan jutuissa. Kunhan tiedän konkreettisia päivämääriä, niin sitten tarkentuu. Mutta tällä hetkellä kypsyttelen pääkoppaa siihen, että ensi kesä on  se viimeinen vanhassa työssä.

Kuherruskuukausi koulun suhteen vaan jatkuu. Oon päässyt mukaan niin huikeisiin juttuihin (mm. heilumaan taustaporukoissa täällä), että en meinaa itsekään aina uskoa. Palkkatöitä saisi jo niin paljon kuin vaan pystyisi tekemään, mutta oon itse vielä vähän himmaillut. Niin kauan kun olen aikuiskoulutustuella, mun kannattaa panostaa opintoihin niin paljon kuin kykenen. Tulee eteen vielä se päivä kun koulun ohella on pakko tehdä töitä jotta eletään, ja silloin ei välttämättä paukut riitä yhtä isosti kouluun. Eli nyt nojataan sinne opintoihin ja opintopisteiden kerryttämiseen pääpainotteisesti.

Ensimmäiset tulokset tenteistä ja muista tuli tuossa muutama viikko sitten. Ihan jees on mennyt, mutta toki petrattavaa on. Kuten kirjoitin, nyt kun mun talouspuoli on vielä turvattua, niin voin panostaa pelkkään kouluun ihan täysillä ja sitä myöten voi rimaakin pitää vähän korkeammalla. Itseopiskelua on paljon, joten itse on opiskeltava. Ja se on mulla vielä osittain opettelun alla. Koska vaikka rakastan lukemista, niin se ei ole mulle se helpoin ja luontaisin tapa oppia.

Kirjamessut oli taas ihana piristys syksyssä. Joskin mun mielestä tämän vuoden messut ei olleet niin kivat, kuin viime vuoden vastaavat. Teemana tuolla(kin) oli Suomi100 ja mun on pakko sanoa että vähän alkaa aihe väsyttämään. Kyllä on tärkeä teema, mutta kun koko vuosi on veivattu tuota samaa kaikkialla. Se on joka paikassa teemana ja aina siitä ilmennetään vain niitä samoja juttuja. Teemailkaa vaan Suomi100:la, mutta voisiko sitä tarkastella jostakin muustakin näkökulmasta? Onhan meillä nyt hei muutakin kuin sotavuodet ja Kuoppamäen Sininen ja valkoinen.
Messulöytöjä tein, ehkä enemmänkin kuin opiskelijan lompakko olisi sallinut mutta menijo. Dan Brown oli huikea, mutta ehkä palaan häneen kun saan aikaiseksi kirjoitettua lukuhaastetta, johon mahdutin Danin viimeisimmän.

Ruoka- ja viinimessutkin oli vähän pettymys. Tarjonta oli tänä vuonna todella viinipainoitteinen, mikä toki tavallaan hyvä ja tavallaan ei. Viini on toki aina kiva, mutta maistelumielessä se ei oikein toimi, jos sitä viiniä on noin älyttömästi. Ruokapuolen porukoita olisin kaivannut enemmän paikalle ja paikalla olijoilta olisin kaivannut jotakin uusia juttuja ja näkökulmia. Jotenkin ne vihikset ja raakasuklaat on jo nähty. Ehkä musta on tullut kriittisempi?

Erosta on kohta vuosi. Arki on asettunut jotenkin, toki tässä on paljon uutta ja omituista edelleen, koska niin moni muukin asia, kuin vain parisuhde on muuttunut vuoden aikana. Aika on mennyt hurjaa vauhtia, niinkuin se aina tuppaa menemään. Meillä on Kolmosen isän kanssa edelleen oikein hyvät välit. Vietetään porukassa aikaa vaihtelevasti, riippuen vähän miltä kalenteri näyttää. Elämä tuntuu oikein hyvältä, mutta toki on joskus ollut jotain sisäänhengityksen mittaisia mietintöjä että oltaisiinko me kuitenkin saatu homma toimimaan? Mutta sitten tulee taas joku juttu, joka muistuttaa minkä takia näin on parasta.

Tokalla starttaa kohta vika lukukausi peruskoulua. En tiedä onko hänellä vielä oikein ihmeemmin oloja että mitä sitten. Mulla on itsellä oma näkemys ja sen asian kanssa tässä puntaroin että miten paljon annan lapselle vapauksia päättää itse ja minkä verran sitten tarjoan sitä vanhemman sanaa. Varsinkin kun Eka on edelleen paikoin katunut sitä omaa kouluvalintaansa (tähän liittyy kamalan iso kokonaisuus jota en voi täällä avata koska tiedän että Eka ei halua että asiasta puhutaan kodin ulkopuolella, mutta kinkkinen kuvio siis). Tosin Toka on persoonana hyvin erilainen kuin veljensä. Rauhallisempi ja varmempi persoona. Enemmän kotona omissa nahoissaan. Eli en oikein edes tiedä että millaisena vanhempana tässä nyt larppaisin menemään.

Eli sellainen sekava ulosanti tällä kertaa. Nyt on itsellä olo että haluaisin aktivoitua ainakin Instagramin puolella (meillä on tänään koulussa joku Naughty brgrin tasting-homma tjtn, josko sieltä saisin jotain materiaalia irti. Ja niin joo, perjantaina oli opiskelijayhdistyksen puolelta viinitarjoilua ruokiksella. Joko oon sanonut että rakastan mun koulua?) ja kova into olisi kirjoittamiseenkin. En jaksa oikeasti uskoa että tämä olisi ajanpuutteesta kiinni, koska. No en vaan usko.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Koululainen

Ja niin hurahti kuukausi johonkin. Vähän ylikin, koska niin kauan on näköjään edellisestä postauksesta.

Paljon olisi asiaa aiheesta ja sen vierestä, mutta josko lähtisi nyt liikkeelle vain niin että kirjoittaisi. Katsotaan millainen lopputulos syntyy.

En muista oonko tänne todennut että koulun alettua olen ollut kiireisempi kuin koskaan. Se on ihanaa ja samaan aikaan aivan kamalaa. Kaikki on pakko kalenterisoida, koska kaikkea on niin paljon että en mitenkään kykene hallitsemaan kokonaisuutta ilman kalenteria. Kaikesta huolimatta opiskelu ja koulu on ihanaa ja kaikki on hyvin. Eilen viimeiksi totesin Kolmosen kummitädille että vaikka mä olen ihan rahaton niin olen onnellisempi kuin koskaan.

Koulupäivät on välillä pitkiä ja tekemistä on paljon. Päiviä pidentää erinäiset vapaaehtoishommelit, joihin olen puskenut mukaan. Tietysti tavallaan on pöljää väsyttää itseään ja tehdä itselleen sitä kiirettä, mutta kaikki vapaaehtoinen jossa olen ollut mukana, hyödyttää mun opintoja. Noissa hommissa olen oppinut käytännön kautta paljon juttuja, joita ei teoriassa ole mahdollista oppia. Eli vanha kunnon tekemällä oppii on jalkautettu. Kaikki vapaaehtoinen on ollut vain kivaa ja hauskaa ja niin kauan kun tuntuu tuolta, aion jatkossakin vapaaehtoistella.

Ensimmäinen moduuli koulua on nyt takana. Tuntuu että koulua olisi käyty jo paljon kauemmin mitä on käytykään. Ensimmäinen työharjoittelu alkaa nyt ja vähän jännittelee. Toisaalta oon hurjan innoissani ja toisaalta taas kauhusta kankeana. Eka harkka on tosi lyhyt joten vähän mietityttää että mitä siinä ehtii oppimaan. Varmasti paljonkin, jonka huomaa vasta sitten jälkikäteen. Mutta jotenkin itsellä on olo että olisi kiva olla oikeissa hommissa vähän pidempään.

Ja oikeista hommista puheenollen. Kävin duunissa tuossa päivänä eräänä hakemassa lisää opintovapaata. En ole kahteen kuukauteen käynytkään työpaikalla eikä ole ollut oikeastaan ikäväkään. Ja kun tovin juttelin työkavereiden kanssa niin omat suunnitelmat vain vahvistuivat. Ensi kesä tulee olemaan mun viimeinen työpätkä kyseisessä työpaikassa. On ollut hurjan helpottavaa huomata että nyt mä olen löytänyt sen oman juttuni ja poltteen. Ja että tein ihan oikean ratkaisun kun lähdin opiskelemaan, vaikka oma elämäntilanne oli muutoin tosi epävarma. En voi riittävästi painottaa miten onnelliseksi tämä mut tekee.

Pitkät päivät ja kiire alkaa kuitenkin tuntumaan. Alan olla aika väsynyt ja tasapainoilu kaiken kanssa on aika kuluttavaa. Huomaan että en pysty enkä voi enkä jaksakaan olla nyt samalla tavalla mukana ihmisten jutuissa, mitä aiemmin oon ollut. En pysty nyt vaan repeämään kannattelemaan ketään koska iso osa voimavaroista menee tämän oman elämän kannattelemiseen. Mä kyllä ihan oikeasti tykkään kun on hektistä ja menoa ja meininkiä, mutta kyllä se sitten vaatii vastapainokseen myös sen että pitää huolen että elämässä on niitä voimaannuttaviakin hommeleita. Ja joutunut opettelemaan että ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa jos ei vaan repeä kenellekään kainalosauvaksi. Ainakaan niissä määrin mitä aiemmin. Tämä on ollut muuten tosi vaikea rasti.

Lisäksi joutuu pitämään tosi tarkkaan huolta siitä että pysyy suunnitelluissa aikatauluissa. Mä olen joutunut sijoittamaan kalenteriin mm. ajat koska luen tentteihin. Ja niistä on pakko pitää kiinni, huvitti mua lukea tai ei. Koska ikinä ei tiedä kuka täällä kotona sairastuu tai mitä yllättävää tapahtuu. Mun on pakko yrittää pysytellä pari askelta edellä koko ajan opintoihin liittyvien juttujen kanssa, jotta tekemättömiä asioita ei ala kertymään. Tämähän on toisaalta vaan hurjan hyvä homma mutta kun on enempi sellainen viime tinkaan taipuvainen tapaus, niin kyllähän tässä on pitänyt erinäistä asenneremppaa tehdä. Ja kasvattaa joku kurinalaisuus.

Koulun myötä myös oma ammatillinen ajatusmaailma on avautunut tosi paljon. Tietyt jutut ajoi mut hakeutumaan just tuonne opiskelemaan, mutta nyt on päässyt käymään sillä tavalla että opintojen ja noiden vapaaehtoishommeleiden kautta oon huomannut että sieltä kokonaisuudesta löytyy hirmuisesti juttuja jotka mua kiinnostaisi. Niitä kiinnostavia hommia löytyy jopa niin paljon että on vähän hankala löytää sieltä ne jutut mihin keskittyisi. Toki nyt vielä näin opintojen alussa ei tarvitsekaan tietää mutta helpottaisi huomattavasti esimerkiksi työharkkaa kun osaisi vähän rajata että mihin voitaisiin keskittyä. Luotan toki siihen että kyllä ne sieltä nousee esiin mutta tämä on vähän yllättänyt mut. Että siellä kivojen juttujen seassa on asioita, joista etukäteen ajattelin että ei voi olla kivaa.

Hurjan onnellinen olen myös tyypeistä, joita olen saanut koulun kautta elämääni. Meidän ryhmästä löytyi tosi nopeasti ne omat tyypit ja on ihanaa huomata miten samanhenkisiä me ollaan. Toki ne omat kaverit koulun ulkopuoleltakin on edelleen tosi tärkeitä ja osana elämää, mutta kyllä vaan helpottaa koulunkäymistä paljon kun sielläkin on ystäviä. Mä en ainakaan selviäisi jos joutuisin ajelehtimaan yksin. Tämäkin olo entisestään on vakuuttanut mut siitä että päiväopinnot oli just mulle paljon parempi vaihtoehto kuin monimuotoisuus, jossa joutuu paljon enemmän olemaan yksin.

Reilu parin viikon päästä siintävät Helsingin kirjamessut kutkuttaa kanssa hurjasti. Kaiken sähellyksen keskellä oon yrittänyt pitää kynsin hampain kiinni sekä liikunnasta että lukemisesta, koska ne aidosti on mulle tärkeitä. Ja tuntuu ihanalta että kaiken tämän orastavan väsyn ja muun keskellä on kohta tiedossa neljä päivää pyörimistä täysin vieraiden ihmisten ympärillä, jotka kuitenkin samaan aikaan on ihan samanhenkisiä kuin minä.

Tämmöistä pintaraapaisua tänne. Nopeasti siivouspäivän välttelyn keskeltä. Haluaisin optimistisesti ajatella että nyt taas aktivoidun mutta ehkä totean vain lakonisen realistisesti että tavataan kuukauden kuluttua!

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Miksi nuorempi mies kiinnostaa?

Mä en ole edelleenkään sukeltanut mihinkään deittailuskeneen. Suurin syy on se että ei ole vielä innostanut riittävästi ja toinen se, että opettelen edelleen limboamaan tämän uuden arjen kanssa. Mulla ei yksinkertaisesti olisi juuri tällä hetkellä edes aikaa millekään kovin potentiaaliselle ihmissuhteelle. Oon onnellisesti suhteessa itseni kanssa ja se tuntuu just siltä mitä nyt tarvitsee.

Mutta toki tapailu ja tyypit ja seukkailu on ollut mielessä. Niitä on miettinyt. Ja varsinaisesti ei kyllä olisi ollut pula tyypeistä, jos jotain juttuja haluaisi kehitellä. Mä en ole Tinderissä tai missään mutta esimerkiksi erinäisissä illanvietoissa on aina tullut joku vähän juttelemaan. Ja se ettei mitään ole kehittynyt, on ollut mun valinta. Oon itseasiassa tehnyt aina tosi nopeasti selväksi että missä mennään. Joskus ne tyypit jää vielä juttelemaan vähän eri sävyllä ja joskus poistuvat. Kumpikin on ollut fine.

Se mikä tässä nyt on ollut yhtenäistä lähes kaikkien kanssa, jotka mua on yrittäneet tulla pokaamaan on se, että he ovat olleet melkoisen nuoria miehiä. Ja mä olen ollut vähän hämmentynyt siitä. En yllättynyt, koska mä näytän itse helposti ainakin kymmenen vuotta nuoremmalta mitä oikeasti olenkaan (puhumattakaan siitä että oon tyyppinäkin sellainen iso lapsi). Oon tottunut siihen että kulmakarvoja kohotellaan kun kerron minkä ikäinen oikeasti olen. Mutta nuorempien miesten huomio on silti ollut hämmentävää.

Ainahan hoetaan että ikä on vaan ikä. Numero joka ei kerro mitään. Ja mä olen ihan samaa mieltä. Mutta mun mielestä se on ihan luontevaa ja luonnollista että sitä miettii vähän esimerkiksi jotakin ikähaarukkaa, joka olisi itselle se sellainen osuvin. Vaikka nyt tapailumielessä. Ja niin mäkin olen tehnyt, vaikka en ole ketään halunnut tapaillakaan. Ihan tosissani olin miettinyt että sitten kun se olo tulee että olisi kiva mennä vaikka treffeille, en kyllä varmasti halua ketään alle nelikymppistä. Koska mä en halua enää lisää lapsia niin on todennäköistä että vähän vanhemmilla on jo omia lapsia ja ylipäätään joku kuvio elämästä. On elämänkokemusta ja sellaista hiljaista kunnioitusta kaikkea kohtaan. Little did I know!

Mä olen aina tykännyt tutustua uusiin ihmisiin. Tänä vuonna oon ottanut tietyissä tilanteissa vähän sellaisen moodin itselleni, että harjoittelen treffailua. Siis sillä tavalla että harjoittelen mitä kerron itsestäni, mitä kyselen toisesta jne. Se toinen osapuoli ei ole ollut millään lailla tietoinen näistä mun systeemeistä mutta jos on ollut sellainen potentiaalinen harjoitusmateriaali siinä edessä niin oon vähän kokeillut sellaista olematonta treffitilannetta. Ja kuulkaa. Tämän empiirisen tutkimuksen perusteella voin kertoa että en koskaan ikinä halua treffailla yhtäkään itseni ikäistä tai vanhempaa miestä! On joo elämänkokemusta ja muuta mutta jostain kumman syystä se vaaka on kellahtanut siihen suuntaan jossa ollaan kyynisiä, pettyneitä ja jopa ilkeitä sieluriepuja. Ja mä en todellakaan halua alkaa korjaamaan ketään.

Mä olen aika monta nuorta miestä torjunut ihan suoraan sillä että olen sanonut että sä olet liian nuori mulle nyt. Tuossa joskus alkuvuodesta tapasin yhden tyypin joka oli todella nuori. Siis ihan todella nuori! Hänessä oli kuitenkin jotain tosi hurmaavaa ja herttaista. Ennenkaikkea hän oli hyvin poikkeuksellinen siinä mielessä, että hän sai mut kyseenalaistamaan tätä mun omaa näkökantaa. Että miksikä nyt ei voisi olla nuorempi? Ja hän on itseasiassa ainoa joka on jäänyt vähän mietityttämään. Jossain intuitioissani (ja vähän humalassa) annoin hänelle mun puhelinnumeron ja myönnän olleeni harmistunut kun hänestä ei koskaan kuulunutkaan mitään. Tosin sitä ei voi ihmetellä jos ottaa huomioon että hoin valtaosan illasta sitä että hän on liian nuori. Ja kun se ei tehonnut, otin mukaan sen kortin että mun vanhin lapsi täyttää ensi vuonna 18. Rakkaat huulet, olkaa joskus hiljaa!

Hänen myötään muutin ajatusmaailmaani ja ylipäätään aloin miettimään tätä juttua. Että mikä niissä nuoremmissa miehissä viehättää? Ja mun täytyy kyllä sanoa että se ikä ei edelleenkään ole se juttu. Vaan kyse on sukupolven murroksesta. Vielä mun ikäluokassa ja vanhemmissa on paljon kundeja jotka on kasvaneet sellaiseen miehenmalliin, joka ei ole se oma. Mutta jota vastaan ei ole osannut tai pystynyt kapinoimaan. Kaikki ei toki ole kokeneet tätä ongelmaksi vaan ovat sopeutuneet. Mutta on paljon heitä, joille se on sanellut koko sen suunnan mihin elämä on vienyt. Ja se suunta on ollut ihan väärä.

Sen ei-omanlaisen miehenmallin mukana tulee käsi kädessä huono itsetunto ja tuosta kombosta on tosi hankala rimpuilla pois. Ja se kombo on niin painava, että se vaikuttaa väkisinkin sun ihmissuhteissa. Ja sitten susta tulee helposti kyyninen ja pettynyt. Pitäisi ensin hoitaa se oma pää sellaiseksi että se tuntuu kotoisalta. Mutta todella harva siihen oikeasti pystyy tai edes haluaa sitä tehdä. Multa irtoaa kaikki myötätunto näille tyypeille. Kamala ajatus että joutuu elämään sellaisena mitä ei haluaisi olla.

Nuoremmalla ikäpolvella taas on ollut se etu että yhteiskunta ja ympäristö on ollut paljon sallivampi. Toki paljon duunia on edelleen sen saralla että jokainen saisi olla sellainen kuin on. Ja edelleen varmasti löytyy kolkkia erinäisistä niemennotkoista ja saarelmista, joissa mies on tietynlainen ja siitä mallista ei livetä. Mutta paljon on tultu eteenpäin sieltä 80-luvulta. (nuoret) Miehet osaa ilmaista itseään ja olemustaan ihan eri tavalla nykyään, eivätkä he edes koe sitä millään lailla ihmeelliseksi. Ja kun näin on niin onko mikään ihme että he kasvavat varmemmiksi? En voisi esimerkiksi ikinä kuvitella että kukaan oman ikäluokkani miehistä sanoisi lempileffakseen The Notebook. Nuoremmasta miesväestä tiedän taas useammankin, jotka sen ovat nimenneet omaksi lempparikseen. (Joku voisi mutista suupielestään että mies heittää noin vaan miellyttääkseen naista. Mä haluan välttää just tuota kyynistä ajatusmallia koska kokonaisuuksia tarkastelemalla oon kyllä huomannut että ketkä on vilpittömiä ja ketkä ei. Mulla on todella vahva kusipäätutka ja ne miellyttäjät muuten löytyy poikkeuksetta aina niistä vanhemmista miehistä. Nuorempien miesten ei tarvitse koska he ovat varmoja siitä mitä ovat)

Nuoremmilla miehillä on myös paljon avarampi näkökanta maailmaa kohtaa. Ja väitän että sitten kun he ovat nelikymppisiä, niitä elämän kyynistämiä ihmisiä ei ole niin paljon kuin on tässä mun sukupolvessa. Koska jo sieltä nuoresta iästä lähtien on saanut kasvaa ja olla sellainen kuin on ja siihen on jopa kannustettu. Ja ylipäätään asenteet on ihan toisella tapaa sallivia. Jo lähtökohtainen suhtautuminen on useammin miksei vois kuin ei todellakaan voi. On sallitumpaa kokeilla ja mokata kuin jäädä arpomaan ja valita se varmempi vaihtoehto vaikka se ei tuntuisi yhtään omalta. Mä en jaksa uskoa yhtään siihen että se olisi varsinaisesti se elämä joka kyynistää. Että kun olet riittävästi elänyt niin oot huomannut tietyt realiteetit ja siksi kyynistyt. Kyllä ne on valinnat joka sut saa kyyniseksi. Ja se, hoidatko ne pettymysten aiheuttamat jälkipelit miten. Musta tuntuu että nuorempi väki suhtautuu jo lähtökohtaisesti pettymyksiin eri lailla. Se on yksi vaihtoehto siinä missä muutkin. Mutta ei sen tarvitse olla mikään lopullinen ja kaikkea määrittävä vaihtoehto.

Eli kyllä, voisin aivan hyvin nykyään nähdä itseni tapailemassa itseäni reilusti nuorempaa henkilöä. En tosin pidä itseäni minään puumana ja ylipäätään musta on tosi ahdistavaa että on olemassa nimityksiä ihmisille, jotka on eri-ikäisiä. Toivon että niistä päästäisiin pikkuhiljaa eroon.
Tosin pieni raja on edelleen pakko vetää ikähommissakin. Mun koulussa olevat 19-vuotiaat on liian nuoria! On!!! Kolmosen kummitätiä lainaten: sikiöitä ja lapsimorsiamia.


lauantai 26. elokuuta 2017

Terkkuja kuherruskuukaudelta

Niin vaan on sitten jo takana koulun orientaatiopäivät sekä ensimmäinen varsinainen opiskeluviikkokin. Ja niinhän siinä tietenkin kävi että jännitin etukäteen ihan turhaan. Kyllä siellä moni muukin on aivan yhtä pihalla, ellei jopa vielä enemmän hukassa kuin mä...

Mistähän tuota nyt sitten aloittaisi. Aika odotetusti mä olen meidän ryhmän vanhin, mutta en ainoa sillä mulla on ryhmässä ikäkaimakin. Nuorimmat on melkein meidän Ekan ikäisiä eli ikähaarukkaa on. Toistaiseksi ei ole haitannut yhtään. Pikemminkin voin ihan vilpittömästi todeta että meillä on ihana ryhmä. Tietenkään kaikkien kanssa ei nyt samalla lailla löydy sitä hengenheimolaisuutta mutta nimenomaan ryhmänä ollaan tosi toimiva yksikkö.

Mitään pehmeää laskua ei ole ollut vaan löysät on kiristetty heti pois. Tiukka tykitys alkoi samantien, mutta toistaiseksi tuntuu vaan ihanalta oppia. Ennen koulun alkua mietin että mitä jos tämä ei olekaan yhtään mun juttu ja sitä mitä mä toivoisin. Mutta kyllä vaan on. Jo ekoista tehtävistä ja materiaaleista nousi esiin monia juttuja, joista kirjoitin mun ennakkotehtäväänkin. Tuntuu että aina kun alan lukemaan jotain koulujuttuja, nyökyttelen niskan ihan kramppiin. En edes pysty kuvailemaan miten mielenkiintoista mun koulu on. Toki esimerkiksi aikatauluttamisessa saa olla tarkka koska kokonaisuudet on isoja. Mutta mä pärjään kyllä. Ja tuntuu ihanalta sanoa noin.

Mitään lomailua koulu ei todellakaan ole ja töitä saa tehdä ihan tosissaan. Se on tullut hyvin selväksi. Mutta toisaalta tykkäänkin että liian helpolla ei pääse. Mä olen tottunut tekemään töitä joten hyvä näin. Lisäksi kun koulu tuntuu niin omalta jutulta, niin on poltetta paiskiakin hommia. Ja suoraan sanottuna tuntuisi tosi oudolta siirtyä hektisestä työnteosta räkimään kattoon. Joten tämä tiukka tahti sopii mulle oikein hyvin. Tosin tahti on niin tiukka että en usko että kaikki meidän ryhmästä tulee valmistumaan. Ainakaan samassa aikataulussa. Mikä tuntuu toisaalta vähän nuivalta ajatellen että ehkä ilman opiskelupaikkaa jäi joku potentiaalisempi. Pääsykokeiden perusteellahan nimittäin tämä opiskelutahti ei tullut mitenkään ilmi. Saisin tästä kirjoitettua varmaan ihan oman postauksenkin mutta jätetään tämä nyt tämmöiseksi pintaraapaisuksi aiheesta.

Ekat opiskelijabileetkin on koettu. Fuksiaiset ja ekat approt ja sitsit on merkattu kalenteriin. Haalari ostettu (mietin pitkään että voinko mä nyt tämän ikäisenä oikeasti keikkua joku haalari päällä mutta mun ryhmäläiset 20-vuotiaat käännytti mut ja oli sitä mieltä että todellakin haalarit hankitaan joten..) ja ekat haalarimerkit ommeltu. Ajattelin että tämä opiskelijaelämä mennään nyt niin että kaikkeen lähdetään mukaan ja kaikkea kokeillaan. Toki mä en viikoittain missään bileissä juokse mutta ehdottomasti läpikäyn ne kaikista legendaarisimmat. Ihan jo ryhmäytymisen ja verkostoitumisen takia. Mä tulen kuitenkin alalle täysin muualta ja jo vähän vanhempana. Todellakin käytän hyväksi kaikki keinot joilla saan tungettua jalkaa oven väliin ja tutustuttua tyyppeihin, joista ainakin joku tulee todennäköisesti jonain päivänä olemaan mun työkaveri.

Kaiken uuden oppimisen lisäksi koulussa on ehdottomasti parasta se, että koko tupa on täynnä samanhenkistä porukkaa. Vaikka ollaan tyyppeinä erilaisia, niin on se sellainen polte ja intohimo tuota juttua kohtaan. Mikä meidät sinne kouluunkin on ajanut. Samaten kun me ollaan käsittääkseni ainoa koulutusohjelma koko Suomessa ja ainoa ryhmä tätä vuosikurssia, niin yhteishenki on melko huikea. Enkä voi liikaa suitsutella meidän tutoreita ja opetutoria, jotka on myös ihania.

Ikäeroista vielä että tosiaan meillä on väkeä aika isolla haitarilla. Toisilla on suurempi tarve tehdä numeroa siitä omasta iästään ja toisilla ei. Mä olen kautta aikojen tottunut siihen että kukaan ei ikinä usko minkä ikäinen oon, eikä mulla ole ollut koskaan sen isompaa tarvetta tuoda sitä ikääni edes esille. Se on itsellä aina ollut vaan numero joka ei ole määrittänyt mun elämässä juuri mitään. Ja kun tutustun uusiin, varsinkin nuoriin ihmisiin, ei alkuihmetyksen jälkeen yleensä kukaan jaksa hämmästellä sitä miten oon jo niin "vanha". Koska en tee siitä itsekään mitään numeroa suuntaan tai toiseen. Oon nähnyt paljon sitä että vähän vanhemmilla on tarve tuoda sitä ikäänsä esille vähän joka käänteessä. Voin kertoa että sillä ei ainakaan uusia ystäviä saa. Yllättäen oonkin nyt koulussa bondannut parhaiten itseäni todella reippaasti nuorempien kanssa. Tosin itse en yllättynyt siitä ollenkaan.

Vaikka tämä blogi on ollut koko vuoden melko paitsiossa, on se ollut mielessä kaiken aikaa. Suunnitelmissa ja toiveissa on tänäkin vuonna toteuttaa lihaton lokakuu. Vaan saapa kuulkaa nähdä. Aikaa kun yksinkertaisesti ei ole. Toisaalta se liippaisi nyt näitä mun opintojakin niin hyvin että voi olla että yritän tikistää sen pihalle edes jossakin muodossa. Toinen paitsioon joutuva ja joutunut on lukuhaaste. Koulun kautta joutuu lukemaan nyt niin paljon että vaikka poltetta riittäisi lukemiseen ja välillä jopa aikaakin, luulen että raja menee nyt siinä raportoinnissa. Vaikka se on hauskaa ollutkin. Lukeminen on kyllä mulle sen verran iso ja terapeuttinen juttu, että varmasti sitä en kokonaan koulun aikana jätä. Mutta sitä en tiedä saanko niitä tuotua tänne blogin puolelle miten, vaikka lukuhaastetta toteuttaisinkin. Selittelen tässä lähinnä itselleni.

Mutta niin. Rakastan ihan tosissaan tätä uutta arkea. Rankkaa on ja vielä rankempiakin viikkoja on tulossa mutta rakastan joka hetkeä. Mä olen niin onnellinen että hyppäsin. Ja ehkä mulla on vielä vähän kuherruskuukausi koulusta. Joka toivottavasti kestää sen 3,5 vuotta, minkä mun opinnot kestää.

maanantai 14. elokuuta 2017

Kolme yötä kouluun on

Noniin heti alkuun tunnustetaan että otsikko on täysin harhaanjohtava. Ei ole kolmea yötä koulun alkuun. Vaan kaksi. En ehtinyt postata tätä eilen enkä keksinyt tilalle yhtä raffia otsikkoa. Joten. "Kolme yötä" kouluun on.

Päivät vähenee ja paniikki lisääntyy. Tuossapa voisi tiivistää yhteen lauseeseen tämän hetken fiilikset. Jäljellä on enää kaksi työvuoroa ja sitten kouluun. Kieltämättä on tullut mietittyä hetki jos toinenkin että mitähän helvettiä ajattelin kun marssin vielä tässä välissä loman jälkeen töihin? Mulla olisi ollut lomapäiviä vielä käytettävänä joten oisin suosiolla voinut lomailla koulun alkuun asti ja orientoitua vaan uuteen arkeen. Mutta mitä tekee hän? Töihin vaan! No, toki siitä saa rahaa. Ja lomapäiviä säästyy. Mutta silti. What was I thinking?

Mutta, niin se uusi arki sieltä vaan alkaa ihan just. Jos itkin kevään kavereille erojuttuja niin kesä ja erityisesti viime viikot on itketty koulujuttuja. Mä olen vieläkin vähän epäuskoinen kaiken suhteen. Että ihan todellako musta tulee opiskelija? Osaanko mä? Pystynkö mä?

Itseasiassa voisin vähän yrittää avata sitä että mikä mua oikeasti nyt niin kovasti ahdistaa ja arveluttaa. Nimittäin itsessään se uusi ala ja työhön liittyvät asiat ei mua arveluta. Niitä odotan todella, todella innoissani! Mutta opiskelu on muuttunut ihan älyttömästi siitä, kun mä olen viimeiksi opiskellut. Mulla on ihan älyttömän paljon oppimista ihan pelkästään siinä opiskelijana olemisessa.

Silloin kun mä olen viimeiksi ollut koulussa, kirjoitettiin kaikki tehtävät ja muistiinpanot ja muut käsin paperille. Muistan tehneeni tasan lopputyöni tietokoneella. Nyt pitää ekasta päivästä lähtien olla mukana läppäri joka saa olla vain maksimissaan kaksi vuotta vanha. Ennakkotehtävä piti tehdä Wordilla (huuuuaarrggghhh tästä saisi varmaan ihan oman postauksensa mutta taidan säästää edes blogin siltä, koska olen aiheesta ulissut jokaisessa muussa tuutissa ja niemennotkossa) ja opintosuunnitelman mukaan tiedossa on rutosti Exceliä. Minä pidän itselläni edelleen paperista kalenteria ja teen muistiinpanoja käsin. Olen täysin riippuvainen kynästä ja paperista. Tiedossa on paljon sähköisesti hoidettavia asioita ja ne on ne jotka mua ahdistaa. ATK ei ole mun vahvuuteni. Uskon että itse ne kouluun liittyvät asiat ei ole ongelma, vaan se on tuo tapa millä ne pitäisi oppia ja toteuttaa. Se on se joka pelottaa. Mä tiedän että tottakai opin, eihän nuo ole kuin ohjelmia (kirjoitin ensin että ongelmia, mitenkä niin iso peikko alitajunnassa?). Mutta, kaikki muut todennäköisesti osaavat ne jo. Eka kouluvuosi tulee vaatimaan multa ihan hirmuisesti sellaisen opettelua, joka on muille ihan arkihuttua. Toki mä olen käyttänyt jonkun verran erilaisia tekstinkäsittelyohjelmia ja muita. Mutta todella pintaraapaisuna. Koulun ennakkotehtävää tehdessä huomasi että olen paikoin aivan sormi suussa nimenomaan sen ohjelman käyttämisen kanssa, en sen suhteen mitä siihen tehtävään tuotan.

Mä koen että mulla on hirmuisen hyvät valmiudet nimenomaan sille itse asian opiskelulle. Mutta ärsyttää aivan perkeleesti se, että sitä energiaa ja muuta joutuu nyt aluksi puskemaan ihan tolkuttoman määrän siihen että opit käyttämään kunnolla ATK:ta. Kaikki, ihan kaikki hittosoikoon lähtien opiskelijakortista on sähköisenä. Mä olen ihan ehdottomasti kehityksen kannalla, sekä sen että mennään eteenpäin ja kohti paremmaksi havaittua. Mutta koen että mun edellisten opintojen ja näiden nykyisten välissä on aivan posketon kuilu. Ja mua arveluttaa että riittääkö mulla rahkeet sen kuilun kiinni kuromiseen?

Ja juu. Kyllä liityin jo opiskelijajärjestöön ja sain siis opiskelijakortin. Appina kännykkään. Nyt pitäisi vielä opetella pitämään itseään opiskelijana. Vastaamaan että olen opiskelija, kun kysytään että mitä sä teet. Haalareita en sentään vielä tilannut. Voiko 36-vuotias muuten vielä käyttää haalareita?

Oon yllättynyt siitä että mua jännittää yllättävän vähän se että miten paljon nuorempia kaikki muut on. Tuun niin hyvin juttuun itseäni nuorempien kanssa että en usko että se on tässä nyt ollenkaan haasteista suurin. Vertaistukena mulla on onneksi yksi kaveri, joka aloittaa myös opinnot samassa koulussa kuin mä. Eri koulutusohjelmassa tosin. Myös hänellä on lapsia, joten ollaan aika samoissa lähtökohdissa. Ja vaikka ei päivittäin nähdäkään niin tuntuu aika lohdulliselta että omassa tuttavapiirissä on joku joka elää hyvin samanlaista arkea.

Pää on nyt niin täynnä tätä kaikkea uutta ja tuntematonta että oon ihan sekaisin. Normitoiminnot ei suju ollenkaan. Aamulla huomasin että ajoin autoa aivan päin persettä ja hyvä kun tunnistin liikennevalojen kohdalla mitä ne tarkoittaa. Nukkuminen on haaste (riittävän väsyneenä unta kyllä onneksi riittää eli edes silloin tällöin kuittaan univelkoja pois), ruoka ei maistu ja juon taas aivan liikaa kahvia. Ja älkööt kukaan tulko nyt besserwisseröimään siellä kahvin ja unettomuuden yhteydestä. Kyllä ei minulla vaikuta.

Paniikki saa mut jättämään asioita viime tinkaan. Pupumaisesti tungen päätä piiloon pensaaseen ja leikin olevani siellä turvassa. Ja sitten kun on pakko, toimin ja ahdistun lisää kun kaikki on viime tingassa. Samaan aikaan olen kuitenkin ihan älyttömän innoissani siitä että pääsin juuri siihen koulutusohjelmaan joka tuntuu siltä omalta unelmalta. Että pääsen tavoittelemaan haaveitani. Ja saamaan toivon mukaan uusia kavereita. Ja oppimaan. Ja saamaan tasaisemman päivärytmin ja ennenkaikkea yöunet! Älkää päästäkö mua opiskelijabileisiin, jooko? Tällä viikolla näkyisi olevan jo ekat....

Että sellaiset fiilarit koulun alkamisesta nyt tällä hetkellä. Vieläkö tämän ehtisi perumaan?

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Transsukupuolisen ystävä

Selja Ahavalta ilmestyi nyt elokuussa uutuuskirja Ennen kuin mieheni katoaa. Hesarin mielipideosastolla oli tänään kirjoitus nimimerkiltä Transsukupuolisen ex-vaimo. Mä olen jo vuosia halunnut kirjoittaa tästä aiheesta mutta en ole uskaltanut. Nyt kun muut ovat nostaneet kissan pöydälle, uskallan mäkin. Ehkä.

Heti alkuun todetaan että kukaan mun eksistä ei ole transsukupuolinen. Ainakaan tietääkseni. Eli mulla ei ole kokemusta transsukupuolisuudesta parisuhteen kautta. Mutta siitä, miten transsukupuolisuus vaikuttaa ystävyyteen ja sitä myötä lähipiiriin mulla on kokemus. Josta haluan kirjoittaa.

Mä olen sitä mieltä että ihminen on aina vastuussa itse omasta onnellisuudestaan. Noin pääsääntöisesti. Onnellisuus on ihmisoikeus ja jokaisella on oikeus, suoranainen velvollisuus olla onnellinen. Joskus se oma onni satuttaa muita ja on naiivia kuvitella että niin ei koskaan olisi. Toki olisi suotavaa että muita ei satuttaisi tai loukkaisi mutta varmaan jokainen tietää että niin on mahdotonta elää. Valintoja voi toki tehdä monella eri tavalla, mutta joskus se onnellisuus myös sattuu. Siitä ei pääse yli eikä ympäri ja se on inhimillistä. Ihminen saa olla onnellinen vaikka se tekisi jonkun toisen onnettomaksi. On vaikeaa vetää sitä viivaa linjaamaan mikä on oikein ja mikä väärin, kun puhutaan onnellisuudesta. Ja minä ainakin koen että en voi sitä rajaa kenenkään toisen puolesta tehdä.

Mulla on ystävä joka keski-ikänsä kynnyksellä uskalsi viimein myöntää itselleen että ei ole syntynyt sellaiseksi kuin oikeasti on. Lähipiirille se ei välttämättä tullut ihan täysin yllätyksenä mutta meni kauan ennenkuin ystäväni kykeni myöntämään asian itselleen. Ja sehän on se tärkein asia. Että pystyy myöntämään itselleen omaan identiteettiinsä liittyviä seikkoja. Ystävästäni näki että asia oli hänelle suunnaton helpotus ja kun tämä seikka oli saatu pihalle, oli hyvin selvää mikä suunta ystäväni elämällä tulisi olemaan. Koska hän ei ollut onnellinen siinä sukupuolessa johon oli syntynyt.

Koska transsukupuolisuus ei ole minun tarinani, en pureudu ystäväni prosessiin sen enempää. Vaan keskityn siihen mitä itse koin vieressä. Myönnän että en aikaisemmin ollut kovin perehtynyt transukupuolisuuteen. Tiedän toki esimerkiksi transseksualisuuden ja transsukupuolisuuden eron ja sen miten helposti yhä edelleen ihmiset sekoittavat nämä kaksi käsitettä. Mutta itse prosessiin en ollut niin perehtynyt.

Kun ihminen viimein uskaltaa myöntää olevansa väärässä kehossa, nousee esiin paljon haudattuja asioita. Varsinkin jos ihminen on ehtinyt elämään pitkälle aikuisuuteen ja kerätä elämänkokemusta. Rohkeus synnyttää lisää rohkeutta. Sellaistakin rohkeutta, joka ei ajattele ensin. Joka pulppuaa ja elää ja sykkii kun on viimeinkin päässyt pinnalle. Myönnän että mulle tuli todella suurena yllätyksenä se, että transsukupuolisuus ei ole vain sitä että toisesta sukupuolesta leikataan toinen. Ei se niin mene. Se tuttu ihminen ei välttämättä ole enää luonteelta yhtään tuttu. Se ei ole välttämättä se pelkkä fyysinen ulkonäkö joka muuttuu. Transsukupuolisuus kun vaikuttaa koko ihmisyyteen, sielua ja ytimiä myöten. Toki kun asiaa pysähtyy ajattelemaan niin se tuntuu ihan loogiselta. Mutta kun siitä ei puhuta ikinä missään. Se on aina se fyysinen ulkomuoto, se minkä silmä näkee, joka tuodaan esille.

Myönnän että mulle suurin järkytys ystäväni kohdalla oli se että hän muuttui tuntemattomaksi. Itseasiassa mä koen että se hänen koettu sukupuoli näyttää tutulta. Hän on ulkoisesti täysin tutun näköinen. Mutta sisältä en häntä enää tunne. Hän ei ole enää se sama persoona jonka kanssa olen ystävystynyt. Olen suunnattoman ylpeä ystävästäni ja onnellinen hänen puolestaan, että hän elää nyt sellaisena kuin on. Mutta samalla surullinen siitä että sitä minulle tuttua ja tärkeää ihmistä ei ole. Ja se suru ei liity millään lailla sukupuoleen.

Musta on hyvä että transsukupuolisten läheistenkin ääni tulee julki. Ja että tästä asiasta puhutaan. Uskon että asia on vaiettu juuri sen takia että se on niin helppo kääntää ja nähdä niinpäin että transsukupuolisuus koettaisiin vääränä. Vaikka siitä ei ole millään lailla kyse. Vaan suremisesta. Että on menettänyt tutun ihmisen. Tavallaan se tuttu ihminen on kuollut mutta ei kuitenkaan ole. Ja se suru on ennenkaikkea hämmentävää. Ja syyllistävää. Ja väärältä tuntuvaa. On hyvä että tästä puhutaan koska luulen että transsukupuoliset eivät itsekään välttämättä ymmärrä miten asia saattaa vaikuttaa lähipiiriin. Eiväthän he itsekään välttämättä tiedä millaiseksi se oma lopullinen identiteetti ja luonne muotoutuu. Tukea matkalla tarvitsevat sekä transsukupuoliset että lähipiiri.

On ehdottoman tärkeää että myös transsukupuolisen lähipiirin ajatuksille ja kokemuksille on tilaa. Koska onnellisuudesta sielläkin on kyse, sitten loppuenlopuksi. Kyse ei ole itsekkyydestä eikä siitä että ei hyväksyisi. Vaan onnellisuudesta. Tärkeitä käsitteitä, joiden ero pitää ymmärtää. Näistä pitää puhua. Pelko ei saa vaientaa kenenkään ääntä. Mä pelkäsin kauan puhua tästä. Ja tuntuu helpottavalta tietää että en olekaan yksin ajatusteni kanssa. Ei olekkaan väärin tuntea olevansa järkyttynyt ja kriisissä. Saan olla surullinen. Myös minua on ihmetyttänyt se, että niin paljon todetaan miten kaikki ovat ottaneet asian hienosti vastaan, kuten tuolla Hesarin mielipidekirjoituksessa todetaan. Jos asia otetaan hienosti vastaan, haudataanko se oma suru samalla käsittelemättä? Ja mikä on se asia on otettu hienosti vastaan? Niitä kun on transsukupuolisuuden kokonaisuudessa aika paljon.

Tulen aina tukemaan ystävääni. Ja kannustamaan häntä tekemään valintoja jotka tähtäävät onnellisuuteen. Mutta ymmärrän myös heitä jotka eivät siihen enää pysty. Koska puhutaan luonnetason jutuista, ei sukupuolesta. Kaikkien kanssa ei tule toimeen. Ja se pitää jokaisen osapuolen pystyä myöntämään ja hyväksymään.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Lukuhaaste: Sinuun minä jäin

13. Kirja "kertoo sinusta"

Bongasin joku aika sitten Lukuhaasteen Facebookista, tai jostain jossa haastateltiin kirjaston työntekijöitä, jutun jossa kirjastolaiset antoivat lukuvinkkejä. Muistaakseni ne ei edes liittyneet lukuhaasteeseen, vaan olivat yleisesti vinkkejä kirjoista joista heillä oli hyviä lukukokemuksia.

Mun lomaan kuuluu vahvasti aina dekkarit sekä hömppä. Mutta olen todella vaativa lukija molempien suhteen. Hömpästä olen Marian Keysini ja Sophie Kinsellani kyllä lukenut, mutta hyviä hömppäkirjailijoita on oikeasti vaikea löytää. Mä nimittäin en todellakaan jaksa mitään siirappia mutta haluan kuitenkin että hömppä on irti todellisuudesta. Täysin epärealistista chick litiä ei kuitenkaan jaksa lukea eli joku tasapaino pitäisi olla. Ja hyvä chick lit myös naurattaa, se on ihan ehdoton vaatimus! Plussaa myös siitä jos tarina herättää tunteita laidasta laitaan. Joten sellaista hyvää kokonaisuutta, josta löytyisi kaikki vaaditut osa-alueet on ollut tosi vaikea löytää. Nyt kuitenkin bongasin tuolta kirjastolaisten lukukokemuksista Mhairi McFarlanen teokset ja voi että, olen rakastunut.

Sinuun minä jäin on McFarlanen ensimmäisiä kirjoja. Ja tämä siis oli ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin. Tarinan ja ihastukseni edetessä jouduin huomaamaan että tämä kirja on minä. Ei niinkään välttämättä kukaan hahmoista vaan tarina. Mullekin on nimittäin käynyt kuten tässä kirjassa.

Kirja kertoo Rachelista, joka sattumalta eräänä aamuna kymmenen vuoden jälkeen törmää nuoruuden parhaaseen ystäväänsä Beniin. Historia on täynnä suuria pareja ja aikanaan oli myös Rachel ja Ben. He kaksi vastaan muu maailma. Rikostoverit ja parhaat ystävät. Vaikka he olivatkin aina enempi ystäviä kuin pariskunta, tunnetasolla puhuttiin kuitenkin suurista jutuista. Kuluneiden vuosien aikana moni asia on muuttunut ja silti kuitenkin tuntuu että kaikki olisi kuten ennenkin. Mutta. Ben on tahoillaan naimisissa, Rachel taas ei. Sekään ei silti estä mennyttä vyörymästä mieleen ja sen hyökyaallon mukana tulevat niin hyvät kuin huonotkin muistot. Tarina kertoo mikä ajoi Rachelin ja Benin erilleen ja mitä kaikkea oli sitä ennen. Samalla koetaan nykyaikaa ja seurataan miten Rachel ja Ben yrittävät päivittää ystävyyttään menneestä tähän päivään.

Tarkennetaan nyt heti kättelyssä että toki tämä kirja ei nyt kirjaimellisesti ollut mun elämästä. Mutta mullakin on kokemus siitä että rakastat parasta ystävääsi vuosia ja seuraat vierestä hänen parisuhteiluaan. Ja sitten jonain päivänä päädyttekin yhteen ja kaikki menee aivan päin persettä. Moni tilanne, tunnetila ja hetki kirjasta oli mulle äärimmäisen tuttuja ja siksi tämä tuntui minulta. Teki paikoin jopa kipeää lukea koska muistot omasta menneestä vyöryivät sitä mukaa mitä pidemmälle kirjaa luki. Muisti kaiken hyvän ja muisti kaiken kurjan. Erittäin elävästi. Oli hetkiä, jolloin meinasin tarttua puhelimeen mutta sitten muistin että kirjat on kirjoja ja todellisuus todellisuutta. Kaikelle on aikansa ja paikkansa ja nyt ei todellakaan ole.

Sinuun minä jäin raastaa lukijaansa tunnetilasta toiseen. Pääsääntöisesti saa nauraa mutta kyllä tämä herkistääkin. Chick litien haasteena on mun mielestä aina loppu. Monesti kirja on todella hyvä mutta loppu sitten läsäyttää siirappia kehiin niin paljon että lukijalle puhkeaa diabetes. Tämänkin kirjan loppuratkaisu oli melkolailla arvattavissa, mutta ei tämä oikein muulla tavalla olisi voinut loppua. Sitäpaitsi chick litit on kirjamaailman Hollywoodia. Lopun täytyy olla onnellinen! Mun mielestä chick lit voi olla hyvää, vaikka juonenkäänteet olisikin ennustettavissa.

Vaikka tämä kirja oli silkkaa hömppää, jäi tämä omaan mieleen lähinnä sen takia että tarina tuntui niin omalta. Pyörittelin pari päivää todella isoja keloja liittyen omaan menneisyyteeni ja siihen miten kipeää joskus on tehnyt. Millaiset jäljet joku ihminen on jättänyt ja miten kipeää jokin voi tehdä edelleen vaikka aikaa on välissä lähestulkoon pieni ihmisikä. Kirjan loppu oli täysin päinvastainen kuin oman elämäni tapahtumat ja se kieltämättä jäi mietityttämään. Miksi todellisuus ei voi olla Hollywoodia?

Sittemmin olen lukenut McFarlanelta muutakin ja voi kyllä, hän on erittäin taitava. En minä vaan sinä itketti mua enemmän kuin mikään pitkään aikaan. McFarlanen kirjojen taika tuntuu mulle olevan se, että hahmot eivät ole enää niitä 20+, mitä yleensä chick lit hahmot ovat. Vaan reippaasti yli 30+, sitä mun omaa ikäluokkaa. McFarlanenkin kirjoissa chick lit-kaari on se vanha tuttu. On päähahmo ja hänen ystävänsä, muutama mulkku muija, omituisia eksiä tai nyksiä, hupsut vanhemmat, takavasemmalta saapuva hurmuri joka aluksi on melko kusipäinen ja joko vaihtoehtoisesti on kusipää koko kirjan ajan tai kuoriutuukin suvereeniksi herrasmieheksi jonkin käänteen myötä. Kyllä te tiedätte miten se menee. Ja nämä kuuluukin löytyä! Mutta McFarlanen kirjoissa on jokin taika, jota en ole muissa kirjoissa nähnyt moneen aikaan.

Mun kirjaston valikoimasta mulla on nyt luettuna kaksi McFarlanea ja kaksi vielä odottaa lukemista. Toivon todella että tässä olisi mun uusi chick lit-jumalatar vähän pidemmälle ajalle koska edelliset on kokeneet melkoisen inflaation viime kirjojensa myötä. Hyvä chick lit muuten myös vaatii jälkeensä jotain ihan päinvastaista. Siirrynkin takaisin nordic noirin pariin ainakin yhden kirjan ajaksi.

Jos kaipaat kivaa ja älykästä hömppää, muista Mhairi McFarlane.

Lukuhaaste täällä