torstai 9. helmikuuta 2017

Lukuhaaste: Eläin ja ihminen - Mikä meitä yhdistää?

41. Kirjan kannessa on eläin


Kuva täältä
Mulla on ollut viime kuukausina intona lukea tietokirjoja. Tämä tulee näkymään myös lukuhaasteessa. Tietokirjathan mielletään monesti sellaisiksi paksuiksi kirjasarjoiksi joita ostettiin postimyynnistä, mutta onneksi ne ovat nykyään muutakin. Tietokirjat ovat metamorfoituneet vähän romaanimaisiksi ja välillä tuntuu että aina ei tiedä lukeeko jännäriä, kaunokirjallisuutta vai tietokirjaa. Jokatapauksessa, tietokirjaan tarttuessa aihetta kohtaan täytyy olla edes pienehkö mielenkiinto. Koska pohjimmiltaan tietokirja on tietokirja.

Helena Telkänranta on eläinten käyttäytymistä ja kognitiota tutkiva evoluutiobiologi ja tietokirjailija. Mä en ole häneltä aiemmin lukenut mitään, tämä johtunee tosin vain siitä että kaikesta eläinrakkaudesta huolimatta en ole sillälailla kiinnostunut eläimistä että lukisin sen syvemmin niistä kertovaa kirjallisuutta. Tämä kirja kuitenkin tuntui mielenkiintoiselta takakantensa perusteella.

Mitä yhteistä on miljoonakalalla ja ihmisellä? Ymmärtävätkö eläimet ajantajua? Onko eläimillä selkeitä luonne-eroja? Entä temperamenttia? Näkevätkö linnut unia laulamisesta? Muun muassa näihin kysymyksiin saamme vastauksen. Mä koen itseasiassa vähän hankalaksi koostaa tästä kirjasta nyt mitään ihmeempää arvostelua. Tämä oli mun mielestä hurjan mielenkiintoinen lukukokemus ja kirja tarjosi paljon mielenkiintoista dataa evoluutiosta eri lajien ja alalajien kohdalla. Mutta, koska mulla ei ole niin suuri polte eläinten ja ihmisten erojen tai yhteyksien tutkimiseen, mä koin tämän paikoin myös hieman pitkäpiimäiseksi luettavaksi.

Sain itse eniten irti kirjan luvuista, jossa käsiteltiin eri eläinten kommunikointia. Opin esimerkiksi että delfiineillä on jokaisella oma yksilöllinen nimivihellys josta yksilön tunnistaa. Ja että delfinaarioissa delfiinit ovat hiljaisempia kuin luonnossa elävinä. Lisäksi näyttäisi siltä, että ei ole olemassa vain yhtä yhtenäistä delfiinien kieltä. Vaan eri seuduilla asuvilla delfiineillä on oma kielensä, jota muualla asuva delfiini ei välttämättä ymmärrä. Eli vähän niinkuin meidän ihmistenkin kohdalla on.

Kommunikointiahan tapahtuu muutenkin kuin ääntelemällä tai puhumalla. Toki sanaton viestintä on tuttua meidän ihmistenkin kohdalla, mutta ehkä niitä kommunikoinnin eri muotoja ei kuitenkaan tule ihan samalla tavalla ajateltua. Eläimillä sen sijaan on hyvinkin rikas ele- ja ilmekieli. Hevosilla puoliksi umpeen painuneet silmät kertovat ihan eri mielentilasta, kuin säikähtäneen hevosen täysin aukinaiset silmät. Mustekalat taas kommunikoivat väriä vaihtamalla. Hyökkäämässä oleva koiras muuttuu hetkessä mustaksi ja jos hyökkäyksen kohteena oleva vastustaja muuttuu kalpeaksi, on tämä merkkinä hyökkääjälle että toinen haluaa poistua rauhassa.

Vaikka kirja tuntui musta välillä vähän tylsältä, oli myös kohtia jolloin luin suu auki hämmästyksestä. Mehiläisten tanssi oli yksi uusi asia mulle, jota hämmästelin pitkään. Hyvän kukka-apajan löytänyt mehiläinen palaa pesälle ja alkaa ruumista värisyttäen kulkea kahdeksikon muotoista rataa pesän hunajakennoston pystysuoralla pinnalla. Kahdeksikon kallistuskulma kertoo ilmansuunnan, pituus taas etäisyyden. Näin muut mehiläiset tietävät mennä juuri oikeaan paikkaan. Ihan mahtavaa miten luonto ja äiti maa ei ikinä lakkaa hämmästyttämästä!

Koska ihminen on menettänyt kykynsä pörhistää turkkia eikä meillä ole enää häntääkään ja korviakaan ei saa heiluteltua, on hyvin selvää että evoluutio on kehittänyt lisää ilmaisuvoimaa nimenomaan ihmisen kasvoihin. Tämä kyky taas puuttuu lajeilta, joilla on laajempi kirjo käytössä ilmaisukeinoina.

Kirjan myötä löysin myös ryhävalaiden laulun. Spotify tarjosi onneksi Songs of the humpback whale-äänitteen, joka oli tietyssä mielentilassa aivan ihanaa kuunneltavaa. Rentouttavaa ja jopa vähän itketti kun paikoin tuli niin rauhallinen ja kaunis olo. Otan ehdottomasti tuon yhdeksi rentoutumiskeinoksi jatkossakin.

Tämä oli sellainen kertarykäisynä toiminut lukukokemus. Ihan jees mutta tuskin tulee toiste tartuttua vastaavaan.

Lukuhaaste täällä

tiistai 31. tammikuuta 2017

Lukuhaaste: Musta tulee isona valkoinen

12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja


Tähän toki olisi voinut valita jonkun ihan ehdasti poliittisenkin kirjan. Mutta en halunnut. Jani Toivola on musta yksi tämän maan sympaattisimmista ihmisistä, joten hänen kirjansa ansaitsee ehdottomasti tulla osaksi tämän vuoden lukuhaastetta. Ja koska hän nyt sattuu tällä hetkellä olemaan myös poliitikko niin päräytetäänpä tämä haastekohta pelistä pois.

Ihan heti ensimmäisenä sanon että mä rakastin tätä kirjaa. Ihan todella jokaista sanaa, jokaista lausetta. Toivosen sympaattisuus, läsnäolo ja lämminhenkisyys on niin voimakkaasti läsnä että mun teki mieli vaan kiehnuttaa tätä kirjaa vasten. Pitkästä aikaa omaelämäkerta joka oli alusta loppuun aivan täydellinen lukukokemus.

Jani Toivolahan edustaa vähemmistöä aika monessakin eri kategoriassa. Ja hän peilaa kaiken tietenkin subjektiivisesti oman elämänsä kautta. Siitä huolimatta tämä kirja ja kasvutarina tarjosi ainakin mulle todella paljon tarttumapintaa omaan elämääni ja mun kipupisteisiin. Sain aivan valtavasti pohdittavaa sekä konkreettisia välineitä avuksi, vaikka mun kipupisteet ja kriisit ovat täysin erilaisia kuin Toivolan. Tämä kirja oli ennenkaikkea oivaltava kokemus.

Tämä oli myös ensimmäinen kirja, josta mä muistan lukeneeni miehen vauvakuumeesta. Ehkä siitä on jossain muuallakin lauseen puolikkaan verran kirjoitettu mutta ei tällä tavalla. Toivola käsittelee useammassakin luvussa haluaan perustaa perhe ja saada lapsia. Hän avaa lukijalle hyvin voimakkaasti sitä omaa tarvettaan päästä olemaan jonkun vanhempi. Vähemmistömiehenä tämä ei vaan olekaan ihan niin selviö kuin monelle muulle.

Vaikka tämä olikin ennenkaikkea positiivinen lukukokemus, on kirjassa myös paljon kipua. Mä itkin useammassakin eri kohdassa, joka kuitenkin on musta vain hyvän kirjan merkki. Toivola osaa tuoda kirjassa niin elävästi ja riipaisevasti esille sitä omaa vaikeaa kasvuaan. Sitä matkaa, jonka aikana hän on kasvanut ja tullut sellaiseksi kuin nyt on. Kun matkaan on kuulunut oleellisesti se, että kipuilee sen kanssa kun ei vaan voi olla sellainen kuin oikeasti haluaisi olla ja sen vain hyväksyy. Tosin lopulta Toivolakin on onneksi sen huomannut että ei saa eikä voi hyväksyä. Kyllä pitää voida olla sellainen kuin on. Kaikesta kivusta huolimatta tämä on tarina itsensä rakastamisesta.

Mun teki useammassakin kohdassa mieli tehdä samat mitä Jani Toivola on tehnyt Jari Sarasvuon kirjalle aikanaan. Eli kaivaa korostuskynä esiin ja alleviivata itselleni tärkeitä ja oivaltavia kohtia. Harmi että tämä oli kirjaston kirja. Kun hankin oman version kirjahyllyyn, hankin samalla myös korostuskynän. Tässä alla pari esimerkkiä kohdista, jotka tulen alleviivaamaan.


Luin etukäteen että kirjassa käsitellään myös Toivolan ekaa seksikokemusta miehen kanssa. Mua aina vähän harmittaa kun näitä tämän tyyppisiä nostetaan niin raffisti esiin (sama tehtiin aikanaan Anu Silfverbergin Äitikortti-kirjasta. Siitä nostettiin esiin hyvin suurella pieteetillä muutama kohta, jotka sitten olivatkin tyyliin sivulauseiden sivulauseita, eivätkä millään tavalla oleellisia osia kirjasta) jopa hieman skandaalinhakuisesti. Eka kerta kyllä käsitellään kirjassa mutta ei mitenkään mässäilevästi. Tästä kirjasta olisi löytynyt niin paljon muutakin markkinoitavaa!

Mä sain tämän kirjan luettua jo tuossa muutama päivä sitten, mutta oli pakko hieman pureskella tätä ensin. Kirja nimittäin jätti jopa hieman sanattomaksi koska tämä oli jotenkin niin täynnä näkökantoja joita en ole ikinä itse osannut ajatellakaan. Ja joita en ole edes voinut ajatella koska en edusta näitä vähemmistöryhmiä. Siksi näitä tämän tapaisia kirjoja pitäisikin olla paljon enemmän. Jotta pääsisi oivaltamaan myös niistä vinkkeleistä, joita ei voi itse kokea.

Tämä on kirja jota olen suu vaahdossa suositellut jokaiselle. Jani Toivola, mä rakastan sun viisautta ja tunneälyä! Ja olet niin oikeassa, aina on parempi näyttää kuin piilottaa! Sä inspiroit mua ja sun tarinan kirjoittaminen oli ehdottoman tärkeä teko! Kirjan loputtua mun teki mieli nousta seisomaan ja antaa aplodit.

Lukuhaaste täällä

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Lukuhaaste: Lempi

6. Kirjassa on monta kertojaa


Noniin. Vuosi vaihtui ja sitä myötä alkoi myös uusi lukuhaaste. Mulla jäi viime vuoden lukuhaasteesta muutama kohta uupumaan ja vaikka mulla on katsottuna puuttuviin kohtiin kirjat, hyppään kuitenkin vuoden vaihtumisen myötä uuteen lukuhaasteeseen. Jatkan edelleen samalla vanhalla tutulla Helmetin lukuhaasteella, joka löytyy kokonaisuudessaan täältä. Jos haaste kiinnostaa niin vinkiksi myös äärimmäisen aktiivinen lukuhaasteen Facebook-ryhmä.

Mulla oli vankka tarkoitus tehdä jotain koostetta viime vuoden lukuhaasteesta mutta elämä teki taas parit kuperkeikat (joihin palailen myöhemmin blogin puolella..) joten se nyt jää. Katsotaan sujauttelenko puuttuvat kohdat tässä jossakin välissä ja teen sitten jonkun koosteen. Edelleenkään tämä ei ole niin kovin vakavaa. Eli nyt vuoden 2017 lukuhaasteen ekaan kirjaan!

Ostin Lempin jo muutama kuukausi sitten kirjamessuilta. Kirja jotenkin henki todella vahvaa tarinaa ja jopa vähän hiljaa salaa toivoin, että tämä olisi Finlandian pokkaaja. Vaikka en siis ollut vielä edes lukenut koko kirjaa. Lempi on poltellut mulla hyllyssä siitä lähtien, mutta aina joku kiireisempi on kiilannut edelle. Nyt vihdoin oli Lempin aika ja voi pojat, minkä käsiini sainkaan.

Kirja kertoo Lempistä, samalla kysyen mitä on lempi? Kirjalle nimenkin antanut päähenkilö ei varsinaisesti itse ole äänessä kertaakaan vaan tarinaa kerrotaan kolmen henkilön, Viljamin, Ellin ja Siskon kertomana. Viljamin luvut luin läpi itkien. Teksti oli niin kaunista, niin raastavaa, niin koskettavaa. Ellin ja Siskon luvut taas jotenkin karumpia. Mua itseasiassa jäi kirjan lukemisen jälkeen joksikin aikaa ihan mietityttämään se, että miksihän hahmojen ääni oli viety jotenkin niin ääripäihin. Viljami oli tehty niin kovin herkäksi, ehkä jopa vähän naiiviksi. Kun taas sitten Elli ja Sisko oli jotenkin niin kovaksi keitettyjä. Tarina perustuu Lapin sodan aikaan joten ehkä sota-aikakin vaikutti hahmoihin. Mutta väkisinkin mulla muodostui tässä pieni ajatelma myös sukupuolien välille. Että miehen herkkyyttä haluttiin korostaa ja naisten kohdalla taas tuoda esille sitä että ei hempeillä. Tarina kuitenkin nivoutuu aina Lempiin. Jokainen kertojista muodostaa oman kuvansa Lempistä. Niin ihmisenä kuin tunteenakin. Ja lukijana on kiehtovaa nähdä, miten erilaisena päähenkilö näyttäytyy. Riippuen kuka kertojista on äänessä. Eikä se lempi tunteenakaan ole samanlainen.

Tämä on kirja, joka kertoo läpikotaisin rakkaudesta. Mutta tämä on kerrankin tarina, jossa rakkaus ei ole vain pumpulia ja ihanan vaaleanpunaista. Lempi on moneltakin osin kertomus ihmismielestä, mustasukkaisuudesta ja kateudesta. Mutta ne yleensä negatiiviseksi leimatut piirteet tuodaan esiin inhimillisellä otteella. Kirjaa kohtaan huokuu lukiessa valtaisa ymmärrys. Rakkaus ei aina ole vain ihanaa.

Minna Rytisalon suomen kieli on ehdottoman kaunista. Ei uutta, mutta upeaa ja kaunista. Sitä oli ilo lukea. Teksti helli ja hieroi niin mieltä kuin sydäntä. Tämän kanssa teki mieli hautautua lämpöiseen ja pehmoiseen pesään. Sukeltaa rakkauteen. Koska siitä tämä kirja nimenomaan kertoi. Miten erilaista se on, riippuen kuka sen tuntee. Miten se voi olla ihanaa ja kaunista mutta toisen tuntemana epäreilua ja arvotonta. Millaisia tekoja rakkaus saa meidät tekemään. Joskus se, mikä on oikein ja mikä väärin, on kovin häilyvää kun toimitaan rakkauden takia.

Tarinan ainekset jäivät tietyllä tapaa ilmaan, vaikkakin Lempin kohtalo kyllä lukijalle selviää. Tämä ei selittänyt kaikkea puhki vaan antoi juuri sopivasti. Mä jäin itse visioimaan vähän Tommi Kinnusmaista jatko-osaa, ehkäpä Aarren tai Anteron jatkamana. Alunperinkin hieman kavahdin kun kuulin että Lempi ajoittuu Lapin sotaan. Se kun aiheena on mulle iskostunut Katja Kettuna. Ja jotenkin tuntui että ehkä se on nyt luettu. Tämä oli kuitenkin ihan omansa eikä kertonut varsinaisesti sodasta. Enemmän asia tuli esille ajanjaksona kuin miljöönä.

Lempi on ehdottomasti vahva aloitus tälle lukuvuodelle. Finlandiaa ei Lempille irronnut, mutta kyllä tämä on todella mojova lukukokemus. Vahva, vahva suositus!

lauantai 17. joulukuuta 2016

16

Eka täyttää tänään kuusitoista vuotta. Jotenkin hurjaa että ensimmäinen synttäripostaus hänestä taisi olla blogissa silloin kun kundi täytti kaksitoista. Siitä ei ole kuin neljä vuotta, mutta muutos tuosta on hurja. Silloin poika oli ihan lapsi, nyt taas jo nuori, aikuisuutta lähestymässä. Nyt ei enää jatkuvasti ihmetytä se hänen isoutensa. Vaan pikemminkin se aika, kun hän oli pieni. Hän on ollut iso jo niin kauan että ei meinaa uskoa sitä että hänkin on ollut joskus niin pieni kuin esim. Kolmas on nyt.

Eka on ollut aina mulle varsinainen ilon aihe. Toki hänenkin kanssa on ollut huolta ja murhetta mutta ne tuntuvat pieneltä verrattuna siihen, miten paljon hän tuottaa mulle iloa. Olen hänestä päivittäin aivan käsittämättömän ylpeä, millainen upea persoona hän onkaan. Totean täysin vilpittömästi että en tunne maailmassa montaakaan ihmistä, jolla olisi yhtä vahva tunneäly kuin Ekalla on. Toivon että mikään kyynisyys maailmassa ei ikinä poista sitä hänestä.

Vuosi vuodelta Eka tuntuu löytäneen oman tyylinsä niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Hänellä on monta ystävää ja kaverisuhteet on tyypille todella tärkeitä. Ja vaikka ei tuosta jatkuvasta kähyämisestä ja kinaamisesta uskoisi niin myös pikkuveljet ovat Ekalle aivan kaikki kaikessa. Tämä on seikka jonka hän on myöntänyt itsekin ääneen.

Eka teki musta aikanaan äidin ja hän tulee omaamaan erityisen paikan mun maailmassa sen vuoksi aina. Puolin ja toisin on hänen kanssaan kokeiltu ja opittu, yhtä sun toista. Mä olen ehdottomasti Ekalle ensisijaisesti äiti mutta mulla on ollut ilo huomata myös se että meidän henkilökemiat pelaa niin hyvin yhteen että ollaan myös kavereita. Me voidaan jutella keskenämme aivan kaikesta. Samaten on ollut jännä huomata millaisia kaverisuhteita hän on muodostanut esimerkiksi mun kavereiden kanssa. On ollut muutama opintoihin liittyvä juttu, jotka Eka on hoitanut mun ystävien kanssa. Ilman että mä olen mukana tai puutun mihinkään mitenkään. Ja poikkeuksetta kaikki ovat vain kehuneet miten älyttömän fiksu tyyppi Eka on ja miten hieno tulevaisuus hänellä on edessään. Mannaa!!!!

Syksyllä alkaneet toisen asteen opinnot heitti pojan maailmaan, jossa hänen täytyy itse kantaa vastuuta eri tavalla kuin aiemmin. Ja on ollut ilo huomata että vastuu ja paine ei ole ollut liikaa vaan Eka selviää ongelmitta ja kykenee kohtaamaan haasteet. Hän oikeastaan suorastaan janoaakin haasteita ja haluaa oppia. Koulu on pääsääntöisesti kivaa ja ei mene viikkoakaan ettäkö hän ei hehkuttaisi esimerkiksi sitä miten mukavia opettajia hänellä on.

Täysi-ikäisyyteen on nyt siis kaksi vuotta aikaa. Pikkuhiljaa Ekan puheissa on alkanut ilmestymään viitteitä esimerkiksi dokaamisesta. Sinänsä hän ei tunne tällä hetkellä viehätystä päihteisiin mutta ne ovat selvästi yksi syy miksi hän odottaa täysi-ikäisyyttä. Että sitten voi. Tosin on juteltu siitäkin että mitäpä jos hän ei tykkääkään päihteistä tai päihtymisestä. Toistaiseksi hän ei siis ole ainakaan jäänyt kiinni että olisi mitään käyttänyt tai kokeillut. Mutta kukapa tietää... ihan fiksuja tuntuu onneksi juttelevan aiheesta.

Tuntuu että vuosi vuodelta on jollain tapaa aina vähemmän ja vähemmän kirjoitettavaa näistä isoista pojista. Asiaa kyllä olisi paljon mutta kaikkea on vaikeaa pukea riittävän kuvaileviksi lauseiksi, sen verran huikeina persoonina pidän näitä nuoriani. Ja se onkin juttu jonka toivon muistavani aina, miten huikeita he ovat tässä vaiheessa!

Hyvää syntymäpäivää rakas!

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Lukuhaaste: Harry Potter ja kirottu lapsi

12. Näytelmä


Mä olen aikanaan löytänyt Harry Potterin maailman elokuvien kautta. Kävin babybiossa katsomassa Eka-vauvan kanssa sen ihan ensimmäisen Potterin ja sitten se olikin menoa. Muistaakseni siinä vaiheessa Pottereita oli ilmestynyt kirjana kaksi ja kolmas oli ilmestymässä. Kirjojen myötä rakkaus velhomaailmaan vaan kasvoi ja olenkin jokaisen kirjan että elokuvan lukenut ja nähnyt mahdollisimman pian heti ilmestymisen jälkeen.

Mulla on hieman kaksijakoinen olo viimeisten Pottereiden suhteen. Harryn ja muiden hahmoen kasvaessa ja tullessa teini-ikään kirjat selvästi synkistyivät. Niissä oli edelleen se satumainen maailma ja miljöö mutta kuitenkin aika synkkä vire. Ei se kokonaisuus nyt varsinaisesti lopahtanut mutta Kuoleman varjelusten jälkeen mä ainakaan en juurikaan jäänyt kaipaamaan Tylypahkaa ja sen maailmaa. Tuntui että nyt tämä on nähty. Siksi en nyt mitenkään kovin odottavainen ollut kun kuulin Kirotusta lapsesta.

Heti ensimmäisenä huomasi että näytelmämuotoon kirjoitettua kirjaa on aika erilaista lukea. Sulla on siinä suoraan se plari kädessä. Piti vähän aikaa asetella omia palikoita päässä oikeisiin asentoihin, ennenkuin lukeminen sujui niin että tarinaa sisäisti. Sinänsähän näytelmän lukeminen on hyvin nopeatempoista ja jopa helppolukuista.

Kirottu lapsi jatkaa siitä mihin Kuoleman varjelukset loppui. Eli aiemmat Harry Potterit pitää olla luettuna jos tästä jotain meinaa irti saada. Ja vaikka tämän menisi katsomaan näytelmänäkin niin luulen että enemmän ymmärtää jos tietää jotain valmiiksi tästä velhomaailmasta. Viittauksia menneeseen on tarinan aikana niin paljon.

J.K. Rawling on luonut velhomaailman tietynlaiseksi. Se on täynnä huikeita, mielikuvituksella kuorrutettuja asioita ja tämä välittyi lukijalle hyvin vahvasti niistä aiemmista kirjoista. Kirotussa lapsessa kaikki on toisin, johtuen juurikin siitä että tämä on kirjoittu näytelmäksi. Koska tarina oli suoraa jatkumoa niistä aiemmista Pottereista, mä olisin halunnut lukea Kirotun lapsen samanlaisena formaattina kuin ne aiemmatkin tarinat. Näytelmä nimittäin ei sisällä samanlaisia kirjailijan mukaan kirjoittamia yksityiskohtia, kuin kaunokirjallisessa muodossa oleva tarina. Niitä yksityiskohtia joita sitten lukiessa rakentaa ja hahmottaa siellä omassa mielessään. Näytelmässä nämä toteuttaa lavastaja ja rekvisitööri. Mutta lukiessa näytelmää ne vielä puuttuvat koska lopputulos nähdään vasta sitten lavalla. Omaa mielikuvitusta sai toki käyttää nytkin reippaasti mutta sitä ei tavallaan ruokkinut mikään, johtuen juurikin yksityiskohtien kuvailun puutteesta. 

No itse tarina sitten.... mä en hirveästi vakuuttunut. Kuten jo aiemmin sanoin niin Kuoleman varjelusten jälkeen mulla oli hyvin vahvasti olo että tämä on nyt nähty. Että tätä ei vaan voi enää rakentaa mielenkiintoiseen suuntaan näillä samoilla hahmoilla ja kokonaisuuksilla. Ja sama olo vain vahvistui Kirotun lapsen jälkeen. Ei se nyt huono ollut mutta kyllä musta vähän tuntuu että pyörää yritettiin keksiä uudestaan. Jotain uutta oli yritetty tuoda mukaan mutta ei se vienyt tarinaa riittävästi eteenpäin. Tarinassa palataan kuitenkin vanhaan koko ajan, mulla tuli välillä jopa olo että taasko tässä käsitellään tätä samaa mikä on käsitelty jo ainakin kolmessa kirjassa aiemmin läpi. Lisäksi Kirottu lapsi oli mun mielestä hyvin ennalta-arvattava. Mä en oikein tiedä mitä tältä kirjalta odotin mutta kyllä ehkä hieman yllätyin että jäi vähän pettynyt olo. Onnistuakseen tämä olisi vaatinut sen että tarina olisi kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon. Näytelmäksi olisi voitu taivutella jokin kokonaan uusi tarina.

Myönnän että olen hyvin skeptinen sen suhteen että miten velhomaailma sopii näytelmäksi. Sekä kirjat että elokuvat kun ovat olleet niin vahvasti visuaalisia kokemuksia (kirjatkin siinä mielessä että tarina on kirjoitettu hyvin visuaaliseksi) että vastaavaa on hyvin vaikea tuoda näyttämölle. Pelkät vahvat roolihahmot ja taitavat näyttelijäsuoritukset ei yksinkertaisesti riitä.

Mutta. Tulipahan luettua.

Lukuhaaste täällä

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Gilmore Girls - A year in the life

Nyt kun uudet Gilmore Girlsit on olleet katseltavissa jo parin viikon ajan, lienee turvallista sanoakin niistä jo jotakin. Jos et ole vielä katsonut uusia jaksoja lopeta tämän postauksen lukeminen välittömästi! En sinänsä paljasta mitään juonenkäänteitä mutta kirjoitan omista fiilareista sen verran seikkaperäisesti että ne voi paljastaa jotain tietämättömälle..


Mä olin heti perjantaina uusien jaksojen ilmestyessä valmiudessa katsomaan, mutta aloinkin sitten siinä kalkkiviivoilla epäröimään ihan tosissaan. Mitä jos en tykkääkään yhtään? Olisiko parempi vaan pitää mielessä se olo, joka seitsemästä kaudesta jäi? Tovin siinä pohdiskelin, tein jättimäiset eväät ja totesin että what the heck, menköön. Eka jakso pyörimään! Jo etukäteen olin miettinyt että en katso kaikkia neljää jaksoa putkeen, vaan jakso per päivä. Puolitoista tuntia on kuitenkin verrattain pitkä ja halusin imeä jokaisen yksityiskohdan. Tuntui että jos yritän ahmia heti kaiken, ei kokonaisuudesta saa niin paljoa irti. Tätä kirjoittaessa olen katsonut uudet jaksot kahdesti.

Uusissa jaksoissahan seurataan Gilmoren tyttöjä vuoden verran. Yksi jakso vastaa yhtä vuodenaikaa. Heti ensimmäisessä jaksossa pureuduttiin Lorelein isän kuolemaan ja muisteltiin Richard Gilmorea, kuten olin toivonutkin. Ylipäätään musta Richard oli ihan mahtavasti mukana uusissa jaksoissa ja itkeskelinkin varmaan eniten häneen liittyvissä kohtauksissa.

Ensimmäisenä mun silmään pisti se, että Lorelei on kyllä ikääntynyt tosi mahtavasti. Hän ei näytä enää samallalailla simpsakalta, eikä tarvitsekaan! Just hyvä että ikääntyminen näkyi. Muutamassa kohtauksessa musta näytti vähän siltä että onko Lauren Grahamille pursoteltu kerta pari Botoxia liikaa mutta muuten tykkäsin sellaisesta iän mukana tuomasta pehmeydestä, joka näkyi. Ja myös Emily Gilmorea näyttelevä Kelly Bishop oli ihan huikean rautaisessa kunnossa!

Roryn hahmoon olin tosi pettynyt. Mulla on aina ollut hänen kanssaan vähän uskottavuusongelmia ja olin toivonut että josko se hänen seitsemän kautta mukana kulkenut pikkutyttömäisyytensä olisi karissut pois, mutta ei. Tuntui että tietyllä tapaa sitä oli vahvistettu. Muut hahmot olivat kasvaneet mutta Rory on edelleen jotenkin kiukuttelevaksi heittäytyvä. Ei ikinä uskoisi että Rory oli uusissa jaksoissa samanikäinen, kuin Lorelei aikanaan sarjan alkaessa. 32-vuotias Rory tuntuu todella kaukaiselta verrattuna 32-vuotiaaseen Loreleihin.
Lisäksi en tykännyt Roryn löyhästä moraalista yhtään. Satunnaiset "olenpa kamala ihminen"-heitot ei poistaneet sitä faktaa että Rory oli melko mulkku Paulia kohtaan. Poikaystävän olemassaolon unohtelu oli hauskaa, jatkuva pettäminen sen sijaan ei. Joku keittiöpsykologi varmaan löytäisi Roryn käyttäytymisestä jotain yhtymäkohtia ja syy-seurauksia Lorelein menneisiin parisuhteisiin mutta eipä mennä ollenkaan niin syville vesille.

Alkuperäisen sarjan aikana nähtyjä hahmoja näkyi melkoinen liuta pitkin uusia jaksoja. Mm. kaikki Roryn entiset poikaystävät oli saatu mukaan. Loganista en ole tykännyt oikein koskaan, joskin seiskakaudella hän nosti mun silmissä osakkeitaan reippaasti mutta nyt näissä uusissa jaksoissa hän oli se sama vanha kultalusikka suussa syntynyt mulkku. Ei jatkoon! Sen sijaan Team Jess on edelleen se, johon mä asetun. Jessiä näyttelevä Milo Ventimiglia kyllä vain paranee vuosi vuodelta.. Moni muukin on huomannut Logan-Rory-Jess yhdistelmän olevan Christopher-Lorelei-Luke toisintoa. Musta ihan hauska vivahde, tosin soisin että Roryn kuvio saisi yhtä onnellisen lopun kuin Lorelei sai.

Monen muun tapaan Emily Gilmore oli näissä uusissa jaksoissa se, joka vakuutti mut eniten. Hänen kasvutarinaansa oli ilo seurata ja hahmosta oli tehty jotenkin inhimillisempi. Joskin onneksi tutun ärhäkkää Emilyä ei oltu kokonaan korvattu. Mutta tykkäsin siitä, että aika monesti keskiöön nousi nimenomaan se hänen muutoksensa. Miten nyt pitäisi olla kun onkin leski?

Nämä neljä jaksoa olivat onnistunut kokonaisuus kyllä, mutta kesäjakso oli musta jotenkin turha. Ja kaukana alkuperäisestä Gilmore Girlsistä. Sitä jotakin Stars Hollowmaista satua ja hassua sanailua hahmojen kesken oli selvästi yritetty hakea mutta ei mennyt sinnepäinkään. Jaksoon oli haettu yhteisöllisyyttä musikaalin avulla mutta sen yhteisöllisyyden sijaan mun mielestä kokonaisuus oli pikemminkin naurettava. Ei hauskalla tavalla. Toisaalta mä en tiedä kuinka iso riippakivi se nyt on, jos jatkuvasti vertaa näitä uusia niihin seitsemään tuotantokauteen. Ja kaipaa sitä vanhaa. Mutta sitähän me haluttiin ja odotettiin. Tuttua ja turvallista tuotuna tähän päivään. Miksi muuttaa jotain hyväksi havaittua? Why fix it, if it isn't broken?

Sinänsä olisi hauska tietää miten alkuperäinen tekijäkaksikko Sherman-Palladino olisi lopettanut sarjan, jos olisivat saaneet olla vaikuttamassa kutos- ja seiskakausiin. Toki tiedämme nyt #lastfourwords kuvion, mutta varmasti kokonaisuuteen olisi vaikuttanut muukin. Luin itseasiassa Sherman-Palladinon haastattelun jossa Amy Sherman-Palladino sanoi että ei olisi alunperin tehnyt Lanesta nuorta äitiä. Vaan nimenomaan Rorysta. Ja mua on jäänyt mietityttämään tämä tosi paljon. Entä miten olisi käynyt esimerkiksi Lorelein vanhemmille? Nythän Emily Gilmoren kasvutarina oli paljolti sitä mitä oli, koska Richard Gilmoren hahmo oli pakko kirjoittaa sarjasta pois. Entäs jos Sherman-Palladino olisi saanut lopettaa jo seiskakauden viimeisessä jaksossa kaiken? Paljon kysymyksiä ja ajatuksia siis jäi. Sinänsä kyllä sain näistä uusista jaksoista sen mitä toivoinkin. Nyt tiedän mitä hahmoille kuuluu.

No sitten se #lastfourwords. Mun täytyy sanoa että pidin lopetuksesta todella paljon. Toisaalta jäin kaipaamaan lisää mutta loppupeleissä toivon kuitenkin että tämä oli nyt tässä, tämä oli ihana ja riittävä kokonaisuus. Syysjakso oli aivan täydellinen lopetus yhdelle suosikkisarjalleni. Ja toivon todella että se olisi sitä, lopetus. Kaikki oli valmista mutta jotain jäi kuitenkin ilmaan. Uudet jaksot kestävät monta katselukertaa, samalla lailla kuin ne aiemmat seitsemän kauttakin. Joka tuntuu tosi lohdulliselta. Sarjaa oli tuotu nykyaikaan hienosti, esim Luke's Dinerin uusi kyltti oli hulvaton!

Kuten tuolla ylhäällä kirjoitin niin Rory ei vaikuta juurikaan aikuistuneen. Vikan jakson loppuminuuteilla jotain aikuistumista alkoi kuitenkin näkymään. Eli ehkäpä tarina saa vielä jatkoa?


lauantai 10. joulukuuta 2016

Lukuhaaste: Syysprinssi

34. Keskustelua herättänyt kirja

Syysprinssi on vuonna 1996 ilmestynyt tositarina Anja Kaurasen ja Harri Sirolan traagisesta rakkaudesta. Puheenaiheeksi kirja nousi viimeistään vuonna 2001, kun Sirola teki itsemurhan hyppäämällä metron alle.

En oikein tiedä miksi lainasin tämän kirjan. Mulla on yleensä aina joku juttu mielessä tai joku syy, miksi haluan lukea just sen kirjan jonka luen. Syysprinssistä en tiedä miksi valitsin sen. Ehkä elokuvan takia? Jota en ole tosin nähnyt ja kirjan luettuani en ole ihan varma haluanko edes nähdä.

Tiedän että mun oma mielentila vaikutti nyt tällä kertaa lukukokemukseen todella paljon. Luulen että jossain toisessa elämäntilanteessa en olisi kokenut kirjaa ihan näin raadolliseksi, vaan olisin nähnyt siinä enemmän kaunista. Kirja on lyhyt ja luin sen yhdeltä istumalta. Ja oikeastaan koko sen ajan alahuuli vähän vipatti.

Kirjaa on kuvattu tarinana nuoruudesta, rakkaudesta ja hulluudesta. Ja sitä se juurikin on. En saanut kovin kummoista otetta kirjan hahmoista mutta pakahduttava rakkaus kyllä välittyi muhun jokaisesta lauseesta jossa sitä kuvattiin. Tuntuu uskomattomalta että noin voimakasta rakkautta on joku kokenut, noissa määrin ja tuolla lailla. Että se menee ihan siinä terveen ja sairaan rajamailla.

Sirola kärsi pahoista mielenterveysongelmista ja nämä välittyivät myös suhteeseen. Mietinkin useampaan kertaan kirjaa lukiessa että tarvitseeko näin hullu rakkaus sen, että on ihan oikeastikin hullu? Valitettavasti kaikesta siitä hullun pakahduttavasta rakkaudesta huolimatta mulle jäi olo että tarina oli pääsääntöisesti surullinen. Ennenkaikkea surullinen.

Tarinaan ja tapahtumiin oli paikoin vaikea päästä sisään, vaikka lukiessa erottikin helposti aikamuodot joissa kulloinkin oltiin. Sirola itse on lukenut Syysprinssin ja ollut kiitollinen Kauraselle siitä miten kauniisti hän Sirolasta kirjoitti. Myönnän että kirjaa lukiessa mullakin iski halu kirjoittaa omasta nuoruudenrakastetustani. Se meidän tarina. Joka oikeasti vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin puhututtaa silloin tällöin yhteistä kaveripiiriä. Mutta, se olisi tarina jonka mä näen eri tavalla kuin muut. Syysprinssi on samanlainen Anja Kauraselle. Rakkaustarina, joka ei välity muille samanlaisena kuin se on kokijalle. Ja se ehkä oli mun mielestä tämän kirjan ongelma. Mutta sellaisia suuret rakkaustarinat ovat. Maata järisyttäviä ja henkilökohtaisia. Jos kirjoitetaan faktaa niin ei sitä kaikkea täysin pystykään välittämään muille koska se täytyisi elää ja kokea.

Jostain syystä mun mieli seikkaili Syysprinssiä lukiessa vahvasti jossain Timo K. Mukkamaisissa maisemissa. Johtui varmasti aikakaudesta johon Syysprinssi sijoittuu, mutta ehkä mun mieli myös löysi Mukassa ja Sirolassa jotain yhteistä. En tiedä. 

Syysprinssi jää kyllä mieleen mutta nyt täytyy saada väliin jotain kevyempää luettavaa. Sen verran raskaisiin vesiin päädyttiin tämän rakkauden myötä.

Lukuhaaste täällä