maanantai 18. kesäkuuta 2018

Kesäisen raikas kuha

Meillä, kuten monessa muussakin taloudessa, syödään aivan liian harvoin kalaa. Ja kun syödään niin hyvin usein lohta. Ei sillä, lohihan on äärettömän hyvänmakuinen kala. Mutta on muitakin hyviä ja hyvänmakuisia.

Mä olen yrittänyt nyt viime aikoina vähän tsempata tämän kalailun kanssa. Viime aikoina meillä onkin ollut ruokapöydässä myös kalaa vähä useammin. Ja muutakin kuin lohta. Tai kalapuikkoja. On syöty mm. erinomaista siikaa sekä nieriää. Ja nyt kuhaa, josta aattelin vinkata teillekin koska tämä on todella nopea valmistaa.

Kalahan on itseasiassa aika nopeasti kypsyvä raaka-aine ja siksi se on arkisin aika näppärä valmistaa. Tämä uunissa kypsyvä kuha päätyy pöytään puolessa tunnissa. Se ei välttämättä ole ihan pienempien lasten makuun, mutta tämän kanssa voi vähän kikkailla ja huikkaan tuolla reseptin seassa sitten vaihtoehtoja.

Raaka-aineenahan kala ei ole ihan sieltä halvimmasta päästä, mutta mä teen itse aina niin että vähän kompensoin sitä hintaa sitten valkkaamalla halvat lisukkeet joten kokonaishinta ei ole ihan mahdoton. Tämän kokonaiskustannukset kolmelle hengelle olivat noin 25 euroa. Silti huomaan itse miettiväni että yksi suurimmista kompastuskivistä vähäisen kalan syömisen kanssa on kyllä nimenomaan hinta. Pitänee pariutua kalastajan kanssa.

Kuhaa varten tarvitset:

1-2 kuhafilettä per lärvi (kannattaa katsoa että ovat jo valmiiksi nahattomia, jos eivät niin pyydäppä kalatiskillä nappaamaan pois. Ei ole vaikea homma poistaa kalasta nahkaa itsekin, mutta aikaa säästyy jos tämän haluaa nopeasti pöytään. Kunhan muistat sen, että nahaton kala säilyy huonommin kuin nahallinen!)
suolaa
reilun kourallisen pinaattia
muutaman varren broccolinia
yhden limen ohueksi viipaloituna (lapsille limen voi korvata esimerkiksi mintulla, thaibasilikalla, kaffirlimellä tai jollakin muulla raikkaalla yrtillä)
ruokalusikallisen seesaminsiemeniä
n. 4 rkl miriniä (joku kevyempi soijakastikekin käy mutta mielellään miriniä)

Kastike:
kevätsipulia maun mukaan
parin sentin pätkä inkivääriä raastettuna
hyvin pieni valkosipulinkynsi hienonnettuna
rypsiöljyä sen verran, että kastike on kastikemaista, ei kuitenkaan juoksevaa
2 tl kala- tai osterikastiketta
2 rkl limemehua

Leikkaa kuhafileet ruodottomiksi. Tämä ei oikeasti ole vaikea homma, lohestahan ruodot on helppo nyppiä mutta kuhasta ne pitää kyllä leikata pois. Tässä nopea video, joka näyttää miten. Mutta kerrottuna. Kala nahkapuoli ylöspäin laudalle. Kokeile mihin suuntaan ruodot kääntyy. Leikkaa viillot ruotorivin molemmille puolille, tarvittaessa myötäile ruotoa veitsellä ja nappaa leikattu ruotorivi pois. Suolaa fileet molemmilta puolilta ja jätä odottamaan.

Huuhtele pinaatti ja broccolinit. Jälkimmäisistä voit leikata vähän sitä kovinta osaa pois. Laita uunipellille reilu palanen leivinpaperia. Saa mennä reippaasti reunojen yli. Laita leivinpaperin päälle puolet limesiivuista (ja yrteistä jos niitä käytät) ja pinaatista sekä kaikki broccolinit. Nosta kuhafileet päälle. Ripottele seesaminsiemenet kalan pinnalle. Nosta loput limesiivuista (ja/tai yrteistä) ja pinaateista päälle. Ripottele miriniä koko komeuden päälle. Taittele leivinpaperin reunat päälle niin, että kala ja lisukkeet ovat siellä sisällä. Eli tämä kypsytetään paperin sisällä. Sulje käärimällä leivinpaperin reunat. Repäise tarvittaessa lisää leivinpaperia kanneksi.
Kypsennä 180 asteisessa uunissa 10-15 minuuttia. Sekoita sillä välin kastikkeen ainekset. Nosta paketti pois uunista, avaa kääre ja lusikoi kastike fileiden ja kasvisten päälle. Valmis!


perjantai 15. kesäkuuta 2018

Lukuhaaste: Aikalisä

Helmet-lukuhaaste: 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta



Kukaan tai mikään ei tule ikinä voittamaan mun chick lit-kuningatarta Mhairi McFarlanea, mutta hyvänä kakkosena tulee ehdottomasti Marian Keyes. Väittäisin lukeneeni Keyesiltä kaiken, mitä häneltä on suomennettu. Osasta olen tykännyt enemmän, osasta vähemmän. Aikalisä osuu ehdottomasti tuohon ensimmäiseen kategoriaan.

Kirja kertoo reilu nelikymppisestä Amysta. Takana on pitkähkö ja onnellinen avioliitto ja lapsetkin alkavat olla lähes aikuisia. Erinäisten äkillisten ja traumaattisten kokemusten jälkeen Amyn aviomies Hugh ilmoittaa, että tarvitsee puoli vuotta itselleen. Aikalisän kaikesta. Arjesta, kodista sekä parisuhteesta. Tämä heittää Amyn täysin uuden elämäntilanteen eteen. Miten pitäisi toimia, kun mies päättää yhtäkkiä lähteä reppureissaamaan? Hugh kyllä lupaa palaavansa, mutta pystyykö Amy luottamaan tähän? Ja mitä se edes tarkoittaa, että ollaan tauolla?

Tämä oli aivan ehdottoman ja kertakaikkisen ihanaa hömppää! Aivot sulaa, hyvällä tavalla. Keyesille tyypilliseen tapaan kirja ei ole siirappia ja höttöä vaan mukana on myös ihan oikeita ja elämänmakuisia ongelmia. Kirjaa lukiessa ja juonenkäänteitä pyöritellessä mietin muutamaan otteeseen, että voiko tämä nyt olla millään mittapuulla toimiva kokonaisuus. Mutta niin kokenut kirjailija Keyes on, että niinpä vain toimii. En ehkä käyttäisi sanontaa uskottava tosielämässä, mutta ehdottomasti tämä on uskottava chick lit-maailmassa.

Itse tarinaan mulla ei ollut mitään samaistumispintaa. Mutta hahmojen tunnetiloihin löysin paljonkin yhtymäkohtia. Sen verran esikeski-iän kriisiä mäkin jo poden. Huomasin olevani lukiessa vuoroin ahdistunut ja vuoroin helpottunut. Kirja oli kuitenkin kokonaisuudessaan lohduttava. Eikä arvattava loppuratkaisukaan haitannut yhtään, chick lit on ehkä ainoa genre jossa sen antaa anteeksi.

Chick litiksi tämä oli aika pitkä. Mutta en ainakaan itse äkkiseltään kokenut, että tämä olisi ollut liian pitkä. Juonta olisi ehkä voinut hieman tiivistää, mutta lopputulos olisi sivumäärässä ollut todennäköisesti niin vähäinen, että eipä tuo olisi kannattanut. Pitkä tarina on nimittäin kuitenkin jo itsessään tiivis, eikä siitä olisi voinut kovin kummoisia tiputtaa pois. Tämä tarina ja nämä hahmot nimittäin tarvitsivat pituutta. Hahmoista muuten vielä sen verran, että mä ainakin itse koin suurimmat yllätykset nimenomaan siinä, millaisiksi hahmot oli luotu. Ne, joita olisi pitänyt ehkä tyypillisimpinä "pahiksina", eivät sitä olleetkaan. Ja vastavuoroisesti he, joita piti rehteinä, olivatkin jotain ihan muuta. Tämä jos mikä tuntui inhimilliseltä ja oli verrattavissa tosielämään.

Keyes on kirjoittanut chick litiä jo lähes kaksikymmentä vuotta. Hänen oma ikääntymisensä näkyy mun mielestä myös kirjoissa kehityskaarena, ja toivon todella että tämä suuntaus jatkuu. Kuten olen jo aiemminkin kirjoittanut, myös 35+ vuosille on chick lit-kysyntää. Kun keskiössä ei ole enää bilettäminen ja poikaystävät. Täysin uskottavaa chick litiä kun voi ammentaa myös muista aihioista.
Olen myös ollut Keyesin viimeisimpien kirjojen kohdalla erityisen vaikuttunut siitä, että hän ottaa kantaa tarinoissaan myös yhteiskunnallisiin ongelmiin. Musta tämä on todella hieno kehitys tässä genressä ja siitä voisivat ottaa muutkin chick lit-kirjailijat mallia. Jotain viitteitä on näkynyt toki muidenkin kädenjäljessä, mutta ei yhtä voimakasta kuin Keyesillä.

Marian Keyes on ehdottomasti tässä parhaimmillaan ja minusta kokonaisuudessa nyt jotenkin näkyy myös kirjailijan kasvanut itsevarmuus sekä se, että hänen oma elämänsä on nyt tasaisempaa. En ehkä tätä suosittelisi ihan loman ensimmäisten päivien lukemiseksi, mutta ehkä sitten, kun on ehtinyt jo heittäytyä lomarytmiin. Kylmää valkoviiniä kannattaa varata lukukaveriksi.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Lukuhaaste: Arkadianmäen kirstunvartija

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

lukuhaaste täällä

Tämäpä se olikin vekkuli kirja.

Arkadianmäen kirstunvartija on Eduskunnan entisen talouspäällikön kirjoittama kirja, jossa muistellaan mitä kaikkea Arkadianmäellä onkaan tapahtunut. Kirjan kirjoittaja Pertti J. Rosila ehti työskennellä Eduskunnassa liki kolmekymmentä vuotta, eli tarinaa todellakin riittää. Kirja on siinä mielessä merkittävä ja omalaatuinen, että Rosila on viimeinen tuon viran haltija. Se lakkautettiin samalla, kun Rosila jäi eläkkeelle.

Kirjan alussa pääsemme mukaan myös ajalle ennen Rosilaa. Ja onpahan tuota sattunut ja tapahtunut silloinkin! Mä en itseasiassa halua kovin kummoisia paljastuksia tästä kirjasta tehdä, koska yksi tämän kirja mielenkiintoisuudesta nivoutuu juurikin siihen, että se paljastaa. Ja ne ei yllätä, jos ne tietää etukäteen. Voisi jopa puhua sellaisesta hyväntahtoisesta juoruilusta. Tämä kirja paljasti piirteitä ja seikkoja ihmisistä, jotka ainakin mä olin kuvitellut hyvin toisenlaisiksi. Painotetaan nyt kuitenkin, että juoruilusta huolimatta tämä kirja ei ole mikään Seiska.

Kirja on kirjoitettu niin, että tätä voi lukea myös henkilö joka ei ole niin vihkiytynyt politiikkaan. Tai ei tunne poliitikkoja. Toki tästä saa paljon enemmän irti, jos vähän tietää että kuka on kuka. Mutta ei se välttämätöntä ole. Rosila osaa kirjoittaa koukuttavasti ja tästä kirjasta voi myös hyvin napsia rusinat pullasta. Ei ole pakko lukea, kuin ne itseä kiinnostavat kohdat. Muut voi hyppiä yli jos siltä tuntuu.

Rosila kirjoittaa selkeästi, eikä unohda huumoria. Hän on onneksi pitänyt uransa aikana päiväkirjaa, jota on voinut käyttää apuna kirjaa kirjoittaessa. Rosila ei parodioi ketään, mutta mulla oli välillä olo että lukisi Itse Valtiaita. Ja tämä puhtaasti kehuna tarkoitettu maininta!

Olen lukenut tästä kirjasta muutaman arvion, jossa mietiskeltiin tämän kirjan kirjoittamisen motiiveja. Mun mielestä tuo on turhaa. Tälle kirjalle oli selvästi kysyntää, mutta ei tällä sen suurempaa motiivia ole. Musta on hienoa että Rosila on uskaltanut kirjoittaa rohkeasti myös vaikeista asioista. Sekä tapahtumista että ihmisistä. Tekstistä ei paista kosto tai ilkeys vaan Rosila kirjoittaa faktat faktoina. Aina se ei ole kaunista kuultavaa.

Erinäisten sattumusten kautta ainakin mulle jäi olo, että Eduskunta on todella likainen paikka. Että sinne päätyvät, olivat he kansanedustajia tai Eduskunnan työntekijöitä, ovat enempi vähempi häikäilemättömiä oman edun tavoittelijoita. Tämä on varmastikin totuus, mutta ei koko totuus. Tokihan Rosila on kirjoittanut kirjan nimenomaan talouspäällikön näkökulmasta. Lukijana mulla vain oli monessa kohdassa olo, että miten hän on jaksanut tehdä noin pitkän uran tuollaisessa ympäristössä. Missä yritetään kusettaa kaikessa minkä ehditään. Pakko kyllä painottaa, että Rosila puhuu useassa kohdassa todella kauniistikin ihmisistä, jotka hän on kohdannut uransa aikana.

Tämä kannattaa lukea, jos kiinnostaa perehtyä Arkadianmäen väkeen vähän syvemmin, mutta kuitenkin riittävän kevyellä otteella.

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Lukuhaaste: Bolsoin perhonen

Helmet-lukuhaaste: 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja



Voi jösses miten huono tämä kirja oli!!! Ihan kaikin tavoin. Musta tuntuu aivan ajanhaaskaukselta edes kirjoittaa tästä yhtään mitään, mutta koska se oli osa hyllynlämmittäjää, niin "pakko". Pitkää rapsaa tästä ei jokatapauksessa tule, enkä missään nimessä suosittele lukemaan tätä. Ja ensi vuoden hyllynlämmittäjään aion kyllä ottaa jonkun takaportin, että jos kirja on ihan paska niin sen saa vaihtaa johonkin toiseen kappaleeseen, joka seisoo kirjahyllyssä. Veto-oikeus!

Bolsoin perhonen (en muuten edelleenkään osaa kaivaa tästä läppäristäni niitä väkäsiä tuohon ässän päälle) kertoo fiktiivisesta ballerinasta Nina Revskajasta. Hän päättää huutokaupata korujaan ja koska hän on iso nimi tanssijoiden maailmassa, hänen korunsakin kiinnostavat suurta yleisöä. Nina on aikanaan loikannut Neuvostoliitosta, mutta siihen johtaneet tapahtumat eivät menneetkään kuten Nina on kuvitellut. Tämä paljastuu Ninalle vasta korujen myymisen myötä.
Ninan tarinan lisäksi kirjasta löytyy huutokauppakamarin työntekijä Drew sekä professori Grigori Solodin ja näiden kaikkien kolmen tarina kietoutuu pikkuhiljaa yhteen. Ninan korukokoelman osanen kun löytyy Grigorin omistuksesta. Miksi ja miten se on Grigorille päätynyt?

Valitsin tämän kirjan osaksi Hyllynlämmittäjää, koska rakastan balettia. Mun oma ballerinan ura tyssäsi aikanaan kurinalaisuuteen, en todellakaan kyennyt sopeutumaan siihen maailmaan. Mutta olen aina kokenut sen maailman tosi kiehtovana ja ihaillut heitä, jotka kykenevät elämään balettia jokaisella solullaan. Erityisen kiehtovana olen kokenut Bolsoin ja sen ballerinat.

Siksi tämä kirja olikin niin tolkuton pettymys. Se oli oikeastaan kaikin tavoin epäuskottava, kuvaukset Bolsoista olivat oikeastaan ainoita jotka kirjassa kiehtoivat ja olivat kiinnostavaa luettavaa. Nekin tosin pohjautuivat selvästi kirjailijan tekemään taustatyöhön. Mitä voi tavallaan pitää erittäin onnellisena seikkana, luulen että en kestäisi sitä jos hän olisi satuillut Bolsoista. Tarina itsessään sen sijaan oli liian hajanainen, liian harmaa sekä liian tylsä. Hahmot olivat epäuskottavia ja dialogi todella puuduttavaa. Ei minun pala kakkua. Mutta nyt se on luettu ja kirjahyllyyn tuli yhden kirjan verran tilaa. Kiikutin tämän kirjan nimittäin lämmittämään työpaikkani kirjahyllyä. Erittäin vahva Älä lue-suositus tälle.

tiistai 22. toukokuuta 2018

Lomps!

Terkkuja lomalta! Ensimmäinen kesälomapätkä alkoi tuossa muutama päivä sitten. Mikä tarkoittaa siis sitä, että mun ensimmäinen lukuvuosi on ohi. Tässä vielä vähän pureskelen ajatusta. Että ihan todellako ei ole mitään tentittävää, ei mitään raportoitavaa tai esseitä kirjoitettavana, ei mikään ryhmätyö kesken. Että ihan oikeasti n. 1/3 opinnoista on nyt suoritettu. Siis mihin tämä vuosi oikein hävisi? Jos loputkin opinnoista menee noin vauhdilla niin miten mä ikinä ehdin oppimaan kaiken minkä haluan?

Oli ehkä elämäni järkevin päätös ikinä pitää pieni loma tässä koulun loppumisen ja töiden alkamisen välissä. Viimeiset viikot kevätlukukaudella olivat nimittäin aivan järjettömän rankkoja ja olin todella väsynyt. Olisi ollut ehkä turhan rankka rypäisy ampaista suoraan koulun penkiltä kesäksi töihin. Ja vaikka ei olisikaan ollut fyysisesti aivan kissanraato, niin tuntuu että aivot täytyy ehtiä kääntämään tässä välissä. Mähän nimittäin menen sinne vanhaan duuniini ja niille jutuille en ole kovin kummoisia ajatuksia antanut melkein kymmeneen kuukauteen. Täytyy saada säädettyä pää niille urille, ennenkuin homma sitten ihan tosissaan alkaa.

Mulla oli tarkoitus kirjoittaa joku ohjenuora kaikille pääsykokeisiin suuntaaville aikuisopiskelijoille. Että miten se homma hoituu työn ja perheen ohella jne. Vaan niinpä en ehtinyt ja aika iso osa pääsykokeista on tässä parin viikon sisään. Mutta josko saisin sitten loman kakkospätkällä aikaiseksi kirjoittaa siitä, kun on saatu se myöntävä päätös opiskelupaikasta. Että mitä pitää sitten huomioida. Mä en (onneksi) kovin moneksi viikoksi suuntaa töihin vaan pidän tänä kesänä lomaa oikein kunnolla. Ekalla starttaa opintojen vika vuosi, Tokalla alkaa syksyllä toisen asteen opinnot ja Kolmannella eskari. Haluan olla lasten kanssa rauhassa ja levätä, meillä on todella hektinen lukuvuosi nimittäin edessä ihan jokaisella. Lisäksi voi olla että ensi kesänä loma on haave vain...

Ensimmäinen vuosi opintoja sujui erittäin hyvin. Sain tehtyä kaiken mitä pitikin ja arvosanat on pääsääntöisesti kiitettäviä. Oon verkostoitunut ja saanut muutamalle työnantajalle jätettyä itsestäni niin hyvän kuvan, että palkallisiakin töitä on jo luvassa. Syksyn työharkkaa varten on jo verkot vesillä ja yliopiston puolelle kursseja valittuna. Saatu palaute on ollut pääsääntöisesti hyvää ja tuntuu että ihan oikeasti on oikeassa paikassa. Vaikka menneen lukuvuoden väsy painaa vielä ja lujaa niin samalla kuitenkin odotan jo ihan älyttömästi syksyllä alkavaa toista lukuvuotta.

Suunnitelmat jatko-opintojen suhteen (siis tämän tutkinnon jälkeen) on ehtineet ekan vuoden aikana muuttumaan jo pariinkin kertaan. Todennäköisesti ne tulee muuttumaan vielä muutamaan otteeseen ennenkuin valmistun, mutta tuntuu kuitenkin että jotain ääriviivoja tulevaisuuden suhteen on nyt vedetty. Aikuisopiskelu on ihan parasta. Joskin pakko todeta, että ihanaa saada pieni loma luokkatovereista. Tosin väitän, että se on max kuukausi ja oon nurisemassa miten ikävä mulla on kaikkia. Mutta uuteen lukuvuoteen asti nollataan päätä koulusta. Ja hei miten parasta että on jo ihan kesä!!!

Ei nyt varsinaisesti satu silmiin nämä maisemat

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Lukuhaaste: Nainen ikkunassa

Yhdysvallat-lukuhaaste: 1. Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja
Helmet-lukuhaaste: 40. Kirjassa on lemmikkieläin



"Välittömästi ja välttämättä tulee mieleen Nainen junassa. Niin kirjan nimestä, kannesta kuin synopsiksestakin. Ja vähän kirjan alustakin. Tässä on paljon ennalta-arvattavuutta."

Näin lukee mun muistiinpanoissa tästä kirjasta, kun olin lukenut ensimmäiset n. 50 sivua. Little did I know! Tämä kiihtyi hitaasti, mutta kun vauhtiin päästään niin lukijalla on lähinnä olo että "mikä muhun just osui". Hengästyttää! Nainen ikkunassa on nimittäin aivan nerokas!

Kirja kertoo Annasta, joka on linnoittautunut kotiinsa. Hän sairastaa agorafobiaa eli avoimen paikan kammoa. Annan vuorokausirytmi on melkolailla sekaisin ja elämä pyörii pitkälti mustavalkoisten elokuvien, viinin ja naapurien kyttäämisen ympärillä. Välillä hän käyttää aikaansa myös netissä pelaten shakkia ja keskustellen muiden agojen kanssa. Anna nimittäin on ammatiltaan psykologi ja hän kokee pystyvänsä antamaan ammatillista näkökulmaa muille kohtalotovereilleen. Itseään hän ei sen sijaan osaa auttaa.
Annan naapurustossa löytyy niin uudempaa väkeä kuin kauemminkin paikalla asuneita. Sattuman kautta Anna tutustuu paremmin juuri naapurustoon muuttaneeseen Janeen, josta hän saa itselleen ystävän. Jane tuntuu näkevän Annan kuoren taakse ja ymmärtävän miksi Anna on sellainen, kuin on. Eräänä päivänä Anna kuitenkin näkee ikkunastaan, kun Jane puukotetaan kodissaan. Ruumista ei kuitenkaan löydy mistään ja kukaan ei tunnu uskovan Annaa. Mitä oikein tapahtui? Oliko kaikki vain Annan mielikuvitusta?

Kirjailija A. J. Finn on oikeastaa pseudonyymi. Nimen takaa löytyy Daniel Mallory, jonka esikoiskirja Nainen ikkunassa on. Hän on opiskellut rikoskirjallisuutta ja se kyllä näkyy tämän kirjan sivuilla. Mulla on hyvin vilkas mielikuvitus ja tykkään rakennella kaikenlaisia salaliittoteorioita. Nyt kun olen lukenut kirjan, niin tuntuu jopa surkuhupaisalta että tämä on pseudonyymin käsialaa. Lukekaapa ja kertokaa mielipiteenne. Eikö tunnu jopa vähän rienaavalta?

Kirja on ylipäätään täynnä upeaa ja hienoa tarinankerrontaa. Yksityiskohtiin on panostettu ja niiden eteen on nähty vaivaa. A. J. Finnin adjektiivien ja vertauskuvien käyttö on aivan omaa luokkaansa. Vai mitä sanotte tästä: "Suoneni ovat rutikuivat, maastopalon vaara".

Tarina myös koko ajan vähän vihjailee. Kertoo ja antaa ymmärtää, mutta ei sitten kuitenkaan. Kiusoittelee ja paljastaa hyvin selvästikin, jättäen lukijan kuitenkin epätietoisuuteen. Kirjailija käyttää jopa eräänlaista "lällälää, enpäs kerrokaan"-taktiikkaa. Ja se muuten toimii.

Annalla on lemmikkikissa, joka näyttelee kirjassa hyvin tärkeää roolia. Siksi tämä täyttää tuon Helmetin haastekohdan. Yhdysvallat-haasteessa taas vähän revittelin menemään ja laajensin näkökenttää. Kirjan miljöö on nimittäin New Yorkin Harlem, mutta Finn kuvailee Annan kotiympäristöä niin pikkukaupunkimaisesti, että kyllähän se nyt pikkukaupungista menee.

Mainitsemani ennalta-arvattavuus kulkee mukana pienissä yksityiskohdissa. Jokin on laukaissut aikanaan Annna agorafobian ja minä ainakin arvasin syyn lähes heti. Mutta kaikki suuret linjat pysyvät yllätyksellisinä. Mulla on aina tapana jännäreitä lukiessa kehitellä juonen edetessä myös vaihtoehtoisia juonenkäänteitä. Ja mun mittapuulla jännäri on hyvä, jos kirjailija onnistuu yllättämään mut täysin. Jos hän osaa tarjota kuvion, jota mä en itse ollut osannut vielä rakentaa. Ja tässä A. J. Finn onnistui. Hän sai mut muutamassa kohdassa suorastaan henkäisemään vähän syvempään.

Ihmettelin ensimmäiset 140 sivua, kun tätä on kehuttu että ei voi laskea käsistään, että mitä hemmettiä eihän tämä koukuta yhtään. Mutta pakko se nyt on vihdoin uskoa, että jos Stephen King sanoo että kirjaa ei voi laskea käsistään, niin silloin kirjaa ei voi laskea käsistään. Ja minä sanon nyt, että jos teillä on jotakin tärkeää työn alla kun luette tätä kirjaa, niin tehkää se ensimmäisten 140:n sivun aikana. Koska sen jälkeen muu elämänne lakkaa. Ette enää ehdi elää muuta kuin tätä kirjaa. Ja pistäkääpä mieleen nimet A.J. Finn ja Daniel Mallory. Koska luulisin että tästä hepusta vielä kuullaan. Ainakin toivoisin niin, esikoisteos jätti mut todella nälkäiseksi. Tämä oli mahtava, mutta ei se vielä Räsynuken ohi mennyt..

tiistai 1. toukokuuta 2018

Lukuhaaste: Yhden lapsen kansa

Helmet-lukuhaaste: 45. Palkittu tietokirja

kuva täältä
Yhden lapsen kansa oli mulla pariin otteeseen lainassa viime vuoden puolella, mutta perinteisenä kirjana tämä ei vaan jotenkin lähtenyt. Sen sijaan äänikirjana tämä oli tosi hyvä! Oon yrittänyt opetella kuuntelemaan äänikirjoja useampaankin otteeseen ja oon nyt todennut, että tietokirjamaiset on ainoa genre johon mä kykenen äänikirjoina. Niitä en aina meinaa jaksaa lukea, mutta kuuntelen erittäin mielelläni. Lisäksi itselleni ehkä se tärkein elämys, mikä äänikirjoihin liittyy, on se että joidenkin palveluntarjoajien äänikirjojen lukunopeutta saa säädettyä. Olen nimittäin itse suhteellisen nopea lukija ja koen jo lähtökohtaisesti henkistä kipua, jos näen että äänikirjan kesto on jotain 9 tuntia. Erityisen hyväna vaihtoehtona äänikirjat ovat olleet itselläni lenkillä.

Yhden lapsen kansa on napannut Finlandian tietokirjojen kategoriassa pari vuotta sitten. Tämä Mari Mannisen kirjoittama kirja kertoo Kiinan yhden lapsen politiikasta hyvin erilaisista vinkkeleistä. Kyseisellä politiikallahan on aina ollut sekä puolustajansa että vastustajansa. Kirjassa ääneen pääsee niin köyhä suurperheen äiti kuin Yhdysvaltoihin adoptoitu tyttö. Kuulemme myös vanhempaa rouvaa, joka vahti työkseen kiinalaisnaisten kuukautisia sekä isää joka osti pojalleen morsiamen Vietnamista. Tässä nyt vain muutama esimerkki mainitakseni.

Tämä oli ennenkaikkea siitä veikeä kirja, että aina kun luulet muodostaneesi mielipiteen tästä vuosikymmeniä kestäneestä väestön hallinnasta, tuleekin kirjassa seuraava tarina joka avartaa ajatusmaailmaa taas johonkin toiseen suuntaan. Yhden lapsen kansa on ennenkaikkea mieltä avartava lukukokemus. Hyvinvointilänkkärinä on helppo huudella mielipiteitä siitä mitä on oikein tai väärin, mutta yhden lapsen politiikka on myös asia, joka ei ole ihan niin yksinkertainen juttu sitten kuitenkaan. Se on toki selvää että lukuisat ihmiset ovat kokeneet ehdotonta vääryyttä, joka olisi pitänyt jäädä tapahtumatta. Mutta kokonaisuuden kannalta asia ei olekaan ihan niin yksinkertainen. Seuraukset toki olivat hyvin raskaat, vaikka taustalla oli lähinnä ajatus turvata väestön hyvinvointi.

Kirja vahvistaa sen, mikä on ollut selvää jo vuosia. Naisten koulutukseen ja valistukseen kannattaa panostaa. Se palkitsee koko yhteisön. Jos asiaa peilaa vaikkapa nyt liikakansoitukseen, on sivistyneisyys ainoa toimiva keino väestönkasvun hillintään. Se on ensinnäkin humaanein keino, mutta ehdottomasti myös se tehokkain. Kun nainen huomaa, sekä yhteisön jäsenenä että oman elämänsä kautta, että esimerkiksi työ ja opinnot tarjoavat elämään mielekästä sisältöä, ei valtaosa naisista edes halua montaa lasta. Väestönkasvua voidaan hillitä täysin järkevillä ja kaikkia palkitsevilla keinoilla tyrannimaisen pakottamisen sijaan.

Kirja ei tarkastele vain vanhempia, jotka ovat joutuneet yhden lapsen politiikan uhreiksi. Se käsittelee myös lapsia, jotka ovat jääneet ainokaisiksi. Kiinassa on kyliä ja yhteisöjä, joissa kaikissa perheissä on vain yksi lapsi. Näissä yhteisöissä kasvaneet eivät ole edes tienneet, että on olemassa sellainen käsite kuin sisarukset. Nämä perheiden ainokaiset kohtaavat valtavia haasteita lähestulkoon kaikessa elämänsä aikana. Kilpailu kouluissa on todella armotonta ja se jatkuu aikanaan työrintamalla työpaikoista ja menestyksestä. Perheen perustaminen on vaikeaa, koska naisia on vähemmän kuin miehiä. Vaikka ainokaiset ovat saaneet osakseen runsaasti hemmottelua ja rakkautta, joutuvat he myös elämään todella suurien odotusten kanssa. Perinteisesti kiinalaisessa kulttuurissa lapsi huolehtii vanhemmistaan ja isovanhemmistaan. Jos kiinalainen avioituu toisen ainokaisen kanssa, voi tämä tarkoittaa "pahimmillaan" sitä, että aviopari joutuu huolehtimaan kahdestatoista vanhemmasta ja isovanhemmasta.

Kirjassa on paljon surullisia kohtaloita, se tuo esille myös sen seikan että mitä sitten jos ainoa lapsi kuolee? Mutta kaikesta surullisuudesta huolimatta kirja ennenkaikkea avartaa sitä logiikkaa, joka yhden lapsen politiikan takana oli. Nykyäänhän ideologia on muuttunut kahden lapsen politiikaksi ja koska teknologian ansiosta tieto leviää Kiinassakin ihan eri tavalla, voidaan olettaa että jossain vaiheessa koko väestöä säätelevästä suuntauksesta luovutaan. Ei ole olemassa yhtäkään kiinalaista, jota yhden lapsen politiikka ei olisi koskettanut jollakin tavalla. Haluan itse elättää toiveita siitä, että tulevaisuudessa väestönkasvua hillitään muilla keinoilla.

Huomasin kirjan kuuntelun aikana, että tähän oli välillä vaikea keskittyä. Kirjan aihepiiri ja koko kiinalainen kulttuuri on kaikessa mielenkiintoisuudessaan kuitenkin aika kaukana suomalaisesta mielenmaisemasta. Luulen että en olisi tätä lukemalla saanut hoidettua valmiiksi ikinä, siksi äänikirja oli ainakin mun kohdalla se passelin vaihtoehto tälle. Ja kuitenkin koen, että tämä kirja oli jo pelkästään sivistyksen kannalta erittäin must. Lisäksi, vaikka tässä nyt käsitelläänkin Kiinan yhden lapsen politiikkaa, on sillä ollut vaikutuksia koko maailmaan. Ja tavallaanhan esimerkiksi Suomessa tätä aihepiiriä on käsitelty sitten taas aivan siellä janan toisessa päässä. Kun meinaa näyttää siltä, että väestönkasvu laskee jo liiallista tahtia. Tämäkään ideologia ei ole ihan aukoton.

Tykkäsin että tämä kirja ei tuomitse miltään kantilta, vaan käsittelee kokonaisuutta erittäin objektiivisesti. Kirja on erityisen hyvin kirjoitettu ja taustatyöhön on käytetty aikaa. Ehdottomasti Finlandiansa ansainnut!