torstai 25. elokuuta 2016

Uskottavuusongelmia

Mä poden jotain jatkuvaa, ikään liittyvää huijarisyndroomaa joka ulottuu reilusti työelämän ulkopuolelle. Yleisestihän naisten huijarisyndroomana pidetään sitä, että ei usko voivansa menestyä tai että voisi olla osaava duunissa ja omalla alallaan. Poden mä tietyissä paikoissa tuotakin, mutta eniten poden huijarisyndroomaa duunin ulkopuolisessa elämässä. Koitanpa vähän avata.

Vaikka mä ihan ehdasti ikäkriiseilenkin, niin huomaan että eniten mulla yhdistyy omaan ikään sellainen tietynlainen uskottavuusongelma. Että miten voin täyttää 36 kun en vaan ole yhtään 36. Ei ole kyse mistään sellaisesta "apua miten voin olla jo 36"-tyylisestä vaan pikemminkin sellaisesta, millainen pitäisi olla tämän ikäisenä. Koska yksinkertaisesti en koe istuvani siihen muottiin, mihin jo "pitäisi". Vaikka miten saa olla sellainen kuin haluaa ja tuntea itsensä sen ikäiseksi kuin haluaa niin kyllä kuulkaa vaan sekä itsellä että muilla on tiettyjä odotuksia, joita kuvittelee saavuttavansa tai saavuttaneensa kun on tietynikäinen.

Mä en myöskään ikäkriiseile vain itsestäni. Vaan esimerkiksi lapsuudenkavereista. Satuin tuossa jokunen tovi sitten törmäämään erään lapsuudenkaverin blogiin. Hän on henkilö, jonka kanssa emme ole olleet teini-iän jälkeen tekemisissä. Joten mun muistikuva hänestä on lähinnä sellainen helvetin ärsyttävä ja turpaanvetämisellä uhkaileva siideripissis. Kyllä kieltämättä tuli hierottua silmiä parikin kertaa kun blogin kautta paljastui rauhallinen, aikuinen, hyvin älykäs ja sanavalmis henkilö. Ja näköjään hyvinkin menestyvää blogia ylläpitävä nainen. Ja koska tosiaan mä tarkastelen häntä sieltä parinkymmenen vuoden takaisen putken läpi, en vaan meinaa uskoa että tässä välissä hän on kasvanut aikuiseksi. Olen tätä samaa potenut muutaman muunkin ihmisen kohdalla, mutta en yhtä vahvasti kuin nyt tällä kertaa. Ja tuo on yksi niistä reiteistä, jota kautta poden omalla kohdalla uskottavuusongelmaa.

Meillä varmaan jokaisella oli koulussa samalla luokalla tai kaveripiirissä heitä, jotka syntyivät keski-ikäisinä. Joiden aikuistumista ei edes huomannut missään välissä, koska he ovat olleet sellaisia aina. Mutta sitten on justiinsa nämä, jotka olivat ihan kauhuja kun oltiin nuoria ja nyt yhtäkkiä ovat ihan aikuisia. Menestyviä, varmoja, aikuiseksi kasvaneita. Mulle sanotaan aina silloin tällöin että "et oo muuten muuttunut yhtään". Mä oon vasta viime aikoina alkanut miettimään että mitä se tarkoittaa? Tarkoittaako se että mä olen edelleen ihan samanlainen kuin teininä, mikä ei ole musta hyvä juttu. Vai tarkoittaako se sitä että oon edelleen se sellainen tuttu minä ja persoona? Vai tarkoittaako se sitä että mä näytän samalta enkä ole juurikaan vanhentunut?

Ikäkriiseilen myös ihan ventovieraita ihmisiä. Esimerkiksi täällä blogimaailmassa. Joku mua vuosia nuorempi postaa jatkuvasti äärimmäisen jäsenneltyjä, nokkelia ja näpäköitä juttuja. Ja itse sitä pohtii että pitäisiköhän noi kirosanat tuolta napata pois. Mä hyvin harvoin mietin että millaista kuvaa annan itsestäni mutta nyt tämän uskottavuuden tai sen puuttumisen myötä on tullut mietittyä sitäkin. Onko sillä väliä? Ja missä tilanteissa sillä on väliä? Ja onko se parempi antaa hyvä vaikutelma vai olla oma itsensä? Ja voiko nuo kaksi olla sama asia?

Mulla ei todellakaan ole hinkua olla mikään ikuinen teini. En kriiseile naaman ryppyjä tai sitä että en näytä enää parikymppiseltä. Kuitenkin kun katselee ympärilleen ja varsinkin hiljentyy kuuntelemaan muita, tuntuu siltä että on itse ihan teini ja keskenkasvuinen. Että mitenkä mulle ensinnäkään on annettu jotain lapsia kasvatettavaksi kun olen itsekin ihan lapsi. Ja omista lapsista sitä vasta huomaakin sen ikääntymisen. Tai ainakin ajan kulumisen. Mun esikoinen täyttää kahden vuoden päästä kahdeksantoista. Kahden vuoden!!!!! Mitä helvettiä?? Jos mulla on kohta täysi-ikäisiä lapsia niin koska musta sitten tulee aikuinen? Mitä se aikuinen edes tarkoittaa?

Mulla ei ole mitään luottomeikkejä eikä luottovaatteita tai ajattomia klassikoita. En todellakaan koe että mulla olisi jotenkin oma ja varma tyyli vaikka nyt pukeutumisen suhteen. En osaa ommella nappia takaisin paikalleen tai koe luoneeni uraa. Mulla ei ole säästöjä, ei edes eläketiliä. Ei treeniohjelmaa tai laatuhuonekaluja. Ei omaa asuntoa eikä kovin erityisiä tulevaisuudensuunnitelmiakaan. Ei viherkasveja tai kesämökkiä. Mä en omista edes käsilaukkua, vaan kannan tavaroitani taskuissa tai kangaskassissa. En silitä mitään koskaan enkä omista kuivausrumpua. En ole elämäntilanteessa jossa voisin ostaa mitä mieli tekee katsomatta tai vertailematta hintoja. Millä sitä aikuisuutta mitataan?

Ikäkriiseilen myös sen suhteen että mitä pitäisi. Musta tuntuu että kaikki ikätoverit, siis nimenomaan naiset, on kiinnostuneet jostain sisustuksesta ja Jari Sillanpäästä. Ja mä vaan en saa näistä kiinni. Saan itseni jatkuvasti kiikkiin siitä, että yritän potkia itseäni siihen suuntaan että kyllä nyt pitäisi. Kun  kerta nuo muutkin, jotka on samanikäisiä. Tuntuu aika monesti että olisi helpompaa mennä valtavirran mukana, olla sitä mitä odotetaan. Joskus, kun avaa suunsa samanikäisten kanssa, kerää kyseenalaisia katseita todella paljon. Se ei tunnu kivalta.

Ja tässä ei nyt ole kyse yhtään siitä että mulla olisi paineita vaikka siitä että mitä muut ajattelee. Se on ihan eri juttu. Eikä tämä liity mitenkään sukupuolirooleihinkaan, että naisten pitäisi olla tämänikäisinä tietynlaisia jne. Mutta kun tässä seuraa näitä omia ikätovereita niin tietyt riitit näkyy menevän aika samalla tavalla ja samassa järjestyksessä huolimatta siitä kuka on kyseessä. Paitsi mulla. En tavoita niitä. Eikai pitäisikään mutta se saa mut miettimään että oonko mä vaan joku muka-aikuinen.

Mä katselen tätä kaikkea sieltä aikuisuuskuplan ulkopuolelta. Muut ikätoverit on siellä kuplan sisällä. Musta tuntuu että katson luupin läpi niitä muita jotka on siellä "missä pitäisi" ja mä meen jossain ihan eri maailmassa. Tai ainakin ulkopuolella.

Ikään liittyväksi kriisiksi lasken myös etääntyneet kaverit. Ihmiset, joiden kanssa on luullut olevansa läheinen, ovat ajautuneet jonnekin ties minne. Tätähän olen ennenkin täällä pohtinut ja Riimi joskus heittikin hyvin että yksipuolinen yhteydenpito on parempi kuin ei yhteydenpitoa ollenkaan. Ja olen ehdottomasti aivan samaa mieltä. Miten älyttömän hyvä olo itselle tuleekaan vaatimattomasta mitä kuuluu?-kysymyksestä. Mutta mitä jos se välimatka ja etääntyminen onkin enempi henkistä? Että erilleen ajautumisen takana ei olekaan arki ja kiireet tai fyysinen välimatka, vaan yksinkertaisesti se, että toisen kanssa ei enää ole mitään yhteistä? Onpa muuten aivan kamala ajatus. Ollaan kliseisesti kasvettu toisistamme erilleen. Siitä toisesta on tullut riittävän aikuinen ja toisesta ei.

Musta tuntuu etten ehkä itsekään saa ihan kiinni siitä punaisesta langasta, joka tämän ajatuksen takana on. En vaan koe itseäni uskottavaksi keski-ikäiseksi. Tuolla tuon kai saa summattua. Yhteen lauseeseen. Help!!!

Tähän loppuun läpät ajan kulumisesta ja siitä, miten on jälleen voinut yksi vuosi mennä ohi näin vauhdilla!!?


maanantai 22. elokuuta 2016

Lukuhaaste: Kaikki laulavat linnut

40. Eläkeläisen suosittelema kirja



Luin tämän kirjan suurimmaksi osaksi eräänä aamuna, kun heräsin monta tuntia ennen muuta perhettä. Oli lämmin aamu, kesä oli palannut hetkellisesti takaisin ja ihan kaikki mun elämä oli jotenkin ihan vastakohtaa kirjan maailmalle ja miljöölle. Luulen, että jos olisin lukenut tämän kirjan jonain toisena hetkenä tai aikana, en olisi pystynyt uppoamaan sen maailmaan yhtään samanlaisella intensiteetillä, kuin nyt upposin.

Kirja kertoo yksin asuvasta Jakesta. Joka nimestään huolimatta on nainen. Seuranaan hänellä on vain lampaansa. Eräänä päivänä joku tai jokin alkaa tappamaan Jaken lampaita. Tämän myötä Jake kiinnostuu ympäristöstään aivan uudella tavalla. Osittain tilanteiden pakottamana, osittain selvästi heränneestä uteliaisuudesta. Vaikka Jake asuu yksin ja voisi kuvitella että se on juuri sitä mitä Jake haluaa, tulee hyvin pian selväksi että hän pelkää. Mutta mitä? 
Jaken tarinaa käydään läpi kolmella eri ajanjaksolla. Nykyhetkessä, sekä kahdella jo eletyllä ajanjaksolla Jaken menneisyydessä. Kirja ei etene kronologisesti vaan ajanjaksot hyppelehtivät kirjassa sekaisin. Ne tunnistaa toisistaan kyllä hyvin selkeästi. Tapahtumat ja ajanjaksot ovat nimittäin keskenään niin eri maailmoista, että on vaikea uskoa että niiden keskiössä on sama ihminen.

Tämä oli itseasiassa siinä mielessä jännä kirja, että tykkäsin ihan älyttömästi siitä kokonaisuudesta, millä kirjailija kertoo tarinaa. Se kerrotaan tavallaan väärinpäin. Aloitetaan kaukaa ja lähestytään kohti nollapistettä. Mutta, en tykännyt yhtään siitä että tarinan kannalta yksi oleellinen klikki ja juonenkäänne jäi täysin ilmaan ja vailla selvyyttä. Yleensä kyllä tykkään jos kirjan loput jää vähän ilmaan tai mielikuvituksen varaan, mutta tässä kirjassa se ei toiminut yhtään. Ainakaan tuon tarinallisen osan kohdalla. Se jätti suuhun jopa vähän närkästyneen maun, koska tarinan kokonaisuuden kannalta mä ainakin odotin kaiken aikaa että joku selvyys saadaan. Kirjailija todennäköisesti halusi jättää tämän lukijan oman ratkaisukyvyn varaan. Mutta kun ei toimi niin ei toimi. Sori.

Tarina etenee aika verkkaista tahtia. Siitä huolimatta kirja ei missään nimessä ole tylsä. Tarkoitan nyt verkkaisuudella sitä, että kirjailija selvästi haluaa välittää lukijalle sitä rauhaa, hiljaisuutta ja yksinäisyyttä jossa Jake elää. Juonenkäänteitä tapahtuu, mutta pulssi pysyy tasaisena. Ja se sopi kirjan maailmaan. Tämä ei kalastanut lukijaa tiukasti koukkuunsa tai napannut pihteihinsä, mutta jätti ehdottomasti olon, että tätä haluaa lukea. Kirjan verkkaisuus itseasiassa sopi täydellisesti mun lukuhetkeen. Mullakin kun oli verkkainen aamu. Koin yhteneväisyyttä kirjan kerrontatapaan.

Mä en ihan saanut kiinni että mitä tämä kirja yritti olla. Jännäri? Kasvukertomus? Mä en yleensä etsi tai kysele toisten mielipiteitä kirjoista joita olen lukenut (vaikka rakastan lukea kirjablogeja!), mutta tästä kirjasta kuulisin tosi mielelläni mielipiteitä ja muiden näkökantoja. Ootko lukenut? Mitä tykkäsit?

Lukuhaaste täällä

torstai 18. elokuuta 2016

Seksismistä ja kasvatuksesta

Viikon sisään on meuhkattu enempi vähempi Sannin Vahinko-biisin musavideosta. Ja sen eettisyydestä. Mä en valitettavasti ehtinyt sitä videota nähdä, joten en pysty heittämään subjektiivista näkemystä sisällöstä. Enkä sanomaan oliko oikein vai väärin poistaa se video. Mutta yritän jutella asiasta ylemmällä tasolla.

Nämä on musta vähän hankalia keissejä eritoten artistin näkökulmasta. Koska tokihan lyriikat, esiintyminen ym. on aina sen artistin näkemys siitä omasta jutustaan. Ja kaikille se oma juttu ei varmasti aukea sellaisena, kuin sen haluaisi välittää. Mä ajattelen myöskin että ensisijaisesti artistit ei ole kasvattajia. Paitsi omien lastensa kohdalla. Mutta, joku vastuu siitä kokonaisuudesta on ehkä oltava. Kun fanipohjana on iso joukko alaikäisiä lapsia. Ja siinä tullaankin musta sen hankaluuden ääreen. Millainen vastuu? Ja vastuu mistä?

Musta on hyvä että vanhemmat on valveutuneita sen suhteen, mitä lapset kuuntelee ja tekee. Mutta, ehkä tässäkin olisi hyvä asettua sinne lapsen saappaisiin. Mä en lähtisi sille linjalle että ei lapsi ymmärrä mitä laulaa. Ei ehkä kokonaisuutena ymmärräkään. Ja voihan siltä lapselta myös kysyä, että mitäpä luulet että tässä laulussa lauletaan, ennenkuin kieltää. Uskaltaisin nimittäin väittää, että nämä laulamiset ja musavideo-improt on enempi sitä iloa musiikista. Eikä niinkään sen analysoimista, mitä laulaa. Sen aika tulee sitten vanhempana. Pienempänä se laulaminen on sitä oman idolin fanittamista ja fiilistelyä, sitä mitä musiikki parhaimmillaan on. Elämyksiä ja tunteenkirjoja. Tulkintaa ja ajatuksia. Aikuisena se ilmenee keikoilla itkemisenä, olona että pakahtuu sen musiikin äärellä, tunneskaalasta toiseen heittelynä. Viaton laulaminen lapsuudessa on se ensiaskel musiikin ja fanituksen maailmaan. Enkä mä näe sitä laisinkaan pahana.

Lisäksi mun on pakko sanoa että Sannit ja Antti Tuiskut ja muut kotimaiset versiot on vielä aika laimeaa kamaa siihen mitä tulee kun lapsi on esiteini tai teini. Kun kuvioihin tulee esimerkiksi rap ja sen eri variaatiot. Sanoitukset on jo aika paljon kovempaa kamaa. Ja noita kuuntelee jo ala-asteikäiset muksut. Tässäkin toki olisi helppo heittää että ei ne ymmärrä niitä sanoituksia kun ne on englanniksi. Ja tasan muuten ymmärtää tänä päivänä, kun englannin oppiminen alkaa jo äidinmaidon mukana. Sisältö ei ehkä aukea mutta varmasti suomentaminen pelaa. Ja Urban Dictionary avaa ne slangisanat, joita ei ymmärrä.

Mun mielestä ratkaisuna ei toimi se, että poistetaan musiikkivideot ja kielletään lapsia kuuntelemasta.  Ei se ole lasten ja nuorten suojelua vaan rankkaa aliarvioimista. On hyvä olla huolissaan ja on hyvä olla kiinnostunut, mutta näissä olisi tosi tärkeää säilyttää se suhteellisuudentaju. Esimerkiksi pedofilia on vakava asia, mutta toimiiko ratkaisuna aina se pedofiliakortin heiluttelu? Mun mielestä pedofiliankin suhteen tarvitaan ihan eri keinot käyttöön, kuin musavideon kieltäminen. Näen myös erityisen tärkeänä että vanhemmat luottaisi siihen lapseensa ja siihen, että sieltä lapsesta löytyy toimivat aivot. Ei lapset ja nuoret välttämättä lähtökohtaisesti mitenkään ihannoi sitä esineellistämistä tai seksualisoimista. Ei ainakaan silloin, jos näistä asioista puhutaan kotona. Jos niiden käsittely on osa kasvatusta. Ja se juuri onkin mun mielestä se ratkaisu; keskustelu. Lapsi ja nuori ei mitenkään välty kohtaamasta tiettyjä nyansseja, vaikka vanhemmat ne kieltäisi. Voisiko niitä kohdata kenties yhdessä? Lasta ja nuorta tukien ja valmistaen.

Ennenkuin tuomitsee ja kieltää, vanhempien olisi tosi hyvä perehtyä tämän päivän popkulttuuriin ja eri ilmiöihin sen ympärillä. Kieltäminen ei ole mikään ratkaisu. Tai on, mutta se voi olla väärä ratkaisu. Perehdy artisteihin, perehdy lyriikoihin. Älä tuomitse jotain mistä et tiedä mitään. Muista että vaikka oma kantasi ja katsomuksesi olisi se mikä on, et voi ahtaa lasta sinne oman näkökantasi sisälle. Lapsen ja nuoren täytyy saada muodostaa turvallisesti se oma näkökanta asioihin. Meillä on keskusteltu paljonkin sekä musa- että leffapuolen jutuista. Meidän nuoret tietää että mua turhauttaa esimerkiksi naisten seksualisoiminen sekä naisia halventavat lyriikat. He tietävät että mua ärsyttää kun naisräppärit eivät lyö läpi yhtä helposti kuin miesräppärit ja ylipäätään naiset joutuvat tekemään uskottavuutensa eteen paljon enemmän duunia kuin miehet. He tietävät että mun mielestä kaikessa kanssakäymisessä pitää huomioida jokaisen mukavuusalue. Toista sekä itseään pitää osata kunnioittaa. Eikä tämä keskustelu rajoitu vain popkulttuuriin, vaan ihan kaikkeen.

Ja näistä jutuista voi ihan oikeasti keskustella pientenkin lasten kanssa, ikään sopivalla tavalla. Eikä kaikkea tarvitse purkaa millekään mikrokosmoksen tasolle, vaan voi puhua ja selittää ylätasolla. Kertoa miksi on huolissaan. Toki rajanveto kuuluu vanhemmuuteen, mutta siihen kasvamiseen kuuluu myös se oman mielipiteen muodostaminen. Sekin on totta että keskenkasvuinen mieli ei kykene vielä muodostamaan mielipidettä asioista, jotka ei kuulu sinne keskenkasvuiseen mieleen. Mutta se onkin vanhemman duuni tarjota ensinnäkin riittävät välineet ja tuki sen mielipiteen muodostamiseen sekä valita ne tarjottavat asiat, joista lapsi sen mielipiteen voi muodostaa. Ikään sopivalla tavalla. Miten se voi tapahtua jos vanhempi päättää lapsen puolesta sen mielipiteen? Lisäksi musta on tosi erikoista kasvattamista jos lapsi saa kuunnella musiikkia, mutta ei laulaa kuulemaansa. Musiikkiin on vaikea iskeä ikäsuositusta, jota noudattaa. Joten siksikin, keskustelkaa.

Mainittakoon nyt sekin, että musta on tosi kurjaa jos huolissaan oleminen toimii synonyyminä kukkahattuilulle. Kyllä saa ja pitää olla huolissaan, ilman että siitä tuomitaan. Asiat on melko huonosti jos mikään lapsiin liittyvä ei huolestuta. Mutta, se suhteellisuudentaju! Sille huolellekin on ihan hyvä vetää vähän rajoja.

Uskaltaisin myös väittää että lähes jokainen 80-luvun kasvatti on laulanut lapsuudessaan ja nuoruudessaan esimerkiksi Princeä tai Madonnaa. Muistatteko niitä sanoituksia? Eipä sitä sisältöä tosiaan silloin ymmärtänyt, ainakaan samoin kuin nyt aikuisena. Mä osaan Madonnan Blonde Ambition-kiertueen edelleen ulkoa etu- että takaperin. Jos joku ei tiedä, niin se oli juurikin se kiertue jossa Madonnalla oli ne Jean-Paul Gaultierin suunnittelemat tötterötissi-puvut, jossa Madonna hieroi alapäätään joka toisen biisin aikana, jossa lavalla tanssi nunnia verkkosukkahousuissa jne. Mä olin 9-10 vuotias tuossa vaiheessa. Kuinka moni kokee vahingoittuneensa näistä?

Jos nyt vielä palataan Sanniin senverran, niin voin myöntää että olen kokenut esimerkiksi tuon Vahinko-biisin vähän ristiriitaisella tavalla. Se on musta enempi esineellistävä kuin voimiinnuttava, mutta se on vain mun näkemys biisistä ja sanoituksista. Olen Sannia kuunnellut sen, mitä radio on häntä soittanut eli en tosiaankaan hallitse hänen koko tuotantoaan. En koe että hänen musansa lyriikoiden puolesta osuu mun maailmaan, mutta se johtuu siitä että mä olen keski-ikäinen. Hänen musansa ei osu mun maailmaan, koska en ole nuori aikuinen. Mutta juuri tuotahan se nuoren aikuisen elämä on, josta hän laulaa.

Sinänsä mä en yllättynyt että tästäkin asiasta nousi niin mahdoton haloo. Jos jaksetaan ihmetellä sitä faktaa, että olympialaisissa harrastetaan seksiä, niin onko mikään ihme että ratkaisuna lasten suojelemiseksi nähdään musiikkivideon poisto sekä hiljaiseksi hymistely. Mähän nyt olen tunnettu pervo ja vapaamielinen, mutta se nyt ei liity tähän mitenkään. En koe olevani mitenkään salliva vanhempi, ymmärtäväisempi ehkä mutta tänne ei varmaan aina välitykään se, miten tiukka mä monesti olen. Mulle kyse on kuitenkin siitä, että mulla on tietty mittapuu, millälailla haluan lapseni kasvattaa ja millaisia valmiuksia yrittää antaa heille kohtaamaan maailmaa. Ja nämä jutut on siellä mun mittapuulla hyvin korkealla.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Karamellisoitu possu

Arjen alkamisen myötä palauteltiin myös syömiset siihen moodiin, jossa ne on kun eletään arkea. Eli patasunnuntait on takaisin! Ainakin silloin, kun ollaan viikonloppuna kaikki kotona. Mä ostin keväällä siis kauan himoitsemani padan, jota voi käyttää sekä liedellä että uunissa. Ja se on ollutkin siitä lähtien tosi kovassa käytössä, lukuunottamatta nyt kesää. Erityisesti sunnuntaisin on tykätty tehdä joku ajallisesti vaativampi ruoka, jota haudutellaan pitkään ennenkuin pääsee syömään.

Viime sunnuntaina tehtiin pitkästä aikaa karamellisoitua possua, johon mulla oli ihan älytön himo. Ollaan kokeiltu karkkipossua aika monellakin eri reseptillä, mutta toistaiseksi tämä on ollut se kaikista paras. Bongasin sen Tomi Björkin Huippukokin kotiruokaa-keittokirjasta. Safka on kuulemma yksi Farangin suosituimmista annoksista, enkä ihmettele. Tämä on niin käsittämättömän hyvää. Mitään pikaruokaa se ei valitettavasti ole mutta just sopiva esimerkiksi hitaisiin viikonloppuihin.

Rouva Kepponen huuteli Instan puolella että saisko reseptiä, joten tässä tulee! Mainittakoon vielä että vaikka mä monesti soveltelen reseptejä ja vaihtelen aineksia niin tämän olen tehnyt orjallisesti ohjeen mukaan aina. Tästä tulee sellaiset 5-6 annosta.

Ainekset:
N. kilo possun kassleria

Haudutusliemeen:
2 valkosipulinkynttä
5 cm inkivääriä
8 dl vettä
4 dl soijakastiketta
2 dl valkoviiniä
1 dl osterikastiketta
1 dl sokeria
1 rkl korianterinsiemeniä
2 valkopippuria
2 kanelitankoa
4 tähtianista

Karamellikastikkeeseen:
1,5 dl haudutuslientä
2 tähtianista
2 kanelitankoa
2 tl chilirouhetta
0,5 dl vettä
200g palmusokeria
0,5 dl fariinisokeria

litra rypsiöljyä paistamiseen

tuoretta korianteria
1-2 punaista chiliä

Ota liha huoneenlämpöön pari tuntia ennen valmistusta. Suolaa pinta kevyesti.

Siivuta inkivääri ja valkosipuli. Yhdistä kaikki haudutusliemen ainekset padassa ja kiehauta kuumaksi. Nosta liha liemeen.

Kuumenna uuni vähän alle sataan asteeseen ja nosta pata uuniin. Hauduta lihaa kannen alla 4-5 tuntia.

Nosta liha liemestä ja anna jäähtyä. Kääri liha folioon ja laita jääkaappiin. Liha voi olla jääkaapissa jopa yön yli, mä pidän yleensä 2-3 tuntia.

Ota lihan liemestä talteen 1,5 dl erilliseen kulhoon ja pane jääkaappiin karamellikastikkeen valmistusta varten. Kastike kannattaa keittää vasta juuri ennen tarjoilua!
Lihan haudutuslientä jää siis ihan älyttömästi yli, mä olen ne pakastanut pariksi, kolmeksi annokseksi ja käyttänyt sitten jonkun muun ruoan ohessa. En kestä että noin iso satsi hyvää lientä pitäisi vaan heittää pois. Lisämaustamista tuo haudutusliemi kyllä kaipaa ennen käyttöä, se on aika soijaista.

Karamellikastikkeen valmistus:
Kuori jääkaapissa kylmenneen haudutusliemen päältä rasva pois ja kaada neste kattilaan. Lisää joukkoon kanelitangot, tähtianikset ja chilirouhe. Kiehauta ja ota pois levyltä.
Sekoita toisessa kattilassa vesi sekä palmu- ja fariinisokeri. Kuumenna sokeri-vesiseosta miedolla lämmöllä, kunnes sokeri alkaa tummua ja tuoksuu paahtuneelta. Muista mieto lämpö, ettei sokeri pala! Ota kanelitangot ja tähtianikset pois ja sekoita haudutusliemi varovasti sokeriliemeen. Keittele kastiketta hiljanneen, kunnes se alkaa paksuuntua. Puolisen tuntia aika tarkalleen. Jäähdytä kastiketta vähän ennen tarjoilua.

Lihan friteeraus:
Ota liha jääkaapista ja leikkaa noin arpakuution kokoisiksi kuutioiksi. Kuumenna öljy kattilassa tai rasvakeittimessä n. 180 asteiseksi ja uppopaista lihapalat rasvassa kullanruskeiksi. Lihapalat ruskistuvat ja rapeutuvat nopeasti, vajaa puoli minuuttia riittää. Nosta lihat hetkeksi tarjouspaperin päälle, jotta ylimääräinen öljy imeytyy pois.
Laita lihapalat tarjoiluastiaan ja kaada karamellikastike siihen päälle. Ripottele päälle hienonnettua korianteria (tai laita kippoon tarjolle, jotta jokainen voi laittaa oman annoksensa päälle sen minkä haluaa, kaikki ei tykkää korianterista tuoreena) ja chiliä. Tuosta tuoreesta chilistä en lähtisi tinkimään. Ruoka on aika makeaa ja se tulisuus antaa vähän särmää. Säätele tulisuutta mielummin valitsemalla miedompia chilejä kuin että jättäisit tuoreen chilin kokonaan pois.
Tarjoa karkkipossu riisin kanssa.

Ohje on siis Tomi Björkin Huippukokin kotiruokaa-kirjasta. Muutaman lisäkommentin olen heittänyt tuonne ohjeen sekaan.


Taas tuli nälkä kun tätä katsoo.

tiistai 16. elokuuta 2016

Okei syksy, tule sitten

Mä jaksan kyllä joka vuosi ihmetellä tätä, millaisissa rysäyksissä vuodenajat vaihtuu. Se vaihdos ei koskaan tapahdu mitenkään saumattomasti ja pikkuhiljaa luisuen vaan rytinällä. Sama homma nyt, kun kesä vaihtui syksyyn.

Lämpimiäkin päiviä on riittänyt aika kivasti, mutta ne ei kyllä tunnu mun mielestä enää kesältä. Jos tuulee vähänkin, on tosi kylmä ja muutenkin se lämpö on tosi petollista. Eli tuntuu syksylle. Lisäksi meidän takapihan puissa alkaa näkymään muitakin värejä kuin vihreää. Kesä meni jo. Aamuisin ja iltaisin on jo tosi kylmä. Surku ja sääli mutta nyt mä olen hyväksynyt asian. Ehkä.

En käynyt kesällä kertaakaan hiekkarannalla enkä heittänyt talviturkkia. En käynyt kertaakaan mökillä tai valvonut koko yötä. En käynyt kertaakaan huvipuistossa tai syönyt hattaraa. Perinteiset Puuhamaa ja Serena jäi välistä. En tehnyt kertaakaan mitään spontaania tai kesän hulluttamaa. En kännännyt keskellä viikkoa kertaakaan ja niinä vähinäkin menokertoina olin tosi ajoissa himassa. En grillannut kertaakaan tai syönyt kesäkeittoa. Nainen, ei näin! Osittain johtuu varmasti siitä, että oltiin perheenä kesä niin hajallaan. Mutta varmasti osa menee sen piikkiin, että ajateltiin että elokuussa sitten. Kun on ne kesäkelit ja lämpö. Elokuu vaan otti ja veti tänä vuonna höplästä.

Arki on lähtenyt rullaamaan itseasiassa yllättävänkin mukavasti, joten mikäs tässä syksytellessä. Seuraava loma on jo katsottuna ja sitäkin seuraava jo hahmoteltuna. Onpahan kiintopisteitä! Vielä ei ahdista ja itseasiassa kun rupesin oikein ajatuksella miettimään, niin syksyllähän on vaikka mitä kivoja juttuja tiedossa. Eikä tarvinnut edes kovin kiivaasti puristella aivonystyröitä, kun keksi vaikka mitä!

Syksyllä voi kohottaa mielialaa ainakin näillä:

Blogi
Jostain syystä syksy on mulle se vuodenaika, kun pursuan ideoita ja juttuja. Inspiraatiota on vaikka muille jakaa. Kesäisin mietin aina blogin lopettamista tai edes tauottamista, syksyisin taas hurahdan tähän. Jostain syystä syksy on myös se aika, jolloin muidenkin blogit kiinnostaa enemmän. Syksyisin mä monesti myllään lukulistani.

Ruoka
Syksyisin on aina ihan parhaat safkat. Kesällä ei jaksa hikoilla keittiössä jos on muutenkin kuuma. Ja kun on lusmuillut ruoanlaitossa kesällä, on syksystä taas kiva hautautua patojen ääreen. Mutta vaikka kesä on ohi, niin syksyllä pystyy vielä nauttimaan tosi hyvin kesän satokaudesta. Pataruoat ja lämpimät salaatit on ihan parasta keittiökamaa syksyisin.

Liikka
Kesällä mun liikunta rajoittuu monesti vain uimiseen. Koska en jaksa. Syksystä alkaa kiinnostamaan taas muutkin jutut ja motivaatio on liikankin suhteen paremmin kohdillaan, kuin muulloin. Syksystä rakennetaan ne liikkarutiinit, jotka kantaa pimeän ja kylmän talven yli.

Villasukat ja kynttilät
Nämä nyt taitaa olla aika perussettiä mutta mainittakoon silti. Ja ylipäätään hei fiilistely on syksyllä kivaa. Mä en tykkää pimenevistä illoista, valoisat kesäillat on ehdottomasti se mun juttu, mutta kynttilöiden loisteesta tykkään. Ja syksystä kynttilät on kivoimmat, koska talvella niihin on ehkä jo vähän sitten kyllästynyt. Eikä unohdeta suitsukkeita! Tämän hetken suosikit taitaa olla omena ja kaneli. Toinen kivan raikas ja toinen lämmittävä tuoksu.

Maisema
Meidän olkkarin maisema ei näytä minään muuna vuodenaikana niin hienolta kuin syksyllä. Värioksennus! Hyvällä tavalla...

Kirjat
As always. Mä luen syksyllä ehkä vähemmän kuin kesälomalla, mutta syksyllä sen lukemansa sisäistää paljon paremmin. Eikä kaikki ole sellaista pintaraapaisua. Tarinat uppoaa johonkin sielun syövereihin, kun malttaa paremmin olla sen lukemansa äärellä. Kesällä on jotenkin levottomampi lukija.
Mä en lue ollenkaan naistenlehtia, mutta sensijaan luen keittokirjoja ja ruoka-alan lehtiä. Syksystä niitä on kahta kivempi selaillla kun kotikeittiökin kutsuu taas puoleensa. Sitä inspiroituu ja innostuu taas ihan uudestaan.

Tuoksut
Mun nenä on syksyllä jotenkin herkempi. Kaikki tuoksuu paremmalta syksyllä, kesän tunkkaisuus on ohi. Siksi mä tykkään niitä suitsukkeitakin polttaa syksyisin, kun ne tuoksuu silloin ihan erityisen hyvältä. Ja taidan hyväksikäyttää tätä herkkää tuulenhalkojaani nyt niin kauan kun tuoksut tuntuu mieltä piristävältä ja ottaa taas käytäntöön perjantaipuskan ostamisen.

Kirja- ja ruokamessut
Ehdoton syksyn kohokohta ja kiintopiste. Olis jo!!!!

Glögi
Kyllä, kohta voi alkaa juomaan! Ei vielä tässä kuussa mutta syyskuussa ihan hyvin. Keittiönkaapista löytyy myös ainakin chili-, karamelli-, ja valkosuklaakaakaota. Nämä lähtee myös ihan just tehojuontiin.

Leffat, sarjamaratonit, teatteri ym.
Kaikkia edellämainittuja on luvassa syksyllä useammalle illalle. Hyvää ruokaa pohjille tai samaan aikaan. En keksi kyllä parempaa syysillan puhdetta.

Tuleeko muita mieleen?




perjantai 12. elokuuta 2016

Onnenkantamoisia

Onnellisuus on puhuttanut blogistaniassa tällä viikolla. Homman starttasi Krista eli nyt ensin kannattaa klik klik käydä lukemassa se postaus. Tsekkaa ainakin eudaimonisen ja hedonisen onnellisuuden ero.

Mä en ole elänyt sellaista kovin itsekästä aikuisuutta koskaan, koska mulla on ollut lapsia niin nuoresta lähtien. Mä en ehtinyt elää sellaista kovin itsenäistä aikuisuutta ja muuta hirveän pitkään ennenkuin sain lapsia. Toki asuin omillani ja kävin töissä mutta se aikuisuuden arki ja muu vasta muodostui, se ei ollut jo rutiininomaista. Hain vielä paljon paikkaani ja sitä omaa identiteettiäni ja sitten olinkin jo raskaana. Mutta nyt, mä huomaan että joku itsekkyys nostelee päätänsä pinnan alta, kun jälkikasvusta kaksi kolmesta on jo tosi isoja. Se sellainen, että mietin asioita paljon lähtökohtaisesti itseni kautta. En välttämättä nykyhetken juttuja mutta esimerkiksi tulevaisuutta.

Oon monesti pyöritellyt sitä ajatusta, että mitä jos olisinkin saanut lapset vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Ja olisi ehtinyt kasvaa se sellainen aikuisuuden itsekkyys, ne omat tavat ja kuviot. Mitkä jokaiselle tulee ajan kanssa kun itsenäistyt. Miten vaikeaa olisi ollut sitten lapsen myötä luopua asioista pakon sanelemana? Koska hei let's face it, kyllä joudut luopumaan. Ja varmasti osa luopumisesta tapahtuu pakon sanelemana eikä mitenkään luontevana vanhemmuuden jatkumona. Kun tulee ekan kerran vanhemmaksi, ei edes vielä älyä sitä kuviota ja vastuuta tai mihin täytyy sopeutua. Ei vaikka niistä kuinka puhuttaisiin etukäteen. Se täytyy kokea ja koska me ollaan erilaisia luonteita, toisille se tie on kivisempi kuin toisille.

Mä olen monesti miettinyt että jos en olisi saanut noita isoja lapsia nuorena, niin voi olla että mulla olisi jäänyt lapset kokonaan yrittämättä. Koska en usko että olisin kovin helpolla pystynyt luopumaan kaikesta niistä jutuista, joita aikuisuuden myötä tulee. Se mun hedoninen onnellisuus olisi varmasti ollut todella isona tekijänä elämässä. Mä olen oikeasti pohjimmiltani senverran itsekäs ja mukavuudenhaluinen että jos en olisi tässä samalla ollut vanhempi niin uskon että olisin valinnut helpon tien ja ollut mielummin lapseton. Tai jos olisin saanut lapsia niin se todennäköisesti olisi ollut mulle aivan valtava kriisi. Toki ei voi tietää miten oikeasti kaikki olisi mennyt mutta mä luulen hyvin vahvasti näin. Tunnen itseni. Mä en ajattele oikeastaan juurikaan aikaa ennen lapsia, koska tavallaan sellaista ei ole. Tai siis toki on mutta sellaista pidempää aikuisuuden jaksoa ennen lapsia ei ole. Mutta sensijaan mä ajattelen aikaa kun lapset on omillaan. Toki kun sitä ei ole vielä elänyt niin se ei ole ihan samanlainen vertailukohta, mutta niinpäin mä näitä juttuja pyöritän.

Mä koen tällä hetkellä ihan luontevaksi sen, että nyt annan sille mun itsekkyydellekin enemmän tilaa kuin aiemmin. Mulla on onneksi kumppani joka suht hyvin ymmärtää, tai ainakin tajuaa että tämä on nyt osa tätä mun kasvua ja kehitystä. Osittain sitä sellaista mun kasvamista irti noista isoista lapsista. Että nyt on päästettävä niitä mun juttuja voimakkaammin esille ja annettava niille tilaa tai muuten käy kehnosti. Hänen aikuisuuden kaari on niin erilainen kuin mun. En tiedä onko kyse tasapainosta vai minkä alle tän voisi laittaa mutta näin meillä. Kun mä olen onnellinen, muutkin on onnellisia.

Kuitenkin sitten eudaimonista onnea koettuaan sitä on miettinyt näitä juttuja myös vähän toisesta vinkkelistä. Onnellisuus on juttu joka selvästi on nyt viime vuosina ollut länkkäreillä vahvana teemana. Tehdään me mitä vaan niin sen pitää tähdätä siihen että ollaan onnellisia. Mua aina välillä mietityttää että riittäisikö vähempikin? Että täytyykö sitä olla jatkuvasti onnellinen isolla oolla vai voisiko sieltä päästää jotain muitakin tunteita välillä päällimmäiseksi? Voiko olla niin että elämässä on tilanteita ja jaksoja kun ei koekaan välttämättä olevansa onnellinen, mutta niistä ei tarvitse sen ihmeemmin räpiköidä pois tai reagoida, koska tietää että ne on ohimeneviä juttuja. Jos me aletaan liian tarkasti vahtimaan niitä omia tunnetiloja, niin voiko sitä jopa vähän sokaistua ja ymmärtää itseään väärin? Mua aina välillä mietityttää että annetaanko sille onnellisuudelle, oli se eudaimonista tai hedonista onnellisuutta, liikaa painoarvoa.

Jos nyt katsotaan onnellisuutta puhtaasti vain vanhempifiltterin läpi niin mä koen että en ole onnellisimmillani. En tässä vaiheessa kun perheessä on pikkulapsi. Mä luulin aina olevani hyvä pienten lasten äiti mutta nyt kun mulla on se kontrasti aikaan ilman Kolmosta isojen lasten kanssa, niin on kyllä hyvin selvää että mun juttu vanhemmuudessa on sieltä kouluikäisestä eteenpäin. Kun lapset on itsenäisempiä, selkeitä persoonia. Mä olen huono perushoidossa ja tulkitsemaan ristiriitaisia signaaleja. Mä olen kyllä nytkin toki onnellinen mutta en onnellisimmillani.

Tämä ajatusralli ei ehkä ole ollut ihan helppoa käydä läpi ja hyväksyä. Koska jotenkin vanhempana pitäisi olla vaan onnea täynnä. Mutta nyt olen kuitenkin tosi sinut asian kanssa. Mä en koe että lapset olisi avain onneen. He ovat kyllä rakkainta mitä mun elämässä on, without a doubt. Enkä mä vaihtaisi mitään pois. Mutta en mä koe että rakkaus, tai sen määrä korreloisi välttämättä suoraan onnellisuuden kanssa. Toki ne risteää mutta ainakin tässä vanhemmuushommassa mä huomaan selkeitä sävyeroja onnellisuuden ja rakkauden kanssa. Riippuen minkä ikäisiä lapset on. Rakastan lapsia ihan aina, sen määrä ei vaihtele. Mutta en ole koko ajan itse tasaisesti samalla tavalla onnellinen, vaan sen määrä heittelee.

Mä en halua enkä ole koskaan halunnut miettiä onnellisuuttani vain sen vanhemmuuden kautta. Musta silloin jää aika iso osa elämästä elämättä jos kaikki onni ja onnellisuus nivoutuu vaan lapsiin. Sinne vanhemmuuden roolin alle on jotenkin tosi helppo piilottaa se, että ei välttämättä olekaan onnellinen. Täyttää vaan lasten tarpeita ja unohtaa se oma minä. Toki toiset saa elää ja tuntea miten haluaa mutta mun juttu tuo ei ole. Musta on ihanaa kun lapset kasvaa. Ihanaa!!! Ja vastavuoroisesti mä en myöskään halua ammentaa onneani pelkästään parisuhteesta. Mulle on tärkeää että parisuhde on onnellinen mutta koen tosi isoksi asiaksi sen että mä olen lähtökohtaisesti minuna onnellinen, enkä vain silloin kun olen osa parisuhdetta.

Just tällä nimenomaisella hetkellä mä olen todella onnellinen. Oon yksin kotona, vapaat alkoi aamulla. Sain tehdä itselleni hyvän aamupalan rauhassa, juoda kahvia rauhassa. Käydä kirjastossa ja farmilla rauhassa. Siippa ja lapset kotiutuu joskus alkuillasta ja siihen asti mä saan kuunnella podcasteja rauhassa, snäppäillä ja blogata rauhassa, lukea rauhassa. Mutta kyllä musta tuntuu myös todella onnelliselta tietää, että illalla ollaan kaikki himassa. Siippa ja Kolmas leipoo, mä ja Kaksikko voidaan mietiskellä mitä tehtäisiin viikonloppuna. Meillä ei ole mitään suunnitelmia. Musta tuntuu myös onnelliselta nähdä mun perhe onnellisena. Jos jollain on jotain murheita, ei mustakaan tunnu onnelliselta. Musta tää kuulostaa siltä, että jutut on aika hyvällä mallilla ja tasapainossa. Ja että mä olen onnellinen sekä eudaimonisesti että hedonisesti.

torstai 11. elokuuta 2016

Tajunnanvirtaa

Ihan näin yleisesti olisi kauhean kiva tietää että milloinka on se vuosi, jolloin mä en panikoisi koulunaloitusta. Siis sitä ajankohtaa. Nyt on saatu yksi lapsi jo pois peruskoulusta ja toinenkin on kohta ihan kalkkiviivoilla ja vielä mä panikoiden googlaan että koska ne koulut alkoikaan. En oo vieläkään ihan sataprosenttisen luottavainen sen suhteen, että oikea ajankohta on tiedossa.
Tai sitten vastavuoroisesti kaikki koulut voisi alkaa samaan aikaan. Tässä kun joka päivä joku puhuu siitä miten tänään alkaa koulut niin kuulkaa voin kertoa että ei paljon sydän lyö tasaisessa tahdissa.

Mä olen tässä viime päivät nostatellut verenpaineita etsimällä meille pimennysverhoja. Kun muutettiin tähän nykyiseen kotiin, niin ikkunoissa oli valmiina pimentävät rullaverhot. Ollaan tässä asumisen aikana saatu rikottua ne jo kolmesta makkarista, joten ehkä nyt on aika tehdä asialle jotain. Mähän inhoan kaikki tämmöisiä verhohommeleita ja oon aika antisisustaja ja ajatuskin oksettaa, joten tämä on mulle oikeasti vastenmielistä touhua. Mun puolesta voitaisiin ripustella ikkunoihin vaikka pyyhkeitä mutta kun ikkunat ylettää maahan asti, ei pyyhkeissä riitä pituus. Kun on olemassa se aviomies-palvelu niin miksei voi olla olemassa myös jotain vaimopalvelua meille, jotka ei vaan handlaa näitä tämmöisiä. Mä haluaisin vaan nukkua hämärässä. En voi tietää niistä nipsuista ja napsuista ja muista vipstaakkeleista.

Kehtaankohan edes tunnustaa.... Ostettiin vihdoinkin Kolmosen junnusänkyyn patja. Poikaparkahan on tähän asti nukkunut pinnasängyssä (älkää kivittäkö kovin kovaa) ja meidän sängyssä. Mutta nyt kun hän oppi puhumaan, on saatu kuulla aika monta kertaa että mun sänky on liian pieni. Jos ensimmäinen lapsi on se jonka kanssa ihan kaiken harjoittelee niin viimeinen on näköjään se lapsi, jonka kanssa menee sieltä mistä aita on matalin. Tai ainakin kiireettömin. Mutta lapsen oma kommentointi osui vihdoin johonkin riittävään syyllisyysjuttuun ja nyt on patja hankittu. Omassa huoneessa se ei kyllä saletisti suostu nukkumaan. Voitaisiin melkein ihan suosiolla kärrätä se junnusänky meidän makkariin ja hankkia juoksumatto tai crosstraner Kolmosen huoneeseen sängyn paikalle.

Pikkasen oon meinannut tipahtaa johonkin olymppialaiskuplaan. Aivan sama mitä sieltä tulee. Oon seurannut jo kaksi äärimmäisen jännittävää ampumisfinaalia, jotain laivajuttuja sekä analysoinut tiukasti Siipan kanssa että miksi naisten voimistelussa permannolla ohjelmaan kuuluu musiikki mutta miehillä ei. Etukäteen ajattelin että potkupallo on ainoa mitä viitsisi vahdata mutta sitten kävikin niin että ei. Miekkailua pitäisi vähän kyllä katsoa, se on muuten ihan hemmetin mukavaa touhua. Jos sulle aukeaa mahis käydä kokeilemassa niin mene. Tykkäsin!

Kaksikko ei koskaan etukäteen stressaa mistään koulutarvikkeista tai muista mutta ihan jokavuosi pitää tukat hoitaa kuntoon ennen kouluja. No pikkasen pääsi unohtumaan ja koska lapseni ovat ihan yhtä neuroottisia kuin mäkin sen suhteen kuka hiuksiin saa koskea, saatiin aika vasta ensi viikolle. Peikkopojat kestäkööt siis vielä viikon. Mun mä voin kokeilla osaisinko tehdä noille sun hiuksille jotain-yritelmät ei vakuuttaneet. Jännä. Että ei sellainen elävän kampauspään ura innostanut. Ihan vaan kokeilupohjalla.

Jos nyt joku hyvä asia tässä arjen alkamisessa on, niin se että saadaan joku aikataulu ja normaalius ruokailuihin. Koko kesä on syöty mitä sattuu ja miten sattuu ja alkaapa muuten tuntumaan olossa. Farkut kiristää senverran että pari kesäkiloa on tullut ja hengittäminen tuntuu senverran inhalta että nestelastia on.

Mutta vaikka on syöty niin oon taas jokavuotiseen tapaan harmitellut miten paljon kaikkea ihanaa jäi lomalla syömättä. Mitä kaikkea mietti että pitäisi ja sitten ne vaan jäi. Mä kestän jos lomalla jää näkemättä vaikka mitä, mutta maistamatta jääneet on mulle pettymys ja se sellainen että jotain jäi kokematta. Voihan tässä toki nytkin syödä ja kokeilla vaikka mitä mutta ei se ole sama kuin lomalla. Ei vaan ole.

Ja syömisistä puheenollen, sain intoa tähän elooni kun hokasin että lokakuussahan voisi taas toteuttaa viimevuotiseen tapaan lihattoman lokakuun täällä blogissa. Ja toki himassakin. Me tosin syödään niin kasvispainotteisesti aina että kovin ihmeellistä se ei himassa ole. Viime vuoden speksit löytyy tuolta lihaton lokakuu-tunnisteen alta. Paljon uutta on tarttunut vuoden varrella ja muutama uusikin juttu tullut kokeiltua. Eli jos vaan aika riittää niin ehdottomasti toteutan, olisiko sulla jotain toiveita? Ideana siis tehdä pääsääntöisesti kasvisruokaa niin että postaan jokaisena lokakuun päivänä myös reseptin blogin puolelle. Vaikka nimi on lihaton lokakuu, niin täysin lihaton se ei ole mutta ideana olisi käyttää laadukasta lihaa niinä kertoina, kun sitä syö.

Vaikka meinasin että en, niin oon ehkä vähän sitten kuitenkin jäänyt koukkuun snapchatiin. Eikä sillä, kun ei liikaa filtteröi niin eipä siihen aikaa kamalasti mene. Nyt just snäppäilen yövuoroistani vähän sellaisella ennen, aikana, jälkeen-idealla. Mikä on ollut aika hauskaa. Blogin kaikkien aikojen luetuin postaus on vaan jatkuvasti tuo Vinkkejä yövuoroon, mutta nyt snäpissä yövuoroillaan vähän eri tavalla. Oon siellä omalla nimellä mutta hurjasti mielelläni seurailisin just sua, jos sulla snäppi on käytössä. Eli ilmianna itsesi!

Hauska muuten, kaikki se arjen alkamisen ahdistus suli kun vaan tuli töihin. Tosin tässä nyt ollaan vähän jännän äärellä sen suhteen että mä en muista mitä täällä pitäisi öisin tehdä. Nooh, onhan tässä aika monta hetkeä aikaa vielä kaivella nystyröitä ennenkuin aamu koittaa. Mutta noin, jännästi kyllä saanut kovalevyn tyhjäksi vaikka meinasin että en ole lomaillut. Salasanat sentään muistin!

Ainiin, en tainnut muistaa blogin puolella kertoakaan. Meidän siistit sisäkissat otti tuossa pari viikkoa sitten ja herätti jotkut uinuvat metsästäjänvaistonsa. Pikkulintu oli lentänyt meidän parvekkeelle jostain rakosesta ja jäänyt sinne jumiin koska parvekelasit oli kiinni. Kissanpojat sitten otti ja metsästi sen linnun. Siipan mennessä partsille lintuparka roikkui ihan hengettömänä toisen kissan suussa. Ja kissalla oikein sellainen perinteinen mitä??-ilme päällänsä. Nämä katit pelkää muurahaisiakin joten vähän ihmetyttää mistä tämä tämmöinen mutta eikai siinä, kissoja sitten vaan madottamaan. Ja sehän se vasta erirattoisaa hommaa on. Kyllä juuei ole se ensteks suurin rakkaus. Siippa veti nahkahousut jalkaan ja koppasi kissat vuorotellen kainaloon ja minä sitten koitin ruiskia suurinpiirtein kissaan päin sitä matolääkettä. Ihanaa oli. Ja nyt joka kerta, kun partsilta kuuluu jotain outoa vipatusta tahi muuta ääntelyä niin sitä on ihan neuroottisena kyttimässä että mitä siellä nyt on. Kyllä on lemmikit rentouttavia. Ja kaikinpuolin herttaisia. Niinkauan kunnes ne raahaa jotain raatoja sun jalkoihin.

Hurja villipeto.