torstai 18. toukokuuta 2017

Pään tuuletusta

Mulla makaa luonnoksissa tekstiä yhdestä jos toisestakin aiheesta. Melkein joka päivä naputtelen jotain mutta mikään ei valmistu. Ylipäätään tuntuu että elämä on tällä hetkellä sellaista että vähän kaikkea on kesken, mutta kesken ne sitten jääkin. Jopa lähestyvien pääsykokeiden suhteen olo on tällä hetkellä se että vitut minä mitään lue, ei tästä tule mitään. Joka tuntuu tosi typerältä ja se oma rationaalinen puoli läpsii henkisesti turpaan joka päivä asian tiimoilta. Koska minkä ihmeen takia mä itken koulun ja muun perään jos sitten tilanteen tullessa eteen olen kuitenkin ihan paskat housussa? Nooh, onhan tässä vielä onneksi aikaa ryhdistäytyä. There's no business like viime tinka. Ja tässä yhteydessä tarkoitan nyt valmistautumista.

Mikä nyt sitten ajaa tähän vatulointiin ja keskeneräisyyteen? Seuraa nyt puhtaasti minäminäminää, jonka tiedostan itsekin olevan huono lähestymiskohta asioille. Ainakin nyt näiden asioiden suhteen, jotka omaa päätä sekoittaa. Mutta näin tämä nyt menee tällä kertaa.

Mä kaipaisin ihan hirveästi tällä hetkellä elämääni ja ympärilleni rauhaa ja tasaisuutta. Joku pieni liplatus menee mutta nämä hyökyaallot, jota ympärillä on ihan jatkuvasti, tuntuu nyt vievän liikaa pääomaa. Mulla ja meillä on kyllä asiat oikein hyvin mutta. Lähipiirissä sattuu ja tapahtuu jatkuvasti. Yksikään tragedia ei ole mulle suoranaisesti henkilökohtainen, mutta koska ikäviä asioita tapahtuu mulle tärkeille ja rakkaille ihmisille, sitä reagoi väkisin itsekin. On kyllä tukena ja on turvana toisille, mutta huomaa että ne seikat vaikuttavat myös siihen omaan minuuteen. Ei pysty jääväämään itseään ulkopuolelle ja suhtautumaan tasaisesti. Viime kuukausina olen seurannut vierestä mm. useammankin kuoleman, vakavaa sairastumista, todella isoja ja elämää heiluttelevia ikään ja identiteettiin liittyviä kriisejä sekä viimeisimpänä pikkukeskosuutta. Ja painotan edelleen, yksikään kriisi ei ole suoranaisesti mun henkilökohtainen tragedia.

Mä olen luonteeltani sellainen peruspositiivinen. Jaksan aina uskoa siihen hyvään ja elämään ja kokonaisuuteen ja ajattelen että kaikesta selvitään kyllä. Mutta kun jatkuvasti ympärillä vaan myrskyää ja kuohuu ja tulee sellaista ikävää uutista toisensa perään niin kyllä kuulkaa alkaa väkisinkin vähän kyseenalaistamaan. Ja saa tehdä ihan hartiavoimin töitä sen eteen että ei kyynistyisi. Tai antaisi sille kyynisyydelle valtaa. Että jaksaisi uskoa, jaksaisi toivoa. Ja pysyä sellaisena isona lapsena, niinkuin tähänkin asti oon pysynyt. Kun huonoa uutista pukkaa toisensa perään niin sitä jotenkin alkaa jo odottamaan että mitä seuraavaksi. Ei enää odota mitään hyvää, vaan pelkkää pahaa. Koska on jotenkin helpompi kohdata sitä ikävää kun on jo valmiiksi sillä mielellä että huonoahan se uutisointi kuitenkin on. Ja mä en ole sellainen! En!

Ja kun sitä on sitten saanut itsensä sinne negatiivisuuden alhoon, niin huomaakin olevansa aika välinpitämätön. Tai ainakin sillä suunnalla. Hittojako minä mihinkään pääsykokeisiin luen, mitä väliä? Ei huvita se, ei huvita tämä. Miksi välittäisin mistään kun kuitenkin tämä on yhtä pettymystä toisensa perään? Miksi edes yrittäisin ajatella mukaviakin kun ei se hyödytä mitään. Elämä ei tuo mukanaan mukavia. Huomaan että jatkuvasti on sellainen olo että pelottaa. Mä pelkään enkä luota. Itkettää paljon.

Mä myös vahvasti uskon siihen että jokaisella on omat murheensa ja niitä ei auta verrata keskenään. Tai ainakaan niillä ei auta kilpailla. Ne omat murheet on hetkellisesti ne maailman suurimmat ja se on inhimillistä. Mutta kyllä kuulkaa sen eteen vasta saakin nyt tehdä töitä että ei lähtisi sille näpäyttelylinjalle, kun joku valittaa mun mielestä turhasta. Mä en ole se joka ruoskii tai polkee muita maahan mutta nyt löydän itseni jatkuvasti tilanteista, kun tekisi mieli olla sellainen. Kun tekisi mieli sanoa ilkeästi ja todeta että mitä sinäkään yhtään mistään oikeista huolista mitään tiedät. Että turhasta napiset, sulla on asiat oikeasti hyvin! Vaikka mä en ole se ihminen joka noin tekisi!

Koulu on edelleen mun haave mutta tosi isoksi toiveeksi sen rinnalle on noussut myös se, että vaan ottaisi ja lähtisi johonkin vapaaehtoistöihin. Pääsisi pois tästä turhasta rutisevasta länkkäriyhteiskunnasta ja sen täysin epäoleellisista odotuksista ja arvostuksen kohteista. Todellisuushan on kuitenkin se, että mihinkään ei olla menossa niin kauan kunnes jokainen lapsi on omillaan. Toivon kuitenkin että tämä haave ei katoa koskaan ja pääsen sen jonain päivänä jossain muodossa toteuttamaan.

Sitten nämä viime kuukaudet on myös kovasti muistuttaneet miettimään sitä, että miten sitä itse haluaa elämänsä elää. Mikä on tärkeää, mikä ei ole. Elämähän jatkuu aina. Mutta millaisena se jatkuu? Millaisena sen haluaisi jatkuvan? Mihin voin vaikuttaa, mihin en voi?

No tokihan ympärillä on myös paljon hyvää. Ja hyviäkin uutisia tulee. Mutta niitä alkaa olla todella vaikeita nähdä sieltä kyynisyyden alhosta. Jossa en halua olla ja joka ei ole mun paikka. Miten sieltä pääsee pois?

tiistai 2. toukokuuta 2017

Mitä kuuluu?

Rutkutin pari viikkoa sitten etten oikein tiedä mitä kirjoittaa. Samassa jamassa ryvetään vieläkin, mutta aion edelleen sitkeästi yrittää. Koska tiedän että näitä juttuja on varmaan hyvä lukea itsekin joskus myöhäisemmässä vaiheessa elämää.

Toukokuu hyppäsi elettäväksi jostain takavasemmalta. Ihanaa! Talvi ja alkukevät on tuntuneet pitkiltä ja olleet aika sitkeää purkkaa. Omaan mielialaan vaikuttaa keli niin älyttömän paljon, että pitkäksi venynyt talvi on kyllä hiertänyt älyttömästi. Mutta nyt! Toukokuu, aurinkoa ja valoa. Ainakin nyt just tänä aamuna.

Toukokuun myötä heräsin huomaamaan että erosta on jo aika pitkän aikaa. Tai toki tavallaan ei ole mutta toisaalta on. Se tuntui niin tuoreelta jutulta niin kauan, että tuntuu hassulta kun nyt tässä on jo konkreettisesti aikaa välissä oikeasti enemmän. Elämä on ollut niin järjettömän hektistä, jonkun verran ihan itse järjestetysti ja sitten jonkun verran arjesta johtuen, että näitä aikahyppyjä välillä tulee.

Oon viime kuukaudet humputellut melkolailla. Nähnyt ystäviä, juossut konserteissa ja teatterissa, syönyt ulkona varmaan enemmän kuin koskaan, kyläillyt lasten kanssa ja ilman. Tanssinut aamuun asti hulluna humalassa ja maannut sen jälkeen kaksi päivää sängyssä. Urheillut, urheillut ja urheillut. Tälläkin viikolla edessä on kaksi elokuvaa, baletti sekä ilta ystävien kanssa. Kaikki on tullut tarpeeseen ja on ollut superihanaa. Silti olen tosi iloinen kun esimerkiksi kesällä siintävä loma on vielä lähes tyhjä. Ja ylipäätään kalenteri selvästi rauhoittuu kun kesää kohti mennään.

Mietiskelin tuossa sellaista että kun jossain elämäntaitohommeleissa ja muissa välillä tuodaan esille sitä, että ihmisen pitäisi osata olla itsekseen ja yksin eron jälkeen. Että mitä sillä niinkuin käytännössä tarkoitetaan? Onko se suunnattu enemmän heille, jotka ovat hukanneet itsensä siihen kariutuneeseen parisuhteeseen? Eikö ihmisen pitäisi ihan lähtökohtaisesti osata olla yksin itsensä kanssa? Mikä siinä on vaikeaa? Ja jos se että ei osaa olla yksin johtuu siitä että on hukuttanut itsensä parisuhteeseen, niin eikö isompi ongelma ole juurikin se että noin on päässyt käymään, eikä se että ei osaisi olla yksin? Kirjoitin itsekin siitä miten musta on outoa olla yksin kotona, mutta se johtuu vaan tästä tilasta joka tässä ympärillä on. Mä en osaa käsitellä tätä tilaa, itseäni sinänsä osaan. Tosin. Nyt olen kyllä hoksannut tämän kämpän potentiaalin nimenomaan sillä, että tänne on ihana kutsua ihmisiä. Täällä on oikeasti tilaa vaikka millaiselle kokoonpanolle. Ja esimerkiksi kun tuossa muutama päivä sitten odottelin ystäviä tänne ja räntää satoi vaakatasossa, niin olin aika onnellinen että mun ei tarvinnut liikkua mihinkään.

Mutta yksinolemisesta vielä. Mulla ei ole oikein ollut sille tässä nyt edes aikaa. Tässä on kuitenkin lähestulkoon aina joku lapsista. Ja jos ei ole niin olen töissä tai sitten sumplinut jotain menoja. Koska nyt on ihan tosissaan ollut ihanaa nähdä ihmisiä. Sekä suunnitellusti että extemporena. Enkä ainakaan just nyt koe että mun pitäisi priorisoida millekään yksinololle yhtään mitään. Tykkään itsestäni ja tykkään omasta seurastani. Eikö se riitä? Onko pakko olla yksin itsensä kanssa, jos ei kuitenkaan sinänsä koe sille tarvetta?

No yksinoloa on tullut mietittyä toki sitten myös mahdollisten tulevien suhdekuvioiden vinkkelistä. Ja se varmaan onkin muuten se jota noissa elämäntaito-oppaissa ja muissa tarkoitetaan. Että löytäisi itsensä ennen seuraavia parisuhteita. Jos on päässyt itsensä hukkaamaan. Onneksi en ole. Mitään kovin vilkasta seuraelämää tuolla saralla ei ole tullut vietettyä, koska ei ole ollut sen suurempaa tarvetta tai halua. Jotain pientä kokeilua joo mutta ihan tuttujen tyyppien kanssa. Itseasiassa yllättyisitte jos tietäisitte että oikeastaan lähes kaikki mun tapailut, parisuhteet ja kaikki mikä mahtuu noiden väliin on tapahtuneet aina ihmisten kanssa jotka olen tuntenut jo entuudestaan. Vaikka tykkään tutustua uusiin ihmisiin ja olen kovasti sosiaalinen niin jostain syystä tuo on se jossa mä menen lukkoon. En osaa tutustua tai deittailla tyyppien kanssa, joita en tunne entuudestaan. Muutama kaverisuhde on tullut vuosien varrella sössittyä kun on oltu muutakin kuin kavereita, mutta näin jälkikäteen viisasteltuna, ne olisi sössiintyneet jostain toisesta syystä muutenkin. Sen verran tässä on menneinä kuukausina tullut kuitenkin huomattua että sinkkuelämässä ja sen epämääräisissä säännöissä ei ole mikään vuosien varrella muuttunut.

Yksi, ehkä se kaikista vaikeinkin asia, tässä uudessa elämäntilanteessa on raha. Yhden ihmisen palkan pitäisi yhtäkkiä riittää lähes samalla tavalla kuin ennenkin ja vaikka toki yhteiskuntamme vähän koppaakin meitä yh-käsitteen omaavia, niin faktahan on se että ei ne kohteet joihin sitä rahaa eniten menee muutu miksikään. Yhtäkkiä vaan täytyy olla sumplimassa ja ennakoimassa tarkemmin. Oon muutamia unettomia öitä viettänyt asian tiimoilta ja tämä on kyllä ehdottomasti se hankalin kohde luottaa että elämä kantaa. Että kyllä me selvitään ja mitään pahaa ei tapahdu. Edelleen saan laitettua rahaa säästöön ja ruokaa on kaapit täynnä ja lapsilla sitä mitä tarvitsevat. Mutta silti, tämä on tosi iso peikko ja pelko omien korvien välissä. En muista että tämä olisi aiemmin pelottanut näin paljon. Ehkä ikä on tehnyt temppunsa. Sekä se, että vielä ei ole tässä tullut eteen sellaisia tilanteita joissa oikeasti olisi joutunut miettimään että mikä tästä olisi se ulospääsy. Niitä vaan vasta maalailee mielessä. Ja toki tässä on nyt sekin että maksan yksin pienestä palkasta melkoisen kovaa vuokraa. Toisaalta, ajattelen ja haluankin ajatella naiivisti että raha on vain rahaa. Se on huono mittari asioille, joilla oikeasti on mulle merkitystä. Tästä voisi toki viritellä keskustelua siihen, että sitten kun sitä rahaa ei oikeasti ole niin se kummasti alkaa tuntumaan kaiken merkitykseltä. Mutta, sille tielle en nyt halua lähteä. Se ei ainakaan helpota tätä pääpeikkojen karkoitusta.

Että tällaisia mietteitä tälle aamulle. Mitäs teille kuuluu? Nyt minä yritän saada jotain murkinaa mahaani ja suunnata sitten salille hikoilemaan viimeisetkin krapulan ja hulluttelun rippeet pois. Vaikka en varsinaisesti vappua viettänytkään, niin Sinkkis ulkoilutti mua niin rankasti että toipuminen vaatii kyllä vähän kovempaa hikoilua tällä kertaa. Kymmenen vuoden ikäerosta huolimatta Sinkkis osoittautui varsinaiseksi my sistah from another mistahiksi, joten en valita! Mahtava reissu, huikea Pariisin Kevään keikka ja nauraminen on parasta!

Tämä viikko siis lomaillaan ja kelien puolestahan tämä näyttää nyt jopa siltä että pääsisi vihdoin upottamaan sormensa multaan ja tänäkin kesänä leikittäisiin omavaraista. Muistakaapa että tällä viikolla muuten starttaillaan vuoden parasta tapahtumaa, eli Euroviisuja ;) 

torstai 27. huhtikuuta 2017

Lukuhaaste: Sinun tähtesi

29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia



Mähän olen muutaman vuoden ajan rakastanut lukea sekä fiktiivistä että faktaan pohjautuvaa tarinaa Albert Edelfeltistä ja hänen aikalaisistaan. Olen seonnut totaalisesti esimerkiksi Anna Kortelaisen Virginiestä sekä Raija Orasen Acktésta. Olin lähes satavarma että Venla Hiidensalon Sinun tähtesi olisi myös ihan mun kirja. Noh. Tämä oli minusta ihan huono. Tai no ei nyt ihan mutta melko. Huonoin Edelfeltistä kirjoitettu teos jonka olen lukenut. Ehkä peilasin liikaa niihin jotka olin lukenut aiemmin ja tätä olisi pitänyt tarkastella vain omana teoksenaan. Hiidensalon hengentuotteena. Mutta kun en osaa! Odotin luonnollisesti jotain samantyyppistä kuin aiemmat lukemani. Omaa tarinaa toki, mutta siitä samasta ihmisestä. Nyt tuntui että pääosassa oli joku ihan vieras, joku täysin tuntematon. Joku muu kuin se Edelfelt jonka minä tiedän. Ja tunnen.

Kirjan päähenkilönä on siis maalari Albert Edelfelt, joka on huikea maalari ja kansainvälisesti yksi tunnetuimpia taiteilijoitamme. Ja mä haluaisin osata maalata. Tai edes piirtää. Siksi tämä kirja haasteen tähän kohtaan. Juuri kun huutelin että tämän vuoden lukuhaasteeseen valkkaan vaan kirjoja, jotka on oikeasti hyviä, niin mokasin.

Nyt kun luin nuo kirjoittamani pari kappaletta niin sanottakoon kuitenkin vielä että en mä tätä vihannut tai inhonnut. Ehkä kuitenkin vähän tykkäsin. Mutta en rakastanut. Ja se tuntui pettymykseltä. Odotin nimittäin tätä lukukokemuksena todella paljon. Kesti pitkään ennenkuin edes sain tämän kirjastosta. Ja aina jos ihastus meinasi lähteä syventymään, niin sitten aina jokin töksähti vastaan.

No mikä tässä nyt sitten niin isosti tökki? Hahmot oli mun mielestä epäuskottavia eivätkä he istuneet aikaansa. Pohdinnat tulevaisuuden roboteista ja teollisuuden kehittymisestä sai mut pyörittelemään silmiä. Hahmojen väliset keskustelut tuntuivat kehitetyiltä. Lisäksi miljööt, niin Pariisissa, Helsingissä kuin Haikossakin ei piirtyneet riittävän aidosti tarinasta.
Uskon että taiteilijat tarvitsevat tietynlaista hulluutta ilmaistaakseen itseään ja saadakseen aikaan taidetta. Mutta tässä sitä ei mun mielestä jotenkin tavoitettu. Edelfeltin hahmon lisäksi olin todella pettynyt Aino Acktén hahmoon. Ainohan on ollut aikansa diiva, joka on ollut melkoinen draamailija lavan ulkopuolellakin. Tässä kirjassa Aino vaikutti lähinnä pikkutytöltä. Lisäksi Edelfeltin mallina toiminut Virginie oli mukana mun mielestä aivan epäjohdonmukaisessa kohdassa.

Löydän tästä kirjasta niin vähän hyvää että en osaa tästä edes tämän pidemmälti kirjoittaa. Uskon että vika oli nyt tällä kertaa ennenkaikkea lukijassa. Tämä ei vain ollut mun palani kakkua.

Lukuhaaste täällä

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Mitä haluan sanoa?

Mä olen varmaan jokainen päivä kirjoittanut luonnoksiin jotain. Mikään ei kuitenkaan valmistu. Ei julkaisukuntoon asti. Mulla ei ole kirjoituslukko mutta selvästi nyt jotenkin on lukko sen suhteen, että mitä kirjoittaisin. Tai pikemminkin, mitä voin kirjoittaa? Koitankin nyt jollain yleisellä liibalaaballa saada sitä lukkoa poistumaan. Tai edes selkiytymään. Yllättävän monesta asiasta on jopa olo että mitäpä minä tästä nyt oikeasti edes tietäisin, parempi olla ihan hiljaa vaan. Ja sinne jää sitten luonnoksiin roikkumaan. Mitä ihmettä?

Pääsykokeisiin on tullut luettua vaihtelevasti. Ja niihin lukemisesta heti pari sanaa. Materiaali, joka täytyy lukea, on käytännössä vain artikkeleita. Oon joka toinen hetki aivan innoissani että joojoojoo tämä on niin mun juttu ja todella mielenkiintoista! Ja sitten joka toinen hetki että voi vittu mitä paskaa ja pakkopullaa! Lisäksi kun on kyse artikkeleista (joista toki osa perustuu tutkittuun tietoon) niin väkisinkin välillä hakkaa otsalohkossa että nyt opiskellaan vain yksittäisen ihmisen mielipiteitä. Luetut lauseet on välillä niin mielipidepohjaisia ja se mielipide osuu paikoin aika kauas omastani. Välillä jopa vähän ärsyttää että pääsykokeisiin on valittu tämä materiaali. Varsinkin jos kysymykset on samantyyppisiä kuin viime vuoden pääsykokeissa eli tyyliin "artikkelissa x kirjoittaja y kertoi että z. Oliko tämä a, b vai c". Ihan sama, se oli ihan väärässä koko tyyppi! Noniin, nöyrä asenne, missä luuraat? On siellä oikeasti paljon tosi hyvääkin tekstiä. Hassua on ollut myös huomata että muistan yllättävän paljon juttuja viime vuoden pääsykoematskuista.

Mulla on kohta taas loma, joka on kyllä ajatuksena melkoinen voimavara ja eteenpäin tyrkkijä tällä hetkellä. Kovasti huvittaisi karata johonkin, jossa kevät olisi jo vähän pidemmällä mutta vähintään yhtä paljon haluan vaan olla kotona. Lukea, löhötä ja liikata. Ja syödä, voi jösses miten tykkään syömishommeleista tällä hetkellä. Viettäisin helposti kaikki vapaapäivät keittiössä vaan kokaten, kokaten ja kokaten. Lomista puheenollen, mun tekisi itseasiassa mieli lopsauttaa kaikki lomat ja ylityöt ja kaikki pois tässä kevään/kesän aikana mutta en taida uskaltaa. Kun ei se kouluun pääsy vielä ole varmaa. Plus veikkaan että alkaisi esimiehet pikkasen ihmettelemään jos nakuttelisi kaikki käytettävissä olevat lomat pois jo ennenkuin vuosi on puolessa välissä.

Kohta alkaa onneksi vuoden paras kuukausi eli toukokuu. Koska on Euroviisut! Ja kyllä, olen ottanut töistä jo vapaaksi finaalista seuraavan päivän. Joka sattuu sopivasti olemaan äitienpäivä. Ihan kaikkien maiden ehdokkaita en todellakaan ole nähnyt, mutta omaa ykkössijaa pitää tällä hetkellä kyllä Ruotsi. Itse biisihän nyt ei ole renkutusta ihmeellisempi, mutta jää kivasti kyllä soimaan päähän plus ei voi kyllä kuin ihailla miten yksinkertaisesta on saatu aikaan taas tosi näyttävä lava-show. Jokatapauksessa, ihanaa kun kohta tätä huttua taas saa fiilistellä.

Mitähän muuta?

Joskus aikaisemmin, vuosia sitten kirjoitin että meidän kodissa makkari ja eritoten sänky on mun suosikkipaikka. Sama homma on edelleen ja oikeastaan entistä korostetummin. Mun sänky on paikka jossa luen, syön, hoidan asioita, juon aamukahvit, teen kaikkea. Toki nukunkin siellä mutta tuntuu että tällä hetkellä sänky on mulle tärkeä ihan muiden syiden, kuin nukkumisen takia. Ja itseasiassa musta tuntuu siltä että en voisi ketä tahansa edes päästää mun sänkyyn. Koska se on mulle niin tärkeä paikka. Turvasatama ja tuulensuoja. Mikään muu paikka kodissa ei tunnu samalla tavalla kodilta.

Mä olen hieman mieli solmussa meidän asumisen suhteen. Mä olen siis lasten kanssa samassa kodissa jossa on asuttu se kolmisen vuotta(ko?). Se on ihana ja se on koti mutta ei kuitenkaan Koti. Tai ainakaan se ei tunnu siltä nyt. Ehkä se on ihan normaalia? Kuitenkin, tuntuu että olen sen oman pesäni tehnyt sinne omaan makkariini ja kämpän muut tilat on "välttämätön paha". Neliöiden määrä ahdistaa entistä enemmän. Musta tuntuu jotenkin että en hallitse kokonaisuutta, kun sitä lääniä on niin paljon. Kuitenkaan muutto ei houkuta tällä hetkellä sitten tasan yhtään. Ja ihan kamalasti pienempään ei kai kannata muuttaa koska se ei olisi taloudellisesti kovin suuresti halvempi ratkaisu ja koska en halua riistää teineiltä omia huoneita. Kuitenkin olisi niin ihanaa että kotiin tultaessa tuntuisi siltä että tulisi kotiin. Tällä hetkellä tuntuu että lasten läsnäolo tekee sen kodin. Mutta kun olen yksin... en oikein tiedä että miten siellä pitäisi olla? Mitä voin tehdä? Joten hautaudun sinne omaan sänkyyni. Ja makkariin, jonka neliöt hallitsen.

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Pelkoa ja inhoa jossain päin Helsinkiä..

Joko tämä meno meinaa taas hyytyä? Nyt olisi intoa kirjoittaa vaan aika on ihan kortilla. Koko ajan on niin paljon ja kaikkea, että ei meinaa ehtiä koneelle laisinkaan. Ainakaan kirjoittamiseksi asti. No, toisaalta on mukavaa kun on menoa ja meininkiä.

Oon laitellut kotia vähän uuteen uskoon. Kaikennäköistä pientä ja isompaa on pitänyt hankkia (mm. ihan paska imuri!) ja kaikki tuntuu vievän yllättävän paljon aikaa kun tuossa normiarjen seassa yrittää säätää kaikkea ylimääräistä. Jos olisin vähän malttanut odottaa niin olisin saanut kaveripiiristä apuakin vaan kun en malttanut. Huonekalut piti saada kasaan heti ja systeemit seinille välittömästi. Lisäksi kun vauhtiin pääsin niin intouduin käymään omat ja Kolmosen vaatekaapit läpi ja raahaamaan tavaraa kassitolkulla kirpparille.

Sahataan myös todella tiiviisti Kolmosen isän ja meidän kodin väliä. Minä kuskaan sinne ja tänne ja Kolmosen isä käy sitten ruokkimassa meitä. Tekemistä siis riittää ihan sieltä aamuheräämisestä siihen, kun on aika mennä nukkumaan. Varsinkin kun tosiaan kaiken ylimääräisen keskellä yrittää hoitaa työt ja harrastukset ja muut normit. Elämä jatkuu. Ja on aika ihanaakin että se on jatkunut kaiken aikaa tässä ympärillä. Että kaikilla on ne omat onnensa ja murheensa.

Palatakseni vielä noihin opintojuttuihin. Ensinnäkin kiitos kaikista tsempeistä. Sekä mahdollisiin opintoihin että elämänmuutokseen liittyvistä. Lämmittää, oikeasti. Varsinkin kun kannan alkuvuoden hiljaisuuteni kanssa maailman ensteks huonoimman bloggarin viittaa.

Nyt kun uskaltauduin bloginkin puolella kaapista ulos, ymmärtänette myös miksi olen vähän huolissani näistä kouluhommista. Vähän eri tavalla huolissani kuin aiemmin. Että kun olen perheen ainoa aikuinen niin miten hullua tämä on. Mutta. Kerrankos tuota. Hullutellaan. Koen ihan oikeasti että opinnot on paras investointi, jonka voin itseeni tehdä. Mutta, tokihan mun opiskelemaan lähteminen vaikuttaa muuhunkin perheeseen. Ja se on se mitä tässä aika isolti jännittelen.

Mulla ei ole koskaan ollut niin varma olo mistään ammatillisesta hommelista, kuin nyt on tästä. En mä toki täysin satavarma voi olla että uusi ala olisi varmasti se mun juttu, se selviää täysin sitten vasta kokeilemalla. Mutta siitä olen niin varma kuin varma voi olla, että tämä nykyinen ei ole se johon jään. Ja polte tuohon uuteen mahdolliseen alaan on niin iso että nyt kysytään taas malttia jota ei tahdo löytyä.

Kaikesta varmuudesta huolimatta mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Aika moni asia kun menee ihan todella kokonaan uusiksi. Pelkästään jo mun vuorokausirytmi. Mä olen ollut _aina_ vuorotyössä. En tiedä muusta. Mutta en malta odottaa sitä että pääsen toimimaan virastoaikana ja viitenä päivänä viikossa. Tiedän, toki siinäkin on varmasti ne omat nurjat puolensa mutta ihan todella se on nyt se, jota mä haluan ja odotan. On tullut todella isona yllärinä miten paljon nykyään syö se että muut on vapaalla silloin kun mä olen töissä. Haluan sosiaalista elämää!! Haluan normaalin vuorokausirytmin!! Haluan olla kotona silloin kun lapsetkin on!!

Toki muitakin syitä on, minkätakia vuorotyö ei tunnu enää omalta. Voisin jopa tehdä niistä oman postauksen jossain välissä. Niin iso asia tämä mahdollinen opintojen aloittaminen kuitenkin on että sitä huomaa pohtivansa ihan hassuja juttuja. Sellaisia, joita ei vaan millään muotoa voi edes tietää tässä vaiheessa. Onko musta opiskelemaan (miksei olisi?), sopeudunko mä opiskelijaksi (miksi en sopeutuisi ja toisaalta mitä väliä? Ei se koulu kestä kuin x-aikaa ja kunhan opinnot rullaa ja tulosta syntyy niin se on aivan sama tunnenko jotain opiskelijan identiteettiä vai en), pystynkö mä tähän kuitenkaan (tottakai pystyt!).

Lisäksi lapsethan huolettaa mua ihan järjettömästi. On se tietyllä tapaa iso muutos heillekin, että mä en ole enää vuorotöissä (josko syksystä eteenpäin ei enää kertaakaan tarvitsisi kirjoittaa vuototyö. Luulen että en ole koskaan kirjoittanut suoraan oikein). Ja tuleehan se arki muuttumaan varmasti elintasossakin. Mutta, väliaikaista väliaikaista. Yritän ajatella tätä näinkin että lapset saavat esimerkkiä siitä että joskus vaan pitää uskaltaa hypätä. Ja että ihminen voi sopeutua kaikkeen niin halutessaan.

Mähän kerroin vihdoin tuossa loppuvuodesta näistä koulusuunnitelmista mun vanhemmille. Että moi vaan, olen Kukkis 36v ja pelkään edelleen kertoa tietyistä asioista mun isälle ja äidille. Ainakaan ilman että olen valmistautunut totaaliseen tyrmäykseen. Vaan niin yllättivät kuulkaa molemmat. Olivat oikein kannustavia ja sitä mieltä että ei yhtään huono idea. Äiti on toki tässä ehtinyt jo pariin kertaan heittää ne perinteiset ootkohan miten ajatellut elää-läpät, mutta ei laisinkaan tuomitsevasti. Vaan pikemminkin sillä sävyllä, että hän ei pysty auttamaan. No kuulkaa, sen verran oon kasvanut isoksi että oon yllättänyt sekä itseni että ennenkaikkea äitini ja säästänyt aivan hullun raivolla viimeisen vuoden. Mistään isosta summasta nyt ei ole kyse mutta kyllä voi kuulkaa vaikka astianpesukone hajota ihan vapaasti. Ostaa päjäytetään uusi. Käteisellä!!! Ja vielä jäisi pesämunaa. Toki tämä eroilu tässä hieman verottaa säästöjä (sekä Ekan puhelin joka meni hajoamaan neljä kuukautta ennen kuin oli lupa, ggrrrrrr) mutta kuitenkin. Menen ehkä perse edellä puuhun, mutta en sentään persaukisena!

Yhteishaun viimeinen päivä oli tänään. Pääsykoemateriaalit on hankittuna ja toivon mukaan ensi viikosta elo rauhoittuu niin että pääsen pikkuhiljaa pureutumaankin niihin. Mua jännittää ihan valtavasti ja pelottaakin. Isoja muutoksia on nyt ollut niin paljon. Mutta tämä on se muutos jota mä ihan tosissani haluan. Siitä se mun kouluun pääseminen ei ainakaan jää kiinni. Jos pelkkä halu toimisi mittarina, mulla olisi jo opiskelupaikka.


tiistai 28. maaliskuuta 2017

Lukuhaaste: Sekaisin Lovesta

4. Kirja lisää hyvinvointiasi


Luin tämän kirjan tuossa vuodenvaihteessa keskellä omaa eroprosessiani. Kun oma mieli yritti tasaantua, päästä eteenpäin ja ymmärtää. Tuntui jotenkin lohdulliselta nojata tieteeseen vaikeassa elämäntilanteessa. Että tavallaan kaikelle löytyy selitys myös tieteellisestä vinkkelistä. Kaikki ei olekkaan vain tunteiden summaa. Kärsin itse tällä hetkellä kirjassa mainitusta tunne-burnoutista, joten tietyllä tapaa on tuntunut hyvältä kun asioille on saanut nimiä. Että kaikki ei ole sellaista mielessä vellovaa sössöä, vaan sieltä pystyy erottamaan erilaisia kokonaisuuksia.

Mutta sieltä omista oloista sitten takaisin itse kirjaan. Olin lainannut tämän itseasiassa jo monta kuukautta sitten. Kauan ennenkuin ero oli edes tietoista. Luin sen kuitenkin vasta sitten erohässäkässä. Ja uskon että sillä oli jokin tarkoitus, että tämä oli odottanut kauan. Luin sen nimittäin juuri oikeaan aikaan. Tämä jos mikä oli se, mitä mun mieli tarvitsi juuri sillä hetkellä kun tämän luin. Sain paljon vastauksia kysymyksiin, joihin ei osaa vastata. Miksi musta tuntuu tältä? Miksi mä käyttäydyn näin?

Sekaisin lovesta kertoo rakkaudesta ja kiintymyksestä puhtaasti tieteellisestä vinkkelistä. Mitä tapahtuu solutasolla kun ihminen rakastuu? Tai ei enää rakastakaan. Miksi rakkaus sekoittaa pään niin totaalisesti? Kirjan on kirjoittanut lääkäri Emilia Vuorisalmi, joka on itse kiinnostunut nimenomaan rakkaustieteestä. Hän on kiinnostunut romanttisen rakkauden huumasta, niin kiinnostunut että kirjoitti tietokirjan aiheesta. Kirjaa varten hän perehtyi evoluutiobiologiaan, neurofysiologiaan sekä kulttuuriantropologiaan ja tämä näkyy lopputuloksessa. Edellä mainittujen lisäksi kirjassa selvitetään miksi mallit ja jääkiekkoilijat päätyvät yhteen, mistä puumailmiö johtuu ja minkä takia rakkaus aiheuttaa riippuvuutta.

Vuorisalmi kertoo myös rohkeasti esimerkkejä omasta elämästään, miten rakkaushormonit ja vietit ovat häntä vieneet. Ja itseasiassa konkreettiset esimerkit olivatkin ehkä se yksi syy, miksi tämä kirja tuntui niin omalta. Tunnistin itseni ja omaa toimintaani. Vuorisalmi nimittää itseään toipuneeksi parisuhdenarkomaaniksi, joten siksikin tuntui että tämä kirja tarjosi ainakin mun kaltaiselle ikuiselle romantikolle hyvin tarttumapintaa. Tämän on kirjoittanut joku, joka ei ole vain asiaa tai ilmiötä tutkiva. Joku, joka myös elää sitä tutkimaansa. Joku, joka on ihan yhtä hämmentynyt näiden asioiden kanssa kuin mäkin olen.

Koin kirjasta hyvin avartavaksi lauseen "rakastuminen ei siis ole tahtolaji, mutta rakastaminen on". Tuo on nimittäin asia jota olen itse pohtinut vuosien varrella paljon. Miksi rakastaa, mutta ei ole rakastunut? Toki sen tietää että se on ennenkaikkea valintaa, mutta miksi näin on? Tähän sai kirjasta monia vastauksia ja näkökantoja. Niin moni muukin asia vaikuttaa sinne kemialliseen cocktailiin, kuin vain tunteet joita koemme. Ja kun näitä luki nimenomaan sieltä tieteellisestä vinkkelistä, sai aika monta todella kutkuttavaa ahaa-elämystä. Ne on itseasiassa mun mielestä aina hyvän tietokirjan merkki. Että saat sellaisia elämyksiä, jotka nimenomaan herättelee sun omia hoksottimia. Saa avartamaan ja oivaltamaan.

Kirjassa pohditaan rakkautta hyvin monesta eri näkökulmasta. Ja esitetään teorioita ja apukeinoja myös rakkaudesta toipumiselle ja sydänsuruista selviämiselle. Vaikka tiede kulkee vahvasti mukana jokaisessa luvussa, on tämä todella helppolukuinen ja ymmärrettävä kirja. Tämä kestää monta lukukertaa ja on erityisen hyvä vaihtoehto silloin, kun ei oikein ymmärrä sitä omaa tunnemaailmaansa. Oli vastarakastunut, juuri sydämensä särkenyt, yksin elelevä sinkku, pitkässä parisuhteessa tai vastaeronnut. Tämä kirja ei kysy elämäntilannetta. Koin tämän niin avartavaksi lukukokemukseksi että kirja päätyy ehdottomasti myös mun omaan hyllyyn. Näkisin tämän myös todella hyvänä lahjaideana!

Erityisesti suosittelen Sekaisin Lovesta-kirjaa kaltaisilleni parisuhdetoipilaille.

Lukuhaaste täällä

lauantai 25. maaliskuuta 2017

...and then there were four

Noniin. Jokohan se olisi aika julkaista tämä. Muutaman teistä kanssa olenkin käynyt käänteitä läpi ainakin Facebookin puolella ja vähän muuallakin, mutta blogia olen pitänyt pimennossa. Heti ensi alkuun kiitos jokaiselle kuulumisia kyselleelle. Tuntuu hyvältä tietää että on kaivattu.

Vaikka mä olen aina kirjoittanut blogiin vaikeistakin asioista avoimesti, on tämän tekstin kirjoittaminen sekä julkaisu jotenkin tosi vaikeaa. En tiedä miksi. Tuntuu että olisi kamalasti sanottavaa mutta silti mitään ei tähän kuitenkaan saa aikaiseksi. Monta kertaa on ollut olo että no nyt tiedän mitä kirjoitan asiasta ja sitten kun istun näppikselle, ei mitään tule ulos. Ehkä on ollut vähän kirjoituslukkokin.

Meidän perhetilanne muuttui tuossa muutama kuukausi sitten. Uusioperheen taival päättyi eli mä ja Siippa erottiin. En tule blogissa läpikäymään mitään syitä tai seurauksia millekään, ne eivät tänne kuulu. Kerron sen verran kuitenkin, että Siippa on meidän elämässä ja arjessa edelleen todella tiiviisti mukana. Vaikka parisuhde ei toiminut niin perhe ei pirstaloidu. Ollaan hyvissä väleissä ja ystäviä. Asuttiinkin pitkään eron jälkeen saman katon alla. Ja edelleen asutaan lähekkäin.

Elämä on kyllä joskus kovin kummaa. Sekä hyvällä että huonolla tavalla. Ja oikeastaan tuntuukin että kaikissa asioissa on aina ne hyvät ja huonot puolensa. Ja pää ja tunteet sitten painelee siellä flipperissä mukana. Ihan äkkiseltään en keksi tunnetta, jota en olisi tässä viime kuukausina läpikäynyt. Ei tässä vieläkään nyt ehkä ihan tyyntä ole, mutta alan olla sitä mieltä että onko elämässä ikinä?

Näiden isojen elämänmuutosten keskellä on ollut hyvin selvää, miten tärkeitä tosielämän ystävät ja lähipiiri oikeasti ovat. Musta ei tuntunut oikein missään vaiheessa hyvältä että tilittäisin elämän tätä puolta esimerkiksi tänne blogin puolelle, vaikka tämä on ollut mulle yleensä hurjan luonteva kanava. Mutta nyt nimenomaan ne ystävät ja lähipiiri on olleet se, jotka ovat olleet keskiössä. Mihin on oksennettu vaikka mitä vuorokaudenajasta riippumatta. On ollut jopa häkellyttävää miten paljon ihmiset ovat ottaneet koppia. Jokaisella on kuitenkin myös ne omat juttunsa aina päällä. Silti mun perään on jaksettu huudella ja on jopa pahoiteltu jos nyt ei koko ajan olla jaksettu huolehtia myös musta. Jos jotain oon osannut elämässäni tehdä oikein, niin valita ystäväni. Miten oikeita asioita he ovat osanneet nyt tehdä ja sanoa. Oon oikeasti aivan järjettömän kiitollinen mun ihmisistä, ihan jokaisesta.

En tiedä vielä millaiseksi tämä blogi muotoutuu, jatkuuko se edes? Tai mistä tulen jatkossa kirjoittamaan. Todennäköisesti lapset ja kaikki perheeseen liittyvät käytännön jutut tulevat olemaan taka-alalla, joko pysyvästi tai hetkellisesti. Tiedän sitten paremmin, kun jotenkin muotoutuu omassakin päässä selväksi arki sekä se, mihin vedän rajan. Ehkä tästä tulee villi sinkkuäidin blogi jossa hipataan ja miehistellään (ah, olinkin jo tyystin unohtanut sen tunnekirjon mikä pyyhältää yli kun kävelet pitkin walk of shamea) tai sitten täällä keskitytään jatkossa vain kirjoihin ja ruokaan. God knows, muualla somessa on tullut kyllä setvittyä sinkkuelämää alulle, voi olla että pidän blogin puhtoisena ja viattomana niiltä osin. Aika näyttää. Tai sitten käyn perustamassa jonkun uuden anonyymin blogin kaikelle mikä ei kestä päivänvaloa ja johon oksennan kaikki morkkisjutut.

En tiedä onko teillä muilla eronneilla olleet asiat miten tai oletteko edes huomanneet moista. Mutta me ollaan ainakin päästy taas hyvin juorujen ja puheenaiheiden kohteeksi. Se on jotenkin jännä miten tietyllä tavalla yksityisestä tulee julkista ja ihmisten uteliaisuudella saatika käytöstavoilla ei ole mitään rajaa. Miten jokaiselta kyllä löytyy tarvittaessa se mielipide, sillä ei tunnu olevan väliä osuuko se totuuden kanssa miten paljon yksiin. Näiden seikkojen takia tämän elämänmuutoksen myötä on joutunut sanomaan muutamalle ihmiselle myös hyvästit. Sekä minä että Siippa. Kun ei vaan jaksa sitä että jatkuvasti pahoittaa mielensä muiden sanomisista. Ehkä se onkin niin että isojen elämänmuutosten edessä ne arvot ja ihmissuhteet punnitaan. Tuntuu silti oudolta että tietyllä tapaa Siippa ei häviä mun elämästä mihinkään (ja toki sitä en edes halua, mutta viittaan tällä nyt suoraan ystävyyteen), mutta muutama ihminen hävisi. Olo on nyt kuitenkin käsittämättömän kevyt.


Samaten en tiedä miten muut ovat kokeneet erotessa, mutta mä olen vastaanottanut aivan järkyttävän määrän osanottoja. Okei, tämä on nyt ehkä niitä juttuja ja seikkoja joihin ei ole olemassa oikeita sanoja. Mutta eihän kukaan ole oikeasti kuollut? Samaten hyvin moni tuntuu tietävän lähtökohtaisesti miltä musta tuntuu. Että on nyt varmaan tosi vaikeaa ja kova paikka kun on lapset ja kaikki. Tiedän että ihmiset tarkoittaa vain hyvää ja oikeasti arvostan. Mutta kun kuuntelet ne samat asiat lukuisia kertoja ja vakuuttelet jatkuvasti että kaikki on hyvin, niin alkaa kieltämättä miettimään että voisikohan näitä keskusteluja käydä jotain muutakin kautta? Että vaikka en nyt riemusta tässä pompikaan niin en myöskään märehdi. Miksi se automaattisesti olisi niin että nyt ryvetään?

Poikkeuksiakin kyllä oli. Pakko mainita huikea ja mahtava Milla, joka ensitöikseen onnitteli uudesta elämäntilanteesta. Just näin, rohkea veto mutta oikeasti just noin! Ei näitä asioita olla äkkipikaisuuksissa tehty. On mietitty, harkittu ja puhuttu. Ja joskus lopputulema on tämä. Näillä vuosirenkailla sitä osaa ehkä jo välttää sen tietyntyyppisen draaman, varsinkin kun sille ei ollut mitään aineksia. Vaikka tässä on rutkasti myös niitä nurjia puolia, niin varmasti on myös paljon hyvää, niin raadolliselta kuin se saattaa kuulostaakin. Sitä voi valita, miltä kantilta näihin asioihin suhtautuu, miltä kantilta niitä katselee ja miltä kantilta sitä lähtee elämään. On oikeastaan pakkokin, jotta selviää ja jaksaa.


Tiedän että siellä ruudun takana lukee ainakin muutama henkilö, joiden kanssa tätä asiaa on läpipuitu. Toivon että kukaan ei pahoita mieltänsä noista edellisistä kappaleista. Se oli vain huomio jonka olen tässä nyt viime kuukausina tehnyt ja joka tuntui luontevalta tuohon kirjoittaa. Kuten jo mainitsinkin, ei ole olemassa sellaisia oikeita sanoja jotka luontevasti näissä tilanteissa tulisi ulos tai jotka osaisi sanoa. Ihan oikeasti olen kiitollinen että ollaan huolissaan. Olkaa jatkossakin.

Nuo sivupalkin kuvaukset ja muut päivittelen jahka sille päälle satun ja kun siltä tuntuu. Siipallekin täytynee keksiä joku toinen kutsumanimi. En tiedä minkä verran hän jatkossa tulee täällä esiintymään, mutta ehkä joskus jonain sivumainintana kuitenkin. Note to self, älä keksi tuleville tyypeille mitään kumppanuuteen liittyviä bloginimiä.

Matka on tässä jo tovin jatkunut Ekan, Tokan ja Kolmosen kanssa nelistään. Paljon on vielä uutta ja ihmeellistä, pelottavaa ja vierasta. Me kaikki (myös Siippa) voidaan kuitenkin hyvin ja se on pääasia. Tästä tekstistä tulikin paljon pidempi kuin olin ajatellut. No, voitaneen todeta että kirjoituslukko on voitettu. Kohti kevättä ja uusia seikkailuja! Mä olen utelias näkemään mitä vastaan tulee.


Ps. Muistakaa aina kysyä ihmisiltä että mitä niille kuuluu! Se on pieni lause, mutta aivan käsittämättömän tärkeä.