tiistai 11. heinäkuuta 2017

Lukuhaaste: Et kävele yksin

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis


Noniin myönnettäköön heti kättelyssä että oma elämäntilanne varmaankin saneli pitkälti sen, miksi tämän kirjan nimi tuntui itsestä kauniilta. Ja onhan se! Jo pelkkä ajatus siitä, että ei ole yksin, tuntuu kauniin lohdulliselta. Ihan kenelle vaan.

Juuli Niemen Et kävele yksin on viime vuoden Junior Finlandian voittaja. Mähän olen kaunokirjallisuuden Finlandiat pyrkinyt aina lukemaan mutta nyt tämä junnupuolenkin voittaja tuntui tällä kertaa niin mielenkiintoiselta, että halusin ehdottomasti lukea. Lisäksi kirja on kerännyt osakseen silkkaa suitsutusta, lukijakunnan ikäjakaumasta riippumatta.

Kirja kertoo kahdesta nuoresta, jotka ovat hyvin erilaisista maailmoista. Egzon on maahanmuuttajaperheen lapsi joka ei ole koskaan käynyt ulkomailla. Ada on taas kantasuomalainen boheemin kodin kasvatti. Erinäisten yhteentörmyksien siivittämänä Egzon ja Ada kohtaavat ja rakastuvat. Ensimmäinen rakkaus on juurikin niin maailmaa ravisutteleva kokemus, kuin sen kuuluukin olla. Niin hyvässä kuin pahassa.

Tarina oli ihanaa penturakkautta! Tätä luki sydämen kuvat vilkkuen silmissä. Ja itseasiassa oli sekä lohdullista että pelottavaa todeta ja huomata että ei ne rakkauskuviot eroa meidän vanhempienkaan kuvioista juurikaan. Toki ikä ja kokemus tuo jotain oppia, mutta noin pohjimmiltaan. Samoja juttuja sitä pyöritellään. Samoja keinoja käytetään. Samoista jutuista toivutaan ja nautitaan.

Kumpikin nuori kasvaa kirjan aikana valtavasti, osittain ensirakkauden takia ja osittain sen tukemana. Molemmat hahmot olivat myös hyvin käsinkosketeltavia ja todellisen oloisia. Itse löysin tarttumapintaa molemmista, monet tapahtumat olivat myös lähes suoraan kuin omasta teini-iästä. Kumpikin hahmo ystävineen kasvukipuilee kohti aikuisuutta.

Mun mielestä on erityisen hienoa, että Juuli Niemi on suunnannut tämän tarinan juuri nuorille. Koska hänen kerrontatapansa on niin järjettömän kaunis. Mahtavaa että upeaa ja uniikkia kielenkäyttöä ei suunnata vain aikuisille lukijoille. Vaan sanoilla hellitään myös nuorempaa lukijaa. Vaikka tämä nyt toki on ikärajaton romaani.

Jos Skam on suunnattu kaikenikäisille, sitä on myös Et kävele yksin. Tämäkin avaa edetessään teinien sielunmaisemaa aivan upeasti. Jos tykkäsit Skamista ja kaipaat jotain sen aukon täytteeksi joka Skamista jäi, tää on sun kirja.

Lukuhaaste täällä

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Yksin on hyvä olla

Ihmisellä on jännä tarve pariutua. Joskus muinoin sitä tarvetta on määrittänyt paljon ihan taloudellisetkin seikat. Ehkä sosiaalinenkin asema. Nykypäivänä pariutuminen ei enää tarvitse varsinaisia muotoseikkoja, vaan voidaan pääsääntöisesti puhua pelkästä halusta. En tiedä onko se halu sisäänrakennettua vai mallista opittua. Että kun muutkin niin minäkin. Niin tai näin, se tarve sille pariutumiselle on ja parisuhteessa eläminen on edelleen eräänlainen standardi. Yksineläjät ovat jotenkin outolintuja, vaikka eivät mikään pieni joukko enää olekkaan.

Mä tuossa kotvanen sitten kokeilin hieman pariutua. Tai ehkä se on vähän liian vahva ilmaisu. Kokeilin että miltä tapailu tuntuu. Ja vaikka koko touhu kaatui kummallakin tapailemiskerralla musta riippumattomista syistä, tuli hyvin selväksi että nyt ei kyllä ole aika moisille. Ja olen tosi ok sen ajatuksen kanssa. Olen tyytyväinen että kokeilin mutta vielä tyytyväisempi kun homma ei johtanut mihinkään.

Vaikka tämä kesä tässä näin on melkoisen lupsakkaa aikaa aikatauluttomuuksineen, tulee syksy olemaan varmasti melkoisen haipakka. Uutta asiaa tulee paljon ja isoimpana haasteena toimii varmaankin se että edes opin uudestaan sen, mitä on olla opiskelija. Edellisestä kerrasta kun on vierähtänyt melkoinen tovi. Koulu tulee olemaan lasten ohella mun tärkein juttu ja se, johon haluan puskea kaiken mahdollisen ajan ja energian. Jos siinä jossain välissä ehdin myös vähän urkkaamaan ja lukemaan ja kenties näkemään ystäviäkin niin olen tyytyväinen.

No kun ihmisellä on tämä kovin voimakas tarve pariutua, niin se on jännä huomata miten kovasti mullekin sitä tyrkytetään. Tietäisittepä sen määrän, miten moni on kehoittanut liittymään esimerkiksi Tinderiin. Eikä siinä, mä en missään nimessä sano että Tinder olisi huono vaihtoehto. Mä vaan en koe sitä tällä hetkellä mun vaihtoehdoksi. Musta tuntuu että mulla ei tällä hetkellä riitä tahtotilaa, aikaa tai edes kapasiteettia mihinkään yrittämiseen. Toki jätän aina option sille jos jostain vain pelmahtaa eteen jotain. Sillälailla yrittämättä. Mutta tarkoitankin nyt sellaista että lähtisin itse hakemaan. Vaikka nyt sieltä Tinderistä. En vaan nyt pysty. Ja oikeastaan kaikista isoimpana; en vaan nyt halua.

Mä olen jopa valmis olemaan ilman seksiä, kun läheisyyttä saan kuitenkin lapsilta ja ystäviltä. Ja painotetaan nyt suuresti, läheisyys ja seksi on kaksi aivan valtavan eri asiaa. Seksissä voi olla mukana myös läheisyyttä mutta läheisyys ei aina tarvitse sitä seksiä. Ja koska mulla ei ole tällä hetkellä intoa yrittämiseen, voin olla myös ilman seksiä. Oon jo sen verran iso tyttö että tiedän että sitä kyllä ehtii.

Vaikka nämä kotineliöt on edelleen jotenkin tosi outoja, arvostan ihan tuhannesti hetkiä kun saan olla täällä yksin. Kun mulla on ihan oma rauha. Koen edelleen että se kommuuni olisi mun juttu, mutta tosiaan vain sillä ajatuksella että pystyn tarvittaessa myös sulkeutumaan pois siltä yhteisöltä. Mulle itselleni on ollut jopa hieman yllätys että miten hyvin tämä yksinolo mulle sopii. Miten vähän kaipaan ketään vierelle. Huomaan jatkuvasti ikävöiväni meidän perhekuvioita, mutta parisuhdetta en ole ikävöinyt kertaakaan. Siksi onkin niin omituista että se tarve parisuhteelle pitäisi olla. Kun ei ole!

Musta on ihanaa seurata vierestä ystävien pariutumista ja parisuhteita. Nähdä onnea ja onnellisuutta. Mutta on myös omituista, että pariutuneet ystävät eivät tahdo ymmärtää että mun on hyvä näin. Että mun ei nyt tarvitse etsimällä etsiä mitään. Että mulle riittää lasten ja läheisten seura. En ihan oikeasti kaipaa tähän nyt mitään väkisin haettua tai uutta. Olen tyytyväisenä suhteessa ihan vaan itseni kanssa. Miksi se on niin vaikea käsittää? Mua jopa ehkä vähän harmittaa että joudun tätä muille niin kovin vakuuttelemaan. Ymmärrän että tarkoitusperät ovat hyvät, mutta silti. Mä en osaa nähdä oikein mitään seikkaa tällä hetkellä sellaiseksi, miksi tarvitsisin tai edes haluaisin sitä parisuhdetta. Pelkkä seksi ei taida kuitenkaan riittää? Mä en näe parisuhdetta tällä hetkellä sellaisena, että se symboloisi mulle oikein mitään. Tai että saisin parisuhteesta elämääni jotain lisää.

Toki musta olisi kiva jonain päivänä rakastua. Tai edes jotain. Mutta en varsinaisesti kuitenkaan koe että sille olisi välttämättä tarvetta. Pystyn olemaan ilmankin. Näinkin tuntuu hyvältä. Koska mulla on elämässäni aivan valtavasti rakkautta. Musta tuntuu myös todella kaukaiselta ajatukselta että enää koskaan asuisin kenenkään kanssa yhdessä. Voisin ehkä jonain päivänä olla avoin parisuhteelle mutta perhe mulla jo on. Siinä on toki tilaa, mutta välttämättä en itse haluaisi rakentaa mitään kovin perinteisiä malleja enää. Mä voin kyllä kiintyä mutta en tiedä haluanko lasten kiintyvän. Tarvitseeko sen parisuhteen ulottua myös lapsiin asti?

Tottakai on sitten sekin että tarvitseeko kaikesta aina kehkeytyä edes parisuhdetta? Mun mielestä ei. Mutta meneppä sanomaan tuo ääneen! Tuntuu että se useimmiten kuullaan että haluan parisuhteen. Ja ehkä se joillekin onkin noin, en tiedä. Mutta itse ainakin olen vilpittömästi sitä tarkoittanut juurikin siinä lauseen merkityksessä; en halua. Lisäksi, kun se omituinen tarve sille pariutumiselle tuntuu olevan niin jostain syystä aika pitkälti kaiken ajatellaan aina päätyvän parisuhteeseen. Vaikeaa, vaikeaa.

Jatkuvasti uutisoidaan miten paljon Suomesta ja varsinkin Helsingistä löytyy yksineläviä. Ja että naiset on niin ronkeleita kumppaniaan valitessa. Mutta tosiaan ehkä heistä kaikki ei olekaan pakolla yksin. Vaan ehkä he ovat yksineläviä ihan omasta vapaasta tahdosta. Parisuhde ei ole enää nykypäivänä niin tarpeellinen kuin se on joskus ollut. Edelleen olet tietynlaisessa sosiaalisessa funktiossa outo, jos olet yksin. Mutta enää se ei ole välttämättä pakon sanelemaa. Jos pystyt saavuttamaan kaiken mitä haluat yksin, miksi pitäisi lähteä parisuhteeseen joka ei tunnu hyvältä? Tekeekö se susta silloin liian valikoivan?

Mulla on hirveän paljon työn alla ja opeteltavana juttuja yksin olemisesta. Kuten miten tehdään ruokaa vain yhdelle. Tai miten saada koneellinen pyykkiä kasaan kun on yksin. Tai miten ostetaan kaupasta vain muutaman päivän kamppeet yhdelle. Tuntuu että haluaisin oppia näitä nyt tässä ensin. Ennenkuin kukaan ihminen tulee sotkemaan mun rutiineja.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kuulumisia part. 3

Tikistetäänpäs vielä kolmas ehta kuulumispostaus tälle kuulle. Josko sitä sitten saisi pöydän tyhjäksi niidenkin osalta. Meille ei kuitenkaan ihan oikeasti kuulu mitään niin ihmeitä, ihan perusarkea. Mutta kun ei hetkeen kirjoita niin kertyyhän sitä kaikkea.

Kolmas on isänsä kanssa vähän reissun päällä ja kissut tuli meille hoitoon. Olipa ihana nähdä se pienen eläimen (siis kissojen, ei lapsien) riemu kun tulivat tuttuun paikkaan. Meidän kisut on olleet muutaman kerran vieraissa paikoissa hoidossa ja ovat olleet varsinaisina pullonharjoina ekat päivät. Oli niin kiva huomata että kylläpä vaan karvapallo muistaa, vaikka ei moneen kuukauteen täällä ole ollutkaan. Että tämä on ihan tuttu paikka. Puhumattakaan tietysti siitä miten kivaa meille muille on ollut kun talossa on taas eläimiä. Vaikka meillä lemmikkikuumeillaan jatkuvasti, ei olla kuitenkaan hankkimassa taloon nyt mitään karvatassuja. Haluan nimittäin että kissuille on täällä hoitopaikka aina kun sitä tarvitaan.

Kaupunkiviljelystä starttasi kolmas vuosi. Partsilla kasvaa ja kehittyy kahta eri tomaattia ja näköjään myös mansikkaa. Partsihan on meillä se, johon mun äiti kantaa joka vuosi kasvatettavat ja mä sitten vaan yritän pitää ne hengissä ja noh, kasvattaa. Viljelylaatikoissa kasvaa tänä vuonna raparperi, rosmariini, timjami, vahapapu, herne, kehäkukka, pari erilaista pinaattia, härkäpapu, palsternakka, neljää erilaista salaattia, porkkanaa, punajuurta, sipulia ja valkosipulia. Nämä nyt ainakin ne mitä muistan, pikkasen karkasi mopo tuossa kylvövaiheessa nimittäin. Kun tämä kesäntapainen on ollut niin viileä niin ihan vielä en ole varma mitkä kaikki sieltä satoa antaa, mutta katsellaan sitä sitten tuossa. Ja ehtiihän tässä kylvämään vielä uusiksi jos joku ei millään lähde itämään. Edelleen mullan tonkiminen on aivan järjettömän terapeuttista ja olen alkanut haaveilemaan myös avomaaviljelystä. Katsellaan, katsellaan...

Vaikka me ei Kolmosen isän kanssa parisuhteessa ollakaan, vietetään kuitenkin todella paljon aikaa lasten kanssa yhdessä. Koska meillä on niin kivaa porukalla. Nyt lasten loma-aikana tämä on välillä vaatinut vähän järkkäilyjä, me vanhemmat kun ollaan kuitenkin osittain kesä töissä. Kaikista helpoin vaihtoehto tällä hetkellä on ollut se, että ollaan sitten myös yövytty koko porukka samassa osoitteessa. Vaikka meillä on lyhyt välimatka niin kyllä vaan kuulkaa kysyy lähteä alkuyöstä jonkun leffaillan päätteeksi samoamaan omaan himaan. Kun tietää että aamulla soi kello ja siinä menee hetki sitten kuitenkin rauhoittuessa unille. Ja kun täällä meidän neliöissä, sekä Kolmosen isän neliöissä on tilaa kaikille myös nukkua niin helpoimmalla ollaan menty.

Tämä järjestely on saanut mut jälleen haaveilemaan kommuuniasumisesta. Se olisi kyllä niin mun juttu. Miten kivaa olisi, että olisi se oma tila ja rauha mutta sitten myös se yhteisö siinä samoissa neliöissä. Ehkä vähän omaa pihaakin jossa voisi porukalla olla ja syödä ja mitä nyt haluaakaan. Mä en edes pidä itseäni mitenkään maailman sosiaalisimpana ihmisenä mutta kaikista kotoisimmalta tuntuu kun katon alla on muitakin. Tosin kyllä sillä rajoitteella, että mulla on se omakin tila johon pääsen sulkeutumaan. Ja tuossa kun taas mietiskelin mistä riivin rahat kasaan kun kaikki laskut kasaantuu taas yhdelle kuukaudelle, niin en kyllä lakkaa ihmettelemästä sitä että miten näitä kommuuniratkaisuja ei tässä maassa ole enempää. Kun pelkkä asuminen on niin älyttömän kallista. Ja kaikista paras skenaario tässä olisi se, että lapsilla olisi aina seuraa, lapsenvahtiminen onnistuisi ristiin jne jne.

Ja koska elämäni mullistuu opiskeluiden myötä melkolailla, on koulujutuista pakko jauhaa tässäkin postauksessa. Jätin tällä kertaa tänne vimoiseksi niin on helppo skipata jos ei kiinnosta. Sain kun sainkin sen opintovapaan joten ei tarvinnut irtisanoutua. Otin kyllä sillälailla varman päälle että hain sitä vain ensialkuun syyslukukaudeksi. Koska mitä jos tämä onkin maailman suurin virhe jonka olen tekemässä? Tuskin on mutta pakko oli jättää pieni pelivara. Varsinkin kun ei ole pakko pitää opintovapaata putkeen vaan sen voi hakea pätkissä.

Työyhteisö nyt siis tietää mitä on tapahtumassa. Ja vastaanotto on ollut kieltämättä mielenkiintoista. Pääsääntöisesti tosi kannustavaa ja positiivista. Mutta paljon kyselyitä tämä on herättänyt. Eritoten mikä susta sitten tulee ja mitä sä sitten teet tuntuu olevan se suosituin. Ja tässä kyllä jotenkin huomaa tämän Suomen koulukeskeisyyden. Mun tuleva titteli nimittäin on sellainen, että se skaala mitä voin tehdä, on melkoisen laaja. Ja se viehättää mua aivan älyttömästi! Musta on ihan mahtavaa että se mitä voin tehdä, vaatii melkeinpä useamman minuutin monologin kuin selittyisi vain yhdellä lauseella. Ja tämä tuntuu kyllä olevan tosi vaikeaa toisten ymmärtää. Suomessa kun edelleen valmistutaan niin että sun titteli jo kertoo sen mitä teet.

Tokihan mä nyt tiesin että kysymyksiä ja ihmettelyjä tulee. Mun kouluunhakeutumisesta kun tiesi työpaikalla vain kourallinen ihmisiä. Ja esimiehellekin kerroin vasta sitten kun pääsykokeet oli ohi, puolitoista viikkoa ennen kuin kävin sitten kertomassa että olen päässyt kouluun. Mutta ihan oikeasti se on yllättänyt että ihmiset haluaa niin tarkkaan tietää _mitä_ mä sitten teen kun olen valmistunut. En mä tiedä! Mitä sillä on edes väliä? Kyllä mulla on vahva luotto siihen että se oma polku selviää sitten opintojen aikana. Toki on tietyt jutut mitkä mua on ajanut että olen alunperin edes hakeutunut tuonne kouluun, mutta ei mulla tietenkään nyt mitenkään täysin selvät suunnitelmat ole tulevan työuran suhteen. Ja se mua just viehättääkin ihan älyttömästi. Että ei tarvitsekaan tietää. Tosin täytyy antaa nykyisille työkavereille senverran armoa että kun tämä nykyinen duuni on just sellaista, jossa titteli jo kertoo mitä sä teet. Niin onhan se nyt ehkä hämmentävää että toisinkin voi olla.

Noniin kello on reilut yksitoista aamupäivällä ja mä sain tässä kirjoittamisen ohella juuri aamupalan syötyä. Ja nyt pitäisi alkaa perehtymään aikuiskoulutustuen hakemiseen. Eikö se raha vaan voisi jotenkin lopahtaa mun tilille? Inhoan hakemis- ja paperirumbaa! Mutta nämä kiireettömät arkivapaat on kyllä ihania ja toivon että myöhäisiä aamuja olisi luvassa koulunkin aikana. Tämmöiset hetkittäiset fredagsmysit kyllä lataa. Varsinkin jos olet valvonut melkein aamuneljään ennenkuin uni tuli. Yövuorot, teitä ei varsinaisesti tule ikävä!

Taidan kuitenkin vielä hetkisen paneutua The Weekndin tuotantoon. Lauantaina nimittäin ollaan Pride-kulkueen lisäksi aivan High for this!

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Lukuhaaste: Kielletty hedelmä

22. Kuvitettu kirja


Mä olen jotenkin hurjan huono lukemaan sarjakuvia. En ole kauhean visuaalinen tyyppi, tykkään muodostaa kuvat lukemani perusteella omassa päässäni. Tykkään että teksti ruokkii mun omaa mielikuvitusta. Jostain syystä koen että kuvat torpedoi itse kerrotusta tarinasta jotain pois. Jos kyse on siis kirjoista. Leffat ja muut on ihan eri asia.

En oikein tiennyt miten suhtautua tähän lukuhaasteen kohtaan. Toisaalta olin utelias, toisaalta ärsytti. Että onko pakko? Kielletty hedelmä oli tähän aivan ässä valinta ja lisäksi se oli myös aivan törkeän hyvä kirja! Joka ei olisi ollut puoliksikaan niin hyvä pelkkänä tekstinä.

Kielletty hedelmä on ruotsalaisen Liv Strömqvistin ensimmäinen suomennettu kirja. Liv on länsinaapurissa tunnettu sarjakuvanpiirtäjä, feministi ja radioääni. Kirja kertoo pitkälti pimpistä ja sen historiasta. Miten naisen sukuelimiä on kautta aikojen esitelty, miten ristiriitaista, stereotyyppistä ja päinvastaista suhtautuminen on milloinkin ollut. Naisen sukuelimiä tarkastellaan eri kulttuurien kautta, eri aikakausien kautta ja ennenkaikkea huumorin kautta. Kirja on nimittäin todella mustalla tavalla hauska. Ironinen sekä sarkastinen.


Kirjassa on paljon tekstiä mutta tämä on puhtaasti kyllä sarjis. Ja todella hyvin piirretty sarjis. Mukana on paikoin vähän telaketjua, mutta se sallittakoon Liville koska hän on sen verran kovemman luokan fenimisti. Ja jälkimaku kirjasta oli kuitenkin hyvin asiallinen ja informatiivinen. Ei mitenkään liian raudan makuinen.

Kielletty hedelmä on todella tärkeä kirja. Ja se, että se tuo tärkeää asiaa esille vähän erilaisessa paketissa on nimenomaan tässä se kaiken ydin. Tätä samaa asiaa tuskin olisi jaksanut lukea pelkässä tekstimuodossa, vaikkakin huumori olisi ollut samalla tavalla mukana. Huumorin lisäksi tämä aihe tarvitsi nimenomaan tuekseen vahvan kuvituksen. Ja itseasiassa jälkikäteen mietiskelin että kirjan mustavalkoinen värimaailma tuki myös itse kerrontatapaa. Värillisenä kuvituksena tämä olisi ollut jotenkin... yliampuva. Nyt se oli juuri sopivanlainen.

Mulle kirjan parasta antia oli nimenomaan historia. Vähän joka vinkkelistä tuotiin historiaa esiin ja mähän rakastan historiaa, ihan kaiken kohdalla. Kielletty hedelmä ruokki mun sisäistä hissanörttiä jokaisessa luvussa. Paljon oli juttuja jotka tiesinkin (jotka tulivat piirrettynä kuitenkin tavallaan ihan uudessa valossa), mutta paljon tuli myös ihan uuttakin tietoa. Ja kuten jo mainittua, tämä kirja oli hauska. Höröttelin menemään melkein joka sivulla. Koen jopa että Kielletty hedelmä ruokki mun mielenkiintoa kuvitettuja kirjoja kohtaan niin paljon, että voisin lukea niitä toistekin.

Tämän lukaisi parissa tunnissa. Voisin vakavasti harkita tätä myös omaan hyllyyn, kestää nimittäin useammankin lukukerran. Ja voisi olla myös hauska lahjaidea. Jokatapauksessa hyvin vahva lukusuositus tälle! Ette nimittäin voi edes kuvitella miten älyttömiä ja absurdeja juttuja mm. tutkijat ovat ajaneet läpi viitaten naisen seksualisuuteen ja sukupuolielimiin. En halua spoilata, lukekaa itse!


Lukuhaaste täällä

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Kuulumisia part. 2

Noniin nyt kun the uutinen on heitetty ilmoille, voikin palata kuulumisten kakkososion pariin. Jonka kirjoittaminen näköjään venähti ihan hemmetisti. Mä nimittäin en nykyään ole hirveästi juurikaan koneella. Surffailen ja sometan kyllä joo, mutta puhelimella. Bloggaamiseen luuri ei taas sovellu yhtään joten tämä tahtoo jäädä. Noh, minusta kuuluu kun minusta kuuluu. Miksiköhän muuten tunnen jatkuvaa tarvetta selitellä tätä kirjoittelemattomuutta?

Jauhetaan vähäsen vielä kouluhommista. Tosiaan pääsykokeet siis meni tänä vuonna senverta nappiin että syksystä mä sitten olen täysipäiväinen opiskelija. Kirjallisen kokeen jälkeen mulla oli tosi hyvä mieli. Mulla nimittäin iski lukemisen suhteen aivan totaalinen väsy siinä loppumetreillä ja päivää ennen pääsykoetta teki mieli tehdä lähinnä siitä luettavasta materiaalista lennokkeja. Itse kokeessa sitten huomasin kuitenkin että hitto mähän osaan ja tiedän näitä juttuja! Olin osannut lukea ja poimia just ne oikeat jutut sieltä ja se antoi kyllä itselle jotenkin tosi kivasti itseluottamusta. Ja tuntui siltä että vaikka en pääsiskään jatkoon niin ihan sama. No kutsu jatkoon ja haastatteluun sitten tuli, joka sujui musta sekin aika jees. Tosin noista on hirmu vaikea sanoa kun ei tiedä tarkkaan mitä hakevat. Ruoskin itseäni jälkikäteen hieman siitä että soveltuvuuskokeessa (joka siis iskettiin haastattelussa ensimmäisenä kouraan) mokasin pari kohtaa. Että siihenkö se nyt sitten kaatui? No ei kaatunut. Vieläkin on vähän epäuskoinen olo.

Opiskelupaikan onnesta huolimatta mua pelottaa hurjasti ja vieläkin arveluttaa se millä me eletään. Mutta nyt taas kun tässä tahkoan näitä juhannuksen yövuoroja niin on pakko sanoa että tällä hetkellä tuntuu siltä että aivan sama, mä en jaksa enää tätä kolmivuoroa! En ehdi palautumaan näistä vuorohyppelyistä, haluan tylsän ja tasaisen virastoarjen. Opintovapaata on nyt haettu ja ennen koulun alkua palautettavaa ennakkotehtävääkin vähän jo silmäilty.

Vuosi sittenhän huutelin kovasti miten saisi olla kyllä viimeinen työjuhannus. No, hihnan äärellä ollaan tänäkin vuonna. Mutta nyt se ei ole niin paljoa harmitellut. Tai on mutta ei samalla tavalla kuin vuosi sitten. Toki olisin hurjan mielelläni vapaalla. Mutta en olisi kyllä tänä vuonna yhtään sellaisen rymyjuhannuksen perään, jota suurin osa kavereista näkyy viettävän. Olen aivan hurjan väsynyt, siis ei vain sellaisella nukkumaaaaaan-tavalla. Vaan oikeasti uuvuttaa. Loman alkuun on kuusi työvuoroa.

Maailman tila on taas ollut viime aikoina melkoisen ikävä. Ihan täällä kotimaan rajojen sisäpuolellakin sattuu paljon mutta erityisen ahdistavia on olleet uutiset maailmalta. Meidän perhe suuntaa erilaisin kokoonpanoin tänä kesänä reissuun useammankin kerran, joten terrorismi ja terrori-iskut on olleet nyt juttuja jotka on mielellä ja puheissa. Ja on kuulkaa melkoisen vaikeaa jutella asiasta teineille. Kun lomaa odotetaan innoissaan ja sitten on pakko nostaa tapetille näitä tämmöisiäkin. Vaikka mä sinänsä uskonkin puhtaasti siihen että jos sattuu terrori-iskun uhriksi niin on sattunut vaan paska tuuri ja on väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta siitä huolimatta mä en voi kuitenkaan luvata mun teineille että mitään ei voi meille sattua. Koska voi. Meidän lomakohteet nyt ei varmaankaan ole niitä todennäköisimpiä iskujen kohteita mutta toisaalta onko mikään paikka enää suojaisa? Jokatapauksessa, on keskusteltu nuorison kanssa että miten toimia jos sattuisi keskelle terrori-iskua. Olin (positiivisesti) yllättynyt että samantyyppisiä oli puheltu jo koulussakin, tosin sillä idealla jos kouluun sattuu iskemään kouluampuja. Tuntuu tosi hurjalta että tämmöisistä joutuu puhumaan. Ja ahdistavaltakin. Eletäänkö me oikeasti maailmassa jossa mun täytyy opettaa mun nuorille miten niiden pitää toimia jos ne joutuvat keskelle terrori-iskua? Mutta ehdottoman tärkeää se on että näistä jutellaan koska jos jotain sattuu niin ehkä jostain takaraivosta muistuisi mieleen vähän toimintamallia.

No näiden uutisten seuraaminen ja asioista puhuminen on tehnyt mulle vähän sitä että ei haluttaisi lähteä mihinkään. En tietenkään halua elää pelon sanelemana mutta jotenkin on ollut vähän sellainen että hittoako sitä lähtee nyt ehdoin tahdoin riskeeraamaan mitään kun ei ole pakko. Ja varsinkaan ei huvita mennä lasten kanssa mihinkään. Isoihin ihmistapahtumiin tai vastaaviin. Ollaan kyllä menossa mutta sitä ei ole yhtään niin innostunut kuin ehkä voisi olla. Sitä miettii itsekin ihan toisella tapaa että miten pitäisi toimia jos ja ehkä ja kun. Ehkä jonain päivänä maailman tilanne on rauhallisempi?

Mä olen aika monta vuotta uikuttanut festarikuumetta ja tänä kesänä nyt sitten mennään. Takana on jo yhden päivän festari Rock the beach (kolmas kerta Foo Fightersia livenä, vetääkö ne ikinä huonoa keikkaa?) ja pikkuisempi festari Merefestit. Joka muodostui enempi möllöttelyksi hyvän ystävän kanssa, mutta hemmetin tarpeeseen tuli kyllä sekin. Edessä on vielä ainakin pari tapahtumaa. Provinssiin kuumeilin ihan tosissani mutta sekä kukkaro että aika ei nyt taipunut. Töitäkin kun täytyy jossain välissä tehdä ja olen ihan tarkoituksella vetänyt kesäksi sekä yövuorot että viikonloppuvuorot ihan minimiin. Eli ne viikonloput ja yöt kun ollaan töissä niin on oltava eikä niitä voi puljata pois. Mutta nyt nautitaan niistä mihin päästään. Myös maksuttomista sekä lasten kanssa käytävistä!

Päätin tuossa alkukeväästä että nyt mä hankin itselleni vihdoinkin uudet silmälasit. Kolmas rikkoi mun rillit pari vuotta sitten ja olen siitä lähtien mennyt pelkillä piilareilla. Mua nimittäin harmitti se rillien hajoaminen niin paljon koska tykkäsin niistä. Eikä niitä tietenkään saanut korjattua. Kunnes nyt sitten iski olo että tahdon rillit. Ja löysinkin aivan täydellisen ihanat yksilöt. Aivan mun näköiset. Jotka sitten hankin ja jotka on olleet ehkä paras tavarainvestointi ikinä. Nimittäin lähes joka kerta kun ovat päässä, joku kehuu niitä. Eivät nimittäin ole ihan tavanomaisimmasta päästä ja ovat musta hurjan kauniit. Mun äitikin ihastui niihin ja päätti sponsoroida mulle toiset lasit. Muistaa ilmeisesti vähän liiankin tarkkaan miten lahjakas mä olen rikkomaan ja hukkaamaan kaiken. Ja oli siis sitä mieltä että tarvitsen varalasit. Nyt mulla on siis käytössä kahdet tosi ihanat rillit. Eikä muuten huvittaisi käyttää piilareita enää ollenkaan! Ihanaa kun nykyään saa niin kivoja silmälaseja ja vähän kaikkea löytyy. Mulla on nimittäin ollut silmälasit vuodesta -91 ja olen hankkinut uudet rillit tyyliin kerran kymmenessä vuodessa. Eli aina kun laseja menee hankkimaan, on mallisto laajentunut ja kasvanut ja on ihan kuin olisi karkkikaupassa jouluna.

Mua vähän ärsytti se kaikki möly ja provosoituminen Hanna Sumarin kirjoituksesta. Siis siitä ravintolajutusta. Olipa taas yllättävää että joku on provosoitunut muiden vanhemmuudesta. Koska siitähän siinä oli pohjimmiltaan kyse. Varmaankin ehkä tarkoitus oli ihan hyvä mutta jälleen kerranhan koko juttu oli vanha kunnon meidän äiti on parempi kuin teidän äiti. Ehkä tässä on vähän sekin että mä en enää oikein osu tuohon kohderyhmään, joka siitä kirjoituksesta provosoitui. Mutta, koin kuitenkin että eihän tuossa ollut mitään uutta jota ei oltaisi jo kuultu joku sataan kertaan. Että vieläkö oikeasti joku jaksaa provosoitua? Musta olisi voitu ärähtää mielummin enemmän vaikka siitä uimahallikeissistä, jossa äiti painui saunomaan ja jätti viisivuotiaan poikansa itsekseen uima-altaaseen sillä seurauksella että poika hukkui. Saatiin onneksi elvytettyä. Siitä näkyi vain kourallinen blogikirjoituksia. Ehkä se sitten ei osunut riittävän lähelle ihmisten vanhemmuutta? Tai bloggaajien kohderyhmään.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Fuck yeah!

Vuosi sitten oli näin.

Tänä vuonna sen sijaan...








MÄ NIMITTÄIN PÄÄSIN KOULUUN!!!!!!!!!!

Olen aivan käsittämättömän onnellinen. Vähän on sellainen voi helvetin helvetti. Mutta ajattelin nyt kuitenkin tässä lillua ja hillua siinä ilossa että nyt mulla on joku mahdollisuus lähteä tavoittelemaan unelmiani. Pelottaa. Mutta nyt hypätään.


maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kuulumisia part. 1

Irtoaisikohan saikkupäivän ratoksi vähän kuulumisia? Laitoin vielä tuollalailla kivasti täkyn otsikkoon lähinnä itselleni, jotta tulisi mahdollisimman pian kirjoitettua lisää kuulumisia.

Taas on aikahypähdelty ja 2/3 lapsista on jo lomalla. Ekalla starttasi kesäloma itseasiassa jo reilu kolme viikkoa sitten ja Tokalla nyt sitten lauantaina. Kolmas päiväkoteilee vielä pari viikkoa ja jää sitten muistaakseni seitsemän viikon kesälomalle. Vai olikohan jopa kahdeksan? Eikä sinne omaankaan lomaan nyt enää niin mahdottomia aikoja onneksi ole.

En muista olenko kertonut että Kolmosella vaihtui tässä kevään aikana päiväkoti? Me järkeiltiin vaihtoa vasta tuonne syksylle, sillä ajatuksella että jos mä pääsen kouluun niin meillä ei enää ole oikeutta eikä tarvetta vuorohoidolle. Päiväkodin puolelta kuitenkin neuvottelivat hakuprosessin aloituksen jo tuohon keväälle, koska vuorohoitoon on aivan jäätävä tunku. Ja meillä sen tarve oli aika vähäistä tässä kevään aikana, siitäkin huolimatta että eletään kahden kodin arkea. Mä en itseasiassa edes tajua että mikä logiikka tuossa nyt on että noita vuorohoitoa tarjoavia päiväkoteja on lopetettu Helsingissä useampi ja sitten nuo jäljelle jäävät pursuaa lapsia eikä kaikille vuorohoitoa tarvitseville edes pystytä tarjoamaan hoitopaikkaa. Mutta kai tämänkin osaisi joku käyriä tulkitseva byrokraatti selittää.

Takaisin päiväkodin vaihtoon. Kun homma lähti rullaamaan niin kaikki tapahtui itseasiassa tosi nopeasti. Ja kävi niin ihanasti että saatiin paikka kaikista lähimmästä päiväkodista. Jossa tulee olemaan sitten tulevaisuudessa myös Kolmosen eskari. Ja vaikka tämä hoidonvaihto oli tosi jännä juttu ja osui tietenkin justiinsa siihen saumaan, kun Kolmosen isä muutti toiseen kotiin, on kaikki sujunut enemmän kuin hyvin. Enkä voi riittävästi painottaa millainen lottovoitto tuo uusi päiväkoti on ollut. Heti ensimmäisestä päivästä lähtien tuli olo että nyt, nyt ollaan rautaisten ammattilaisten ympäröimänä. En ole koskaan, en oman työni kautta tai nyt sitten vanhempana, törmännyt yhtä ammattitaitoisiin varhaiskasvattajiin. Ja miten onnekkaita me ollaan että just meidän lapsi saa viettää päivänsä juuri tuolla. Ei ole ollut kertaakaan epävarma olo mistään päivähoitoon liittyvästä. Ja mikä tärkeintä, Kolmas itse viihtyy. Hän itseasiassa sujahti mukaan ryhmään samantien ja löysi heti ensimmäisenä päivänä ryhmästä ystävän itselleen. Joka on edelleen se tärkein kaveri. Kolmas oli edellisessä päiväkodissa miltei kaksi vuotta, mutta hän ei kertaakaan ollut siellä yhtä vapautunut ja "kotonaan" kuin on tuolla uudessa päiväkodissa. Hän ei kertaakaan suhtautunut vanhassa hoitopaikassa aikuisiin yhtä vapautuneesti tai päässyt muodostamaan kaverisuhteita. Paljon johtuu varmastikin ihan siitä, että vuorohoito on niin erilaista ja ovi käy lähes koko ajan kun lapsia tulee ja menee. Mutta paljon on kiinni varmasti myös hoitajien ammattitaidosta. Ja tässä on nyt näkynyt valitettavasti räikeä ero päivähoidon vaihtumisen myötä. Mutta, me olemme erittäin, erittäin tyytyväisiä nykytilanteeseen!

Toka starttailee syksyllä sitten viimeistä vuottaan peruskoulussa. En kestä. Aikanaan alkavasta lukuvuodesta tulee siis suht rankahko koska se on nyt se viimeinen. Toka kyllä sinänsä tietää ja ymmärtää että ysillä pitää jaksaa panostaa ja itseasiassa onneksi sisäisti aika hyvin että homma kannatti aloittaa jo kasilla. Ettei jää sinne vikalle vuodelle liikaa töitä. Mutta, Tokalla ei ole hajuakaan mitä haluaisi peruskoulun päätyttyä. Tällä hetkellä ykkösvaihtoehto on lukio, jotta saa lisää miettimisaikaa. En kyllä sinänsä näe Tokalle mitään kovin akateemista tulevaisuutta, tyyppi kun tykkää enempi tehdä. Mutta ehdottomasti puollan kyllä tuota kolmen vuoden lisäaikaa. En muista onko sitäkään tullut täällä kerrottua, mutta Ekahan on hieman katunut tuota omaa toisen asteen opinahjoaan. Sinänsä kyllä tykkää ja on kiinnostunut, mutta ehkä sitä varsinaista oppimista on Ekan makuun vähän liian vähän. Kaipaisi enemmän haasteita. Ennenkaikkea on tosi harmillista että hän itse kokee että teki vääriä valintoja. Muakin on harmittanut että en itse pontevammin pitänyt päätäni Ekan valintojen kanssa, vaikka tiesin että tyyppi ei itse vaan tiedä eikä ole valmis tekemään noin isoja ratkaisuja. Olisi vaan pitänyt pitää se oma pää vanhempana ja tuuppia tyyppi sinne, minkä mä näin oikeaksi ratkaisuksi. Joka todennäköisesti olisikin sitä ollut.
Yritin kannustaa tässä keväällä hakemaan yhteishaussa uudestaan, mutta ei Eka halunnut. Minkä kyllä kanssa ymmärrän täysin, vuosi opintoja tuon ikäisenä on pitkä aika. Tuntuu varmasti turhauttavalta heittää se vuosi hukkaan. Eikä ne Ekan tulevaisuuden ammatilliset haaveet nyt tuohon nykyiseen kouluun varsinaisesti kaadu mutta toki motivaation kannalta voi olla vähän hankalaa. Isoin osa opinnoista kun on vielä edessä. Harmittaa että Eka toistaa äitinsä virheitä. Tokan kanssa en tule vanhempana tekemään samaa mokaa.

Ekalla oli tässä keväällä ihan ensimmäinen työharjoittelu opintojen puitteissa. Hyvin meni, joskin homma oli kundin mielestä vähän yksitoikkoista ja olisi selvästi kaivannut lisää haasteita jakson aikana. Haastatin tyyppiä melko lailla sekä jakson aikana että jakson jälkeen kokonaisuudesta, koska mäkin ohjaan omassa duunissa paljon opiskelijoita. Tykkään siitä hommasta ja suhtaudun aina niin että opiskelija voi olla tuleva kollega. Ja mitä hedelmällisempi työharjoittelu ja mitä enempi siihen ohjaamiseen panostaa, sen vaivattomampaa on aikanaan töihin perehdyttäminen. Toki jonkin verran vastuuta on opiskelijalla itselläänkin mutta järjettömän isossa roolissa on myös se, millainen ja ennenkaikkea miten motivoitunut ohjaaja on.

Muuten Eka lömpsyttelee tasaisesti menemään elämässä. Tyyppihän on muutenkin hirmu hyvä lukemaan erilaisia sosiaalisia tilanteita mutta nyt tuntuu että ehkä se pahin teinivaihe on hänen kanssaan eletty. Ei se koskaan mikään kovin paha edes ollut mutta tuntuu että joku tietyntyyppinen aikuistuminen on tapahtunut. Jos vaikka vertaan Ekaa ja Tokaa keskenään. Mitä ei tietenkään ikinä pitäisi tehdä vaan kun teen.

No mitäs mulle sitten kuuluu? Kaikkea ja ei mitään. Mulla on ollut kova liikkainto nyt viime kesästä lähtien ja erityisesti tämän kevään aikana liikkuminen on tuntunut erityisen rakkaalta. Itseasiassa se on ollut omalle jaksamiselle ja mielenterveydelle ihan elinehto. Kulunut kevät on ollut tosi antoisa mutta toki myös hurjan rankka. Ja tämä päälle iskenyt flunssa taisi nyt olla mun elimistöltä sellainen nyt huilitaan-huikkaus. Nytkään ei meinaa kyllä jotenkin yhtään malttaa asettua. Saan itseni koko ajan pohtimasta että jos kävisi vaikka lenkillä. Mikä onkin varmaan tosi fiksua siinä vaiheessa kun kurkku on niin kipeä ettei saa nielastua ilman että samalla nousee kyyneleet silmiin.

Paljon kaikkea kivaa on ollut mutta sitten myös kipeää ajatustyötä. Mitkä pitää vaan.. noh, ajatella pois. Eilen olisi ollut mun ja Kolmosen isän vuosipäivä. Joka kirpaisi yllättävän paljon. En nyt sinänsä koe että olisin ollut surullinen että sitä vuosipäivää ei päästy viettämään mutta sain itseni kiinni nostalgisoimasta vähän yhtä sun toista. Mutta se kuulunee asiaan. Eikös siihen asioiden suremiseen kuulu se että se eka vuosi ja ekojen asioiden kokeminen tekee kipeää? Ja itseasiassa oon aika paljon muutaman viime viikon aikana sitä miettinytkin että nämä ekat kerrat tulee olemaan mulle vaikeita. Kun ei vielä oikein tiedä että millaiseksi kaikki muodostuu. On hirveästi perinteitä ja traditioita, joista en oikein tiedä että mitä säilyttäisi ja pitäisi ja mitä ei. Mitkä on itselle tärkeitä? Onneksi mulla on kaikki aika maailmassa selvittää näitä juttuja mutta kipua, luopumista ja surua on varmasti vielä edessä koko loppuvuodelle. Musta se on ihan hyvä juttu pystyä myöntämään.

Ps. Pääsykokeet oli viime perjantaina. Jäi tosi hyvä olo ja mieli. Ja järjetön polte ja innostus. Huomenna selviää pääsenkö pääsykokeiden kakkosvaiheeseen. APUA!!!!