maanantai 31. joulukuuta 2012

Hyvää uutta vuotta?

Mulla oli parikin tekstiä säilössä mitä piti postata mutta sitten tulikin Isännöitsijä käymään ja kertomaan että meidän keittiön pattereista (tai jostain) valuu alakertaan vettä. Eli tällä arvalla voitimme vesivahingon!

Ei tietoa koska alkaa ja minkätasoinen remppa. Meillä ei näy mitään lukuunottamatta pientä ruskeaa kohtaa yhdessä putkessa. Ei tietoa kestääkö korjaus päiviä vai viikkoja. Ei tietoa minkä verran lattiaa revitään auki. Isännöitsijän mukaan tuskin paljoa vaan sitähän ei tiedä ennenkuin ne lähtee sitä avaamaan... en ehkä malta odottaa sitä piikkausta astmasen Ekan, migreenisen Tokan ja kaksikuisen Kolkin kanssa. Ja kahden kissan! Siipalla loppuu tietenkin justiinsa loma.

Okei kukaan ei ole kuollut, me ollaan kaikki näennäisesti terveitä ja tää saadaan korjattua. Mutta todellakin nyt pidän oikeuden valittaa ja nillittää ihan helvetisti. MIKSI tää ei voinut tulla ilmi esim joulun pyhinä ja remppa ois voitu alottaa jo nyt välipäivinä kun isot on isällään? On meillä pari paikkaa mihin majottua mutta lasten koulumatka on sieltä 30 kilsaa suuntaan. Koitan kyllä tapella meille jonkun väliaikaismajotuksen mutta voi vittusaatana!!!!

Itkeä tekis mieli. Sensijaan taidan tapojeni mukaan kiukutella perheelle. Ja itkeä.

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Seksihommia

Koska mulla ei ole mitään häpyä ja kirjoitan mistä huvittaa ja luotto on vahva (, tyhmä ja sokea) sille että huitelen täällä anonyyminä kasvona niin pannaan menemään (mennään panemaan, ehe ehe) nyt sitten tästäkin aiheesta.

Seksi se onkin seikka joka on kuluneen vuoden aikana kokenut melkomoisen muodonmuutoksen. Kun Kolmonen ilmoitti saapumisestaan ja raskausoireet iski kunnolla päälle niin ei yksinkertaisesti jaksanut. Nukkuminen vei voiton ihan heittämällä. Joskus oli niin paha olokin ettei vaan pystynyt. Pieni pelkokin jyskytti takaraivossa, edellinen raskaus kun meni kesken ja ennen sitä seksin yhteydessä oli muutaman kerran epämääräisiä vuoteluja. Väkisinkin sitä mietti johtuiko keskenmeno seksistä vaikka järki sanoi että ei tietystikkään. Mieli vaan olisi kaivannut jotain konkreettista syytä sille mistä se johtui.

Raskauden edetessä alkoi mieskin taas maistumaan. Seksi oli vallan kivaa hellimistä. Kunnes jossain vaiheessa raskautta seksin yhteydessä iski aina ihmeellisiä epämääräisiä kivuliaita kramppeja. Ei supistuksia, hitto en ole edes varma olivatko laisinkaan kohtuperäisiä. Ja kun ei niitä edes ollut joka kerta niin seksi muuttui semi-ahdistavaksi pakkopullaksi. Joskus kun krampit ei meinanneet millään laueta. Ei ne nyt ihan järjettömän kipeitä olleet mutta epämukavia. Eikä mitään varsinaista seksikieltoa missään välissä ilmoille edes heitetty mutta olihan se sellaista "no voi hitsi en mä nyt tiedä, jos se alkaa taas kramppaamaan, no ollaan sitten hei tosi nopeita ja ei todellakaan mitään esileikkejä"-tasoista. Siinäpä sitä tuntee itsensä vallan kiihottavaksi (ja kiihottuneeksi) kun ennen koko hommaa käydään kolmannen asteen neuvottelut aiheesta.

Krampit säilyi mukana koko odotuksen mutta loppuraskaudesta sitä ei sillä lailla enää välittänyt. Josko se vaikka käynnistyisi seksistä? Yllättäen ei käynnistynyt :D

Jo raskausaikana aloin paukuttamaan neuvolassa että mä haluan sitten jälkitarkastuksessa kierukan, ai miksei voi saada, oon kuullu että kyllä voi niin varmana laitatte. No en saanut jälkitarkastuksessa kierukkaa.. näillä näppäimillä maaliskuussa saan. Haluavat että synnytyksestä on tarpeeksi pitkä aika ja kroppa on varmasti palautunut. On se.

Suuresti en intoa tunne sille että muhun asennellaan vieraita esineitä. Vielä vähemmän lämpenen hormoneille. Joten pakkoluotto nyt siihen asti sitten kumeihin ja imetykseen.

Vieläkin on hommelit vähän hakusessa. Okei synnytyksestä on vain 8 viikkoa. Ja on tässä jo viritelty. Kahden teinin ja yhden vauvan perheessä seksi vain on melkoista kalenterirulettia. Että kummankin halut, vauvan unet ja teinien askareet ajoittuisi suht samaan aikaan. Isot pojat kun jaksavat heittämällä valvoa paljon myöhempään kuin me. Aamulla taas kun nukkuisivat niin vauva on jo meidän sängyssä (ei sillä että sänky nyt olisi ainoa paikka missä voisi harrastaa mutta uskoisin että you get the picture ja sillälailla). Mä vierastan aika isosti mitään kellottamisia mutta jos tässä meinaa miestä saada ennenkuin paikat alkaa kasvamaan hämähäkinseittiä niin melkeimpä on pakko vähän kellotella että mikä päivä se nyt olisi parhaimmat ja otollisimmat mahdollisuudet edes yrittää. Stressiä en asiasta ota mutta hittosoikoon mä tahdon lihaa!!
Liikaa en myöskään suostu lapsia varomaan, toki haluan minimoida riskin että jotain näkevät tai kuulevat. Meillä on kyllä keskusteltu seksistä ja että se on osa parisuhdetta. Kai se jotenkin kuuluu elämään että sitä haluaisi ajatella että omat vanhemmat ei seksiä harrasta. Että sitä ei jotenkin halua edes isommin ajatella. Mutta mä en jokatapauksessa ala elämään niin että uskottelen kenellekkään että en pupuile. En tietenkään siitä isoille esitelmöi ja pyritään varomaan mutta voi olla että ihan aina eivät unessa vielä ole kun me tehdään aikuisten juttuja. Seksi on osa (mun) luonnollista elämää. Kesken kaiken eivät ole suoranaisesti yllättäneet koskaan.

Mä olisin vielä vähän sellaisen "nosto, pisto, ravistus"-linjan kannalla. Että edes vähän saisi, vituttaa liian pitkä esisähellys jos on keskeytyksen vaara. Suoraa toimintaa vaan! Siippa taas kaipaisi vähän pidempää hekumaa. Selvästi hommaan vaikuttaa vähän hormonitkin. Imetyksen myötä halut on vähän hukassa ja hommaan vaikuttaa sekä fyysinen että korvien väli. Mua ei edelleenkään ahdista imetys enkä koe sitä nyt mitenkään liian sitovana mutta oman kehon määräysvalta on nyt selvästi katkolla tällä hetkellä. Kolmonen tuntuisi olevan tyytyväisin jos mä heiluisin jatkuvasti yläosattomissa. Ei sitä aina nälkä ole mutta joskus on näköjään vaan kivaa hieroa sitä nassuaan siihen äitin tissiin. Minä en siis juurikaan tällä hetkellä koe päättäväni kropastani. Ja vaikka imetys ja seksi ei millään lailla liitykkään toisiinsa niin mun kehon alastomuus ja päätäntä siitä liittyy. Haluja ei aina tahdo löytyä tämän takia. Tosin huomasin että hommaa helpottaa vähän kun jättää paidan päälle silloinkun olisi seksiä luvassa. Kiva olisi tuntea toisen ihoakin, tissit ei todellakaan ole pyhitetty vain vauvalle mutta jostain syystä aivoilla on vielä vähän hakusessa nää hommat. Että sitä voi kumpaakin suorittaa ja sitä vaan sujuvasti kääntäisi jostain aivolohkosta jotain näkymätöntä vipua imetyksestä seksiin. Ehkä se vipu sieltä vielä ajan kanssa löytyy....

Mitään stressiä ei homma ole onneksi isommin aiheuttanut, ei lasketa kertoja että koska viimeiksi ja kuinka kauan. Mutta kuitenkin se on meidän parisuhteessa aika iso tekijä. Ei ne kuivat kaudet mitään kriisejä aiheuta niin kauan kun tietää että ei se ole pysyvää.
Männä viikolla oli jossain (todennäköisesti keltaisessa lehdistössä kun en mä ehdi muita lehtiä lukea) Helen Mirrenin haastattelu jossa emäntä oli sitä mieltä että parisuhde voi olla ilman seksiäkin. No en väitä suoranaisesti vastaan mutta väitän että moinen toimii ehkä sitten kun pohjalla on yhteisiä vuosikymmeniä. Kun pohjalla on niin paljon yhdessä elettyä aikaa että sitä on nivoutunut niin monelta kantilta yhteen sillä tavalla että se seksi ei ole enää sillä lailla sellainen liima. Kun yhdessäeloa on vähempi takana niin omalla kohdalla se ei seksi aina ole pelkkää toisen hellimistä ja yhdessä puurtamista vaan myös stressin laukaisija, unilääke ja urheilusuoritus. Ed. mainituista syistä meillä myös sujuvasti sooloillaan sängyssä jos toisella ei just sillä hetkellä nyt ole haluja. Yllättäen miehellä useimmiten on jos käyn ehdottelemaan...

Tää näyttää nyt ihan joltain vauvalehden keskustelulta. Siippa älä kilahda jos jostain kumman syystä nyt satut tämän lukemaan. Tai jos kilahdat niin lupaan että saat sovintoseksiä :P

lauantai 29. joulukuuta 2012

Blaaaaaah!

Joskus vaan päivästä toiseen ottaa päähän niin infernaalisen paljon että ei voi kun todeta erästä tositeevee-tapausta lainatakseni että vituttaa niin että naama irtoo.

Loppuis jo!

tiistai 25. joulukuuta 2012

Ja me toivotam'...

Meidän joulu oli tänä vuonna vajakki koska isot pojat viettivät sen isänsä kanssa. Tämmöisinä nysäjouluina mua ei oikein joulututa varsinaisina pyhinä. Joulu on lasten juhla ja mä tarvitsen jouluuni lapsia. Onhan tuo Kolkki tässä mutta se on niin pieni että ei se nyt oikein tästä juhlaa tehnyt. Mitään kovin ihmeitä odotuksia ja suunnitelmia ei oltu edes tehty. Lähisukulaisilla aattona käymään ja lahjoja vaihtamaan ja se siinä. Ensi vuonna sitten täysillä joulua.

Koko homma lähti käyntiin hyvinkin erilailla kuin ajateltiin kun aattoaamuna päästiin suuntaamaan Lastenklinikalle. Ei minkään suuren huolen kera mutta kuitenkin sellaisessa tilanteessa että pakko oli käydä tarkistamassa. Kolmosella kaikki hyvin ja takaisin kotiin muutaman tunnin jälkeen. Senverran aikaa reissussa kuitenkin meni ja säälitti Kolkki joka kolmasti jouduttiin Lastenklinikalla herättämään milloin minkäkin kokeen ja tutkimisen takia että jäätiin sitten kotiin. Syötävää oli kotonakin kaapin täydeltä.
Suunnattiin sitten joulupäivänä hoitamaan aattohommat. Osotteita riitti ja kelihän oli mitä mainioin ajamiseen! Eteensä ei nähnyt minkään vertaan ja luulen että oltiin suurinosa matkoista jopa ihan kaistalla eikä kaistojen välissä. Kotiuduttiin lahjaläjän kanssa alkuillasta superväsyneinä. Vaikka sain pidettyä ryhtiä syömisten kanssa niin pieniä vatsanväänteitä kolmoselle aiheutui ja joulupäivän aamuna herättiin melkoisen aikaisin. Ensi jouluna me ei liikuta yhtään mihinkään!!!

Vaikka Siippa onkin maailman ensteks ihanin niin se on kyllä maailman surkein lahjojen ostaja :D Mä olen oikeasti ihan vilpittömän kiitollinen kaikesta millä mua muistetaan mutta mulla ihan oikeasti aina näiden juhlapäivien aikana on hommaa pitää naama peruslukemilla kun avaan sen lahjoja kun päässä pyörii vaan että "mitähän se taas on ajatellut kun se on tämmösen ostanut". Missään nimessä kaikki lahjat ei ole sellaisia mutta joka kerta yksi ja mä koen tämän ihan vaan herttaisena hommana. Saan sellaisia juttuja mitkä oikeasti haluttaisi haudata kaapin perukoille mutta joita käytän siksi kun toinen on mulle rakas ja tiedän että mulle ei ole helppo ostaa lahjoja. Harrastan paljon sitä että ilmoittelen ihan suoraan useampia eri juttuja mitä haluaisin jotta toisen lahjan hankinta helpottuisi mutta toisella on myös tarve ostaa mulle jotain mitä en osaa odottaa. Ja siinä kyllä onnistuu ihan tasan joka kerta koska saan kamaa joita en todellakaan halua :D tällä kertaa paketista paljastui sellainen ihme kynsilaite-systeemi millä tehdään geelikynsiä. Nojoo, mä tykkään kausittain lakata kynsiäni mutta en ole koskaan ikinä kokenut mitään halua laittaa kynsiini mitään tekohommia. Työaikoina en voi edes sellaisia pitää. Ilmoitin jo että kun alan noita itseeni askartelemaan niin täällä ei ole kotona ketään muuta mun lisäksi. Sain siltä kyllä kaikkea superkivaakin :)

Samaten mä oon ilmeisesti hyvin helposti arvattava koska sain 2 samaa kirjaa lahjaksi. Olen ko. opusta kyllä toivonut mutta en ainakaan toiselta lahjan antajalta. Onneksi yksi osapuoli joka mua tällä muisti suostui jo siihen että vaihdetaan johonkin toiseen. Sattuuhan noita.

Meille joulukuu on paljon muutakin aina kuin vain joulua ja sen odotusta. Yksi omista kun on syntynyt joulukuussa sekä lähipiiristä 4 lasta joiden muistamiseen ja synttäreihin osallistutaan. Mulle iskeekin aina joka vuosi jossain vaiheessa joulukuuta aikamoinen väsymys ja ahdistus. Mikä ei musta liity suoranaisesti jouluun vaan siihen että vuosi lähestyy loppua ja siinä on ihan hillitön häsis loppukirinä. Mä en väsy lahjojen hankkimisesta enkä jouluvalmisteluista enkä ruokien laitosta tai siivoamisesta koska tiedän voimavarani ja jos joku ei nappaa tai en jaksa niin sitten saa olla. Mulle ideaalijoulu olisi sellainen että saisi vaan olla omassa kodissa omien seinien sisällä oman väen kanssa. Ei tarvitsisi nähdä ketään tai liikkua mihinkään tai odottaa ketään kylään. Vähän vastapainoa sille huiskimisille mitä siinä se koko kuu on, sen jouluilun lisäksi. Mutta koska ei vietetä vain mun joulua niin useimmiten sitten juostaan kylässä jne. Sain nyt tosiaan onneksi tahtoni läpi ja ensi jouluna ollaan vain kotona. Meille saa tulla ketä haluaa ja tarjotaan mitä tarjotaan.
Väsymyksen lisäksi mua ahdistaa kaikki ja koko maailma. Näitä perushippihommia. Miten mä voin viettää täällä yltäkylläistä joulua kun maailmassa on niin paljon puutteellisuutta. En avaa näitä hommia tähän nyt sen tarkemmin ettei ala ahdistaa enemmän. Joskus sinkkuaikoina harrastinkin sitä että karkasin jouluksi ja/tai uudeksi vuodeksi maasta pois. Joko itsekseni johonkin uuteen paikkaan tai sitten kavereiden luo pitkin Eurooppaa. Silloin vältti aina tuon ahdistuksen ja jotenkin oli paljon relampi joulun viettäjä koska pystyi hyvällä omalla tunnolla viettämään joulua miten halusi, ei tarvinnut miettiä ja surra että aiheuttaako pahaa mieltä että ei tulekkaan. Tuhansien kilsojen päästä on paha tulla ja se ymmärrettiin aina paljon paremmin kuin se jos ilmoitti että tänä jouluna ei pääse tulemaan kun oon vaan kotona. Toinen mahtava syy mikä ymmärrettiin oli työ.
Ehkä mä vielä joskus saan ylipuhuttua tän meidän väen jouluksi vaikka Ruotsin risteilylle. Alunperin tämä joulu piti viettää Siipan kanssa New Yorkissa niin että oltaisiin palattu vasta joskus alkuvuodesta takaisin. Mutta sitten ilmoitti itsestään Kolmonen ja se jäi. Josko senkin saisi vielä joskus toteutettua...

Nyt vielä suklaaöverit ennen unille menoa. Huomenna saa onneksi olla vaan. Onneksi! Mä en jaksa enää yhtäkään auton putsausta kyläpaikkojen välissä.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Uskon juhla?

Ekan ja Tokan joulujuhla oli eilen. Poikien koulu on varsinainen kulttuurien sulatusuuni, mikä on musta ollut aika ihanaa. Vaikka mä en mikään maailmanmatkaaja olekkaan niin senverran olen kiertänyt isompia metropoleja ja asunut ulkomailla että musta se sellainen väestön sekalaisuus on ihan hillitön juttu.

Tänään uutisoitiin että joulujuhlien uskonnollisuus ei enää hämmennä.
Mulla oli eilisessä juhlassa Kolmonen kantoliinassa mutta jäin silti ovien läheisyyteen, Tokan ope joka vastaa noista juhlien musiikeista tykkää popittaa aina volat kaakossa ja Kolkki aristelee kovia ääniä. Joten meinasin että päästään helposti livahtamaan ulos jos melusaaste ylittää vauvan melutason. Siinä ovilla notkuessa huomasin että siellä juhlasalin eteisessä notkuu muutama oppilas. Olivat aika orvon näköisiä ja vähän väliä kyselemässä että joko saa mennä. En ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota, mutta kaikki uskonnollinen jargon oli juhlan alussa (tällä kertaa Enkeli taivaan-virsi ja Jouluevankeliumin luku).
Mulla tekee hormonit temppuja jatkuvasti ja ehkä nekin nyt oli vaikuttamassa mutta mua säälitti kyllä ne  eteisessä notkuilijat tosi paljon. Yksikään ei ollut senoloinen että se uskonnollisuus jotenkin siinä vaivaisi vaan nimenomaan odottivat että pääsisivät joulujuhlaan, sisällöstä viis!
Tietysti se on tällaisena tapa-ev.luttina helppo huudella kun on niin tottunut mutta mä en ole koskaan edes ajatellut että Enkeli taivaan olisi uskonnollinen laulu. Virsihän se on mutta mulle se on ollut joululaulu. Ei mulle koskaan lapsuudessa eritelty jouluisin kun joululaulut soi että mitkä niistä on ehdasti virsiä ja mitkä sitten puhtaasti joululauluja. Enkä koe että olisin niistä virsistä mitenkään aivopeseytynyt. Jouluevankeliumin hahmotin kyllä olevan uskonnollinen mutta senkin olen aina pitänyt enempi Jeesuksen syntymätarinana.
Enivei, mä olin kyllä vähän hämmentynyt vaikka en nyt sentään niin että lähtisin mihinkään yhteyttä ottamaan... ymmärrän kyllä kaikkia osapuolia mutta mua lähinnä harmitti niiden muksujen puolesta. Silloinkun itse oli muksu niin oli meidänkin koulussa eri uskontokuntien edustajia mutta ei näistä jutuista tehty silloin niin isoa numeroa. Eikä ne kenenkään mieltä painanut tai askarruttanut. Joulujuhlan idea oli lähinnä se että se oli "välttämätön paha" ennen lomaa. Ei sitä miettinyt mikä siinä on uskonnollista tai ei. Eikä kukaan kokenut niitä juttuja loukkaavaksi, ainakaan niin että se olisi tuotu esille. Pitääkin kysellä lapsuuden kavereilta ketä tuo nyt ehkä olisi koskenut että mitenkä oli...
Sekin oli musta hassua että eilen juhla päättyi toivotukseen "Hyvää joulua joulunviettäjille". Kannattaisikohan se sitten enempi toivotella muodossa "hyvää lomaa". Sehän se tuossa kuitenkin on aika isolle osalle muksuista se isoin idea. Saa olla lomalla. Eikä eriarvoistaisi ketään.

Meillä muksuista 2/3 kuuluu kirkkoon. Ekalle uskonto on tosi tärkeä juttu ja uskoo Jumalaan. Puhuu asiasta jonkun verran ja usko on osa pojan identiteettiä. Toka taas on niin ateisti kuin 10v voi olla. Mieli kerkiää varmasti muuttumaan vielä monesti mutta nämä 4 vuotta kun on koulua käynyt niin on ainakin ollut näin. Odottaa koska saa erota kirkosta ja kokee uskonnon tunnit lähinnä tylsiksi. Kolmosen kohdalla tehtiin ratkaisu että saa itse valita sitten aikanaan. Isosta väestä mä kuulun kirkkoon ja Siippa ei. Enempi tituleeraan itseäni agnostikoksi mutta koska en osaa sen tarkemmin määritellä niin en ole saanut aikaiseksi erota kirkosta koska kuitenkin johonkin uskon.

Lisää hapatusta myöhemmin, nyt pitää heiluskella pölyrätin kanssa. Mä en ole koskaan tajunnut että miksi näitä juhlapyhiä varten pitäisi siivota jotenkin sen erityisemmin. Meillä se siivoamistarve on pikemminkin vasta sen jälkeen kun on muutaman päivän vaan lojunut ja joka paikka tursuaa suklaankääreitä ja karkkipapereita ja joululahjapapereiden jämiä jne. Mutta mennään nyt kiltisi valtavirran mukana. Uusi The Killers soimaan taustalle, pitkästä aikaa levy joka sai mut ihan täysin sekaisin.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Super(paska)äiti

Jopas tulikin taas hankittua äidin kannuksia.

Räjähdin Ekalle ja Tokalle ennen kuin lähtivät joulun viettoon. Olin niin helvetin vihanen että hyvä etten saanut halvausta. Yleensä lepyn lapsille melko pian mutta nyt ei vaan pystynyt. Tyhmä homma kaikenkaikkiaan ja ylireagointia puolin ja toisin. Sovittiin sitten puhelimessa. Tosi nuiva olo edelleen silti. Pitkä aika ennenkuin pojat taas näkee. Joulu ja kaikkea. Ihan perseestä.

Kolmonen on karjunut koko päivän. Ja tänään vaan univelka painoi niin pahana että sattui kuunnella sitä huutamista. Ja ahdisti. Tekis mieli itkeä. Yleensä jaksaa väsyneenäkin mut nyt on niin loppu että koskee. Ja sillä on joku imulakkokin. Tissit räjähtää ihan just!

Ja kissat tehneet taas tuhojaan, joululahjat saa paketoida uudestaan. Varmaan menee väsymyksen piikkiin sekin mutta mä vihaan noita ötököitä nyt. Ei vaan nyt riitä ymmärrys.

Just sellanen olo että vitun hyvää joulua vaan. Meen peiton alle piiloon. Tekis mieli vetää kännit. Vetäisinkin vaan kun toi vauva ei anna armoa kipeälle.

torstai 20. joulukuuta 2012

Kestovaippailua

Kolmonen alkaa olla 7 viikkoa vanha eli nyt pieni yhteenveto kestoista.

Tosiaan Eka ja Toka on myös kestovauvoja mutta kestoilu on aloitettu melkoisesti vanhemmalla iällä, ikää kummallakin ollut muutama kuukausi. Kolmonen on siis eka mun vauvoista jolle on yritetty kestoja alusta pitäen.

Mitään stressiä ei suostuttu asiasta ottamaan, mulle iso juttu oli että sain edes Siipan innostumaan kestoista. Kyllä se kovasti kierrättää mutta jotenkin asenteet kestovaippoja kohtaan on edelleen aika ennakkoluuloisia joten aika varovasti koko hommaa lähdin edes ehdottelemaan. Mutta lämpesi!
Käytiin omista varastoista kaivelemassa aarteita ja sieltähän löytyi kaikki isojen vanhat kestot. Lähinnä siis isommalle vauvalle mutta löytyi sieltä jokunen vastasyntyneelle sovellettavakin. Lisäksi saatiin kälyltä yhdet kuoret, ImseVimsen jotain valmiita muotoon ommeltuja vaippoja sekä BumGenious AIO-vaippoja.
Varastoon haalittiin vielä nauhavaippoja, harsoja sekä parit villavaippahousut.
AIO vaipat ovat lähinnä Siippaa varten, itse tykkään nauhavaipoista erilaisilla imuilla. Lupasin myös ottaa päävastuun vaippahuollosta ja niin se on toiminutkin. Siippakin kyllä sujuvasti vaippoja huuhtoo ja kuivina taittelee takaisin kaappiin.

Kun Kolmonen oli vajaa viikon niin kokeilin ensimmäisen kerran ImseVimsen muotoonommeltua kuorilla. Sitä oli jotenkin tosi vaikea saada istumaan (flanellia) vaikka olikin hyvän kokoinen. Kolmonen on lisäksi alustapitäen ollut tosi kova poika pissaamaan ja tuntuikin että vaippa oli märkä heti. Tosin mulla ei ole tietoa oliko näitä käytetty kuinka paljon koska tosiaan saatiin nämä. Käly ei kestoilusta koskaan innostunutkaan. Meillä näiden kokeilu jäi tähän yhteen kertaan.
Seuraavaksi kokeilin harsoa ja nauhavaippaa villavaippahousuilla. Tykkäsin nauhavaipoista isoilla pojilla tosi paljon mutta vastasyntyneelle ne on kyllä jotenkin tosi isoja... sain ihan näppärän paketin tehtyä mutta se oli ihan valtava. Tuntui että vauva on selällään ihan luonnottomassa asennossa niin ison paketin kanssa. Ei kuitenkaan ohivuotoja! Todettiinkin Siipan kanssa että näiden kanssa odotetaan että vauva vähän kasvaa.
Vauva taisi olla kolmisen viikkoa kun otettiin BumGeniousit käyttöön. Vaikka niiden pitäisi mennä ihan vastasyntyneestä lähtien niin tuota aiemmin meillä ainakin vaipat oli reisistä liian isoja. Mutta tosiaan kun vauva sai vähän makkaroita niin alkoivat istumaan. Imuina olleet BG:n omat froteet ja välillä satunnaisesti hamppua. Nämä ovat toimineet ihan jees.
AIO-vaipoista tällä hetkellä omat suosikit ovat äitiyspakkauksesta tulleet ImseVimsen AIO sekä Myllymuksut taskuvaippa. Istuvat Kolkille kaikista parhaiten ja ovat tosi laadukkaita, varsinkin tuo Myllymuksut. Olen bongannut noita mm. Prismasta myytävänä ja olen hingunnutkin niitä mutta en ole ostanut (vielä) koska tällä hetkellä sopivia on senverran paljon että tarvetta ei ole ollut. Jos kuitenkin tarvetta jollekkin tulee niin noita hankin, ehdottomasti. Mukana tullut taittoimu (olikohan se bambua?) on ollut myös todella hyvä mutta vaati monta pesukertaa ennenkuin toimi kunnolla. Moni tuntuu äiiyspakkauksen saatuaan antavan nuo pakkauksen kestot heti eteenpäin mutta jos kestoilu yhtään kiinnostaa niin mä ainakin suosittelisin kyllä kokeilemaan noilla ennenkuin lähtee hankkimaan ihmeempiä. Noilla on kuitenkin tosi helppo kokeilla onko se kestoilu yhtään sellaista mikä hotsittaisi ja siinä vähän näkisi että mikä on omalla kohdalla se juttu, kuitenkin siinä on tarjolla heti AIO, taskuvaippa sekä harsoja. Mutta tosiaan se bambuinen(??) taittoimu tarvii sen 4-5 pesukertaa, sitä ennen imee huonosti.

Tällä viikolla käyttöön on otettu uudestaan nauhavaipat. Imuina ollut hamppua ja froteeta. En jotenkin nyt vain ole jaksanut taitella harsoja tai flanelleja ja kun hamput ja froteet on valmiina niin ne on ollut jotenkin helppo sinne sujauttaa. Lisäksi mua epäilyttää että riittääkö harsoissa ja flanelleissa enää imuteho. Mutta testaan kyllä vielä varmasti! Ne kuivuisi pesun jälkeen niin äkkiä... Nyt nauhavaipat ovat kuitenkin olleet sopivampia kuin vielä muutama viikko sitten ja paketista ei tule enää liian iso. Kolmonen tosin pistää lantion keinumaan ja jalat sätkimään heti kun saa olla nakuna joten nauhavaippojen laitto on hieman haasteellista että saa napakasti reisistä. Kuitenkin toistaiseksi ohivuotoja ei ole tullut. Ja villavaippahousut on nyt talvella jotenkin tosi kivat.
Hamppuja ja froteita meillä on edelliseltä kierrokselta paljon ja kaiken kokoisia joten on ollut helppo taiteilla imuista vaikka millaisia yhdistelmiä.
Pintakuivana materiaalina on toistaiseksi käytetty riisipaperia niissä vaipoissa missä ei kosteussuojaa ole valmiina omasta takaa. Fleeceä on valmiina odottamassa että tyyppi linkoaa takamuksestaan muutakin kuin sinappia...

Öisin ollaan edelleen menty kertavaipoilla ja joskus päivisinkin. Liikenteeseen jos on lähdetty niin on laitettu kertavaippa, kurjaa pakkasella jos ohivuotoja tulee tuolla kylmässä. Tosin kokonaisuutena meillä on kyllä ohivuotoja tullut yhtälailla myös kertavaipoilla! Kunhan vauva kasvaa niin yritän löytää sopivan keston myös yöksi.
Kertavaippojen kanssa on saatu myös muutamat totaalisäikähdykset koska on näyttänyt että vaipassa on verta. Ilmeisesti se imuosa värjääntyy tuollaiseksi vähän ruosteiseksi kastuessaan? Näin ei kyllä joka kerta ole ollut eli ilmeisesti riippuu suoloista ym mitä pissassa milläkin kertaa on että miten ne kemikaalit vaipassa käyttäytyy. Isompaa huolestumista ei olla vielä suostuttu aloittamaan koska kestoissa taas ei ole ollut mitään ja tulee niitä huuhtoessa senverran kateltua että jos värjäymiä olisi niin kyllä ne huomaisi.

Kestoilu noin pienen kanssa ei ole ollut työlästä mutta oma kokemus on että kyllä se isomman vauvan kanssa on helpompaa. Varmasti kyllä sekä vanhemmasta että vauvasta kiinni tämä :)
Uutta raportointia aiheesta kun on raportoitavaa :) Lopetan lapseni takamuksen tuotosten analysoinnin tähän.



keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Jouluperinteitä

Meillä kun on tämä uusioperhe-kuvio ja vasta virallisesti toinen joulu yhdessä niin meillä ei ole ehtinyt vielä mitään kovin kummoisia perinteitä jouluksi tai muutenkaan muodostumaan. Eka ja Toka ovat isänsä luona joka toisen joulun niin tämäkin aiheuttaa aina vähän erilaisuutta jouluihin.
Tässä pikkuhiljaa niitä perinteitä vasta rakennetaan ja Siipasta on ainakin kuoriutumassa varsinainen jouluhössö. Vaikkakin isänsä kertoi Siipan pienenä julistaneen että joulu on perseestä. Ottaa ilmeisesti nyt vanhemmalla iällä ja lasten myötä vähän takaisin....

Mulle tärkeintä jouluna (niinkuin muulloinkin) on syöminen. Paljon itsetehtyä hyvää, kiitos. Pientä kädenvääntöä on jo käyty että onko meillä tarjolla kinkkua vai kalkkunaa vai kumpaakaan. Itse en normaalisti syö kumpaakaan (erinäisistä komplikaatioista johtuen raskausaikana palauttelin lihaa takaisin omaan ruokavalioon, jahka kunto sen sallii niin lihaa lähdetään taas karsimaan pois) vaan joulunakin olen luottanut kalaan. Kolmonen vaan otti ja sai jalkansa täyteen pieniä vesikelloja muutama viikko sitten kun söin kuhaa ja sen jälkeen en ole kalaa uskaltanut suuhuni laittaa. Eli todennäköisesti Siippa päättänee ja tekee joulun lihat ja minä sitten närpin ja nirsoilen. Muutenkaan meillä ei oikein kukaan ole jouluruoista isommalti välittänyt. Ja 2 päivää on ihan maksimi kun niitä jaksaa syödä. Ne kerrat kun on mutsilla käyty syömässä niin tarjolla on onneksi ollut muutakin vaihtoehtoa, tai jollain tavalla muunneltua jouluruokaa. Esim. bataattilaatikkoa.
Tärkeintä joulusyömisissä mulle edustaakin lähinnä jälkiruoat, naposteltavat ja lisukkeet. Kun isot oli pieniä niin väkersin itse joulukarkit, joulusuklaat sekä erilaisia joulusipuleita. Nykyään niitä tulee ostettua joulumarkkinoilta ja tänä jouluna en varmasti tuon syliluuta-Kolmosen kanssa jaksa taipua väkertämään kaikkea itse. Mutta jo(i)tain ihania kakkuja on tehtävä ja saatava.... ja suklaata haalittava paljon. Sekä juustoja. Vinkkinä cheddar-juusto (ei se sulatejuusto) on piparin kanssa ihan törkeän hyvää! Voi Kolkki-parkaa, mitenhän sen maha kestää. Ja pikkasen voi äiti-parkaakin joka sitten huonon oman tuntonsa kanssa huutavaa lasta lohduttaa...

Senverran tätä joulua on mietitty että tänävuonna vielä käytetään yksi joulun päivistä siihen sukulaisissa luuhaamiseen mutta ensi vuonna kun koko sirkus on taas kotosalla niin ei liikuta mihinkään! Ken haluaa nähdä niin liikkukoon itse sitten meille. Tämän takia ei kovin ihmeitä joulupöperöitä varmaan kotiin haalita.

Joulupukkia meillä ei ole koskaan käynyt. Pelkäsin itse koko tyyppiä lapsuuteni ja isot pojat ovat myös olleet senverran arkoja että pukki jätti isojen ollessa pieniä lahjat aina kuusen alle. Tai säkissä parvekkeelle. Siippa on jo pukin tulemisesta puhunut mutta aika näyttää miten Kolmosen kanssa tehdään. Eipä se tuokaan kyllä mikään suurperheen karski kuopus ole, vaikuttaa melko aralta tyypiltä.
Meillä lapsille on kerrottu totuus pukista muistaakseni siinä vaiheessa kun ovat menneet kouluun. Vai eskarissa? En nyt enää tarkkaan muista. Melkosen vapautunutta ollut nyt viime vuodet kun ei ole tarvinnut huijailla niitä enää. Ja musta ei Kolmoselle edes välttämättä tarvitsisi näitä satuilla mutta Siippa tahtoo...

Siippa on hirveän tarkka sen suhteen minä verran rahaa käytetään toistemme lahjoihin. Ei niinkään väliä sillä onko summa iso, vaan se on tärkeää että käytettäisiin suht saman verran. Mä en ihan sisäistä tätä ideologiaa koska mulla ei ole koskaan ollut isommalti väliä rahallisesti mitä toiseen käytän. Jos lahja on osuva ja hyvä ja saajansa näköinen niin se on tärkeintä. Viime vuonna käytin koko pesueen lahjoihin aikamoisen summan koska tiesin että tänä jouluna ei ole varaa yhtä lailla. Kaikki lahjat olivat saajansa näköisiä ja ne nyt sattuivat sillä kertaa olemaan hieman hinnakkaampia. Mäkin kyllä toiveita esitän  mutta olen kiitollinen siitä mitä saan. Siippa muistaa mua niin paljon ihan normaalistikin, sellaisina päivinä kun mä en muista :D Männä viikolla sain sika-kallista suklaata ison rasian koska siinä sattui olemaan yksi meidän puolittais-vuosipäivistä... mä en edes tiennyt että sellaisiakin voisi muistaa :D 

Joulumarkkinat on ihan ehdoton perinne! Osa lahjoistakin tulee hankittua sieltä. Joskus matkattu kauemmaksikin markkinahulinoille mutta tästä lähempääkin löytyy useampaa. Syömisiä tulee haalittua myös sieltä. Tosin jos kovin aikaisin markkinoille raahautuu niin ennen joulua on tehtävä toinen reissu, syömiset ei säily koskaan tässä taloudessa.

Mun jouluperinteisiin on monena vuonna ja ihan vapaaehtoisesti kuulunut myös, yllätysyllätys, työ. Oon oikeasti tykännyt olla joulun pyhiä töissä, itse joulua ehtii silti viettämään. Ne joulut kun isot pojat on olleet kotona niin oon vaan jouluiltu mutta kun ovat olleet isällään niin sitten mamma on tehnyt myös töitä. Välipäiviä on kiva viettää sitten vapaalla ja jos uusi vuosi on osunut sopivasti niin on päässyt johonkin reissuunkin lähtemään. Tämä "perinne" nyt tosin varmaan jää pois koska Kolmonen on joka vuosi joulun kotona plus nykyisessä duunissa on pulju kiinni joulun.

Koristeita meille ei kovin ihmeellisesti todennäköisesti laiteta. Valoja on parissa ikkunassa mutta ne on senverran ei-jouluisia että killuvat varmaan sinne asti kunnes päivät taas pitenee reippaasti. Kynttilöitä meillä poltetaan pimeällä kaudella aina ja paljon (vaikkakin uudet tutkimukset siitä että se on sama kuin polttaisi röökiä sisällä kolkuttaa mun omaatuntoa ja paljon) mutta jouluna varmasti vielä parin ekstran verran.
Kuusesta väännetään vielä kättä. Mä en koe sitä tarpeelliseksi (kun ei ne koristelijatkaan ole kotona ja Kolmonen ei tajua koko hommasta vielä mitään) mutta Siippa vaatii. Ja ehdottomasti oikean. Mä voisin taipua tekomalliseen, kissat kun tuhoaa kaiken vähintäänkin kiiltävän ja roikkuvan niin kuusi on todennäköisesti nurin sen 83452972893 kertaa jo ensimmäisen yön aikana. Ja muutenkin se varina ja sotku vaan vituttaa.
Yksi vaihtoehto olisi tietty heittää koko systeemi parvekkeelle mutta siihen tuskin suostutaan.

Mä olen aiemmin ollut enemmän jouluihminen. En tiedä mihin se into oikein on kadonnut. Kai se nykyään edustaa enemmän töistä vapaalla ollessa hetken hengähdystaukoa. Kuitenkin on ne muutamat tietyt jutut mitä jouluisin on oltava (dacapo ja fazerina, villasukat ja luettavaa sekä tv:stä möllötettävää, löhöämistä ja nukkumista). Ennen jaksoin askarrella joulukortitkin itse, nykyään ei tule lähetettyä edes valmiskortteja. Ensi vuonna voisi yrittää itse pakertaa kun mulla on aikaa jo kesällä tehdä ne.

Lunta ei joulu mun mielestä kaipaa. Sitä kun tuntuu nykyään olevan se puoli vuotta kahden metrin verran niin ihan hirveästi en ole joulujani perustanut sen lumen varaan. Tietty on kiva kun on vähän valoisampaa mutta meillä ainakin jouluna pääsääntöisesti ollaan sisällä ja löhötään niin se on aivan sama miltä pihalla näyttää.

Tältä vuodelta lähinnä meillä odotetaan että oltaisiin kaikki varmasti terveenä. Isojen jätkien koulussa jyllää angiina ja eilen neuvolassa kehuskelivat noro-epidemian jo alkaneen.. jotenkin se olisi tyypillistä sairastua juuri jouluksi ja viettää se esim. Lastenklinikalla...

Lisää hyödykkeitä..

Täällä kirjoteltiin hyödykkeistä ja turhakkeista. Viime viikkoina huomattu että nämä puuttuvat sieltä :D

  • hyvä valokynä. Optista harhaa, jos ei muille niin ainakin itselle.
  • kapaloista ehdottomasti unipussi. Kolmosen kummitäti toi meille Swaddle Me-unipussin ja se on ihan mahtava! Nopea laittaa, ei ole liian paksu hikoilevalle vauvalle ja saa tosi napakasti kiinni. Taiteltavakin kapalo on ihan huippu mutta yhä edelleenkään mä en saa sitä ylhäältä niin napakasti että kädet pysyisi piilossa koko yön. Unipussin saa napakammin, joskin sieltäkin meidän Houdini saa kätensä kiemurreltua ulos... mutta ei joka yö eli lasken tämän selätysvoitoksi :P miinuksena nyt se että tuo meidän on vain kuuteen kiloon asti (tosin uskoisin että antaa vähän myöten kyllä sen jälkeenkin) joka ei ole enää kaukana. Tosin sen käsien huiskimisenkin pitäisi pikkuhiljaa alkaa helpottaa...
Lisäyksiä listaan varmasti luvassa :)

tiistai 18. joulukuuta 2012

Vauvan vatsavaivat

Mulla on nyt jotenkin niin hillitön ahaa-elämys tän asian suhteen että pakko kirjoittaa ylös! Josko mä vielä joskus voisinsaisinjoutuisin näiden asioiden kanssa pähkimään..

Mun kaikilla vauvoilla on ollut jotain pientä vatsavaivaa. Ekan kanssa kokeiltiin Cuplatonia mutta jotenkin en koskaan siitä ihmeemmin tykännyt. Musta se oli jotenkin tosi vaivalloinen. Ihan tarkkaan en muista mutta uskoisin että Ekan ongelmana ei edes ollut se että ilma ei tulisi pihalle.

Tokan kanssa käytettiin heti vatsavaivojen ilmaantuessa maitohappobakteereja. Ne tehosikin hyvin ja riitti ja vatsavaivat jäi sille tielle. Useasti kuitenkin vauvan vatsavaivat johtuu elimistön kypsymättömyydestä joten musta ihan loogista vahvistaa sitä oman kropan toimintaa maitohappobakuilla kuin varsinaisesti lääkkeillä. Ei nekään toki väärin ole mutta kun se pieni elimistö vielä on kypsymätön niin mä mielummin valitsen sen vaihtoehdon missä tuetaan ja autetaan sitä omaa elimistöä kypsymään.

Kolkillakaan ei mitään hurjia mahajuttuja ole ollut ja meillä ei ole öitä myöten huudettu, yhdellä kädellä voidaan laskea ne yöt kun on mahajuttujen takia huutanut monta tuntia aamuyöhön asti. Kuitenkin näistä mun vauvoista Kolmas on se mahavaivaisin. Nyt käytössä on ollut jälleen maitohappobakteerit mutta pelkästään ne ei nyt tehonneet.
D-vitamiinia myöhästettiin myös, nyt näyttäisi että on löytynyt sopiva valmiste ja elimistö on valmis. Ollaan kyllä aloitettu toooooooosi hitaasti. Vissiin viikon verran nyt syöty (vauva tulee tällä viikolla 7 viikkoa) ja kolmessa tipassa per päivä mennään vieläkin. Kuitenkin parempi kuin ei mitään.
Ihan kaikista eniten vauvalle aiheuttaa mahavaivoja mun syömiset. Ihan selvästi. Mun päivän ruokalistasta on tosi hyvin saanut bongattua ne ongelmatekijät jos vauva huutaa. Ja jos mulla on mahassa tuntunut niin ihan takuuvarmasti on tuntunut myös vauvallakin. Aika ihmeitä meillä on tehnyt kun on jättänyt väliin (tai ottanut minimaalisen vähän) esim. ruokia jossa on kananmunaa jota ei ole kuumennettu ihan hirveästi. Mitä enempi se on kypsennetty niin sitä todennäköisempää että ei aiheuta mahavaivaa. Kalaa en ole vielä uskaltanut uudestaan kokeilla mutta se aiheutti vatsanväänteitä sekä iho-oireita. En ole kokenut vaivalloiseksi että on vähän katsonut mitä syö. Ja mielummin karsin omaa ruokalistaa kuin alan pumppaamaan vauvaan vatsavaivoja helpottavia lääkkeitä, jos vaivat kerran on mun syömisistä ja ne saa sieltä kiinni.
Aloin nyt myös juomaan kamomilla-teetä joka on myös selvästi auttanut ja tuntuu omassakin mahassa tosi hyvältä. Saksassa kamomillaa annetaan vauvoille suoraan. Ja nyt tuntuu tosiaan että mitään isompia väänteitä ei vauvalla enää ole. Tietysti elimistö kypsyy tässä kaiken aikaa mutta pienihän vauva vielä on.

Yhteenvetona, mun vauvoilla ei edes ole ollut ongelmia sen kanssa että röyhy tai pieru ei kulkisi. Joskus ne vaan on olleet kipeempiä ja niitä on itketty. Mutta nyt kahden harjoituskappaleen jälkeen tän kolmannen kanssa tuntuisi sujuvan. Jeeeeeee!


Valitusvirsi

Valitan itsekin paljon ja turhasta joten en ole tässä suhteessa yhtään sen parempi ihminen. Mutta mitä enempi itse ikääntyy niin sen enempi ärsyttää ihmisten "turhasta valittaminen". Se nyt tietysti on sitten jokaisen omien korvien välissä mitä pitää turhana ja mitä ei... Sosiaalisen median ansiosta turhasta valittaminen on tehty melkoisen helpoksi (ja toiset on tehneet siitä vallan taiteenlajin) eikä sitä oikein voi välttääkään. Mä olen vahvasti sitä mieltä että ihminen voi myös valita osittain mistä ärsyyntyy niin paljon että se menee valittamiseksi asti. Eritoten tämä koskee niitä turhia asioita. Tuntuu että kovin harvoin ihminen on täysin tyytyväinen. Aina on joku huonosti. Jos jatkuvasti ketuttaa niin voisiko asiaan tehdä muutoksen?

Talvihan se nyt saa ihmiset urputtamaan joka vuosi. Niin se vaan on että kaikesta ulinasta huolimatta se sieltä joka vuosi tulee. Eräs ihminen tuossa nillitti siitä kun aura käy niin aikaisin auraamassa että ei saa nukkua. Mutta niinhän se on että jos ei kävisi niin sitten urputtaisi joku muu että pitäisi olla jo aurattu. Ihminen ei ole massana koskaan tyytyväinen, aina löytyy joku joka nillittää. Ja oikeasti onko tolle auraamiselle olemassa oikeaa kellonaikaa? Mä olen valinnut olla kiitollinen siitä että edes käyvät auraamassa. Tutuista kun löytyy niitäkin ketkä valittavat ihan aiheesta kun päivästä toiseen auraa ei näy eikä kuulu ja alkaa liikkuminen olemaan melko ongelmallista kun vastassa on puoli metriä lunta....

Vauvat valvottaa. Sekin se vasta ärsyttävää on ja jaksaa herättää valitusta. Mä valitsen olla kiitollinen siitä että on noita valvottajia ja että ne on näennäisesti terveitä. Lähipiiristä kun löytyy niitäkin joilla ei ole. Ja jotka tekisivät aika isoja juttuja että olisi. Tuo on kuitenkin aika isku vyön alle sanoa noin mutta koska en sitä kenellekkään päin näköä sano niin sanon nyt täällä. Sen sijaan sanon ihan ääneen että tää on aika lyhyt vaihe elämässä kun valvottaa. Ihan ajallisestikin. Ja pitää levätä sitten kun se valvottajakin lepää. Ja pitää yrittää vähän jossain välissä hoitaa itseään, ihan pienillä jutuilla. Ne auttaa jaksamaan. Pieni kävelylenkki, kuuma suihku, kuppi kahvia rauhassa. Pienillä askelilla nyt, kyllä ne siitä sitten taas kasvaa. Nyt pitää vaan valita että nyt mennään näin, ei se aina tätä ole.

Talvella on liian kylmä, kesällä on liian kuuma, loma on liian lyhyt ja siihen on liian pitkä aika, töissä on paskaa, joululaulut soi liian aikasin ja niin on kaupallista kaikki ja ei jaksa ei jaksa ei jaksa. Nojoo överi-kärjistystä myönnän. Mutta itseä ketuttaa se että samat ihmiset valittaa samoista asioista vuodesta toiseen. Muuttakaa hitto soikoon niitä asioita elämässänne jos niin vituttaa :D Ja todennäköisesti tunnin sisään valitan itse jostain ilmanaikasesta kun nyt tässä ensin moralisoin. Mua väsyttää turhasta valitus. Luulisi että valittajatkin väsyvät valittamaan samasta.

Noin, tää nyt oli tämmönen turha postaus. Maailmanloppukin tulossa ja kaikkee. Tietysti jokaiselle ihmiselle ne omat murheet on ne maailman isoimmat mutta joskus on kyllä suhteellisuudentaju hukassa ja isosti. Multakin!

Ps. Jälkitarkastus takana, mun toosa on kunnossa. Kolmosellakin kaikki ok. Ja nyt oon taas ihan zen.

maanantai 17. joulukuuta 2012

12

Mun Eka täyttää tänään 12.

Mitään yltiömäisiä nostalgiapläjäyksiä ei näiden isojen synttäreihin oikein enää liity. Joskin kyllä sitä joka vuosi aina vähän funtsii että hitto, onko se jo NOIN iso. Ja miten paljon mahtuu kaikkea kahteentoista vuoteen...

Toi on se tyyppi joka teki musta äidin. Ihan hullua! Kun mikään ei ollut enää niinkuin ennen. Muut valmistautuivat lukion jälkeisiin juttuihin tai kirjoituksiin, mä hyppäsin äiti-korkeakouluun.

Kamalasti juttuja on unohtunut mutta muistissa on ainakin se ensimmäinen vuosi. Ensimmäinen joulu kun ajeltiin aamuyöstä monena yönä pitkin lumista hiljaista Helsinkiä jotta solisluun murtumasta kärsinyt Eka rauhottuisi ja nukkuisi. Tuokin helpotti kun Eka oppi syömään tuttia ja osa järisyttävän isosta imuntarpeesta kohdistui tuttiin. Muutto kun Eka oli 7 viikkoa. Uudessa kämpässä oli järisyttävän räikeät tapetit joka huoneessa ja Ekaa piti kannella huoneesta toiseen koska ne tapetit jaksoi aina ihmetyttää. Ne sen säihkysilmät, kellään mun vauvalla ei ole ollut samanlaisia. Se miten leikkasin Ekan tukan kun se oli vajaa vuoden ja siitä tuli ihan pottamallinen. Se miten Eka meinasi tippua hoitopöydältä, en ole koskaanikinämilloinkaan säikähtänyt yhtä pahasti. Se miten neuvolalääkäri kirjoitti ensimmäisessä lääkärineuvolassa Ekan neuvolakorttiin että "kivekset TOSI hyvin laskeutunu". Se valokuva missä Eka seisoo kunnolla ensimmäisiä kertoja ja pitää kiinni patterista ja katsoo samalla ikkunasta ulos lumista maisemaa. Se ensimmäinen kesä vauvan kanssa. Se hetki kun tapahtui itsessä se kasvu ja heräsi tajuamaan että hitto mä kuolisin tuon puolesta. Ja että MÄ en ole enää se tärkein.
Pusut, halit, hymyt...

Tää tuntuu  nyt jotenkin "viimeiseltä lapsivuodelta" Ekan kohdalla. Ensi syksynä alkaa yläaste ja se on jo astetta isompaa meininkiä. Kumpa se mun pieni kestäisi hyvin mukana ne kolhut ja sen rankkuuden.. kumpa saisin sen valjastettua niin että yläasteen jälkeen helpottaa.

Vaikka meillä asuukin hyvin pitkälti jo teini niin edelleen Eka onneksi viihtyy kainalossa ja tykkää halailla ja pussailla. Julkisesti tosin hellyydenosoituksia on melko turha odotella ja niistä kotiseinienkään sisällä tapahtuvista ei missään nimessä ikinä koskaan saa puhua julkisesti. Influenssa-rokotuskin haluttiin ottaa vielä äidin sylissä :)
Tytöt ei vielä siinä mielessä kiinnosta, vaikka pari luokan tyttöä tasaisesti esiintyykin jutuissa ja tuntuvat kovasti tekstailevan.. männä kesänä käytiin vähän syvällisemmin juttuja seksistä ja ehkäisystä ja sivuttiin myös röökit ja viinat ja huumeet (oli näistä puhuttu aiemminkin mutta nyt vähän aihetta syvällisemmin ja enempi sieltä henkiseltä puolelta. Että tietyissä jutuissa pitää osaa kunnioittaa itseään sekä sitä toistakin tietty). Jäi ainakin mulle hyvä mieli ja olo että ehkä se uskaltaisi tulla juttelemaan noista jos tulisi jotain kysyttävää. Eikä ainakaan vielä ollut mitään "sä oot niin nolo"-asetelmaa.

Illalla juhlitaan viimeiset kaverisynttärit. Ei niinkään sentakia ettäkö niitä ei huvittaisi enää pitää vaan siksi että vuoden päästä tuskin enää halutaan. Eka itse on edelleen ihan innoissaan synttäreistä mutta kukaan sen kavereista ei ole enää tänä vuonna omiaan halunneet juhlia. Musta on ihanaa että omassa lapsessa on vielä noita lapsellisiakin piirteitä ja että toinen jaksaa niin vilpittömän somasti innostua noin. Mutta pelottaahan se että ne kaverit polkee jalkoihinsa tollaisessa, kun toinen tykkää vähän erilaisesta ja noista mitkä liitetään lapsuuteen. Mua stressaa ihan hillittömästi että tuleeko illalla edes ketä, niin moni on perunut. Mä kestän sen kyllä, mutta miten se lapsi kestää? Että se ymmärtäisi että ei se sitä tarkoita että ne ei olisikaan sen kavereita. Että juhlitaan niiden kanssa ketä tulee ja ei mietitä niitä ketkä ei tulleet. Nää teinivuodet on oikeasti paikoin ihan perseestä! Mä muistan vielä niin hyvin ne omatkin, voikun noi omat uskoisi että oikeasti moni juttu helpottaa kun siitä teinistä kasvaa ohi..

Musta on ihanaa huomata että kaiken sen teinidraaman takana siellä mun isossapienessä pojassa asuu hyvinkin oikeudentajuinen ja empaattinen tyyppi. Muita ihmisiä muistetaan ajatella ja ottaa huomioon toistenkin tunteet. Hyvänä esimerkkinä eilen kaupassa kun valkattiin nameja koulussa tarjottavaksi. Jäbä tutki tosi pitkään pusseja että eihän näissä varmasti ole liivatetta ja mietti kunkin namin tahma-astetta että nekin pystyisivät syömään joilla on raudat.
Ja ihana piirustus jonka Eka piirsi mulle ja Siipalle kun oltiin kaupassa. Oltiin riidelty ja mä tarvitsin sen pienen hengähdyksen ja raittiin ilman ennenkuin pystyin sopimaan koska otti niin päähän ja Eka hoiti sitten sen sopimisen piirtäen.

Voi mun rakasta, mun hymypoikaa. Nyt tulee itku.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Missä on mun passi?

Marttyyrimamma tässä hei!

Mä odotan aina viikonloppuja kun koko perhe on koolla ja saadaan olla yhdessä. Ja aina käy niin että jossain välissä mä toivon että olispa jo maanantai niin toi koko lauma olis jossain ihan muualla ja  helvetin kaukana mun silmistä. Onneksi ens viikolla alkaa joululoma niin voin taas ensin koko viikon toivoa et voikun se loma jo tulis ja sitten ekan lomapäivän iltana alkaa laskemaan että koska ne koulut taas alkoikaan...
Täällä alkaa koko porukka olemaan aika kypsä oravanpyörään ja meno on sen mukaista. Isot nahistelee ja nyrkkeilee jatkuvasti, mä vilauttelen nielurisojani siinä vaiheessa ja passitan veljekset hankeen purkamaan tunteensa, Siippa koittaa tasapainoilla kaiken välissä ja saada vähän tankattua akkuja arkeen ja tasapuolisesti ollaan ja juostaan kylillä tai sitten meillä on vieraita.

Olin eilen Tokan kanssa leffassa. Meillä ei isot veljet ole mitään sen kummempia mustiksia Kolmosesta vetäneet mutta selvästi on ollut havaittavissa että tarvittaisiin aikaa kun saisi ja voisi olla äidin kanssa ihan kaksin. Joku käyttäisi ehkä sanaa laatuaika. Mä en itse ole ollut millään muotoa vielä valmis olemaan vauvasta erossa, joku tankkausreissu tai maidon haku lähi-Siwasta menee mutta isompiin ei vielä olo riitä. Mutta kun on noita muitakin lapsia. Ja ymmärrän kyllä ihan tasan sen että se on vähän hakemisen alla opetella jakamaan mut, oltiin kuitenkin monta vuotta aika tiivis kolmikko.
Mä en epäile laisinkaan ettäkö Siippa ei pärjäisi ton pikkujannun kanssa, päinvastoin. Mutta vauva on vielä niin pirun pieni ja naimisissa mun tissien kanssa. Eihän se edes vielä tajua olevansa oma erillinen yksilö eikä mikään mun lisäraaja.
No mentiin nyt sitten jokatapauksessa eilen katsomaan elokuvataivaan klassikko eli tämä Salkkari-elokuva Nightmare -Painajainen vesillä. Onneksi ei kestänyt kauaa mutta kyllä me kaikenkaikkiaan kolmisen tuntia oltiin poissa. Kolmonen ei tietenkään ollut mitenkään päin suostunut syömään mistään muualta vaan odotti kiltisti huutamalla että nahkaleilit saapuu kotiin hänet ravitsemaan.
Todennäköisesti vaan kuvittelin mutta vauva katsoi mua tosi loukkaantuneesti "näinkö sinä minut hylkäsit"-ilmeellä ja lupasin että en käy enää niistämässäkään ilman sitä. Siinä se tyytyväisenä sitten tissi suussa virnuili ja halaili ravinnonlähdettään. Toka oli tyytyväinen meidän reissuun, mikä tietty oli pääasia. Mä olin tyytyväinen kun päästiin takaisin kotiin.
Loppupäivä ja iltakin meni oikein kivasti kunnes sitten alkoi yöunille meno. Kolkki taisi päättää tässä vaiheessa vetää jonkun eroahdistus osa kakkosen koska kukkui ja kiekui aamukolmeen. Sitten se taintui, tiukasti kainalossa.
Onneksi olin älynnyt laittaa puhelimen yöksi äänettömälle koska kymmeneltä oli alkanut meidän sunnuntaivieraiden puhelin-pommitus että koska sopii tulla. Okei mä tiedän että meidän "rytmit" on ehkä vähän nurinkurisia mut oikeasti mulla ei kävis mieleenkään vapaapäivänä soitella yhtään kenellekkään ennen puolta päivää, oli lapsia tai ei. Mehän sujuvasti herättiin tähän päivään koko sirkus siinä kello 11.... meillä siis vapaapäivinä ja lomalla koko porukka valvoo myöhään ja nukkuu aamulla pitkään. Ja minä ja vauva tehdään tätä myös arkena. Jokaisessa kodissa tietysti tyylillään mutta mä olen sitä mieltä että me ehditään sen kellon herättämänä nousta helvetin aikasin sittenkin kun taas on hypätty takaisin oravanpyörään. Nyt mennään näin. Ja kivampi musta on että vauva on hereillä silloin kun muu väkikin on kotona ja sen kanssa voi seurustella, eikä niin että seiskan kasin pintaan vauva menee jo yöunille ja siinä vaiheessa vasta osa perheestä kotiutuu harrastuksista ja muista.
No jokatapauksessa nousin tänä aamuna vallan tosi pirteänä joo, ensimmäinen vilkaisu peiliin osoitti että parempi liisteröidä koko naama valokynällä. Luodaan nyt sitä optista harhaa ainakin itselle. Väsyttääääää......

Tänään on päivä jolloin mä olen provosoitunut mm. seuraavista: "Heräsikö vauva yöllä?" (no voi jumalauta mitäpä luulet?), "Jos mä putsaan auton niin puetko vauvan silläaikaa?" (voi vittu saanko mä käydä edes vessassa joskus ilman että mukana on vauva. Tai kissa) sekä "Mitäs täällä kassissa on, ai onks nää joululahjat täällä vieläkin?" (suosittelisin tässä vaiheessa juoksemaan ja helvetin lujaa sekä kehittämään itsesuojeluvaiston).
Lisää lapsia vaan perkele!

Lisäksi mulla on krapula siitä että join eilen yhden terästetyn glögin. Maailma on niin epäreilu!
Nyt mä käärin hihat ja kiskaisen hiukset tiukemmin kiinni marttyyrinkruunullani ja alan tekemään Ekalle synttärikakkua. Joka sekin oli melkoisen työn takana keksiä koska toiveethan oli luokkaa "täytekakku mutta piparipohjalla"... joopa!
Taidan samalla haaveilla siitä että josko ehtisin tänään käymään kakalla!

perjantai 14. joulukuuta 2012

Ruuhkaa!?

Vittu!!! Koskahan tuota oppisi?

Mulla on aina ollut paha tapa tunkea vapaapäivät täyteen menoa. Oli ne viikolla tai viikonloppuna. Ja nyt kun ei ole palkkatyö tuossa sanelemassa päivien kulkua niin tässähän ollaan saatana suhisemassa joka suuntaan taas...

Vielä tällä viikolla (nyt on siis perjantai) pitäisi käydä vanhassa duunissa esittelemässä kuinka täydellisen pienen ihmisen olen jälleen saanut itsestäni puskettua, etsiä ja löytää viimeinen joululahja (lahjan saaja nähdään huomenna eli pakko), leipoa Ekalle kakku, käyttää Toka leffassa, käydä kummilaspen synttäreillä, käyttää isot Siipan matsissa, hoitaa Ekan synttäritarjottavat, hoitaa ruokakauppa ja muut himahommat sekä tietty sitten ehtiä viettää aikaa perheenkin kanssa. Ja kaikenlisäksi takaraivossa paukuttaa se että mitä kaikkea vielä pitäisi tehdä ja hoitaa. Niin varmaan!

Sitä voisi kuvitella että osaisi rauhottua tuon pienen ihmisen kanssa päivisin, varsinkin kun se on sellainen tyyppi että ei syty tosta sinkoilusta. Vaan mitä rauhallisempaa ja mitä enempi ollaan kotona niin sitä tyytyväisempi on bebe.

Tälle viikolle sattui yksi päivä kun vauvan kanssa oltiin vaan himassa. Möllöteltiin ja tehtiin mitä huvitti ja hitti että olikin paras päivä pitkään aikaan. Isojen tultaessa kotiin täällä oli oikeasti hyväntuulinen mamma eikä kiirettä puhiseva kissanraato joka ekana on tenttaamassa läksyistä. Hei relaa nyt oikeesti!!

Ja entäs iltaisin ja öisin sitten? Kun muu perhe kaatuu nukkumaan ja vauvakin vihdoin taintuu niin voisi kuvitella että sitä älyäisi vaikka painua itsekkin nukkumaan että jaksaisi sen itse luomansa kiireen. Vaan ei, sitten alotetaan se leffojen möllötys tai kirjan luku. Kun nyt kerrankin on se hetki omaa rauhaa ja mitään kovin metelöivää ei viitsi että saavat nyt sitten nukkua. Ei jumalauta oikeesti.

Mä en ole taipuvainen uuden vuoden lupauksiin mutta kun ensi vuosi alkaa niin mä opettelen rauhoittumaan. Että ei tarvitse vaan olla väsynyt ja valittava. Käy ketuttamaan!




keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Alkuviikon oksennukset

Muiden blogeja lukiessa tulee olo että ihanan paljon ihmiset jaksaa seurata maailman menoa ja juttuja ja kirjoitella niistä. Oma nenä taas pyörii vaan näissä kotikuvioissa ja tarkemmin sen pienimmän navan jutuissa... Omalle päälle on jokaisen vauvan osuessa kohdille ollut tosi tärkeää että elämässä on muutakin kuin se vauva. Että puhuu ja kiinnostuu muustakin. Tuntuu se siltä vieläkin mutta jostain syystä tekstiä ei nyt irtoa oikein muusta. No aika aikansa kutakin, varmasti tulee vielä aika jolloin lapset esiintyy kaikista vähiten asiayhteyksissä. Ja nyt Kolmosen kohdalla sen on ihan tosissaan käsittänyt  miten lyhyt vaihe elämässä se ensimmäinen vuosi vauvan kanssa on... eli jauhetaan koko rahan edestä!

Silloin kymmenisen vuotta sitten kun ed kerran oli vauva ajankohtainen tässä perheessä niin kantoliinailu ym "vähän vaihtoehtoisempi" vasta nosteli päätään valtavirrassa. Meillä kannettiin sekä vastasyntynyttä että silloista vajaa 2-vuotiasta esikoista (joskus jopa samaanaikaan) ja aina sitä sai selitellä että mikä juttu tämä nyt on. Omalla kohdalla tärkein ideologia oli helppous. Jokaisen vauvan kohdalla mua on eniten ahdistanut se oma kädettömyys. Että kädet on ihan sidottuina. No kantoliinan kanssa sitä ongelmaa ei ole.
Olin jotenkin kuvitellut että tässä vuosikymmenessä kantoliinailu olisi jotenkin jo niin yleistä että sitä ei jaksaisi enää kukaan ihmetellä. Varsinkin kun ainakin omiin silmiin on sattunut vaikka ja kuin mainintoja asiasta, joskus isommalla artikkelilla ja joskus ihan vain sivulauseessa. Jotenkin kuvittelin sen olevan arkipäivää jo nyt. Tai ainakin niin että sitä ei enää ihan kovin ihmeellisissä mittasuhteissa ihmeteltäisi.
Väärässäpä olin. Ei sillä, ihan hauskaahan se on että ihmetellään mutta kyllä joskus huvittaa ja hämmästyttää ihmiset :D Oltiin Siipan kanssa sunnuntaina kaksilla eri markkinoilla. Siinä ennen lähtöä mietittiin että mitenkä liikuttaisiin. Autoa on hankala varmaan saada parkkiin ja turvakaukalon kanssa on aika vittumaista kiertää markkinoita. Kolmonen kun on aika perunasäkki jo. Rattailla taas ei oikein mahdu ja hermo menee kun mitään ei saa katsottua kunnolla läheltä. Päädyttiinkin siihen että Siippa otti Kolmosen manducaan takin alle ja mentiin bussilla. Kovasti kerättiin katseita mutta tuore isä vaikutti enemmän ylpeältä asiasta kuin ahdistuneelta kaikesta huomiosta. Mikä on oikeasti aika paljon ihmiseltä joka ei jaksa ylimääräisiä sosiaalisia tilanteita!
Löytyi sentään muutamia ketkä avasivat suunsakin asiasta. Päivän suosikiksi taisi muotoutua erään mummelin toteamus metrossa "onko siellä ihan oikea ihminen?" (no ei ole. Nukke sinne laitettiin. Haluttiin että ihmiset tulisi juttelemaan eikä keksitty muuta). Kakkossijalle ylsi kommentti "saako se henkeä?" (ei tietenkään! Sinisenä näkyy retkottavan. Ompahan rauhallinen!).
Ei nuo nyt oikeasti isommin haittaa mutta joskus kyllä ihmetyttää toi kommentointi :D

Avaindilemma Ekan kanssa saatiin päätökseen. Eipä löytynyt ja sovittiin tosiaan että Eka maksaa homman nyt sitten itse. Riitti onneksi että teetetään yksi avain lisää jolle ei hintaa tullut kohtuuttoman paljon. Tuntui tosi paskalta ajatus että pojan pitäisi maksaa koko sarjoitus mille voisikin hintaa tulla sitten vähän enemmän. Mutta myönnän ihan auliisti että tämän asian suhteen mä alan olemaan aika aseeton. En tiedä millä menisi jätkälle jakeluun että avain on homma mistä pitää pitää parempaa huolta. Vahinkoja sattuu ja varmaan jokainen hävittää avaimen joskus mutta ei noissa mittasuhteissa kuin tuo kupeitteni hedelmä... ihan tasaisesti parin kuukauden välein sitä metsästetään, tähän asti on aina onneksi löytynyt. Tosin ehkä se oli ihan hyväkin että se nyt hävisi lopullisesti. Josko se nyt herättäisi? Jotain vastuullisuutta Ekalta kyllä osoitti se että jätkä itse keskiviikkona soitteli koulun numeroita läpi ja kyseli avaimen perään ja että tämä idea tuli pojalta itseltään. Samaten eilen vielä varmisteli että " maksetaanhan se varmasti mun tililtä?". Summa ei tosiaan onneksi verota säästöistä valtaosaa mutta on kuitenkin kutosluokkalaiselle senverta isompi summa että toivottavasti kirpaisee senverta että muistaa. Tehtiin myös päätös että uuden tietokoneen ostoa siirretään, vaikka siihen rahat olisikin kasassa joulun ja synttäreiden jälkeen. Opetellaan ensin huolehtimista. Ihan natsiksi en raaski heittäytyä, jos seur kuukausi menee pojalla hyvin niin saa sen koneensa sitten hankkia. Mutta tuntuu nyt jotenkin tosi nuivalta "palkita" poika noin isolla jutulla (vaikka siis sen itse kustantaakin) kun tässä on taas isommalti energiaa käytetty jätkän säätämisten paikkaamisiin.

Mulla on jotenkin ihan nuppi täynnä ja kuppi nurin meidän kissoista. Jotenkin tuntuu että mä repeän vielä noiden jätkien juttuihin mut lemmikit on mulle nyt liikaa. Mitään ei voi hetkeksikään jättää mihinkään ilman että siinä ei heti pyöri katti. Ja vauvan kanssahan se onkin tosi todennäköistä että kun kutsu käy niin mulla siinä on mahdollisuus korjata jäljet ennenkuin menen vauvan luokse. Samaten kun koko ajan on joku ihmis-perheenjäsen tuossa sylissä tai kiehnäämässä niin en kestä nyt yhtään sitä että kissa vielä siinä kiehnää. En jaksa antaa aikaa ja energiaa niille nyt. On päiviä kun en ehdi niitä edes ruokkimaan. En ole koskaan ihmetellyt perheitä jotka luopuu lemmikeistä kun perheessä on pieniä lapsia. Oma olo ei ole nimittäin kovin kaukana tuosta nyt.
Fakta kyllä on se että ei niistä mihinkään olla luopumassa. Sydän ei kestäisi lasten ja Siipan surua. Paitsi siinä tapauksessa jos tarpeeksi pahaa tuhoa tekevät. Yksi lastensängyn patja ja mun helvetin kalliit juoksukengät ei vielä ylittäneet rajaa vaikka lähellä oli.
Ja tiedän senkin että ohi tämä menee. Vaikka paskoja karvakasoja ovatkin. Enemmän ne lapset sotkee ja nostaa verenpainetta.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Sydän sulaa..

..noiden isojen kanssa :)
Kolkki itki tuossa iltana eräänä (en nyt muista oliko syynä maha, väsy vaiko maailman tila tai joku muu henkimaailman hommeli) ja Eka siinä veljeään sylitteli ja lohdutteli ja keinutteli ja höpötteli samalla vauvalle korvaan että "voi kulta ei sulla ole hätää, rakas kaikki on hyvin".

Oltiin eilen mummilassa pipareita leipomassa. Puolilta päivin piti olla paikalla mutta koska koko meidän veljes-sarja on niin aamu-unista (tänä päivänä äidistä puhumattakaan) niin lähtö ja kaikki suoritettiin melkoisella kaaoksella. Mun vielä säheltäessä vauva kainalossa kävivät Eka ja Toka putsaamassa auton koska "me ajateltiin että siitä oli apua".

Ja kummankin mielestä meillä on maailman suloisin ja ihanin vauva. Niinkuin onkin.
Kai se täytyy nousta ja aktivoitua, heräsin äsken tutti perseen alla.

lauantai 8. joulukuuta 2012

So this is christmas

Joululahjojen paketointi vauvan ja kahden kissan kanssa on muuten aivan perseestä!

Pois alta olen kiukkuinen!

Oma läppäri edelleen kaput mutta kokeillaan onnistuisiko hermoille päivitys tällä Siipan mallilla, kun muu väki kerta vielä nukkuu..

Olo että tänään on huono päivä, ilman sen kummempaa syytä. Kolmonen huuteli jonnekkin aamukahteen (syytän mun syömää pizzaa, tyhmä minä) ja vaikka sitten saatiin loppuyö aika jees nukuttua niin jotenkin ihan zombie-olo. Ei nukuta mutta väsyttää. Ja taidan kasvattaa poskionteloissa jotain uutta yhdyskuntaa.
Särkee päätä, särkee mieltä ja särkee olemusta. Rytmihäiriökin on.

Ärsyttää että vuoden suunnittelusta huolimatta uuden sohvan hankkiminen siirtynee edelleen, rahaa tulee tässä kuussa niin tolkuttomasti vähemmän veronpalautuksista huolimatta että ei vaan pysty.
Ärsyttää että Ekan synttärit maksavat niin tolkuttomasti ja vielä enempi ärsyttää että lapsi huolehtii siitä miten kalliiksi ne tulevat. Kaverilauma kokoontuu noiden juhlien puitteissa viimeistä kertaa (meidän perheessä kaverisynttäreiden järjestäminen noissa mittasuhteissa loppuu ala-asteen mukana) ja nehän järjestetään, maksoi mitä maksoi, kun luvattu on ja se toiselle on tärkeää. Nyt vaan tässä saumassa niillekkin rahoille olisi ollut muita ottajia.
Ärsyttää tämä suunnaton kaaos mikä kotona on ja mille ei vaan nyt jaksa tehdä sen ihmeempiä. Ja enemmän ärsyttää se että aina hoen itse että kun perheessä on vauva niin siivoaminen voi odottaa, ne paskat ei mihinkään katoa vaan odottavat kyllä. Mutta nyt se vaan ärsyttää. Lastenhuoneeseen en halua edes mennä.
Ärsyttää että jalkaan särkee. Tuossa päivänä eräänä sain hypätä autossa jarrun päälle niin kovaa kuin lähtee koska edessä ajeleva päätti vetää lukkojarrutuksen. Turvaväliä oli vaan kun tuolla on aika helvetin liukasta! Samalla kun jarrutin (hyppäsin) niin jalkapöydästä kuului kiva rusahdus ja siitä lähtien jalka on itsestään muistutellut. 
Ärsyttää että Eka hukkasi taas avaimensa ja maanantaille asti odotellaan onko ne löytyneet vai ei koska koululla ei aiemmin ketään ole. En pysy enää edes laskuissa monesko kerta tämä vuoden aikana oli. Harmittaa itseäkin ja Ekaa vasta harmittaakin koska jos vanhaa ei löydy niin uuden saa kustantaa Eka itse, hartaasti säästämistään rahoista uutta tietokonetta varten. Vaan kun ei perille mene muuten niin josko tuo herättäisi tarpeeksi. Kurja homma kuitenkin.
Ärsyttää että 5 viikkoa synnytyksestä ja kohtu huutaa tyhjyyttä. MITEN se on edes mahdollista?? nautin kolmosesta ja siitä että meillä on vauva, miksei se tunnu riittävän?  
Ja ärsyttää että ärsyttää!

Kävin eilen ostamassa uuden kalenterin. Mä olen aivan alaston ilman moista ja pikkuhiljaa alkaa olla menoja alkuvuodelle. Pärjään helposti ilman kännykkää, jos se vaikka unohtuu kotiin mutta en pysty sopimaan mitään ilman kalenteria. Aivokapasiteetti ei repeä viiden ihmisen huiteluihin mitenkään. Ja kännykän kalenteria en vaan osaa käyttää. Se pitää olla sellainen manuaaliversio mihin kirjoitetaan kynällä. Mä pitäisi herätyskellonkin mieluusti herätyskellona mutta koska meidän makkariin ei mahdu enää yhtään pölynkerääjää niin kännykkä saa herättää aamuisin.
Mutta nyt on ensi vuodeksi hankittu ja kykenee taas olemaan. Vaikka tällä hetkellä tekisi mieli vetää ruksia päälle vaan koko alkuvuodeksi ja palata asiaan vaikka joskus huhtikuussa...

torstai 6. joulukuuta 2012

Pikainen hei

Omasta läppäristä kärähti alkuviikosta laturi ja on sitkuteltu siitä lähtien Siipan läppärin kanssa. Joka on lähinnä sellainen gramofoni. Juurikaan ei siis koneella ole oltu, ei hermo pidä. Lisäksi vielä vähän työn alla oppia arkea niin että ollaan Kolkin kanssa päivät kaksin :)

Nyt itsenäisyyspäivän kakulle ja kahville! Loppuun kerrottakoon että Siipan veti hiljaiseksi kun lueskelin Williamin ja Katen vauvauutisia ja totesin että mäkin haluan olla raskaana. Siippa muistutti peuraa ajovaloissa.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Tarkoitus pyhittää keinot?

Eka ja Toka on aina syöneet ihan superhyvin salaatteja. Oppivat aikanaan päiväkodissa mutta olen riipinyt kaiken kunnian itselleni. Muutama äippä kun on tarjonnut jälkikasvuaan meille opettelemaan rehujen syöntiä. Tokalla taikana on tainnut toimia salaatinkastike. Sitä kun tarpeeksi lotraa sekaan niin varmana maistuu. Mutta tarkoitus pyhittää keinot!

Toka tykkää syödä mustikoita sellaisenaan, jäisenä tai tuoreena. Ekalle taas ei mene mitkään marjat. Paitsi mansikat tuoreina. Meilläkun tupataan leipomaan melko paljon niin olen kylmästi noita marjoja tuupannut sitten täytteisiin. Johan uppoaa, puolukat ja karpalotkin! Ja ihan ilman uuniakin, jäisenä kun heittää täytteeseen niin kai siellä jotain vitaniilejä ja hivennäisaineita vielä jäljellä on. Täyte tosin saattaa sisältää myös valkosuklaata ja kermavaahtoa mutta so not. Tarkoitus pyhittää keinot ja näin on lapselle tuupattu kotimaista superfoodia.
Sama homma hedelmien kanssa. Kummasti uppoaa omput piirakassa (vaniljajäden kanssa) ja mangot juustokakussa! Ai että!

Vähän sama homma ruokien kanssa. Yllättäen meilläkin silkohapsien suosikkiapetta olisi päivittäin hampurilaispizzatortilla-linjaa edustava mutta kyllä ihan normisapuskakin alas menee. Kun antaa tuunata sitä ketsupilla tai majoneesilla. Ei nyt ehkä ihan ravintopitoisinta mutta hei tarkoitus pyhittää keinot ja näin on lapselle saatu vähän huijattua ruoan (ketsupin) seassa porkkanaa tai bataattia. Feta on meillä myös yksi mainio keino saada ruokaa menemään.

Sitähän sanotaan että teinit syö ja kyllähän ne syökin mutta kausia niilläkin tulee ettei ruokaruoka maistu. Leipä ja murot menee aina. Niillä ne eläisi helposti. Tässäkin pitää tosin käyttää luovailua, kun antaa kersan valita juuston ja makkaran (cheddaria tai muuta rasvasinta ja poroa mikä maksaa ihan saatanasti) niin kummasti uppoaa ruisleipä. Vuosiin meillä ei muksut ole enää mitään vehnäpulla-leipiä edes pyytäneet koska tietävät että niitä ei tule, mä en itse tykkää niistä ja koska olen vielä se päänatsi tässä perheessä niin voin suvereenisti ilmoittaa eitä jos joku elintarvike ei napostele. Ja siitä ei neuvotella.
Murot on ihan huttua minusta kaikki mutta menköön. Tosin niitä missä on suklaata ei meille osteta. Tarkoitus pyhittää keinot ja piilosokerilla kasvaa.
Ruokaruokaakin saa menemään kun tarpeeksi röyhkeästi lahjoo. Jälkkärillä lahjomaan niin menee. Tai limsalla. Hammaslääkärissä pientä valkoista valhetta sitten (tosin hammashoitaja oli kanssa sitä mieltä että kun ne herkut menee aterian yhteydessä niin se ei hampaiden kannalta oo ihan niin paha). Kertomukset Biafran lapsista on myös kokeiltu mutta ei ne oikein nykynuorisoon tahdo upota. Tv ja lööpit syöttää kauhutarinoita niin paljosta muustakin nykyään että turpeavatsaiset ja katseettomat lapset ei tahdo mieleen jäädä, vaikka sympatiaa herättävätkin.

Kahdentoista vuoden äitiyden aikana on tullut nähtyä lapsilta jos jonkinmoista ruokatottumusta. Laidasta laitaan. Milloin lempiruokana on sushi, milloin mummin lihapullat. Milloin ei maistu mikään ja milloin jääkaappi on tyhjänä koko ajan. On kausia jolloin ihan oikeasti joutuu vain ajattelemaan että kunhan jotain syövät. Tärkeimpänä olen pitänyt sitä että opetan että ruokaa ei heitettäisi pois. Otettaisiin senverran kun syö (toki fibojakin sattuu, noi on lapsia ja se on ok mutta noin periaatteena) ja ostetaan sellaista mikä myös syödään. Niiden nälkää näkevien lisäksi mun moraali ei kestä poisheittämistä myös sentakia että ruoka nyt vaan on aivan helvetin kallista tässä maassa nykyään. Mun perse ei kestä maksaa ja seuraavalla viikolla heittää pois. Ihan helvetin turhaa tuhlausta! Ja ylipäätänsäkkin se että vähän katsotaan mitä mikäkin maksaa. Ja tässä on onneksi onnistuttukin. Kumpikin iso poju vertailee sujuvasti hintoja ja miettii mikä maistuisi missä määrin. 12-vuotias hahmottaa jo aika hyvin hintoja jos niitä suhteuttaa vaikka viikkorahaan. Paljon on vielä työsarkaa jäljellä mutta ihan hyvä mustakin kasvoi vaikka elin lapsuuteni käytännössä pelkällä muussilla ja aikanaan kun muutin ensimmäiseen kotiin niin sipseillä :)

Nyt meen pannarille! Perjantai ja hölläillään...

Vauva on...

..tasan 4 viikkoa! Mäenkestä!!! Loppuu se ajan juokseminen, loppuu se kasvaminen!

Toisaalta tuntuu että vauva olisi ollut meillä aina, toisaalta tuntuu että aika on hujahtanut kamalaa vauhtia. Neljään viikkoon mahtuu vaikka mitä! Vauva on mm.
  • kilon painavempi kuin syntyessään (tuotan ilmeisesti kermaa)
  • vilautellut ensimmäiset hymyt ja jokeltelun tapaiset
  • kasvanut ulos ensimmäisistä vaatteista
  • siirtynyt osittais-kestovaippailijaksi
  • alkanut pikkuhiljaa seuraamaan tarkemmin kirkkaita värejä ja kuvioita
  • kasvattanut ihanat makkarat reisiin ja poskiin
  • kannattelee, tai ainakin yrittää, päätä jo muutaman hetken ennenkuin hermo menee
Mitään rytmiä meillä ei vielä ole, eikä tosin odotettu tai oletettu että olisikaan :D Myönnän että on päiviä jolloin tämä risoo. Mutta toisaalta tuntuu myös hyvältä että vauva on rytmitön, menee suht helpolla siinä siivellä mukana.
Kolmonen on siinä mielessä herkkä poika että ei selvästikkään viihdy oikein julkisilla paikoilla, kirkkaat valot ja häly pelottaa. Paljon ollaan siis vielä kotoiltu vaan, täällä on turvallinen olla. Ehtii sitä pyörimään kylillä myöhemminkin plus ei nämä kelit ole suuresti ulos houkutelleetkaan. Kolmonen ei myöskään suuremmalti viihdy vaunuissa. No en koe sitä kovinkaan suureksi menetykseksi, lenkin ajan tuo on niissä viihtynyt ja se riittää.

Tätä lasta emme kasta, nimijuhlat vietetään joskus alkuvuodesta. Nimi on ollut käytössä syntymästä lähtien joten mitään varsinaista yllätystä ei kenellekkään ole luvassa. Mun äiti hieman nieleskeli tyhjää kun ilmaisimme että ristiäisiä ei tule mutta eiköhän tuo kykene elämään asian kanssa. Sukupolvien kuilu välissä tässäkin asiassa.... Isyys on käyty tunnustamassa ja nimipaperit lähetetty maistraattiin.

Täysimetyksellä vielä mennään, hyvin on riittänyt maito ja hermot äidillä. Rintaraivareita esiintyy päivittäin mutta lähinnä silloin jos Kolkki on väsynyt. Tuttikin on astunut kuvioihin, tällä viikolla enemmissä määrin mutta edelleen on onneksi öitä jolloin tuttia ei tarvitse laisinkaan.

D-vitamiini ei ole vielä käytössä, kahta eri merkkiä kokeiltu ja kumpikin aiheutti sen tason mahavaivaa että en kiusaa lastani. Eli apteekkiin taas marssimaan ja seuraavaa kokeilemaan... paniikkia asiasta en ota enkä tosiaan ala väkisin lapselle kipua aiheuttamaan, jos ei elimistö ole vielä kypsä niin en jaksa uskoa että lapselleni riisitaudin saan aikaiseksi vaikka muutama viikko myöhästettäisiinkin asiaa. Harmi tietysti että tähän vuodenaikaan sitä d-vitamiinia et muualta saa kuin purkista, kesällä olisi voinut vähän auringosta tankata.

Päivät vauvan kanssa hurahtavat vauhdilla ja tuntuu että vauva olisi ollut meillä aina. Joku hormonien aiheuttama tila tässä on päällä koska tuntuu että voisi mennä uudestaan synnyttämään ja kavereita joilla synnytys on vielä edessä lähinnä kadehtii. Kolmonen ei tunnu viimeiseltä lapselta. Kuitenkin koitan ottaa siitä irti kaiken että meillä on nyt vauva. Ensimmäistä kertaa tuntuu että nyt tietää suurinpiirtein mitä tekee ja osaa kuunnella vauvan viestejä paremmin. Ei ole ollut epävarma olo siitä mitä tekee ja miksi vauva itkee. Ensimmäistä kertaa se ei "haittaa" jos vauva itkee niin että en saa rauhoittumaan ja itkua loppumaan. Ei se ole mulle henkilökohtaista. Väsymys ei tunnu ahdistavalta ja ylitsepääsemättömältä vaan asiaan kuuluvalta. Nyt sen hahmottaa ja oikeasti tajuaa miten äkkiä se vauva-aika on ohi.
Eka täyttää ensi kuussa 12. Vastahan sitä synnytettiin. Ja synnärillä se vasta tuntuikin konkreettiselta kun näin synnytysosaston seinällä kuvan siitä kätilöstä joka oli mukana Ekan synnytyksessä. Ja nyt se mun vauva menee pian yläasteelle ja potee jo teini-ikää. Äkkiä sitä ollaan Kolmosenkin kanssa tuossa pisteessä.

Muutenkin tuntuu että vauvan kanssa on "helppoa", noi isot on ne murheenkryyni :D Jos olen vauvan kanssa kaksin kotona niin se on sama kuin olisin yksin. Kaikki vauvan jutut jaksaa, teiniangsti on se haaste verenpaineelle.

Neljään viikkoon mahtuu paljon vierailijoita. Ihana syy nähdä ihmisiä, osaa tosi pitkästä aikaa. Pikkuhiljaa alkaa myös muodostua ketä Kolmoselle pyydetään kummeiksi.

Vastasyntynyttä meillä näkyy vielä senverran että vatsan kypsymättömyyden lisäksi myös hermosto on vielä selvästi kypsymätön. Kolmonen säpsyilee tosi paljon ja esim öisin kapalo on ihan ehdoton vauvan oman unen turvaamiseksi. Kädet myös vispaa paljon!! Syöttäessä välillä tosi kiva...  Kun vauva on tarpeeksi väsynyt niin säpsyily asettuu vain sillä että vauva on tosi tiukasti sylissä. Voi reppanaa :)

Mittaa muutama pv sitten miehellä oli 4710g ja 53,3cm, hattu 38,3.

Katsotaan mitä seuraavat neljä viikkoa tuo tullessaan :) Vauva on ihan huipputyyppi!


tiistai 27. marraskuuta 2012

Viimeistä viedään...

Nimittäin Siipan isyysloma-viikkoa. Siippa on näiden viikkojen aikana ollut parissa työjutussa, omissa peleissä ja pari koulupäivää poissa meidän luota mutta muuten tässä meidän kanssa. On ollut ihanaa olla hetken itsekseen (no Kolmonen tietty tuossa hoteissa mutta muuten), mä tarvitsen sitä tilaa niin että saan olla yksin (joojoo, se Kolmonen on ollut) kotona. Mutta nyt tuntuu kyllä tosi oudolta että ensi viikosta lähtien me ollaan täällä sitten päivät kaksin. Aina. Tuntuu että on ikävä jo nyt. Ei ole kyse siitä että ei pärjättäisi vaan siitä että nyt mä koen yksin niitä juttuja mitä on nämä viikot koettu kaksin. Nyt ei voi huudella "hei tuu kattoo, tää hymyilee". Ja varmaan tuntuu aika puukoniskulta lähetellä moisia viestejä toiselle, kun tietää että täällä se toinen haluaisi olla.
Eka ja Toka on niin isoja että pääsääntöisesti koulun jälkeen notkuvat kavereiden kanssa ja tulevat kotiin vasta myöhään iltapäivällä. Siippa taas harvoin kotiutuu ennen kuutta. Tosin veikkaan että tämä saattaa nyt muuttua.
Siippa on harmitellut että ei säästellyt enempää kesälomaa tähän loppuvuoteen. Meinasi nekin pitää alunperin kaikki kesällä mutta sain ylipuhuttua. Kolmonen on saanut meiltä kaikilta pään totaalisen pyörälle, eniten isältään. Vauva on luonnollisesti jo syömisen takia hyvin paljon kiinni mussa joten isä kyllä imee mielihyvin kaiken ylimääräisen sylittelyn ja hoivaamisen itselleen. Lähes itku silmässä harmitteli yhteisen vapaan loppumista. Onneksi ensi viikko on nysä ja pian on joulu.
En ole isojen kohdalla asiaa niin mietiskellyt mutta nyt mietin että olisi kyllä ihan kamalaa lähteä tässä vaiheessa töihin. Vauva kasvaa ja kehittyy niin hurjaa tahtia että siitä yhteiselosta ei haluaisi menettää hetkeäkään. Tietysti se on hankala miettiä toisen saappaisiin, isä kun ei syötä ja sitä myötä se imetyksen mukana tuoma side puuttuu. Mutta Kolmosella ja Siipalla on sitten oma siteensä josta minä en tiedä mitään. Ja harmittaa kyllä Siipan puolesta tosi paljon että nyt tosiaan taas suurinosa hereillä olosta menee töissä. Jonkunhan se sekin rooli on kannettava eikä se helppo ole sekään.
Meillä (tai mulla) on kaiken aikaa ollut puhe että Siippa pitäisi kaiken mahdollisen vapaan mitä isä nyt voi. Että yritetään järjestää että isäkuukauden pitäminen ja kaikki onnistuisi. Mulla kun on täydet lomat ja voisi olla ihan hauskaakin mennä muutamaksi viikoksi töihin vanhempainvapaan lopuksi. Siippakin on nyt asialle lämmennyt. Siinä vaiheessa Kolmonenkin on jo senverran isompi että ilman mun tissejä pärjätään!
Voi kun saisi näitä tämän viikon päiviä hidastettua! Tietysti kaikki päivät on enempi vähempi täynnä menoa...

Aamujen aamu

Rikkonaisten ja itkuisten öiden jälkeen saatiin väliin yksi vähän enempi-uninen.
Aamun huutonauruista vastasi Kolmonen. Siipan kainalossa alkoi hamuilemaan Siipan nenää :D Melko koomisen näköistä kun naamasta roikkuu vauva. Piti yrittää vielä nukkua mutta ei siltä nauramiselta pystynyt..
Nyt Tokan kanssa hammaslääkäriin. Eipä ollakkaa oltu vielä vauvan kanssa näin "aikaisin" liikkeellä.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Hyödykkeet ja turhakkeet

Kolmen lapsen myötä on tullut hankittua/huomattua melkoinen määrä rojua joista osa on ehdottomasti hyödykkeitä ja osa taas täysin turhakkeita.


Hyödykkeitä:


  • Kantoliina/kantoreppu. Kädet saa käyttöön, need I say more? Lisäksi meillä myös huomattu että kun vauvaa kantaa päivisin paljon niin yöt ovat rauhallisempia. Kolmosen myötä rakastuin myös Manducaan.
  • Kestoliivinsuojat. Kertakäyttöiset kuivuu kipeästi ihoon kiinni plus nännit on ihan nukkaiset.
  • Kestovaipat. Kun perheessä on lapsia enemmän kuin 1 (ja varsinkin jos vaipatettavia on enemmän kuin 1) niin kaupasta riittää sitä kannettavaa ilman vaippojakin. Plus tietty sitten vaikkapa se jätevuoren pienentäminen.
  • Leffakanavat/läppäri ja netti/kirjat/mitä nyt tykkääkin tehdä ajantappona kun on kädetön. Imetysmaratonit, yökukkumiset ym sujuu huomattavasti kivammin.
  • Vuokrattava vauvansänky. Tässä tivolissa ei kovin helpolla kuule kuin vasta infernaalisen hysteria-itkun joten on mahtia kun vauvaa saa siirreltyä mukana. Sitä "sä-jätit-mut-tänne-huutamaan-NÄIN-pitkäksi-aikaa-nälkä-anna-ruokaa-heti"-itkuista vauvaa tahdo saada siihen rinnalle rauhoittumaan...
  • Mikä tahansa kapaloksi kelpaava. Ollut ihan ehdoton meidän huiskakäsillä.
  • Mielinmäärin kahvia ja mikä nyt onkaan se mikä piristää. Mielellään myös herkkujemma.

Turhakkeita:

  • Vaunut. Mun lapsista Toka on ainoa kun niissä on oikeasti viihtynyt ja nukkunut paremmin. Varmasti perhekohtaista mutta meillä olleet ainakin hintaansa nähden ihan turhake. Kiva joskus lenkillä käydä vaunujen kanssa mutta oishan tuo onnistunut ilmankin. Siippa nämä halusi niin hankittiin.
  • Rintapumppu. Persoonakohtaista tämäkin varmasti. Mä olen kolmea eri pumppua kokeillut, Tokan kanssa ainoastaan tarvinnut muutaman kerran. Kolmosen kanssa en jaksanut omaa laiskuuttani pumpata plus pelkäsin että me hukutaan maitoon kun sitä tuli niin hurjasti muutenkin. Pokkana herätin Kolmosen aina syömään kun liikaa kiristi plus mun tisseistä myös falskaa aika kiitettävästi ylimääräiset pois. Mainittakoon vielä että en ole koskaan joutunut kärsimään rintatulehduksesta tai tiehyt-tukoksesta eli voi olla että toisenlaisilla tisseillä asiat olisi toisin.
  • Sitteri. Ei viihdytä. Kolmonen tosin vielä työn alla tämän kokeilussa.
  • Hoitolaukku. Reppu on toiminut meillä paremmin. Toistaiseksi tosin mä hyvin harvoin muistan ottaa vauvalle yhtään mitään mukaan kun johonkin lähdetään. Kai se vaatii yhdet niskasinapit reissun päällä että taas oppii.
  • Kaikki isommat odotukset ja aikataulut. Sen suhteen koska vauvan pitäisi nukkua yönsä jotenkin, raskauskilojen pudotuksen suhteen, univelkojen lyhentämisen suhteen, siivoamisen suhteen jne jne jne
  • Hupulliset vauvan vaatteet. Useimmiten söpöjä mutta käytännöllisyys on ihan perkeleestä.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Imetyksestä TAAS

Onkohan aika kullannut muistot vai imetys vienyt muistin? Mutta en muista että ainakaan Tokan kanssa imetykseen olisi mennyt NÄIN paljon aikaa. Mä olen rintamus paljaana ihan koko ajan. Ei siinä, täysimetän mielelläni ja täysin omasta valinnastani eli tarkoitus ei ole nyt nillittää. Ihmetyttää vain että miten sitä aikanaan on hoitanut 2 alle 2-vuotiasta jos on kokoajan imettämässä? Joku oli muuten tullut blogiin hakusanalla "inhoan imetystä"..

Toistaiseksi imetys on vielä tuntunut siltä mitä haluan, vaikka odotusaikana jännittelinkin että mitenkä mieliala. Mieli on pysynyt tasaisena, ei mitään vastaavaa kuin raskausaikana. Todenteolla varmaan kokeillaan ja koetellaan sitten kun Siippa lähtee töihin. Tässä ollaan nyt jo valmiiksi tehty ajatusleikkiä että mitään isompia en vaadi itseltäni, teen mitä pystyn ja vauvan ehdoilla. Ei sillä että mikään suorittajatyyppi tai domestic goddess edes olisin mutta kyllä se meinaa joskus vähän syödä jos ei saa edes vaatteita puettua ennenkun Eka ja Toka ovat koulusta kotona. Mutta nyt mennään näin, vauva-aika on äkkiä ohi. Pesäilen nyt sitten. Helpolla ollaan vielä menty kun tosiaan Siippa on kotona ja tekee ja kuskaa mulle syötävää ja juotavaa ja hieroo.
Vähän jännittää se että alkaako väsymys missä vaiheessa vaikuttamaan yhdistettynä tähän superharmaaseen vuodenaikaan. Alkaako se vaikuttaa miten maidontuotantoon ja yleiseen olotilaan? Iskeekö se ahdistus sieltä? Vauvaa pitäisi niin mielellään rinnalla, se on niin supersöpö siinä. Hankala miettiä ja löytää sitä tasapainoa sieltä oman hyvinvoinnin ja vauvan edun seasta. Ja kun tuntuu siltä että haluan imettää. Mutta en niin että muu perhe sitten saa kestää kiukuttelua ja kohtuuttomuutta. Ei se sen arvoista sentään ole. Ehkä pitäisi vain olla stressaamatta koko asiasta. Menee miten menee.

Kenen tahtiin?

Nuhaisuus se vaan jatkuu ja jatkuu... parempaan suuntaan onneksi jo mennään.. Kolmosen lisäksi myös mä olen alkanut inhoamaan Nenäfridaa.

Tässä vajaa 3 viikon ajan vauvallisena olleena sitä on taas huomannut miten elämä on keikahtanut pyörimään toisenlaisena. Ihan eri jutut ovat taas tärkeitä ja ihan eri jutuilla on taas painoa kun perheessä on vauva.

Tärkeys- ja painoarvo-agendalta löytyy tätä nykyä ainakin seuraavat seikat:

  • Aamukahvi. Paljon ja mielellään rauhassa. Kolmonen on onneksi ymmärtänyt kodinsisäisen maailmanrauhan tärkeyden ja ainakin toistaiseksi antanut mun nauttia tummaa kenialaista rauhassa, vaikka olisikin hereillä. Vielä hommaa on helpottanut myös isyysvapaalla oleva Siippa. Jotain hyvää pitää myös aina olla tämän aamuhetken kanssa. Jos pitää valita aamupalan ja kahvin välillä että kumpi rauhassa niin eipä paljon ole vaihtoehtoja. Kahvia. Heti!
  • Julkisissa kulkuvälineissä käyttäytyminen. Ai saatana kun vetää ärsyttämään aina kun ratikoissa se vaunuille/pyörätuoleille ym varattu vaunu on täynnä ihmisiä ketkä useimmiten vaan seisoskelee siinä välikössä. Ja toistaiseksi joka kerta pikasilmäys on osoittanut että sporan muissa vaunuissa olisi tilaa vaikka ja kuin mutta ei siinä. Hengailkaa vaan nyt toki siinä ainoassa kohdassa mihin niiden kärryjen kanssa pääsee. Sinänsä erittäin positiivisena yllätyksenä on tullut se että niin paljon nykyään on liikenteessä ratikoita joihin pääsee näppärästi vaunujen kanssa. Viime kierroksella ei ollut. Vielä kun kantoliinan kanssa laskettaisiin rataslaisten joukkioon, nyt vielä mielummin maksan matkastani ja menen liinalla kuin käytän julkisia ja rattaita. Mutta vittu että vituttaa ihmiset... Myönnän kyllä että tämä on seikka  mitä ei todnäk tajua ennenkuin itse yrittää mahduttautua niiden kulkuvälineidensä kanssa kyytiin. Ylipäätänsä vituttaa ihmisten suhtautuminen kun on liikkeellä rattaiden kanssa. Tuhinaa, puhinaa ja mulkoilua. Okei itsekkin vedän kasviksia rööreirin niistä tapauksista jotka tosi törkeästi tunkee ja puskee vaunujen kanssa mutta itse ainakin jos tukin ja olen tiellä niin pyydän anteeksi ja hymyilen nätisti ja silloin kyllä vaan vituttaa saada osakseen tuhahtelua ja mulkoilua. 
  • Imetys. Viha/rakkauskohteeni. Mua ei haittaa että imetetään julkisesti mutta mulle itselle se on jotenkin... no ei vastenmielistä mutta jotain epämukavaa siinä on. Ei siinä, kyllä lapsi ruokitaan jos sille iskee nälkä vaikka missä oltaisiin mutta on se musta jotenkin. Vajaa kolmen viikon aikana olen imettänyt sovituskopissa, naistenvessassa, autossa parkkihallissa ja kesken tv-kuvausten. Joku taito on tullut ilmeisesti hankittua koska onnistuin säikäyttämään yhden vanhemman herrahenkilön joka tuli ihastelemaan vauvaa ja tajusi mun imettävän vasta kun sen naama oli lähes vauvan naamassa kiinni. Siipan ilme oli kanssa melkoinen. Mä en kotonakaan tykkää imettää jos meillä on tupa täynnä ihmisiä, riippuu kyllä vähän henkilöistäkin. Imetyksen etuna mainittakoon että sujahdin ekoihin "omiin" housuihini 2 viikkoa synnytyksen jälkeen. Huraa!
  • Tasapainoilu kaiken kanssa. Tässä 10 vuoden aikana mitä näistä vauvailu-hommista oli taukoa niin onneksi se seikka on muuttunut että äitiysloma on vaihtunut termiin äitiysvapaa koska loma tästä on kaukana.. Oma aika tuntuu rajoittuvan siihen aamukahviin ja suihkussa olemiseen. Muuten saa kyllä revetä kaikkialle ja kaikille koko ajan. Eka ja Toka on ihania ja rakkaita mutta hitto että mä olen onnellinen että ne on päivät koulussa. Että ei ole koko ajan joku keskeyttämässä koska mulla nyt ei koskaan voi olla mitään niin tärkeää kesken että voisi odottaa vaan sitä voi tulla hetijustnyt sen asiansa ja juttunsa rykäisemään. Vaikka mä nukkuisin. Ja näitä asioita on himppasen vaikea tuoda esille teinille ja esiteinille joiden elämä on kokonaisuutena pelkkää draamaa. Että jos nyt jonkun kerran sanookin että ei nyt, odota niin heti ollaan hylkäämässä ja aijaha sä et rakasta meitä enää. Voi saatana, niinhän mä justiinsa sanoinkin. Samaten on vaan ihan epäreilua että mä saan jäädä nukkumaan aamuisin. Niin no kun olet sen pari kolme tuntia valvonut vauvan kanssa niin ois ihan kiva jossain välissä vähän torkahtaakin. Ei siinä, mä edelleen pidän meidän valvomisia hyvin inhimillisinä koska Kolmonen ei juurikaan itke, möllöttelee vaan hereillä mutta mä nyt koitan parhaani mukaan harjoittaa sitä nuku kun vauva nukkuu-teesiä. Mut kai tämä teinin silmissä sitten on yhtä juhlaa vauvan kanssa. Siipan kanssa on ilmassa kanssa varsinainen madonnahuorailu. Kun repeilet vaan jatkuvasti noiden apinoiden kanssa niin sitä iltasin ei ihan aina ekana olo sellanen olo että ryömisi kainaloon ja myhnisi toisen kanssa vaan on ihanaa kun mussa ei ole ketään kiinni. Asiasta on puhuttu ja Siippa sen tajuaa mutta itsellä meinaa olla huono omatunto parisuhteen laiminlyömisestä.  Tosin lyhyt vaihehan elämässä tää varhainen vauva-vaihe on.. mutta silti. Pakko kyllä vielä painottaa että tämä on ongelmana enempi omien korvien välissä kuin varsinaisesti parisuhteessa. Mä haluaisin olla enempi sellainen että kun vihdoin on lapset unilla niin sitten pesiydytään miehen kanssa. Mutta en ole. Itsenäiset vuodet teki sen että omaa tilaa on oltava välillä. Liikunnan ikävästä en ala edes uikuttamaan koska homma on siitä kiinni että mä en raaski jättää Kolmosta vielä. En pysty.
Olisi näitä muitakin mutta Kolmonen tahtoo tissiä.

torstai 15. marraskuuta 2012

Hello Mr. Smurffi!

Mikä on todennäköisyys sille että vauvalle iskee tiheän imun kausi ja vuosisadan nuha samaan aikaan? Sitä minäkin.

Ihan perseestä!

lauantai 10. marraskuuta 2012

Naiset ovat venuksesta, miehet ovat...

Keittelen kinuskia huomista isänpäiväkakkua varten (kaikkea sitä..) mutta josko tässä vesilasi-testien välissä joutaisi muutaman sanan.. läppärin päällehän luonnollisesti jo vähän heitin sörsseliä!

Perheen miesväki oli hattu kourassa muutama viikko sitten koiranpentuilmeidensä kanssa anelemassa ja kyselemässä josko voitaisiin hankkia kotiteatteri. Minä moisista mitääntajuamattomana lupauduin, Siippa ei rassaa autoja ja se on jotenkin tosi huono penkkiurheilijakin niin kai sillä jotain vitkutinta pitää olla? Kiva mieli toiselle. Isojen poikien lelu. Vähämpä tiesin....
Se väline nyt sitten tuli alkuviikosta. Kaatosateessa sitä postista piti kantaa. Pari kaveria asennusavuksi ja eikun menoksi!
Heti ensialkuun alko kiroaminen kun yrittivät laittaa levyä kotiteatterin soittimeen sisälle. Miten päin vaan niin aina väline sylkäisi pihalle. Siinä koitin vihjaista lauseen ja toisenkin käyttöohjeista mutta niitä naistenlehtiä ei kuulemma selata. Vielä koitin heittää lusikkani soppaan että jos siihen pitää ensin asentaa joku juttu. Sain vastaukseksi epämääräistä mutinaa ja hienovaraisen "akat hilijaa"-kehoituksen. Siirryimme Beben kanssa makkariin seuraamaan tätä nykyteatteria. Tasaisin väliajoin huutoa ja kiroilua tv-ruudulle, johtojen tarkistelua ja pään raapimista. Mun ihan nätisti sanottu "onneksi edes radio toimii" otettiin kuulemma vittuiluna.
Kahden tunnin (kyllä, kahden tunnin) arpomisen jälkeen se naistenlehti kaivettiin esille. Ja sieltä asennusohjeet... Lopputuloksena koko aparaatti ei vieläkään taida olla ihan täysin toiminnassaan? Sitä sellaista hyvää mieltä mitä mä odotin ei ihan vielä ole näkynyt mutta ehkä tässä vielä jonain päivänä? Nää on nyt kuitenkin ilmeisesti näitä marssilaisten juttuja koska miesväki on kuitenkin haltioissaan jutusta, mä en vielä tajua mitä hienoa siinä on että mun pitää ensin laittaa digiboksi yhdestä paikasta päälle, tv eripaikasta ja äänet vielä kolmannesta. Ja siinä välissä kirota ja riehua kun joku noista kolmesta ei kuitenkaan just pelaa. Mihin on hävinnyt vanha kunnon yhden napinpainalluksen taktiikka?

Kolmosen kanssa takana pari levotonta yötä. Eka yö pyyhkäsi vähän ohi, ei tullut niin kiinnitettyä huomiota itkun sävyyn tms, koitti vain lohdutella. Viime yönä bongasin tyypin jaloista pieniä vesirakkuloita ihan kamalasti :/ ei hormoninäppyjä, ei hikinäppyjä vaan ihan selviä pienenpieniä vesikelloja. Ja mä olin syönyt kalaa... eipä tuo niitä arista tai muutakaan mutta..
Valvominen ei ole ongelma mutta ei ole kivaa kun ei tiedä oikein mikä on. Ei kivaa jos toista koskee tms. Jäämme seurantalinjalle.

torstai 8. marraskuuta 2012

I'm the great blondino eli Suuri imetys-saaga eli kuinka menetin vähätkin järjenrippeeni

Mä rakastan imetystä. En ole niitä joilla se nyt vaan tuostanoin suitsait onnistuu. Mutta joka kerta olen ollut valmis tekemään töitä ja homma on lähtenyt toimimaan. Tällä kertaa temput ja muut kikautukset oli valmiina jossain alitajunnan syövereissä ja selvittiin omin avuin käyntiin. Ja kuten tuli jo aiemmin todettuakin, bebe on tissimiehiä ja tietää mitä tekee. Diasporal ja Rennie vaihtui Lanoliiniin.
Aina se kuitenkin ensi alkuun sattuu niin saatanasti. Voi ruoja että voi tehdä kipeää! Miten noin pienestä voi lähteäkkään noin helvetinmoinen voima? Onko sillä lasinsiruja suussa vai millä se mua viiltelee? Mä sitten vihaan imetystä.

Kivun lisäksi parin ekan viikon ajan sitä tyhmäilee aina minkä kerkiää. Hormoniperäistä, I assume? Tässä nyt vajaa viikon aikana olen hauskuuttanut perseenjäseniä ja kylänmiehiä mm. seuraavilla:

Meillä on olohuoneessa sininen led-lamppujohto koristeena ja Kolmas makoili sängyssään siinä vieressä. Katselin vauvaa ja sain kamalan slaagin yhtäkkiä että tää on hei nyt ihan keltanen tää lapsi. Niin varmasti on, meistä jokainen on jos katsoo sinivaloa vasten... Ihan en vielä ehtinyt soittaa asiasta eteenpäin. Onneksi.
Sitten oli Siipan veli vaimokkeensa kanssa katsomassa Kolmosta. Veli piteli poikaa sylissä ja kysäisi että mites sen painonlaskun kanssa. Mähän aloin sujuvasti selittämään kuinka yli puolet raskauskiloista jäi onneksi laitokselle että nyt en ookkaan käynyt puntarilla katsomassa onko tippunut mitään. Veli siinä mutisten että niin tarkotin nyt lähinnä tätä vauvaa....

Keskustelu ylipäätään on kovin haasteellista. Tulee höpöteltyä mitä sattuu ja päässä ei pysy tasan mikään. Onneksi on otettukkin ihan pesiytymisen kannalta tämä alku. Ja Siippa on muutaman viikon kotona vähän katsomassa perään :P Saan rauhassa olla kuolaava tyhjäpipo.

Tissihommat mietityttää noita isojakin. Toka kyseli että tuleeko sieltä tisseistä nyt siis sitten ihan hirveesti maitoa? Niillähän voisi olla vaikka vesisotaa..
My boys <3

Nyt neuvolaan syynaamaan painoa. Vauvan, ei mun :)

maanantai 5. marraskuuta 2012

Synnytys

Mistähän tuota alottaisi....

Heräilin ke-to välisenä yönä joskus kolmelta ihan selviin kipuaaltoihin. Niin selviä ja selvästi kivulla varustettuja että nukkumiset jäi siihen. Kestoltaan kaikkea 15 sekunnista 45 sekuntiin ja väliltä 10 minuutista 45 minuuttiin eli hyvin epäsäännöllistä...

Aamulla lähdin neuvolaan ja mietin että tähän tämä taas varmana jää. Neuvolassa kaikki fine, ei ihmeitä. Käskyä soitella kun vauva syntyy, seuraava käynti vasta vauvan kanssa (???!!!). Soittoa äitipolille jos ei 41+3 ole tapahtunut.... jopas on muuttunut sitten viime kerran.

Miesväki oli lähdössä illaksi menoihinsa joten kävin apteekissa ostamassa heille korvatulppia kotiintulomatkalla neuvolasta. Apteekissa iski niin kova supistus että meinasi lähteä polvet alta, farmaseuttikin katseli pari kertaa kulmien alta. Kotiinpäästyä kellottelin supistuksia jonkun verran, sattui tulemaan vähän pidempi pätkä vartin supistuksilla joten hälytin sitten Siipan kotiin. Heti sen jälkeen väli taas kasvoi, tietysti :) Univelka jo vähän painoi joten koitin nukkua mutta aina vähintään puolen tunnin välein heräsin selviin kipuhuippuihin, ei todellakaan mitään juilomisia vaan ihan selviä aaltoja ja ihan sieltä yöstä lähtien. Hitaasti näytti mitään tapahtuvan mutta otettiin varman päälle ja mummi käytti Ekan ja Tokan iltahäppeninkeissä.

Vihdoin illasta puoliseitsemältä alkoi tuntua että ehkä näissä alkaisi potkua olemaan, tässä vaiheessa sitä epäsäännöllistä vaihetta oli kestänyt se n. 15h (miinus neuvola). Edelleenkin supistukset eivät tulleet säännöllisesti mutta nyt jo 5-15 minuutin välein ja niin oli aikanaan Ekan ja Tokankin synnytyksessä. Soiteltiin jo sairaalalle, edelleen oli olo että kotona pärjätään mutta halusin jutella kuitenkin kun vielä pystyn. Saatiin lupa tulla kun siltä tuntuu.
Eka ja Toka kotiutuivat, olivat koko reissun jännittäneet että ollaanko me kotona vai ei. Tietyllä tapaa helpotus että oltiin mutta nyt alkoi supistuksissa olla senverta kipua ja voimaa että niitä ei lasten edessä ihan helpolla enää peitelty. Ihan tosissaan piti keskittyä hengittämään ja siihen että lihakset saa happea sekä siihen missä asennossa on. Mulla oli olo että olisin vielä pärjännyt kotona mutta tehtiin päätös että nyt lähdetään koska ei haluta lapsiakaan hätäännyttää. Näistä jutuista oltiin etukäteen puhuttu ja oltiin juteltu että pitää sattua että vauva syntyy mutta onhan se vähän eri sitten itse tilanteessa...

Sairaalalla olin sellaisen 4-5 senttiä auki. En sentään pelkäämääni kolmea senttiä :P enemmänkin olisi voinut olla mutta tosiaan vähän ennakoitiin se sairaalalle lähtö. Olin pitkän pätkän kuumassa suihkussa mikä oli ihanaa. Välillä piti tulla pois ja silloin liikkeellä olo tuntui hyvältä. Kaiken aikaa tuntui että mä pärjään tässä ja mun kroppa osaa ja mä menen nyt tässä vain mukana.

Mulla jäi aikanaan Tokan synnytyksestä pienet pelot päälle. Ei mitään isompaa mutta kuitenkin juttuja jotka nyt sitten tämän raskauden aikana mietitytti. Sain kuitenkin aika kivasti omat epävarmuudet ja pelot hallintaan ja oli olo että mä olen tähän valmis. Olin mietiskellyt eri vaihtoehtoja miten synnytys saattaa edetä ja että ei liikaa suunnitelmallisuutta. Olin harjoitellut hengittämistä ja miettinyt mikä rentouttaisi parhaiten, oltiin Siipan kanssa juteltu ja juteltu ja juteltu. Olin miettinyt ihan kaikkia vaihtoehtoja ja valmistellut mieltä avoimena niihin, ihan kaikkia paitsi aivan törkeää infernaalista pahoinvointia. Mä kestin kivun, kestin väsymyksen, kestin epätoivon ja kestin sen että musta tuntuu että mä kuolen siihen synnyttämiseen. Mutta musta tuntui että sen kaiken päälle mä en enää kestä joka supistuksella sitä sairasta pahoinvoinnin aaltoa mikä iski, koska mulla ei ollut käynyt mielessäkään että sellainenkin voisi iskeä kesken kaiken. Vittu!!!

Mä en hae todellakaan synnytyksestä mitään elämyksiä, tällä kertaa lähinnä toivoin (tietysti sen lisäksi että kaikki menee hyvin) että mulla olisi vähän kokonaisvaltaisempi olo koko hommaan kuin viimeiksi. En nyt ehkä ihan eheyttävää kokemusta hakenut, jokainen synnytys on kuitenkin erilainen mutta jotain sellaista alkukantaista naiseuteen ja äitiyteen kuuluvaa hommaa jonka kautta mä näkisin että no hei, tällä kertaa kaikki meni ihan toisin.

Yhtenä isona seikkana olin miettinyt että haluaisin yrittää oman kropan voimavaroilla ja omilla kivunlievityksillä selvitä, koska mun kroppa pystyy siihen. Koska se osaa sen. No paskanmarjat, siihen helvetin pahoinvointiin se kaatui koko paska. Rentoutumisesta ei voinut puhuakkaan kun vaan koitit pitää niitä vatsanesteitä sisällä ja selvitä siitä supistuksesta. Tässä vaiheessa senttejä oli auki 6 ja mä totesin että tämä loppu nyt tämä rentoutuminen näillä meriiteillä ja keinoilla nyt tähän, lääkettä kehiin. Epiduraalia alettiin valmistelemaan (taas). Mulla oli siinä odotellessa itseasiassa taas parempi olla tai jotenkin hallitsin sen tilanteen siinä asennossa paremmin ja meinasin jo perua koko homman mutta en kehdannut. Epiduraali laitettiin ja se ei ehtinyt edes vaikuttaa kun rupesi tuntumaan että olikohan toi ponnistuksentarve. Kätilö kurkkasi että katoppa joo 8 senttiä ja joku pieni lipare tuossa että kohta mennään. Pienen pakokauhun saattelemana piti pari kertaa kysyä että mitä helvettiä,  mun piti hei nyt tässä saada levätä että siksi mä siihen hiton piikkiin nöyrryin. Että tästä mä nyt en kyllä sopinut. Onneksi siinä kerettiin hetki ottaa henkeä mutta kylläpä otti päähän koko turha puudute.
Sepä sitten sopivasti epiduraali alkoi vaikuttaa kun piti alkaa ponnistamaan! Tarve tuntuu joo mutta ei mitään hajua onko koko ponnistuksessa voimaa tai meneekö edes sinnepäin. Vaikka se ponnistusvaihe ei pitkä ollut niin tulipahan mietittyä useammin kuin kerran että onneksi en ole ekaa kertaa tässä hommassa koska ei kyllä olisi mitään hajua kun tunto kadoksissa.

Ja sitten tuli Kolmas :) ei sitä voi edes selittää, se oli ihan mun ja Siipan ja Kolmosen hetki. En edes yritä, kyllä te tiedätte :) meidän rakas poika. Pieni ja huutava ja oma.

Mulla meinasi siinä pientä komplikaation tynkää puskea ja vähän aikaa seurailtiin että käydäänkö kaavinnan kautta mutta lääkkeet ja muut (on muuten eri kiva kun jälkisupistukset pahenee jokaisesta synnytyksestä niin sitten se kun niitä vielä tarkoituksella pahennetaan lääkkeillä!) onneksi jeesasi. Tunsin kyllä itsekkin että jopas alko napakat jälkisupistukset jo salissa ja kylläpäs täältä tätä tavaraa lentää... jos nyt ihan erite-yksityiskohtiin mennään niin kätilön painellessa kohtua ammuin vastapäiseen seinään melkosen satsin hyytymiä. Säästämme teidät lopuilta. Saatiin kaikki kuitenkin kuntoon mutta synnytyssalissa meni kaauuuaann tämän takia ja loppuenlopuksi olin kaikenkaikkiaan siis hereillä 26h kun laskettiin sieltä ed. yöstäk un se epäsäännöllinen käynnistyminen alkoi. Itse synnytyksen kestoa ei sieltä onneksi vielä laskettu.

Kaikenkaikkiaanhan koko homma meni hyvin mutta mua on jäänyt hieman harmittamaan se hiton epiduraali. Ja se hiton pahoinvointi! Olisi vaan pitänyt luottaa itseen enemmän mutta näin nyt. Vaikka ei elämyksestä ollut kyse eikä liiallisesta suunnitelmallisuudesta niin.... ehkä ihan vielä en osaa täysin loppufiilareita pukea. Eikä kai tarvitsekaan, vauva on nyt tärkein. Ja paras! Ja ihanin! En mä siihen neljänteen ihan suoriltaan valmis ole mutta ei se pois-suljettua ole :P josko ei kuitenkaan enää yhtälöä että 2 pientä on peräkkäin.....