keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Error!

Viime viikolla (toissa viikolla, joku viikko lähiaikoina?) näkyi joku lööppi (Iltalehdessä, Iltasanomissa, jossain?) kuinka facebook ja sosiaaliset mediat on uhka parisuhteelle. Jotain riippuvuus-hommaa siinä taidettiin toitottaa...

Meillä on Siipan kanssa kummallakin omat läppärit. Toisen konetta saa lainata jos oma tökkii tms mutta käytännössä käytämme omia koneitamme. Mulla on kotona ollessa läppäri lähes aina päällä. Ei siihen sen ihmeempää syytä ole, se on vain tapa. Se ei kuitenkaan tarkoita että olisin siinä koneella koko ajan. Päässä junnaavan biisin saa nopeasti tärykalvoille, pikkujuttuja on helppo tarkastaa, tiettyjä ihmisiä saa paremmin kiinni kuin puhelimella.
Myönnän hoitavani ison osan sosiaalisesta elämästäni netin kautta. Tämä johtuu ihan vain tasan siitä että duuni syö jo ison osan sosiaalisuutta ja perhe sitten sen loput. En yksinkertaisesti enää arkipäivien jälkeen jaksa puhua puhelimessa tai käyttää ääntä tai olla äänenkäytöllisesti sosiaalinen yhtään sen enempi kuin on pakko. Melusaaste-kapasiteetti on siltä osin täynnä.

Olen kymmeniä kertoja sanonutkin että kykenisin helposti elämään ilman telkkaria ja kännykkää mutta en ilman tietokonetta. Uutiset ja muut ajankohtaisuudetkin tulee hoidettua koneella. En kuitenkaan koe että olisin varsinaisesti riippuvainen, ilmankin pärjäisi varmasti ja kaikkeen tottuu.

Muksujen koneen käytöstä olen tosi tarkka, se kun heillä on käytännössä pelaamista. Olenkin miettinyt oman koneenkäyttöni ja heidän rajoitustensa ristiriitaisuuksia, toisaalta mä en pelaa koskaan koneella. En edes pasianssia tai miinaharavaa.

Siippa ei ole koskaan nutissut mun koneen käytöstä. Tai koneella olosta. Eikä ole ainakaan ilmaissut mustasukkaisuutta tai että parisuhde kärsisi. Ja sama toisinpäin, tosin Siippa kyllä oikeasti käyttää konetta melkoisesti vähemmän kuin mä että eipä tuota ole varaakaan nutistella.

Parisuhteelle on paikoin vähänlaisesti aikaa mutta mun mielestä ainakaan meillä se ei ole tietokoneesta kiinni millään lailla. Vaan ihan tästä perusarjesta. Varmasti kummallekkin on tullut matkan varrella paljon uutta ja ylläriä mutta uskoisin että kumpikin meistä kyllä tiesi kun tähän kelkkaan hyppäsi että mikä muuttuu. Siipalle kyllä hatunnosto että on jaksanut järkätä kaikkea kivaa. Mä en aina jaksa vaikka kyllä huvittaisi. Jotenkin sitä helposti väsyneenä mielummin siirtää ja jää himaan. Tosin koitan kyllä paapoa ja muistaa tässä kotona ollessa, ei toinen ole mulle itsestäänselvyys. Ei-raskautuneena olen myös melkoisen itsekäs omista jutuistani, liikunta ym. Ja sitä samaa kyllä yritän tuputtaa Siipallekkin. Tosin tässä me erotaan kyllä melkoisesti, hän ei tunnu kaipaavan niitä omia juttuja kuten mä. Samaten omasta tilasta mä olen välillä miltei neuroottinen, hän ei. On iltoja kun on vain hetki saatava omaa tilaa, ilman että kukaan koskee. Silloin on helppo vaipua tietokoneelle, Siippa taas telkkarille. Vauva muistuttaa koko ajan olemassaolostaan liikkeillä, isot tankkaa haleja ja äitiä hereillä ollessaan, duunissakin on oltava läsnä. On hetkiä kun on saatava muutama hengenveto ilman että kukaan koskee ja Siippa on se joka sen joutuu tällä hetkellä kestämään. Tosin pidän kyllä huolen siitä että joskus nielen sen oman oloni ja olen siinä toisen lähellä kun niin toivoo, silloin menee se läppärikin kokonaan kiinni. Ja aina mä olen läsnä. Vaikka olisin kuinka tietokoneella niin keskeytän aina jos toisella on asiaa. Kiireettöminä aamuina jään siihen viereen jos toinen toivoo. Ja meillä nauretaan paljon. Ihan kamalasti jopa! Joskus ihan kamalillekkin. Siitä jos mistä tulee yhteenkuuluva olo. Pieniä juttuja mitkä toivottavasti merkitsee.

Tällä hetkellä myös selvästi parisuhteeseen vaikuttaa tämä lopun aika (=raskaus) sekä vuodenaika. Mä olen väsynyt molemmista ja kaikki on vähän suorittamista. Kovin yllätyksenä tämä tuskin on Siipalle tullut koska en missään vaiheessa raskautta ole mitenkään hehkunut tai ollut.... no sellainen kuin raskaana olijat mielletään? Vauvat on ihania mutta raskaana olo ei vaan ole mun juttu. Kestän tämän tasan lopputuloksen takia. Ja kun tässä nyt vedetään jo ihan kalkkiviivoilla niin mun väsymys alkaa olemaan aika infernaalista ja malttamatonta. Parisuhteenkin takia odotan että vauva tulisi, jotta mä palautuisin enemmän ennalleni. Ja olisin enemmän pari siinä suhteessa.


PS. tänään on SE päivä mitä on kuukausia kytätty. Jota on kyselty tasaisesti että koska SE nyt on. No SE on nyt. Ja hiljaista on sillä saralla... en nutise mutta toteampa vaan että voi saatana. Olisin valmis. Ei huvittaisi neuvolaan huomenna. En ole koskaan odottanut enemmän että voikun alkais koskemaan niin paljon että meinaa taju lähteä. Pieni juiliminen tuntuu tällä hetkellä lähinnä vittuilulta.

Pps. Mä menen nyt liimaamaan mun lapseen arpia ja maalaamaan sitä veriseksi. Voihan Halloween!


tiistai 30. lokakuuta 2012

Vähiin käy...

Eilisillasta oli tosi kumma olo. Aina kun oli liikkeellä niin maha oli ihan järjettömän kova, vastaavanlainen se ei ole ollut vielä kertaakaan. Niin pinkeä ja ihan kiveä. Varsinaisesti ei nyt sattunut mutta jotain epämukavaa oloa oli. Ei kuitenkaan mitään levossa.

Yöllä heräilin muutaman kerran vessaan, ekalla kerralla vihlasi kerran mutta nukahdin kuitenkin uudestaan. Kolmen pintaan alkoi tuntumaan ihan kunnon juilintaa sekä mahassa että selässä. Kovempaa kuin menkkakipu mutta ei kuitenkaan mitään synnytyshommia. Selkeää aaltoilua jo mutta ei säännöllisyyttä. Ensimmäisenä mieleen että meillä on autossa tankki ihan tyhjä. Tarkoitus kyllä mennä synnärille taksilla mutta koska auto on laina-auto niin en kehtaa jättää sitä noin huuruilla ja sitten palauttaa. Klo 3.30 nappasin Panadolin naamariin ja lähdin tankkaamaan :D Siipan ilme melkoinen kun ilmotin että hei mä käyn nyt tankilla. Siis jos on synnyttävältä ihmiseltä ihan normaalia ryömiä vaikka pöydän alle niin eikö ole ihan normaalia että se haluaa tankkaamaan?
Tiesin että voi olla että koko homma tyssää jos lähden mutta perheen ainoana ajokortillisena oli olo että nyt pystyn ja vielä uskallan ratin taakse. Ja niinhän se tyssäsi. Mutta ihan mahtava olo silti, kun oikein mitään ennakkohommia ei ole ollut! Ehkä se sieltä syntyy sittenkin itekseen :) Jeeee!!!

Ekan kaverit soittelee ja kyselee koska se laskettu aika on :) Hauska kuunnella pojan asiantuntevaa sepostusta :D "no se on niinku huomenna mut ei se vielä välttämättä silloin synny koska se on vaan sellanen suuntaa antava päivä mutta parin viikon sisällä pitäisi tulla".

Pojat on viel tämän päivän kotona tervehtymässä, harjoittelevat kasvomaalauksia huomisia Halloween-juhlia varten.

Eräs lapseton miespuolinen kaveri kävi eilen. Kysyi että koska sä nyt oikein synnytät kun ei tätä odottamista enää oikein jaksa. Voinut kuin nauraa :D Eka raskaus jossa utelut ei ole vituttaneet!

maanantai 29. lokakuuta 2012

Kuinka kuluu multa maanantai?

Koko perheen miesväki vatsataudissa. 2 päivää ennen laskettua aikaa. Itkiskö vai nauraisko? Onneksi melko lievä tauti mutta silti. Ei merkkejä synnytyksestä. Ainakaan mitään selkeitä. Harjotus-supistukset kyllä melko täpäköitä mutta ei niissä potkua ole.. Olisin erikiitollinen jos säästyisin itse nyt taudeilta.

Vauva on muutaman viikon tauon jälkeen alkanut taas hikkaamaan kovasti. Satuin Siipalle mainitsemaan asiasta että täällä taas hikataan niin että kone hyppii mahan päällä. Eka sattui kulkemaan ohi ja kysyi että tuonko lasin vettä :D kovasti nauratti poikaakin kun totesin että vauva hikkaa. Käski mun vielä kokeilla hengityksenpidätystä...

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Mitä mieltä olet vaaleista? Tykkään enemmän bruneteista

Menihän siinä unen odottelussa vielä jokunen tovi. Kunnes vihdoin tuli tainnuttua, vain jotta saisi herätä herätyskelloon. Vapaapäivänä ja väärään aikaan. Musta ihan pätevä syy erolle! Stna...

Siinä valvoessa tuli pyöriteltyä päässä hyvinkin tärkeitä yhteiskuntapoliittisia asioita. Kuten miksi puolitoistavuotias kirjoitetaan 1,5v? Kun se kuitenkin on oikeasti 1 vuosi ja 6 kuukautta.
Toinen hyvinkin ajaton ja varmaankin kaikkia sukupolvia askarruttanut seikka tuli mieleen siinä pientä yöpalaa syödessä. Miksi banaanissa on niitä naruja?

Tänään piti suunnata vintage-messuille mutta mä en jaksa. Plääh. Ja josko jaksaisi vähän näyttää nenäänsä tuolla pihalla. Tai sitten leivon sensijaan vitutuskakun. Mitään varsinaista ohjetta siihen ei ole, heitellään vaan sekaan kaikkea mitä kaapista löytyy. Ensimmäiset joulutortut tehtiin eilen.

Toka valittelee vatsakipua. Ei nyt mitään vatsatauteja...

Taitaa tämä meidän väkikin vähän haistella että mulla vähän pipo kiristää. Kyllä mä koitan pitää itseni kuosissa ja halitan, sylitän, silitän ja ihan kaikkea kuten ennenkin mutta toki olen miljoonasti väsyneempi ja uupuneempi kuin normaalisti. Ja sitä myötä pinna on välillä vähän sitä ja tätä. Tyhmää :/ Ja eihän lapset tyhmiä ole, kyllähän ne aistii ja huomaa vaikka kuinka hokisin että kaikki hyvin. On ihanaa kun joku lämmittää kauratyynyä ja tuo juotavaa ja hoivaa muttakun noita hösääjiä on x 3 niin välillä meinaa vähän puristaa. Eka totesikin eilen että hän taitaa huolehtia nyt joskus vähän liikaa....
Mutta ihanaa on kuunnella isojen veljien vauvapohdintojakin :) Että tarttuuko se sitten sormesta kiinni ja onko käsi niin pieni että se mahtuu yhden sormen ympärille. Ja että tykkääkö se varmasti. Ja tunnistaa isot veljet. Ja on meidän kaikkien vauva. Onni on :) mä niin kuumeilen jo sitä neljättä...

Lapset keksi erireilun lautapelin mitä pelata; Twister! Tässä ollaankin varsinainen Notkea rotta... Parin kierroksen jälkeen Eka meinasi että "mä inhoan noita käsihommia". tirsk :P

Tämä oli muuten todennäköisesti viimeinen viikonloppu kun oltiin nelistään. Ensi viikonlopun kun pojat ovat toisessa kodissa. Hui!

Muistakaahan väki äänestää, siitä tuo otsikko :P

Valokuvia

Ja niin iski korvamadoksi Tero Vaara..

Meillä on ollut vuoden ajan ostoslistalla uusi kamera. Ei mitään liian ihmeellistä mutta taloudesta löytyvällä kahdella halpisdigillä laatu on mitä on. Aina kuitenkin eteen on kiilannut jotain tärkeämpää ja niin se kameran osto vaan siirtyy ja siirtyy.

Meillä ei loppupeleissä ihan hirveästi edes valokuvata. Vaikka kamera ainakin allekirjoittaneella kulkee jostain tottumuksesta mukana lähes aina. Löytyyhän se nykyään lähes kaikista puhelinmalleistakin jos jotain niin akuuttia tulee että ikuistettua pitäisi saada. Kuitenkin tuntuu että haluan kameran jolla on mahdollista ottaa hyviä kuvia.

Muutossa löysin kaikki vanhat valokuvakansiot. Ja kamalan läjän irrallisia valokuvia, tuoreimmat taisivat olla vuodelta 2008 eli ei ihan kamalan kauan aikaa sitten! Vaikka taloudesta on digimallinen kamera löytynyt jo vuodesta 2000 niin pitkään jaksoin tunnollisesti tilata myös ne paperiversiot. Ajan kanssa vaan kävi se että ne jäi laittamatta kansioihin. Mulla on tyhjiä kansioitakin odottamassa että vaan saisi ne kuvat sinne... Ja satoja valokuvia odottamassa että joku kansioisi ne. Miten muka ei nykypäivänä ole aikaa niitä kuvia sinne kansioon saada? Kun ihmiset vuosikymmeniä niin ehti aivan hyvin tekemään ja useimmiten vielä kirjoittamaan kuvan viereenkin muutaman sanan kuvasta.

Pitkään teetin kuvia paperiversiona myös sillä idealla että ne olisi tallella muutenkin kuin vain koneella. Jos kovalevy vaikka hajoaa? Sitten kaverin vinkistä hankin ulkoisen kovalevyn jolle kerran pari vuodessa siirtelen. Sitten tuli facebookit ym mihin linkitteli kuvia sillä idealla että nyt ne on "ikuisessa tallessa" edes siellä. Instagrammia ja vastaavia en ole vielä opetellut käyttämään. Jostain syystä ne tuntuu jotenkin kliinisen kaukaisilta. Jokunen aika sitten jonkun vastaavan ohjelman mukana hävisi tuhansien käyttäjien valokuvat. Tuota mäkin pelkään. Haluan että hallinta kuvien säilyvyydestä on itsellä mutta kuitenkin niin että ne olisi jossain ikuisessa turvassa. Toistaiseksi se ulkoinen kovalevy tuntuu kaikista turvallisimmalta.

Joskus kymmenisen vuotta sitten visioitiin isommalla porukalla että jos kotona syttyisi tulipalo ja oletusarvona ei tarvitsisi huolehtia perhettä pihalle niin mitä pelastaisit mukaan? Aika moni sanoi että valokuvat. Mutta jos ne on sekä koneella että paperilla ja ne on siellä kotona? Pitäisikö niistä tärkeimmistä hetkistä hankkia paperit tuplana ja viedä vaikka johonkin säilöön? Yhteenkään valokuvaan ei tosin ainakaan kovin helpolla saa vangittua tunteita ja sitä mitä siinä hetkessä nyt on mutta helposti ne herättää sen muiston siitä hetkestä. Paperikuvien selaaminen myös on ihan eri juttu kuin digiversioiden. Iski ihan kamala himo selata noi koneen kuvat ja tilata kivoimmista paperiversiot. Vaan jääkö nekin jonnekkin varaston perukoille pyörimään irrallisina? Ehkä niitä kuvakirjoja....
Mun lapsuudenkodissa on valokuvia kansioissa lähtien 50-luvulta. Ainoa mitä olen ajatellut että ihan varmasti itselleni haluan aikanaan kun eteen tulee se että pitää valita mitä haluan itselleni sieltä, on nämä kansiot. Noita kansioita on muksuna ja vähän vanhempanakin tullut selattua tuntikausia ja muistan vieläkin sieltä jotain yksittäisiä kuvia, vaikka nyt vuosikausiin ei ole niitä katsellutkaan.
Omilla lapsilla on myös selvästi erilainen suhde paperikuviin. Hekin jaksavat niitä selata huomattavasti pidempään kuin digikuvia. Ja on hauskaa palata niihin hetkiin kun yhdessä selailee ja miettii ja muistelee. Miten kauan/vähän aikaa kaikesta on.
Lisäksi aikanaan kun paperikuvia tuli otettua ja sitämyötä selailtua enempi niin huomasi helposti että mitä kuvia puuttuu. Että hei siitä ja tuosta ja tästä ei löydy yhtään kuvaa, pitääpä korjata asia. Mulle ei ainakaan nykyään oikein tapahdu niin. Kun ei niitä digikuvia vaan selaile samalla tavalla. Sen kyllä heräsin huomaamaan että meillä on kamalan vähän kuvia Siipasta ja musta. Erikseen olevia kyllä mutta yhteiskuvia ihan ruokottoman vähän.

Aikanaan erotessa puolet aika monen vuoden valokuvista meni sille toiselle osapuolelle. Tuntuu että Ekan ja Tokan vauvakuvia on ihan kamalan vähän! Jos ne olisi olleet digimuodossa tai jossain kuvapalvelussa niin olisi ollut helpompi jakaa ne. Onneksi sitä kuitenkin helposti räpsii vauvoista kuvia ihan kaikissa tilanteissa ja harva se viikko niin oli mistä jakaa. Tämä kuitenkin on asia joka on ehkä ihan kaikista eniten harmittanut. Ei yksikään huonekalu tai tavara tai mikään vaan se että mulla ei ole kaikkia valokuvia siltä ajalta..

Ja kun tästä unettomuudesta nyt taas näin aamuyön tunteina kärsii ilman syytä (supistaisi edes!) niin varmaan pitäisi käydä kaivamassa kellarista ne irtokuvat ja kansiot ja alkaa lajittelemaan... jos kuitenkin kuppi teetä. Mutta jonain päivänä vielä!

PS. Mulle iski joku ihme paniikki. Parin viikon sisään _ihan oikeasti_ synnytetään. Mitä helvettiä? Koska mä lupauduin tähän?


perjantai 26. lokakuuta 2012

Nitinää ja nillitystä, ja vähän juhlapäivääkin...

Vauvat ovat olleet melkoisen ajankohtaisia omassa kaveri- ja tuttavapiirissä viime ajat. Harva se viikko on jollakin laskettu aika. Tässä onkin nyt sitten melkolailla päästy vertaistuen makuun, halusi tai ei... N. puolet omasta raskaudesta on mennyt huoliessa sekä omasta että vauvan terveydestä. Teinkin aika kauan sitten periaatepäätöksen että kovin aikaisin ei ulina loppuraskauden tuskaisuudesta ala, jos sinne asti edes päästään. Lähipiirissä kun on sujuvasti kyllä jaksettu nutista viikkokausia ennen laskettua aikaa. Eikai siinä, jokainen tavallaan ja kaikilla on oikeus valittaa mutta eiköhän tuota jokainen kuitenkin halua täysiaikaisen vauvan. Jokatapauksessa toki täälläkin on vaivannut, niiden vaivojen kanssa nyt vaan on koitettu elää mutta kokoan niitä nyt kuitenkin hieman ylös, lähinnä muistiksi itselle..


  • Hyvin epämääräiset vatsakrampit. Ei ole supistus, ei ole myöskään venymiskipua. Onko edes kohtuperäistä? Epäilyn alla sappi. Kramppailut aina vain vatsan oikealla puolella mutta paikka hieman vaihtelee. Sormella pystyy aina näyttämään paikan että tuohon koskee. Lämpö ja lepo auttavat parhaiten, suorassa ei seistä kramppauksen aikana. Kesto muutamasta minuutista tuntikausiin. Vauvan potkut kramppailukohtaan tuntuu kamalalta. Muutama ruoka-aine pahentanut. Loppui yhtä mystisesti kuin alkoikin kun vauva vähän laskeutui (ja nyt kun tämän naputin "ääneen" niin varmasti ensi yö valvotaan kivun kanssa)
  • Infernaalinen närästys. Apteekkikama onneksi jeesaa. Sekä jätski! Ihan sama mitä syöt, se närästää. Helpottui hieman loppuaikana. Sana painolla hieman!
  • Sappinesteet suussa <3 mikäs sen ihanampaa yöllä kuin herätä siihen että suuhun iskee hapan. 
  • Röyhtäily vaakatasossa. Hemmetin kivuliasta hommaa oikeesti! Ehkä myös viehkointa mitä voit Siipan kainalossa tehdä. Kiitosta heltiää, varsinkin jos olet justiinsa syönyt. 
  • Yölliset vessaseikkailut. Yli kahta tuntia et muuten nuku ilman että vessaan saa herätä. Pidempään jos nukut niin hätä on jo niin kova että sängystä ei tahdo ylös päästä. Uni tämän vuoksi hyvin katkonaista ja väsyttääääää.......
  • Liitoskivut. Tässähän on löytynyt vallan läjä uusia niveliä joiden olemassaolosta ei tiennytkään... Sormet niin juntturassa välillä että tekisi mieli ottaa varpaat käyttöön. Liikkuminen muistuttaa lähinnä Martti Ahtisaaren (Jope Ruonansuun versio) ja zombien välimuotoa. 
  • Turvotus. Ei paha, ei sellainen lähimainkaan että siitä ihan konkreettisesti valittaisi mutta peilit voisi nyt poistaa.
  • Paine vatsassa. Milloin on kylkiluut räjähtämässä ja milloin puskee greippiä perseestä. Lähinnä asennon hakemisen kanssa ärsyttävä vaiva.
  • Yleinen jähmeys. Kaikessa. Syö korvien välistä ihmistä joka ei ole normaalisti jähmeä ja hidas. Vaikka mikäs kiire tässä... 
  • Mahdotonta löytää hyvä asento. Vähän aikaa voi olla jotenkin hyvä mutta sitten taas alkaa se kouhkaaminen ja kääntäminen. Istuessa, maatessa, u name it!
  • Nukahtamisongelmat. Ei kerkiä nukahtaa kun vuorotellen laukkaat vessassa ja haet sitten taas sitä asentoa sen tuhannen peiton ja tyynyn kanssa. Mies on tiellä sängyssä! Vaikka se onkin hilannut itsensä niin kiinni seinään kuin mahdollista.
  • Vessassa käynti ylipäätänsä. JumaLAUta mitä äkistämistä jos meinaat haluta saada jotain kiinteää ulos. Ja pissatessa saa huojua kaikkiin ilmansuuntiin että rakko varmasti tyhjenee.
  • Hengenahdistus. Törsä niin tukossa mutta mitään ei kuitenkaan saa niistettyä ulos. Ei jokapäiväinen vaiva.

Muutakin vaivaa pitkin raskautta on ollut mutta ne on eletty jo, nämä nyt lähinnä näitä lopunajan ajankohtaisuuksia...

Ps. Pistin justiinsa 2 semi-Micheliniä kouluun :P Mä VIHAAN talvea, tai oikeammin ehkä sitä että vuodenaikoja on näin monta. Yhtä kausivaatteen hankkimista ja säilömistä tämä elo. Mutta mikään ei voita vasta heränneen laspen ilmettä kun se on vielä ihan puoliuninen ja sille sanoo et "käyppä kurkkaamassa ikkunasta ulos" ja se näkee ensilumen.

Pps. Vauvan sänky tuli eilen. Hyödynnettiin tämän tahvon kohdalla vuokrattavaa mallia. Nyt taitaa olla kasassa melkein ne oleellisimmat. Jotain nippelisäätöä vielä puuttuu. Saa vinkata esim. maailman parhaista vaippasangoista kestoja aatellen.

Ppps. Eka päivä reilu kolmeen viikkoon kun mä saan olla yksin! Kaikki on koulussa tai töissä. Tää hiljaisuus <3 olin ihan varma että yöllä lähdetään synnyttämään mutta mä sain vapaani! Kohtahan sitä ei varsinaisesti yksin olla mut vauvakansalaisia ei lasketa koska ne ei osaa puhua.

torstai 25. lokakuuta 2012

Kaikkea sitä...

Se tulee joskus ihmisen elämässä eteen hetkiä jolloin mietiskelee että kaikkeen sitä joutuu... Laskettuun aikaan muutama päivä, kynnet tuntuu kasvavan sentin viikossa ja tänään oli edessä se että kaikesta norsun notkeudestani ja kissanraadon akrobatiastani huolimatta en taipunut leikkaamaan varpaankynsiä. Siippa hoiti. Ei kyllä tiennyt olisiko itkenyt vai nauranut. Ei suostunut kuitenkaan lakkaamaan kynsiä eikä antanut päivittää facebookiin :D

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Perkeleen tietokonepelit ja makuuhuonehommia

Vaikka tämä arkirämpiminen tähän vuodenaikaan onkin melkoista henkistä mutapainia niin välillä vaan tulee niitä hetkiä jolloin tuntuu että nyt on taas kaikki kohdillaan ja mä teen näiden kanssa jotain oikeinkin!

Koska olen päättänyt kirjoitella lähinnä meidän perheen ja näiden seinien sisäpuolella tapahtuvista jutuista niin taustatiedot jäävät nyt vähän vajaaksi mutta noin suurinpiirtein pähkinänkuoressa... Eka on kaksi iltaa itkenyt valtaisaa pettymystä jonkun pelihomman takia. Jossain pelissä (en ole nyt taas ihan perillä missä, kysyn kyllä aina mitä pelaavat ja googlaan pääpiirteittäin mistä on kysymys ja minkä ikäisten juttuja jne) on jotain lisäjuttuja mitä ei voi pelaamalla saada vaan ne pitää ostaa. Näin on itseasiassa aika monessa mitä pelaavat mutta mä olen melkoisen natsina kieltänyt meidän jannuilta moiset. Rahaa ei aleta sotkemaan mukaan, muutenkin on ihan tarpeeksi tasapanoilua tuon ikäisten kossien kanssa että minkä verran pelataan jne. No nyt kuitenkin mummilta oli tullut pieni summa syysrahaa ja Eka oli toisesta kodista saanut luvan käyttää ne johonkin lisäosiin. Ja koko homma piti hoitaa toisen kodin kautta... sen ihmeemmin tarkentamatta tosiaan nyt sitten tässä osoitteessa on 2 iltaa lohdutettu hyvin pettynyttä Ekaa jolle on luvattu ja joka odottaa. Itku on lähennellyt välillä hysteriaa, teinillä nuo tunteet menee niin nollasta sataan ja suhteellisuudesta ei ole paikoin tietoakaan. Toki pettyäkin joskus pitää mutta suoraansanottuna vituttaa olla se olkapää nyt tässä asiassa. Minä olen pojan kanssa taistoni jo käynyt tuon asian suhteen ja Eka kyllä tietää mun mielipiteen. Ei siinä tottakai lapsi saa olla pettynyt ja saa harmittaa, kyllä tässä sylissä lohdutetaan ihan aina mutta... kohdistaisi myös sinne oikeaan osoitteeseen.
Eilen nyt sitten ilmoitin että tänään tätä asiaa ei vatvota ja iltaa itketä, tänään on muutakin. Torstaina voi yrittää uudestaan selvitellä asiaa toisen kodin henkilöstön kanssa. Eka luonnollisesti pettyi ja oli harmistunut eikä leppynyt ennen nukkumaanmenoa. Mutta aamulla... vastassa oli virkeä ja aurinkoinen poika joka totesi että "onneksi äiti välittää musta noin paljon että huolehtii että tänään mua ei itketä" <3 On ne ihaniakin! Ja mäkin osaan tätä hommaa edes joskus!!

Siipalla on jokin ihme viehtymys mun raskaanaolevaan ruhooni. Se olisi kimpussa koko ajan ja "käynnistelemässä". Ja ihan on itse myöntänyt että tossa mahassa on jotain äärettömän seksikästä. Joopa, seksikäs onkin eka adjektiivi mikä tulee mieleen jos pitää omaa ulkoista habitusta kuvata! Seksikäs kuin maksalaatikko!
Nojoo, en itse omaa kovin vahvaa uskoa ässien toimivuuteen mutta pikkuhiljaa alkaa olemaan olo että joutais jakaantumaan. Ei nyt äärettömän tuskaisa olo ole mutta pikkuhiljaa siihen suuntaan. Ja eikai siitä spermalla hautomisesta haittaakaan ole, josko skloddi älyäisi syntyä.
Siippa on nyt kolmatta viikkoa kotona ja tilaisuuksia siis olisi vaan ei jaksua. Kättä pidempää saisi olla että tuota saisi tuupittua vähän kauemmaksi välillä. Ja siis ihan minun hyvinvointiahan hän tässä vaan nyt yrittää että josko se käynnistyisi, täysin epäitsekkäät tarkoitusperät...
Sain neuvoteltua että Greyn anatomian jälkeen voisi herua, käyn ensin suihkussa hautomassaa kuumalla vedellä lantion vähän sutjakkaampaan kuntoon. Siipan vastakaneetti oli että ei käy kuin vasta uutisten loppukevennyksen jälkeen.. jos hän enää sitten on sillä tuulella. Huoh, lisää miesväkeä taloon vaan!

Arkiromantiikkaa

Tänä aamuna meillä...

Sain lapset koulutielle ja kömmin takaisin sänkyyn Siipan viereen. Oli hitsin kylmä ja siinä kömmin ja kaivauduin ja asettelin itseni ja mahani ja sitten... "Voitko lopettaa sen jääkylmien varpaiden huiluttelun mun persvaossa?"

Mä sitten kyllä ihan vilpittömästi rakastan tuota ihmistä!

tiistai 23. lokakuuta 2012

Hormonipyörä

Ajattelin kirjoitella raskaudesta muutaman asian muistiin. Lähinnä tunnepuolen juttuja.

Tämä viimeisin raskaus on ehdottomasti ollut rankin, sekä henkisesti että fyysisesti. Toki itselläkin 10 vuotta ikää lisää edellisestä kerrasta. Kaikki on ollut kaikin puolin erilaista kuin isojen poikien raskausaikana.

Valmistelut jäivät pitkälti "viime tinkaan" (miten se nyt edes määritetään koska on oikea aika aloittaa se tavararumba) koska en kokenut mitään varsinaista pesänrakennuksen heräämistä. Tai sitten se ilmeni eri tavoin. Olen leiponut ihan valtavia määriä, aina pitää olla jotain hyvää varalta. Vauvan tavaroista en ole kokenut huolta ja kiirettä valmistella mutta isojen poikien talvi- ym.jutut meinasivat vähän huolettaa.

Omat huolensa ja murheensa on ollut raskausaikana sekä omassa että vauvan terveydessä. Mutta suurimmat huolenaiheet ovat kohdistuneet isoihin poikiin. Monta yötä on tullut valvottua ja itkettyä ahdistuksen kourissa, loppupeleissä ei mistään. Asiat jotka ovat mietityttäneet ovat ihan arkipäiväisiä juttuja joita varmasti mietitään ihan jokaisen tuon ikäisen pojan kodissa, nyt vain itsellä ne ovat tulleet melkoisen ahdistuksen kautta maailmaan. Omat tunnetilat ja reaktiot ovat olleet hyvin kaukana siitä "normaalista". Milteipä kaikkeen reagoi itkulla ja ahdistuksella. Esim. Ekan yläasteen alkaminen ensi syksynä on ollut omien korvien välissä ihan kamala juttu. Jos lapsella on paha olo jostakin (mille et loppupeleissä voi itse kuuntelua kummempaa edes tehdä), oli kyse pienestä tai isosta asiasta niin yöunien menetys on varmaa. Aamuisin ei voi katsoa ikkunasta kouluun lähteviä lapsiaan kun ne on niin reppanan näköisiä.
Syksyt on aina hankalia ja olen väsynyt joten varmasti ajankohtakin on nyt provosoinut omaa mieltä.

En ole varmaan ikinä itkenyt niin paljon kuin tässä raskaudessa. On ollut jo pakko valita mitä katsoo tv:stä tai mitä musiikkia kuuntelee. Että jaksaako sen itkumaratonin sitten. Kakola on ollut ihan pois-suljettujen listalla. Visioin sen myötä liikaa omien poikien tulevaisuutta. Ei sillä että viitteitä mistään olisi ollut mutta hormonit saavat nyt mielikuvituksen ihan potenssiin tuhat ja aivan suhteettomiin sfääreihin. Pärjäisikö mun lapset vankilassa? Halooo.....
Samaten sairaisiin lapsiin liittyvät ohjelmat on pannassa. En yritä sulkea silmiäni todellisuudelta, tiedän ja hahmotan kyllä että vaikka jättäisin asioita katsomatta niin niitä tapahtuu siitä huolimatta. En vain nyt kykene käsittelemään sitä valtaisaa ahdistusta jonka nämä ko. seikat herättää. Miksi kiusaisin itseäni nyt?

Vaikka sen tiedostaakin että tämä on nyt hormoneista ja raskaudesta johtuvaa niin ajatus siitä että kaikki ahdistaa tuntuu melkoisen ahdistavalta. Maailma kun pyörii ja asioita tapahtuu ja elämä jatkuu huolimatta siitä olenko minä raskaana vai en.  Ihan pohjamudissa ei onneksi koko ajan tarvota, pahimmat ahdistukset ovat selvästi kausittaisia. Mahtaako enteillä synnytyksen jälkeistä masennusta? Neuvolassa asiasta keskusteltiin, kovasti olisi haluja imettää mutta jos tämä jatkuu pitkälti vielä synnytyksen jälkeen niin imetys saa jäädä jotta oma hormonitasapaino palautuu. Perheessä on vauvan lisäksi muitakin jäseniä jotka tarvitsee mua, eikä jatkuvasti itkevää ihmisrauniota. Tuntuu raskaalta jatkuvasti vakuutella perheelle että hei ihan oikeasti kaikki on hyvin, tämä nyt vain on nyt tällä kertaa tällaista. Isot ovat hyvin ymmärtäneet mutta varmasti ollut hieman hämmentävää. Aina meillä on saanut itkeä eikä se ole ollut paha asia mutta on se normaalisti ollut kuitenkin vähän erilaista.

Vauva on ollut mielettömän toivottu. Haluttu ja tervetullut. On ollut kuitenkin vaikeaa iloita raskaudesta ja olla "sellainen kuin pitäisi" raskausaikana. Iloa ja onnea enemmän mielessä on ollut vain huoli. Ei pelkästään vauvasta ja raskaudesta vaan ihan kaikesta. Koko maailmasta. On ollut myös raskasta huomata ja kohdata miten ihmiset reagoivat ihmiseen, joka ei hihku ja hillu raskaudestaan ympäriinsä. Joka haluaa pitää matalaa profiilia ja ottaa päivän kerrallaan. Joka ei halua elää vain raskauden kautta. Ja joka haluaa puhua, tehdä ja olla muutakin ja saada muutakin ajateltavaa. Useammalta suunnalta suhtautuminen on ollut sitä että en ole iloinen ja onnellinen raskaudesta. Kun en vatvo vain vaivoja ja raskausviikkoja. Olenkin systemaattisesti ottanut etäisyyttä ja osittain katkonut välejäkin ihmisiin jotka eivät ymmärrä. Miksi roikottaisin mukana pahanilmanlintuja?

Yöunet ovat olleet hyvin katkonaisia jostain raskauden puolivälistä lähtien. Yöllä kun ajatuksiin tuntuu hiipivän ne ahdistavimmat. Edelleenkin kyllä tiedostan mistä tämä johtuu mutta univelkaisena se ei paljon helpottanut.

Lisäksi olen oppinut inhoamaan lämmitetyn kaurapussin hajua. Toivottavasti en tarvitse moista enää ikinä!!

lauantai 20. lokakuuta 2012

Yksinhuoltaja

Meillä kaikilla on ärsytyksen aiheita. Sellaisia joita muut eivät välttämättä ymmärrä ja sitten sellaisia jotka ärsyttävät monia. Monet ovat sellaisia, jotka eivät ärsytä jos et itse ole niitä kokenut.
Itselläni melkoiset ärsytykset saa aikaiseksi perheellisten (useimmiten) äitien kommentit yh-elämästä kun perheen isä on esim. työmatkalla. Tiedän että tuskin kukaan niitä sanoessaan tarkoittaa sitä niin kuin se minulla kalahtaa.
Vuosikausia tuli elettyä sitä ihan oikeaa yh-arkea ja se on melkoisen paljon isompaa ja laajempaa kuin vain sitä että pyörittää arkea yksinään. Oikeassa yh-arjessa se pelkkä arjen pyörittäminen yksin on monesti aika pieni seikka kokonaisuudessa. Aika todennäköisesti sitä arkea olet pyörittänyt yksin jo silloin kun parisuhde vielä oli. Oikeasti on kyse ihan muusta. Kun vastaat ihan kaikesta ihan yksin. Kun kokonaisuudessa hoidat talouden (siis sen rahapuolen) yksin. Kun olet se ainoa jätesanko johon lapset kaatavat ihan kaiken huolimatta siitä oletko itse kuinka väsynyt ja poikki, koska perheen ainoana vanhempana et voi koskaan olla väsynyt ja poikki. Kun yrität riittää yksin kaikkeen. Kun yrität pysyä puolueettomana lapsen kysyessä ja kyseenalaistaessa toiseenkin vanhempaan liittyviä asioita. Kun mikään mitä teet ei vain riitä. Kun oman prosessoinnin ja minuuden kokoamisen keskellä yrität auttaa myös lapsia prosessoimaan eroa ja siihen liittyviä asioita, lapsikin kun kokee eron sattuessa melkoisen identiteettikriisin. Kun yrität niistä sirpaleista saada jotain ehjää kasaan josta muodostuisi lapsille taas turvallinen pohja. Kun siinä ei ole ketään kenen kanssa jaat ne lapsiin ja perheeseen liittyvät ilot sekä surut.

Vaikka jo elettykin on elettyä ja käsiteltyä niin tietyt kipupisteet on ja pysyy. Jotka eivät tule koskaan täysin katoamaan.

Perheelliset, älkää koskaan puhuko yh-arjesta jos puoliso on muutaman päivän poissa. Se oikeasti tekee aika kipeää :) Eikä se ole millään lailla verrattavissa yh-juttuihin.



perjantai 19. lokakuuta 2012

Näin tänään

Voi perkele miten noi tärkeimmät osaakin olla niitä ärsyttävimpiä ja rasittavimpia! Toki meillä teini-ikää eletään jo melko lailla joten kuuluuhan tuo asiaankin että vähän leiskuu. Ja allekirjoittanutkin toki on monessa tilanteessa ihan aiheellinen katsomaan sinne peiliin. Mutta kuitenkin, mikään ei nosta verenpainetta ja raivoa sellaisiin saatanan sfääreihin kuin oma lapsi. Varsinkaan oma teini-ikäinen lapsi. Monesti sitä ihan oikeasti ikävöi niitä uhmaikäisiä. Ei se helppoa todellakaan silloinkaan ole mutta keinot on niin erilaiset. Tietynlainen uhmaikähän teini-ikäkin on mutta siinä on mukana vaan semmonen kiva pieni twist että teini kyseenalaistaa kaiken ja soittaa suuta takaisiin ihan eri tasolla kuin uhmaikäinen. Lisäksi teini osaa kyllä haistaa ne keinot millä provosoidut itse ihan suunnattomaan raivoon. Kaikki meillä aina sovitaan ja ehdottomasti illalla ennen nukkumaanmenoa mutta on se jännä miten sitä ei itsekään opi itsestään niitä seikkoja ja vaikka kuinka aina miettii että noniin ensi kerralla olen ihan lehmänrauhallinen. Vaan kuinkas käy, kitarisat vilkkuen ja naama punaisena löydät itsesi ärjymästä. Hyvä minä!
Ja nyt kun on parjattu niin lupaan yrittää muistaa kirjoittaa niitä hyviäkin juttuja niiden sattuessa kohdalle. Eilen hoidettu talvivaatteiden ostelu sujui ainakin ihan mahtavasti. Kumpikin sovitti, mietti ja katsoi ihan kunnolla sen normaalin "iha sama, otetaan vaikka toi et päästään pois"-keskustelun sijaan.

Pojilla on syysloma. Tokan kanssa suunniteltiin banaani-toffeekakun leipomista ja Ekakin innostui kerrankin auttamaan. Meillä ei lapsia ole pakotettu leipomaan tai laittamaan ruokaa vaan odoteltu että se oma kiinnostus heräisi ja koitettu sitä ruokkia. Pakkopullana ei moiset oikein luonnistu mutta en kyllä halua sitäkään että jätkät aikanaan lentää maailmalle ihan uusavuttomina. Eli aina kun vähänkin apuvoimia irtoaisi niin mukaan on otettu.
Yhden lapsen kanssa leipominen sujuu mukavasti ja hommaa saa koko ajan kehiteltyä mutta kahden kanssa menee välillä kikkailuksi kun kumpikin haluaisi kokeilla ja tehdä samoja hommia. Tänään lähinnä minä delegoin ja pojat teki (joskin siinä delegoidessani putsasin kamerasta jauhot kun oli niin avuliasta tänään..). Itselläkin vauhti niin päällä että "vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi" muuttui "vatkaa munat ja voi vaahdoksi ja lisää unohtunut sokeri". Kakku uunissa, saa nähdä mitä siitä tulee.... keittiö saatiin sotkettua ainakin melko mahtavaan kuntoon. Jokatapauksessa se on jännä juttu miten melkein kaikki menee suusta alas lapsella kun on ollut mukana itse tekemässä, muussa tapauksessa ei todellakaan välttämättä :D
Aamusta väkersin sämpylöitä (näitä himoaa meillä koko klaani) ja nyt vihdoin oon keksinyt miten niistä saa rapeita. JES :)

Siipan kanssa ollaan viikon sisään päästy kokeilemaan timpurin taitoja useampaankin kertaan mm. kissojen kattoon asti ylettyvän kiipeilytelineen kanssa ja uuden suihkutelineen parissa. Meistä kumpikaan ei omaa kovin kummoisia rakentajan taitoja ja meistä ei ikinä oli rakentamaan vaikka taloa. Meille riittää koetinkiveksi nuo ed.mainitut haasteiltaan ja tulipahan tuota kerran jos toisenkin viljeltyä "jos me tästä selvitään niin me selvitään ihan mistä vaan"-lausetta :P

torstai 18. lokakuuta 2012

Höpinöitä

Kävimme Linnanmäen kanta-asiakas tapahtumassa. Sää sattui suosimaan, vettä tuli vain yhden pienen kuuron verran. Mieslauma juoksi laiteissa, minä lyllersin perässä ja söin märkää hattaraa. Osa laitteista oli jo kiinni, Tokan mielestä tietysti ne joihin olisi pitänyt päästä. Koskaan ei Lintsillä ole ollut noin vähän ihmisiä. Ei jonoja, väljää kaikkialla. Paljon kaikkea puoleen hintaan ja ilmaiseksikin jaettiin. Toka vilautteli humoristin taitojaan laitejonossa: "Mikä on suomeksi black fire monkey? Musta tuli apina."eheheehehee...

Neuvolassakin käytiin. Kolmas saa syntyä koska vaan, katsotaan koska se hänelle käy. Miesväki alkaa olla aika malttamaton, Toka varsinkin. Hellyyttävää mutta toisaalta myös väsyttävää. Eka totesi jo jokunen aika sitten että kun tämä odottaminen on niin raskasta. Niimpä niin, sinullehan se raskainta on :P
Mahtavaa tietysti että vauva on odotettu myös isojen veljien taholta mutta lapsen mieli on vaikea saada ymmärtämään faktoja joita aikuinenkaan ei voi tietää. Kuten koska vauva syntyy, kauan synnytys kestää ja koska pääsemme kotiin. Ja tätä on jatkunut keväästä lähtien :) Ja vaikka näitä on pitkään jatkunutkin mukaan on  mahtunut ihaniakin pohdintoja:
Toka: Miten sitä maitoa sieltä tisseistä oikein tulee?
Minä: No siellä tisseissä on sellaset maitorauhaset mitkä sitä maitoa tuottaa
Toka: Joo ja mulla on eturauhanen

Isojen lasten kanssa myös pelot ovat isompia. Varsinkin Tokaa on mietityttänyt että mitä jos mulle tai vauvalle sattuu jotain. Koskaanhan ei voi varmaksi tietää eli ei voi luvata kun ei itsekkään tiedä. Sitä en tiedä mistä nämä pelot juontaa, ehkä vain valtavan elämänmuutoksen edessä lapsi miettii siltäkin kantilta.
Kumpikin isoveli on myös ollut hyvin tavarakeskeinen. Onhan meillä jo tutteja ja vaippoja ja sitä ja tätä valmiina? Jätimme vauvavalmistelut hyvin viime tinkaan erinäisten syiden takia ja saimmekin sitten veljeskaksikolta melkoisen saarnan siitä että miten ja miksi ollaan näin huonosti valmistauduttu. Samaten sitä ei voida mitenkään ymmärtää tai pitää hyväksyttävänä että meidän vauvalla käytetään vaaleanpunaisia kestovaippoja :P Muutkin vauvajutut ovat läpikäyneet hyvin tarkan hyväksymisen. Kaikkea ei ole vieläkään valmiina mutta eipä tarvitsekaan.

Vaikka itsellä on vointi suhteellisen hyvä (tässä vaiheessa pitää vähän ollakkin jo loppuraskauden vaivoja, ennen laskettua aikaa en kuitenkaan ala ulisemaan) niin huomaan että rauhallisuus ja oma tila on nyt enemmän tapetilla kuin normaalisti. Välillä hankala tasapainoilla oman levon ja lasten tarpeiden ja huomion kanssa. Kumpaakin isoa kun huolettaa se että kun vauva tulee niin huomataanko heitä enää ollenkaan. Mutta sitähän se on sitten jatkossakin vauvan synnyttyä, tosin hieman ehkä yllätyksenä tuli se miten paljon tuota huomionkipeyttä on jo raskausaikana. Järkeiltiin että kun isoja otetaan mukaan ja huomioidaan jo odotusaikana niin ehkä vauvan tulo ei ole niin shokki. Keikahtaahan koko perheen tasapaino ihan toisenlaiseksi kun saadaan yksi jäsen lisää tähän tivoliin. Toka on ollut tänään kotona orastavan migreenikohtauksen takia joka onneksi kuitenkin laukesi kun ehdittiin ajoissa lääkitsemään. Kainalossa on kiehnännyt koko päivän vuorotellen Siippa ja vuorotellen Toka. Minä kaipaisin omaa lepoa mutta ei raaski noita poiskaan tuuppia. Olkoot lähellä vaikka koko porukka ja saakin olla. Tämä kun ei ole vain minun vauva ja minun raskaus ja minä kun en ole vain minä vaan se ainoa Äiti :) Ihanan ärsyttävää. Mutta tänään vaan on väsyttänyt _ihan kamalasti_.

Loppuun aamupalapöydän helmiä:
Minä: "siinä on nyt kaht eri juustoa tarjolla"
Pojat: "mitä ahterijuustoa?"

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Me

Ajattelin pienen otsakkeen kirjoitella meistä. Epämääräisen epäsuorasti :) Elämme siis uusioperheen rakenteella, Eka ja Toka tulivat minun mukanani ja kissat Siipan. Ja nyt siis odotellaan syntyväksi sitä Kolmatta.
Siipan ja minun historian alku ulottuu niinkin kauas kuin vuoteen -87 tai -88 kun asuimme samassa kerrostalossa ja olin heillä hoidossa. Silloin vihasin Siippaa niin paljon kuin sellainen alakoulun ensimmäisiä luokkia käyvä tyttö voi poikaa vihata. Kävimme saman ala- ja yläasteen mutta kaveripiirimme oli eri joten emme olleet juurikaan kontaktissa. Yläasteelta päästyäni en Siippaa nähnytkään varmaan viiteentoista vuoteen. Kunnes eräänä kesäiltana törmäsimme vanhoilla kotiseuduilla ja siitä se sitten lähti, vähän kangerrellen ja aikaa ottaen mutta lähti kuitenkin :) Paljon on molemmille sattunut vuosien varrella mutta näin on nyt hyvä.
Vaikka meistä jokainen kasvaa ja muuttuu niin on se vaan aina yhtä hassua välillä pysähtyä huomaamaan että se kamala ekaluokkalainen poika on nykyään noinkin paras puolisko itselle. Tämä kokoonpanohan on aiheuttanut myös kummankin perheessä suurta huvittuneisuutta, sielläkin kun muistetaan ne ajat sieltä 80-luvulta. Allekirjoittaneen piti näköjään kiertää melkoinen lenkki pitkin maailmaa löytääkseen sen tuulensuojansa lapsuudenkotinsa naapuripihalta, jossa Siippa asui kun uudestaan kohdattiin :)

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Leivotaan, leivotaan, leivotaan...

No sehän meni leipomiset justiinsa niinku epäonnistumisen päivänä vaan voi!

Kamala tiikerikakkuhimo ollut jo pari päivää ja eiku tekemään! Kovin kummosia aineksia ei tarvitse, kaikkipa löytyi kotoa. Voi ja munat hyvissä ajoin huoneenlämpöön. Missähän on mun kuivakakku-vuoka? Aikanaan äidin kaapeista ryösteretkiä tehneenä olen varmasti sellaisenkin jemmannut matkaan. Vaan kun ei löydy! Noh eikai siinä, tehdään irtopohjavuoan rengasosion kanssa. Joka menee rikki voiteluvaiheessa. No eikai siinä, tehdään tavalliseen kakkuvuokaan. Eihän se makua miksikään muuta. Korppujauhoa vielä niin ei tartu sitten kiinni. Missä on korppujauhot? Muistin syövereistä pomppaa verkkokalvoille visio kuinka muutossa niitä pyöri keittiötarvikkeissa 4 avattua pussia. Ja lentävänä huumorina onkin toiminut "kai meillä korppujauhoja on" koko vuoden. Vaan kun ei ole! Kaapin perukoilta löytyy vain hyvin epämääräisen ulkomuodon omaava ruiskorppujauho. Hetken sitä pyörittelen mutta totean että jos ulkomuoto on muurahaiskekomainen niin se ei käy elintarvikkeeksi. Google laulamaan mitä korvikkeena voisi käyttää. Kookoshiutaleita! No niitä on. Ja käyttöpäiväkin vielä tämän vuoden puolella, joskin alkuvuodesta mutta menköön. Tässä vaiheessa huoneenlämpöinen voi muistuttaa enempikin "olen sulanut lautaseen kiinni, siinähän kaavit irti"-rakenteista. Kuuliaisesti kuitenkin vatkaan voin ja sokerin vaahdoksi ja lisään kananmunat, samalla kuitenkin miettien että kyllähän se pelkkä taikinakin veisi makeanhimon.... Kaivan nuolijan esille, joka katkeaa välittömästi kun sillä kaapii taikinaa. Sillälailla! Samalla Toka imitoi taustalla kissaa ja Eka karjuu veljeänsä hiljaiseksi. Minä karjun vatkaamisen yli kumpaakin vaimenemaan ja nuoleskelen itsekkäästi lusikat, kulhot ym enkä edes tarjoa jälkikasvulle! MUN ylijäämät. Tässä vaiheessa huomaan että taikinaa on roiskunut melkomoisesti juuri jynssäämilleni kaakeleille. Lopulta kuitenkin loppu hyvin, kakku hyvin. Maistui! Hifisteltiin ja laitettiin päälle vielä suklaakermavaahtoa ja valkosuklaata. Hullun närästyksen uhallakin vielä yksi pala...

Minä kyllä yleisesti tykkään leipoa. Nyt varsinkin kotona ollessa se on kivaa. Ruoanlaittokin on jees mutta leipominen se minun juttuni. Kun kerran raskauden myötä veivät minulta ensin viinin ja sitten liikunnan ilot niin syömistä eivät vie. Paitsi sipsit.
Leivonnassakin on juttuja mistä en tykkää. Kuten vaivaaminen, huoneenlämpöinen ja voitelu. Näin äkkiseltään ajateltuna. Muitakin toki löytyy. Onneksi on noita pikkuihmisiä kenelle voi delegoida ja ketkä tekee :P

Toivottavasti tuosta otsikosta alkoi muillakin soimaan päässä se Marja Tyrnin biisi :P

lauantai 13. lokakuuta 2012

Lauantain liibalaabaa

Viime yö meni valvoessa sappivaivojen kanssa. Kannattipa syödä sipsejä! Harvemmin niitä edes syö ja nyt kun niitä ei sitten voi (tai kannata) syödä niin toki tekisi mieli ja maistuisi. Yö meni siis hakiessa asentoa missä sattuisi vähiten ja missä voisi edes vähän torkahtaa. Noh, oma moka...

Aamu alkoikin melko mukavasti kunnes väsynyt hormonipallero tässä päätti nostattaa kiukun ilmoille. Okei, toki meitä asuu tässä ja neliöt sotkeentuu mutta MITEN täällä voikaan olla niin törkyistä ja sotkuista vaikka tasasesti siivotaan? Siinä puhistessani kengille, talon miesväki tajusi melko pian että nyt on ehkä parempi tosiaan alkaa siivoamaan. Siippa siinä koitti vielä kysellä että ottasinko kahvia.. no en saatana nyt ota kun tässä on tätä tekemistä! Tajusi onneksi sitten itsekin että ehtii sitä sitten jälkeenkin, parempi saada tuo nyt leppymään.... Hyvin harvoin hermostun näistä siivous- ja siistimisjutuista mutta nyt vaan jotenkin oli viikkosiivouksen lisäksi niin monta muutakin asiaa mitkä pisti silmään. Plus kun päivälle oli muutakin touhua niin ärsi että siippa ensin nukkuu melkein yhteentoista vaikka tietää että hoppua nyt piisaa. Ja että tämä oma vaappuminen ei nyt tapahdu ihan kädenkäänteessä ja nopeaan. Ei siinä, normaalisti saakin lyhentää univelkaa mutta nyt on vielä reilun viikon tässä kotona niin ylös sieltä ja VÄHÄN ÄKKIÄ!!

Pojat yllätti oikein urakalla ja ilman mitään oikkuja ja nitkuja järjestivät kirjahyllynsä mikä on ollut ihan kamalan näköinen. Muutimme helmikuussa tähän nykyiseen kotiin ja silloin kirjat ja tavarat vain iskettiin johonkin. Olin itse suunnitellut käyväni sen kirjahyllyn läpi koska kerrossängyn ruuvit ovat edelleen hukassa. Ja muutosta siis 8 kuukautta.... kiirekös tässä! Pakko myöntää että tuskin olisin itse saanut niin fiksusti tavaroita laitettua, aika iso osa niistä kun on mulla kategoriassa "mikä hitto tää on?".
Varmaan suurimmassa osassa perheissä on tyypillistä että kaikki tekeminen ja apu lapsilta pitää hakea melkoisen maanittelun kautta. Meillä linja on se että siivoaminen kuuluu jokaiselle perheenjäsenelle. Kukin auttakoon taitojensa ja kykyjensä mukaan! Nyt kun isot pojat ovat jo niin isoja niin vastuu huoneen siivoamisesta on pääsääntöisesti heillä itsellään mutta harvoin siellä kyllä omatoimisesti yhtään mitään tapahtuu. Siksi tämä tämänpäiväinen olikin niin mukava yllätys teinin ja esiteinin toimesta.

Kunnon kiukku joskus kannattaa koska kuurasin sitten siinä kettuspäissäni roskiskaapinkin. Ei siinä, ei ole kiva pahoittaa toisten mieltä jos itsellä kiukuttaa mutta jälkikäteen kaikki oli sitä mieltä että ompa kiva kun nyt on näin siistiä. Siinä vaiheessa kun Siippa kuurasi siivouskaappia niin teki kyllä mieli jo sanoa että en mä ihan tota tarkoittanut :P
Meinasin alkaa kohta leipomaan eli todnäk keittiö ainakin on pian samannäköinen kuin ennen siivousta sekä tänään oleva epäonnenpäivä varmaankin ennakoi sitä että kakku räjähtää uuniin tai jotain muuta mukavaa.
Mutta josko nyt sitä kakkua sinne uuniin niin saisi sen "aamukahvin" neljän pintaan iltapäivällä..

Toka tuossa löysi kasvomaalinsa ja täräytti naamaansa taideteoksen "zombie joka on saanut kissalta turpaan". Melkoinen ilmestys.... Ompahan hetken rauha konekiväärimäiseen "kuin monta tuntia vielä siihen että pääsee saunaan"-tykitykseen

Ps. En saanut lupaa liittää tähän kuvaa Siipasta siivoamassa Rocky Balboa-nyrkkeilyhousuissa ja vaaleanpunaisissa kumihanskoissa. Ihme niuho!

Ohoi ja tervehdys!


Aikanaan blogannut ja bloginsa haudannut. Nyt tarkoitus aloittaa uudestaan, ainakin äitiysvapaan ajaksi. Kirjata oman perheen muistoja ja hetkiä ylös, varmasti vilahtelee mukana myös muuta mutta tarkoitus lähinnä keskittyä omien seinien sisäpuolelle, anonyymisti. Katsotaan pitääkö tämä vai vilahteleeko mukana joskus kuvia tms.