keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Error!

Viime viikolla (toissa viikolla, joku viikko lähiaikoina?) näkyi joku lööppi (Iltalehdessä, Iltasanomissa, jossain?) kuinka facebook ja sosiaaliset mediat on uhka parisuhteelle. Jotain riippuvuus-hommaa siinä taidettiin toitottaa...

Meillä on Siipan kanssa kummallakin omat läppärit. Toisen konetta saa lainata jos oma tökkii tms mutta käytännössä käytämme omia koneitamme. Mulla on kotona ollessa läppäri lähes aina päällä. Ei siihen sen ihmeempää syytä ole, se on vain tapa. Se ei kuitenkaan tarkoita että olisin siinä koneella koko ajan. Päässä junnaavan biisin saa nopeasti tärykalvoille, pikkujuttuja on helppo tarkastaa, tiettyjä ihmisiä saa paremmin kiinni kuin puhelimella.
Myönnän hoitavani ison osan sosiaalisesta elämästäni netin kautta. Tämä johtuu ihan vain tasan siitä että duuni syö jo ison osan sosiaalisuutta ja perhe sitten sen loput. En yksinkertaisesti enää arkipäivien jälkeen jaksa puhua puhelimessa tai käyttää ääntä tai olla äänenkäytöllisesti sosiaalinen yhtään sen enempi kuin on pakko. Melusaaste-kapasiteetti on siltä osin täynnä.

Olen kymmeniä kertoja sanonutkin että kykenisin helposti elämään ilman telkkaria ja kännykkää mutta en ilman tietokonetta. Uutiset ja muut ajankohtaisuudetkin tulee hoidettua koneella. En kuitenkaan koe että olisin varsinaisesti riippuvainen, ilmankin pärjäisi varmasti ja kaikkeen tottuu.

Muksujen koneen käytöstä olen tosi tarkka, se kun heillä on käytännössä pelaamista. Olenkin miettinyt oman koneenkäyttöni ja heidän rajoitustensa ristiriitaisuuksia, toisaalta mä en pelaa koskaan koneella. En edes pasianssia tai miinaharavaa.

Siippa ei ole koskaan nutissut mun koneen käytöstä. Tai koneella olosta. Eikä ole ainakaan ilmaissut mustasukkaisuutta tai että parisuhde kärsisi. Ja sama toisinpäin, tosin Siippa kyllä oikeasti käyttää konetta melkoisesti vähemmän kuin mä että eipä tuota ole varaakaan nutistella.

Parisuhteelle on paikoin vähänlaisesti aikaa mutta mun mielestä ainakaan meillä se ei ole tietokoneesta kiinni millään lailla. Vaan ihan tästä perusarjesta. Varmasti kummallekkin on tullut matkan varrella paljon uutta ja ylläriä mutta uskoisin että kumpikin meistä kyllä tiesi kun tähän kelkkaan hyppäsi että mikä muuttuu. Siipalle kyllä hatunnosto että on jaksanut järkätä kaikkea kivaa. Mä en aina jaksa vaikka kyllä huvittaisi. Jotenkin sitä helposti väsyneenä mielummin siirtää ja jää himaan. Tosin koitan kyllä paapoa ja muistaa tässä kotona ollessa, ei toinen ole mulle itsestäänselvyys. Ei-raskautuneena olen myös melkoisen itsekäs omista jutuistani, liikunta ym. Ja sitä samaa kyllä yritän tuputtaa Siipallekkin. Tosin tässä me erotaan kyllä melkoisesti, hän ei tunnu kaipaavan niitä omia juttuja kuten mä. Samaten omasta tilasta mä olen välillä miltei neuroottinen, hän ei. On iltoja kun on vain hetki saatava omaa tilaa, ilman että kukaan koskee. Silloin on helppo vaipua tietokoneelle, Siippa taas telkkarille. Vauva muistuttaa koko ajan olemassaolostaan liikkeillä, isot tankkaa haleja ja äitiä hereillä ollessaan, duunissakin on oltava läsnä. On hetkiä kun on saatava muutama hengenveto ilman että kukaan koskee ja Siippa on se joka sen joutuu tällä hetkellä kestämään. Tosin pidän kyllä huolen siitä että joskus nielen sen oman oloni ja olen siinä toisen lähellä kun niin toivoo, silloin menee se läppärikin kokonaan kiinni. Ja aina mä olen läsnä. Vaikka olisin kuinka tietokoneella niin keskeytän aina jos toisella on asiaa. Kiireettöminä aamuina jään siihen viereen jos toinen toivoo. Ja meillä nauretaan paljon. Ihan kamalasti jopa! Joskus ihan kamalillekkin. Siitä jos mistä tulee yhteenkuuluva olo. Pieniä juttuja mitkä toivottavasti merkitsee.

Tällä hetkellä myös selvästi parisuhteeseen vaikuttaa tämä lopun aika (=raskaus) sekä vuodenaika. Mä olen väsynyt molemmista ja kaikki on vähän suorittamista. Kovin yllätyksenä tämä tuskin on Siipalle tullut koska en missään vaiheessa raskautta ole mitenkään hehkunut tai ollut.... no sellainen kuin raskaana olijat mielletään? Vauvat on ihania mutta raskaana olo ei vaan ole mun juttu. Kestän tämän tasan lopputuloksen takia. Ja kun tässä nyt vedetään jo ihan kalkkiviivoilla niin mun väsymys alkaa olemaan aika infernaalista ja malttamatonta. Parisuhteenkin takia odotan että vauva tulisi, jotta mä palautuisin enemmän ennalleni. Ja olisin enemmän pari siinä suhteessa.


PS. tänään on SE päivä mitä on kuukausia kytätty. Jota on kyselty tasaisesti että koska SE nyt on. No SE on nyt. Ja hiljaista on sillä saralla... en nutise mutta toteampa vaan että voi saatana. Olisin valmis. Ei huvittaisi neuvolaan huomenna. En ole koskaan odottanut enemmän että voikun alkais koskemaan niin paljon että meinaa taju lähteä. Pieni juiliminen tuntuu tällä hetkellä lähinnä vittuilulta.

Pps. Mä menen nyt liimaamaan mun lapseen arpia ja maalaamaan sitä veriseksi. Voihan Halloween!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?