tiistai 23. lokakuuta 2012

Hormonipyörä

Ajattelin kirjoitella raskaudesta muutaman asian muistiin. Lähinnä tunnepuolen juttuja.

Tämä viimeisin raskaus on ehdottomasti ollut rankin, sekä henkisesti että fyysisesti. Toki itselläkin 10 vuotta ikää lisää edellisestä kerrasta. Kaikki on ollut kaikin puolin erilaista kuin isojen poikien raskausaikana.

Valmistelut jäivät pitkälti "viime tinkaan" (miten se nyt edes määritetään koska on oikea aika aloittaa se tavararumba) koska en kokenut mitään varsinaista pesänrakennuksen heräämistä. Tai sitten se ilmeni eri tavoin. Olen leiponut ihan valtavia määriä, aina pitää olla jotain hyvää varalta. Vauvan tavaroista en ole kokenut huolta ja kiirettä valmistella mutta isojen poikien talvi- ym.jutut meinasivat vähän huolettaa.

Omat huolensa ja murheensa on ollut raskausaikana sekä omassa että vauvan terveydessä. Mutta suurimmat huolenaiheet ovat kohdistuneet isoihin poikiin. Monta yötä on tullut valvottua ja itkettyä ahdistuksen kourissa, loppupeleissä ei mistään. Asiat jotka ovat mietityttäneet ovat ihan arkipäiväisiä juttuja joita varmasti mietitään ihan jokaisen tuon ikäisen pojan kodissa, nyt vain itsellä ne ovat tulleet melkoisen ahdistuksen kautta maailmaan. Omat tunnetilat ja reaktiot ovat olleet hyvin kaukana siitä "normaalista". Milteipä kaikkeen reagoi itkulla ja ahdistuksella. Esim. Ekan yläasteen alkaminen ensi syksynä on ollut omien korvien välissä ihan kamala juttu. Jos lapsella on paha olo jostakin (mille et loppupeleissä voi itse kuuntelua kummempaa edes tehdä), oli kyse pienestä tai isosta asiasta niin yöunien menetys on varmaa. Aamuisin ei voi katsoa ikkunasta kouluun lähteviä lapsiaan kun ne on niin reppanan näköisiä.
Syksyt on aina hankalia ja olen väsynyt joten varmasti ajankohtakin on nyt provosoinut omaa mieltä.

En ole varmaan ikinä itkenyt niin paljon kuin tässä raskaudessa. On ollut jo pakko valita mitä katsoo tv:stä tai mitä musiikkia kuuntelee. Että jaksaako sen itkumaratonin sitten. Kakola on ollut ihan pois-suljettujen listalla. Visioin sen myötä liikaa omien poikien tulevaisuutta. Ei sillä että viitteitä mistään olisi ollut mutta hormonit saavat nyt mielikuvituksen ihan potenssiin tuhat ja aivan suhteettomiin sfääreihin. Pärjäisikö mun lapset vankilassa? Halooo.....
Samaten sairaisiin lapsiin liittyvät ohjelmat on pannassa. En yritä sulkea silmiäni todellisuudelta, tiedän ja hahmotan kyllä että vaikka jättäisin asioita katsomatta niin niitä tapahtuu siitä huolimatta. En vain nyt kykene käsittelemään sitä valtaisaa ahdistusta jonka nämä ko. seikat herättää. Miksi kiusaisin itseäni nyt?

Vaikka sen tiedostaakin että tämä on nyt hormoneista ja raskaudesta johtuvaa niin ajatus siitä että kaikki ahdistaa tuntuu melkoisen ahdistavalta. Maailma kun pyörii ja asioita tapahtuu ja elämä jatkuu huolimatta siitä olenko minä raskaana vai en.  Ihan pohjamudissa ei onneksi koko ajan tarvota, pahimmat ahdistukset ovat selvästi kausittaisia. Mahtaako enteillä synnytyksen jälkeistä masennusta? Neuvolassa asiasta keskusteltiin, kovasti olisi haluja imettää mutta jos tämä jatkuu pitkälti vielä synnytyksen jälkeen niin imetys saa jäädä jotta oma hormonitasapaino palautuu. Perheessä on vauvan lisäksi muitakin jäseniä jotka tarvitsee mua, eikä jatkuvasti itkevää ihmisrauniota. Tuntuu raskaalta jatkuvasti vakuutella perheelle että hei ihan oikeasti kaikki on hyvin, tämä nyt vain on nyt tällä kertaa tällaista. Isot ovat hyvin ymmärtäneet mutta varmasti ollut hieman hämmentävää. Aina meillä on saanut itkeä eikä se ole ollut paha asia mutta on se normaalisti ollut kuitenkin vähän erilaista.

Vauva on ollut mielettömän toivottu. Haluttu ja tervetullut. On ollut kuitenkin vaikeaa iloita raskaudesta ja olla "sellainen kuin pitäisi" raskausaikana. Iloa ja onnea enemmän mielessä on ollut vain huoli. Ei pelkästään vauvasta ja raskaudesta vaan ihan kaikesta. Koko maailmasta. On ollut myös raskasta huomata ja kohdata miten ihmiset reagoivat ihmiseen, joka ei hihku ja hillu raskaudestaan ympäriinsä. Joka haluaa pitää matalaa profiilia ja ottaa päivän kerrallaan. Joka ei halua elää vain raskauden kautta. Ja joka haluaa puhua, tehdä ja olla muutakin ja saada muutakin ajateltavaa. Useammalta suunnalta suhtautuminen on ollut sitä että en ole iloinen ja onnellinen raskaudesta. Kun en vatvo vain vaivoja ja raskausviikkoja. Olenkin systemaattisesti ottanut etäisyyttä ja osittain katkonut välejäkin ihmisiin jotka eivät ymmärrä. Miksi roikottaisin mukana pahanilmanlintuja?

Yöunet ovat olleet hyvin katkonaisia jostain raskauden puolivälistä lähtien. Yöllä kun ajatuksiin tuntuu hiipivän ne ahdistavimmat. Edelleenkin kyllä tiedostan mistä tämä johtuu mutta univelkaisena se ei paljon helpottanut.

Lisäksi olen oppinut inhoamaan lämmitetyn kaurapussin hajua. Toivottavasti en tarvitse moista enää ikinä!!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?