perjantai 30. marraskuuta 2012

Tarkoitus pyhittää keinot?

Eka ja Toka on aina syöneet ihan superhyvin salaatteja. Oppivat aikanaan päiväkodissa mutta olen riipinyt kaiken kunnian itselleni. Muutama äippä kun on tarjonnut jälkikasvuaan meille opettelemaan rehujen syöntiä. Tokalla taikana on tainnut toimia salaatinkastike. Sitä kun tarpeeksi lotraa sekaan niin varmana maistuu. Mutta tarkoitus pyhittää keinot!

Toka tykkää syödä mustikoita sellaisenaan, jäisenä tai tuoreena. Ekalle taas ei mene mitkään marjat. Paitsi mansikat tuoreina. Meilläkun tupataan leipomaan melko paljon niin olen kylmästi noita marjoja tuupannut sitten täytteisiin. Johan uppoaa, puolukat ja karpalotkin! Ja ihan ilman uuniakin, jäisenä kun heittää täytteeseen niin kai siellä jotain vitaniilejä ja hivennäisaineita vielä jäljellä on. Täyte tosin saattaa sisältää myös valkosuklaata ja kermavaahtoa mutta so not. Tarkoitus pyhittää keinot ja näin on lapselle tuupattu kotimaista superfoodia.
Sama homma hedelmien kanssa. Kummasti uppoaa omput piirakassa (vaniljajäden kanssa) ja mangot juustokakussa! Ai että!

Vähän sama homma ruokien kanssa. Yllättäen meilläkin silkohapsien suosikkiapetta olisi päivittäin hampurilaispizzatortilla-linjaa edustava mutta kyllä ihan normisapuskakin alas menee. Kun antaa tuunata sitä ketsupilla tai majoneesilla. Ei nyt ehkä ihan ravintopitoisinta mutta hei tarkoitus pyhittää keinot ja näin on lapselle saatu vähän huijattua ruoan (ketsupin) seassa porkkanaa tai bataattia. Feta on meillä myös yksi mainio keino saada ruokaa menemään.

Sitähän sanotaan että teinit syö ja kyllähän ne syökin mutta kausia niilläkin tulee ettei ruokaruoka maistu. Leipä ja murot menee aina. Niillä ne eläisi helposti. Tässäkin pitää tosin käyttää luovailua, kun antaa kersan valita juuston ja makkaran (cheddaria tai muuta rasvasinta ja poroa mikä maksaa ihan saatanasti) niin kummasti uppoaa ruisleipä. Vuosiin meillä ei muksut ole enää mitään vehnäpulla-leipiä edes pyytäneet koska tietävät että niitä ei tule, mä en itse tykkää niistä ja koska olen vielä se päänatsi tässä perheessä niin voin suvereenisti ilmoittaa eitä jos joku elintarvike ei napostele. Ja siitä ei neuvotella.
Murot on ihan huttua minusta kaikki mutta menköön. Tosin niitä missä on suklaata ei meille osteta. Tarkoitus pyhittää keinot ja piilosokerilla kasvaa.
Ruokaruokaakin saa menemään kun tarpeeksi röyhkeästi lahjoo. Jälkkärillä lahjomaan niin menee. Tai limsalla. Hammaslääkärissä pientä valkoista valhetta sitten (tosin hammashoitaja oli kanssa sitä mieltä että kun ne herkut menee aterian yhteydessä niin se ei hampaiden kannalta oo ihan niin paha). Kertomukset Biafran lapsista on myös kokeiltu mutta ei ne oikein nykynuorisoon tahdo upota. Tv ja lööpit syöttää kauhutarinoita niin paljosta muustakin nykyään että turpeavatsaiset ja katseettomat lapset ei tahdo mieleen jäädä, vaikka sympatiaa herättävätkin.

Kahdentoista vuoden äitiyden aikana on tullut nähtyä lapsilta jos jonkinmoista ruokatottumusta. Laidasta laitaan. Milloin lempiruokana on sushi, milloin mummin lihapullat. Milloin ei maistu mikään ja milloin jääkaappi on tyhjänä koko ajan. On kausia jolloin ihan oikeasti joutuu vain ajattelemaan että kunhan jotain syövät. Tärkeimpänä olen pitänyt sitä että opetan että ruokaa ei heitettäisi pois. Otettaisiin senverran kun syö (toki fibojakin sattuu, noi on lapsia ja se on ok mutta noin periaatteena) ja ostetaan sellaista mikä myös syödään. Niiden nälkää näkevien lisäksi mun moraali ei kestä poisheittämistä myös sentakia että ruoka nyt vaan on aivan helvetin kallista tässä maassa nykyään. Mun perse ei kestä maksaa ja seuraavalla viikolla heittää pois. Ihan helvetin turhaa tuhlausta! Ja ylipäätänsäkkin se että vähän katsotaan mitä mikäkin maksaa. Ja tässä on onneksi onnistuttukin. Kumpikin iso poju vertailee sujuvasti hintoja ja miettii mikä maistuisi missä määrin. 12-vuotias hahmottaa jo aika hyvin hintoja jos niitä suhteuttaa vaikka viikkorahaan. Paljon on vielä työsarkaa jäljellä mutta ihan hyvä mustakin kasvoi vaikka elin lapsuuteni käytännössä pelkällä muussilla ja aikanaan kun muutin ensimmäiseen kotiin niin sipseillä :)

Nyt meen pannarille! Perjantai ja hölläillään...

Vauva on...

..tasan 4 viikkoa! Mäenkestä!!! Loppuu se ajan juokseminen, loppuu se kasvaminen!

Toisaalta tuntuu että vauva olisi ollut meillä aina, toisaalta tuntuu että aika on hujahtanut kamalaa vauhtia. Neljään viikkoon mahtuu vaikka mitä! Vauva on mm.
  • kilon painavempi kuin syntyessään (tuotan ilmeisesti kermaa)
  • vilautellut ensimmäiset hymyt ja jokeltelun tapaiset
  • kasvanut ulos ensimmäisistä vaatteista
  • siirtynyt osittais-kestovaippailijaksi
  • alkanut pikkuhiljaa seuraamaan tarkemmin kirkkaita värejä ja kuvioita
  • kasvattanut ihanat makkarat reisiin ja poskiin
  • kannattelee, tai ainakin yrittää, päätä jo muutaman hetken ennenkuin hermo menee
Mitään rytmiä meillä ei vielä ole, eikä tosin odotettu tai oletettu että olisikaan :D Myönnän että on päiviä jolloin tämä risoo. Mutta toisaalta tuntuu myös hyvältä että vauva on rytmitön, menee suht helpolla siinä siivellä mukana.
Kolmonen on siinä mielessä herkkä poika että ei selvästikkään viihdy oikein julkisilla paikoilla, kirkkaat valot ja häly pelottaa. Paljon ollaan siis vielä kotoiltu vaan, täällä on turvallinen olla. Ehtii sitä pyörimään kylillä myöhemminkin plus ei nämä kelit ole suuresti ulos houkutelleetkaan. Kolmonen ei myöskään suuremmalti viihdy vaunuissa. No en koe sitä kovinkaan suureksi menetykseksi, lenkin ajan tuo on niissä viihtynyt ja se riittää.

Tätä lasta emme kasta, nimijuhlat vietetään joskus alkuvuodesta. Nimi on ollut käytössä syntymästä lähtien joten mitään varsinaista yllätystä ei kenellekkään ole luvassa. Mun äiti hieman nieleskeli tyhjää kun ilmaisimme että ristiäisiä ei tule mutta eiköhän tuo kykene elämään asian kanssa. Sukupolvien kuilu välissä tässäkin asiassa.... Isyys on käyty tunnustamassa ja nimipaperit lähetetty maistraattiin.

Täysimetyksellä vielä mennään, hyvin on riittänyt maito ja hermot äidillä. Rintaraivareita esiintyy päivittäin mutta lähinnä silloin jos Kolkki on väsynyt. Tuttikin on astunut kuvioihin, tällä viikolla enemmissä määrin mutta edelleen on onneksi öitä jolloin tuttia ei tarvitse laisinkaan.

D-vitamiini ei ole vielä käytössä, kahta eri merkkiä kokeiltu ja kumpikin aiheutti sen tason mahavaivaa että en kiusaa lastani. Eli apteekkiin taas marssimaan ja seuraavaa kokeilemaan... paniikkia asiasta en ota enkä tosiaan ala väkisin lapselle kipua aiheuttamaan, jos ei elimistö ole vielä kypsä niin en jaksa uskoa että lapselleni riisitaudin saan aikaiseksi vaikka muutama viikko myöhästettäisiinkin asiaa. Harmi tietysti että tähän vuodenaikaan sitä d-vitamiinia et muualta saa kuin purkista, kesällä olisi voinut vähän auringosta tankata.

Päivät vauvan kanssa hurahtavat vauhdilla ja tuntuu että vauva olisi ollut meillä aina. Joku hormonien aiheuttama tila tässä on päällä koska tuntuu että voisi mennä uudestaan synnyttämään ja kavereita joilla synnytys on vielä edessä lähinnä kadehtii. Kolmonen ei tunnu viimeiseltä lapselta. Kuitenkin koitan ottaa siitä irti kaiken että meillä on nyt vauva. Ensimmäistä kertaa tuntuu että nyt tietää suurinpiirtein mitä tekee ja osaa kuunnella vauvan viestejä paremmin. Ei ole ollut epävarma olo siitä mitä tekee ja miksi vauva itkee. Ensimmäistä kertaa se ei "haittaa" jos vauva itkee niin että en saa rauhoittumaan ja itkua loppumaan. Ei se ole mulle henkilökohtaista. Väsymys ei tunnu ahdistavalta ja ylitsepääsemättömältä vaan asiaan kuuluvalta. Nyt sen hahmottaa ja oikeasti tajuaa miten äkkiä se vauva-aika on ohi.
Eka täyttää ensi kuussa 12. Vastahan sitä synnytettiin. Ja synnärillä se vasta tuntuikin konkreettiselta kun näin synnytysosaston seinällä kuvan siitä kätilöstä joka oli mukana Ekan synnytyksessä. Ja nyt se mun vauva menee pian yläasteelle ja potee jo teini-ikää. Äkkiä sitä ollaan Kolmosenkin kanssa tuossa pisteessä.

Muutenkin tuntuu että vauvan kanssa on "helppoa", noi isot on ne murheenkryyni :D Jos olen vauvan kanssa kaksin kotona niin se on sama kuin olisin yksin. Kaikki vauvan jutut jaksaa, teiniangsti on se haaste verenpaineelle.

Neljään viikkoon mahtuu paljon vierailijoita. Ihana syy nähdä ihmisiä, osaa tosi pitkästä aikaa. Pikkuhiljaa alkaa myös muodostua ketä Kolmoselle pyydetään kummeiksi.

Vastasyntynyttä meillä näkyy vielä senverran että vatsan kypsymättömyyden lisäksi myös hermosto on vielä selvästi kypsymätön. Kolmonen säpsyilee tosi paljon ja esim öisin kapalo on ihan ehdoton vauvan oman unen turvaamiseksi. Kädet myös vispaa paljon!! Syöttäessä välillä tosi kiva...  Kun vauva on tarpeeksi väsynyt niin säpsyily asettuu vain sillä että vauva on tosi tiukasti sylissä. Voi reppanaa :)

Mittaa muutama pv sitten miehellä oli 4710g ja 53,3cm, hattu 38,3.

Katsotaan mitä seuraavat neljä viikkoa tuo tullessaan :) Vauva on ihan huipputyyppi!


tiistai 27. marraskuuta 2012

Viimeistä viedään...

Nimittäin Siipan isyysloma-viikkoa. Siippa on näiden viikkojen aikana ollut parissa työjutussa, omissa peleissä ja pari koulupäivää poissa meidän luota mutta muuten tässä meidän kanssa. On ollut ihanaa olla hetken itsekseen (no Kolmonen tietty tuossa hoteissa mutta muuten), mä tarvitsen sitä tilaa niin että saan olla yksin (joojoo, se Kolmonen on ollut) kotona. Mutta nyt tuntuu kyllä tosi oudolta että ensi viikosta lähtien me ollaan täällä sitten päivät kaksin. Aina. Tuntuu että on ikävä jo nyt. Ei ole kyse siitä että ei pärjättäisi vaan siitä että nyt mä koen yksin niitä juttuja mitä on nämä viikot koettu kaksin. Nyt ei voi huudella "hei tuu kattoo, tää hymyilee". Ja varmaan tuntuu aika puukoniskulta lähetellä moisia viestejä toiselle, kun tietää että täällä se toinen haluaisi olla.
Eka ja Toka on niin isoja että pääsääntöisesti koulun jälkeen notkuvat kavereiden kanssa ja tulevat kotiin vasta myöhään iltapäivällä. Siippa taas harvoin kotiutuu ennen kuutta. Tosin veikkaan että tämä saattaa nyt muuttua.
Siippa on harmitellut että ei säästellyt enempää kesälomaa tähän loppuvuoteen. Meinasi nekin pitää alunperin kaikki kesällä mutta sain ylipuhuttua. Kolmonen on saanut meiltä kaikilta pään totaalisen pyörälle, eniten isältään. Vauva on luonnollisesti jo syömisen takia hyvin paljon kiinni mussa joten isä kyllä imee mielihyvin kaiken ylimääräisen sylittelyn ja hoivaamisen itselleen. Lähes itku silmässä harmitteli yhteisen vapaan loppumista. Onneksi ensi viikko on nysä ja pian on joulu.
En ole isojen kohdalla asiaa niin mietiskellyt mutta nyt mietin että olisi kyllä ihan kamalaa lähteä tässä vaiheessa töihin. Vauva kasvaa ja kehittyy niin hurjaa tahtia että siitä yhteiselosta ei haluaisi menettää hetkeäkään. Tietysti se on hankala miettiä toisen saappaisiin, isä kun ei syötä ja sitä myötä se imetyksen mukana tuoma side puuttuu. Mutta Kolmosella ja Siipalla on sitten oma siteensä josta minä en tiedä mitään. Ja harmittaa kyllä Siipan puolesta tosi paljon että nyt tosiaan taas suurinosa hereillä olosta menee töissä. Jonkunhan se sekin rooli on kannettava eikä se helppo ole sekään.
Meillä (tai mulla) on kaiken aikaa ollut puhe että Siippa pitäisi kaiken mahdollisen vapaan mitä isä nyt voi. Että yritetään järjestää että isäkuukauden pitäminen ja kaikki onnistuisi. Mulla kun on täydet lomat ja voisi olla ihan hauskaakin mennä muutamaksi viikoksi töihin vanhempainvapaan lopuksi. Siippakin on nyt asialle lämmennyt. Siinä vaiheessa Kolmonenkin on jo senverran isompi että ilman mun tissejä pärjätään!
Voi kun saisi näitä tämän viikon päiviä hidastettua! Tietysti kaikki päivät on enempi vähempi täynnä menoa...

Aamujen aamu

Rikkonaisten ja itkuisten öiden jälkeen saatiin väliin yksi vähän enempi-uninen.
Aamun huutonauruista vastasi Kolmonen. Siipan kainalossa alkoi hamuilemaan Siipan nenää :D Melko koomisen näköistä kun naamasta roikkuu vauva. Piti yrittää vielä nukkua mutta ei siltä nauramiselta pystynyt..
Nyt Tokan kanssa hammaslääkäriin. Eipä ollakkaa oltu vielä vauvan kanssa näin "aikaisin" liikkeellä.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Hyödykkeet ja turhakkeet

Kolmen lapsen myötä on tullut hankittua/huomattua melkoinen määrä rojua joista osa on ehdottomasti hyödykkeitä ja osa taas täysin turhakkeita.


Hyödykkeitä:


  • Kantoliina/kantoreppu. Kädet saa käyttöön, need I say more? Lisäksi meillä myös huomattu että kun vauvaa kantaa päivisin paljon niin yöt ovat rauhallisempia. Kolmosen myötä rakastuin myös Manducaan.
  • Kestoliivinsuojat. Kertakäyttöiset kuivuu kipeästi ihoon kiinni plus nännit on ihan nukkaiset.
  • Kestovaipat. Kun perheessä on lapsia enemmän kuin 1 (ja varsinkin jos vaipatettavia on enemmän kuin 1) niin kaupasta riittää sitä kannettavaa ilman vaippojakin. Plus tietty sitten vaikkapa se jätevuoren pienentäminen.
  • Leffakanavat/läppäri ja netti/kirjat/mitä nyt tykkääkin tehdä ajantappona kun on kädetön. Imetysmaratonit, yökukkumiset ym sujuu huomattavasti kivammin.
  • Vuokrattava vauvansänky. Tässä tivolissa ei kovin helpolla kuule kuin vasta infernaalisen hysteria-itkun joten on mahtia kun vauvaa saa siirreltyä mukana. Sitä "sä-jätit-mut-tänne-huutamaan-NÄIN-pitkäksi-aikaa-nälkä-anna-ruokaa-heti"-itkuista vauvaa tahdo saada siihen rinnalle rauhoittumaan...
  • Mikä tahansa kapaloksi kelpaava. Ollut ihan ehdoton meidän huiskakäsillä.
  • Mielinmäärin kahvia ja mikä nyt onkaan se mikä piristää. Mielellään myös herkkujemma.

Turhakkeita:

  • Vaunut. Mun lapsista Toka on ainoa kun niissä on oikeasti viihtynyt ja nukkunut paremmin. Varmasti perhekohtaista mutta meillä olleet ainakin hintaansa nähden ihan turhake. Kiva joskus lenkillä käydä vaunujen kanssa mutta oishan tuo onnistunut ilmankin. Siippa nämä halusi niin hankittiin.
  • Rintapumppu. Persoonakohtaista tämäkin varmasti. Mä olen kolmea eri pumppua kokeillut, Tokan kanssa ainoastaan tarvinnut muutaman kerran. Kolmosen kanssa en jaksanut omaa laiskuuttani pumpata plus pelkäsin että me hukutaan maitoon kun sitä tuli niin hurjasti muutenkin. Pokkana herätin Kolmosen aina syömään kun liikaa kiristi plus mun tisseistä myös falskaa aika kiitettävästi ylimääräiset pois. Mainittakoon vielä että en ole koskaan joutunut kärsimään rintatulehduksesta tai tiehyt-tukoksesta eli voi olla että toisenlaisilla tisseillä asiat olisi toisin.
  • Sitteri. Ei viihdytä. Kolmonen tosin vielä työn alla tämän kokeilussa.
  • Hoitolaukku. Reppu on toiminut meillä paremmin. Toistaiseksi tosin mä hyvin harvoin muistan ottaa vauvalle yhtään mitään mukaan kun johonkin lähdetään. Kai se vaatii yhdet niskasinapit reissun päällä että taas oppii.
  • Kaikki isommat odotukset ja aikataulut. Sen suhteen koska vauvan pitäisi nukkua yönsä jotenkin, raskauskilojen pudotuksen suhteen, univelkojen lyhentämisen suhteen, siivoamisen suhteen jne jne jne
  • Hupulliset vauvan vaatteet. Useimmiten söpöjä mutta käytännöllisyys on ihan perkeleestä.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Imetyksestä TAAS

Onkohan aika kullannut muistot vai imetys vienyt muistin? Mutta en muista että ainakaan Tokan kanssa imetykseen olisi mennyt NÄIN paljon aikaa. Mä olen rintamus paljaana ihan koko ajan. Ei siinä, täysimetän mielelläni ja täysin omasta valinnastani eli tarkoitus ei ole nyt nillittää. Ihmetyttää vain että miten sitä aikanaan on hoitanut 2 alle 2-vuotiasta jos on kokoajan imettämässä? Joku oli muuten tullut blogiin hakusanalla "inhoan imetystä"..

Toistaiseksi imetys on vielä tuntunut siltä mitä haluan, vaikka odotusaikana jännittelinkin että mitenkä mieliala. Mieli on pysynyt tasaisena, ei mitään vastaavaa kuin raskausaikana. Todenteolla varmaan kokeillaan ja koetellaan sitten kun Siippa lähtee töihin. Tässä ollaan nyt jo valmiiksi tehty ajatusleikkiä että mitään isompia en vaadi itseltäni, teen mitä pystyn ja vauvan ehdoilla. Ei sillä että mikään suorittajatyyppi tai domestic goddess edes olisin mutta kyllä se meinaa joskus vähän syödä jos ei saa edes vaatteita puettua ennenkun Eka ja Toka ovat koulusta kotona. Mutta nyt mennään näin, vauva-aika on äkkiä ohi. Pesäilen nyt sitten. Helpolla ollaan vielä menty kun tosiaan Siippa on kotona ja tekee ja kuskaa mulle syötävää ja juotavaa ja hieroo.
Vähän jännittää se että alkaako väsymys missä vaiheessa vaikuttamaan yhdistettynä tähän superharmaaseen vuodenaikaan. Alkaako se vaikuttaa miten maidontuotantoon ja yleiseen olotilaan? Iskeekö se ahdistus sieltä? Vauvaa pitäisi niin mielellään rinnalla, se on niin supersöpö siinä. Hankala miettiä ja löytää sitä tasapainoa sieltä oman hyvinvoinnin ja vauvan edun seasta. Ja kun tuntuu siltä että haluan imettää. Mutta en niin että muu perhe sitten saa kestää kiukuttelua ja kohtuuttomuutta. Ei se sen arvoista sentään ole. Ehkä pitäisi vain olla stressaamatta koko asiasta. Menee miten menee.

Kenen tahtiin?

Nuhaisuus se vaan jatkuu ja jatkuu... parempaan suuntaan onneksi jo mennään.. Kolmosen lisäksi myös mä olen alkanut inhoamaan Nenäfridaa.

Tässä vajaa 3 viikon ajan vauvallisena olleena sitä on taas huomannut miten elämä on keikahtanut pyörimään toisenlaisena. Ihan eri jutut ovat taas tärkeitä ja ihan eri jutuilla on taas painoa kun perheessä on vauva.

Tärkeys- ja painoarvo-agendalta löytyy tätä nykyä ainakin seuraavat seikat:

  • Aamukahvi. Paljon ja mielellään rauhassa. Kolmonen on onneksi ymmärtänyt kodinsisäisen maailmanrauhan tärkeyden ja ainakin toistaiseksi antanut mun nauttia tummaa kenialaista rauhassa, vaikka olisikin hereillä. Vielä hommaa on helpottanut myös isyysvapaalla oleva Siippa. Jotain hyvää pitää myös aina olla tämän aamuhetken kanssa. Jos pitää valita aamupalan ja kahvin välillä että kumpi rauhassa niin eipä paljon ole vaihtoehtoja. Kahvia. Heti!
  • Julkisissa kulkuvälineissä käyttäytyminen. Ai saatana kun vetää ärsyttämään aina kun ratikoissa se vaunuille/pyörätuoleille ym varattu vaunu on täynnä ihmisiä ketkä useimmiten vaan seisoskelee siinä välikössä. Ja toistaiseksi joka kerta pikasilmäys on osoittanut että sporan muissa vaunuissa olisi tilaa vaikka ja kuin mutta ei siinä. Hengailkaa vaan nyt toki siinä ainoassa kohdassa mihin niiden kärryjen kanssa pääsee. Sinänsä erittäin positiivisena yllätyksenä on tullut se että niin paljon nykyään on liikenteessä ratikoita joihin pääsee näppärästi vaunujen kanssa. Viime kierroksella ei ollut. Vielä kun kantoliinan kanssa laskettaisiin rataslaisten joukkioon, nyt vielä mielummin maksan matkastani ja menen liinalla kuin käytän julkisia ja rattaita. Mutta vittu että vituttaa ihmiset... Myönnän kyllä että tämä on seikka  mitä ei todnäk tajua ennenkuin itse yrittää mahduttautua niiden kulkuvälineidensä kanssa kyytiin. Ylipäätänsä vituttaa ihmisten suhtautuminen kun on liikkeellä rattaiden kanssa. Tuhinaa, puhinaa ja mulkoilua. Okei itsekkin vedän kasviksia rööreirin niistä tapauksista jotka tosi törkeästi tunkee ja puskee vaunujen kanssa mutta itse ainakin jos tukin ja olen tiellä niin pyydän anteeksi ja hymyilen nätisti ja silloin kyllä vaan vituttaa saada osakseen tuhahtelua ja mulkoilua. 
  • Imetys. Viha/rakkauskohteeni. Mua ei haittaa että imetetään julkisesti mutta mulle itselle se on jotenkin... no ei vastenmielistä mutta jotain epämukavaa siinä on. Ei siinä, kyllä lapsi ruokitaan jos sille iskee nälkä vaikka missä oltaisiin mutta on se musta jotenkin. Vajaa kolmen viikon aikana olen imettänyt sovituskopissa, naistenvessassa, autossa parkkihallissa ja kesken tv-kuvausten. Joku taito on tullut ilmeisesti hankittua koska onnistuin säikäyttämään yhden vanhemman herrahenkilön joka tuli ihastelemaan vauvaa ja tajusi mun imettävän vasta kun sen naama oli lähes vauvan naamassa kiinni. Siipan ilme oli kanssa melkoinen. Mä en kotonakaan tykkää imettää jos meillä on tupa täynnä ihmisiä, riippuu kyllä vähän henkilöistäkin. Imetyksen etuna mainittakoon että sujahdin ekoihin "omiin" housuihini 2 viikkoa synnytyksen jälkeen. Huraa!
  • Tasapainoilu kaiken kanssa. Tässä 10 vuoden aikana mitä näistä vauvailu-hommista oli taukoa niin onneksi se seikka on muuttunut että äitiysloma on vaihtunut termiin äitiysvapaa koska loma tästä on kaukana.. Oma aika tuntuu rajoittuvan siihen aamukahviin ja suihkussa olemiseen. Muuten saa kyllä revetä kaikkialle ja kaikille koko ajan. Eka ja Toka on ihania ja rakkaita mutta hitto että mä olen onnellinen että ne on päivät koulussa. Että ei ole koko ajan joku keskeyttämässä koska mulla nyt ei koskaan voi olla mitään niin tärkeää kesken että voisi odottaa vaan sitä voi tulla hetijustnyt sen asiansa ja juttunsa rykäisemään. Vaikka mä nukkuisin. Ja näitä asioita on himppasen vaikea tuoda esille teinille ja esiteinille joiden elämä on kokonaisuutena pelkkää draamaa. Että jos nyt jonkun kerran sanookin että ei nyt, odota niin heti ollaan hylkäämässä ja aijaha sä et rakasta meitä enää. Voi saatana, niinhän mä justiinsa sanoinkin. Samaten on vaan ihan epäreilua että mä saan jäädä nukkumaan aamuisin. Niin no kun olet sen pari kolme tuntia valvonut vauvan kanssa niin ois ihan kiva jossain välissä vähän torkahtaakin. Ei siinä, mä edelleen pidän meidän valvomisia hyvin inhimillisinä koska Kolmonen ei juurikaan itke, möllöttelee vaan hereillä mutta mä nyt koitan parhaani mukaan harjoittaa sitä nuku kun vauva nukkuu-teesiä. Mut kai tämä teinin silmissä sitten on yhtä juhlaa vauvan kanssa. Siipan kanssa on ilmassa kanssa varsinainen madonnahuorailu. Kun repeilet vaan jatkuvasti noiden apinoiden kanssa niin sitä iltasin ei ihan aina ekana olo sellanen olo että ryömisi kainaloon ja myhnisi toisen kanssa vaan on ihanaa kun mussa ei ole ketään kiinni. Asiasta on puhuttu ja Siippa sen tajuaa mutta itsellä meinaa olla huono omatunto parisuhteen laiminlyömisestä.  Tosin lyhyt vaihehan elämässä tää varhainen vauva-vaihe on.. mutta silti. Pakko kyllä vielä painottaa että tämä on ongelmana enempi omien korvien välissä kuin varsinaisesti parisuhteessa. Mä haluaisin olla enempi sellainen että kun vihdoin on lapset unilla niin sitten pesiydytään miehen kanssa. Mutta en ole. Itsenäiset vuodet teki sen että omaa tilaa on oltava välillä. Liikunnan ikävästä en ala edes uikuttamaan koska homma on siitä kiinni että mä en raaski jättää Kolmosta vielä. En pysty.
Olisi näitä muitakin mutta Kolmonen tahtoo tissiä.

torstai 15. marraskuuta 2012

Hello Mr. Smurffi!

Mikä on todennäköisyys sille että vauvalle iskee tiheän imun kausi ja vuosisadan nuha samaan aikaan? Sitä minäkin.

Ihan perseestä!

lauantai 10. marraskuuta 2012

Naiset ovat venuksesta, miehet ovat...

Keittelen kinuskia huomista isänpäiväkakkua varten (kaikkea sitä..) mutta josko tässä vesilasi-testien välissä joutaisi muutaman sanan.. läppärin päällehän luonnollisesti jo vähän heitin sörsseliä!

Perheen miesväki oli hattu kourassa muutama viikko sitten koiranpentuilmeidensä kanssa anelemassa ja kyselemässä josko voitaisiin hankkia kotiteatteri. Minä moisista mitääntajuamattomana lupauduin, Siippa ei rassaa autoja ja se on jotenkin tosi huono penkkiurheilijakin niin kai sillä jotain vitkutinta pitää olla? Kiva mieli toiselle. Isojen poikien lelu. Vähämpä tiesin....
Se väline nyt sitten tuli alkuviikosta. Kaatosateessa sitä postista piti kantaa. Pari kaveria asennusavuksi ja eikun menoksi!
Heti ensialkuun alko kiroaminen kun yrittivät laittaa levyä kotiteatterin soittimeen sisälle. Miten päin vaan niin aina väline sylkäisi pihalle. Siinä koitin vihjaista lauseen ja toisenkin käyttöohjeista mutta niitä naistenlehtiä ei kuulemma selata. Vielä koitin heittää lusikkani soppaan että jos siihen pitää ensin asentaa joku juttu. Sain vastaukseksi epämääräistä mutinaa ja hienovaraisen "akat hilijaa"-kehoituksen. Siirryimme Beben kanssa makkariin seuraamaan tätä nykyteatteria. Tasaisin väliajoin huutoa ja kiroilua tv-ruudulle, johtojen tarkistelua ja pään raapimista. Mun ihan nätisti sanottu "onneksi edes radio toimii" otettiin kuulemma vittuiluna.
Kahden tunnin (kyllä, kahden tunnin) arpomisen jälkeen se naistenlehti kaivettiin esille. Ja sieltä asennusohjeet... Lopputuloksena koko aparaatti ei vieläkään taida olla ihan täysin toiminnassaan? Sitä sellaista hyvää mieltä mitä mä odotin ei ihan vielä ole näkynyt mutta ehkä tässä vielä jonain päivänä? Nää on nyt kuitenkin ilmeisesti näitä marssilaisten juttuja koska miesväki on kuitenkin haltioissaan jutusta, mä en vielä tajua mitä hienoa siinä on että mun pitää ensin laittaa digiboksi yhdestä paikasta päälle, tv eripaikasta ja äänet vielä kolmannesta. Ja siinä välissä kirota ja riehua kun joku noista kolmesta ei kuitenkaan just pelaa. Mihin on hävinnyt vanha kunnon yhden napinpainalluksen taktiikka?

Kolmosen kanssa takana pari levotonta yötä. Eka yö pyyhkäsi vähän ohi, ei tullut niin kiinnitettyä huomiota itkun sävyyn tms, koitti vain lohdutella. Viime yönä bongasin tyypin jaloista pieniä vesirakkuloita ihan kamalasti :/ ei hormoninäppyjä, ei hikinäppyjä vaan ihan selviä pienenpieniä vesikelloja. Ja mä olin syönyt kalaa... eipä tuo niitä arista tai muutakaan mutta..
Valvominen ei ole ongelma mutta ei ole kivaa kun ei tiedä oikein mikä on. Ei kivaa jos toista koskee tms. Jäämme seurantalinjalle.

torstai 8. marraskuuta 2012

I'm the great blondino eli Suuri imetys-saaga eli kuinka menetin vähätkin järjenrippeeni

Mä rakastan imetystä. En ole niitä joilla se nyt vaan tuostanoin suitsait onnistuu. Mutta joka kerta olen ollut valmis tekemään töitä ja homma on lähtenyt toimimaan. Tällä kertaa temput ja muut kikautukset oli valmiina jossain alitajunnan syövereissä ja selvittiin omin avuin käyntiin. Ja kuten tuli jo aiemmin todettuakin, bebe on tissimiehiä ja tietää mitä tekee. Diasporal ja Rennie vaihtui Lanoliiniin.
Aina se kuitenkin ensi alkuun sattuu niin saatanasti. Voi ruoja että voi tehdä kipeää! Miten noin pienestä voi lähteäkkään noin helvetinmoinen voima? Onko sillä lasinsiruja suussa vai millä se mua viiltelee? Mä sitten vihaan imetystä.

Kivun lisäksi parin ekan viikon ajan sitä tyhmäilee aina minkä kerkiää. Hormoniperäistä, I assume? Tässä nyt vajaa viikon aikana olen hauskuuttanut perseenjäseniä ja kylänmiehiä mm. seuraavilla:

Meillä on olohuoneessa sininen led-lamppujohto koristeena ja Kolmas makoili sängyssään siinä vieressä. Katselin vauvaa ja sain kamalan slaagin yhtäkkiä että tää on hei nyt ihan keltanen tää lapsi. Niin varmasti on, meistä jokainen on jos katsoo sinivaloa vasten... Ihan en vielä ehtinyt soittaa asiasta eteenpäin. Onneksi.
Sitten oli Siipan veli vaimokkeensa kanssa katsomassa Kolmosta. Veli piteli poikaa sylissä ja kysäisi että mites sen painonlaskun kanssa. Mähän aloin sujuvasti selittämään kuinka yli puolet raskauskiloista jäi onneksi laitokselle että nyt en ookkaan käynyt puntarilla katsomassa onko tippunut mitään. Veli siinä mutisten että niin tarkotin nyt lähinnä tätä vauvaa....

Keskustelu ylipäätään on kovin haasteellista. Tulee höpöteltyä mitä sattuu ja päässä ei pysy tasan mikään. Onneksi on otettukkin ihan pesiytymisen kannalta tämä alku. Ja Siippa on muutaman viikon kotona vähän katsomassa perään :P Saan rauhassa olla kuolaava tyhjäpipo.

Tissihommat mietityttää noita isojakin. Toka kyseli että tuleeko sieltä tisseistä nyt siis sitten ihan hirveesti maitoa? Niillähän voisi olla vaikka vesisotaa..
My boys <3

Nyt neuvolaan syynaamaan painoa. Vauvan, ei mun :)

maanantai 5. marraskuuta 2012

Synnytys

Mistähän tuota alottaisi....

Heräilin ke-to välisenä yönä joskus kolmelta ihan selviin kipuaaltoihin. Niin selviä ja selvästi kivulla varustettuja että nukkumiset jäi siihen. Kestoltaan kaikkea 15 sekunnista 45 sekuntiin ja väliltä 10 minuutista 45 minuuttiin eli hyvin epäsäännöllistä...

Aamulla lähdin neuvolaan ja mietin että tähän tämä taas varmana jää. Neuvolassa kaikki fine, ei ihmeitä. Käskyä soitella kun vauva syntyy, seuraava käynti vasta vauvan kanssa (???!!!). Soittoa äitipolille jos ei 41+3 ole tapahtunut.... jopas on muuttunut sitten viime kerran.

Miesväki oli lähdössä illaksi menoihinsa joten kävin apteekissa ostamassa heille korvatulppia kotiintulomatkalla neuvolasta. Apteekissa iski niin kova supistus että meinasi lähteä polvet alta, farmaseuttikin katseli pari kertaa kulmien alta. Kotiinpäästyä kellottelin supistuksia jonkun verran, sattui tulemaan vähän pidempi pätkä vartin supistuksilla joten hälytin sitten Siipan kotiin. Heti sen jälkeen väli taas kasvoi, tietysti :) Univelka jo vähän painoi joten koitin nukkua mutta aina vähintään puolen tunnin välein heräsin selviin kipuhuippuihin, ei todellakaan mitään juilomisia vaan ihan selviä aaltoja ja ihan sieltä yöstä lähtien. Hitaasti näytti mitään tapahtuvan mutta otettiin varman päälle ja mummi käytti Ekan ja Tokan iltahäppeninkeissä.

Vihdoin illasta puoliseitsemältä alkoi tuntua että ehkä näissä alkaisi potkua olemaan, tässä vaiheessa sitä epäsäännöllistä vaihetta oli kestänyt se n. 15h (miinus neuvola). Edelleenkin supistukset eivät tulleet säännöllisesti mutta nyt jo 5-15 minuutin välein ja niin oli aikanaan Ekan ja Tokankin synnytyksessä. Soiteltiin jo sairaalalle, edelleen oli olo että kotona pärjätään mutta halusin jutella kuitenkin kun vielä pystyn. Saatiin lupa tulla kun siltä tuntuu.
Eka ja Toka kotiutuivat, olivat koko reissun jännittäneet että ollaanko me kotona vai ei. Tietyllä tapaa helpotus että oltiin mutta nyt alkoi supistuksissa olla senverta kipua ja voimaa että niitä ei lasten edessä ihan helpolla enää peitelty. Ihan tosissaan piti keskittyä hengittämään ja siihen että lihakset saa happea sekä siihen missä asennossa on. Mulla oli olo että olisin vielä pärjännyt kotona mutta tehtiin päätös että nyt lähdetään koska ei haluta lapsiakaan hätäännyttää. Näistä jutuista oltiin etukäteen puhuttu ja oltiin juteltu että pitää sattua että vauva syntyy mutta onhan se vähän eri sitten itse tilanteessa...

Sairaalalla olin sellaisen 4-5 senttiä auki. En sentään pelkäämääni kolmea senttiä :P enemmänkin olisi voinut olla mutta tosiaan vähän ennakoitiin se sairaalalle lähtö. Olin pitkän pätkän kuumassa suihkussa mikä oli ihanaa. Välillä piti tulla pois ja silloin liikkeellä olo tuntui hyvältä. Kaiken aikaa tuntui että mä pärjään tässä ja mun kroppa osaa ja mä menen nyt tässä vain mukana.

Mulla jäi aikanaan Tokan synnytyksestä pienet pelot päälle. Ei mitään isompaa mutta kuitenkin juttuja jotka nyt sitten tämän raskauden aikana mietitytti. Sain kuitenkin aika kivasti omat epävarmuudet ja pelot hallintaan ja oli olo että mä olen tähän valmis. Olin mietiskellyt eri vaihtoehtoja miten synnytys saattaa edetä ja että ei liikaa suunnitelmallisuutta. Olin harjoitellut hengittämistä ja miettinyt mikä rentouttaisi parhaiten, oltiin Siipan kanssa juteltu ja juteltu ja juteltu. Olin miettinyt ihan kaikkia vaihtoehtoja ja valmistellut mieltä avoimena niihin, ihan kaikkia paitsi aivan törkeää infernaalista pahoinvointia. Mä kestin kivun, kestin väsymyksen, kestin epätoivon ja kestin sen että musta tuntuu että mä kuolen siihen synnyttämiseen. Mutta musta tuntui että sen kaiken päälle mä en enää kestä joka supistuksella sitä sairasta pahoinvoinnin aaltoa mikä iski, koska mulla ei ollut käynyt mielessäkään että sellainenkin voisi iskeä kesken kaiken. Vittu!!!

Mä en hae todellakaan synnytyksestä mitään elämyksiä, tällä kertaa lähinnä toivoin (tietysti sen lisäksi että kaikki menee hyvin) että mulla olisi vähän kokonaisvaltaisempi olo koko hommaan kuin viimeiksi. En nyt ehkä ihan eheyttävää kokemusta hakenut, jokainen synnytys on kuitenkin erilainen mutta jotain sellaista alkukantaista naiseuteen ja äitiyteen kuuluvaa hommaa jonka kautta mä näkisin että no hei, tällä kertaa kaikki meni ihan toisin.

Yhtenä isona seikkana olin miettinyt että haluaisin yrittää oman kropan voimavaroilla ja omilla kivunlievityksillä selvitä, koska mun kroppa pystyy siihen. Koska se osaa sen. No paskanmarjat, siihen helvetin pahoinvointiin se kaatui koko paska. Rentoutumisesta ei voinut puhuakkaan kun vaan koitit pitää niitä vatsanesteitä sisällä ja selvitä siitä supistuksesta. Tässä vaiheessa senttejä oli auki 6 ja mä totesin että tämä loppu nyt tämä rentoutuminen näillä meriiteillä ja keinoilla nyt tähän, lääkettä kehiin. Epiduraalia alettiin valmistelemaan (taas). Mulla oli siinä odotellessa itseasiassa taas parempi olla tai jotenkin hallitsin sen tilanteen siinä asennossa paremmin ja meinasin jo perua koko homman mutta en kehdannut. Epiduraali laitettiin ja se ei ehtinyt edes vaikuttaa kun rupesi tuntumaan että olikohan toi ponnistuksentarve. Kätilö kurkkasi että katoppa joo 8 senttiä ja joku pieni lipare tuossa että kohta mennään. Pienen pakokauhun saattelemana piti pari kertaa kysyä että mitä helvettiä,  mun piti hei nyt tässä saada levätä että siksi mä siihen hiton piikkiin nöyrryin. Että tästä mä nyt en kyllä sopinut. Onneksi siinä kerettiin hetki ottaa henkeä mutta kylläpä otti päähän koko turha puudute.
Sepä sitten sopivasti epiduraali alkoi vaikuttaa kun piti alkaa ponnistamaan! Tarve tuntuu joo mutta ei mitään hajua onko koko ponnistuksessa voimaa tai meneekö edes sinnepäin. Vaikka se ponnistusvaihe ei pitkä ollut niin tulipahan mietittyä useammin kuin kerran että onneksi en ole ekaa kertaa tässä hommassa koska ei kyllä olisi mitään hajua kun tunto kadoksissa.

Ja sitten tuli Kolmas :) ei sitä voi edes selittää, se oli ihan mun ja Siipan ja Kolmosen hetki. En edes yritä, kyllä te tiedätte :) meidän rakas poika. Pieni ja huutava ja oma.

Mulla meinasi siinä pientä komplikaation tynkää puskea ja vähän aikaa seurailtiin että käydäänkö kaavinnan kautta mutta lääkkeet ja muut (on muuten eri kiva kun jälkisupistukset pahenee jokaisesta synnytyksestä niin sitten se kun niitä vielä tarkoituksella pahennetaan lääkkeillä!) onneksi jeesasi. Tunsin kyllä itsekkin että jopas alko napakat jälkisupistukset jo salissa ja kylläpäs täältä tätä tavaraa lentää... jos nyt ihan erite-yksityiskohtiin mennään niin kätilön painellessa kohtua ammuin vastapäiseen seinään melkosen satsin hyytymiä. Säästämme teidät lopuilta. Saatiin kaikki kuitenkin kuntoon mutta synnytyssalissa meni kaauuuaann tämän takia ja loppuenlopuksi olin kaikenkaikkiaan siis hereillä 26h kun laskettiin sieltä ed. yöstäk un se epäsäännöllinen käynnistyminen alkoi. Itse synnytyksen kestoa ei sieltä onneksi vielä laskettu.

Kaikenkaikkiaanhan koko homma meni hyvin mutta mua on jäänyt hieman harmittamaan se hiton epiduraali. Ja se hiton pahoinvointi! Olisi vaan pitänyt luottaa itseen enemmän mutta näin nyt. Vaikka ei elämyksestä ollut kyse eikä liiallisesta suunnitelmallisuudesta niin.... ehkä ihan vielä en osaa täysin loppufiilareita pukea. Eikä kai tarvitsekaan, vauva on nyt tärkein. Ja paras! Ja ihanin! En mä siihen neljänteen ihan suoriltaan valmis ole mutta ei se pois-suljettua ole :P josko ei kuitenkaan enää yhtälöä että 2 pientä on peräkkäin.....

Yöllinen äkkipostaus

Kello on kamalasti ja kaikki muut nukkuu. Mä vaan en saa unta. Varmaan jotain hormonaalista. Vauvaa voisi tuijotella tuntikausia mutta tuolla pimeässä makkarissa se on vähän vaikeaa :) Päätä särkee mutta ei varsinaisesti väsytä.

Vauva on nyt lähes minuutilleen 3 päivää. 1,5 vuorokautta on oltu kotona. Jos lopettaa vauvan syöttämisen niin lakkaahan ne kasvamasta?

Synnytyshommia kirjotan omat jutut erikseen toivon mukaan pian ettei fiilarit muutu. Kaikki hyvin mutta puretaan nyt sitten kuitenkin.

Mun viime päivien rooli on ollut lähinnä syöttää. Isot veljet ja isi on muuten omineet vauvan :) Isoja joutuu välillä jo erottelemaankin että varmaan ehtii kyllä jokainen vuorollaan sylittämään ja silittämään ja röyhtäyttämään.... paitsi näköjään minä :) Ollaan sitten rinnalla tankattu läheisyyttä ja öisin. Maitoa riittää ja tyyppi tajusi homman jujun jo salissa. Tissimiehiä!
Isot sai perjantaiksi jäädä koulusta pois ja tulivat jo aamupäivästä sairaalalle. Toka jäi meidän kanssa perhehuoneeseen yötäkin. Olin tositosi yllättynyt pojasta että se ihan oikeasti jaksoi vaikka ei siellä synnärillä loppupeleissä oikeasti lapselle ole mitään. Pidempään ei varmasti olisi mennyt, se yksi vuorokausi riitti. Huomenna isoilla paluu takaisin arkeen, varmana menee hakiessa vielä pitkään. Ei tahdo isot ymmärtää että hekin ovat lapsia joilla on omat arkirutiinit, vauvan hoito ei heillä ole se ainoa. Somaa toisaalta. Omassa tahdissaan ovat saaneet osallistua vauvan juttuihin mutta kumpaakin isoa joutuu vähän hillitsemäänkin. Kumpikin osaa tosi hyvin vauvaa pitää ja varovasti mutta esim. vauvan kylvettämisestä käytiin vähän vääntöä tekeekö sen aikuiset vai lapset. Ei haluta vähätellä mutta eihän se vauva ole helppo käsitellä aikuisenkaan. Mutta isoksi osaksi ovat olleet vain ja ainoastaan avuksi. Ja Siippa toki myös, joutuu hänenkin puoliaan pitämään että Ekalta ja Tokalta vauvan joskus saa myös isänsä syliin :D nyt pitää ottaa kaikki irti näistä viikoista kun mun ei tarvi edes haaveilla siitä että pitäisi pärjätä päivät yksin...
Kuitenkin ihanaa saada arkipäiviin nyt pieni hetken rauha ilman Ekaa ja Tokaa. Eivät meinaa aina malttaa antaa vauvan nukkuakkaan. Vaikka tiedänhän mä toisaalta, oishan tuota itsekin nuuhkimassa tasan ihan koko ajan. Miten se voikaan olla noin ihana? Ja miten se on sinne mahaan voinut koskaan mahtuakkaan? Ja miten se tuoksuukin noin ja on niin pehmeä? Ja miten????

On muuten aina yhtä mieletöntä nähdä ihminen joka saa ensimmäistä kertaa oman lapsen. Tällä kertaa siis puhe Siipasta. Joka ei vielä joku aika sitten kokenut kovin varmaksi haluaako edes omia lapsia. No näin se nyt meni, ihan myyty se on. Oli ihan heti. Oli ihana katsoa jo salissa kun ei se tiennyt miten päin se Kolmosta katsoisi ja mistä nyt koskiki ja kun sen saisi jo syliin. Mitään ei ole vierastanut vaan kaikkea on halunnut tehdä ja opetella ja on ihan mahtavan rauhallinen. Vaikka kaikki on uutta. Mä en ole ainoa joka leijuu jossain hormonisfääreissä.

Nyt vielä pikainen yöllinen tapaaminen rintapumpun kanssa...