maanantai 5. marraskuuta 2012

Synnytys

Mistähän tuota alottaisi....

Heräilin ke-to välisenä yönä joskus kolmelta ihan selviin kipuaaltoihin. Niin selviä ja selvästi kivulla varustettuja että nukkumiset jäi siihen. Kestoltaan kaikkea 15 sekunnista 45 sekuntiin ja väliltä 10 minuutista 45 minuuttiin eli hyvin epäsäännöllistä...

Aamulla lähdin neuvolaan ja mietin että tähän tämä taas varmana jää. Neuvolassa kaikki fine, ei ihmeitä. Käskyä soitella kun vauva syntyy, seuraava käynti vasta vauvan kanssa (???!!!). Soittoa äitipolille jos ei 41+3 ole tapahtunut.... jopas on muuttunut sitten viime kerran.

Miesväki oli lähdössä illaksi menoihinsa joten kävin apteekissa ostamassa heille korvatulppia kotiintulomatkalla neuvolasta. Apteekissa iski niin kova supistus että meinasi lähteä polvet alta, farmaseuttikin katseli pari kertaa kulmien alta. Kotiinpäästyä kellottelin supistuksia jonkun verran, sattui tulemaan vähän pidempi pätkä vartin supistuksilla joten hälytin sitten Siipan kotiin. Heti sen jälkeen väli taas kasvoi, tietysti :) Univelka jo vähän painoi joten koitin nukkua mutta aina vähintään puolen tunnin välein heräsin selviin kipuhuippuihin, ei todellakaan mitään juilomisia vaan ihan selviä aaltoja ja ihan sieltä yöstä lähtien. Hitaasti näytti mitään tapahtuvan mutta otettiin varman päälle ja mummi käytti Ekan ja Tokan iltahäppeninkeissä.

Vihdoin illasta puoliseitsemältä alkoi tuntua että ehkä näissä alkaisi potkua olemaan, tässä vaiheessa sitä epäsäännöllistä vaihetta oli kestänyt se n. 15h (miinus neuvola). Edelleenkin supistukset eivät tulleet säännöllisesti mutta nyt jo 5-15 minuutin välein ja niin oli aikanaan Ekan ja Tokankin synnytyksessä. Soiteltiin jo sairaalalle, edelleen oli olo että kotona pärjätään mutta halusin jutella kuitenkin kun vielä pystyn. Saatiin lupa tulla kun siltä tuntuu.
Eka ja Toka kotiutuivat, olivat koko reissun jännittäneet että ollaanko me kotona vai ei. Tietyllä tapaa helpotus että oltiin mutta nyt alkoi supistuksissa olla senverta kipua ja voimaa että niitä ei lasten edessä ihan helpolla enää peitelty. Ihan tosissaan piti keskittyä hengittämään ja siihen että lihakset saa happea sekä siihen missä asennossa on. Mulla oli olo että olisin vielä pärjännyt kotona mutta tehtiin päätös että nyt lähdetään koska ei haluta lapsiakaan hätäännyttää. Näistä jutuista oltiin etukäteen puhuttu ja oltiin juteltu että pitää sattua että vauva syntyy mutta onhan se vähän eri sitten itse tilanteessa...

Sairaalalla olin sellaisen 4-5 senttiä auki. En sentään pelkäämääni kolmea senttiä :P enemmänkin olisi voinut olla mutta tosiaan vähän ennakoitiin se sairaalalle lähtö. Olin pitkän pätkän kuumassa suihkussa mikä oli ihanaa. Välillä piti tulla pois ja silloin liikkeellä olo tuntui hyvältä. Kaiken aikaa tuntui että mä pärjään tässä ja mun kroppa osaa ja mä menen nyt tässä vain mukana.

Mulla jäi aikanaan Tokan synnytyksestä pienet pelot päälle. Ei mitään isompaa mutta kuitenkin juttuja jotka nyt sitten tämän raskauden aikana mietitytti. Sain kuitenkin aika kivasti omat epävarmuudet ja pelot hallintaan ja oli olo että mä olen tähän valmis. Olin mietiskellyt eri vaihtoehtoja miten synnytys saattaa edetä ja että ei liikaa suunnitelmallisuutta. Olin harjoitellut hengittämistä ja miettinyt mikä rentouttaisi parhaiten, oltiin Siipan kanssa juteltu ja juteltu ja juteltu. Olin miettinyt ihan kaikkia vaihtoehtoja ja valmistellut mieltä avoimena niihin, ihan kaikkia paitsi aivan törkeää infernaalista pahoinvointia. Mä kestin kivun, kestin väsymyksen, kestin epätoivon ja kestin sen että musta tuntuu että mä kuolen siihen synnyttämiseen. Mutta musta tuntui että sen kaiken päälle mä en enää kestä joka supistuksella sitä sairasta pahoinvoinnin aaltoa mikä iski, koska mulla ei ollut käynyt mielessäkään että sellainenkin voisi iskeä kesken kaiken. Vittu!!!

Mä en hae todellakaan synnytyksestä mitään elämyksiä, tällä kertaa lähinnä toivoin (tietysti sen lisäksi että kaikki menee hyvin) että mulla olisi vähän kokonaisvaltaisempi olo koko hommaan kuin viimeiksi. En nyt ehkä ihan eheyttävää kokemusta hakenut, jokainen synnytys on kuitenkin erilainen mutta jotain sellaista alkukantaista naiseuteen ja äitiyteen kuuluvaa hommaa jonka kautta mä näkisin että no hei, tällä kertaa kaikki meni ihan toisin.

Yhtenä isona seikkana olin miettinyt että haluaisin yrittää oman kropan voimavaroilla ja omilla kivunlievityksillä selvitä, koska mun kroppa pystyy siihen. Koska se osaa sen. No paskanmarjat, siihen helvetin pahoinvointiin se kaatui koko paska. Rentoutumisesta ei voinut puhuakkaan kun vaan koitit pitää niitä vatsanesteitä sisällä ja selvitä siitä supistuksesta. Tässä vaiheessa senttejä oli auki 6 ja mä totesin että tämä loppu nyt tämä rentoutuminen näillä meriiteillä ja keinoilla nyt tähän, lääkettä kehiin. Epiduraalia alettiin valmistelemaan (taas). Mulla oli siinä odotellessa itseasiassa taas parempi olla tai jotenkin hallitsin sen tilanteen siinä asennossa paremmin ja meinasin jo perua koko homman mutta en kehdannut. Epiduraali laitettiin ja se ei ehtinyt edes vaikuttaa kun rupesi tuntumaan että olikohan toi ponnistuksentarve. Kätilö kurkkasi että katoppa joo 8 senttiä ja joku pieni lipare tuossa että kohta mennään. Pienen pakokauhun saattelemana piti pari kertaa kysyä että mitä helvettiä,  mun piti hei nyt tässä saada levätä että siksi mä siihen hiton piikkiin nöyrryin. Että tästä mä nyt en kyllä sopinut. Onneksi siinä kerettiin hetki ottaa henkeä mutta kylläpä otti päähän koko turha puudute.
Sepä sitten sopivasti epiduraali alkoi vaikuttaa kun piti alkaa ponnistamaan! Tarve tuntuu joo mutta ei mitään hajua onko koko ponnistuksessa voimaa tai meneekö edes sinnepäin. Vaikka se ponnistusvaihe ei pitkä ollut niin tulipahan mietittyä useammin kuin kerran että onneksi en ole ekaa kertaa tässä hommassa koska ei kyllä olisi mitään hajua kun tunto kadoksissa.

Ja sitten tuli Kolmas :) ei sitä voi edes selittää, se oli ihan mun ja Siipan ja Kolmosen hetki. En edes yritä, kyllä te tiedätte :) meidän rakas poika. Pieni ja huutava ja oma.

Mulla meinasi siinä pientä komplikaation tynkää puskea ja vähän aikaa seurailtiin että käydäänkö kaavinnan kautta mutta lääkkeet ja muut (on muuten eri kiva kun jälkisupistukset pahenee jokaisesta synnytyksestä niin sitten se kun niitä vielä tarkoituksella pahennetaan lääkkeillä!) onneksi jeesasi. Tunsin kyllä itsekkin että jopas alko napakat jälkisupistukset jo salissa ja kylläpäs täältä tätä tavaraa lentää... jos nyt ihan erite-yksityiskohtiin mennään niin kätilön painellessa kohtua ammuin vastapäiseen seinään melkosen satsin hyytymiä. Säästämme teidät lopuilta. Saatiin kaikki kuitenkin kuntoon mutta synnytyssalissa meni kaauuuaann tämän takia ja loppuenlopuksi olin kaikenkaikkiaan siis hereillä 26h kun laskettiin sieltä ed. yöstäk un se epäsäännöllinen käynnistyminen alkoi. Itse synnytyksen kestoa ei sieltä onneksi vielä laskettu.

Kaikenkaikkiaanhan koko homma meni hyvin mutta mua on jäänyt hieman harmittamaan se hiton epiduraali. Ja se hiton pahoinvointi! Olisi vaan pitänyt luottaa itseen enemmän mutta näin nyt. Vaikka ei elämyksestä ollut kyse eikä liiallisesta suunnitelmallisuudesta niin.... ehkä ihan vielä en osaa täysin loppufiilareita pukea. Eikä kai tarvitsekaan, vauva on nyt tärkein. Ja paras! Ja ihanin! En mä siihen neljänteen ihan suoriltaan valmis ole mutta ei se pois-suljettua ole :P josko ei kuitenkaan enää yhtälöä että 2 pientä on peräkkäin.....

1 kommentti:

  1. Hyvä että kaikki meni hyvin. itse olen miettinyt kanssa tota, että jos tulen uudestaan raskaaksi, niin uskallanko synnyttää, mutta eiköhän se hyvin mee. oma synnytysstoorini löytyy täältä http://nepetalaktoni.blogspot.fi/2013/09/synnytysstoori-ja-kooste-raskausajasta.html

    VastaaPoista

Mitä sullon syrämmellä?