torstai 31. tammikuuta 2013

Aivopieruja

Mut heitettiin makkarista ulos kesken vauvan nukutuksen ni tulin sit bloggaamaan.

Kun asuu tämmöisen miespaljouden keskellä niin voin kertoa että vessapaperia kuluu. Ja paljon. Ei nyt mennä sen yksityiskohtaisemmin siihen miksi sitä kuluu mutta kerrompa vaan että sitä kannetaan meille säkeittäin. Ja ei ole kerta eikä viideskään kun minä istun vessassa ja karjun vessapaperin perään.
Mun ex-anoppi kävi sujuvasti vessassa ovi selällään (huolimatta siitä oliko kotona yksin, oman väen kera vaiko vieraiden kanssa. Vilkutuksia vaan sinne) ja huuteli sieltä sitten kaikenlaista. Kuten vaikka sitä loppunutta vessapaperia. Mä vannoin silloin että musta ei ikinä tule tuollaista mutta hei, here I am! En tiedä kumpi on kamalampi skenaario, huomata muistuttavansa omaa äitiään vai entistä anoppia.

Viime sunnuntaina kun mä brunssasin, nappasi Siippa kolmosen kantoreppuun ja painui kirpparille. Se kotiutui sieltä oikein soman käsilaukun kanssa (mulle, ei sille. Senkin mielestä on vissiin aika säälittävää pitää hoitolaukkua käsilaukkuna) jota pääsin tänään ulkoiluttamaan. Ulkoruokailua jo toisen kerran viikon sisään :o mammahan on ihan hunningolla! Nepalilaista ja kaverista mahtavaa syömäseuraa. Paras combo ja aikamoista hunajahellintää, kyllä nyt taas jaksaa. Viiniäkin tekis vielä mieli ottaa mutta ei sitä enää näin myöhään... tuntuu muuteen vielä aamullakin.
Käsilaukku vaikutti oudon tyhjältä kun siellä oli vaan omat kamat mutta maltoin olla tunkematta sinne paria harsoa. Ettei olis niin orpo olo. Mutta nopeasti se aika meni ja ruoka oli lämmintä viimiseen haarukalliseen asti. Kertaakaan en soittanut kotiin että joko sillä on nälkä enkä höristellyt korvia tottumuksesta että joko itketään. Hyvä mä!

Muuten on kotona ihan outoa. Eka on yökoulussa ja kotiutuu sieltä aamulla. Nukkuvat varmaan tooooosi paljon. Ehkä toi vauvakin ikävöi sitä ja siksi ranttaloi noin. Joo niin sen täytyy olla. Eikä siitä että mä olin poissa.

Plop plop ja muuta pientä

Lähipiirissä popsahtelee vauvoja kuin plussapisteitä. Joka kuu paukkuu laskettuja aikoja ja parhaimmillaan vauvauutisia saa bongata useamman viikossa. ja mukana on ollut aika monta ihan ylläri-vauvaakin koska onneksi kaikki ei koe tarpeelliseksi vatvoa jokaista raskausvaivaa facebookissa.

Tätä myöten aika monen kanssa onkin käyty jutteluita lasten nimistä. Ja on saanut avata tarinaa noiden omienkin nappuloiden nimien takaa. Ja on jännä millaisia assosisaatioita nimistä kellekkin muotoutuu..

Eräs kaverini antoi tytölleen nimeksi saman kuin mun parhaalla kaverilla oli kun olin 4-vuotias. Mä muistan edelleen miltä se tyttö näytti vaikka aikaa tästä on lähemmäs 30 vuotta. Eikä olla oltu missään tekemisissä koska yhteys katkesi kun muuttivat pihaympäristöstä muualle. 80-luvulla ja 4-vuotiaalla elämä kun rajoittui pitkälti siihen omaan pihapiiriin eikä se juurikaan jatkunut sen ulkopuolelle.
Yhä edelleen, ihan missä asiayhteydessä vaan kun kuulen tuon nimen, niin sama henkilö tulee mieleen.

Eräs kaveri antoi vauvalleen nimen, jonka kaikki ovat lyhentäneet lyhkäisemmäksi lempinimeksi ja jota kaverini ei voi sietää. Saa nähdä kumpi käy ensin, kaverin jatkuva hermojen menetys nimen korjaamisesta vai se että ihmiset oppivat käyttämään sitä alkuperäistä nimeä.

Ja eräs ystävä ei missään tapauksessa voinut edes harkita lapselle isän sukunimeä koska siitä juontaa vaikka mitä. Nimi itsessään ei ole mikään kovin erikoinen mutta sanotaanko näin että aika potentiaalista kiusaamis-matskua. Kaverini ei missään nimessä itsekään tule ikinä miehensä sukunimeä ottamaan. Tästä asiasta on kuulemma aikanaan käyty melkoisia keskusteluja... Musta ihan ymmärrettävää, onneksi nykypäivänä voi valita.
Toki potentiaaliset kiusaajat keksivät aiheen ihan mistä vaan mutta tarvitseeko niitä syitä heittää eteen valmiina poimittavaksi? Toisaalta, eihän nimi miestä pahenna vai kuinka?

Nimihommat on loppupeleissä aika vaikeita juttuja. Tietysti jokainen antaa lapselle sen omasta mielestä parhaimman, mutta välillä kyllä törmää mitä ihmeellisimpiin. Enkä nyt tarkoita edes niitä mitä bongaa kerran pari vuodessa keltaisesta lehdistöstä koottuna. Joskus törmää sellaisiin mitkä ihan tosissaan herättää mietityttämään että mitä helvettiä on vanhempien päässä liikkunut?? Vaikkakin kenelläkään ei ole asiaa muiden valintoja arvostella niin silti. Liika erikoisuuden tavoittelu ja omalaatuisuus ei aina välttämättä välity nimensaajalle asti, jonka voi olla vaikeakin ymmärtää vanhempien valintojen taustoja. Ja eläähän nimimuotikin. Eikä siitä nimen valinnasta tarvitse raketti-tiedettä tehdä.

Omien lasten kohdalla nimipohdinnat on kanssa olleet hauskoja. Jokaisen mukelon kanssa on tainnut käydä niin että se oma, ihan maailman-ensteks-paras-nimi-ja-sen-on-hei-pakko-olla-tää vaihtoehto kun on ollut toisella ihan ehdoton nounou ja herättänyt mitä ihmeellisimpiä mielikuvia. Kolmosen kohdalla Siippa taisi tyrmätä puolentusinaa nimivaihtoehtoa fraasilla "tulee mieleen silmälasipäinen ja ylipainoinen lyhyenläntä poika" (ei sillä että mitään näitä vastaan olisi, ompahan vain osa meidän keskinäistä huumoria ja hänentapansa sanoa EI). Frendeistä tuttua Vetoa käytettiin myös...
Ja vastavuoroisesti toisen ehdotukset on tuoneet mieleen entisen opettajan, vanhan poikaystävän kamalan äidin, luokan ärsyttävimmän tai entisen kiusaajan. On aika hankala koittaa miettiä sitä omaa ihanaa suloista rakasta lasta varustettuna nimellä, joka tuo mieleen kaikkea muuta kuin sen oman lapsen.
Jokaisen kohdalla on kuitenkin päädytty oikein hyviin, mä luulen että jokainen lapsi käy jossain vaiheessa jollain tasolla inhoa omaa nimeään kohtaan. Osa sitä identiteetin muodostumista sekin.

Mun Macista hajosi yhtäkkiä äänet. Ensin raivottuani koko perheen läpi, että kuka on mennyt sörkkimään jotain asetuksia joita mä en nyt löydä, aloin googlaamaan ratkasua ongelmaan mutta väsyneenä ja itkupotkuraivareissa ei toi aivojen ja ymmärtämisen yhteistyö ihan pelaa. Tulin sitten siihen tulokseen että mä tarvitsisin useamman miehen. Siippa sopii edelleen isän ja puolison rooliin parhaiten mutta vähän väliä tulee sitten eteen tilanteita joihin sen rooli ei veny. Kuten nyt justiinsa esimerkiksi tämä tietokoneen omalääkäri. Tai sähkömies (mä hoidan meillä kaikki sähköhommat koska mulla on joku perversio kaikenmaailman sokeripalojen vaihtamiseen ym. mut kaikkea mäkään en osaa). Tai autoihin liittyvien asioiden mies.
Siippa taisi tästä suivaantua koska sillä aikaa kun mä heitin Kaksikkoa harkkoihin, oli se saanut ronklittua mun läppäriin äänet takaisin. Hammastikulla kun sörkkii jotain äänenulostulo-hässäkkää niin johan toimii! Mä olen kyllä sitä mieltä että näin helvetin kalliissa koneessa se hammastikku pitäisi tulla oheisena mukana.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Lapsuuden loppu

Täällä mietiskeltiin teinin vanhempana oloa. Mitä teinin päässä tapahtuu ja miksi. Ja miten sitä pitäisi kohdata.

Nytkun mä olen vähän ajan kanssa sisäistänyt ja käytännössä kokeillut noita juttuja niin mulla kävi mielessä että periaatteessa toi homma menee myös päinvastoin. Myös aikuisen on irrottauduttava siitä kasvavasta nuoresta. Nyt mä tajuan ne puheet siitä napanuoran venyttämisestä myös tältä kantilta. Myös aikuinen tarvitsee niitä ärtymisen tunteita sitä nuorta kohtaan jotta se erilleen kasvu onnistuu.

Samassa mittakaavassa se erilleen kasvu nuoresta ei kuitenkaan vanhemmalla tapahdu, kuin sitten toisinpäin. Kuminauha on hyvä vertauskuva. Kun panta oikein kiristää kummallakin ja vähän kalistellaan niitä peitsiä yhteen niin se kuminauha venyy ja otetaan sitä välimatkaa ja taas pikkuriikkisen kasvetaan erilleen. Ja sitten kun pöly laskeutuu niin se kuminauhakin taas löystyy.
Nuori taas tuntuu enempi riuhtovan itseään kauemmas sykäyksittäin, kuin pikkuhiljaa venytellen.

Mä koen oikeasti aika haasteelliseksi sen että se erilleen kasvu tapahtuu niin että se itsenäistää sitä nuorta, eikä niin että erkaannutaan toisistamme. Kyllä mä haluan että pysyttäisiin läheisinä ja mä olisin nuorelle sellaisena tuulensuojana ja turvasatamana. Toki se ei ole vaan musta kiinni mutta sen mä justiinsa koenkin haasteelliseksi että saan itse hoidettua sen oman tonttini niin, että jos hommat kusee niin se ei ainakaan ollut sitten mun moka.
Nuoret on ihan hemmetin herkkiä, se niiden mieli on kuin vastajäätynyt lätäkkö. Räsähtää rikki tosi helposti. Ei meillä kenenkään tarvitse kotona varoa, saa täällä jokainen olla ja mahtuukin olemaan. Mutta kyllä täällä välillä nykyään saa kävellä tosi heikoilla jäillä sen suhteen että mitä ja ennenkaikkea miten sanoo. Kyllä kuulkaa tuntuu vauva helpolta näiden ikävaiheiden keskellä.
Ylipäätänsä mä koen poikien murrosiän hirveän vaikeaksi mulle itelleni. Mulla ei ole veljiä joten en ole nähnyt tai elänyt murrosikäisten poikien kanssa. Musta on tosi hämmentävää kun oma lapsi yhtäkkiä haisee hielle ja sillä on tukka rasvassa ja sen kroppa muuttuu. On se vieläkin sellanen kainaloon mahtuva mutta siinä tapahtuu sellaisia muutoksia jotka mäkin koen vaikeaksi, vaikka ne on ihan luonnollisia asioita. Ja koska sille lapselle ne vasta onkin jotenkin kiusallisia ja vaikeita niin mun pitäisi pystyä olla siinä niin että ne ei oikeasti ole niin iso juttu. Ollaan me juteltu jo aikoja sitten esim siitä kun se hiki alkaa haisemaan niin hygieniaan pitää kiinnittää huomiota ihan eri tavalla, ihan itsensä että muiden ihmisten vuoksi. Mutta nytkun se tilanne on sitten päällä niin.... mä en haluais koko ajan olla muistuttamassa niistä dödöistä ja pesuista ja muista mutta en myöskään halua antaa siimaa että kukaan kiusaisi mun lasta siitä että se haisee.
Ja on jotenkin tosi hankalaa vetää rajaa koskien sitä lapsen yksityisyyttä noissa pesutilanteissa. Vielä on käsketty mukaan kerta viikossa saunaan että vähän katsotaan niiden pesujen perään (ja tämä on ihan vaan lapsen luonteesta johtuvaa, se vaan on tollanen hajamielinen) mutta kai se pitää kohta alkaa antamaan periksi sen suhteen että ei tarvitse tulla. Voisi kuvitella että saunominen äidin kanssa ei ole siellä teinin lauantain high-lighteissa kovin korkealla...

Meille on nyt myös rantautunut fraasi mitä mä olen jo parisen vuotta odottanut.... "kaikki muut saa, mutku kaikki, miks mä en saa jne jne". Ensinnäkin kaikki ei varmasti saa. Muistan ton omasta teinistä vielä hyvin ja mä olin mestari tuossa!
Mulla on omassa kaveripiirissäni Ekan luokalta yhden lapsen vanhempi ja hänen kanssaan on aina hauskaa käydä näitä meidän nuorten yritelmiä läpi.
Omaksi tavoitteeksi olen ottanut että kaikkea ei tyrmätä sillä "ihan sama mutta sinä et saa, meidän perheessä on meidän perheen säännöt"-fraasilla, millä itse tuppaisin hoitamaan kaiken. Vaan että oikeasti perustellaan että miksi meillä nyt näin.
Meidän muksuilla on aika paljon kavereita jotka on ainoita lapsia. Itse ainoana lapsena pidän nyt oikeuteni yleistää tämän homman kanssa. Ainoat lapset eivät saa kaikkea mitä haluavat MUTTA ainoat lapset eivät joudu niihin tilanteisiin kun oikeasti priorisoidaan niitä juttuja kaikkien sisarusten kesken. Senkin takia toi "kaikki muut saa" on huono vertaus nuorelta mutta eiväthän ne ressukat muutakaan osaa kun koittavat tahtoaan saada läpi :)

Mutta nyt minä saan kupin kahvia. Ja pullaa.




maanantai 28. tammikuuta 2013

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Natsi-Pirkko(ko)

Nyt saattaapi olla että pissaan muurahaispesään tai muuten vaan sorrun yleistämään mutta menköön.

Kolmas on Siipan esikoinen, ensimmäinen oma lapsi. Isänsä silmäterä. Siippaa harmittaa monesti ja kovin kun arkisin yhdessäolo jää väkisinkin töiden takia lyhkäiseksi. Kolkki on aamupäivisin virkeimmillään ja silloin höpöttää paljon ja sen kanssa on kiva höpsötellä ja puuhailla kaikkea kun se on niin mainiolla päällä. Isä jää näistä paitsi viitenä päivänä viikossa.
Onko siis kovin ihme että sitten kun on vapaata niin isä haluaa viettää sen lapsensa kanssa? Ja mikähän noilla miespuolisilla tuntuu olevan siinä niin vaikea ymmärtää?

Siipan elo ja vapaa-ajan vietto on melkoisesti muuttunut kun perheelliseksi alkoi. Vapaa-aika ja rahat ei menekkään enää konsertteihin, festareihin ym ym. Musta aika loogista jos ei enää ole yksin ja jos suurinosa perheestä on alaikäisiä.
Huolimatta siitä että minä oon pahapäinen ja ilmeisen huumorintajutonkin niin Siippa omaa kyllä ihan oman tahdon ja kykenee tekemään omat ratkaisunsa. Miksihän se on noilla miespuolisilla niin hankala ymmärtää että sensijaan että Siippa örmyäisi vanhaan malliin, se haluaakin viettää aikaa perheensä kanssa. Mitenhän se on _aina_ lähtökohtaisesti niin että "ai sä et taas pääse?" Siis mitenkä niin ei muka pääse? Kyllä yli 30-vuotias ihan itse kykenee määrittämään menonsa ja tekemisensä ihan ilman että se siihen lupia tarvitsee. Miksei se nyt oikeasti vaan voi olla vaihtoehto että toinen ei halua mennä vaan on mielummin kotona? Ja se että se pitää sitten vittuilla toiselle ja heittää jotain ihan supertyperää "oot niin tossun alla". AAEERGGHH!!!!!

Ei mua kiinnosta miten muut priorisoi elämänsä, musta on vaan hienoa jos toinen ymmärtää ihan itse laittaa vauvan sen edelle että voi jättää juttuja menemättäkin. Että aika harva juttu on tässä vauvan ekoina kuukausina sen arvoinen että siihen kannattaa tuhlata sitä yhteistä aikaa. Ja ymmärtää ihan itse senkin että pitää yrittää levätä sen puitteissa mitä saa ja että sitä riittävää lepoakin on nyt osattava arvostaa ja kun noi imeväisikäiset ei paljon perusta että onko arki vai viikonloppu, yhtälailla ne antaa tai ei anna nukkua. Ei siinä, en mä perhettä sellaisen ihmisen kanssa olisi halunnutkaan joka ei näitä ymmärrä mutta en mä silti täällä sanele toiselle että mitä saa ja mitä ei. Mutta en tajua että miten se nyt on sitten mukamas iseiltä niin erikoinen valinta? Jos toinen itse valitsee olla menemättä niin miten se on sitten toisen vika? Toki on vauva ensimmäisenä vuonna enempi sidoksissa äitiin mutta mitä sitten? Paljon pystyy isäkin halutessaan tekemään ja auttamaan. Ja minkä ihmeen takia näitä tämmösiä pitäisi edes selitellä tai perustella kenellekkään? Miksi se on ihan luonnollista ja loogista että äiti ei mene mutta jos isä tekee saman valinnan niin sen täytyy olla tossun alla?
Kyllä on taas tyhmiä ihmisiä tässäkin maassa..

Hiton hormonit!

Mä inhoan näitä hormonitujauksia! Nyt on muutaman päivän ollut lähellä että mä luovutan ja imetys saa olla tässä. En nyt kuitenkaan ole sitä lopettamassa koska se on kuitenkin helpoin, halvin ja paras mutta mieli välillä tekisi. Ei ole oma itsensä.

Eka oli tuossa yökylässä parhaan kaverinsa luona. Se on aivan ihana poika (ihan kaikista murrosikäisistä ei oikeasti voi sanoa noin, jos ne ei ole omia) ja olen tosi iloinen että mun lapsella on noin hyvä kaveri. Pojat on tosi samanoloisia ja oikeastaan samannäköisiäkin. Mutta tällä pojalla on tosi raskaita iskuja tapahtunut, paljon painolastia pienillä hartioilla. Ensin kuoli isä ja sitten isoveli. Pojat oli kavereita jo noiden tapahtuessa joten näitä juttuja on meilläkin pohdittu ja itketty. Tiedän että pojat on itkenyt niitä yhdessäkin. Ja vaikka noi onkin ihan kamalia juttuja niin musta on ihanaa että toisen ei ole tarvinnut niitä yksin itkeä vaan mun lapsi on ollu kaverina ja oikeasti myötäelänyt niin vahvasti mukana ja ollut surullinen toisen puolesta ja kokenut niin isosti empatiaa, että on itkenyt mukana. Ei ihan helppo homma pojalle, varsinkaan koulussa kun kaikki näkee.
Jostain syystä noi tapahtumat on olleet mulla mielessä viime päivinä tosi paljon, yöunia myöten. Ja musta tuntuu niin pahalta tuon perheen puolesta. Vaikka näistä on jo useampi vuosi aikaa. Ja paljon pahaa tapahtuu maailmassa lapsille mutta toi on jotenkin niin lähellä.
Ja musta tuntuu myös ihan erityisen pahalta sen perheen äidin puolesta. Ja vaikka elämä kantaa niin... no tuntuu vaan nyt jotenkin tosi pahalta.
Ja vaikka tietysti aina noi on tuntuneet ikäviltä ja surullisilta niin nyt huomaan että hormonit antaa sellaisen lisäpotkun ahdistukseen. Vähän niinkuin raskausaikana kun olin välillä tosi ahdistunut.

Nyt mä meikkaan silmät päähäni ja menen brunssille mahtavan naislauman kanssa. Joku tovi vierähtänyt siitä kun on viimeiksi oltu kaikki saman katon alla ja sillä välin on tapahtunut paljon. Kaksi meistä on saanut lapsen, yksi on mennyt naimisiin, yhdeltä kuoli äiti, yksi on aloittanut opiskelun ja yksi löytänyt elämänsä miehen. Aika hyvin siis tarjolla koko elämän kirjo. Vedenkestäviä tuotteita naamaan siis.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Kotona

Tuossa männä viikolla Iholla-sarjassa Johanna pohdiskeli jossain jaksossa että haluaisi sellaisen suhteen missä on toiselle se tärkein ja ensimmäinen asia. Musta se oli jotenkin kivasti vedetty pähkinänkuoreen miten homman pitäisikin olla. Ja tuli jotenkin lampunsyttymishetkiä kun tajusin että mulla on noin. Aina ei ole ollut.

Koti ei ole ne seinät vaan ne ihmiset ketkä siellä seinien sisällä sun kanssa on. Ja mä olen nyt kotona.

Siippa perui puolet viikonlopun polttarihommista ja vitkuttelee vieläkin sinne lähtöä. Vie meitä kuulemma ensin mielummin pulkkamäkeen :)

perjantai 25. tammikuuta 2013

Kaunistelematta

Tänään on päivä kun mä en jaksa. Kun tuntuu että ihan tosissaan mä en riitä noille kolmelle. Ja kello on just ja just hikisesti 12.30. Vittu.

Kun ihan tosissaan ei riitä ymmärrys miksi Kolmas ei nuku kuin 45 minuuttia putkeen, on hereillä alle tunnin ja alkaa taas kitisemään ja vain kitisee, kitisee, kitisee. Ihan tosissaan kysytään naapurinkin tahdonvoimaa että mä en karju että vittu miksi et nuku ja anna sen huutaa niin että en ota syliin.
Tänään tuntuu että mä haluan juoda ton helvetin kahvin kuumana ja syödä rauhassa ja sinä perkele nukut sen ajan tai olet hiljaa tai ihan sama mitä.

Ihan tosissaan kysytään että en räjähtänyt Ekalle joka oli TAAS hukannut ne vitun avaimensa. Jotka onneksi löytyi. Ja mä en hermostunut kertaakaan, en edes sillä lailla sanattomasti että sanon että kaikki on hyvin mutta lapsi aistii että toi on ihan hiilenä. Mutta voi jumalauta että se kysyi. Syviä hengenvetoja, hiljaisia voi vittusaatanaperkeleitä ja muutaman henkisen sarjan päärynäsäkkiin.

Toka tulee minä hetkenä tahansa himaan ja mä vaan toivon että voiku jäisit pihalle tai menisit kaverille tai jotain ettet ole siinä silmien alla nyt kun musta tuntuu että tänään ei vaan repee ja verenpaine on tuhat ja mä en jaksa teitä mun silmissä.

Ilman mitään sen kummempaa syytä. En ole nukkunut sen huonommin, en ole kipeänä, ei ole syytä. En vaan jaksa.

Istun mielenosoituksellisesti takki päällä sisällä ja odotan koska parvekkeelta taas kajahtaa.

torstai 24. tammikuuta 2013

Mäenala

Kun mä heräsin aamulla niin mä tiesin samantien että tää ei oo hyvä päivä. Ei vaan ole. Torstait inhoaa mua. Ei se vahvasti viime viikollakaan pyyhkinyt. Päivän ainoan hyvän uutisen tarjosi Iltasanomat.

Eilen kaupassa mua alkoi hirveesti himottaa bataatti sekä joku makea kahvin kanssa. Ostin siis ainekset sekä ruokaan että leipomuksiin. Ei nyt mitään isotyöläisiä mutta jotain peruskuorimisia ja sekotteluja ym. Kyllähän mä ne nyt hei handlaan tässä. Vaikka vasurilla! Ja näinhän se lähti käyntiin...
  • Juo edellisenä iltana, juuri ennen nukkumaanmenoa yksi olut ja mene siinä sitten yhden oluen tuiterissa nukkumaan. Syö myös jotain mikä aiheuttaa takuuvarmasti vauvalle vähän levottoman yön, sellaisen että se ei huuda mutta kiehnää ja nyrkkeilee koko yön. Valkosipulia sisältävät on hyviä. Muista myös että et juo vettä koko yönä! Tällä varmistamme sen että sulla on aamulla darra ja vauva ei varmasti nuku kunnolla koko päivänä
  • ennen kuin aloitat hommia niin yritä saada vauva nukahtamaan
  • voitele vuoka ja käy hakemassa parvekkeelta huutava vauva sisällä
  • syötä vauva ja ota se sitterissä viereen katselemaan
  • koita rauhottaa vauvaa joka pelkää vatkaimen ääntä
  • totea että kissa on tainnut käydä kakalla (meidän kissat on ISOJA ja kun ne käy sontimassa niin koko kämppä haisee kivasti) ja rynni kalastelemaan tuotoksia hiekkalaatikosta
  • koita saada vauva nukahtamaan.
  • saa kaakku valmiiksi ja paiskaa se uuniin
  • ala valmistamaan ruokaa, kuori ja pilko ja kuori ja pilko
  • kirjoita blogia ja polta samalla sipulit pannulle ja huuda kovaa että voi perse
  • vie vauva lelukaaren alle, eihän se tietenkään nukahda...
  • polta mahasi kuumaan liedenreunaan ja mieti että pitäisiköhän tolle eturepulle tehdä jotain, ei näin käy kuin raskaanaoleville
  • tuupi huominkipeää kissaa kauemmas ja kun se ei älyä niin rapsuta sitä varpailla
  • totea että kakku tursuaa uunissa yli laitojen. Kahden litran vetonen vuoka my ass!!
  • huomaa että hajusta päätellen kissa on taas käynyt paskalla! Mieti mitä helvettiä ne on syöneet? Ja käy siivoamassa ne jätökset
  • käy kurkkaamassa vauvaa, se on näköjään nukahtanut lelukaaren alle
  • heitä ne poltetut sipulit lattialle. Roskiinhan ne ois jokatapauksessa menny
  • tiputa myös puolet jauhelihasta lattialle
  • soita miehelle että tuutko vaikka mäkkärin kautta

Ps. Pidettiin ex-tempore treffi-ilta ja mentiin tonne meren rannalle kävelemään. Siipalla oli yksi kuokkavieras mukana takin alla mutta se älysi nukkua koko reissun. Helvetin kylmä!!!

Pps. Kakku sentään onnistui

Torjantaita!

Yhden kaljan krapula täällä hei!!

Minkähän ihmeen takia sitä on ylipäätään joskus hirveät väännöt käynyt lasten nimistä kun ne käytetyimmät on kuitenkin "Sinä siellä", "Hei poika" ja "mikäsänytolit". Lasten lanseeraama Toi olisi myös käynyt kaikkien kolmen nimeksi. "Toi ärsyttää", "se oli Toi" ja "Toi ei usko".

Tuossa eilen kun taas taistelin tuulimyllyjä (ja villakoiria) vastaan ja patistin Kaksikkoa siivoamaan huonettaan, tuli mietiskeltyä noita vastuukysymyksiä. Meillä on isoilla pojilla kummallakin (mun mielestä) aika iso kuukausiraha. Kumpikin tosin rahoittaa siitä sitten jotain fiksujakin eikä vaan nameja, pelejä jne. Eka esimerkiksi maksaa itse Diabolo-välineensä ja kunnon vehkeet ei ihan parilla eurolla irtoa. Vähän aikuiset katsoo perään mihin sitä rahaa käytetään mutta suht vapaat kädet on koska homma on vielä toistaiseksi toiminut. Kumpikin on nyt alkaneet kärttämään omaa korttia että saisi nostettua rahaa. Vielä en ole liputtanut hommalle mutta mietiskelen... kai niissäkin joku ikäraja on?
Jokatapauksessa mä en ole koskaan viikko- tai kuukausirahoja antanut lapsille siitä palkkioksi että tekevät kotona kotitöitä. Enkä myöskään ole antanut rahaa palkkioksi esim hyvästä todistuksesta. Mä olen senverran natsi että mun ajatusmaailman mukaan kodin töihin osallistuu jokainen perheen jäsen. Eikä siitä tarvitse kenellekkään mitään maksaa. Se ei ole palkkatyö vaan velvollisuus. Lisäksi meillä yhtenä rangaistuskeinona on ottaa viikkoraha osittain tai kokonaan pois ja musta toi ei toimi silloin jos se on ollut palkkana vaikka kotitöistä. Joskus tää homma pelaa oma-aloitteisemmin ja joskus taas ei. Tasaisesti vähän kaikkea on koitettu harjoitella ja kokeilla, mäen kestä jos jonain päivänä mun lasten kumppanit katsoo mua sellasella "et sitten oo voinu pojalles opettaa miten perunoita kuoritaan"-ilmeellä.. en tiedä onko se joku sukupuoleen liittyvä juttu vai äiteihin vai onko mun kohdalle vaan sattunu ne äidin lellikit mutta omista entisistä poikaystävistä löytyy esimerkiksi yksi joka iski multaiset perunat sellaisenaan kiehuvaan veteen (okei kai se kiehuvan kuuma vesi kaiken tappaa mut hei se vesi oli oikeasti sellaista kuravettä kun sieltä niitä perunoita pois metsästi), yksi joka poltti keitetyn kananmunan kattilan pohjaan (MITEN tämä on edes mahdollista??) ja yksi joka ei ollut ajatellut että pölynimuriin pitäisi vaihtaa joskus se pölypussikin (...). Jokatapauksessa, mä vedän jonkun paperipussin päähäni siinä vaiheessa jos mun aikuisikäiset lapset vetää samanlaisia stuntteja jonain päivänä. Mokailkoon noita tässä himassa ja lapsena mut ei enää siinä vaiheessa kun lennetään pesästä. Ei ainakaan sellasissa perushommissa.
Samaten kouluhommat tehdään oman tulevaisuuden vuoksi (mikä on lapselle vaikea ymmärtää, tiedän!!) eikä siksi että siitä saisi palkan. Raha on musta huono motivaatio sellasissa oikeasti tärkeissä jutuissa. Onneksi noi kouluhommat on aikalailla muuttuneet sitten omien kouluaikojen ja se opiskelu on tehty paljon kivemmaksi ja motivaatio jo koulun puolesta on ihan eri luokkaa kuin silloin kun itse siellä tarpoi.

Samaten mietiskelin siinä imuria kesyttäessäni että silloin 10v sitten (oikeesti AINA kun mä kirjotan jotain ajasta kun Kaksikko oli vauvoja ni mulle tulee sellanen "sillon kun minä olin nuori"-olo :D) ei ollut blogeja. Vauvalehden av, Verkkoklinikka ja muut muistaakseni löytyi mutta silloin oltiin yahoogroupsissa. Useamman vuoden ajan taisi olla jokaiselle kuulle omat ryhmänsä. Aika alkeelliset verraten nykypäivän juttuihin mutta hyvin toimivat. Ja ne löytyy edelleen intterin netistä :D Vanhoja kuvia ja tekstejä. Ekan aikaisesta porukasta hyvin moni on yhä edelleen mukana, ei nyt arjessa mutta jossain kokonaisuudessa. Epäsäännöllisen säännöllisesti bongaillaan noiden 12-vuotiaiden kuulumisia ja se on ihan mahtavaa. En mä Ekan luokkakavereiden vanhemmista saa sellaista vertaistukea kuin noista vanhemmista joiden kanssa on raskausajasta lähtien oltu ja eletty samassa elämäntilanteessa. Osalla on perheet vuosien varrella kasvaneet lisää, on tullut eroja, muodostunut uusioperheitä, osa muuttanut ulkomaille jne jne. Kaikkea löytyy. Tokan aikaisesta ryhmästä ei niin vahvasti mukana ole ihmisiä mutta se porukka ei koskaan niin tiiviiksi kasvanutkaan kuin Ekan aikainen. Joista siis edelleen semmoinen parikymmentä on matkassa.
Vaikka mä olen valinnut tämän blogipuolen pitää omalta osaltani kasvottomana (lähinnä nyt noiden isojen lasten takia) niin kyllä sitä toisaalta kaipaa että saa uikuttaa omalla naamalla asioista. Se vertaistuki tuntuu oikeasti silloin vähän toisenlaiselta kun se tulee kasvolta kasvolle. Mutta ymmärrän kyllä sen että ehkä mun lapset ei halua netissä surffatessaan törmätä siihen että niiden äiti kertoo siellä siitä miten ne on hieronu kakkaa lattiaan. Tästä olisi ihan kuvamateriaaliakin! Mutta mä säästän ne niille tuleville kumppaneille sitten.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Raskaana

Juu en ole. Luulitte kuitenkin. Mä muistan vielä liian hyvin miten pahalta alkoholiton viini maistuu.

Raskaushommista meinasin kuitenkin nillittää.

Tässä alkaa olemaan kohta kolmisen kuukautta synnytyksestä ja raskauden loppumisesta. Ajattelin silloin ihan viimisillään että noniin kohta vaihtuu hormonit ja ne tietyt ärtymyksen aiheet jää. No, eipä jääneet... kyllä ne vaan ärsyttää vieläkin kun muistelee.

Meinaankin hyödyntää tämän kitinän nyt niin että kokoan listaa mitä raskaana oleville EI kannata mennä sanomaan. Saa täydentää!

  • Älä vähättele raskaana olevan pelkoja. Vaikka ne tuntuisikin mielestäsi ylireagoiduilta. Et voi kuitenkaan täysin varmaksi tietää mitä taustalla on. Keskenmenot nostaa erinäisiä pelkoja ja jos et itse ole moista kokenut niin ole mielummin hiljaa kuin viljelet "melkein kaikki saa joskus keskenmenon ja myöhemmin ihan terveitä lapsia"-fraaseja. Vaikka keskenmeno ei ole sama kuin täysiaikaisen lapsen menetys niin se on silti menetys. Pelkoja voi olla myös muussa vaiheessa kuin alkuraskaudesta.
  • "Voi miten pieni/iso/sitäjatätä maha!" Edelleen, ole hiljaa! Maha on aina hyvä, oli se minkä mallinen tahansa. Neutraalit kommentoinnit, kuten "Ihana maha!" on ainoita sallittuja.
  • Jos vauvan tai äidin terveydessä on kuitenkin jotain mitä tutkitaan niin älä käännä hommaa niin että "onhan vauvalla kaikki kunnossa" ja unohda äitiä täysin. Se äitikin on siinä hommassa aika tärkeä juttu, se kun toimii sen vauvan kasvualustana ja toivonmukaan myöhemmin myös ravinnonlähteenä.
  • "Nyt vasta kerrot??!" Ja jälleen, ole hiljaa! Jokainen päättää itse koska kertoo raskaudesta, sukupuolesta ja vauvan syntymästä. Se ei ole mikään merkki mistään jos valitsee olla kertomatta, älä siis tee siitä ystävyyden mittaria. Jälleen et voi tietää mitkä syyt taustalla on vaikuttaneet tähän ratkaisuun.
  • Älä arvostele. Jokainen raskaus on subjektiivinen ja yksilöllinen. Jopa samalla ihmisellä raskaudet voivat olla hyvinkin erilaisia. Jos sinä hehkut niin hehku mutta älä arvostele
  • Älä vertaile. Ks. edellä oleva. Jos sinä jaksat ja voit hyvin niin kaikilla ei välttämättä ole niin. Nauti omasta jaksamisestasi mutta ole hiljaa silloin jos toinen uikuttaa että ei jaksa. Raskaus ei ole kilpailu.
  • Älä_koskaan_missään_tilanteessa kysele loppuraskaudesta että Joko? 
  • Älä IKINÄ vertaa raskausmahoja keskenään. Se että sulla on isompi kumpu ei välttämättä kerro muusta kuin siitä että oot syöny liikaa.
  • Ole joskus hiljaa! Äläkä ihmettele, hämmästele tai kummastele. Aina ei kiinnosta kuulla.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Arjen helmiä

Liinan esimerkistä kaivoin esille mun vanhat Dropkick Murphysin levyt. Ja jotta osuisi ja uppoisi niinkuin pitää, kävin ostamassa apteekkireissulla yhden kaljankin. Kassa kysyi henkilöpapereita. Teki mieli kosia <3

maanantai 21. tammikuuta 2013

Hääpäivä

Maanantai on ollut jo vuosia hääpäivä. Ei sentään oma, mutta näin neiti-ihmisenä nautin maanantaisin lasin viiniä ja Satuhäitä.
En varmaan ihan suuresti valehtele jos sanon että olen nähnyt joka tuotantokauden jokaisen jakson. Nyt alkanut kausi on ollut vähän tylsä, en mä välttämättä mitään kännisistä häistä heränneitä myötähäpeilyjä kaipaa (no empä!!) mutta jotain erikoisempaa. Sitä Poni ja Aasi-kamaa.

Ja tästäpä päästiinkin kivasti asiasta kukkalaatikkoon.

Saatiin tänään hääkutsu. Sitä oli jo jonkun aikaa odotettukkin. Sulhasen polttarit on tällä viikolla ja häihin enää pieni hetki.
Pientä hämmennystä aiheutti kirjekuori jossa oli vain mun ja Siipan nimet. Hetkinen. Eli tarkoittaako tämä että lapset eivät ole tervetulleita vai onko tässä nyt sattunut vain moka? Kutsussa ei mainita sivulauseessakaan että lapset voisi järkätä hoitoon ja itse häätkin alkavat niin aikaisin iltapäivällä että kellonajastakaan ei voi päätellä mitään. Sulholta kysyttäessä saimme vastauksen "kysyn morsiamelta" ja muuta reittiä pitkin selvisi että ainakin sukulaislapsia on tulossa juhlaan. Ööööö....?

Mulle lapsettomat häät on vieras käsite. En ole koskaan ollut moisissa. Jos hääpäivänsä jouhevuuden haluaa maksimoida niin mä en näe lapsia potentiaalisina häänpilaajina vaan pikemminkin liian känniset aikuiset. Ei siinä, allekirjoittanut osaa itsekkin olla vähän jäissä ja pienissä häissä. Ja tykkäänkin jopa moisesta! Mutta ne kekkerit on silloin aikuisten kekkerit. Mulle häät on perhejuhla. Vähän voi tumutella mutta niin että lapsetkin mahtuu mukaan.

Jokainen hääpari on toki oikeutettu tekemään juhlistaan itsensä näköiset. Mutta näin vieraan näkökulmasta tuntuu vähän ikävältä jos toisten lapset ovat tervetulleita mutta sitten toisten ei. Toki nykypäivänä jo ihan budjettikin saattaa sanella mutta silloin voisi olla kivempi ratkaisu jättää koko perhe kutsumatta, kuin kutsua vain osa perheestä. Ja en ole kyllä aikaisemmin kuullut osalapsettomista häistä. Joko tai.

Mä miellän lapsettomat häät niin että todennäköisesti on kyse kosteista juhlista missä tosissaan juhlitaan. No entäs mites vanhukset, ovatko he tervetulleita? En ihan äkkiä näe ainakaan joka mummoa joraavan pipo vinossa ja tenat tirskuen.
Tokihan lähes kaikissa häissä alkoholia näkyy ja suomalaiseen tapaan se näkyy myös vieraissa. Mutta virtaako se viina jo alkuillasta? Vai vasta myöhemmin kun ne lapsiperheet on todennäköisesti jo lähtökuopissa. Jos mä olisin menemässä naimisiin niin mielummin liittäisin kutsuun että josko sitten meidän häissä vetäisit sitä viinaa niin että oot vielä mukava kuin viethän lapsesi hoitoon.

Senverran mua tämä asia mietitytti ja ihmetyttikin että lueskelin muutamalta keskustelupalstalta morsianten mielipiteitä asiasta. Juttuja löytyikin vähän joka lähtöön. "Luulen että ystäväni joilla on lapsia lähtevät joskus ihan mielellään vain aikuisten kesken juhlimaan". No minäpä luulen että ystäväsi osaavat kyllä tarpeen tullen järjestää lapset hoitoon, ihan ilman että sinun tarvitsee sen vuoksi pitää lapsettomat häät. "Vieraiden ei tarvitse keskittyä sitten muuhun kuin juhlimiseen". Siis ihanko oikeasti lasten kanssa ei voi juhlia? :D

Moni myös perusteli että lapset metelöivät kirkossa ja eivät osaa käyttäytyä. No siinä mäkin olen samaa mieltä että olisi kiva jos vanhemmat vähän katsoisivat perään ja veisivät ehkä sen huutavan ulos rauhoittumaan. Ihan sama mistä tilaisuudesta tai tapahtumasta on kyse. Ja jos nyt on ihan pahin uhma ja itkupotkuraivari-vaihe päällä niin ehkä voi harkita lapsikohtaisesti että josko vaikka jättäisi kirkon väliin? Tai mikä nyt onkaan se missä se oma piltti todennäköisimmin ranttaliksi pistää. Tokihan se papin aamen olisi kiva kuulla sen huutavan lapsen sijaan mutta ihan yhtälaillahan joku saattaa aivastaa samaan aikaan. Tai saada hillittömän yskänpuuskan.

Tekstistä voisi nyt ehkä päätellä että mulle lapsettomat häät olisi ongelma. No näin ei kuitenkaan ole :D Toki jokainen ihan oikeasti tekee juhlapäivästään oman näköisensä mutta aina voi miettiä että onko ne ihan oikeasti ne _lapset_ ketkä niitä häitä pilaa? Ja onko siinä isketty koko päivälle ylipäätään pikkasen liikaa painetta jos mukaan ei ääntä mahdu ja lähtökohta on "en halua että mikään pilaa päivän".

Nyt meen korkkaa sen punkun. Ja askartelemaan vessapaperista hunnun.

Maananpläääh!

Mä en ole mitenkään kovin musikaalinen tyyppi. Tykkään musiikista, meillä on satoja levyjä ja olen tuhlannut pienen omaisuuden keikkalippuihin ja festareihin. Mutta varsinaista musikaalisuutta mussa ei ole.

Kun Kaksikko oli pieniä, raahauduin vein kiltisti muiden äitien tapaan lapsiani muskariin. Ja mä koin joka ainoa kerta ne aivan helvetilisiksi. Mun ymmärrykseen ei vaan mene että mikä mielekkyys noissa on. Mä kyllä tykkään laulaa lapsilleni ja leikkiä vauvojen kanssa musiikkileikkejä ym mutta mun mielestä ei ole mielekästä tehdä näitä ryhmässä. Mulla oli niin idioottimainen olo siellä aina ja joka kerta mietin että mitä helvettiä mä täällä teen. Kuitenkin podin senverta isoa huonoa omaatuntoa siitä että Eka ei saa enää niin paljon huomiota kun Toka syntyi, vaikka on tosi pieni itsekin että kärräilin sitä kaiken maailman virikkeisiin, huolimatta siitä tuntuiko se musta järkevältä vai ei. Tokihan mun lapsille pitää olla samat eväät elämään kuin muillakin. Ja 10 vuotta sitten ei ollut niin hirveästi vaihtoehtoja mistä valita. Onneksi nykyään on! Mä olen valmis vauvajumppaan tai -uintiin tai mihin vaan mutta niihin piirissä pyörimisiin mua ei kyllä enää saa! En kyllä näe Kaksikossa mitään merkkejä siitä että ne olisi pienenä muskarissa käyneet. Veikkaan että ilmankin olisi pärjätty. Jännä mihin kaikkeen sitä äiti-syyllisyydessä alentuukaan.
En todellakaan dumaa koko muskari-konseptia mutta musta se vaan on oikeasti jotenkin surkuhupaisan säälittävää ja nimenomaan se vanhempien hyöriminen siellä. Varmasti jos haluaa etsiä niin löytyy paljonkin tutkimustulosta kuinka hyödyllistä ja kasvattavaa moinen on. Mutta nyt tällä kierroksella mä nostan oman mielenterveyteni ja arvokkuuteni korkeammalle.

Toinen mikä mua hieman on tässä ihmetyttänyt, ekalla kierroksella että nyt on sellainen epävarmuus. Toi ei ehkä nyt sanana ole se kuvaavin, mutta sellainen että ei luoteta niihin omiin ratkasuihin vanhempana ja tarvitaan ulkopuolisen hyväksyntä. Mun mielestä tuo on kuitenkin eri asia kuin konkreettinen avun etsiminen. Näitä blogeja kun tulee selailtua joskus paljonkin ja törmää kaikenlaiseen. Viime aikoina silmään on pistänyt sieltä täältä justiinsa toi epävarmuus. "Saatiin neuvolasta lupa kiinteisiin, neuvolassa sanoivat että on ok aloittaa lihat jne". Ensinnäkin neuvola on ihan mahtava juttu! Oli lapsia yksi tai kiljoona. Ja tiedän ja tiedostan senkin että kaikilla ei ole tukiverkostoa. Ja vanhemmuus ON vaikeaa.
Mutta mä en vaan ymmärrä että miten se neuvola osaa sanoa vanhempia paremmin mitä lapsi tarvitsee? Kun näkevät penskaa kerran kuussa. Jos vanhemmasta tuntuu että nyt tämä tämmöinen olisi meillä hyvä juttu niin mikä siinä sitten mättää? Jos nyt vaikka tuosta ruokapolitiikasta jauhetaan niin eri juttu toki on jos kasvussa on jotain feelua (tosin mulla olisi tarina jos toinen tästäkin, neuvola vs. äidinvaisto mutta jätetään toiseen kertaan) ja pelkkä maito ei riitä niin silloin neuvolasta osataan ihan oikeasti vinkkasta. Mutta ihan tosissaanko tarvitaan neuvolan siunaus jos kaikki on ok? Vanhemmat rakentaa kuukausia niin läheistä ja intensiivistä suhdetta muksuun että miten sitä ei uskalla ilman neuvolan aamenta? Teen itsekin paljon sitä että varmistelen neuvolan terkalta juttuja koska joskus se oma näkö ja herkkyys lasta kohtaan hämärtyy ja osa jutuista on ihan puhtaasti unohtunutkin tässä vuosien aikana mutta lupia ei tarvitse kysellä. Vaikka se vauvanhoito ei olekkaan täysin sisäänrakennettua niin kyllä ne vaistot sieltä heräilee ja vahvistuu kun niihin uskoo ja luottaa. Miten se on niin vaikeaa? Nyt en jaksa tätä edes syventää niin pitkälle että "jokainen vanhempi ei ole lapselle aina se paras vaihtoehto" koska se menee musta nyt liian kauas tästä alkuperäisestä. Tiedostan kyllä tuonkin.
Mutta mä en vaan tajua oikeasti että onko kyse siitä että vanhemmilla on niin suuri tarve saada ne kiinteät sinne mukaan (parempien öiden, uutta ja jännää tai ties minkä toivossa) että siksi tarvitaan lupa että kolmikuiselle voi tyrkätä sosetta ääntä kohti vai eikö vaan uskalleta luottaa? Sen sanon ihan suoraan että  parempien öiden toivossa on ihan turha aloitella kiinteitä. Saattaa se hetkittäin auttaa että vekara on muonitettu tuhdimmin mutta kokonaisuutena ei varmasti. Aina tulee joku muu syy mikä sotkee ne yöt. Ja uskallampa väittää senkin että se muksu kyllä ilmaisee sen herkkyytensä sitä kiinteää ruokaa kohtaan kun sen aika on. Toisilla lapsilla se aika varmasti paukkuu niiden neuvolan suositusten ulkopuolelle. Ja mun mielestä ihan hirveästi ei olla saavutettu mitään herkkyyskausia jos neuvolasta pitää hakea lupa jollekin asialle. Ei ne kersat paljon sieltä neuvolasta ime itseensä vinkkejä että koska olisi aika millekin.
Vai onko kyse ihan vain silkasta malttamattomuudesta? Ei millään malttaisi odottaa ja olisi jo niin kiva kokeilla että mistä mausta vauva tykkää ja mistä ei.
Vai painostaako yhteiskunta? Muut äidit? Se neuvola?
Mä en halua tuomita ketään tai kenenkään tapoja enkä tätä sellaisella hengellä kirjoittanut vaan ymmärtämättömyyttäni :)
En mä edes tiedä miksi tää mietityttää niin kovin. Ehkä mua harmittaa se että toi on musta niin merkkinä siitä että ollaan vieraannuttu liian kauas ja se sellainen biologinen yhteys ja kanava on hiljennetty. Tai ehkä mua vaan ärsyttää että on maanantai ja provosoidun kaikesta.

Ps. Katselin eilen Avalta Italialaiset mestarit-ohjelmaa ja mun tuli niiiin ikävä sinne! Tällä hetkellä mun sielunmaisema on kunnon italialainen mamma ja painunkin vääntämään perheelle Sopranos-pizzaa. Helvetin isotöinen mutta sen arvoinen!

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Mikä aika?

Oma aika.

Oksennampa Heitämpä minäkin lusikkani tähän soppaan. Ikuiseen lapsiperheiden paradoksiin ja loputtomaan oravanpyörään. Paikoin suurempaan ongelmaan kuin maailmanrauha.

Ensialkuun pakko todeta että mä en koe että ihan hirveen isoja voisin ulista koko asiasta. Mä kyllä saisin tuon Kumpparin puolesta ottaa itselleni enemmän aikaa. Saisin varmasti olla yön ylikin poissa ja se ei valittaisi. Se on mun valinta että en vielä pysty tai halua ja se on mun valinta että otan tällä hetkellä vanhempainillat, auton tankkauksen ja roskien viemisen omana aikana.

Ja täytyy myös painottaa että meillä on aika omatoimisesti tuo Puolisko hokannut myös sen että nyt ei ehkä ole se aika kun ihan hirveästi kannattaa niitä omia menoja tähän puskea. Että tämä vauva-aika ei nyt loppupeleissä niin pitkä ole ja se pikkutyyppi kasvaa ja arki helpottuu ja vaimoke piristyy ja aurinko paistaa ja sitä rataa. Pikemminkin sitä on saanut joskus vähän potkia et mene nyt!

Mutta.

Sitten on nämä harrastukset. Okei, ihan oikeasti liikunta on musta helkerin tärkeää jo ihan fyysisen terveyden kannalta. Meillä kummallakin jo pelkkä työ vaatii sen että siitä peruskunnosta pitää pitää huolta. Eikä mua rassaakkaan pätkän vertaa esim arki-iltaisin jos on tunnin, pari harrastamassa. Täällä on arkisin sellainen hulina ja huiske että arkipäivät menee tosi vauhdilla. Mutta tämä toinen Siipan harrasteista on sellainen että se syö vapaapäivistä joskus puolet, tai sitten kuten eilen, koko vapaapäivän. Ja kun pohjalla on 1,5 viikkoa flunssassa ollut vauva niin käy se pikkasen ottamaan henkeen ja hermoon. Ne Siipan vapaapäivät kun on myös niitä mun vapaapäiviä. Ja kun ne "vapaapäivät" myös monesti on jotain ihan muuta kuin vapaata olemista. Aina on jotain. Eikä siinä, ei se nyt lähtökohtaisesti aina maailmaa kaada jos nyt menee yksi vapaapäivä harrastuksen takia. Mutta sitten tulee näitä juttuja, kuten nyt vaikka ehkä sairastelut, jolloin on ehkä aika jees pysähtyä siihen hetkeen funtsimaan että kannattaakohan nyt mennä vai oisko parempi jäädä himaan auttamaan.

Sitten vähän vetää naamaa kramppiin myös se että kun asiasta vähän niinkuin ilmasee että tässä nyt rupeis vähän olemaan itse piipussa ja poikki että onko sinne pakko mennä niin asiaa lähdetään ratkomaan niin että mietitään että no jos tiputan sieltä arjesta sen nyrkkeilyn pois ja jos alkaisin tekemään vaikka lyhkäsempää työpäivää. Ja jos sitten vaikka ensi talvena jättäisin koko lajin harrastamatta. No voi sun saatana! Hirveen kiva muttakun puhun nyt tästä viikonlopusta ja tästä hetkestä ja siitä että nyt sairastetaan. Tarvi nyt kokonaan lapasia tiputtaa. Jännä homma miten on tonne pään kummallekin puolelle tollaset ulokkeet laitettu näemmä pelkästään koristeiksi.

Onhan se toisaalta kauhean imartelevaa että pidetään niin superihmisenä että lähtökohtaisesti jaksaa ja selviää mutta ihan mielelläni kyllä tietyissä tilanteissa luovun tuosta tittelistä. Ihan isosti en voi valittaa ton pätkäjätkän taudista koska on yöt nukkunut tosi hyvin mutta päivät on ollu sitten aika sirkusta. Mua väsyttää se päivien vaikeus, ei se että öisin ei saisi nukuttua. Nyt vielä sattui viikonloppu kun isot on isällään (ovat ihania ja rakkaita ja tärkeitä ja jadijadijaa mutta mä nyt satun olemaan ihminen joka ihan suoraan myöntää tarvitsevansa joskus vähän erillään oloa Kaksikosta ja vastavuoroisesti myös ne musta) ja kotona vähän toisenlainen rauha maassa. Ja on tilanteita kun oikeasti tuntuu kohtuuttoman paljolta että puolet vapaasta menee johonkin perkeleen harrastukseen. Jos mä luovun superihmisen tittelistäni niin saa sitten _se joku meillä asuva mies_ myös luopua siitä ajatuksesta että on siellä kentällä korvaamaton. varsinkin kun kyse on vitos-divarista.

Vaikka mua nyt ärsyttää vähän tämä oma puolusteleva tapa (enhän mä yksin ole vastuussa lasten hoidosta, eihän se niin mene että vain mä vastaan, varsinkin jos lapsi on sairaana. Niin miksi helvetissä tarvisi yhtään nöyristellä jos itsestä tuntuu että mä tarviin hei apua. Onhan tuota itsekin joutunut perumaan erinäisten syiden takia erinäisiä menoja eikä se ole ollut mikään big deal) tämän asian suhteen niin vielä enempi risoo se että itse ei saa kanssa sitä suutaan auki kuin vasta siinä vaiheessa kun  ollaan siinä kitarisat vilkkuen ja desibelit punasella-moodissa. Ja mua ärsii olla sellainen "et kyllä nyt mene"-nainen. Kun mä haluan että menee MUTTA jos on himassa joku tilanne päällä niin että edes mietittäisiin että onko se nyt parempi jäädä vai mennä. Onko se oikeasti niin vitun vaikeaa?

Mua myös vähän ihmetyttää ja mietityttää se että miksi se tuntuu olevan miehille niin vaikeaa perua noita juttujaan äkillisesti? Oli se syy nyt mikä tahansa. Sairas lapsi, hullu akka tai se että kahvi on päässyt loppumaan. Aina pitäisi tietää vähintään viikkoa ennen että AkeMakePerajaMä ehtii sitten reagoimaan. Poissaolon syyksi ei voi myöskään äkillisesti ilmoittaa murtunutta jalkaa, puhjennutta umpilisäkettä tai vaikka sitten saatana puuttuvaa raajaa, jos sitä ei ole voinut ilmoittaa ainakaan viikkoa etukäteen, muuten iskee vähintään paskahalvaus ja hyperventilaatio että oumaikaaaaad. Joskus tuntuu aika FC Venukselta.

Ja kiinnostuneille tiedoksi että homma meni niin että Siippa kävi pelaamassa yhden pelin ja oli sitten loppupäivän kotona. Pakotti mut päiväunille, pakkasi saunakassin valmiiksi ja käskytti yksin saunomaan ja buukkasi ajan jalkahierontaan. Koita tässä nyt sitten mököttää!

lauantai 19. tammikuuta 2013

Kodin sydän

Vaikka kodin sydän onkin perinteisesti keittiö, ja vaikka sielläkin viihdyn niin mulle kodin keskiö on meidän makuuhuone. Se vaan on niin superkiva. Natsismia harjoittamalla oon saanut pidettyä siitä kiinni että telkkaria sinne ei tule. Voi kyllä olla että tuon taiston häviän mutta nyt ainakin toistaiseksi nautin kun sitä helvetin toosaa sieltä ei löydy.
Meidän makkari on se kämpän pienempi makkari mutta ahtaudestaan huolimatta se on mun suosikkipaikka. Sinne pystyy tarvittaessa vetäytymään piiloon tai vastavuoroisesti voi haalia koko perheen pötköttämään. Niinä viikonloppuina kun ollaan kaikki kotona niin aamut monesti alkaakin niin.  Kun vauva heräilee niin pian paikalle ja peiton alle mönkivät mukaan myös isot veljet heräilemään. Niitä juttuja mitkä toivon mukaan muistaa aina.

Mulle on aina ollut ihan supertärkeää että sänky on kiva paikka. Ei hyvä vain nukkumiselle vaan niin että siellä on kiva pötkötellä muutenkin. Sängyn pitää olla sellainen että se on maailman paras paikka lukea kirjaa. Meillä ei ole toivoakaan että jossain sohvan nurkassa tai nojatuolissa voisi rauhassa lukea mutta sängyssä se onnistuu, ainakin joskus.
Sängyssä voi ja pitää lukea, mutta telkkaria siellä ei mun mielestä vahdata. Sänky on pyhä johon ei kuulu moinen melusaaste.

Nyt kun meidän makuuhuoneeseen muutti yksi henkilö lisää niin onkin hassua huomata miten valtavasti makkarin dynamiikka on muuttunut. Se ei näytä enää yhtään samalta kuin ennen, tuntuu samalta kuitenkin vielä, onneksi. Henkilöiden pumputtimien lisäksi, tämä uusi ihminen on vallannut myös kodin sydämen. Makkari piti myllätä kokonaan uusiksi jotta HVK (Hänen Vaipallinen Korkeutensa) tavaroinensa mahtui muuttamaan meille.
Suuri rakkauteni, kodin kruunu eli parisänky joutui luopumaan vallastaan ja nöyrtymään HVK:n valtakauden alkaessa. HVK:n tarttuessa vallan kahvaan sänky käännettiin kokonaan nurinkurin. Edelleen sieltä löytyy 2 peittoa ja 4 tyynyä. Mutta nykyään rakas lavettimme on saanut myös läjän tavaraa säilytykseensä, joita siellä ei ennen ollut. Sen vauvan mukana kun sängyntäytteeksi tuli myös vauvanpeitto, 27637823 harsoa ja 71678363287678 tuttia. Ja ennen niin siistit lakanat ovat nykyään HVK:n merkitsemiä. Iltaisin ennenkuin sänkyyn voi kömpiä sieltä korjataan usein pois myös vaippoja, ulkovaatteita, wet wipes-paketteja ja kirjoja, näin muutaman mainitakseni. Empä muista koska sänky olisi viimeiksi ollut pedattuna, vaikka se on mulla se ainoa millä huijaan itseäni että olisi muka siistiä. Ja joka osoitti myös muille miten tärkeä paikka se mulle on.
Sänky käännettiin lähinnä siksi jotta saimme lisää lipastoja ja kaappeja mahtumaan. Ja jotta voisimme täyttää ne  HVK:n moninaisilla tavaroilla. Koska vanhoihin ei mahtunut. Miten entisaikojen vauvat on ikinä selvinneet ilman tota kaikkea tavaraa? Ja me ollaan oikeasti mietitty _todella_ tarkkaan mitä edes hankitaan.
HVK valtasi itseoikeutetusti paikan sängyn keskeltä ja näinollen muodostaakin H-kirjaimen keskiosan. Aina silloin tällöin mukaan muljahtaa jompi kumpi isoveljes, tämä kuitenkin hyvin hyvin harvinaista. Teinit tuppaa viihtymään muualla kuin mamman vieressä yönsä. Kummeli hommeli.

Makuuhuoneesta löytyy vauvalle toki myös omakin sänky. Pitäähän sitä nyt joku paikka olla mihin saadaan nostettua sieltä parisängystä ne kaikki tavarat että mahdutaan nukkumaan. Itse HVK ei ole tainnut nukkua siellä yksiäkään unia tämän vuoden puolella. No ensi kuussahan se tuonkin vuokra-aika päättyy niin saadaan lisää tilaa...

HVK toi mukanaan nukkuma-kammariimme myös kannettavan kopan, joka siis liitetään ratasosaan. Koska vauva ei kuitenkaan fanita ratastelua niin koppaa käytetään ehkä kerran kahdessa viikossa. Muuna aikana myös tämä toimii oivana säilytystilana, mihin voi latoa sängyltä tavarat iltaisin. Jos se vauvan oma sänky on jo täynnä.

Lemmikkejäkin HVK toi tullessaan. Sängyn alla pyörii villakoira poikineen koska kukaan ei koskaan ehdi imuroimaan. Lemmikkien lisäksi HVK on ottanut osaa myös makkarin sisustukseen. Villavaippahousuilla somistaa kivasti tuolin selkänojia ja peppupyyhkeet tuo kivasti väriä kun niitä ripustaa kuivumaan vaikka lipaston reunalle. Moni pikkuseikka selvästi pistää HVK:n silmään ja vaatii innomaista kosketusta tulevaisuudessa, jahka vain pääsee liikkeelle... vapise yövalo, buddha-patsas ja verhot! Sisustajan kädet jo syyhyää ja tutisee, pois alta vanha ja uudelle tilaa!

HVK toi mukanaan makuuhuoneeseen myös oman hajumaailmansa mutta ei avata sitä tämän enempää... eikä kerrota sitäkään että HVK on myös levittäytynyt isoveljien vaatekaapin puolelle koska kaikista uusistä lipastoista huolimatta kaikki ei vain mahtunut. Pientä fyysistä kokoa on kompensoitava suurella egolla. Äitinsä poika.

Ps. Meidän roskiksessa haisee tuore basilika ja vauvan kakka. Melkonen kombinaatio.

Pps. En saatana lähde ulos tollasilla pakkaslukemilla. Jumppa vaihtui donitsiin. Pystyn elämään tämän kanssa.


perjantai 18. tammikuuta 2013

Numeroiden juttuja

Ekan yläaste vaikutti oikein kivalta. Pienempi koulu kuin mä luulin ja muutama kiva homma mitä ei Helsingin muissa kouluissa ole. Nyt ei ahdista ihan niin paljoa. Ja poika itse odottaa tosi paljon yläkouluun siirtymistä. Paljon on muutenkin koko systeemissä muuttunut näiden 20 vuoden aikana. Siis vastahan siitä on 20 vuotta (vitun masentava luku) kun sitä itse meni yläasteelle.

Tosin musta tuntui taas että vanhempien ikäjakauma on sellainen että mä olen ainoa vanhempi joka tullessaan kuunteli ipodilla Foo Fightersia täysillä ja samalla mielikuvitteli vetävänsä ilmakitara-sooloa ja slaidaavansa pitkin On the rocksin lattiaa. Mutta ihan hyvin se on tähän astikin mennyt näin. Vaikka monissa vanhempien illoissa musta tuntuu että kuuluisin enempi sinne oppilaiden kuin vanhempien puolelle.

Tokan hammaslääkärikäynti taas tältä viikolta ohitse. Tosiaan siellä juostaan nyt ensi alkuun joka jumalan viikko. Mutta ompahan kuulkaa tehokas hammashärveli. 1,5 viikkoa käyttöä takana ja ylähampaissa näkyy jo tuloksia :o kylläpä muuten motivoi sekä muksua että mammaa! Nyt saatiin jopa kuukauden tauko tähän väliin ennenkuin tarvii seuraavan kerran mennä näytille. Hyvä Toka!! (ja minä)

Kolmosen kanssa käytiin lääkärissä eilen. Koska sairaanhoitaja-äiti ei osaa lastansa hoitaa niin käytiin hakemassa vähän lisäkonsultaatiota. Tuttu lääkäri sattui vastaan jonka ilme oli melkoinen kun kysyin että saako tälle käyttää panadolia. Pitäisi nää nyt tosiaan joo työn puolesta tietää mutta sitä sokaistuu aikalailla näiden omien kanssa. Ekan vein joskus vauvana lääkäriin "kun tällä taitaa olla vähän flunssa" ja lääkäri tokaisi samantien että ompas paha silmätulehdus. Se on niin todettua että mä osaan hoitaa muita paitsi itseäni ja lapsiani kun ne on sairaana. Noloa...

Ja pemalauta jurkele että siellä on kylmä!!! Vaikka mulla oli pikkupatteri takin alla niin meinasin kuolla. Ei ole minun ilmasto tämä tämmöinen. En oo ihan varma onko naama sulanut vieläkään siitä irvistyksestä mihin se tuolla kohmettui. Nyt meen facebookkiin nillittämään säästä ja sen jälkeen koppaan Kolmosen kainaloon ja me mennään koko loppupäiväksi sänkyyn peiton alle!

Ps. Kolkki, tuo pikku-haisuli joka ilmeisesti yrittää kaasuttaa koko muun perheemme hengiltä, täyttää tänään 12 viikkoa. Kohta mä olen katsastamassa senkin yläkoulua.

torstai 17. tammikuuta 2013

Torstai on toivoa täynnä. Tai jotain.

Tänään olen mm.
  • unohtanut vauvan vessaan (mitäs oli niin hiljaa)
  • vilautellut vanhempainillassa (ehkäpä tämä tapahtuma ehtii unohtumaan ennen syksyä kun lapsi aloittaa ko. opinahjossa)
  • tiputellut pizzan murusia vauvan päälle (nyt oikeesti pitää lopettaa se syöminen samalla kun bebe on manducassa)
  • alkanut automaattisesti hyräilemään bussissa kuullessaan vauvan itkua matkalla ed. mainittuun vanhempainiltaan tyynnytelläkseen ed. mainittua vauvaa joka ei ollutkaan mukana. Se oli joku muu vauva kun itki.
  • kävellyt lasiovea päin (mitäs oli niin näkymätön)
  • istunut Teuvo Hakkaraisen vieressä (voi olla että oli dobbelganger. En kehdannu kysyä. Kun oli siinä ne hyräilyt ja kaikki pohjilla)

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Dear Eki...

Ohoi Manducan (tai muun kantorepun) käyttäjät! Tunkeeko teillä lapset jalkoja sinne lantio-osan alle? Ohjeiden mukaanhan pitäisi katsoa ettei jalat sinne mene mutta tämä meidän pikkupätkä aina ne sinne jotenkin ujuttaa, vaikka mä kuinka kuroisin sen kireälle ja niin että musta tuntuu että se on tiukalla. Ja musta tää vauveli ei kuitenkaan ole niin pitkä että ne jalat sieltä sivusta vielä ulos saisi....
kantoliina on kurassa ja ravassa ja mä en vaan saa näköjään sitä pestyä kun en muista normipyykkiäkään pestä niin kantoreppu nyt tällä hetkellä ainoa mitä voi käyttää mut pelottaa aina että saan kakrun jalat kuolioon kun istun.

Entäpä missä vaiheessa viedä vauva lääkäriin jos se ei kuitenkaan ole kuumeessa? Tyypillä on melkonen nuha ja ihan järkyttävän kuuloinen yskä mutta kyllä se syö ja jotensakkin kutensakkin nukkuukin. Mun pitäisi varmaan tietää tää ihan työn puolesta mutta tää on nyt näitä suutarin kengillä ei ole lapsia-hommia.... neuvolasta sai taas ihan ympäripyöreää vastausta vaikka se terkkari yleiskiva onkin.

terveisin peukalo (tai vauva) keskellä kämmentä

Omat vanhemmat

Noniin tämäpä se on kanssa sellainen Pandoran lipas että mistähän tuota alottaisi..

Mä en oikein edes tiedä miksi tästä aiheesta kirjotan mutta jostain syystä tämä on kummitellut mielessä siitä lähtien kun Taikinanaama kirjoitti isäjutuista. Tämä on pitkään roikkunut työpöydällä ja oon sitä pyöritellyt ja kirjotellut ja miettinyt miksi kirjotan ja kirjottanut lisää ja huokaillut ja ähissyt ja tiesmitä. Mulla ei ole tarkoitus kirjoittaa tästä mitään tilityspaatosta vaikka se ehkä sellaiselta saattaa ensilukaisulta vaikuttaakin. En mä ole katkera tai vihainen. Mun silmissä tää teksti on jotenkin kauheen negatiivis-sävyinen mutta kaikesta editoinnista huolimatta en saa sitä toiseen muotoon. Ehkä ne suhteet omien vanhempien kanssa ei aina ole sellaisia että niitä saisi ilmaistua helposti.
Ja tämähän tulee taas tuttuun tapaan täysin sekavana mopelluksena.

Tuossa kun yritin opiskella lyhyessä ajassa pitkänmatkan oppimäärän teinin vanhemmaksi niin törmäsin hirveän monessa asiassa siihen että kehoitettiin miettimään miten omassa kodissa asia hoidettiin silloin kun oli itse teini. Piti ihan pysähtyä toteamaan että niin.... mitenkäs. Meidän perheessä useimmiten huudettiin ensin. Eikä kuunneltu.

Mä olen äitini ainoa lapsi. Ja kasvanut äidin kanssa. Vanhemmat erosi niin että mä olen ollut niin pieni etten muista isän meillä koskaan asuneenkaan.

Tiedän kyllä kuka on mun isä. Mutta se on isä vain nimellisesti, ollut aina. Myöntänyt ihan avoimesti että ei ole ollut valmis siihen hommaan vielä mun kanssa. Vietin muksuna sen luona aikaa satunnaisesti, en säännöllisesti. Mitä isommaksi tulin, sitä vähemmän nähtiin. Muistan että kun olin teini niin oli reilu vuoden pätkä että ei oltu yhteyksissä ollenkaan, ei edes soiteltu. Nykyään nähdään ehkä kerran tai korkeintaan kaksi vuodessa.
Isä yritti mun teini-iässä välillä jotain auktoriteettihommia mutta eihän siitä mitään tullut. Kun ei ollut siihenkään mennessä ollut siinä hommassa mukana niin ei sitä uskottavuutta oikein mun silmissä löytynyt. Mä yritin joskus teininäkin vielä saada isää jotenkin mukaan ja oisin siellä halunnut enemmän viettää aikaa mutta kun ei niin ei. Hankala noita juttuja on yksin rakentaa. Sitten jonain päivänä totesin vaan että vitut, olkoon. Omapa on menetyksensä, kyllä se sen joskus tajuaa, viimeistään kuolinvuoteella.
Mun lapset on isän ainoat lapsenlapset tällä hetkellä mutta ei se noita vaarin hommia oikein osaa sen ihmeemmin kuin isänkään. Näkee lapsenlapsia yhtä usein kun muakin ja silloin syytää niille rahaa.

Mun äiti (että isä) on sitä sukupolvea että pitää olla oma asunto ja velat maksetaan pois ja työtä tehdään vaikka henki menisi että ne velat saadaan pois. Siis tätä sodanjälkeen syntynyttä sukupolvea, viittä vaille suuria ikäluokkia.
Mä muistankin lapsuudesta lähinnä väsyneen äidin joka teki parhaimmillaan kolmeakin työtä samaan aikaan. Väsyneen, kiukkuisen, kärttyisen äidin. Äidin joka hoiti keskustelut huutamalla.
Kun luin noita teinijuttuja niin ne vinkit mitä siellä annettiin, oli isoksi osaksi sellaisia joita ei todellakaan meidän kodissa käytetty. En mä koe että äiti olisi sillä lailla ollut tukena ja läsnä. Kun se huusi aina niin paljon niin en mä sitten enää oikein halunnutkaan antaa sille mahdollisuutta olla tukena. Ja sillä oli niin monessa jutussa aina niin syyllistävä asenne että jotenkin sitä suojeli itseään ettei antanut aina edes mahdollisuutta sille ettei sitten itse joutuisi pettymään. Meillä yksinkertaisesti on ollut ihan aina älyttömän isot näkemyserot oikeastaan kaikessa. Ja mun äidillä on aina ollut vähän sellainen "hänen tapa, ainoa oikea tapa"-asenne kaikessa mikä saa mut sitten kahta enempi kulkemaan vastatuuleen. Ei pelkästään äidin kanssa vaan ihan kaikkialla. Työssä, koulussa jne. Asiat kun mun mielestä voi tehdä monella eri tapaa ja lopputulos on ihan yhtä oikea. Tiedän että äiti ei varmasti ole ollut aikanaan esim. kovin helppo työkaveri tämän piirteen takia.
Äidin ja tytärten välit ei ole helppoja. Ehkä mä siksi olen jollain tasolla tietoisestikin halunnut useamman lapsen ettei niistä kukaan joudu kohtaamaan ja kestämään mua yksin.

Me ollaan mun äidin kanssa aika ääripää-luonteet. Lisäksi, vaikka mun äiti ei mahdottoman vanha ole ollutkaan mut saadessaan, meillä on aikamoinen sukupolvien kuilu välissä. Me ei jotenkin ymmärretä toisiamme yhtään.
Kun itse tuli äidiksi ja lapset on kasvaneet niin tiedän itsekin sen miten vaikeaa on väsyneenä jaksaa lapsia. Ja kun on rahallisesti tiukkaa. Tosin näin jälkikäteen mä näen montakin seikkaa missä sitä rahaa olisi lauennut mun lapsuudessa kyllä niin että äidin ei olisi tarvinnut tehdä töitä niin paljon. Esim. mulla oli parikin kallista harrastusta lapsuudessa mitkä olisin halunnut lopettaa jo paljon aiemmin mutta äiti ei antanut.
Ylipäätänsä mulle on jäänyt mieleen se miten isoa roolia raha näytteli mun lapsuudessa. Kaikessa vedottiin aina rahaan. Ja kyse ei todellakaan ollut nyt mistään sellaisesta että mä en saanut mitä oisin halunnut. Vaan ihan muista jutuista. Ja mä muistan vaan sen et miten paljon vitutti kun aina ja kaikessa vedottiin rahaan. Kai sitä voisi valkosella valheella lapsille muitakin syitä keksiä?

en osaa olla mun vanhempien kanssa. En kummankaan seurassa. Jos on muitakin niin sitten menee mutta jos olen yksin niin mulla on jotenkin tosi vaivautunut olo. Mä olen ihan tietoisesti ottanut etäisyyttä kummankin kanssa jotta voin olla niin kuin mä haluan ja niinkuin mä olen mutta sitä etäisyyttä tuli otettua jossain vaiheessa niin aimoharppauksia että on vieraannuttu aika lailla. Isä on kyllä itsekin ollut tuossa isona osallisena että ei tunneta toisiamme mutta äidin kanssa homma on vain musta kiinni. Mutta en mä jotenkin ole osannut muutakaan, halusin niin selkeän pesäeron koska mulla ei ollut hyvä olla lapsuudenkodissa sitten kun en enää ollut lapsi. Kyllä mä tiedän että olen sinne aina tervetullut ja sieltä aina saisin apua mutta en koe sitä mielekkääksi vaihtoehdoksi.

Mun äiti on kyllä paljon pehmentynyt mummouduttuaan. Mutta en siltä ole esim koskaan kysynyt mitään kasvatusneuvoja tai -apuja koska.. no jotenkin mä en näe että se pystyisi mua auttamaan. Koska ne jutut mitä se mun kanssa käytti edustaa mulle jotenkin niin vahvaa nou-nouta että mä en tarvitse sellaisia neuvoja. Ne on enempi mulle sitä kategoriaa että miten EN halua toimia. Se saa kyllä toki olla mummi mun lapsille ja nähdä lapsenlapsia niin paljon kuin haluaa ja ottaa poikia hoitoon nii paljon kuin jaksaa ja miten pojat siellä haluaa käydä. Mutta mä en tykkää olla siellä samaan aikaan kuin pojatkin on. Mun äiti harrastaa niin paljon sitä että se kumoaa mun ratkasuja lasten edessä sekä puhuu päälle kun mä yritän jutella lasteni kanssa että siitä saadaan vaan ihan turha sota pystyyn. On saatukkin muutaman kerran. Toki lapsetkin tän huomaa ja se on niille tosi hämmentävä asia. Niin siksi musta paras ratkasu on se että kovin ihmeitä aikoja ei olla kaikki saman katon alla. Se ei vain toimi. Kotona on sitten kodin säännöt ja mummilla mummin säännöt. Ja niillä mennään nyt.

Mä kyllä ymmärrän mun äitiä. Ja niitä ratkasuja mitä se on tehnyt silloin kun oltiin kaksin. Ei oikeasti ole todellakaan ollut helppoa. Se on ollut vielä sitä aikaa kun yksinhuoltaja oli aika halveksittava juttu. Varsinkin kun se ei todellakaan ollut äidin valinta, isä ei äidille mikään kovin kiva puoliso ollut. Ja oikeasti koen myötätuntoa mun äitiä kohtaan. Ja että se on ylipäätään selvinnyt. Mutta on paljon juttuja missä se toimi tämmöisen tyypin kanssa, kuin mä olen, niin vähän nurinkurisesti. Mä olen joutunut itsenäistymään tosi aikaisin, sekin on kyllä paljon ollut olosuhteista eikä äidistä kiinni. Mutta sitten ne hetket ja jutut missä mulla olisi mahdollisuus olla se lapsi ja nuori niin meni kanssa niin että mä koin ja koen että äiti ei ollut äitinä niissä tilanteissa. Ei siinä, en todellakaan luule että tässä nyt ite voisi henkseleitä paukutella vanhempana ja että virheettömänä mentäisiin. Mutta melkein päivittäin tulee oikeasti juttuja omien lasten kanssa missä mietin että en perkele ainakaan toimi ja tee niinkuin oma äiti. Ja musta toi on vähän kurja homma. Että se äidin malli oikeasti tulee mulla jostain ihan muualta kuin omalta äidiltä.
Mä en todellakaan ole ollut teini sieltä helposta päästä ja todellakin tiesin kaikesta kaiken ja olen kyllä tarjonnut vastusta ihan riittävästi, aikuisenakin. Ja mun vanhemmat kuitenkin taitaa olla sitä ikäluokkaa, kenellä ei mitään teini-ikää edes annettu olla. Että siinä mielessä ehkä tämä onkin sellainen juttu mikä siirtyy tavallaan vähän niinkuin sykleissä ja pikkuhiljaa. Kun noita ikäkausia aletaan pikkuhiljaa ymmärtämään sukupolvi sukupolvelta ja ymmärretään miten pitäisi yrittää toimia.
Eikä silloin vertaistuki pelannut samalla tavalla kuin nykyään. Äiti on ensimmäistä sukupolvea siinä että suku ei ollutkaan enää siinä ihan hollilla auttamassa tai asunut pihapiirissä. Eikä silloin ollut sillä lailla mitään äitirinkejä tai vastaavia. Koti oli koti ja sen ovet oli suljettuna ja jutut pysyi siellä.

Mulla ei kuitenkaan ole olo että sen ihmeemmin haluaisin esimerkiksi alkaa äidin kanssa näitä asioita puhumaan selväksi. Ei mulla ole tarve syyllistää sitä ja tunnen sen ihmisen ja tiedän että se syyllistyisi, vaikka tämän asian selventäisi ja esittäisi miten. Ja kun ei se palvele mun mielestä nyt tässä tilanteessa ketään. Oikeasti näin on ihan hyvä, mutta joskus sitä vaan miettii että mikä voisi olla toisinkin. Tai millaista olisi jos olisi toisin. Se on mulle ihan ok että se nyt paikkailee lastenlasten kanssa niitä juttuja ja ne saa sitä mitä vaille mä jäin. Enkä mä tasan ainoa ole jolla on vaikea äitisuhde :) kyllähän näitä riittää.

Kuten aluksi sanoin niin mä en ole vihainen tai katkera, oikeasti. Vanhemmuus on maailman vaikein duuni. Ja kyllä mun lapsuudessa oikeasti oli tosi paljon kivaakin. Ja äiti teki paljon oikeinkin ja kivoja juttuja. Tämän ei todellakaan ollut tarkoitus olla mikään lapsuuteni oli paska-kirjoitus koska niin ei ollut. Ja mulla on kuitenkin aina ihan puhtaasti ollut olo että en ole aiheuttanut (isompia) pettymyksiä ja vaikka meidän äiskä ei olekkaan sellainen että se ääneen kehuisi (mikä ois sit just sitä mitä oisin sillon teininä kaivannut) niin on se kovasti yrittänyt sanattomasti viestiä.
Näitä juttuja näköjään vaan tulee funtsittua tämän oman vanhemmuuden edessä aina silloin tällöin ja näköjään enempi silloin kun on uusi vauva tai muuten vaan lasten kanssa sellasia tien risteyksiä kasvussa.

Aattelin että kun kirjotan ni mulle selvenisi vähän mutta en mä kyllä edelleenkään tiedä miksi tästä kirjoitin.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Pätkiksiä

Mä olen viime aikoina nähnyt ihan hirveästi painajaisia jossa Kolmas kidnapataan tai mä vaan jotenkin hävitän sen.
Sen ihmeemmin en oo mitään unikirjoja lähtenyt tulkitsemaan mutta vähän ihmetyttää että mitä mun alitajunta nyt pyörittelee. Onko tää nyt jotain riittämättömyyden tunnetta äitina vai pelkoa vai mitä helvettiä? Melkoisen ahdistavia kuvia on tullut yöt katseltua. Herään itku kurkussa ja sydän solmussa. Saatan nukahtaa uudestaan mutta ahdistus on edelleen maisemissa sitten kun lopullisesti herää. Inhottavaa. Eikä oo koskaan aiemmin tullut vanhemmuus tällä tavalla uniin. Buu!

Uusi Iholla oli ihana :) Venla on <3 Tunnistan siitä itseni jostain vuosia vuosia sitten. Claudiaa olin jostain syystä pitänyt vähän mediahuorana mutta sekin paljastui tosi symppikseksi. Mulla on kutina että tästä tulee ihan kollotuskausi. Enivei tykkään formaatista. Isosti!

Vielä viimeisiä oksennuksia keittiörempasta.... en jaksa edes uikuttaa miten isoksi projektiksi osottautui nyt kuitenkin yhden pienen putken pätkän vaihtaminen. Ei ollu kaukana etteivät joutuneet sitä kairaamaan jollain piikkaushärvelillä esille. "Pelkkä" poraaminen nyt onneksi sitten riitti. Lattiaa jouduttiin kuitenkin vähän avaamaan ja se on auki edelleen. Jännä miten hyvin toimii ääneneristäjänä tollainen ohut muovimatto. Meinaa alakerrasta kuuluu äänet meille nyt täysin selvästi. En jaksa marista miten isosti vituttaa kuunnella lastenohjelmia aamuisin kun mä joisin rauhassa kahvia. Ja ylipäätänsä ei ärsytä yhtään kuunnella päivät pitkät niiden kakaroiden kiekumista. Omat lapsenihan leikkivät aina vain hiljaisesti ja sulassa sovussa. Somasti.

Mun tän viikon jumpat uhkaa peruuntua kun koko ajan tulee jotain yläasteelle tutustumista ja muuta shaibaa päällekkäin. No ei siinä, kiukutellaan sitten kun ei muuten saa höyryjä purettua.

Ja tosiaan, pitäisi mennä Ekan yläasteelle tutustumaan tällä viikolla. ÄÄÄääää. Sen opettaja ilmeisesti haistoi tän homman koska Wilmaan oli ilmestynyt pitkä sähköposti missä kehutaan sitä yläastetta maasta taivaisiin.

Mies veti marttyyrit ja kävi vauva sylissä pissalla. tietääpähän miten mä sen hoidan päivisin...

Blogiin on tultu hakusanalla Ime mun parsaa. No miehän imen! Haluttaisi tietää löysikö hakija etsimänsä?

Paistelin tuossa ruoaksi quesadilloja ja onnistuin polttamaan sormeni kolmesti. Samasta kohdasta. Tokalla kerralla vitutti. Kolmannella kerralla lähinnä  nauratti. Hyviä tuli  :)

..ja lopuksi löysin kaapista jääsuklaata. Kaikella on jälleen tarkoitus.





Tunnustelua

Liebster Blog-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.



Säännöt ovat:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
Kiitokset sekä Suvi Trokee-Daktyylille että nunjulle jotka kumpainenkin muistivat muistaa

2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
Hippiäinen ja Susikairan Akka. Nyt en haasta muita koska koitan bongata blogit jotka tätä ei vielä olisi saaneet :) loput 3 siis pienellä viiveellä....

3. Toivo että ihmiset, joille jätit palkinnon, antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen
kiltti kiltti pliiiiiiiiiiiiiiis


Ja sitten haasteeseen kuuluvat listat.


Viisi asiaa, jotka tuovat hyvää mieltä:
  • hyvä ruoka ja hyvä viini
  • uni
  • aurinko
  • pusut
  • se kun alkon myyjä kysyy paperit

Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:
  • kahvi
  • sokerihumala
  • kahvi
  • läppäri
  • kahvi


Viisi kirjaa, joita suosittelet muille
  • Elizabet Gilbert - Tahdon-Kuinka päädyin naimisiin? (tämä on mulla vielä kesken mutta on tosi mielenkiintoinen, Eat Pray Loven jatkis tavallaan mutta kuitenkin jotain ihan muuta)
  • Joanne Harris - Karamellikengät
  • Marco Kosonen - Rock'n'Roll Suicide bar
  • Joyce Carol Oates - Haudankaivajan tytär
  • Deborah Spungen - Nancy


Viisi kaikkien aikojen suosikkilaulajaa/-yhtyettä:
  • Led Zeppelin
  • The Ramones
  • Hanoi Rocks
  • Muse
  • The Killers

Viisi materialistista joululahjatoivetta:
  • järkkäri
  • kaikki maailman irtokarkit
  • Siipalle uusi läppäri
  • kamalasti hyviä kirjoja
  • lentoliput johonkin kauas kauas...


Viisi lempiruokaasi:
  • kaikki missä on bataattia
  • (lähes) kaikki True Blood-keittokirjasta
  • kaikki äidin tekemä
  • kaikki Siipan tekemä
  • leipomukset

Viisi paikkaa jossa haluaisit käydä:
  • Kotkan lapsuudenkoti
  • Englantia ristiin rastiin
  • Irlantia ristiin rastiin
  • kummien kesämökki
  • jokumuumikä (en oikeesti keksi tähän nyt mitään. Monikin paikka ja kuitenkaan ei mikään)


Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:
  • naurava
  • itkevä
  • eläväinen
  • onnellinen
  • hippistelijämäinen

Viisi asiaa joista unelmoit:
  • että auto olisi talvellä aina mystisesti putsattu ennen lähtöä
  • että juurekset pilkkoutuisi itsestään
  • että motivaatiohousut vaan jotenkin sujahtaisi päälle
  • oltaisiin terveitä ja tyytyväisiä
  • ja lopuksi missimäisesti maailmanrauhaa

Viisi elämänohjetta jotka haluaisit jakaa kaikkien kanssa:
  • "Elä elämääsi, elä unelmaasi, älä pelkää"
  • "Älä yritä väkisin... hanki isompi vasara!"
  • "Death by chocolate is a myth, this I know because I lived"
  • "Travel light, live light, spread the light, be the light"
  • "Loppupeleissä rocktähteydessä on kyse farkkujen leikkauksesta"

maanantai 14. tammikuuta 2013

Tärkeä yhteiskunnallinen kannanotto

Nyt on ihminen niin väsy että ei vaan voi lopettaa nauramista tälle

Popsi popsi porkkanaa, hampaita se vahvistaa...

Meillä on ollut tiedossa joku 8 vuotta että Toka mahdollisesti tarvitsee oikomishoitoa purukalustoonsa. Asiaan on siis varauduttu pitkään ja hartaasti. Lisäksi meillä on sattunut ihan mahtava munkki siinä suhteessa että viimeiset 5 vuotta kun siellä oikojalla on tarkistuksissa juostu niin aina on ollut sama lääkäri. Ja sama täti jatkaa nyt hoitavana lääkärinäkin. Asiaan hyvin epäilevästi suhtautunut lapsonen on siis päässyt rakentamaan luottamusta yhteen ja samaan ihmiseen joka vastaa koko hommasta ja joka osaa vastata kysymyksiin. Vuosikausia hokemastani "äiti tietää kaiken"-fraasista huolimatta nää hammashommat on mulle vähän vieraampaa maastoa koska omassa suussa reikiä on nolla ja siellä ei muuta rempata kuin hammaskiveä pois.

Jokatapauksessa viiminen pari vuotta on tiedetty että hoidot alkaa ihan satavarmasti, on vain odoteltu että suussa olisi vähän enempi pysyviä hampaita. Loppuvuodesta käytiin tekemässä muotit suusta, että nähdään mikä on lähtötilanne ja saadaan oikeanlainen härveli tehtyä suuhun.

Oikomishoitokin on näemmä kehittynyt, ihan loistavia tuloksia saadaan jo pelkästään sellaisella silikoni-mötikällä (joka tottelee hienoa nimeä purennanohjain) joka meillekkin nyt viime viikolla kotiutui. Toki hoito vaatii edelleen sitoutumista, pitkäjänteisyyttä ja vähän kivun ja epämukavuuden sietoakin.

Minä jouduin allekirjoittamaan paritkin paperit jossa vannon, lupaan ja vakuutan että kyllä tätä nyt tehdään ja suunnitelmaa noudatetaan ja sitoudun kestämään kaikki kitinät ja kutinat lapselta (no tohon taisin myydä sieluni hedelmöityshetkellä) ja että tämä on nyt loppupeleissä minun valveudesta kiinni että aloitetaanko koko hoitoa ja onko siitä mihinkään (ja jos sanani syön niin mörökölli minut vieköön). Siinä kuulkaa aanelosella melkosesti oli saatu asiaa. Kiristys, uhkailu ja lahjonta meni mammalle jakeluun eikä pieniäkään printtejä näkynyt joten puumerkit alle.
Nojoo leikki sikseen, tilanne on oikeasti suussa melko paha ja hoito on ihan välttämätöntä. Niin kamalalta kun se ehkä kuulostaakin niin saadaan olla siitäkin melko kiitollisia että tilanne suussa on noin paha koska saadaan hoito ilmaiseksi. Se ei todellakaan nykypäivänä enää ole itsestäänselvää ja moni jotka oikeasti oikomishoitoa tarvitsee, ei sitä (ilmaiseksi) saa koska tilanne ei ole tarpeeksi huono. Tokalla on käytännössä leuka aivan vika paikassa ja se vaikuttaa purentaan tosi pahasti. Ulkoisesti tämä ei näy muuten kuin ehkä niin että leuka näyttää vähän pieneltä. Mutta ei sitäkään osaisi sen ihmeemmin katsoa jos ei tietäisi. 

Lapsi sai myös omat paperinsa ja ohjeet mukaansa. Sen härvelin säilytyslootaan sai itse valita kuvan ja nyt ensi alkuun saa sellaiseen päivyripolkuun liimata aina tarran kun päivän hoito on tehty. Päivälle on oma polkunsa ja tarransa ja yölle omansa. Nyt vihdoin tänä aamuna saatiin yöpolkuunkin ensimmäinen tarra laitettua kun värkki pysyi suussa koko yön.
Lueskelin noita ohjeita mitä pojalla on.. silmiin pisti vähän "Sinä ainoastaan voit vaikuttaa siihen, että saat kauniin hymyn ja hyvän purennan". Tietysti noi on ohjeet jotka annetaan kaikille, riippumatta siitä miksi oiotaan (syväpurenta, ristipurenta jne) mutta mitä helvettiä??? Kauniin hymyn?? Meillä on lapsella oikein kaunis hymy eikä tämä ole millään tavalla nyt ulkoisesti huomattava seikka. Miksei voi rehellisesti mutta lapselle sopivasti tuohon laittaa että se on sinusta kiinni hoidetaanko nyt vähän näillä lempeämmillä metodeilla kun homma houtuisi niillä vai jätätkö väliin ja kärsit esim. kovista päänsäryistä ja sitten aikuisiällä joutuu kirurgi sulta leuan murtamaan ja vääntämään sen vähän toisenlaisilla jutuilla sinne minne pitäis ja sitten on ekaan puoleen vuoteen turha haaveilla muusta kuin nestemäisestä ravinnosta. Okei ei tietenkään nyt ihan näillä sanakäänteillä mutta väittäisin että kivun välttäminen on paljon parempi motivaattori. Ihmisen ei ole mikään pakko koskaan hymyillä mutta kipua et pääse pakoon. Päänsärkyjä on meillä esiintynyt jo nyt. Ja sellaisissa mittasuhteissa että lapsella on oikeasti tosi kurja olla. Ja kun asian muotoilisi oikein niin ihan varmasti lapselle voisi rehellisesti tuon asian selvittää. Että lapsena se hoito on helpompaa ja se kannattaisi hoitaa alta pois nyt. Varsinkaan kun kukaan ei näe että oikomishoito on päällä, suuhun ei tarvita pysyviä rautoja.
Sinänsä noi ohjeet on tosi kivasti muotoiltu koska siellä tuodaan ilmi suoraan sekä epäsuoraan se että lapsen itsensä on otettava vastuu hoidosta ja ohjeiden noudattamisesta. Toki aikuiset tässä taustalla heiluu ja valvoo mutta noin muuten että se on nyt lapsen juttu ja lapsen homma tehdä siitä rutiini. Vielä on motivaatiota riittänyt ja tuntuu että tyyppi tajuaa miksi nyt näin, vaikka se laite nyt ensialkuun vähän epämukava onkin suussa. 
Mulla on sormet ja munuaisetkin ristissä tän suhteen että ensinnäkin toi hoito tehoaa ja jaksetaan sitä ylläpitää... kaverilla kun on tuo kirurgin visiitti edessä jossa leuka sitten väkivalloin laitetaan oikeaan asentoon ja se ei ihan pikkujuttu olekkaan. Ei toimenpiteenä, ei toipumisen eikä lompakon kannalta.

Ps. Tänään alkaa ihanainen Iholla-sarja. Toivottavasti on yhtä ihania tyyppejä kuin viime kierroksella.

Haastetta pukkaa

Nunju muisti mua haasteella. Tässä tulee!

1. Mistä haaveilet tällä hetkellä? Arkisemmin päiväunista, kahvista, siitä että vauvan flunssa hellittäisi, hyvästä ruoasta, tuoreista mansikoista, sohvalla löhöämisestä ja One Tree Hill-maratonista. Vähän korkealentoisemmin sitten hirveestä jättipotista tilillä, siitä että voisi seuraavat kolme kuukautta viettää jossain vähän lämpimämmässä olosuhteissa, lapsista jotka ei koskaan ikinä riitele, jaloista jotka kestäisi horokoroilla kävelyä, kroppa joka kestäisi minkä vaan syömistä ilman että se näkyy (ja jossa mikä vaan vaate vaan istuisi ihan täydellisesti), tasaisempi luonne ja parempi perse.
 
2. Millainen oli vuosi 2012? Oikein kiva. Muutto tähän kotiin suuresta rakkaudestani Alppilasta. Empä olisi koskaan uskonut että löytyy paikka missä viihdyn yhtä hyvin ja missä koko alue tuntuu kodilta. Edelleen ikävöin sieltä tiettyjä juttuja mutta enää ei ole sellainen kokovartaloikävä. Kolkin syntymä myös iso juttu. Meillä on taas vauva :) Töissäkin oli kivaa, mulla on sinne välillä tosi kova ikävä. Erinäisten seikkojen takia muutama ihmissuhde katkesi mikä oli sitten sitä kurjaa viime vuodessa. Paljon isoja että pieniä juttuja. Ei nyt mikään mindblow-vuosi mut kokonaisuutena kiva. Sellasta aika tasasta posotusta. Paitsi loppuvuosi.

3. Oletko aamu- vai iltaihminen? Mä olen sopeutuva ihminen :P kun lapset on aamu-unisia niin olen enempi iltaihminen ja sitten kun on tilanne että ei saa iltaisin nukkua niin mä opin nukkumaan aamuisin. Kuinka päin vaan niin yleensä olen aina meillä se eka kun herää ja se on ok koska silloin on ne mun omat hetket kun kukaan tai mikään ei ole lahkeessa roikkumassa eikä mistään kuulu "äiti".
 
4. Minne haluaisit matkustaa nyt? No vaikka sitä aurinkoa kaipaan niin jos nyt pääsisi matkustamaan niin eniten ikävöin Irlantiin ja Englantiin. Toi saarikaksikko on mun suuri rakkauteni ja kummassakin on majailtu useampaan otteeseen. Sinne on kokovartaloikävä.
 
5. Minkä asian tekisit toisin menneisyydessäsi jos voisit? En mitään. Näillä on menty ja mitään niin sellaista ei ole käynyt mitä muuttaisin. Toki on paljon sellaisia coulda, woulda, shoulda-juttuja mitä olisi voinut tehdä toisinkin mutta ne on kokonaisuudessa niin pieniä nyansseja että menköön. Menneiden vuoksi ollaan nyt tässä missä on hyvä.

6. Lempiruoka ja kuka sen valmistaa? Ruoka on niin maailman ensteks ihaninta että en osaa vaan yhtä nimetä. Melkeimpä kaikki mikä tulee nenän eteen valmiina on hyvää kun ei ole itse tarvinnut tehdä mitään. Omatkin kätöset pyöräyttää hyviä tuotoksia mutta se että ainoa vaivannäkö on haarukkaan tarttuminen tuo aina sellasen lisämaun.
 
7. Miten haluaisit viettää eläkepäivät? Matkustellen. Toivottavasti oon sellanen virkeä vanhus kun jaksaa kaikenmoista. Ja joka ei haikaile liikaa juttuja ja on osannut elää elämänsä niin että ei tarvitse vanhana olla katkera. 

8. Elämäsi eläin? No varmaan sitten ne kissanperkeleet. Jotka on vielä hoidossa. Jotka tulee tällä viikolla takaisin kotiin. Jo meinaa alkaa hermoa kiristämään.

9. Sielunmaisemasi? Tahmea baarinlattia ja rikkinäinen strobovalo sekä sellainen kasariväripallo mikä pyörii. Oikeesti.
 
10. Tärkein esine kotonasi? Meidän sänky. Mä voisin vaikka asua tässä. Niin on mukava!

11. Syötkö elääksesi vai elätkö syödäksesi? Sekä että. Hyvä ruoka on aina sellainen vatsaorgasmi mutta polttoainettahan se loppuenlopuksi on. Taidan ottaa yhden pullan. Vatsabileet!


Haastan PeNanHippiäisen ja Suvi Trokee-Daktyylin. Enkä taaskaan jaksa välittää tuon taivaallista että joko tämän on tehnyt vaiko eikö :P Siitä vaan nyt rustaamaan :P



EDIT Nunju laittoi puuttuvat 11 kysymystä ja Suvi paiskasi toisella samanmoisella eli tässä vastaukset kumpaankin.

1. Lempibiisi (tällä hetkellä tai kaikkien aikojen suosikki)? Mä olen tällä hetkellä aivan totaalisen rakastunut jo aiemminkin hehkuttamaani the Killersin viimeiseen levyyn. I-HA-NA!  Siitä on kaikki biisit vaan niin hyviä ja tätä meillä luukutetaan tällä hetkellä paljon. Että jos jollain lojuu sinne niiden keikalle ylimääränen lippu ni voin hei uhrautua ja käyttää! Yksittäistä biisiä en osaa nimetä, en tämänhetkistä enkä kaikkien aikojen suosikkia. Muksutkin tietää jo että huomiokyky on aika nollissa jos toi soi.

2. Onko lasisi puolityhjä vai puolitäysi (ja nyt ei puhuta iästä vaan siitä klassisesta optimisti/pessimisti-kysymyksestä)? Lasini on niin kauan puolitäysi kunnes on viimeinen lasi menossa ja vielä maistuisi mutta ei ole mistä ottaa. Amatöörin moka.

3. Uskotko enkeleihin? Uskon. Mua lohduttaa ajatus että poistuneet rakkaat olisi enkeleinä vielä mukana matkassa.

4. Suosikkivuorokaudenaikasi? hmmmm, ehkäpä alkuilta. Kaikki kivat tapahtumat osuu yleensä siihen. Kotona me ollaan just syömässä tai syöty ja vaan möllötellään yhdessä. Jos on urkkaa niin mä olen kaikista vireimmilläni alkuillasta vaikka ois joku vähän vähemmänkin motivoiva laji. Jos on aikuisten ilta niin etkot ajoittuu alkuiltaan jne

5. Sinulla on kolme vuorokautta omaa aikaa. Miten sen mieluiten viettäisit? Eka päivä nukuttaisiin ja lojuiltaisiin ihan hirveesti. Vähän jotain kivaa urkkaa ja sitten lisää löhöilyä ja ehkä joku leffa ja ajoissa nukkumaan. Tokana päivänä olosta riippuen ehkä jotain kevyttä urkkaa sitten kaikki kivat ihmiset ympärillä hyvää ruokaa ja kreisibailausta. Ja se vika päivä sitten vietettäisiin ulisten niitä perinteisiä "en enää ikinä"-rukouksia. Ja hyvää syötävää. 

6. Paras piirre kasvoissasi? Silmät

7. Aamurusko vai iltarusko? Ilta

8. Mukavin paikka asuinkaupungissasi? Kaikki löytyy läheltä

9. Haaveammattisi? Ei mulla ole. Niin moni asia kiinnostaa. En usko että tuun koskaan olemaan työn saralla ihan valmis. Toivonmukaan on tilaisuuksia kouluttautua lisää ja lisää ja lisää.

10. Uskotko kohtaloon tai johonkin muuhun johdatukseen? Kohtaloon nyt ainakin

11. Lempikukkasi? Mä tapan tekokukatkin. Se on vaan kukkien etu että mulla ei ole lempikukkaa

1) Lempipaikkasi kotonasi?
Sänky <3 tätä menoa kasvan siihen kiinni

2) Kirja jonka voisit lukea/olet lukenut useamman kerran?
Äkkiseltään tulee mieleen vain Paulo Coelhon Alkemisti. Sen olen lukenut useasti ja voisin lukea vieläkin vaikka olenkin vähän väsynyt Coelhoon jo.

3) Sama kysymys kuin nro2, mutta nyt elokuva?
Joku kasaripläjäys. Pretty in Pink, Menestyksen avain, Can't buy my love..

4) Millä saa sinut hetkessä iloiseksi? :)
Vauvan hymy. 

5) Kahvi vai tee vai joku ihan muu juoma?
Kahvi

6) Kun tulee ilta ja lapset ovat nukkumassa jne niin mitä teet ensimmäisenä? 
Yleensä käyn suihkussa

7) Inhokki kotityö?
Kaikki. Mä voisin sujuvasti tehdä syrjähyppyjä siivojan kanssa tämän asian suhteen

8) Lempilelusi lapsena oli....?
Varmaankin sellanen kenkätalo

9) Tätä olen kysynyt jossain haasteessa ennenkin, mutta (James Liptonin tapaan): Lempikirosanasi?
mä en osaa livenä kiroilla vaan yhdellä vaan sieltä tulee kerralla koko kavalkadi eli vastaisin että vittusaatanaperkele

10) Oletko suunnitelmallinen?
Lasten myötä on pakko olla. Piti opetella. Mielummin en olisi.

11) Ja muinaisten kaverikirjojen tyyliin: Lempivärisi?
Punainen. Tai vihree. Tai oranssi. Emminätiedä

Ja sitten ne mun 11 kymysystä! Eli huomio haastetut:

1. Bileilta vai koti-ilta? 

2. Kesä vai talvi?

3. Oikea vai vasen?

4. Hidas vai nopea?

5. Suolainen vai makea?

6. Juusto makkaran alle vai päälle?

7. Uusi vai vanha?

8. Läheltä vai kaukaa?

9. Paljon vai vähän?

10. Täysillä vai sinnepäin?

11. Kaikki vai ei mitään?

Vastaustapa annetaan täysin vastaajan vastuulle :P

Ps. Siippa aloitti tänään nyrkkeilykoulun Kolmosen kummisedän kanssa. Nauratti kun tuossa ennen lähtöä soittelivat keskenänsä "käyksä siellä suihkussa " (tytöt käy vaan kimppavessassa. Kiva kun etukäteen sovitte. Tuo sä pyyhkeet niin mä tuon pesuaineet), "monelta sä lähdet?", "mitä sä otat mukaan?". On ne herttasia. Isot miehet.