torstai 10. tammikuuta 2013

BFF

Meinasimpa raapustaa vähän kaverisuhteista.... omistani :)

Kun Kaksikko oli pieniä niin aika iso osa kavereista oli vielä lapsettomia. Löytyi heitäkin kellä muksuja oli mutta pääsääntöisesti silloin kavereilla oli pääpaino opiskeluissa ym. Osan kanssa yhteys katkesi kun tiet vei niin eri suuntiin, osan kanssa on ajauduttu uudestaan yhteyksiin mm. sosiaalisen median kautta. En muista tai sitten olen vaan sujuvasti unohtanut että kukaan varsinaisesti olisi pätkässyt meitä elämästään pois siksi että on lapsia.

Nyt toisella kierroksella tilanne on vähän toinen. Lapsellisia kavereita on suurin osa (näissäkin muuten jännä ero siinä että ketkä on saaneet lapsen lähempänä 20-vuotiaana kuin 30-vuotiaana mutta tehdään siitä joskus oma postauksensa) joten aika samassa venessä soudetaan.
Mutta... Yllättävän moni lapseton kaveri on lopettanut kokonaan yhteydenpidon. Toki ystävyys ja kaveruus ei ole yksipuolista vaan se vaatii molemmilta ja kaikilta osapuolilta tasaista kiinnostusta ja yhteydenpitoa. Mutta kyllä mä olen kokenut että nimenomaan sieltä lapsettomien puolelta nyt vähän syrjitään. Ilmeisesti mä en oletuksena kykene puhumaan kuin vauvoista :) tai mua ei kiinnosta enää mikään muu tai mua ei saa enää lähtemään mihinkään ilman vauvaa tai en jaksa kuunnella muiden kuulumisia.

Yhtenä isona syynä tälle blogille oli se että arkistoin itselleni juttuja lapsiin liittyen MUTTA vähennän myös sosiaalisen median kuormaa jatkuvilta vaippapäivityksiltä. Mua itseänikin ärsyttää ne. Syydän ne siis tänne.

Toki mä puhun kavereille paljon lapsistani. Useimmiten kyllä pyydän, varsinkin lapsettomien kavereiden läsnäollessa, että voitaisko puhua jostain muustakin. Koska kolmesta lapsesta huolimatta mulla on elämässä muitakin tärkeitä osa-alueita. Ja vaikka kuinka olisi korvattu aivot äidinmaidolla ja kakalla niin mua kyllä kiinnostaa muidenkin ihmisten elo ja olo, vaikka tuntuu että oletuksena muuta luullaan. Jotenkin kurjaa jos sitä pitää ihan painottaa. "Hei voitaisko nähdä, lupaan jutella muustakin kuin lapsista?". Ei sen noin musta pitäisi mennä.

Ihmissuhteet on aina vaikea juttu ylläpitää. Mutta onhan ihmisen elämässä muitakin mullistavia juttuja kuin lapsen saanti. Opiskelu, parisuhteet, erot jne jne. Ei mulla ainakaan ole tullut mieleenkään jonkun erotessa vaikka että okei sä olet nyt sinkku, mä olen parisuhteessa, ei tässä enää oo meillä mitään juteltavaa. Ehkä tässä nyt taas vedetään kärjistettyä linjaa ja noita ei voi rinnastaa mutta _mä en vaan tajua_. Eikö se ole vaan rikkaus että on kavereita joilla on eri elämäntilanne? Ja hei kuinka moni voi rehellisesti sanoa että ei olisi joskus kypsynyt esim. kaverin jatkuvaan hehkutukseen uudesta poikakaverista, vaikka kuinka koitat kääntää juttua muualle niin aina se rakastunut kääntää ne jutut takaisin siihen tyyppiin. Ja eiköhän sitä silloinkin voi sanoa että hei, mä tiedän että se on ihana mut kuuntele nyt tää juttu. Eikä vaan lakata pitämästä yhteyttä jne.
Toki myönnän sen että nykyihmisen arki on niin hektistä että kaikkien kaverisuhteiden ylläpito on aika haasteellista ja helposti sitä sitten ehkä ottaa etäisyyttä ja tekee ne valinnat sen mukaan että ne ketkä on enempi sun kanssa samassa elämäntilanteessa on ne, joiden kanssa pitää yhteyttä. Mutta musta silti ainakin tuntuu että multa hajoaa pää jos olen tekemisissä vain lapsiperheiden kanssa. Ihan jokainen niistä on tärkeä ja rakas  ja arvostan mutta mä nyt vaan tarvitsen agendalle muutakin kuin puklua ja yövalvomista. Toki monen lapsellisen kanssa juttua riittää muustakin kuin niistä jälkeläisistä mutta ehkä saatte nyt kuitenkin kiinni siitä langasta mitä mä tarkoitan. leikkikää edes että tajusitte....
Musta on ihana kuunnella sinkkujen suhailuja yöelämässä ja lapsettomien pariskuntien lomaturinoita. En mä niitä aikoja kaipaa omalle kohdalleni mutta kyllä niitä musta silti on kiva kuunnella. Eikä mulla ole tarvetta keskeyttää niitä tarinoita ja alkaa väliin tunkemaan hassuja juttuja mitä mun lapset nyt on taas tehneet ja keksineet. Välillä kuitenkin tuntuu että sitten niitä mun juttuja ei jakseta kuunnella. Ei sitä sanota suoraan mutta se sanaton viestintä ja kehonkieli kyllä huutaa sen asian. Kurjaa.

Yksi lapseton, hyvin tärkeä ja rakas kaverini on suuressa viisaudessaan joskus sanonut kun tätä asiaa olen hänelle märissyt että niin se vaan menee että elämä joskus heittää ihmisiä matkasta pois ja osa pysyy mukana vaikka mikä olisi. Sen kummempaa selitystä tai filosofiaa ei hommaan vaan ole ja syitä ei löydy. Elämäntilanteet vaihtelee ja toisten kanssa ystävyys säilyy vaikka tulisi pitkiäkin taukoja yhteydenpidossa ja silti tuntuu ettei mitään taukoa olisi ollutkaan sitten kun taas ollaan jutuissa. Kenenkään pysyvyyteen ei saa kuitenkaan luottaa, kenenkään harteille ei pidä iskeä sitä painetta että "tuo pysyy kaverina koko elämän". Ja vaikka mä ton tiedän niin kurjalta se tuntuu ihan joka kerta kun eteen sattuu.
Koskaan ei voi tietää mitä matkan varrella eteen tulee, ja kuka siinä mukana sitä matkaa jatkaa.

Mua ihan oikeasti kismittää ja vaivaa tää homma niin paljon että olen nyt ihan omatoimisesti ottanut yhteyttä ihmisiin ja kysellyt kuulumisia ja penännyt näkemistä. Osan kanssa näkyy onnistuvan ja osan kanssa ei.

Ps. Kyllä taas kannatti valittaa, märistä, uikuttaa ja draamailla! Meidän keittiöremppa kutistui mittasuhteissa yhteen vaihdettuun patterinputkeen. Aikaa meni yksi iltapäivä. Ja löytyi muuten postipoika-syndroomaankin ihan uusi ulottuvuus; tottakai ovikello soi ja tullaan justiinsa sillon kun sulla on kahvi nenän edessä ja saisit juoda sen rauhassa kun vauva on nukkumassa

Pps. Meillä on miehen kanssa tänään salatreffit (vauva tulee mukaan). Karataan illalla johonkin pikaruokalaan. Kummallakin ihan järjetön roskaruoan himo!! Hurjaksi se on tämä parisuhde mennyt kun kumpikin oottaa tota ihan sukat pyörien!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?