sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Hiton hormonit!

Mä inhoan näitä hormonitujauksia! Nyt on muutaman päivän ollut lähellä että mä luovutan ja imetys saa olla tässä. En nyt kuitenkaan ole sitä lopettamassa koska se on kuitenkin helpoin, halvin ja paras mutta mieli välillä tekisi. Ei ole oma itsensä.

Eka oli tuossa yökylässä parhaan kaverinsa luona. Se on aivan ihana poika (ihan kaikista murrosikäisistä ei oikeasti voi sanoa noin, jos ne ei ole omia) ja olen tosi iloinen että mun lapsella on noin hyvä kaveri. Pojat on tosi samanoloisia ja oikeastaan samannäköisiäkin. Mutta tällä pojalla on tosi raskaita iskuja tapahtunut, paljon painolastia pienillä hartioilla. Ensin kuoli isä ja sitten isoveli. Pojat oli kavereita jo noiden tapahtuessa joten näitä juttuja on meilläkin pohdittu ja itketty. Tiedän että pojat on itkenyt niitä yhdessäkin. Ja vaikka noi onkin ihan kamalia juttuja niin musta on ihanaa että toisen ei ole tarvinnut niitä yksin itkeä vaan mun lapsi on ollu kaverina ja oikeasti myötäelänyt niin vahvasti mukana ja ollut surullinen toisen puolesta ja kokenut niin isosti empatiaa, että on itkenyt mukana. Ei ihan helppo homma pojalle, varsinkaan koulussa kun kaikki näkee.
Jostain syystä noi tapahtumat on olleet mulla mielessä viime päivinä tosi paljon, yöunia myöten. Ja musta tuntuu niin pahalta tuon perheen puolesta. Vaikka näistä on jo useampi vuosi aikaa. Ja paljon pahaa tapahtuu maailmassa lapsille mutta toi on jotenkin niin lähellä.
Ja musta tuntuu myös ihan erityisen pahalta sen perheen äidin puolesta. Ja vaikka elämä kantaa niin... no tuntuu vaan nyt jotenkin tosi pahalta.
Ja vaikka tietysti aina noi on tuntuneet ikäviltä ja surullisilta niin nyt huomaan että hormonit antaa sellaisen lisäpotkun ahdistukseen. Vähän niinkuin raskausaikana kun olin välillä tosi ahdistunut.

Nyt mä meikkaan silmät päähäni ja menen brunssille mahtavan naislauman kanssa. Joku tovi vierähtänyt siitä kun on viimeiksi oltu kaikki saman katon alla ja sillä välin on tapahtunut paljon. Kaksi meistä on saanut lapsen, yksi on mennyt naimisiin, yhdeltä kuoli äiti, yksi on aloittanut opiskelun ja yksi löytänyt elämänsä miehen. Aika hyvin siis tarjolla koko elämän kirjo. Vedenkestäviä tuotteita naamaan siis.

4 kommenttia:

  1. Mun 9v:llä on myös paras ystävä sellainen jolle ja jonka perheelle on sattunut paljon ikäviä asioita. Minusta oli ihanaa, kun tämän kaverin äiti soitti minulle kiittääkseen minua minujn pojastani <3!! Oli kehunut siis poikaa pojalle itselleenkin, mutta halusi erikseen kertoa minulle kuinka paljon hän arvostaa poikani ystävyyttä ja kuinka hyvää hänen mielestään meidän poika saa aikaan hänen pojassaan. Heidän poikansa on ollut alakuloinen ja sellainen poissaoleva, mutta äitinsä mukaan on kuin eri ihminen kun meidän poika on siellä tai kun ovat yhdessä. Minä tykkään myös kovasti tästä kaverista, joten se oli erityisen mukavaa kuulla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aaaawww :) Aika ihanaa, vaikka toki kurjaa että toisille käy kurjia

      Poista
  2. Voi, tulee niin paha mieli pienten poikien vuoksi, jotka ovat menettäneet jonkun läheisen, tai kaksikin läheistä.

    Ihanaa, että lapsesi on osannut olla ystävä vaikeinakin hetkinä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta on kanssa ihanaa että lapsi on osannut. Ehkä se lapsilta tulee jotenkin luontevammin? Koska itsestä välillä tuntuu että kun sattuu noita elämän ikävämpiä niin ei osaa sanoa oikein mitään, ainakaan oikein ja ei tiedä mitä tehdä.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?