maanantai 21. tammikuuta 2013

Maananpläääh!

Mä en ole mitenkään kovin musikaalinen tyyppi. Tykkään musiikista, meillä on satoja levyjä ja olen tuhlannut pienen omaisuuden keikkalippuihin ja festareihin. Mutta varsinaista musikaalisuutta mussa ei ole.

Kun Kaksikko oli pieniä, raahauduin vein kiltisti muiden äitien tapaan lapsiani muskariin. Ja mä koin joka ainoa kerta ne aivan helvetilisiksi. Mun ymmärrykseen ei vaan mene että mikä mielekkyys noissa on. Mä kyllä tykkään laulaa lapsilleni ja leikkiä vauvojen kanssa musiikkileikkejä ym mutta mun mielestä ei ole mielekästä tehdä näitä ryhmässä. Mulla oli niin idioottimainen olo siellä aina ja joka kerta mietin että mitä helvettiä mä täällä teen. Kuitenkin podin senverta isoa huonoa omaatuntoa siitä että Eka ei saa enää niin paljon huomiota kun Toka syntyi, vaikka on tosi pieni itsekin että kärräilin sitä kaiken maailman virikkeisiin, huolimatta siitä tuntuiko se musta järkevältä vai ei. Tokihan mun lapsille pitää olla samat eväät elämään kuin muillakin. Ja 10 vuotta sitten ei ollut niin hirveästi vaihtoehtoja mistä valita. Onneksi nykyään on! Mä olen valmis vauvajumppaan tai -uintiin tai mihin vaan mutta niihin piirissä pyörimisiin mua ei kyllä enää saa! En kyllä näe Kaksikossa mitään merkkejä siitä että ne olisi pienenä muskarissa käyneet. Veikkaan että ilmankin olisi pärjätty. Jännä mihin kaikkeen sitä äiti-syyllisyydessä alentuukaan.
En todellakaan dumaa koko muskari-konseptia mutta musta se vaan on oikeasti jotenkin surkuhupaisan säälittävää ja nimenomaan se vanhempien hyöriminen siellä. Varmasti jos haluaa etsiä niin löytyy paljonkin tutkimustulosta kuinka hyödyllistä ja kasvattavaa moinen on. Mutta nyt tällä kierroksella mä nostan oman mielenterveyteni ja arvokkuuteni korkeammalle.

Toinen mikä mua hieman on tässä ihmetyttänyt, ekalla kierroksella että nyt on sellainen epävarmuus. Toi ei ehkä nyt sanana ole se kuvaavin, mutta sellainen että ei luoteta niihin omiin ratkasuihin vanhempana ja tarvitaan ulkopuolisen hyväksyntä. Mun mielestä tuo on kuitenkin eri asia kuin konkreettinen avun etsiminen. Näitä blogeja kun tulee selailtua joskus paljonkin ja törmää kaikenlaiseen. Viime aikoina silmään on pistänyt sieltä täältä justiinsa toi epävarmuus. "Saatiin neuvolasta lupa kiinteisiin, neuvolassa sanoivat että on ok aloittaa lihat jne". Ensinnäkin neuvola on ihan mahtava juttu! Oli lapsia yksi tai kiljoona. Ja tiedän ja tiedostan senkin että kaikilla ei ole tukiverkostoa. Ja vanhemmuus ON vaikeaa.
Mutta mä en vaan ymmärrä että miten se neuvola osaa sanoa vanhempia paremmin mitä lapsi tarvitsee? Kun näkevät penskaa kerran kuussa. Jos vanhemmasta tuntuu että nyt tämä tämmöinen olisi meillä hyvä juttu niin mikä siinä sitten mättää? Jos nyt vaikka tuosta ruokapolitiikasta jauhetaan niin eri juttu toki on jos kasvussa on jotain feelua (tosin mulla olisi tarina jos toinen tästäkin, neuvola vs. äidinvaisto mutta jätetään toiseen kertaan) ja pelkkä maito ei riitä niin silloin neuvolasta osataan ihan oikeasti vinkkasta. Mutta ihan tosissaanko tarvitaan neuvolan siunaus jos kaikki on ok? Vanhemmat rakentaa kuukausia niin läheistä ja intensiivistä suhdetta muksuun että miten sitä ei uskalla ilman neuvolan aamenta? Teen itsekin paljon sitä että varmistelen neuvolan terkalta juttuja koska joskus se oma näkö ja herkkyys lasta kohtaan hämärtyy ja osa jutuista on ihan puhtaasti unohtunutkin tässä vuosien aikana mutta lupia ei tarvitse kysellä. Vaikka se vauvanhoito ei olekkaan täysin sisäänrakennettua niin kyllä ne vaistot sieltä heräilee ja vahvistuu kun niihin uskoo ja luottaa. Miten se on niin vaikeaa? Nyt en jaksa tätä edes syventää niin pitkälle että "jokainen vanhempi ei ole lapselle aina se paras vaihtoehto" koska se menee musta nyt liian kauas tästä alkuperäisestä. Tiedostan kyllä tuonkin.
Mutta mä en vaan tajua oikeasti että onko kyse siitä että vanhemmilla on niin suuri tarve saada ne kiinteät sinne mukaan (parempien öiden, uutta ja jännää tai ties minkä toivossa) että siksi tarvitaan lupa että kolmikuiselle voi tyrkätä sosetta ääntä kohti vai eikö vaan uskalleta luottaa? Sen sanon ihan suoraan että  parempien öiden toivossa on ihan turha aloitella kiinteitä. Saattaa se hetkittäin auttaa että vekara on muonitettu tuhdimmin mutta kokonaisuutena ei varmasti. Aina tulee joku muu syy mikä sotkee ne yöt. Ja uskallampa väittää senkin että se muksu kyllä ilmaisee sen herkkyytensä sitä kiinteää ruokaa kohtaan kun sen aika on. Toisilla lapsilla se aika varmasti paukkuu niiden neuvolan suositusten ulkopuolelle. Ja mun mielestä ihan hirveästi ei olla saavutettu mitään herkkyyskausia jos neuvolasta pitää hakea lupa jollekin asialle. Ei ne kersat paljon sieltä neuvolasta ime itseensä vinkkejä että koska olisi aika millekin.
Vai onko kyse ihan vain silkasta malttamattomuudesta? Ei millään malttaisi odottaa ja olisi jo niin kiva kokeilla että mistä mausta vauva tykkää ja mistä ei.
Vai painostaako yhteiskunta? Muut äidit? Se neuvola?
Mä en halua tuomita ketään tai kenenkään tapoja enkä tätä sellaisella hengellä kirjoittanut vaan ymmärtämättömyyttäni :)
En mä edes tiedä miksi tää mietityttää niin kovin. Ehkä mua harmittaa se että toi on musta niin merkkinä siitä että ollaan vieraannuttu liian kauas ja se sellainen biologinen yhteys ja kanava on hiljennetty. Tai ehkä mua vaan ärsyttää että on maanantai ja provosoidun kaikesta.

Ps. Katselin eilen Avalta Italialaiset mestarit-ohjelmaa ja mun tuli niiiin ikävä sinne! Tällä hetkellä mun sielunmaisema on kunnon italialainen mamma ja painunkin vääntämään perheelle Sopranos-pizzaa. Helvetin isotöinen mutta sen arvoinen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?