sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Mikä aika?

Oma aika.

Oksennampa Heitämpä minäkin lusikkani tähän soppaan. Ikuiseen lapsiperheiden paradoksiin ja loputtomaan oravanpyörään. Paikoin suurempaan ongelmaan kuin maailmanrauha.

Ensialkuun pakko todeta että mä en koe että ihan hirveen isoja voisin ulista koko asiasta. Mä kyllä saisin tuon Kumpparin puolesta ottaa itselleni enemmän aikaa. Saisin varmasti olla yön ylikin poissa ja se ei valittaisi. Se on mun valinta että en vielä pysty tai halua ja se on mun valinta että otan tällä hetkellä vanhempainillat, auton tankkauksen ja roskien viemisen omana aikana.

Ja täytyy myös painottaa että meillä on aika omatoimisesti tuo Puolisko hokannut myös sen että nyt ei ehkä ole se aika kun ihan hirveästi kannattaa niitä omia menoja tähän puskea. Että tämä vauva-aika ei nyt loppupeleissä niin pitkä ole ja se pikkutyyppi kasvaa ja arki helpottuu ja vaimoke piristyy ja aurinko paistaa ja sitä rataa. Pikemminkin sitä on saanut joskus vähän potkia et mene nyt!

Mutta.

Sitten on nämä harrastukset. Okei, ihan oikeasti liikunta on musta helkerin tärkeää jo ihan fyysisen terveyden kannalta. Meillä kummallakin jo pelkkä työ vaatii sen että siitä peruskunnosta pitää pitää huolta. Eikä mua rassaakkaan pätkän vertaa esim arki-iltaisin jos on tunnin, pari harrastamassa. Täällä on arkisin sellainen hulina ja huiske että arkipäivät menee tosi vauhdilla. Mutta tämä toinen Siipan harrasteista on sellainen että se syö vapaapäivistä joskus puolet, tai sitten kuten eilen, koko vapaapäivän. Ja kun pohjalla on 1,5 viikkoa flunssassa ollut vauva niin käy se pikkasen ottamaan henkeen ja hermoon. Ne Siipan vapaapäivät kun on myös niitä mun vapaapäiviä. Ja kun ne "vapaapäivät" myös monesti on jotain ihan muuta kuin vapaata olemista. Aina on jotain. Eikä siinä, ei se nyt lähtökohtaisesti aina maailmaa kaada jos nyt menee yksi vapaapäivä harrastuksen takia. Mutta sitten tulee näitä juttuja, kuten nyt vaikka ehkä sairastelut, jolloin on ehkä aika jees pysähtyä siihen hetkeen funtsimaan että kannattaakohan nyt mennä vai oisko parempi jäädä himaan auttamaan.

Sitten vähän vetää naamaa kramppiin myös se että kun asiasta vähän niinkuin ilmasee että tässä nyt rupeis vähän olemaan itse piipussa ja poikki että onko sinne pakko mennä niin asiaa lähdetään ratkomaan niin että mietitään että no jos tiputan sieltä arjesta sen nyrkkeilyn pois ja jos alkaisin tekemään vaikka lyhkäsempää työpäivää. Ja jos sitten vaikka ensi talvena jättäisin koko lajin harrastamatta. No voi sun saatana! Hirveen kiva muttakun puhun nyt tästä viikonlopusta ja tästä hetkestä ja siitä että nyt sairastetaan. Tarvi nyt kokonaan lapasia tiputtaa. Jännä homma miten on tonne pään kummallekin puolelle tollaset ulokkeet laitettu näemmä pelkästään koristeiksi.

Onhan se toisaalta kauhean imartelevaa että pidetään niin superihmisenä että lähtökohtaisesti jaksaa ja selviää mutta ihan mielelläni kyllä tietyissä tilanteissa luovun tuosta tittelistä. Ihan isosti en voi valittaa ton pätkäjätkän taudista koska on yöt nukkunut tosi hyvin mutta päivät on ollu sitten aika sirkusta. Mua väsyttää se päivien vaikeus, ei se että öisin ei saisi nukuttua. Nyt vielä sattui viikonloppu kun isot on isällään (ovat ihania ja rakkaita ja tärkeitä ja jadijadijaa mutta mä nyt satun olemaan ihminen joka ihan suoraan myöntää tarvitsevansa joskus vähän erillään oloa Kaksikosta ja vastavuoroisesti myös ne musta) ja kotona vähän toisenlainen rauha maassa. Ja on tilanteita kun oikeasti tuntuu kohtuuttoman paljolta että puolet vapaasta menee johonkin perkeleen harrastukseen. Jos mä luovun superihmisen tittelistäni niin saa sitten _se joku meillä asuva mies_ myös luopua siitä ajatuksesta että on siellä kentällä korvaamaton. varsinkin kun kyse on vitos-divarista.

Vaikka mua nyt ärsyttää vähän tämä oma puolusteleva tapa (enhän mä yksin ole vastuussa lasten hoidosta, eihän se niin mene että vain mä vastaan, varsinkin jos lapsi on sairaana. Niin miksi helvetissä tarvisi yhtään nöyristellä jos itsestä tuntuu että mä tarviin hei apua. Onhan tuota itsekin joutunut perumaan erinäisten syiden takia erinäisiä menoja eikä se ole ollut mikään big deal) tämän asian suhteen niin vielä enempi risoo se että itse ei saa kanssa sitä suutaan auki kuin vasta siinä vaiheessa kun  ollaan siinä kitarisat vilkkuen ja desibelit punasella-moodissa. Ja mua ärsii olla sellainen "et kyllä nyt mene"-nainen. Kun mä haluan että menee MUTTA jos on himassa joku tilanne päällä niin että edes mietittäisiin että onko se nyt parempi jäädä vai mennä. Onko se oikeasti niin vitun vaikeaa?

Mua myös vähän ihmetyttää ja mietityttää se että miksi se tuntuu olevan miehille niin vaikeaa perua noita juttujaan äkillisesti? Oli se syy nyt mikä tahansa. Sairas lapsi, hullu akka tai se että kahvi on päässyt loppumaan. Aina pitäisi tietää vähintään viikkoa ennen että AkeMakePerajaMä ehtii sitten reagoimaan. Poissaolon syyksi ei voi myöskään äkillisesti ilmoittaa murtunutta jalkaa, puhjennutta umpilisäkettä tai vaikka sitten saatana puuttuvaa raajaa, jos sitä ei ole voinut ilmoittaa ainakaan viikkoa etukäteen, muuten iskee vähintään paskahalvaus ja hyperventilaatio että oumaikaaaaad. Joskus tuntuu aika FC Venukselta.

Ja kiinnostuneille tiedoksi että homma meni niin että Siippa kävi pelaamassa yhden pelin ja oli sitten loppupäivän kotona. Pakotti mut päiväunille, pakkasi saunakassin valmiiksi ja käskytti yksin saunomaan ja buukkasi ajan jalkahierontaan. Koita tässä nyt sitten mököttää!

7 kommenttia:

  1. Mulla on kauhea morkkis kun mies ei oikeasti ehdi harrastaa. Toki sen opiskelua vois pitää vähän harrastuksena, kun siihen kuuluu viikossa useampi tunti itsenäistä askartelua, mutta silti.
    Ja morkkis kun ei itse ehdi harrastaa, koska tyhmä salikortti käy vaan ennen klo 16 ja Käyttis on viideltä kotona. Seliseli.

    Hyvin hämmensit soppaa! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja musta on ihan tyhmää että joutuu potemaan huonoa omaatuntoa, niin itsensä kuin miehenkin puolesta. Oikeasti eihän tämä ole lopullista, ne lapset kasvaa, MÄ TIEDÄN :D Ja musta on tyhmää että sitä itse on jotenkin ihan että no voivoi mitenhän se nyt jaksaa ja kun ei se ehdi ketään muita koskaan näkemään kuin meitä ja plaaplaa. No vittu en ehdi minäkään :D En vaan tajua miksi tässä nyt pitää ihan hattu kourassa olla sen kerran kun on olo että nyt et oikeasti mene, me tarvitaan sua himassa.
      Meillä mies myös opiskelee töiden ohella ja sen unohdinkin tästä nyt kokonaan :D

      Poista
  2. Meillä miehellä on kaksi työtä, oikea päivätyö ja sitten harrastus joka on kasvanut osittain työksi. Molemmat vaativat paaaljon aikaa, molemmista mies nauttii. En valita sanallakaan. JA sitten on yksi harrastus, 2x vkossa. Ja ihan sama juttu kuin teillä, joskus, hyvin harvoin pyydän, et josko ei tänään ja heti alkaa pohdinta, että kun "Mikko/Kalle/Matias"-soitti ja ehdin jo sanoa, että tulen. Johon minä, että soita ja sano, ettet pääse tänään kun meillä on minä/pojat/kaikki kipeänä. Kauhean vaikeaa tuntuu olevan, vaikka muutkin ovat suurin osa perheellisiä, et ei varmasti ole ainoa joka vastaavan pyynnön joskus saa... Ja meilläkin mies alkaa just pohtimaan suunnilleen koko lajin (jääkiekko) vaihtamista johonkin ihan muuhun tai jättämistä kokonaan... HUOH ;D

    VastaaPoista
  3. I hear you. Ylisuuret eleet on joku miesjuttu. Ja vähän kyllä mun juttu myös, huoh.

    Mutta tunnistan tarpeen olla olematta et-saa-mennä -nainen! Ja tuon viime hetken perumisen mahdottomuuden. Oltiin siellä hautajaisissa, mies vatsataudissa arkkua kantamassa. Pois ei voi jäädä. Se suunnitteli sanovansa kaikille, että sillä on ebola, pysykää loitolla. Huomautin, että kaikki varmasti kovasti arvostaa sen uhrausta tulla ebolaa sairastavana hautajaisiin.

    VastaaPoista
  4. nunju sinäpä sen sanoit, HUOH :D

    Liina mä osaan kanssa ton ylisuurehtimisen. Myönnän. Mutta se miesdraama on jotenkin.. no vitun ärsyttävää :D Kauheeta, ei sais nauraa tolle hautajaisjutulle mutta kyllä mua vähän hymyilytti :D

    VastaaPoista
  5. Mulla on kohtuullisen aktiivinen harrastajamies: ma- ja ti-iltaisin on treenit, minkä lisäksi hän toivoo pääsevänsä kuntosalille pari kertaa loppuviikosta. Usein nämä järjestyvät, mutta melkeinpä aina saan jonkun poikkipuolisen sanan, jos ehdotan siirtämistä tai vallan perumista.

    Olen huomannut, että tämä ärsyttää mua erityisesti siksi, että itse jätän omat menoni tosi helposti väliin, jos on takana huonosti nukuttu yö ja/tai kipeät lapset, niin sitten ajattelen, että "Noh, jos mä sit jään kotiin." Huomaan yleensä illan mittaan, että herne siellä nenässä taitaa olla, ei pitäisi omia menojaan kovin kevyin perustein jättää väliin.

    Virallisia uuden vuoden lupauksia en ole toitottanut, mutta terve itsekkyys on alkuvuoden teema mulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on sama ajattelutapa. Toisaalta nyt kun on vielä pieni vauva kuvioissa niin on pakkokin ajatella ja vähän koittaa ennakoida sitä väsymystä että jaksaako sitten jos käy itsensä uuvuttamassa. Vaikka joissain tilanteissa se liikkuminen voisi piristääkin. Ei ne lapset sen terveemmäksi tule, olen mä täällä kotona tai en mutta itestä tuntuisi ehkä vähän vähemmän että kannattelee noita seiniäkin pystyssä kaiken muun lisäksi.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?