keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Omat vanhemmat

Noniin tämäpä se on kanssa sellainen Pandoran lipas että mistähän tuota alottaisi..

Mä en oikein edes tiedä miksi tästä aiheesta kirjotan mutta jostain syystä tämä on kummitellut mielessä siitä lähtien kun Taikinanaama kirjoitti isäjutuista. Tämä on pitkään roikkunut työpöydällä ja oon sitä pyöritellyt ja kirjotellut ja miettinyt miksi kirjotan ja kirjottanut lisää ja huokaillut ja ähissyt ja tiesmitä. Mulla ei ole tarkoitus kirjoittaa tästä mitään tilityspaatosta vaikka se ehkä sellaiselta saattaa ensilukaisulta vaikuttaakin. En mä ole katkera tai vihainen. Mun silmissä tää teksti on jotenkin kauheen negatiivis-sävyinen mutta kaikesta editoinnista huolimatta en saa sitä toiseen muotoon. Ehkä ne suhteet omien vanhempien kanssa ei aina ole sellaisia että niitä saisi ilmaistua helposti.
Ja tämähän tulee taas tuttuun tapaan täysin sekavana mopelluksena.

Tuossa kun yritin opiskella lyhyessä ajassa pitkänmatkan oppimäärän teinin vanhemmaksi niin törmäsin hirveän monessa asiassa siihen että kehoitettiin miettimään miten omassa kodissa asia hoidettiin silloin kun oli itse teini. Piti ihan pysähtyä toteamaan että niin.... mitenkäs. Meidän perheessä useimmiten huudettiin ensin. Eikä kuunneltu.

Mä olen äitini ainoa lapsi. Ja kasvanut äidin kanssa. Vanhemmat erosi niin että mä olen ollut niin pieni etten muista isän meillä koskaan asuneenkaan.

Tiedän kyllä kuka on mun isä. Mutta se on isä vain nimellisesti, ollut aina. Myöntänyt ihan avoimesti että ei ole ollut valmis siihen hommaan vielä mun kanssa. Vietin muksuna sen luona aikaa satunnaisesti, en säännöllisesti. Mitä isommaksi tulin, sitä vähemmän nähtiin. Muistan että kun olin teini niin oli reilu vuoden pätkä että ei oltu yhteyksissä ollenkaan, ei edes soiteltu. Nykyään nähdään ehkä kerran tai korkeintaan kaksi vuodessa.
Isä yritti mun teini-iässä välillä jotain auktoriteettihommia mutta eihän siitä mitään tullut. Kun ei ollut siihenkään mennessä ollut siinä hommassa mukana niin ei sitä uskottavuutta oikein mun silmissä löytynyt. Mä yritin joskus teininäkin vielä saada isää jotenkin mukaan ja oisin siellä halunnut enemmän viettää aikaa mutta kun ei niin ei. Hankala noita juttuja on yksin rakentaa. Sitten jonain päivänä totesin vaan että vitut, olkoon. Omapa on menetyksensä, kyllä se sen joskus tajuaa, viimeistään kuolinvuoteella.
Mun lapset on isän ainoat lapsenlapset tällä hetkellä mutta ei se noita vaarin hommia oikein osaa sen ihmeemmin kuin isänkään. Näkee lapsenlapsia yhtä usein kun muakin ja silloin syytää niille rahaa.

Mun äiti (että isä) on sitä sukupolvea että pitää olla oma asunto ja velat maksetaan pois ja työtä tehdään vaikka henki menisi että ne velat saadaan pois. Siis tätä sodanjälkeen syntynyttä sukupolvea, viittä vaille suuria ikäluokkia.
Mä muistankin lapsuudesta lähinnä väsyneen äidin joka teki parhaimmillaan kolmeakin työtä samaan aikaan. Väsyneen, kiukkuisen, kärttyisen äidin. Äidin joka hoiti keskustelut huutamalla.
Kun luin noita teinijuttuja niin ne vinkit mitä siellä annettiin, oli isoksi osaksi sellaisia joita ei todellakaan meidän kodissa käytetty. En mä koe että äiti olisi sillä lailla ollut tukena ja läsnä. Kun se huusi aina niin paljon niin en mä sitten enää oikein halunnutkaan antaa sille mahdollisuutta olla tukena. Ja sillä oli niin monessa jutussa aina niin syyllistävä asenne että jotenkin sitä suojeli itseään ettei antanut aina edes mahdollisuutta sille ettei sitten itse joutuisi pettymään. Meillä yksinkertaisesti on ollut ihan aina älyttömän isot näkemyserot oikeastaan kaikessa. Ja mun äidillä on aina ollut vähän sellainen "hänen tapa, ainoa oikea tapa"-asenne kaikessa mikä saa mut sitten kahta enempi kulkemaan vastatuuleen. Ei pelkästään äidin kanssa vaan ihan kaikkialla. Työssä, koulussa jne. Asiat kun mun mielestä voi tehdä monella eri tapaa ja lopputulos on ihan yhtä oikea. Tiedän että äiti ei varmasti ole ollut aikanaan esim. kovin helppo työkaveri tämän piirteen takia.
Äidin ja tytärten välit ei ole helppoja. Ehkä mä siksi olen jollain tasolla tietoisestikin halunnut useamman lapsen ettei niistä kukaan joudu kohtaamaan ja kestämään mua yksin.

Me ollaan mun äidin kanssa aika ääripää-luonteet. Lisäksi, vaikka mun äiti ei mahdottoman vanha ole ollutkaan mut saadessaan, meillä on aikamoinen sukupolvien kuilu välissä. Me ei jotenkin ymmärretä toisiamme yhtään.
Kun itse tuli äidiksi ja lapset on kasvaneet niin tiedän itsekin sen miten vaikeaa on väsyneenä jaksaa lapsia. Ja kun on rahallisesti tiukkaa. Tosin näin jälkikäteen mä näen montakin seikkaa missä sitä rahaa olisi lauennut mun lapsuudessa kyllä niin että äidin ei olisi tarvinnut tehdä töitä niin paljon. Esim. mulla oli parikin kallista harrastusta lapsuudessa mitkä olisin halunnut lopettaa jo paljon aiemmin mutta äiti ei antanut.
Ylipäätänsä mulle on jäänyt mieleen se miten isoa roolia raha näytteli mun lapsuudessa. Kaikessa vedottiin aina rahaan. Ja kyse ei todellakaan ollut nyt mistään sellaisesta että mä en saanut mitä oisin halunnut. Vaan ihan muista jutuista. Ja mä muistan vaan sen et miten paljon vitutti kun aina ja kaikessa vedottiin rahaan. Kai sitä voisi valkosella valheella lapsille muitakin syitä keksiä?

en osaa olla mun vanhempien kanssa. En kummankaan seurassa. Jos on muitakin niin sitten menee mutta jos olen yksin niin mulla on jotenkin tosi vaivautunut olo. Mä olen ihan tietoisesti ottanut etäisyyttä kummankin kanssa jotta voin olla niin kuin mä haluan ja niinkuin mä olen mutta sitä etäisyyttä tuli otettua jossain vaiheessa niin aimoharppauksia että on vieraannuttu aika lailla. Isä on kyllä itsekin ollut tuossa isona osallisena että ei tunneta toisiamme mutta äidin kanssa homma on vain musta kiinni. Mutta en mä jotenkin ole osannut muutakaan, halusin niin selkeän pesäeron koska mulla ei ollut hyvä olla lapsuudenkodissa sitten kun en enää ollut lapsi. Kyllä mä tiedän että olen sinne aina tervetullut ja sieltä aina saisin apua mutta en koe sitä mielekkääksi vaihtoehdoksi.

Mun äiti on kyllä paljon pehmentynyt mummouduttuaan. Mutta en siltä ole esim koskaan kysynyt mitään kasvatusneuvoja tai -apuja koska.. no jotenkin mä en näe että se pystyisi mua auttamaan. Koska ne jutut mitä se mun kanssa käytti edustaa mulle jotenkin niin vahvaa nou-nouta että mä en tarvitse sellaisia neuvoja. Ne on enempi mulle sitä kategoriaa että miten EN halua toimia. Se saa kyllä toki olla mummi mun lapsille ja nähdä lapsenlapsia niin paljon kuin haluaa ja ottaa poikia hoitoon nii paljon kuin jaksaa ja miten pojat siellä haluaa käydä. Mutta mä en tykkää olla siellä samaan aikaan kuin pojatkin on. Mun äiti harrastaa niin paljon sitä että se kumoaa mun ratkasuja lasten edessä sekä puhuu päälle kun mä yritän jutella lasteni kanssa että siitä saadaan vaan ihan turha sota pystyyn. On saatukkin muutaman kerran. Toki lapsetkin tän huomaa ja se on niille tosi hämmentävä asia. Niin siksi musta paras ratkasu on se että kovin ihmeitä aikoja ei olla kaikki saman katon alla. Se ei vain toimi. Kotona on sitten kodin säännöt ja mummilla mummin säännöt. Ja niillä mennään nyt.

Mä kyllä ymmärrän mun äitiä. Ja niitä ratkasuja mitä se on tehnyt silloin kun oltiin kaksin. Ei oikeasti ole todellakaan ollut helppoa. Se on ollut vielä sitä aikaa kun yksinhuoltaja oli aika halveksittava juttu. Varsinkin kun se ei todellakaan ollut äidin valinta, isä ei äidille mikään kovin kiva puoliso ollut. Ja oikeasti koen myötätuntoa mun äitiä kohtaan. Ja että se on ylipäätään selvinnyt. Mutta on paljon juttuja missä se toimi tämmöisen tyypin kanssa, kuin mä olen, niin vähän nurinkurisesti. Mä olen joutunut itsenäistymään tosi aikaisin, sekin on kyllä paljon ollut olosuhteista eikä äidistä kiinni. Mutta sitten ne hetket ja jutut missä mulla olisi mahdollisuus olla se lapsi ja nuori niin meni kanssa niin että mä koin ja koen että äiti ei ollut äitinä niissä tilanteissa. Ei siinä, en todellakaan luule että tässä nyt ite voisi henkseleitä paukutella vanhempana ja että virheettömänä mentäisiin. Mutta melkein päivittäin tulee oikeasti juttuja omien lasten kanssa missä mietin että en perkele ainakaan toimi ja tee niinkuin oma äiti. Ja musta toi on vähän kurja homma. Että se äidin malli oikeasti tulee mulla jostain ihan muualta kuin omalta äidiltä.
Mä en todellakaan ole ollut teini sieltä helposta päästä ja todellakin tiesin kaikesta kaiken ja olen kyllä tarjonnut vastusta ihan riittävästi, aikuisenakin. Ja mun vanhemmat kuitenkin taitaa olla sitä ikäluokkaa, kenellä ei mitään teini-ikää edes annettu olla. Että siinä mielessä ehkä tämä onkin sellainen juttu mikä siirtyy tavallaan vähän niinkuin sykleissä ja pikkuhiljaa. Kun noita ikäkausia aletaan pikkuhiljaa ymmärtämään sukupolvi sukupolvelta ja ymmärretään miten pitäisi yrittää toimia.
Eikä silloin vertaistuki pelannut samalla tavalla kuin nykyään. Äiti on ensimmäistä sukupolvea siinä että suku ei ollutkaan enää siinä ihan hollilla auttamassa tai asunut pihapiirissä. Eikä silloin ollut sillä lailla mitään äitirinkejä tai vastaavia. Koti oli koti ja sen ovet oli suljettuna ja jutut pysyi siellä.

Mulla ei kuitenkaan ole olo että sen ihmeemmin haluaisin esimerkiksi alkaa äidin kanssa näitä asioita puhumaan selväksi. Ei mulla ole tarve syyllistää sitä ja tunnen sen ihmisen ja tiedän että se syyllistyisi, vaikka tämän asian selventäisi ja esittäisi miten. Ja kun ei se palvele mun mielestä nyt tässä tilanteessa ketään. Oikeasti näin on ihan hyvä, mutta joskus sitä vaan miettii että mikä voisi olla toisinkin. Tai millaista olisi jos olisi toisin. Se on mulle ihan ok että se nyt paikkailee lastenlasten kanssa niitä juttuja ja ne saa sitä mitä vaille mä jäin. Enkä mä tasan ainoa ole jolla on vaikea äitisuhde :) kyllähän näitä riittää.

Kuten aluksi sanoin niin mä en ole vihainen tai katkera, oikeasti. Vanhemmuus on maailman vaikein duuni. Ja kyllä mun lapsuudessa oikeasti oli tosi paljon kivaakin. Ja äiti teki paljon oikeinkin ja kivoja juttuja. Tämän ei todellakaan ollut tarkoitus olla mikään lapsuuteni oli paska-kirjoitus koska niin ei ollut. Ja mulla on kuitenkin aina ihan puhtaasti ollut olo että en ole aiheuttanut (isompia) pettymyksiä ja vaikka meidän äiskä ei olekkaan sellainen että se ääneen kehuisi (mikä ois sit just sitä mitä oisin sillon teininä kaivannut) niin on se kovasti yrittänyt sanattomasti viestiä.
Näitä juttuja näköjään vaan tulee funtsittua tämän oman vanhemmuuden edessä aina silloin tällöin ja näköjään enempi silloin kun on uusi vauva tai muuten vaan lasten kanssa sellasia tien risteyksiä kasvussa.

Aattelin että kun kirjotan ni mulle selvenisi vähän mutta en mä kyllä edelleenkään tiedä miksi tästä kirjoitin.

4 kommenttia:

  1. Kuulostaa surulliselta... ei niinkään mun mielestä negatiiviselta, sun puolelta. Mulla on tosi hyvät välit vanhempiini, mutta kasvatusneuvoja en minäkään äidiltäni hae, meillä on paremminkin kaverisuhde. Mun äiti on myös tuota "minun tapani on ainoa oikea tapa"-tyyppiä ja lisäksi kauhean vähään tyytyvä ihminen. Mun mielestä voi pyrkiä parempaan jos se kerta on mahdollista, äitini mielestä pitää tyytyä täsmälleen siihen mitä on saanut.

    VastaaPoista
  2. niin en mä tiedä... en mä ole nyt enää vuosiin surulliseksi kokenut ainakaan. Kaikkeen ei voi vaikuttaa :) sitä vaan joskus tosiaan funtsii että mitä jos asiat olisi toisin.

    VastaaPoista
  3. Luonnoksissa roikkumisen lisäksi tämä on varmaan pyörinyt takaraivossakin oman aikansa... Minullekin jäi vähän surullinen fiilis, mutta varmaan lukija peilaa tätä(kin) oman (äiti)kokemuksensa kautta. Suhde omaan äitiin ja oman äitiyden määrittäminen on ollut itselläkin paljon mielessä, ja vaikka nyt tulenkin oman äitini kanssa loistavasti juttuun, niin tuntuu kyllä pahalta, että valtaosa lapsen kanssa mieleen tulevista äitiajatuksista on luokkaa "tätä en kyllä tee niin kuin meidän äiti". :( Mutta jospa jokainen sukupolvi saisi edes osan edellisen tekemistä virheistä karsittua... Se positiivinen puoli tässä kuitenkin on, että eipähän ainakaan automaattisesti toisteta kaikkia mokia! :)

    VastaaPoista
  4. Mä en epäile hetkeäkään ettäkö omat lapset ei sitten joskus miettisi joissain tilanteissa että "no ei ainakaan niinkuin äiti teki". :D

    VastaaPoista

Mitä sullon syrämmellä?