perjantai 4. tammikuuta 2013

Parista suhteesta

Lähipiiristä ilmeni mahdollinen erouutinen. Lisäksi aloin lukemaan Elizabeth Gilbertin kirjaa Tahdonko - Kuinka päädyin naimisiin? (joka on tavallaan jatkis Eat, Pray, Lovelle) ja sitä myötä aloin mietiskelemään itsekin parisuhdetta ja siinä olemista.

Nuoresta (lapset aina sanoo että äiti et sä ole vanha ja väsynyt kun noita hoen joten mulla on pohjaa sanoa itseäni nuoreksi. Ja joojoo ei 32 ole oikeasti vanha. Mutta joskus sitä tuntee itsensä ihan metusalemiksi) iästä ja kahdesta tosi isosta lapsesta huolimatta mulla on takana useampi vakavaksi laskettava parisuhde. Tämä nykyinen on toivottavasti se pysyvä.

Sen ihmeemmin en ala erittelemään mitään suhteita erikseen koska en halua niihin yksityiskohtaisesti pureutua plus ne on jo entistä elämää plus en halua että henkilöitä tunnistetaan. Soperran siis kaiken sekavana sillisalaattina. Tämä ei myöskään ole mikään ohjeistus miten pitää ja mitä pitäisi. Vaan hölinää siitä mitä omalle kohdalle on sattunut.

Vaikka menneet on jätettykkin taakse niin tietysti jokainen suhde on ja tulee aina olemaan tuolla jossain muistilokerossa. Lasten lisäksi myös nuo suhteet ovat vaikuttaneet siihen millainen mä olen. Noiden suhteiden myötä en varmasti kumppanina ole se helpoin koska tiedän hyvin tarkasti mitä haluan ja mitä en halua. Mihin pystyn ja mihin en pysty. En pakota ketään miestä (tässä tapauksessa nyt siis Siippaa) tossun alle tai taipumaan mun tahtoon, se on miehen oma valinta jos haluaa elää mun kanssa, kaikkine hyvineen ja huonoineen. Mä en kuitenkaan enää ala huijaamaan ja kusettamaan ketään enkä varsinkaan itseäni siitä miten haluan tai voin elää. Toki kompromisseja vaaditaan mutta on olemassa juttuja missä mun mielestä ei tarvitse joustaa tai tehdä kompromisseja jos ei vaan pysty. Mä olen ne rajani hakenut ja kokeiluni elänyt ja tiedän mihin homma hahmottuu.
Vastavuoroisesti kun koen että en varmaan ole se helpoin henkilö kenen kanssa elää niin tiedostan kyllä myös tosi tarkkaan että sen toisenkin (Siippa) pitää samalla lailla pystyä sanomaan. En kuitenkaan lähde tivaamalla tivaamaan, jos toinen ei saa sanottua ääneen niin se on hänen valinta. Pääasia että kaikilla on hyvä ja on olo että se oma paikka on ja löytyy.

Vaikka tietyllä tapaa koen ja ehkä vähän ihmettelenkin ainakin paria suhdetta jossa olen ollut (miksi olen ollut, miten ikinä päädyttiin yhteen, miten ikinä edes yritettiin jne jne) niin en varsinaisesti kadu yhtäkään. Niin opettavaisia juttuja kaikesta kivusta ja särystä huolimatta niistä jäi. Yhdenkään kohdalla ei ole iskenyt kaipuu tai "vanha suola janottaa"-ilmiö. Kyllä ne tarinat kirjoitettiin niin loppuun kuin vain voi ja yritettiin viimeiseen asti, mitään ei jäänyt epäselväksi.

Useasta parisuhteesta huolimatta mä osaan olla mainiosti yksinkin. En ole läheisriippuvainen, päinvastoin! Mua ahdistaa jos sidotaan liikaa ja ollaan parisuhteessa. Mä tarvitsen ihan hitosti omaa tilaa suhteessakin. Ja omia juttuja. Parisuhteeseen olen jotenkin aina vaan ajautunut vaikka itsekseenkin on ollut hyvä. Siipan kanssa mietin hitsin pitkään että lähdenkö edes yrittämään ja siihen mietintävaiheeseen sattui sopivasti 4 viikon totaalinen erossaolo kun lomalla seikkailtiin kumpikin eripuolilla maailmaa. Se 4 viikkoa osoitti että kivempi olisi yhdessä. Ja että halutaan olla yhdessä.

Ja tuohon se musta koko homma perustuukin. Että halutaan olla yhdessä. Senverran olen kurjia kokenut että mä en usko että pelkkä rakkaus riittää. Vaaditaan niin paljon muutakin. Ja ihan eniten vaaditaan sitä yksinkertaista että haluan olla nimenomaisesti juuri tuon kanssa. Se on osittain valintakin. Toki sitä rakkauttakin tarvitaan. Ja isoa kiintymystä toiseen. Ja ne tunteet sen varmasti tekeekin isona osana että on se halu olla sen toisen kanssa. Mutta mä olen joskus menneisyydessä rakastanut ihan valtavasti ihmistä jota en pystynyt kuitenkaan arvostamaan tai kunnioittamaan yhtään ja johon en voinut luottaa. Eihän se toiminut.
Ja ehkä joskus ne tunteet voi hetkellisesti olla vähän hukassakin. Tai viilentyneinä. Jokatapauksessa jotenkin niin että ei aina ole se sellainen olo että hitto miten rakastankaan. Mutta vaikka olisikin vähän jääkausi päällä niin siitä huolimatta siellä olisi se olo että haluan olla yhdessä ja kyllä tää tästä.
Sitä halua olla toisen kanssa kysytään mun kokemuksen mukaan paljon useammin kuin sitä rakkauden paatosta. Mun luonteenlaadulla (kiivas, nollasta sataan, äkkipikainen) joskus päivittäin. Toinen ärsyttää joskus niin paljon että tekis mieli tiputtaa lapaset. Loppuenlopuksi kuitenkin niistä lapasista huolimatta haluan olla yhdessä. Ja pitää sen toisen joskus vähän ärsyttääkin. Sitten kun ei enää jaksa eikä kiinnosta ärtyä niin homma on aika pitkälti siinä. Mulle ei riitä vain ne lässynlässyn-tunteet. Kyllä toisen pitää herättää negatiivisiakin oloja ja niistä huolimatta musta pitää tuntua että haluan olla tuon kanssa. Sama homma sillä toisella.

En tykkää tapella ja riidellä mutta myönnän sitä harjoittavani ja joskus oikein haastan riitaa. Mä en osaa puhdistaa ilmaa muulla tavalla ja se on vain ja ainoastaan mun ongelma, heikko kohta mun luonteessa. Ja tiedän että se on epäreilua toista kohtaan. Joka on tietysti maailman huonoin riitelijä. Toisaalta koen sen hyvänä että tuossa on vähän sellainen jing ja jang-asetelma. Jos kumpikin haastaisi jatkuvasti niin meillä ei varmaan muuta kuin riideltäisi. Nytkun se on vain mun ongelma niin homma rajoittuu muutamaan kertaan vuoteen. Ja kun ne hommat on saanut riideltyä (ja pahoitettua sen toisen mielen :( ) niin ihan tosissaan huomaa että kyllä, tuo on se kenen kanssa haluaa elää. Ja mä kyllä koitan jatkuvasti kehittyä ihmisenä, että en olisi niin epäreilu riitakumppani. Esim. säännöllinen liikunta on mulle ennenkaikkea korvienväli-hoitoa. Se fyysinen jaksaminen tulee vasta toisella sijalla. Mä olen paljon mukavampi ihminen kun liikun ja otan sille aikaa. Ja nyt on tullut todettua että alkaa olla se aika kun se liikunta otetaan mukaan arkeen. Liikaa typerää kiukuttelua multa joka vaan harmittaa ja sitten monta päivää jurmutetaan asioista jotka ei ole sen arvoisia.

Ja ei, meillä ei ole mitään kriisiä tai lusikat menossa jakoon :) Kunhan höpötän. Ja kunhan mietityttää nyt kun se ero ja eroaminen näyttää ajankohtaiselta niin lähellä. Ei ole helppo homma lasten kanssa. Mikään avio(tai muukaan)liitto ei sido sua aikuiseen ihmiseen niin vahvasti kuin yhteiset lapset.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?