perjantai 4. tammikuuta 2013

Perhepaletti

Meillä keskustellaan aina silloin tällöin enempi vähempi neljännestä lapsesta. Kovin vakavaa keskustelua ei todellakaan olla aiheesta vielä käyty, Kolkki on niin pieni vielä ja moni muukin asia sellasessa vaiheessa että siihen vakavaan keskusteluun ei olla vielä valmiita.

Aikanaan kun sain Ekan niin ehdin täyttämään 20 juuri ennen pojan syntymää. En nyt ollut teiniäiti mutta hitsin nuori kuitenkin. Tokan syntyessä olin "jo" 21. Kumpikin poika oli hyvin toivottuja ja odotettuja. Kukaan ei koskaan edes kysynyt tai kyseenalaistanut tätä. Itse en ole omaa ikää äitinä sen suuremmin koskaan miettinyt, omalla kohdalla se numeraalinen ikä ei ole ollut se vaikuttava asia äitihommiin. Siihen on kasvanut ja lapset on kasvattaneet mua enemmän kuin mä niitä koskaan.

Me oltiin Siipan kanssa aika pitkään sillä ololla että ei edes hankita yhteisiä lapsia. Ja mä olin ennen Siippaa vahvasti sitä mieltä että ne jo olemassa olevat 2 riittää, kiitos. Ei käynyt mielessäkään että enää ikinä alottaisi sen tien ihan alusta. Mutta joskus sitä tulee vastaan asioita mitkä muuttaa näkökantoja. Ja onneksi ihmisellä (ainakin naisilla) on oikeus muuttaa mieltään.

Pikaisella laskutoimituksella voi huomata että Kolkin syntyessä olin 31. Ekalla neuvolalääkärikäynnillä se lekuri kysyi multa että oliko vahinko :D Mä törmäilen omassa työssä vähän väliä jos minkätyyppisiin terv.huollon ammattilaisiin ja sillä alalla kyllä löytyy jos jonkinlaista. Ihan pienestä en osaa loukkaantua ja tuokin tuli otettua ihan huumorilla. Silti siinä tuli kyllä melko iso jauhot suuhun-hetki. Mä kuvittelin nyt tämän ikäisenä olevani enempi siinä keskiverto-synnyttäjän ikähaarukassa kuin silloin ekalla kierroksella. Jos mulla olisi vaikka ihan pieni vauva niin ymmärtäisin ehkä tuon "oliko vahinko"-heiton. Mutta että 31-vuotiaalta, jolla on 2 kouluikäistä, vakityö, vakituinen parisuhde? Puitteet ihan toiset kuin silloin ekalla kierroksella.
Tosin ehkä se onkin juuri se mikä sen ajatuksen tohtorinnan päässä herätti. Että kun nyt oltiin jo näin hyvillä kantamilla niin mitenkäs sitä nyt pieniin päin? Että uusiksi koko homma. Toisaalta miksi ei?

Mulla on suurimman osan mun täysi-ikäisestä ajasta ollut lapsia. Sitä on sitten eletty siinä niiden kanssa ja niiden ohella se mitä pystytään. Sitä sellaista elämää mitä nyt minkäkin ikäiseltä odotetaan. Olen päässyt käymään baarissa, festareilla, ulkomailla, opiskelemaan. Aikuisten juttuja on tehty ilman lapsia ja osa jutuista sitten muunneltu lapsiystävällisiksi. En osaa ajatella että mikä olisi toisin jos Kaksikko olisikin syntynyt vaikka 5 vuotta myöhemmin. Enkä kyllä koe tarpeelliseksikaan ajatella noin.

Kolmas laittoi tietenkin koko perheen dynamiikan uusiksi. Kuten Siipankin ilmaantuminen kuvioihan aikanaan. Mutta niin käy aina kun perhe kasvaa. Ja sama käy aikanaan kun tätä väkeä alkaa lentämään pesästä pois.
Jo raskausajasta lähtien mietin että vaikka mä olen se jota vauva ekan vuoden eniten sitoo, niin mä olen se jonka elämään se loppupeleissä vähiten vaikuttaa. Ja niin se on mennytkin. Kolmas on Siipan eka oma lapsi joten sillä on ollut se hyppy vanhemmuuteen. Toki se on ilman Kolmostakin se perheen toinen aikuinen mutta Kaksikolla on jo isä ja Siippa se ei ole. Siippa on nimenomaan _perheen toinen aikuinen_. Kolmannen myötä tuli varsinaisesti se vanhemmuus.
Kaksikko taas on joutunut opettelemaan siihen että perheessä on joku noin pieni. Tokalle muutos on ollut isompi koska nyt se ei enää olekkaan se pienin.
Kuitenkin jokainen löysi tosi pian taas sen oman paikkansa vaikka väki kasvoi ja nyt on niinkuin oltaisiin aina oltu tällä kokoonpanolla. Ei se vauva enää saa tätä palettia niin sekaisin ja elämää ympäri kuin silloin esikoisen kohdalla. Ne hommat on jo silloin opeteltu. Toki Siipalle tuli ehkä hieman uutena mutta toisaalta on hänkin joutunut tässä meidän kanssa sen jo opettelemaan että lasten ehdoilla mennään. Toki vauva vaatii vielä enemmän kuin kouluikäiset mutta uskoisin silti että ei se muutos Siipallekkaan ollut niin iso kun niitä lapsia jo tässä oli. Ja se paino asioissa ja elämässä oli lasten sanelemaa. Siihenhän se Kolmas mukaan muljahti :)

Muutama kaverikin on ihmetellyt että mitenkäs tuota nyt noin että vauvaa maailmaan ja kaikki taas alusta. Rehellisesti sanottuna, olen mä miettinyt että jos nyt saisin ensimmäisen lapseni niin olisi ehkä paljon kamalampaa sen kaiken muutoksen kanssa kuin silloin 12 vuotta sitten. Tai sitten ei. Mutta siltä musta tuntuu jos pitää jotain ajatusleikkiä yrittää. Silloin 20-vuotiaana oli jotenkin helppoa luopua tietyistä jutuista, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin. Ei sitä ajatellut että siinä nyt varsinaisesti olisi luopumassa mistään kun ei ollut ihmeemmin mitään ehtinyt saavuttaakkaan. Siinä vaan muuteltiin jutut niin että lapsi on kuvioissa. Persoonakysymyksiä nämä taitaa pitkälti olla.
Tosin en mä ainokainen kaveripiirissä ole, on siellä muitakin kolmansia saaneita jotka meinasivat kahden jälkeen että juu ei kiitos enää siihen junaan lippua. Että ei kyllä todellakaan mitään kolmatta! Ja nyt on vauva ja neljännestä haaveillaan :) Hyvä junahan tämä on!

Musta nää ikäerot on olleet ainakin tän parin ekan kuukauden kokemuksen jälkeen vaan ihan mahtavia! Silloin aikanaan kun Kaksikko syntyi ja oli pieniä niin se pieni ikäero oli ihan mahtava juttu. Mutta en tiedä olisiko musta siihen nyt uudestaan. Mutta nytkun tässä on ihan selkeä väli ollut ja Kaksikko on jo koulussa niin vauva on ihan mahtava homma. Näin tän pitikin mennä. Ei ole kertaakaan ollut olo että "voi perse tää kaikki alkaa alusta". No eihän ala, kyllä se meidän elämä jatkuu ihan samanlaisena kuin ennenkin. Sen alkudynamiikan jälkeen. Nyt meitä on vain yksi enemmän. Yksi joka on ihan hurjan tervetullut ja rakas tässä kokonaisuudessa.



2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoisia pohdintoja! Ja hei hyvä että uskalsit lähteä kolmannelle kierrokselle! :)

    (Multa kysyi ekan kohdalla moni että "oliko iloinen yllätys?", ja vieläkin useampi että "nyt kai te menette naimisiin?". Ja joo, huumorintaju riitti noihin ihan hyvin).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hei kiva jos tästä jotain selkoa sai :) Ei se missään vaiheessa tuntunut siltä että olisi uskalluksesta niinkään kiinni vaan puhtaasti halusta. Nyt jälkikäteen mietittynä ei ehkä ihmekkään että oli monta vuotta olo että ei enää lapsia kun oli monta vuotta lasten kanssa kotona ja lapset pienellä ikäerolla. Ja pienten kanssa se elämän piiri on väkisinkin aika pieni ja niin pitääkin olla. Sitten kun ne pienet kasvaa niin se piirikin taas suurenee ja tulee muitakin piirejä siihen rinnalle :)
      Kyllä mä sen toisaalta ymmärrän että perheessä missä eletään uhmakautta ym. niin ehkä vähän ihmetellään että miksi alkaa kaiken uudestaan alusta vauvan kanssa. Mutta ainahan lapsella on joku ikäkausi meneillään, se mihinkään uhmaan jää. Osa niistä on sellaisia seesteisiä ja osa sitten todellakaan ei ole :D Niinä seesteisinä aikoina vedetään taas ihan muksujen kuherruskuukautta ja sitten kamalimpina aikoina lasketaan hetkiä kun ne on 18 ja vastuussa itse itsestään :D Vauvoina ne pysyy silti aina!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?