sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Surffailua äitihommissa

Viikko viikolta tulee enempi ja enempi selväksi miten isolla ikäerolla meillä on lapsia. Mä koen sen silti edelleen enempi kivana mutta on tässä haastetta. Pienin kun tarvii lähinnä perushoitoa ja läheisyyttä. Isompien kanssa taas perushoitoa ei ole oikeastaan yhtään ja läheisyyden tarvekkin pitää osata haistaa. Koska tulee signaalia ja ruumiinkielen morsetusta et nyt hei mutsi, halaa ja oo vaan lähellä. Ja ne viestit ei todellakaan useimmiten ole mitenkään helposti tulkittavia. Onneksi kumpikin iso tulee itsekkin lähelle ja halimaan vielä. Kaikille mä olen sama äiti mutta se varsinainen äidin rooli vaihtelee jokaisen lapsen kohdalla tällä hetkellä aika radikaalisti. Mä vaan koitan jotenkin surffailla ja lutvia sitten noissa tilanteissa. Ja koittaa saada tosta henkisestä viittomakielestä (mihin ei ole olemassa sanakirjaa eikä tulkkiakaan aina löydy) jotain selvää.

Eka on kuudennella luokalla. Pahin teini-ikä ei ole vielä päällä mutta kyllä se jo teini on. Toka on neljännellä ja lutvii jossain esiteinin rajalla missä näkyy vielä häivähdys lasta.

Mä vietin eilisen päivän surffaillen ja opiskellen miten olla teinin äiti. Mä en usko mihinkään kasvatusoppaisiin mutta oikeasti Kaksikko on sellaisella vaiheessa nyt että tukea kaipaan. Teinit on mulle ihan vierasta työsarkaa. Mä en osaa! Ja tarviin apua.

Luotin taas ensi alkuun MLL:n vanhempainnettiin joka saa mun henkisen hyperventiloinnin nykyään aina rauhoittumaan. Sieltä irtosikin paljon käypiä vinkkejä. Ja bongasin paljon juttuja mitä teen ihan väärin ja epäreilusti.
Paljon oli juttuja mitä ei meillä esiinny (vielä) mutta noihin mitkä nyt askarruttaa niin löytyi vinkkejä ja apua. Isona apuna toki myös Siippa. Tää on vielä oikeasti jotenkin niin superhassua että mä olen ollut melko kamala teini ja Siippakin osannut aiheuttaa huolta ihan riittävästi omille vanhemmilleen ja nyt me kaksi entistä kauhua yritetään kasvattaa noita omiamme jotensakkin kutensakkin täyspäisinä maailmalle. Oikeasti nyt ehkä viimeisen vuoden aikana ekaa kertaa mä olen kokenut vanhemmuuden välillä pelottavaksi ja sellaiseksi että mä en riitä. Sorrun noiden isojen kanssa jatkuvasti kiristämään. "Nyt jos et sitä ja sitä niin et varmasti saa/mene/voi sitä ja sitä". Käytän omaa vanhemmuuttani ja isomman asemaani ihan väärin. Lyttään ja lyserrän ihan koko ajan. Tuntuu ihan kamalalta.

Juteltiin eilen Ekan kanssa pitkään. Todettiin kumpikin että kasvaminen on vaikeaa. Ekan kasvu nuoreksi ja mun kasvu vanhempana. Sanoin että kyllä meillä saa riidellä ja Eka vastasi että ei tykkää riidellä kun aina rankaistaan. Tuntui aika puukkona. Ja ihan ansaitusti tuntuikin. Mä tiedän sen että en välttämättä pysty olemaan kaikissa tilanteissa raivoamatta mutta sen otan nyt ihan tietoiseksi tavoitteeksi että mä en aina ekana rankaise. Jos mä jatkuvasti aloitan noi hommien setvimiset sillä että tiputtelen rankkuja kuin apteekin hyllyltä niin tää peli on täysin menetetty. Ei toimi todellakaan ja toi on epäreilua. Ensin jutellaan ja kuunnellaan myös sen toisen osapuolen jutut ja sitten mietitään niitä rangaistuksia. Ja mikä edes on rangaistuksen arvoista? Kun sen pitääkin hakea niitä rajoja. Eka toimii just niinkuin sen pitääkin kasvaessa. Ymmärrä nyt hyvä äiti se.

Meillä ei ole vielä sitä vaihetta että muksut häpeäisi mua. MLL:n mukaan sekin voi kuulua tähän kuvioon. Homma johtuu nuoren omasta epävarmuudesta itseään kohtaan. Nuoren duuni on irrottautua vanhemmistaan ja vanhemmasta jonka kokee ärsyttäväksi ja hävettäväksi on helpompi irrottautua. Turvalliseen vanhempaan on helpompi peilata itsessään olevia pienuuden tunteita ja tarkastella niitä sitä kautta. Ei jumalauta mikä duuni tämä on!
Samaten mua on välillä ihmetyttänyt Ekan tunnekylmät hetket ja suhtautuminen. Mihin on hävinnyt se maailman sydämellisin poika joka huomioi aina kaikki? MLL antoi vastauksen tähänkin. Nuoren mieli vetää sellaista tunnemyrskyä että empatiaan ei aina riitä rahkeet.

Aika pysäyttävänä toimi teksti "Suhde äitiin on pojan ensimmäinen suhde naiseen. Äidin kanssa poika saa kokemuksen siitä, millaista elämä naisen kanssa voi olla." Just. Eli mun lasten ensimmäinen kuva naiseudesta ja naisesta on neuroottinen raivotar. Onnea vaan tulevat kumppanit!

Onneksi bongasin paljon juttuja ja asioita missä meillä toimitaan ihan oikeinkin. Ja paljon on ihan oikeasti juttuja mitkä selvittää ihan maalaisjärjelläkin. Mutta on oikeasti aika haaste yrittää toimia ihmisen kanssa jonka mielialat seilaa äärilaidasta toiseen muutamassa minuutissa. Ei tuossa hösellyksessä pysy perässä! Ja se on oikeasti haaste että et lähde itse siihen mukaan. Olet se turvallinen aikuinen. Ja mä koen sen omalla kohdalla haasteeksi että nämä mun äitiroolit on tällä hetkellä niin erilaisia. Muutaman minuutin sisällä hypit ravintolasta likasangoksi ja taas takaisin vaipanvaihtajasta kuuntelijaksi.

Oikeastaan koko homman pääpointti minkä MLL tarjosi oli se että vanhemman rooli on vain kestää. Loukkaavaa käytöstä ei tarvitse hyväksyä mutta on itse oltava tarpeeksi vahva ja vain kestettävä. No voi saatana.... onhan se kyllä oikeasti just noin. Mutta tuntuuhan toi nyt vähän perseilyltä. Välillä säälittää Eka joka joutuu olemaan se mun harjoituskappale näissä jutuissa. Veljensä tulevat taatusti pääsemään helpommalla, vaikka eri persoonia ovatkin. On tää taas varsinainen korkeakoulu mistä ei ikinä valmistu.

Nyt mä menen tekemään ison satsin pullaa. Pulla auttaa aina kaikkeen.

4 kommenttia:

  1. Aika pysäyttävä tuo, että suhde äitiin on tosiaan pojan ensimmäinen suhde naiseen ja niinhän se on. Toisaalta jos selviää minusta selviää melkein kenestä tahansa ;D
    No ei, pidän itseäni kohtuu keskivertona äitinä, jolla kuitenkin on paljon parannettavaa... Haluaisin kovasti olla jaksavampi ja huomioivampi äitinä.

    VastaaPoista
  2. Blogissani on sinulle haaste jos haluat :)

    VastaaPoista
  3. No sanoppa muuta, pysäyttävää todellakin :D Siipan mutsi on ollut niin mun vastakohta (muistan itsekkin henkilön omasta lapsuudesta kun olin siellä hoidossa joskus 25 vuotta sitten..) että aika opettelua silläkin. Ja muksut oppii vierestä miten toimia tai ei toimia :D
    Musta on toisaalta hyvä vaan ettei vanhemmuudessakaan ole koskaan valmis. Tietysti sitä toivoo ettei noita nyt ainakaan kovin lopullisesti traumatisoi mutta musta on hyvä että näkevät sitä keskeneräisyyttäkin ja sitä että itekkin mokaa. Ja osaa myöntää sen että mokaa. Ja pyytää sitä anteeksi. Olis kamalaa olla ihan täydellinen. Tosin tää keskeneräisyys on pelottavaakin. Mut "hyvällä" tavalla.

    VastaaPoista

Mitä sullon syrämmellä?