maanantai 7. tammikuuta 2013

Yläkoulu

Tuossa ennen joululomia Eka kiikutti kotiin lehtisen joka kulkee nimellä "Kuudesluokkalaisen Opas - Tietoa 7.luokalle siirtymisestä". Voihan Plääh! Onks pakko jos ei haluu?

Voin kertoa että yläasteelle siirtyminen tuntuu mammasta miljoonasti ahdistavammalta kuin aikanaan koulunaloitus ekalla luokalla. Se pelko ja huoli oli pientä tähän verrattuna.

Ekaluokkalaiset on kuitenkin tosi pieniä kaikkien muiden silmissä ja ne herättää isommissa oppilaissa enempi sellaista suojelunhalua. Suloisia kun ne on vielä vähän eksyneitä ja hukassa ekoina päivinä. Fyysisesti tosi paljon pienempikokoisia. Ne pelot ja huolet vanhemmalla ekaluokkalaisesta on ehkä enempi sitä että osaako lapsia kulkea kouluun ja sieltä kotiin, pärjääkö jos joutuu olemaan kotona osan päivästä yksin jne. Tai ainakin mulla oli. Seiskaluokkalaiset taas on potentiaalisia kiusaamisen kohteita, meininki yläkoulussa on ihan toisenlaista kuin ala-asteella. Silloin ei enää todennäköisesti parane näyttää sitä jos olet vähän hukassa ja eksynyt.

Voi olla että tää nyt on turhaa yleistystäkin. Mutta jokaiseen kouluun, väittäisin jopa että jokaiseen luokkaan mahtuu niitä mätämunia. On tosi hankala oikeasti pitää se oma sielunmaisema jotenkin avarana ja sellaisena "no sillä on itsellä nyt niin paha olla ja siksi se käyttäytyy noin" jos oma lapsi kokee vääryyttä jonkun sellaisen mätämunan taholta. Vittu ei ole mitään oikeutta perseillä jos on itsellä paha olo! Ja mun maailmankatsomuksella on jossain helvetin pahasti jotain vialla jos paha olo oikeuttaa mihin vaan. Samaten nämä "kiusaajiakin on kiusattu" hommat saa välillä näkemään punaista. No pitäisiköhän siihen oravanpyörään sitten kenties puuttua ja se ketju katkaista? Musta tuntuu että tässä maassa ymmärretään joskus vähän liikaa. Ei se ole silloin enää empatiaa. Toki ihan varmasti osa kiusaajista ja perseilijöistä tulee esim huonoista perheoloista mutta musta se on väärä viesti mikä annetaan jos sen piikkiin aina laitetaan. Lapset on toki lapsia mutta jossain vaiheessa ihmisen on alettava ottamaan itse vastuu omista toimistaan ja omasta käytöksestään, huolimatta siitä mistä tulee. Tiettyyn pisteeseen voi juttuja laittaa paskan lapsuuden piikkiin mutta ei kaikkea. Ja ainakin nyt mitä noita omien mukuloiden kavereita kattelee niin ne potentiaalisimmat kiusaajat ja paskapäät (sori vaan mutta ei kaikki lapset oo kivoja) tulee kyllä jostain ihan muualta kuin ns. ongelmaperheistä.

Meillä ei olla mihinkään mahdottomiin kiusaamistilanteisiin törmätty. Ne harvat kerrat kun jotain on ollu niin lapsi on otettu tosissaan ja juteltu että mikä auttaisi. Joskus on helpottanut jo se että lapsi saa kertoa sen pahan mielensä ja joskus on otettu yhteyttä ihan kouluun asti. Vaihtelevaa musta se että olenko ollut "tyytyväinen" koulun pään reagointiin. Musta kun kiusaamiselle ei koskaan ole mitään oikeuttavaa syytä eikä sitä koskaan voi puolustella.
Yhtälailla on myös meidän jannujen kiusaamiseen puututtu. Mitään isompaa ei ole mun korviin kantautunut mutta niihin pieniinkin on puututtu. Kuka sen nyt edes oikeasti voi määrittää mikä on se raja mihin pitää puuttua ja mihin ei? Mä olen herkästi puuttunut pieniinkin sillä idealla että vaikka sun mielestä se ei ole kiusaamista niin toisesta se voi tuntua siltä. Ja ylipäätään koittanut hyräillä mantraa "tee niinkuin toivoisit itsellesi tehtävän". Aina ne ei ehkä edes tunnu tajuavan että missä se raja menee, se on niin häilyvä. Ja vaikka sitä empatiaa löytyy niin jatkuvasti siihen kasvetaan, ei sitä ole kenelläkään syntyessä.

Eka on meillä tosi herkkäluonteinen ja kiltti, ihana hippiäislapsi. Toivoo rauhaa ja rakkautta kaikille. Haluaisi että kaikki tulisi toimeen keskenään ja kaikilla olisi kivaa ja hyvä olla. Millä mä saan pidettyä ettei se siellä yläkoulussa kyynisty liikaa ja noi piirteet siltä vaan häipyy pois? Musta pitää saada olla oma itsensä mutta sitten yhtälailla se on tietyllä lailla, tietyissä tilanteissa myös tilannetajua että ehkä ei tuo esiin ihan kaikkea. Paskaa että niin joutuu tekemään mutta sellanen tämä nykymaailma mun silmin on. Itsesuojelua. Mutta millä sen saat sille kasvavalle ja kehittyvälle mielelle, vasta muodostuvalle identiteetille, ei enää lapselle mutta ei vielä aikuisellekkaan esitettyä niin että hei ole oma ihana itsesi mutta haistele vähän niitä tilanteita ja tyyppejä että missä kannattaa ehkä olla vähän taka-alalla.
Kummallakin sällillä on ihailtavan korkea kyky empatiaan mutta säilyykö se? Niin raadollisia juttuja kuulee teinien maailmasta että millä sitä saat ympättyä noille voimaa olla omanlaisiaan ja halutessaan erilaisia? Oikeasti tää duuni on paikoin niin perseestä...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?