torstai 28. helmikuuta 2013

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Hei me yrjötään taas!

ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ.

Vittuperkelesaatana.

Toka alkoi yrjömään yöllä. Ja sitähän tuli ja tuli.

Kolmas sai eilen rotarokotteen ja kätisee nyt vaan. Tai on se nyt välillä hyväntuulinenkin mut uni ei tuu. Ja edes kantoreppu ei auta, mikä on meillä ihan ennenkuulumatonta. Ei nukahtamiseen eikä rauhoittumiseen. Nyt kun Toka on himassa niin en kehtaa tehdä sitä mitä tekisin jos oltais Kolmosen kanssa kaksin kotona... nimittäin iskisin ipodin täysille ja kävelisin vauva sylissä ympäri kämppää. Kaksikko ei ymmärrä yhtään sitä että mua välillä vähän risoo toi itku. Niiltä riittää vauvalle sympatiaa ihan kaikkiin itkuihin mutta sitä ne ei ymmärrä että muhun joskus koskee se itku. Ja kun ei sitä vauvaa saa mutelle niin musalla saa edes osan siitä mölystä pois. Mutta Kaksikkohan kääntää asian niin että ai eksä rakasta sitä. Joopa..... voipi olla että vika rotarokote jää ottamatta. Josko kahdesta saisi edes vähän suojaa. Ja nyt on kenenkään kotipsykologin aivan vitun turha kääntää hommaa niin että aijaa toi ei rokota lasta koska se ei kestä sitä että se itkee. Niin en sanonut.

Mä olen ihan superpaska sairaiden lasten kanssa (näissä tilanteissa herää aina kysymys tuosta ammatinvalinnasta että onkohan se nyt osunut ihan kohilleen..). Ihan tositosi huono. Riittää empatiaa mutta jaksua ei. Siippa siivosi yrjöt yöllä ja mä pyörin ympyrää vieressä.
Normitilanteissa mä jaksan ihan tosi hyvin itkut ja muut, ei kolmannen vauvan kanssa tunnu oikeesti paikoin enää missään kun sen tietää ihan toisin miten lyhkänen aika tää vauva-vaihe on. Sitä vaan toteaa ihan kivuitta että okei nyt se itkee ja mä lohdutan ja se joko auttaa tai sitten ei, pääasia että se vauva siinä hokaa että mä olen tässä lähellä. Muttakun siihen lisätään päälle se aspekti että nyt ollaan kipeänä niin mun korvien välissä tapahtuu jotain selittämätöntä ja se on aivan sama monesko lapsi siinä on. Kun se itku alkaa niin jotenkin mä visioin heti että noniin kuinka kauan se itkee ja rauhottuuko se tästä ikinä ja kauankohan tää tauti kestää ja kauan tässä ollaan jumissa himassa. Normaaleista itkuista en ole moksiskaan vaan osaan ottaa sen tilanteen ja hetken kerrallaan. Kipuitkujen kanssa mä olen ihan supersurkea lohduttaja, vaikka tuntuukin tosi pahalta toisen puolesta. Normi-itkujen kanssa mä en jotenkin dramatisoi sitä niin paljon kuin sitten noiden kipuitkujen kanssa. Silloin mä jotenkin pyöritän sitä niin että heti kaatuu muka seinät niskaan ja sisällä ollaan ja kaikki vuoronperään kipeänä ja kaikki kiva peruuntuu ja en pääse edes lenkille eikä saa nukkua edes sitä vähää. Kyllä sitä on ihminen tyhmä.

Kaksikko on niin isoja jo että osaavat pyytää mitä tekee mieli tai sanoa mihin koskee ja miltä tuntuu. Niitä on helpompi hoitaa mutta huomaan että niidenkin kanssa meinaa välillä alkaa huokailuttamaan. Mä en vaan osaa kun sairastetaan! Vaikka tajuan oikein hyvin että lapsiperheissä joskus sairastetaan. Ja oonhan mäkin joskus sairaana! Kaksikon sairastaessa on hankala taipua siihen että on se kelle tiuskitaan ja maristaan. Ja ulistaan. Mä tiedän oikein hyvin että se on mun rooli vanhempana silloin kun lapset on kipeänä mutta kyllä sitä vaan välillä sihisee korvien välissä että vittu hiljaa nyt. Onneksi kainaloon voi napata aina ja silloin ei tarvi sanoa mitään.

Myönnän ihan auliisti että tänään ainakin on päivä että mulla on todella kova ikävä töihin. Kaksikon kanssa on muutaman viikon mennyt ihan tosi kivasti (aina noiden isojen kanssa on jotain. Ihan aina. Mutta noin siis niinkuin kokonaisuutena kuitenkin on olo että nyt on kivaa) niin myönnän senkin että tuntuu aika maailmanlopulta jos Kaksikko ei viikonlopuksi pääse lähtemään isälleen. Eivät ihan hetkeen siellä ole olleet ja se olisi Kaksikolle tärkeä juttu päästä ja mun päälle kanssa tärkeää saada parin päivän irtiotto.

En mä edes osaa selittää tota mutta mä en vaan osaa näitä omia hoitaa kun ne on sairaana. Olen riittämätön.

Ps. PeNa lanseerasi eilen ihan superhyvän idean että olisi kuukauden marisematta turhasta. Ja harkitsen itsekin ihan vakaasti koska tääkin postaus on ihan vitun turhaa ulinaa. Onneksi nyt on vielä helmikuu.

Pps. Kaksikko ilmoitti toivovansa että meille tulisi vielä yksi vauva. Hirveen kiva että turvastiin se kiemura koska muuten alkaisin nyt sitä varmaan vonkumaan. Vaikka kuin vituttaisi nää sairastelut niin ne ei kuitenkaan saa mua tajuamaan että kannattaakohan niitä kekaroita enää lisää taiteilla. Mun lapset on kyllä maailman ensteks parhaita isoveljiä!

tiistai 26. helmikuuta 2013

Kiloklubi

Kristaliina kirjoitteli joku tovi sitten Kiloklubista ja sen teeseistä ja toimivuudesta. Minäkin kun tämän oloni kanssa tuskailen (voi kadonneet lihakset tulkaa takaisin) niin ajattelin että no hitto, tuo voisi olla aika täsmä unisille aivoille. Ihan tosissaan on haasteellista tässä koomassa muistaa syödä ja ennenkaikkea muistaa mitä syödä. eri juttu onkin sitten muistaa mitä on jo syönyt..
Että eikun kokeilemaan? Intopiukeana naputin osoitteen ja aloin kirjautumaan kun sain samantien ilmoituksen "sähköpostiosoite on jo käytössä". Siis?!?!?! Mä olen joskus kirjautunut sinne jo?? Mulla ei ole minkään valtakunnan muistikuvaa koko asiasta tai siitä että olisin ikinä koko ohjelmaa edes käyttänyt.. no ei kai siinä.

Pikkuhiljaa on alkanut olla näkyvissä sitä kevään starttipiikkiä mikä mulle aina iskee että saan liikuntaan taas potkua ja sen starttaillessa ajattelin vähän ihmetellä noita syömisiäni. Näillä vuosirenkailla kun pelkkä liikunta ei enää riitä siihen hyvinvointiin vaan ravinto sanelee aika isoa roolia myös hommassa. Ja kun ei niitä kadonneita lihaksia pelkällä liikunnalla takaisin saa. Vaikka toki valvominen vauvan kanssa ja pätkittäinen nukkuminen on iso syy siihen että väsyttää niin olen varma että jaksamiseen voi vaikuttaa myös paljon sillä mitä syö. Kun säännöllinen lepo on pelkkä haave vain niin yritän edes jotain säännönmukaisuutta saada tähän eloon ja oloon.
Mulle on ihan tosissaan ongelmana muistaa syödä. Vaikka kuinka suunnittelen etukäteen mitä syön ja koska niin tässä sirkuksessa tapahtuu aina joku aikahyppy että mulla jää esim välipala ja iltapala syömättä ja mä korvaan ne jollain pikapuputtamisella.

Mulla ei ole mitään halua hylätä herkkuja, mä rakastan sokeria enkä selviä tästä väsymyksestä ilman makeaa,  mutta josko jokaisena välipalana ei toimisi suklaa ja josko väsymystä ei koittaisi poistaa pelkällä sokerihumalalla. Mä haluan monipuolisempaa ja järkevämpää ruokaa ja en osaa näköjään ilman että mulla on joku malli. Vähän mua harmittaa että tuo Kiloklubin nimi assosioituu mulla ainakin suoraan laihduttamiseen, siellä kun on kuitenkin vaihtoehtona ihan pelkkä painonhallintakin. Ja mahdollisuus huomioida sekin vaihtoehto että imettää. Jos painoindeksin mukaan katsotaan niin mä olen normaalipainoinen eli mitään laihdutusta tässä ei nyt olla tarvitsemassa todellakaan. Mä haluan vain konkreettisen mallin ja muistutuksen siitä että kuituja ja rehuja olisi tarpeeksi ruokavaliossa.

Säännöllisyydeksi olenkin ottanut nyt sen että teen lounaaksi joka päivä ison satsin jtn salaattia (Ommikselta voi esimerkiksi bongata muutamia tai Lauran Tähdestä) jonka loppu jää muulle perheelle sitten iltapalaksi. Näin tulee huolehdittua että nekin saa rehuja! Mun lapset on onneksi aina olleet siinä suhteessa vähän "viallisia" että tykkäävät salaateista. Vinkkinä, meillä upposi kuin häkä kun ihan normisalaatin sekaan nakkasi cashew-pähkinöitä, leipäjuustoa ja cantaloupe-melonia. Salaatit on ihan ässähyviä ja niistä saa helposti täyttäviä ja ne on helppo tehdä. Kyse on vain siitä viitsiikö :)
Toinen mikä on mulle haaste on aamupala. Helposti hutaisisin vain leivän ja sikana kahvia ja jotain hyvää. Nyt olen opetellut taas syömään puuroa, tuntuu mahassa ihan ässähyvältä!

Ohjelma on aavistuksen vaivalloinen, jos on yhtä laiskanlainen kuin minä. Jos en olisi kotona niin en tiedä onnistuisiko, ainakaan jos yrittää laihduttaa. Kuitenkin mulla tuo muodostui äkkiä rutiiniksi ja yllättäen huomasin olevani koukussa ja että nämä omat ruokailutottumuksethan on itseasiassa aika mielenkiintoista seurattavaa.
Yritin muutaman kerran syötellä omia reseptejä, mutta koin sen sekä liian vaikeaksi että vaivalloiseksi. Tai sitten en vaan osaa. Kiloklubin omasta hausta löytyy onneksi aika laajalla skaalalla ja olenkin sitten soveltanut sieltä noita aterioita ja valkkailut sellaisia mitkä on lähes sitä mitä olen syönyt. Eli liian tarkkaan en täyttele ruokapäiväkirjaani. Vihreiden pallojen metsästys on kyllä yllättävän koukuttavaa mutta eipä ole ollut maailmanloppu jos joinain päivinä paukkuu punaista. Ja herkkupallothan ne kuulkaa paukkuu! Ehkä kerran viikossa ne on vihreänä..
Samaten kaikkia liikuntajuttuja en ole tuonne syöttänyt vaan ne sellaiset missä ihan tosissaan on takana se liikkuminen. Jos kävelen kauppaan tai imuroin niin en syötä sitä tuonne. Kävelylenkit taas syötän.

Ihan parissa päivässä aloituksen jälkeen jo tuntui että maha ei ole yhtään niin turvoksissa ja kipeänoloinen ja vaikka väsyttää niin kuitenkin on paremmin virtaa. Ja jaksaa paremmin. Varmasti pihalla vilahdellut aurinkokin on edesauttanut uutta virettä mutta uskon että yhdessä nämä kaikki buustaa jaksamaan. Kannattaa kokeilla jos virtapiirit tuntuu vetelevän viimeisiään.

Tuossa kun ennen Kiloklubbailun aloittamista Siipalle valitin että mun ei ole hyvä olla näillä syömisillä, mahaan koskee ja ei jaksa keskittyä mihinkään ja väsyttää vaan niin Eka sattui sen kuulemaan ja vaikka ei edes konkreettisesti painoasioista puhuttu niin poika sanoi mulle että sulla on ihan ihannepainoinen vatsa. Sen tuleva kumppani on hyvin onnekas ihminen!

Ps. Ja koska herkkuja ei olla hylkäämässä niin tässä on nyt hyvä kehua Suvin dacapo-kakkua. Ei ole kuulkaas Suvi turhaan kakkuansa kehunut, tämä on taivaallista! Ryssin itse hieman paistoajan kanssa (oli taas joku helvetti irti täällä tivolissa tjtn) mutta tuo on silti aivan mahtavaa. Jos voisin sukeltaa ruokaan niin tämä on se mihin hyppäisin pää edellä. Se on niin hyvää että mieli kiittää ja maailma tuntuu taas vähän paremmalta! Kahvin paras kaveri, lohturuokana voittamaton, kitalaen kutkuttaja! Tehkää, maistakaa ja hämmästykää! Ja taustalle soimaan tämä. Hyvä Suvi!!

Pps. Ja koska blogin voima on mahtava niin kerrottakoon että Kolkin kummitäti lähetti meille uuden kapaloliinan (kiitos vielä <3) bongattuaan täältä että vanha on jäänyt pieneksi :P Nyt esitänkin toiveen että kummitäti saisi rahaa. Oi blogi, näytä voimasi! Show me the money!

maanantai 25. helmikuuta 2013

Maanantaihan se on selvästi

Sarjassamme asioita joihin toivoin ettei ikinä tarvisi törmätä...

Tokan opettaja soitti. Toka kuulemma kiusaa, on tullut vanhemmilta viestiä jo ihan koululle asti. Voihan ankeus...

Taustana, Toka ja tämä ko. poika ovat kyllä kavereita ja ovat olleet sitä jo reilu parin vuoden ajan mutta aina aika ajoin heillä se touhu äityy siihen pisteeseen että mukana on jo nyrkit ja potkimiset ym. Ja nyt mukana on jo nimittelyäkin. Ihan tasan aina kun kotiin asti on viestiä tullut niin olen puuttunut ja pojan kanssa asiasta puhunut. Ja ollaan aina puhuttu, ihan yleisellä tasolla, että muita kohdellaan niinkuin toivotaan itseä kohdeltavan. Ja että jos joku juttu on itsestä hauskaa niin se ei välttämättä toisesta ole, huumorin piikkiin ei voi asioita laittaa koska huumori on sellaista että kaikilla on hauskaa. Ja ylipäätään on aina puhuttu että ketään ei kiusata. Ei ketään!

Kyllä sitä välillä on niin perkeleen aseeton olo näiden tilanteiden kanssa. Luonnollisestihan oma lapsi kertoo vanhemmalle asiat itselle suotuisasti ja helposti jää se kolikon toinen puoli sitten kokonaan tietämättä. Mä en todellakaan kuvittele ettäkö ei se minun lapseni vaan ne muut. Mutta on ihan tosi ankeaa jutella lapsen kanssa esimerkiksi näistä kiusaamisasioista kun toinen väittää sulle kivenkovaan yhtä ja koulusta tulee sitten ihan toista viestiä. Kuitenkin haluan olla lapselleni se äiti ja vanhempi johon tukeutua mutta silti lapsen on ymmärrettävä että tää on hei vakava juttu ja en tätä hyväksy. Musta on ankeaa keskustella lapsen kanssa kun toinen vetoaa aina ja kaikessa että kun se toinenkin. No joo, varmasti siinä on se toinenkin osapuoli muttakun mä en ole sen toisen äiti niin mä en voi ottaa kantaa sen käyttäytymiseen. Ja ylipäätänsä, kun ei ihminen voi olla vastuussa kuin siitä omasta käytöksestään. Ihan sama mitä muut tekee tai miten muut käyttäytyy.

Poikien koulu on onneksi mukana KiVa koulu-projektissa, joka nyt sitten tähänkin tapaukseen puuttuu. Kouluun sovittiin että nyt helposti ilmoitetaan nämä jutut kotiin ja minä toivoin että herkästi myös sitten istuttaisiin kaikki saman pöydän ääreen puhumaan tästä, jotta lapset tajuavat että tässä ollaan nyt ihan tosissaan.

Mä en siedä minkäänlaista kiusaamista yhtään. Ja on tosi pettynyt olo kun oma lapsi kiusaa. Vaikka tiedän että loppupeleissä ne ratkaisut niissä tilanteissa on sen lapsen, vaikka minä olisin opettanut mitä niin silti riepoo ja lujaa. Odottelen poikaa saapuvaksi kotiin että jutellaan.

Babypilates

Mulla on yläselkä aivan totaalisen jumissa. Mun selkä maksaa nyt kovaa hintaa perhepedistä, makuullaan imettämisestä ja siitä että vauva on paljon sylissä. Tää ei ole sellaista mikä aukeaisi pelkällä hieronnalla vaan oikeasti pitää aktivoidakin niitä lihaksia että sinne alkaisi taas veri ja happi virtaamaan.

Mä olen iltaisin niin väsynyt että liikunta tuntuu tällä hetkellä liian haasteelliselta vaihtoehdolta. Niimpä piti keksiä vaihtoehto, johon pääsee päivällä ja babelssonin voi ottaa mukaan. Ilmoitinkin meidät sitten Babypilatekseen.
Pilates on mulle tuttu kaveri jo reilu kymmenen vuoden ajan ja tuntui että tämä on mulle osuvampi vauvan kanssa kuin esim jooga. Ja aika oikeaan osuinkin.

Babypilatekseen voi osallistua piankin synnytyksen jälkeen. Kaikki liikkeet voidaan tehdä helpotetusti, jos vatsalihakset eivät ole vielä palautuneet raskaudesta.
Babypilates on lähinnä äidille tarkoitettua. Kaikki liikkeet voi tehdä kyllä vauvankin kanssa mutta varsinaista vauvajumppaa tämä ei ole, vauvat pötköttelevät lattialla sen minkä nyt viihtyvät. Babypilatekseen voi tulla vaikka ei olisi koskaan moista kokeillut mutta itse en sitä välttämättä suosittelisi jos laji on vieras. Tai riippuu nyt sitten siitä mitä vanhempi haluaa. Mulle ykkösenä oli se että pääsen harrastamaan liikuntaa, tokikin nyt sitten vauvan ehdoilla. Mutta omalla kohdalla kokisin liian haasteelliseksi lähteä nyt oppimaan kokonaan uutta, vauvan kanssa. Muiden jumpparien vauvoista kun osa jo liikkuu, välillä joku itkee, välillä oma vauva kaipaa huomiota, milloin mitäkin. Keskittyminen ei onnistu samalla lailla kuin lapsettomilla tunneilla, ei vaikka se oma vauva nukkuisi koko tunnin ajan. Mulle pelkkä hengitystekniikan opettelu olisi tuossa ympäristössä vaikeaa ellei se tulisi jo jostain alitajunnasta ja näinollen voi keskittyä vaan tekemään. Babyjoogassa en todennäköisesti pystyisi keskittymään ollenkaan. Jos vanhemmalle ei ole niin väliksi että saako liikuttua ja tunnista jotain hyötyä niin sitten mukaan vaan.
Ohjaaja ohjaa jatkuvasti ja Babypilateksen voi helposti aloittaa kesken kaudenkin. Liikkeet ovat tehokkaita, vaikka tehtäessä nyt varsinaisti ei hiki roiskukkaan ja ärräpäät lentele.

Mä olen sellainen liikkuja että haluan toki että on kivaa liikkua mutta haluan että se on myös hyödyllistä. Mua käy vaan vituttamaan jos raahaudun paikalle (vaikka mä liikun normaalisti paljon niin aika harva liikuntamuoto on mulla sellainen mihin kirmaan polkkahypellen ja intona paikalle, se ilo ja olo tulee vasta siinä tekemisen aikana ja jälkeen) ja en saa tehtyä niin että tuntuisi hyödylliseltä.
En myöskään suosittele Babypilatesta jos vauva jo liikkuu kovasti. Iso osa jutuista tehdään kuitenkin lattiatasossa ja sitä ei vanhempi kyllä tunnin aikana näe jos vauva vipeltää karkuun minkä kerkiää... toki tämäkään ei sitten haittaa jos se liikunta ei ole siinä niin isossa roolissa.

Meidän käyntikerrat on sujuneet oikein kivasti. Bebe on pötkötellyt tyytyväisenä ihmetellen muita vauvoja ja mama on löytänyt jälleen syvät vatsalihakset. Tunti etenee tehokkaasti ja lihaksissa tuntuukin jotain tehdessä mutta kuitenkin meno on sopivan laiskanpulskeaa ja syke ei juurikaan nouse. Paitsi sen kerran kun Kolkki veti megapuklut keskelle salia.
Ehdottomasti jatketaan jotain liikuntamuotoa yhdessä tämän kurssin jälkeen, vauvan liikkuessakin. Kukkis suosittelee!

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Häähumua

Aiemmin marmattamani hääjuhla on nyt takana ja oli mukavaa. Lapsia olikin loppupeleissä mukana paljon ja vauvojakin kahdelle kädelle laskettavaksi. En tehnyt inventaariota kenen lapset oli sukua ja kenen kavereiden jälkikasvua :P

Meidän perheen edustajusto (minä, Siippa ja Kolkki, isot ei halunneet mukaan) jaksoi geimeissä mukana 5 tuntia mikä oli musta vajaa nelikuisen kanssa todella hyvin! Paria päivää ennen häitä saimme viestiä että tulkaa vaan kirkkoonkin..

Jos nyt siis mietit liikkumista pienen vauvan kanssa juhlahumussa niin go for it mutta kannattaa kiinnittää huomiota muutamaan juttuun!

  • hanki itsellesi puoliso joka kykenee pukemaan itse itsensä ja esim. silittämään paitansa. Kravattisolmun voitte tehdä yhdessä, se on itseasiassa ihan hauskaakin yhteisräpellettävää. Muista myös että plussana puolisossa on se jos häneltä onnistuu myös vauvan laitto valmiiksi häitä varten. Näin sulle jää enempi aikaa tupsutella itseäsi hääkuntoon.
  • varaa itsesi laittoon kolminkertainen aika, mitä sulla normaalisti menee kun valmistautuisit häihin.  Viime aikoina kuitenkin todennäköisesti et ole itseäsi juurikaan laitellut joten kädentaidot on vähän ruosteessa. Saatat jopa mahdollisesti olla ensimmäistä kertaa liikkeellä laitettuna vauvan syntymän jälkeen. Muista siis että tämä on myös sinun päiväsi prinsessana ;) huomioi ajankäytössä myös muun perheen jatkuvat keskeyttämiset niinkin tärkeillä kysymyksillä kuten äiti mitä pallit tekee?
  • fiksu tutkii meikkipussia jo etukäteen! Mitä siellä on ja mikä on vielä käyttökelpoista. Itsehän en luonnollisesti tätä tehnyt mutta siitä aiheutui vain se että päästiin viettämään joulua helmikuussakin. Ai kato mullon tämmöstäkin! Meikinpoistoainetta olisi myös hyvä omistaa mutta lähtee se saippuallakin...
  • Jos sulla on pitkä tukka niin se kannattaa laittaa kiinni!! Vauva repii ne kiharat suoriksi kuitenkin.
  • Vaatetuksessa kannattaa suosia helposti pestäviä materiaaleja. Ainakin äidillä ja vauvalla. Isän puku todennäköisesti vaatii pesulan mutta siksi ei välttämättä kannatakkaan laittaa sitä ihan tuliterintä HugoBossia vaan joku siisti, mutta ei ihan se paras. Vauva kuolaa ja puklaa kaikki läpikotaisin kuitenkin. Ja mikä tärkeintä, pukekaa ne juhlavaatteet päälle kaikille vasta muutamaa minuuttia ennen lähtöä!!! Syy edellisessä lauseessa. Kannattaa myös miettiä kuinka  ihmeitä juhlavaatteita sille vauvalle kannattaa hankkia vai olisiko joku söpö potkari riittävä.
  • tuuppaa vauva niin täyteen maitoa kuin saat ennen lähtöä. Näin on todennäköistä että nälkää se ei siellä kirkossa karju ainakaan. Vaikka oisit kuinka tapauskovainen vaan niin onhan se kivointa ennenkaikkea sulle itsellesi että ei tarvitse heittää tissejä esille siellä kirkossa.
  • pakkaa hoitolaukkuun mukaan kaikki mitä keksit lähtien mahdollisesta vedenpaisumuksesta Nipoihin. Todennäköisesti huomaat kuitenkin illan aikana että jotain unohtui. Harsoja ei voi olla mukana liikaa!!!
  • jos vauva on kovin pieni ja häiden ajaksi ajoittuu yksikin uniaika niin kannattaa ottaa jokin kantohärveli mukaan. Rattaat vie ihan rutosti tilaa eikä ole mitään takuita että saat niitä mihinkään fiksusti. Lisäksi vauva tuskin nukahtaa syliin kaiken hälinän keskellä. Kantohärveli sulkee vähän ulkopuolista maailmaa ulkopuolelle vaikka todennäköisesti vauvan nukkuminen juhlissa on vain lyhkäisiä pätkiä.
  • vaikka juhlavaatteiden kanssa on kiva laittaa korkkarit niin valkkaa nyt herranjestas sellaiset mitkä on mukavat jaloissa! Todennäköisesti et ihan hetkeen moisilla ole kipsutellut ja sitä bebeä on melkosen paljon kivampi kannella kun omat jalat ei vedä itkupotkuraivaria. Ja muista että pienistäkin koroista tulee pohkeet kipeiksi eli neuvottele itsellesi miehen antama jalkahieronta seuraavana päivänä.
  • pakkaa itsellesi mukaan ainakin dödö ja jotain varameikkejä. Vauvan kanssa tulee hiki ja sulla itselläsi on kivempaa kun fasiliteetit on siltä osin kunnossa että sulla on raikas olo. Pelkkä hajuvesi ei peitä hien hajua! Ja koska sä et pääse nyt kovin usein enää juhlatälläytymään niin se on vaan kiva pitää se juhlameikki aisoissa kun se siinä nassulla nyt on.
  • pyri ennakoimaan vauvan tarpeita. Ruoki vähän ennen kuin on nälkä, laita nukkumaan ennenkuin väsymys on liian kova. Vieraassa paikassa ja hälinän keskellä vauva on hankalampi saada rauhoittumaan kuin kotona. Vaikka kuinka juhlisit vauvan ehdoilla niin kyllä se jossain välissä iltaa käy vituttamaan jos teistä jompi kumpi viettää suurimman osan ajasta vauvan kanssa narikassa yrittäen saada sitä itkua loppumaan.
  • juttele ihmisten kanssa muustakin kuin vauvasta. Se piristää ennenkaikkea sua itseäsi. Ja vaikka se vauva on ihana niin muista kehua hääparia ja eritoten morsianta! 
  • nauti jokaisesta hetkestä! Jo seuraava hetki saattaa olla se kamelin selän katkaiseva jolloin on parempi todeta että lähdetään kotiin.

Me oltiin yhtämielisiä siitä että sulhanen ja morsian oli ihania ja kauniita ja komeita ja rohkeita ja muita adjektiiveja mutta mekin oltiin tosi hyvännäköisinä liikkeellä ja meillä oli koko kemujen söpöin bebe. Vauva ei puklannut morsiamen päälle ja vaan hymyili valtaosan ajasta. Vanhemmat sai hyvää ruokaa (enkä tällä kertaa edes tiputtanut mitään ruokaa sen päälle vaikka se oli manducassa nukkumassa mun syömisen ajan) ja kippisteltyä hääparille ja vietettyä muutaman mukavan hetken ystävien kanssa.
Loppu hyvin, kaikki hyvin.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Sinkkusilmäilyä

Me ollaan Siipan kanssa heitetty hynttyyt yhteen kun kumpikin on ollut jo yli 30. Kumpikin oli ehtinyt asumaan omillaan melkoisen pitkän ajan eli kumpikin oli ehtinyt haalia materiaa jos jonkin verran.
Jatkuvasti tulee vastaan tavaroita, jotka huomaa hankkineensa ns. sinkkusilmällä. Eli sellaisella ajatuksella, että hankin tämän itselleni, perheen ainoana aikuisena. Sen isommin ajattelematta että tämä ei palvele kuin yhden ihmisen tarpeita. Miksipä ajatellakkaan muutoin kun asuu sinkkuna? Vaan nyt kun hynttyyt on yhdessä niin ei toimi.

Yhtenä isona tällaisena tavarana meillä toimii vedenkeitin. Mä olen sen ostanut joskus kun aloin teetä juomaan enemmän. Se on pieni ja kompakti, mahtui vanhan kodin pieneen keittiöön missä tilaa ei ollut. Mutta sillä keittää teetä vain 2 kuppia. Ei toimi neljän suun kanssa. Teenkeitin laulaa jatkuvasti iltaisin ja kupin ja keittimen väliä juostaan ahkerasti.

Leivänpaahdin imee sisäänsä vain 2 leipää. Tiedättekö te kuinka paljon teinit syö? Ne 2 paahdettua leipää on ehditty jo syömään ennenkuin paahdin sylkee 2 seuraavaa voideltavaksi. Varsinainen oravanpyörä!
Tähän sopinee myös nurista siitä että me tarvittaisiin tähän talouteen lehmä. Muukin kuin minä! Ei näillä pulkannaruilla saa kannettua maitoa tähän talouteen niitä määriä mitä tarvisi. Joku pari litraa menee täällä ihan hujauksessa.

Keittiön kalusteet on Siipan sinkkuajoilta. Mahdutaan neljällä hengellä just ja just pöydän ääreen. Viimeistään kesällä pöydän ääreen pitäisi mahtua myös Kolmas. Keittiön tuoleja saa myös parin viikon välein olla kiristämässä, laatukamaa...

Meillä kummallakin on aika messevä määrä cd-lecyjä joiden säilytys on ihan ongelmallista. Siipalla on iso cd-hylly mutta molempien levyt ei sinne mahdu. Mä olenkin karsinut omistani kellariin aika ison läjän mutta vieläkin on säilytysongelmia. Hylly on iso mutta kuitenkin sellainen että siihen menee vain yhden ihmisen levyt, jos niitä nyt olet sattunut haalimaan vähän enemmän. Ja koska hylly on tutun puusepän tekemä niin siihen ei jatkoakaan saa...
Miehiseen tapaanhan sitten esimerkiksi tv on kooltaan riittävä koko kaupunginosalle ja se vie tilaa puoli seinää...

Kirjahylly räjähtää pian liitoksistaan. Se on aikanaan mitoitettu mun viidelle kirjalle ja se määrä on kasvanut jo mun sinkkuaikoina melkolailla. Saatika sitten Siipan tultua remmiin. Kun muutettiin niin kirjahyllyn kanssa pelattiin melkomoista tetristä että sinne saatiin kirjat mahtumaan. Jokainen on sinne tarkkaan sijoiteltu ja kun poistat yhden niin tilalle on laitettava välittömästi toinen tai dominoefekti on varma.

Tehtiin myös jo jokunen tovi sitten hassu huomio; meillä jää pariskuntana paljon vähemmän rahaa kaikkien laskujen jälkeen kuin sinkkuna. Tämä huomio siis aikana kun kumpikin oli töissä, nyt äitiyslomalla on ihan turha kellotella mitään tilejä. Voisi kuvitella että homma olisi toisinpäin ja olisi enemmän millä mällätä mutta ehei.. ei sillä, ei tämä nyt mikään ongelma ole ollut. Meidän tuloilla ei tulla koskaan paukuttelemaan henkseleitä tai näkemään isoja setelitukkoja. Oltiin yhdessä tai erikseen. Mutta noin niinkuin ajateltuna voisi kuvitella että 1 + 1 = 2. Mutta se onkin -15.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Äitiyden musta aukko

Törmäsimpäs tämmöiseen uutiseen tuolla Facebookin syövereissä.

Nyt en oikein osaa sanoa että provosoiduinko vai en. Ja jos provosoiduin niin miten.

Ensimmäinen tunne ainakin oli että nyt on vedetty taas ehkä turhan ääripäähän. "BabyBjörnin kantoreppu on saatanasta seuraava ja vauvan lonkat menee siinä vähintään sijoiltaan" esimerkkinä. Tai "Isä voi olla äidin pikku apuri". Kuka on, ja ennenkaikkea miksi, pissannut Anu Silfverbergin muroihin?

No ensinnäkin jos nyt noiden perusteilla katsotaan niin mä olen ihan heittämällä sekä kiintymys- että ekovanhempi. Olin jo silloin 12 vuotta sitten. En huomannut silloin enkä nytkään että se nyt olisi mitenkään sen trendikkäämpää kuin mikään muukaan. Mutta se on meidän perheessä se helpoin keino olla vanhempi. Ja samaa mallia näyttäisi vanhemmuudessa noudattavan tuo toinenkin perheen aikuinen.
Mä en jaksa öisin imettää muutoin kun niin että vauvat on nukkuneet perhepedissä. Mä en jaksa kantaa lasta yhdellä kädellä vaan isken sen mielummin johonkin kantohärveliin jotta saan kädet vapaaksi ja selän optimaalisempaan asentoon. Ilman kantoliinaa en todennäköisesti olisi voinut pitää vastasyntynyttä Tokaa ollenkaan sylissä koska selässä oli välilevyn pullistuma.
En jaksa kantaa kaupasta vaippoja alvariinsa koska ihan jo peruselintarvikkeet on sellaiset 4 kangaskassia, vähintään.
Näin meillä koska se on meille vanhemmille helpointa. Aivan sama onko kuin epätrendikästä tai trendikästä. Vielä en ole tästä mallista kyllä löytänyt sitä, Anua lainatakseni, 50-lukulaista perhekuvaa ja kotirouvakulttia. Isukki kun näkyy tekevän kaikkea muuta paitsi imettämistä.

Mulle ei nyt mistään selvinnyt se että mitä pahaa siinä kiintymysvanhemmuudessa tai ekovanhemmuudessa nyt sitten on? Jos ne on sille perheelle ne parhaimmat keinot? Vauvavuosi on kuitenkin tosi lyhyt aika vaikka se ei todellakaan siltä aina tunnu. En ole vielä kenenkään vanhemman kuullut harmittelevan että "no voi vitsi kun pyrin vastaamaan vauvani tarpeisiin välittömästi".

Musta on aina superankeaa kun hyvät pointit tuodaan esille provosoiden ja yleistäen. Varmasti löytyy heitäkin joilla joku trendivanhemmuus on mennyt jo ahdistavuuteen asti ja pitää päästä pätemään joka välissä mutta eiköhän siinä kuitenkin ole kyse marginaalista henkilöitä. Kun yleistetään noin niin siitä jää vähän ylenkatsova jälkimaku. Vähän jäi olo että olisiko toimittajakin törmännyt vähän ahdasmielisyyteen BabyBjörninsä kanssa ja se sitten aiheuttanut pahaa mieltä. Voisiko kirjailijallakin hormonit tehdä tehtävänsä ja olisi päässyt tapahtumaan vanha kunnon äiti-syyllistyminen? Ja hyökkäyshän on paras puolustus...

Ne täysin järkevät naiset, jotka lisääntyessään Anun mukaan mukamas katoavat mustaan aukkoon, osaavat kyllä minun nähdäkseni erottaa sieltä marginaalista ne ääripäät ja jättää omiin liemiinsä marinoitumaan heidät, jotka netissä toisia äitejä haukkuvat. Ne täysin järkevät naiset kyllä mun käsittääkseni kykenevät tajuamaan että ne äitifoorumit on niitä saatanasta seuraavia.
Syvä, kylmä, pimeä paikka? Anu hei, oikeesti..

Toki varmaan jokainen perhe odotusaikana ja vauvan synnyttyäkin perehtyy netin, kirjojen tms. kautta eri tapoihin ja keinoihin toimia ja poimii ne omaan pirtaan sopivat. Ja ne mitkä tepsii siihen omaan vauvaan, pieneen persoonaan parhaiten. Jos se on kiintymysvanhemmuus niin sitten se on. Kaiken saa varmasti ymmärrettyä ja nähtyä mustavalkoisesti, niin halutessaan. Kuitenkin aika karrikoitua väittää vanhemmuutta ja toisten elämäntapoja harrastukseksi. Se on vähän paska tulla sieltä perheen ulkopuolelta huutelemaan että mikä on oikein ja mikä väärin.
Ehkä Anulla vanhemmuus ei vaadi resursseja ja aikaa. Mulla se ainakin vaatii mutta en mä kyllä muuta ole kuvitellutkaan.

Siitä olen mäkin kyllä samaa mieltä että on aika maton jalkojen alta vetävä argumentti sanoa lapsettomille että "sitten kun sinulla on lapsia, ajattelet toisin". Se ei vie keskustelua yhtään eteenpäin. Mutta ei siinä kyllä ole kyse mistään äitikortista. Vastaavaan "et tiedä mistä puhut joten ole hiljaa"-ajatteluun törmää monessa muussakin asiayhteydessä.
Ja sitä mä en vaan ymmärrä että miksi näistä vanhemmuusjutuista ei voi keskustella muuten kuin vetäen ääripäähän? Ja useimmiten sinne provosoituun ääripäähän.

Jos on väärin tehdä niinkuin itsestä tuntuu hyvältä ja mikä on perheelle paras vaihtoehto niin olen ihan mielelläni sitten siellä mustassa aukossa.

Verkkokalvot koukussa

Mä olen kirjojen suurkuluttaja. Mulla saattaa olla kolmekin kirjaa samaan aikaan kesken ja hypin tarinasta toiseen sujuvasti. En osaa jättää kirjaa kesken, huonoakaan...
Mun lukeminen on kuitenkin kausittaista. Voi olla pitkiäkin kausia että en lue yhtään mitään. Ei vain löydy tarpeeksi iskevää takakantta tai ei vaan huvita.

Toissa kesänä luettiin Siipan kanssa paljon yhdessä. Vierekkäin sohvalla, puistossa, sängyllä, milloin missäkin. Välillä lueskellen toisillemme jotain hauskoja pätkiä siitä mitä itse juuri sattui lukemaan. Mutta Siipallakin lukeminen on kausittaista ja nyt ei ihan hetkeen ole osunut sitä lukuintoa samaan aikaan.

Silloin kun lukuinto ei ole päällä niin mulla on joku sarjaputki mitä seuraan koukuttuneena. Vaikka meiltä löytyy Netflix että Cmore niin edustan senverran old schoolia että tietyt sarjat meiltä löytyy ihan bokseina. Frendit on katsottu lukemattomia kertoja läpi. Kun oltiin Siipan kanssa saatu ne taas vaihteeksi katsottua niin sitten niitä sai alkaa katsoa Kaksikon kanssa. Sama homma Big bang theoryn (tän suomennos on niin typerä etten suostu käyttämään sitä) kanssa. Nyt telkkarissa pyörivä vitoskausi katsottiin meillä jo lähes vuosi sitten kun se oli pakko saada heti kun tuli myyntiin.

Boksit vie ihan järjettömästi tilaa mutta kuten musiikinkin kanssa, mä haluan että pystyn hipelöimään niitä kansia, sensijaan että löydän katsomani muutamalla kaukosäätimen napin painalluksella. Ja musta on silloin tällöin ihan mahtavaa iskeä joku boksi pyörimään ja katsoa niin monta jaksoa putkeen kuin jaksaa. Samaten sairastaessa sarjamaratoni on ihan ehdotonta parhautta.
24 oli joskus ihan mun suosikki ja sitä oli kaikista paras katsoa putkeen, jakso jaksolta. Kunhan ikäraja lähentelee Kaksikon ikää niin tuokin meille hankitaan.
Samaten tykkään noissa bokseissa siitä että saan itse valita koska katson. Saan itse valita pidänkö pitkänkin tauon vai tykitänkö jaksotolkulla. Vähän kontrollia sille tv:n orjuudelle. Mä en meinaa muistaa telkkarista tulevia ollenkaan koska arki on aina niin sirkusta että koskaan ei pysy perässä missä päivässä mennään. Hyvä kun tietää missä kuussa mennään. Ompa sekin nähty että pitää hetken aikaa miettiä mikä vuosi on menossa.
Tallentavan digiboksin meillä on vallanneet Kaksikko. Silloin tällöin sinne tallentuu joku aikuistenkin juttu mutta pääsääntöisesti se on täynnä jotain Iron Maneja ja Duudsoneita. Mulla digiboksin käyttö rajoittuu siihen että se sanoo mulle "tallennettava tila ei riitä" ja mä sanon sille että "voi perse".

Gilmore Girlsin olen katsonut itsekseni lukemattomia kertoja. Yhdessä vaiheessa katselin sen läpi kerta vuoteen. Ihana, ihana kestosuosikki. Mutta vaatii tietyn vireen omassa elämässä.Vitoskausi on edelleen suosikki ja vaikka koko sarjan on nähnyt useasti niin Luken ja Lorelein matkaa on aina yhtä kiva seurata. Miksei ne nyt vaan tajua ja näe toisiaan?
Greyn anatomiaa löytyy aika monta kautta, ei kuitenkaan vielä kaikkia. Tulee ne todennäköisesti hankittua vaikka viimeiset kaudet onkin olleet aika läpijuostuja ja melkomoista kuraa.
Buffy the Vampire Slayer ja Angel saneli joskus sinkkuaikoina muutaman viikon mun vapaa-ajan aikatauluja. Oi ihana James Marsters!
Serranon perhe, The Tudors, Kahden kerroksen väkeä... näitä riittää. Ihania ja ajattomia mitkä kestää monta katselukertaa.

Siipan kanssa kaksin on seurattu boksilta Sons of Anarchy ja True Blood. Tällä hetkellä työn alla on Supernatural (kakkoskausi) ja Spartacus (ykköskausi).
Meille on aikanaan Cmore hankittu sentakia että nähdään True Blood heti. Mä vierastan netistä katsomista, ellei ole ihan täysin pakko. Boksit sitten kotiutetaan kun hinta on laskenut tarpeeksi alas.
Moni muukin sarja on tullut löydettyä ja seurattua nimenomaan Cmorelta. Äkkiseltään mainittuna Treme, Shameless, Boardwalk Empire, Girls ja Game of Thrones.

Siipan ja Kaksikon koukkumöllöttelystä vastaa Simpsonit. En ole perillä kuinka monta kautta meillä niitä on. American Dadia en ole antanut vielä katsoa, Family Guyta on katseltu valikoidusti yhdessä.

Mulla on useamman vuoden katselussa ollut One Tree Hill. Raskausaikana hankinkin 2 viimeistä kautta imetysmaratoneja silmällä pitäen, niitä vaan ei ole koskaan tullut :D Tree Hillin väkeä on nyt vahdattu Kolmosen nukkuessa. Imetysmaratoneja odottelemassa olisi myös kaksi kautta Downton Abbeytä.

Öisin valvoessa on tullut katsottua enempi elokuvia, nyt ei pääsääntöisesti jaksakkaan keskittyä lukemiseen kun on välillä niin väsynyt. Telkkari suoltaa helpommin sisäistettävää tavaraa väsyneille aivoille.

Sarjamaratonit ei Kolmosen tultua ole onnistuneet. Jakso silloin, toinen tällöin. Jotain sarjamaratoneja on katseltu Kaksikon kanssa mutta ne varsinaiset omat koukuttajat vielä odottelevat. Ja niitä odottamassa olevia sarjoja alkaa olla tuolla hyllyssä aika monta...
Ja toki Kaksikkokin on osoittanut haasteellisuutta aikuisten sarjamaratoneihin. Kaikki meidän seuraama kun ei ole vielä heidän ikäisilleen. Onneksi on nukkumaanmenoajat ja viikonloput isilässä :P

Nytkun luin tämän niin näyttää siltä että meillä laulaa vain tv. No näin ei ole, kuluneen viikon olen treffaillut myös joululahjaksi saatua, kirjan kannessa muikistelevaa Dave Grohlia ja palannut teini-iän aikoihin grungen alkulähteille. Ihmetellyt Daven seikkailuja Nirvanassa ja Foo Fightersissa. Ja muita harharetkiä. Kirjan ekan sivun loppukaneetti "Rumpalit lyövät esineitä työkseen... Mikä voisi olla sen typerämpää?" varmisti sen että Dave on vapaahetkieni ykkösmies 361:n sivun verran.


Ps. Keittiöstä käytiin tänään avaamassa lisää lattiaa ja laittamassa lämpölevy kuivaamaan. Ainakin viikon verran meillä kuunnellaan tasaista hurinaa ja ollaan lämpimässä. Kissaressut pelkäävät aparaattia. Toinen kattimatti yritti lähestyä huristajaa maha maata pitkin viistäen mutta ihan ei uskaltanut. Seuraava tutustumisyritys tehtiin patterin päältä hiipien mutta vieläkään ei uskallettu. Hassu otus :) Utelias kuin mikä mutta pelko voittaa.
Ja arvatkaa houkuttaako Kaksikkoa, Tokaa varsinkin?? Ihan oikeasti uhkailin pojan palovammoilla ja ties millä oikosuluilla että siihen ei kosketa. Mikä perkele noissa laitteissa kiehtoo että pitäisi mennä räplimään?


Pps. Sarjassamme "Elämää metallimiehen kanssa" pääsimme väittelemään siitä että nahkahousuissa ei muuten mennä häihin. Täsmäisku Pohjoismaiden suurimpaan kauppakeskukseen tuotti tulosta ja nyt on Siipallekin häävermeet. Mullakin on mekko mutta en kyllä vielä tiedä kummoista akrobatiaa saa käyttää että sen kanssa imetetään...



torstai 21. helmikuuta 2013

Kiemura

Mulle laitettiin kierukka. Selvisin hengissä. Eikä ollu kamalaa. Kiitti vaan letuista kaikki kauhutarinoiden kertojat! Minä sanon että jos haluaa lapsilukuaan säännöstellä niin kaikki vaan liikkeelle ja (kupari)kierukkaa ottamaan. Laitto oli supervaivaton. 13 minuuttia vastaanotolla sisältäen tutkimuksen, mittauksen, laiton ja muutaman minuutin juttelun.
Käytännön toiminnan raportoinnit sitten myöhemmin...

Ei siis sitä Neljättä ihan hetkeen. Ihan hyvä niin. Se aika ei ole nyt. Vaikka Kaksikko on parasta niin toiste en halua lapsia pienellä ikäerolla. Se on hyvä heillä. Paras mahdollinen. Mutta ei nyt uudestaan.

Toka sanoi tuossa muutama ilta sitten itku kurkussa että on niin kiva kun on isoveli kun se on niin usein niin reilu. Ainoana lapsena tunsin puhtaasti kateutta. Ja iloa.

Toivottavasti tulee päivä kun joku sanoo Kolmosesta noin.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Valkoisia valheita

Meillä ollaan viime aikoina tultu jatkuvasti sellaisten tilanteiden eteen, joissa joutuu ihan tosissaan miettimään että vastaanko rehellisesti vai päästänkö pienen valheen.
Laajemmalti tässä on nyt saanut ajatuspainia sen kanssa että haluanko opettaa lapsilleni sen että joskus pääsee valkoinen valhe rehellisyyden sijaan?

Meillähän on lapset nähneet varmaan aina että mä otan silloin tällöin lasin viiniä tai oluen. Yhden annoksen alkoholia ruoan kanssa tai telkkarin ääressä tai ruokaa laittaessa. Ja se on siihen jäänyt. En ole "dokannut" lasten edessä vaan pysynyt samanlaisena ja ollut selvinpäin siitä yhdestä annoksesta. Mulle ihan riittävä homma koska tykkään oluen, siiderin että viinin mausta. En hae sitä humalaa siinä. Ne on eri reissuja.
Tämä on nyt selvästi alkanut kiinnostaa Ekaa. Halu maistaa on kova. Joskus on saanut, nyt viime aikoina ei koska asia selvästi nyt kiehtoo ja kiinnostaa. Mitä jos se sanookin että ompa hyvää? Esitettiimpä mulle myöskin kysymys että ootko koskaan ollut kännissä. En todellakaan ollut rehellinen. Vastasin "joo mutta olin silloin jo täysi-ikäinen" enkä kertonut totuutta, joka olisi ollut "olin seiskalla kun olin ekan kerran kännissä".
Ylipäätänsä melko paljon on saanut käsitellä noita "ootko koskaan"-kysymyksiä. Osan suhteen olen ollut rehellinen mutta en kaikkien. Mun nuoriso ei vielä kykene käsittämään sitä että mäkin olen joskus ollut teini ja mokaillut. Ne pitää kaksinaismoralistisena sitä mitä mä sanon, jos tietävät totuuden ja nyt sanonkin toisin kun olen joskus tehnyt.

Periaatteessahan Joulupukit, hammaskeijut, ym. on kaikki valkoisia valheita. Ne on vain yleisesti hyväksyttyjä valheita. Mä en ole huomannut että Kaksikolla olisi mitenkään turvallisuus ja usko ja luottamus kärsinyt siitä kun paljastui että Joulupukkia ei olekkaan. Meillä tosin ei Joulupukki koskaan fyysisesti ole käynytkään, lahjat on vaan aina ilmaantuneet. Ehkä tästä syystä se ei ole lapsista tuntunut niin pahalta valheelta?

Lapsissa tuntuu asuvan ihan luonnostaan joku materialisti. Kaikkea pitäisi saada vaikka tavaraa pyöri nurkissa vaikka ja kuinka. Rahan arvoa ei vielä ymmärretä eikä sitä mikä kaikki elämässä maksaa. Vaikka minä soisin lapsilleni vaikka mitä ihanaa niin ihan kaikkeen ei ole varaa. Ihan kaikkeen tarpeelliseenkaan ei ole aina varaa vaan on priorisoitava ja mietittävä. En kuitenkaan halua lapsilleni vastata aina että "ei ole varaa" vaan mielummin sujautan pienen valkoisen valheen. Muistan omasta lapsuudesta miten murskaavaa se oli kun kaikki perusteltiin aina rahan mukaan. Ei lapsen tarvitse tollaisia vielä käsitellä vaikka pienestä pitäen voikin sitä rahan määrettä alkaa opettamaan.

Kuinka moni herkuttelee lasten selän takana ja lapsille kiinni jäädessään koittaa luikerrella tilanteesta ulos päästelemällä pieniä valheita? Kaksikko luuli pienenä vuosikausia irtokarkkeja hammaspastilleiksi.

Lapset osaavat myös valkoiset valheet. Houkutus kiellettyyn on suuri, vaikka kiinnijäämisen riski olisi kuinka iso. Hyvänä esimerkkinä, Kaksikko tietää että Netflixiin jää jälki kaikesta mitä sieltä katsoo ja silti oli jompi kumpi, tai molemmat katsoneet Walking Deadia vaikka aivan tasan tarkkaan kumpikin tietää että ikä ei riitä lähimainkaan. Valkoisia valheita ropsahtelee myös siltä suunnalta. "En ollut mä, eikä olla katottu, ei pidä paikkaansa". Mutta onko se opittua vai hätäisesti toimittu tilanteessa?

Mä koen omalla kohdallani sen että joudun päästelemään valkoisia valheita. En pelkästään Joulupukkien ja muiden kohdalla vaan ihan näissä arkisissa kysymyksissä. Se on multa ihan tietoinen valinta. Mä koen jopa suojelevani lapsiani kun en ihan kaikessa kerro totuutta. Ihan kaikkien elämän puolien ei musta tarvitse tulla vielä lapsen tietoon, ei ainakaan vielä silloin kun ei ole valmis käsittelemään niitä. Ehkä joku muu kasvattaja pystyy ja keksii niissä äkillisissä tilanteissa toisen toimintatavan. Niitä tilanteita, mihin et ole millään lailla varautunut etukäteen, kun tulee ja paljon. Siihen asti mä saatan tiettyihin kysymyksiin vastata hieman kierrellen totuutta ja toivon että mun äiti ei möläyttele totuutta ;)

Ps. Jennijeellä on ihan mahtava ja suun muikistava arvonta. Hymyt kuntoon!

Mikä minä olen?

Project Mamassa oli pyyntö käydä vastailemassa parin minuutin ajan blogin lukijoista liittyviin kysymyksiin. Musta on hauska täytellä kaiken maailman tuommosia joten eikun nakuttamaan!

Hyvin meni siihen asti kunnes tultiin kohtaan jossa kyseltiin ammattiasemaa. Tottuneesti ruksasin työntekijä, kunnes huomasin alhaalla vaihtoehdon kotiäiti/-isä. Muistan että tää on ollut mulla kompastuskivenä ennenkin.

Mä toitotan aina ja kaikille että vanhempana olo on rankempi työ kuin se palkkatyö. Toisaalta musta on hieman virheellistä ehkä väittää vanhemmuutta työksi. Mulla se nimittäin on ainakin yksi, aika isokin osa mua itseäni. Minä olen sellainen kuin olen isoksi osaksi siksi että olen vanhempi. Toki myöskin ammattini on iso osa mua, mutta se ei ole vaikuttanut omaan identiteettiin samalla lailla, kuin vanhemmuus.
Lisäksi mä koen isona erona tuossa työhommassa sen että vanhemmuudesta ei saa palkkaa. Okeiokei, toki hymyt, lapsen suukot ja halit ja muu voidaan laskea palkaksi mutta mä tarkoitan nyt ihan puhtaasti palkalla sitä millä eletään. Millä kustannetaan eläminen. Jos se hoituisi suukoilla ja lapsilla niin mä olisin helvetin rikas.

Toisaalta kuitenkin tällä hetkellä en ole palkkatyössäni vaan nimenomaan kotiäitinä. Työnantajani ei maksa mulle palkkaa nyt koska en ole konkreettisesti työtä tekevien pääluvussa mukana. Raha tulee kelalta, mutta en mä puhu siitä palkkana. Oikeastaan mulla ei taida olla mitään sanaa käytössä kuvaamaan sitä summaa, minkä kelalta saan. Ainakaan en muista. Ilmeisesti mä vaan puhun siitä että koska tulee rahaa. Töissä käydessä puhun liksapäivästä. Ja edelleenkin olen hämmentynyt että rahaa ei tulekkaan tilille joka kuun 16pv ja kuun lopussa.

Mä koen nimenomaan ammattiasemakseni sen mitä teen työkseni. Ja loppupeleissä, sitä mitä teen työkseni olen vain töissä. Vanhempi olen ihan aina.

Aikanaan jään töistä eläkkeelle, sen jälkeen kai ammattinimikkeenä on eläkeläinen. Vanhempi olen kuitenkin aina. Ja koen kyllä aika ison eron tuossa että jäät töistä äitiysvapaalle kuin että jäät eläkkeelle. Jälkimmäinen on kuitenkin tietyiltä osin paljon lopullisempi. Vaikka moni lähipiirin eläkeläinen edelleenkin satunnaisesti tekee töitä niin ihan jokainen heistä on ensisijaisesti eläkeläinen. Minä koen itseni ensisijaisesti työntekijänä, en kotiäitinä. Se ei ole mun työ koska mulla on palkkatyö odottamassa. Mä olen kotona koska tällä hetkellä se on ennenkaikkea vauvan ja mun kannalta parasta ja isommin myös koko perheen etu.

Olen ollut aikanaan myös ihan pelkästään kotiäitinä, ilman että on työ odottamassa paluuta. En muista miten sen koin silloin. Toisaalta opiskelin samalla niin ehkä siinä pyöri sekin mukana että ei tuntunut vain kotiäidiltä. Eikä se ole missään nimessä vain!

Kotona oleminen on arvokasta ja iso juttu ja olen tosi etuoikeutetun kiitollinen siitä että saan hoitaa lasta kotona. Mutta se lapsi ja ne lapset kasvaa. Täällä kotona ei riitä mulle sitä kotiäidin työtä loppuelämäksi. Toisin kun taas sitten työnantajalla riittää ja näillä eläkeiän nostoilla se varmaan onkin loppuelämän hommaa..
Mulla on ihan ehdoton halu olla nyt kotona. Tämä on se paikka tällä hetkellä missä mua tarvitaan. Kyse ei kuitenkaan omalla kohdalla ole ammatista vaan priorisoinnista. Perheen etu ja tärkeys. Tulee kuitenkin päivä kun haluan taas sinne töihin ja rakentamaan sitä puolta itsessäni. Tulee se päivä kun mä alan taas tarvitsemaan työtä.

Mä koin pitkään työn vain välttämättömäksi pahaksi missä on käytävä että elää. Kyllä mä viihdyin töissä, kyse ei ollut siitä. Vaan siitä että se on se paikka missä mä teen asioita jotta me eletään. Koen edelleen osittain niin mutta jostain on noussut esiin myös sellainen olo, että en mä osaisi olla ilman työtä. Tekisin kyllä mielelläni töitä vaan vaikka 3pv viikossa mutta ihan kokonaan ilman en taitaisi osata olla. Mä tarvitsen niitä työn mukana tulevia onnistumisen tunteita. Niitä mitkä nyt ei konkreettisesti näy tilillä mutta niitä sellasia että hittosoikoon, katoppa mitä osasin ja miten hienosti tän tein. Työminän itsetunto-buustia.

Niitä onnistumisen tunteita saa kyllä kotiäitinäkin. Mutta koska se vanhemmuuden osa-alue on identiteetissä ihan eri tasolla kuin työminän taso, niin mä en voi verrata niitä keskenään. Tarviin niitä henkisiä henkselin paukutteluja molemmista. Työhenkselit on vielä narikassa mutta pikkasen niistä on jo pölyjä puhalleltu, jos ei muuten niin sillä että ilmoitin vuosiloman ajankohtani työnantajalle. Palkka, olet kesällä erittäin tervetullut!

Ainiin, mitä mä sitten ruksin siinä kyselyssä? Mä en enää muista :D Jomman kumman laitoin mutta unohdin jo että kumman. Työntekijäkotiäiti.

tiistai 19. helmikuuta 2013

A-PU-A ei saa happee

Teiniä lainatakseni; siis OMG (ja lausutaan siis silleen supertyhmän kuuloisesti ouämtsii).

Kahvinkeitin hajosi. En näe syytä elää.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Ikäeroista

Ekalla ja Tokalla on ikäeroa 1v7kk. Tokalla ja Kolmosella ikäeroa on 10v4kk. Ekalla ja Kolmosella ikäeroa on 11v11kk.

Eka on ollut Tokan syntyessä niin pieni, että ei muistakaan aikaa jolloin on ollut yksin. Toka taas ei koskaan ole ollut yksin. En muista että Ekalla olisi ollut mitään isompia mustasukkaisuuksia Tokaa kohtaa. Eka on aina ollut sopeutuva ja sosiaalinen, jo ennen veljiäkin. Toka taas oli pienestä pitäen hyvin mustasukkainen isolle veljelle. Kaikki huomio vain hänelle!

Kaksikko on aina ollut hyvin tiivis pari. Toistensa parhaimmat kaverit ja pahimmat viholliset. Pikkuhiljaa toki kumpikin on saanut omiakin kavereita ja parin vuoden ajan pojat olivat päivät erillään kun toinen oli vielä päiväkodissa ja toinen jo koulussa. Suurimman osan elämästään pojilla on kuitenkin  ollut kontakti toisiinsa myös päivisin. Ensi vuonna alkaa taas parin vuoden tauko päivisin kun Eka siirtyy yläasteelle. Koulut ovat vierekkäin mutta kuitenkin erilliset.

Kun aikanaan kerroimme Kaksikolle että pian he ovat Kolmikko, oli vastaanotto hyvinkin äärilaitainen. Ihanaa! Ompa kivaa! Meille tulee vauva! Pieni vauva! Minä hoidan ja rakastan! Äiti ehditkö sä enää meidän kanssa mitään? Rakastatko sä myös meitä? Mitä jos se vauva ei tykkää musta?
Kuukaudet olivat pitkiä ja odotus oli niin niin vaikeaa. Tulisi jo! Mä en jaksa enää odottaa! Miksei se jo oo?
Ja sitten kun se vauva tuli niin isot veljet oli ihan sulaa vahaa. Meillä on tusinoittain kuvia sairaalasta kun Kaksikko pitelee sitä porukan Kolmatta sylissä sellainen typerä hymy naamalla. Meillä on vauva!

Toka halusi jäädä mukaan perhehuoneeseen. Oltiin etukäteen varmistettu että se onnistuu jos jompi kumpi tai molemmat haluaa jäädä. Eka lähti kotiin mummin lellipalveluja nauttimaan. Hän osaa ottaa iloa irti jo siitä että saa joskus olla yksin ja se ainoa.

Alusta pitäen Toka on ollut se joka osallistuu. Toki Ekakin, mutta omalla tavallaan. Toka vaihtaa vaippaa, etsii tutteja, hakee vaatteita, pyyhkii pukluja. Mutta jos vauva itkee, hän antaa Kolmosen äkkiä pois. Eka taas jaksaa lohduttaa itkevää vauvaa ja hakee asentoja missä vauvan olisi hyvä. Ei hermostu pienestä itkusta vaan yrittää rauhotella. Mutta ei kestä puklaamisia tai muita eritteitä yhtään.

Kaksikko on saanut olla mukana ja auttamassa omaa tahtia, olla omalla tavallaan isoveli. Kumpikin odottaa kovasti että vauva liikkuisi ja puhuisi. Olisi seurallisempi.

Alusta pitäen Eka on hyvin ymmärtänyt että vauva on pieni. Että saa auttaa mutta on juttuja mitkä tekee aikuiset. Tokan kanssa tämä taas on ollut haasteellisempaa. Hän haluaisi olla myös kotona hoitamassa vauvaa kaikki päivät, suihkuttaa ja kylvettää. Toka on sujuvasti kannellut Kolmosta kantoliinassa ja antanut d-vitamiini tippoja. Niitä mitä pystyy niin saa tehdä. Kuitenkin tasaisin väliajoin joudutaan käymään keskusteluja siitä että justiinsa esimerkiksi kylvetyksen hoitaa aikuiset. Varsinainen mustasukkaisuus on siis ilmennyt näin. Kun ei saa tehdä kaikkea. Toka ei ymmärrä sitä että ei voi kun on itsekin vielä lapsi.

Kaksikosta on ihan älyttömän iso apu vauvan hoidossa. Ja ylipäätään kotona. Ihanaa kun on jo noin isoja! Kumpikin myös purkaa hellyyskohtauksia helposti vauvaan, se on kuulemma vaan niin suloinen.

Varsinaista mustasukkaisuutta esiintyy mutta myös sitten sitä sellaista mikä liittyy siihen lapsen omaan kasvuun ja kehitykseen, niihin omiin ikäkausiin. Tietysti varma en voi olla mutta luulen että näitä olisi vaikka vauvaa ei olisikaan. Ekalla on selvä teini-ikään liittyvä epävarmuuskausi päällä ja poika ei vaan saa tarpeekseen ja kaikki on ääripäätä. Mikään hellyyden ja kehujen määrä ei riitä, epävarmuus on tällä hetkellä niin vahva tekijä. On myös hyvin hankala osata päätellä mitä Eka on milloinkin vailla, koska olla lähellä ja koska antaa olla rauhassa. Sä et koskaan sano mulle jee jos mä voitan pelissä. Sä oot halannu  mua tänään vasta kahdesti ja tota ainakin neljästi. Mä haluun olla täällä teidän kaikkien kanssa. Antakaa mun olla rauhassa!!

Toka taas on esiteini, joka surffailee lapsen ja teinin välissä. Häntä on helpompi tulkita. Ja hän myös ilmaisee mitä on vailla. Ei tarvitse niin arvailla. Pari vuotta ja täällä saa tulkittua ketään kun meillä puhutaan vaan teiniä ja uhmaa...

Jos nyt ajatusleikitellään laskelmoidusti, vaikka mun mielestä ei ole olemassakaan mitään oikeaa ikäeroa sisarusten välillä mutta hei leikitellään, niin Ekan ja Tokan ikäero on aina tuntunut hirveän hyvältä. Silloinkin kun ne uhmaili samaan aikaan tai vaan tappeli keskenään tai vaan muutenvaan oli joku perseilyvaihe molemmilla päällä. Uudestaan en kyllä koe hinkua siihen että pieniä olisi peräperään 2, vaikka sen neljännen lapsen toivoisinkin.
Kolmas lapsi näin pitkän ajan jälkeen myös tuntui ihan mahtavalta. Vauvailuista on niin pitkä aika että sitä jo ihan kaipasi. Ja vastavuoroisesti isojen kanssa tulee kaikkea uutta vastaan kun ovat ne isommat. He ovat ne haasteellisemmat koska kaikki on myös mulle uutta! Ja toki haastetta on myös siinä että kaikki lapset tulee huomattua. Jokaisen tarpeisiin vastataan ja ollaan mutsina vähän yli niiden tarpeidenkin. Huomioidaan yksilön luonteet. Osataan olla sitä mitä kukakin nyt kulloinkin tarvitsee. Kääk mikä duuni!

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Apuamitämälaitanpäälle ja kuka määrää

Kaksikko ja Siippa lähti uimaan. Mulle vihjaistiin lähtiessä jotain pyykeistä mutta valitsen olla ymmärtämättä lausetta. Sensijaan kaadoin itselleni viinipullon pohjat (hurjat 4 cl) ja aloin etsimään vaatekaapista häihin sopivaa kolttua. Kriteereinä sen pitää istua ja siinä pitää pystyä imettämään. Ilman että puolet vaatteesta pitää riisua. Ja mielellään niin että se huomio on morsiamessa eikä mun tisseissä. Mä olen ehkä siitä vähän outo että aika harvoin koen tarpeelliseksi ostaa uusia koska mulla on ihan kamalasti ihania ja kivoja vaatteita. Mitkä on ihan mun näköisiä! Lähes kaikki mun vaatteet on heräteostoksina ostettu, en mä oikein koskaan löydä kivaa jos lähden etsimällä etsimään. Mutta näiden erikoistilanteiden (lue tissifestarit vauvalle) vuoksi ne ihanatkin on nyt vähän haasteellisia. Vaan en suostu luovuttamaan. Kaapissa on PAKKO olla joku kiva joka käy ja joka on mun päällä kuin toinen iho. Tällä hetkellä kuitenkin ehkä enempi makkara nakinkuoressa-näköisesti.
Siinä kaappeja tonkiessa kävi mielessä pari juttua.

Ensinnäkin vaikka mä en kuvia tänne sillälailla laitakkaan niin iskimpä kuitenkin yhden omista kavioistani. Vähän väriä antamaan ja elävöittämään. Kivasti. Siinähän tuijotatte mun jalkoja. Fiksummin en sitä tuohon saanut joten olkoon vähän epäfiksusti. Kertoo kaiken olennaisen. Kyllästyn varmaan iltaan mennessä ja poistan. Otettu Dublinissa erikoisen aurinkoisena päivänä muutama vuosi sitten. Jolloin poltin itseni. Kukaan ei pala Irlannissa. Koskaan.

Mua ärsytti lapsena ihan sairaasti se kun mun lapsuudenkodissa asiat piti tehdä aina äidin tavalla. Siivoaminen piti tehdä tietyllä tavalla (ensin imurointi, sitten pölyjen pyyhintä ja lattioiden pesu), vaatteet piti viikata tietyllä tavalla (niin että paidan etupuoli viikataan päällimmäiseksi) ja hitto kauppakassitkin piti pakata tietyllä tavalla. Jos teit toisella tavalla niin se oli väärin eikä kelvannut.

Tätä ajatusmallia olen pyrkinyt hyvin tietoisesti välttämään. Toki mun omissa viikkaus ym. jutuissa on paljon viitteitä siitä miten ne on kotonakotona oppinut mutta yritän välttää sitä että opettaisin kakaroille että ne _pitää_ tehdä näin. Ja olen luonteeltani sellainen että mitä enemmän yritetään tiettyyn muottiin saada niin sitä enemmän laitan hanttiin, ei siis ole kyse pelkästään äidin metodeista vaan myös mun luonteesta.

Mutta.. Nyt aikuisena, tänä päivänä on tietyt jutut mitkä mä kuitenkin haluan että on tietyllä tavalla. Muutamalla poikkeuksella höystettynä. Vaikka kuinka pyrin välttämään sitä että pitää sitä ja pitää tätä ja näin. Musta jokaisella perheenjäsenellä saa ja voi olla joku juttu tai paikka missä ne voi määrätä että miten siellä jutut laitetaan. Mutta että ei ole kaikessa sellaista yleispäsmäröintiä. Siipalla se on cd- ja dvdhyllyt.
Mulla lakanakaappi on yksi. Ja sen järjestykseen on ihan tasan tarkat perustellut syyt mutta näin, vaan se on aina päin vittua jos siellä joku muu käy kuin minä. Ja mä saan ihan infernaaliset hulluuskohtaukset siitä. Vaikka meillä kaikki tekee kaikkea niin olen useammin kuin kerran pyytänyt että josko sinne ei koskettaisi. Kyse ei ole siitä että se nyt pitäisi olla justiinsa mun logiikalla järjestettynä vaan siitä että siinä on joku idea mistä löytyy minkäkin mallista lakanaa. Ja kun ne ei tod edes ole mitenkään värikoodattuna vaan käyttäjäkohtaisesti. Siis tyyliin parisängyn lakanat on eri paikassa kuin lastensängyn lakanat. Eikö kuulosta loogiselta? Toistaiseksi kukaan perheenjäsen ei ole tarjonnut vaihtoehtoista logiikkaa tilalle, mä olen ihan avoin muutoksille, kunhan siinä on joku järki takana. Mutta ei, pommi se on räjäytetty sielläkin aina tasaisesti...

Lasten vaatekaapit on toinen. Tässä tosin pieni poikkeus, Kaksikon vaatteiden suhteen mä olen luovuttanut jo aikaa sitten. Niiden vaatekaapit on sennäköisiä että siellä on pyyhkäissyt muutamakin trooppinen myrsky ja sen jälkeen vielä Via Dolorosa.
Kiikutan kuivat vaatteet jätkien sängyille ja ne sitten itse heittää vaatteet kaapin suuntaan laittavat nätisti ne omille hyllyilleen. Siinä vaiheessa kun kausikamoja vaihdetaan niin mä järkkään ne hyllyt eli pari kolme kertaa vuodessa. Muuten en koske koska se on aivan turhaa. Siellä ei pysy mikään järki ja järjestys viikkoakaan. Mutta oli aika jolloin siellä vallitsi joku logiikka.
Mulle on tärkeää että tyypit aikanaan lähtee täältä maailmalle tietyillä eväillä ja eivät ihan peukalokämmeniä olisi. Mutta Siperia saa myös hoitaa oman osansa. Ja mulle on tärkeintä että autetaan ja osallistutaan kotitöihin. Yritän nieleskellä ne omat pitääjapitäät ja olla kiitollinen siitä että ne edes jotain tekee. Tänäänkin istun ruokapöytään jossa tarjoillaan Ekan valmistamaa makaronilaatikkoa. En valita!

Tällä hetkellä lapsista ainoa kenen kaappeja mä hallitsen, on Kolmonen. Meillä ei mikään niskakakkainen vauva ole koskaan ollutkaan mutta onhan se näppärää kun jo vessasta tullessa tiedät minkä laatikon avaat jos haluat nyt vaikka potkarit. Siipalla tosin tuntuu satunnaisesti olevan vaikeuksia erottaa toisistaan paita ja sukka mutta aika tarkka (lue armeijanomainen) järjestys siellä pienissä vaatteissa pätee. Varmaan aika sanomattaankin selvää että mun omat vaatekaapit on aivan totaalikaaos... ihan aina kun vaivaudun niitä järkkäämään niin vastaan tulee tavaraa mitkä herättää välittömät jouluolot; "ai mulla on tämmönenkin!!".

Mulla on myös ärsyttävä tapa järjestää tiskikoneen likaiset astiat uudestaan. Niin että ne on siellä "mun mielestä fiksusti". Kaikki tasot ja tila hyötykäytettynä. Koska tiskiä tässä tivolissa tulee, pyykin lisäksi. Meillä on joskus tiskikone parhaimmillaan pyörimässä kahdesti päivässä. Vaikka juoma- ja kahvimukeja käytetäänkin useampi kerta ennenkuin ne laitetaan koneeseen. Ihan oikeasti alkaa hermo nykimään jos on ihan tyhmästi hukkatilaa laite täynnä ja pöytä täynnä tiskiä.

Ja päiväpeiton raidat pitää olla vaakasuoraan eikä pystysuoraan. Tästä mä en pysty joustamaan. Pistää liikaa sisäiseen feng shuihin ja tulee henkinen hyperventilaatio jos se on toisin.

Oho. En mä oikeesti kovin määräilevä ole. Kovin. saattaa olla että tämän tekstin luettuani koin pienen "olen kuin äitini"-hetken. Onneksi on viini.


lauantai 16. helmikuuta 2013

19

Veera kirjoitteli blogiinsa Facebookissakin kiertäneen ikäluku-hommelin ja niimpä kerjäsin minäkin aikakoneen innoittaman ikävuoden Veeralta :) Sain 19.

Kun olin 19-vuotias, oli vuosi 1999 (KÄÄÄÄÄK!!! Siis hei viime vuosituhannen puolella). Koska olen niin loppuvuodesta syntynyt, odoteltiin Milleniumia jotta "tonight I'm gonna party like it's 1999". Mulla ei ole valokuvia valitettavasti koneella noin pitkän ajan taakse, ne on kaikki kellarissa paperiversioina.

Asuin: Pienen hetken lapsuudenkodissa, kämppiksen kanssa Espoossa ja sitten muutettiinkin poikaystävän kanssa Kurviin. Ihana, ihana, ihana koti Iltakoulua vastapäätä. Kurvin koti oli ihan se ensimmäinen koti, johon muutin lapsuudenkodista.

Olin: hitsin nuori :) elettiin pitkälti viikonloppujen vuoksi, arki oli siinä sellainen välttämätön paha. Kavereista yksi meni naimisiin ja yksi sai lapsen, ne tuntui todella kaukaisilta ajatuksilta. Kunnes huomasin itse olevani raskaana :D Nyt jälkikäteen pystyn sanomaan että silloin vielä hain itseäni ja identiteettiäni aika lailla.

Tärkeintä elämässä oli: kaverit ja viikonloput. Se että oli töissä ja oli omaa rahaa ihan erilailla kuin opiskellessa. Ei tarvinnut pihistellä niin paljoa ja se tuntui todella hyvältä, lähes juovuttavalta ja siltä että on valtaa omaan elämäänsä.

Työskentelin: päiväkodissa. Ensin eskarissa ja sitten pienten puolella, josta jäin sitten äitiyslomalle.

Halusin: elää ja matkustella.

Pelkäsin: aikuisena oloa. Sitä miten selviää aikuisten maailmassa ja miten selviää omassa kodissa. Vastuu tuntui pelottavalta.



Nyt asun: Arabiassa

Olen: kolmen pojan äiti ja äitiyslomalla. Onnellinen ja tyytyväinen. Vauvakuumeen lisäksi myös koulukuumeessa.

Tärkeintä elämässä: kliseisesti perhe ja terveys. Mutta niin se vaan on.

Pelkään: mä en tiedä. Mä suhtaudun elämään jotenkin niin että kaikki otetaan vastaan mitä tulee, myös ne pelottavat jutut mutta ei niitä tarvitse välttämättä pelätä.

Työskentelen: Hyksissä

Haluan: lisää lapsia :P

Ensimmäiset tarvikehyvästit

Vauvan vuokrasänky pakattu takaisin laatikkoon. Ja kohta se on matkalla pois. Kaikki vuokrausta koskevat paperit on tietysti hukattu eikä kenelläkään ole muistikuvaa tarkasta päivästä. Blogista tarkistettu summittainen päivä ja siitä vielä miinustettu muutama, että ei varmasti lähde myöhässä. Makuuhuone näyttää alastomalta.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Yummy yummy yummy, I got love in my tummy...

Minä tykkään ruoasta. Ihan tosissani tykkään! Tykkään tehdä sitä, tykkään kokeilla uutta, tykkään helposta, tykkään työläästä, tykkään ihan kaikesta. Ja ihan ennenkaikkea tykkään syödä sitä. Tänään meillä oli tätä:


Paneer Butter Masalaa ja Basmatiriisiä sekä Naan-leipää. Omnom!!

Ihana äitiysloma

Raskausaikana mä olin 6 viikkoa sairaslomalla kovien rytmihäiriöiden takia. Luulin että mulla hajoaa pää ja mietiskelin jo sitä että missä vaiheessa kehtaisin alkaa sunnuntaisin tekemään töitä vauvan synnyttyä. Kun äitiysloma varsinaisesti alkoi, ei pää hajoillut kotona koska olin jättänyt kaikki valmistelut sinne äitiyslomalle. Edelleen kuitenkin mietiskelin missä vaiheessa kehtaisin alkaa tekemään sunnuntaisin keikkaa.

En enää muista miltä tuntui kun Kaksikko oli pieniä ja olin heidän kanssaan kotona. En ainakaan sitä aikaa kun heistä jompi kumpi oli vauva. Olin kaiken kaikkiaan kotona 4 vuotta putkeen, joista viimeinen vuosi oli aika rankka. Opiskelin samalla mikä oli ihana henkireikä kun tuntui että on vain lasten kanssa. Varmasti oli ihanaa mutta mä en vain muista sitä.

Alunperin mun oli suunnitelmissa mennä nyt pariksi viikoksi töihin isäkuukauden aikana. Mun työ on vähän sellaista että sitä töihinpaluuta, oli sen aika sitten koska tahansa, helpottaisi aika lailla jos kävisin silloin tällöin työmaalla. Jutut kehittyy jatkuvasti ja jos et ole töissä niin tiput vähän kelkasta. Ei niin että töihinpaluu olisi mahdotonta mutta se olisi helpompaa jos tietäisi vähän missä milloinkin mennään.
Nyt kuitenkin kun alettiin isäkuukauden ajankohtaa katselemaan tarkemmin, selvisi että mun kertyneet vuosilomat riittää siihen että voin olla kotona koko sen ajan. Ja oli jännä huomata miten helpottunut mä olin. Mun ei tarvitse mennä silloin töihin. Mä saan olla kotona.
Vaikka mulla osittaisajatuksena oli sillä parilla työviikolla tukea sitä ideaa, että isä on kotona ja äiti töissä, joudun mä kuitenkin myöntämään että en olisi siihen vielä pystynyt. En sillä aikataululla mitä oltiin isäkuukauden ajankohdaksi mietitty. Mä haluan olla vielä silloin kotona. Vauvan kanssa. Mulla ei ole mikään kiire että sen voisi viedä hoitoon, mä en halua viedä sitä hoitoon. Mulla ei ole mitään halua olla yötä erossa vauvasta, vaikka saisin silloin nukkua keskeytyksettä. Mä herään vähän välin öisin vain tuijottelemaan ja nuuhkimaan vauvaa. Se on niin ihana. IHANA!!! Ja niin rakas että ei vaan voi olla! On Kaksikkokin mutta uuden lapsen myötä tuntuu aina se pakahduttavuus uudestaan.

Mä olen ollut kotona vasta pienen hetken mutta huomaan päivittäin että toivon ajan pysähtyvän ja että vauva ei kasvaisi. Että ei tulisi eteen se kun ihan tosissaan se töihinpaluu tulee ajankohtaiseksi. Huomaan edelleen toivovani niitä sunnuntaikeikkoja mutta tunnen helpotusta kun voin vielä sanoa töihin että sori ei onnistu vielä kun tää on niin pieni.
Vaikka tää on välillä yhtä kaaosta ja palikat ei todellakaan pysy käsissä niin mä en kaipaa sitä työn sanelemaa arkea yhtään. Voikun voisi aina olla vaan kotona. Todennäköisesti vuoden päästä itken töihin että pliiiiis ottakaa mut jo takas. Mutta nyt. Just nyt on parasta. Kuunnella kun vauva kuulostaa ihan Hessu Hopolta nauraessaan ja ihmetellä sen kippuravarpaita. Nyt ei saa unohtua että on ihanaa.

Äitiyslomalla on yksinkertaisesti niin kivaa ja ihanaa. Mulle on ollut pieni järkytys että mulla ei ole töihin ikävä. Tai on mutta sitten ei kuitenkaan ole. Mitä on tapahtunut??

Hormonihommiahan se tämäkin varmasti on. Kuten sekin että mä tunnen jotain ylisympatiaa vanhuksia kohtaan ja eritoten sellaiset ressukkapapat itkettää mua. Teki mieli halata tänään yhtä Prismassa.

Vaippahommailua kolmelta kuukaudelta

Nyt kun mukkelo on kolme kuukautta ja rapiat niin naputtelen itselle taas jotain kokoonpanoa siitä missä mennään nyt. Edellisen kerranhan näitä tuli mietittyä pojan ollessa 7 viikkoa.

Harsot on nyt myös vaippoina kokeiltu ja hyvinä havaittu. Tosin heräsin kuin heräsinkin hommaan ihan liian myöhään, pelkkä harso ei imuksi enää riitä. Vanhoista pyyhkeistä tehdyt froteiset lisäimut toimi kotvan ajan mutta nyt tuntuu että nekään ei riitä. Ostinkin Prismasta jotain luomupuuvillaisia lisäimuja jotka on pelittäneet kivasti. Ostoslistalla on paikka muutamalle lisäimulle mutta ajattelin tutkia rauhassa ja ostaa vähän erilaisia että näkee missä se imuteho on passelin.

Hamppuahan meiltä jo löytyy mutta jostain syystä mä sitä vielä pyrin vähän välttelemään. Ensinnäkin meidän hamput on pääsääntöisesti kokoa M ja L eli ihan valtavia vauvalle ja toisekseen jotenkin "säästelisin" niitä vasta myöhemmäksi kun imutehonkin tarvitsee olla tehokkaampi. Muutama M on jo vaippalaatikossa valmiina, josko niistä tässä kevään mittaan saisi jonkun kompaktin kokoonpanon. Ne pari S-hamppua mitä meillä on, niin on käytössä.

Löysin muuten neuvolan lastenvaate-pisteeltä 2 Fuzzi Bunzia. Ihan pientä kokoa. Innokkaana nappasin tietysti mukaan sen kummemmin tutkimatta ja kotona kun aloin niitä ihmettelemään niin huomasin että kummastakin on kosteussuoja lähes irti. Siis kuka tuo lastenvaatepisteelle rikkinäistä tavaraa??? Ja vähän epäilen olisiko niitä saanut edes kursittua kasaan koska se Fuzzin kosteussuoja on tosi haperoinen, vaikkakin kestävä ollessaan kunnossa.

Äitiyspakkauksen kestot on edelleen mun suosikkeja, joskin ImseVimset tarvitsevat jo lisäimua ja kaikki alkavat olla punkerollemme melko timmejä. Istuvat kuitenkin edelleen hyvin ja tarrat on pysyneet hyvässä kunnossa.

BumGenious edelleen myös hyväkiva. Istuvuus jo parempi mutta edelleen ne on meillä niitä vaippoja joita saa eniten asetella paikoilleen. BG:n omat imut riittäneet vielä hyvin kun siitä NB-imusta on sujauttanut lisäimun sen isomman lärpäkkeen kaveriksi.

Nauhavaippa&villavaippahousut on ihanat, joskin nyt tosiaan se varsinainen imu on taas hieman hakusessa. Vauvakin tuntuu niistä tykkäävän ja nauhavaipan laitto saa vauvan aina kikattamaan, reidet kun tuppaa kutiamaan herkästi. Flanellit on vieläkin kokeilematta, en tiedä miksi. Kai mulla on nyt niin pinttymys niihin harsoihin kun niihin tykästyin kovasti. Liian isoa pakettia en halua vaipasta tehdä. Mutta nyt taas itselle haasteeksi flanellien käyttö! Meillä on niitä ihan sairaasti joten haluan ne hyödyntää.

Myllymuksuja olen plaraillut uusia hankintoja silmällä pitäen mutta vielä en ole mitään tilannut. Meillä on jotenkin tosi paljon kaikkea sekä käytössä, että pyörimässä ja mistään en osaa oikein luopua kun jos sitten ehkä kuitenkin jossain välissä voisi tarvita... Kellarissa on vielä ainakin yksi laatikollinen vaippoja odottamassa vauvan kasvua. En haluaisi tehdä nyt virhehankintoja joten nyt ei hosuta. Ja koska 12 vuotta hoettu lause "kyllähän ne sitten voi myydä eteenpäin" on näköjään vain lause.

Siippakin on intoutunut kestoilusta entistä enemmän. AIO on edelleen se hänen käyttämänsä mutta on alkanut vaippoja pesemään sekä vaippaämpäriä desinfioimaan ja vaippoja käyttövalmiiksi taittelemaan. Hurraa!! Ja tämä kaikki siis täysin vapaaehtoisesti, ilman mitään epäsuoraa tai suoraa käskyttämistä. Niin se vaan näköjään hevaristakin kuoriutui vaippakriittinen :D Siippa tuntuu itseasiassa tätä nykyä arvostelevan ja tutkivan enemmän ainakin kertavaippojen ominaisuuksia kuin minä. Mikä haisee kamalalta, mikä saa vauvan ihon nihkeän kylmäksi jne. Täyskestoilijoita kun emme vielä ole.
Muutenkin nyt tuntuu että tämä homma maksattaa itseään takaisin koska käytössä on niin paljon vaippoja, jotka ovat kolmannella kierroksella käytössä. Edelleenkään kestoilu ei ole tuntunut missään välissä raskaalta, mutta se taloudellinen hyöty tuntuu mulla nyt. Jopa 10 vuotta vanha lanoliini on vielä pelittänyt (miten ihmeessä mä olen ton säästänyt??).

torstai 14. helmikuuta 2013

Tautista

Meillä on oltu viimeajat tosi terveinä eli siinä mielessä en valita. Mutta onhan se ihan helvetin väärin paiskata vauvaperhettä taudilla, missä et voi juoda kahvia.

Niin se vain norovirus meille saapui, odotetusti ja ajallaan kuten on tähänkin mennessä aina jokatoinen vuosi saapunut. Ei siis yllätytty. Onneksi näkyi olevan aika mieto versio tällä kertaa. Aiempina vuosina ja kertoina kun on saatu ambulanssiakin meille soitella vierailujen aikana.

Kuten ennenkin, mä sain kunnian tarttua viestikapulaan ensimmäisenä. Onnea on vain yksi vessa viiden hengen perheessä! Ja sehän on varmaa että jos itsellä on olo että kuolee, niin vauva ei varmastikkaan silloin nuku. Siipalle hatunnosto että ilmoitti jo siinä yöllä kun katseli mun hippaa sängyn ja vessan välillä, että ei mene töihin. En tosiaankaan olisi ollut ihan vauvanhoito-kunnossa.. ja aamullahan se viestikapula vaihtui sitten Siipalle. Oikeesti, sairastetaan limittäin, EI samaan aikaan!
Eilinen meni melkoisena zombi-vetona, valvottu yö ja kesän bikinikunnon saavuttelu vei ison osan jaksuista. Ja kun ei sitä kahviakaan voinut.... nyt alkaa olemaan jo elävien kirjoissa, vaikkakin väsy ja voimattomuus painaa vieläkin. Onneksi Kaksikko on ihan superihania aina silloin kun täällä sairastetaan, myötätuntoa riittää myös kipeille aikuisille.

Norohan on siitä näpsäkkä että joko se tulee tai ei tule, ei oikein voi estellä. Ja jos se perheessä jollain on niin se on muun perhekunnan vastustuskyvystä kiinni puhkeaako vaiko ei. Käsienpesu on kova sana torjumisessa mutta kun se on epidemiana niin meistä kukaan ei pysty käsiään jokaisen kosketuksen jälkeen pesemään.
Raivoimetin vauvaa koko päivän että se saisi mahdollisimman paljon vasta-aineita ja tällä hetkellä näyttää siltä että pienin säästyi onneksi ja poti vain kovia vatsakipuja. Lastenklinikka ei siis (toivottavasti) kutsu tällä kertaa. Muksuista täysin terve on tällä hetkellä vain Toka.

Nyt takaisin Netflixin pariin, meillä on Ekan kanssa Chuck-maraton. Sairastaminen ei ole kivaa mutta tämmöiset perheen löhöpäivät on.

Ainiin. Hyvää Ystävänpäivää!

tiistai 12. helmikuuta 2013

Henkinen kuolavana

Saako mikään asia ihmistä taantumaan samalla lailla uhmaikäisen tasolle ja kaluamaan kynsiänsä niveliä myöten ja toivomaan nopeaa kuolemaa kuin Kelan hieroglyfien tulkitseminen?
Mä olen koko päivän, siis voi vittu oikeasti koko päivän, tässä nyt selvitellyt yhtä ja toista ja oman duunin kanssa miettinyt suuntaan ja toiseen. Ja mä olen ihan poikki. Aivan loppu. Vauva ei ole saanut mua kertaakaan valvotettua näin väsyneeksi näiden kuukausien aikana kuin Kela sai yhdessä päivässä. Mä haluan nää asiat eteeni valmiiksi pureskeltuina (tai pikemminkin tarviin että tajuaisin)! Tekis mieli ryömiä johonkin nurkkaan nyyhkyttämään sikiöasennossa.

Eniten vituttaa se että nää ei edes loppupeleissä ole niin vaikeita juttuja. Mutta just nyt mä_vaan_en_tajua. Turhautumisen multihuipennus!! Tajuaiskohan paremmin jos ois vähän humalassa.

Pieniä potilaita

Ootteko katsoneet tota Pieniä potilaita-sarjaa Avalta? Ei jumalauta, kun ne kerran aina varottelee erilaisilla symboleilla väkivallasta ja kauhusta ja ties mistä niin miksi ei varoteta jos on tiedossa kunnon itketyskamaa?

Mä en ole yhtäkään jaksoa saanut katsottua kuivin silmin. Vaikka tiedän miten super-reippaita potilaita lapset on, aikuiset on monesti paljon "pahempia", niin silti on kyllä yhtä kollotusta aina toi katsominen. Kolmonen sylissä, nuuhkin sitä samalla ja tihrustan.
Siippa koittaa hokea että no älä katso sitä. No onko hei ihan paska vaihtoehto! Olis hiljaa jos ei mitään kehittävämpää saa esitettyä...

Meillä on jokaisen kanssa käyty Lastenklinikan päivystyksessä ja mulla ei kyllä ole kuin kehuttavaa koko paikasta. Meneehän siellä aikaa mutta siihen on aina ollut omat syynsä. Kaikki lääkärit että hoitsut on olleet ihania. Niin muksuille kuin meille vanhemmillekin.
Mulla on kavereita töissä siellä mutta lähin ja isoin kosketus Lastenklinikkaan oli aikanaan kun kaveri oli siellä potilaana vuoden verran. Edelleen mulla tulee Lastenklinikasta mieleen se kaveri ja se miten hienosti hänet siellä hoidettiin. Siihen aikaan ylipäätään hengissä selviäminen tietyistä sairauksista ei ollut niin isolla prosentilla kuin nykyään. Ja lapsia kun oltiin niin noi oli vaikeita asioita käsitellä, puolin ja toisin.

Vaikka tossa sarjassa ei mitään ihan supersurullisia keissejä olekkaan ollut (paitsi syöpälapset) niin silti kyllä kolisee jossain ja kovaa. Vauvojen jutut koskettaa erityisen paljon mutta kyllä ne isompienkin tuntuu. Toisaalta musta on hienoa että nyt kun tarvetta uudelle lastensairaalalle on, niin ihan valtakunnallisesti näytetään mitä siellä tehdään. Ja keitä siellä on töissä ja miksi. Ja mitä ne siellä tekee. Ja miksi kaikki on keskitetty yhteen paikkaan.
Ootteko muuten koskaan käyneet Lastenlinnan puolella? Melko museo sekin...

Osa noista itkuista menee varmaan ihan hormonien piikkiinkin mutta kyllä mä tunnistan senkin että sitä peilaa omaan perheeseen noita tilanteita. Että mitä jos me oltaisiin tuossa. Ja kyllä sitä vaan on vilpittömän ja kliseisen kiitollinen siitä että omat lapset on (näennäisen) terveitä. Että senkun uhmaatte ja kapinoitte ja laitatte mulle hanttiin kaikella elämänvoimallanne!

maanantai 11. helmikuuta 2013

Ikäraja-jatkoa

Muutama juttu jäi mieleen vielä peleistä eilisen ikäraja-mietinnän jälkeen.

Meillä meni aika kauan ennenkuin Kaksikko keksi nettipelit. Ja että ylipäätään voi pelata muutenkin kuin konsolilla.
Konsoleille itseasiassa on tosi kivojakin lastenpelejä, kuten Buzzin eri versiot ja Eye-hommat.

Nettipeleissä tuntuu olevan aika monessa järjestään se että voit pelata sitä vain tiettyyn pisteeseen asti. Tämän jälkeen et pelissä pääse eteenpäin ennenkuin maksat siitä pelistä. Monet näistä peleistä on jo ihan pienillekkin lapsille, alle kouluikäisille. Ei ne summat monesti isoja ole mutta musta nyt ei olekaan kysymys siitä mitä se maksaa, vaan siitä että pitää maksaa.
Toki nykypäivänä kaikesta rahastetaan mistä vain keksitään mutta mä omaan tässä suhteessa kyllä niin naiivin maailmankuvan että vituttaa moinen. Se on oikeasti ihan perseestä todeta lapselle että no sori, sun pitää nyt keksiä joku toinen peli mitä pelata jos et siinä enää pidemmälle pääse koska me ei noista makseta. Siinä saa ihan tosissaan mietiskellä ja puntaroida omien periaatteiden ja sen välillä että onko tämä nyt niitä missä lapsi saa opetella pettymystä vai annanko sille siimaa.

No meillä tämä nyt sitten on kuitenkin toiminut pettymyksen harjoitteluna koska mä ajattelen sitä vähän pidempikantoisesti. Ja nuorisoon pätee ihanaisen Aki Sirkesalonkin lallattama "annoin pikkusormen, se vei koko käden". Mä tiedän että jos nyt annan periksi ja rahoitan yhtä peliä niin vähän ajan päästä onkin jo joku toinen mihin myös tarvisi sen visan vinguttamisen. Ja kolmas. Ja neljäs. Ja jne.

Peleissäkin kiinnostuksen sanelee isoksi osaksi kaverit. Mikä peli on se mitä kaikki pelaa. Ja ne kohteet vaihtuu yhtä nopeasti kuin Tauskilla vaimo. Ei paljon auta todeta että no vastahan mä sulle sen yhden maksoin. Kun se on out niin se on out. Vaikka kuinka kannustat itsenäiseen ajatteluun niin kyllä se vaan kaverit painaa vaakakupissa. Ja paljon painaakin. Teineille on ihan supertärkeää saada sitä ryhmän hyväksyntää, tietyissä kehitysvaiheissa näköjään jopa tärkeämpää kuin se yksilönä erottuminen. Koita tässä nyt sitten sitten olla tukeva (hehe) äiti mutta samalla opettaa myös elämää faktoina.

Mä en ole sillekkään lämmennyt että lapset kustantaisi nämä pelit itse. Konsolipelejä ovat saaneet ostaa, ne on kuitenkin eri asia kuin joku kuukausittain menevä summa. Musta se, että itse kustantaisivat noi on liian iso riski ja portti sille että ne on äkkiä peliriippuvaisia ja vähän isompana ihan veloissa. Tiedän että ajattelen hommaa nyt ehkä pikkasen isolla mittakaavalla mutta silti. Ei kaikista kasva varoittavia esimerkkejä mutta mä koen velvollisuudekseni sen että välitän senverran että puutun asiaan.
Nuoret, pojat varsinkin, ei tajua kyllä noita pelien rajoja pätkän vertaa. Ne ihan tarkoituksella sokaistuu hyvinkin helposti. Yksi on äkkiä kaksikymmentä. Tunti muuttuukin kahdeksi. Kohta on kolmen tunnin päästä. Ja en oikeasti liioittele nyt yhtään! Ja yleistänkin ihan tarkoituksella.
Kantapään kautta menee moni oppi parhaiten perille mutta ihan kaikkeen mä en kyllä tarjoa niitä välineitä ja mahdollisuuksia niille mokille. Nuorellekin kun tuntuu se raha olevan aika hankala käsite. Ja aikuisen velvollisuutena on tarjota ne mahdollisuudet mokiin ja pettymyksiin sen mukaan mihin se lapsi tai nuori on valmis. Alaikäiset ei varmasti ole valmiita siihen että olet pelaamisesta veloissa. Ei täysi-ikäisetkään ole, mutta silloin se vastuu on ihmisellä itsellään. Vaikka siihen ei valmis olisikaan.
Kamalan vähän vuosia jäljellä valmistaa lasta kohtamaan elämää.

Laiskiainen

Laskiainen kun oli niin tokihan meillä väännettiin viikonloppuna pullaa. Mä olen ehdottomasti mantelityttöjä eli vähän kaikilla versioilla varioitiin, muu väki kun vannoo hillon nimeen. Ja kermassa ei säästelty koska joku meistä otti varman päälle ja varasi 5dl kermaa pullien väliin! Laskiaispullan tulee olla täydellinen; hyyyyvin pehmeäsitkoinen, ihan aavistuksen häivähdys suolaisuutta, hulluna kermaa ja mantelia paljon. Siis PALJON!!! Ja ei mitään marsipaania (mitä mä kyllä myös rakastan) vaan ehdottomasti mantelimassaa, vähän kermalla löystettynä. Ja kuten pullan aina, niin laskiaispullankin tulee olla rakkaudella tehty. Turhalla hötkyilyllä tulee vaan paskanmakusia pullia eli pullan tekoon täytyy varata aikaa ja rauhallinen mieli ja taikinaa tulee kuunnella.

Suomeen laskiaispullan perinne on rantautunut vasta tuossa 50-luvulla mutta Ruotsissa on tämä(kin) hommeli taidettu jo pidempään. Eräs leipurioppilas säästyi raipaniskuilta keksittyään laskiaispullan. Ja alkuperäinen laskiaispulla on nimenomaan varusteltu mantelimassalla, kermat ja muut tilpehöörit on saatu pullan väliin paljon myöhemmin.

Kun helmikuu lähestyy niin pikkuhiljaa laskiaispullat ilmestyy kauppoihin. Käsittämättömän moni leipomo niitä väkertää, mä olen kuitenkin luottanut aina omiini. Ne on takuuvarman hyviä, kaupan versioissa on aina joku puute. Ja meillä tykkää kekaratkin tuunata omat pullansa. Viime vuonna kokeiltiin mm. nutella-täytettä. Ihan jees mutta melko tuhti. Lapset yllättäen rakasti.
Tuossa pullataikinaa vaivatessani hokasin että yksi syy miksi mä pullaa tykkään tehdä on kardemumman tuoksu. Ei mikään muu mauste tuoksu niin hyvältä kuin kardemumma! Ja se on jotenkin tosi kotoisa tuoksu. Nam!

Muuten ei ihmeitä tehty laskiaisena. Mäkeä käytiin laskemassa tuossa viereisessä mäessä, siellä olisi ollut joku laskiaisriehakin mutta tyydyttiin nyt vaan pulkkailemaan ja lumiukkoja väkertämään. Sattuipa kerrankin vapaapäivä kun kalenteri ei huutanut mitään tai ketään!
Hernekeittoa ei syöty vaikka vähän tekikin mieli tehdä sitä itse ja mozzarellalla jatkettuna. Isoimpana syynä siksi että ei päästy yhteisymmärrykseen laitetaanko sinne keittoon lihaa vai ei (no ei todellakaan laiteta!!).Sensijaan Siippa pyöräytti Lihapullaspagettia jotka uppoaa tähän väkeen aina, kikkana on että pullat keitetään kastikkeessa eikä niitä paisteta laisinkaan. Tätä jos jää yli niin meillä käy jokainen vuorotellen jääkaapilla närppimässä jämiä.. Harvoin kyllä jää :)

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

K-?

Mä olen aina ollut aika tarkka ikärajoissa. Leffojen, pelien ym. Mitä isommaksi lapset kasvaa, sen haasteellisempaa se alkaa olemaan.

Leffojen suhteen ollaan päästy aika helpolla. Eka omaa supervilkkaan mielikuvituksen ja tiedostaa itsekkin että jutut tulee helposti uniin. Ei tykkää itse olotilasta jossa pelottaa.
Toka taas katsoisi kyllä vaikka mitä mutta varsinkin hänen kohdallaan ollaan tarkkoja. Jos tulee liikaa tulvaa aivoille, alkaa poika tic-oireilemaan. Moni muukin juttu vaikuttaa tohon tietysti, kuten stressi, mutta tietotulva näkyy olevan myös yksi iso homma. Aivot vain yksinkertaisesti iskee luukut kiinni kun on liikaa käsiteltävää ja se näkyy sitten kropassa.

Tuossa Siipan kanssa todettiin että me on oltu molemmat ehkä jotain 10 kun on nähty ensimmäisen kerran Tappajahai. Nykyinen ikäsuositus on 16. Sama homma monen muun leffan suhteen. Eihän ne vanhat elokuvat itsessään mihinkään ole muuttuneet, mutta moni muu asia on. Silloin kun me oltiin muksuja niin kanavia näkyi 3. Katseltavaa ei tullut vuorokauden ympäri ja sitä hommaa oli vähän helpompi valvoa että mitä se jälkikasvu puuhaa. Samaten pelit oli grafiikaltaan, toimivuudeltaan ym niin paljon alkeellisemmalla tasolla että aivot käsitteli niitä eri tavoin. Ja silloin ei ollut kännyköitä ym.
Ei siinä, yhtälaillahan painajaisia mekin nähtiin mutta aivoilla ja alitajunnalla oli toisella tapaa välineitä käsitellä niitä pelkoja kuin nykyään, kun sitä käsiteltävää puskee joka laarista aika paljon isompia määriä. Ja jo lähtökohtaisesti ihan eri volyymillä. Tekniikka ja muu on kehittynyt ihan jättiharppauksia, aivojen käsittelykyky taas ei.

Jonkun verran me ollaan hölläilty noissa ikähommissa. K-13 leffoja ollaan katsottu yhdessä, jos ne on olleet sellaisia että aikuiset on sen ensin nähneet ja tietää mitä tulee. Ikäsuositukset on musta ihan ehdottoman hyvä juttu mutta sitä isompana roolina musta on se että vanhempi tuntee lapsensa ja tietää mitä se kestää. Esim. Dark Shadows meillä ihan ehdasti pelotti Ekaa, vaikka ikä riitti leffan katsomiseen aikuisen kanssa. Aina näitä yllätyksiä tulee!
Ja nimenomaanhan ne on _suosituksia_ ne numerot siinä. Meillä osaa kekarat jo itsekin tutkia ne ikärajat ja tietävät miten homma meillä menee; Eka saa katsoa leffoja K-12 asti, Tokakin saa katsoa K-12 jos mukana on aikuinen ja K-13 leffat pitää ensin aikuisen nähdä ja sen perusteella sitten päätetään voidaanko yhdessä katsoa. Eka on meillä se joka pelkää helpommin.

Samaten kumpikaan meidän isoista ei löydy Facebookista. Ja ovat tietysti "ne ainoat ja kaikki muut on siellä". Ja kun olen kysellyt että mitä ne kaverit siellä sitten muka tekee, niin pelaa. Voi morjens...
Ekalle on nyt annettu myönnytystä senverran että loppukeväästä tehdään pojalle tili jotta ehtii verkostoitumaan kavereidensa kanssa ennen kesälomia, vaikka täyttää 13 vasta loppuvuonna. Siirto yläasteelle hajoittaa luokan ja sen ymmärrän kyllä minäkin että tuskimpa sitä puolen vuoden erossaolon jälkeen teini-ikäisenä enää "kehtaa" kaveripyyntöjä esim ala-asteaikojen tytöille laittaa. Nää on teini-iässä niin kummia hommia mitä "kehtaa" ja mikä on "niin noloo" mutta muistan ne vielä itsekkin joten en vähättele. Haalikoon siis vanhat kaverit edes johonkin yhteydenpitomuotoon. Ehdotin muuten yhdeksi keinoksi puhelinnumeroiden vaihtamista, oisittepa nähneet jannun ilmeen! Tosin on siltä tytöt numeroa pyytäneet että kai tää nyt sitten on joku kynnyshomma vaan...
Keskustelut sosiaalisen median käytöstä ja käyttämisestä on kuitenkin siis jo aloitettu. Ja todella toivon että se nyt ei sitten ole vain pelaamista siellä. Tarvii varmaan alkaa siivoilemaan sitä omaa tiliä vähäsen... ihan kaikki festarikuvat esim ei ole sellaisia mitä tohtisin lasteni näkevän :D Tosin mulla on vielä työnalla sen miettiminen että haluanko edes lapsia facebookissa kavereikseni. Tiedän, voi kuulostaa oudolta lähtökohdalta. Mutta mä marisen siellä niin paljon juttuja ja ylipäätänsä pidän sitä sellaisena lapsivapaana aikuisten leikkipaikkana, että en ole varma haluanko sitä muuttaa. Tosin tiedän myös sen että toi mun teini ei tule ikinä ymmärtämään asiaa mun kannalta. Toisaalta tarviiko sen aina kaikkea tajutakkaan?

Ihan kaikista tiukin mä olen ollut pelien suhteen. Ensinnäkin meillä on lasten koneella oloaika aika rajoitettua, joka päivä eivät koneella saa pelata. Ja syyt on ihan siinä että niillä on esim kännykät täynnä pelejä. Ja mä en todellakaan yksinkertaisesti pysty niitä kokoajan vahtimaan että jos niillä on luuri kädessä niin mitä ne sillä tekee. Ymmärrän sen että pojille se pelaaminen on iso juttu, oli se jo mun lapsuudessa. Mutta siitä huolimatta mä sitä rajoitan. Ja kun pelejä löytyy nykyään suurinpiirtein kameroista ja ipodeistakin niin pikkasen on hankala koko ajan kytätä. Ja jos pelataan niin voidaan välillä pelata ihan lautapelejäkin. Nekin on tosi kivoja, onneksi Kaksikonkin mielestä!
Pelien ikärajojen kanssa mä en ole antanut mitään myönnytyksiä. Uskon ihan varauksetta että jos siinä sanotaan K-15 niin sisältö ei sovi 10-vuotiaalle plus jo pelkät grafiikat on todnäk niin vauhdikkaita että aivot ei pysy kyydissä.
Musta on ollut sillälailla vähän kurja että poikien kaverit tuntuu saavan pelata K-16 ja K-18 pelejä aika vapaasti. En todellakaan usko kaikkea mitä mun lapset suustaan päästää näissä "kaikki muut saa"-jutuissa mutta kun näen noita poikien kavereita itsekin aika tiheästi niin kyllä se vaan lasten käytöksestä paistaa ketkä saa ja ketkä ei... ja pojat on sen itsekin huomanneet. Että se vaikuttaa siihen käyttäytymiseen jos päivittäin tuntitolkulla pelaat sotapelejä. Ja se on ollut kyllä tosi kiva kuulla omien lasten suusta että toteavat että ei ole kivaa olla sen-ja-sen kaverin kanssa kun se aina vaan pelaa. Meidän pojat kun tykkää vielä ihan ehdasti leikkiäkin! Ja olla ulkona. Kuulemma nämä jatkuvasti pelaavat tappelevat herkemmin, enkä epäile yhtään. Ja vaikka mulla meneekin hermot noiden kanssa sen miljoona kertaa päivässä niin ne on kumpikin perus-rauhallisia. Sillä lailla että erottuvat oikeasti joukosta sillä rauhallisuudellaan.
En todellakaan kuvittele että pelkkä pelaaminen saa lapset käymään ylikierroksilla ja riehumaan, on se luonnehommistakin kiinni. Sekä vanhemmista, millaista käytöstä hyväksyt ja millaista et. Mutta kyllä se pelaaminen vaan niitä kasvavia ja kehittyviä aivoja provosoi. Ja toki sekin vaikuttaa että mitä pelaat. Ei kaikki lämpene niistä räiskyttelyistä, meilläkin onneksi ne on enempi strategia-pelejä mitkä kiinnostaa.

Joku aika sitten jossainpäin oli yläasteen kaikille oppilaille ollut yhtenäinen kotiintuloaika. Arkisin että viikonloppuisin. Musta ihan nerokkain homma ikinä! Kun kerran vanhemmille tuntuu olevan niin iso rasti pitää kiinni jo noista suositusikärajoista (vaikka ne nyt on vaan suosituksia, niin silti!) niin tollainen ryhmäpaine on ihan mahtavaa! Eipä voi siinä jälkikasvukaan liikoja nillitellä kun kaikille on sama homma. Ja kaikki on siihen sitoutuneet. Mä yritän välttää ihan oikeasti sitä että arvostelisin muiden juttuja ja metodeja mutta niin se vaan on että noita teinejä pitää oikeasti rajottaa ihan sikana. Liikaa kun annat nuoraa niin vituiksi menee, ei ne ole vielä niin isoja että kykenevät sen kaiken vastuun kanssa olemaan, vaikka muka kuin ovat isoja. Mokat kuuluu nuoruuteen mutta niitä mokausmahdollisuuksia pitää tarjota siihen malliin että nuori kykenee siinä tilanteessa funtsimaan ja miettimään sen oikein vai väärin-ajatuksen. Jos mokaavat niin se on ollut valinta ja siinä on edes ollut se mahdollisuus tajuta että nyt mennään perse edellä puuhun. Liian isojen juttujen edessä se houkutus on niin suuri ja ei ne vaan osaa ajatella esim. kauaskatsoisesti ja niin että miten vaikuttaa tulevaisuuteen.

Meillä edelleen aika tarkasti arkisin pojat menee yhdeksältä nukkumaan. Joskus menee pidempi hetki että se uni tulee mutta ei nuo jaksa jos eivät lepää riittävästi. Ne posottaa helposti viikonloppuisin, kun ei tarvitse herätä, kymmenenkin tuntia yössä. Ihan siltäpohjalta en todellakaan usko että viitenä yönä riittäisi vain 8 tuntia. On me välillä mietitty että höllennettäisiin ja saisivat valvoa vaikka tunnin pidempään arkisin, mutta sitten taas tuleekin eteen yö kun sammuvat heti ysin jälkeen. Lomilla toki ollaan aika löysäranteisia.
On ollut muuten myös päiviä kun päivisin koulun jälkeen jompikumpi mönkii mun ja vauvan viereen ja nukahtaa päiväunille. Useimmiten se on ollut Toka mutta Ekakin joskus.

Nyt me painutaan koko väki pulkkamäkeen. Vielä kun isotkin suostuu lähtemään eikä se ole ihan sika nolooo laskea mamman kanssa samassa pulkassa.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Excuse me while I kill myself

Voi vittu että taas kypsyttää!!!

Kun mun normaalielämän henkireiät ei tällä hetkellä oman jaksamisen takia ole niin ahkerassa käytössä kuin silloin normaalisti (oon muuten alkanut inhoamaan tota sanaa normaali, mitä se edes on??) niin olen tehnyt keittiöstä mun terapiaosaston. Keittiö on mun oma pehmustettu huone. Siellä ladataan akkuja. Ja verensokeripitoisuus.

Vaan voi jumalauta!! Mä en todellakaan ole mikään domestic goddess ja mua ei haittaa sotkut mutta keittiössä on kivampi puuhata kun siellä on edes joku järjestys. Ja tila. Niin eikö saatana tää miesväki räjäytä siellä pommin joka vitun päivä!! Tasot on kaakaossa ja leivänmurussa ja ties missä perkeleen mähmässä.

Meitä puuhaa siellä monesti 4 samaan aikaan, kuka leipoo ja kuka laittaa ruokaa ja kuka nyt sitten mitä. Ahtaasti pyöritään ja laitetaan mutta se on vaan kivaa kun yhdessä tehdään. Mutta annas olla kun sitten on suuhun saakka valmista niin johan tapahtuu paskahalvaus joka jannulla ja tippuu kipot ja kupit käsistä niihin sijoilleen. Ja ihan tasan varmasti kaikki käytetään kaapeista ja syödään loppuun mutta ei käy missään mielessäkään ehkä mainita asiasta, tai lisätä kauppalistaan tai saatana vaikka itse lampsia kauppaan hakemaan.

Musta on viime aikoina kuoriutunut kivasti sellainen keittiön tehonalkuttaja. Ja joojoo kyllä pitää teiniä ymmärtää vaan kun mä en kestä tota silmienpyörittelyä sitten yhtään. Ehkä ärsyttävintä ikinä!! Ja sama homma sen kanssa että jatkuvasti nitistään jostain. Miksei oo tuotu sitä ja miksei oo tätä ja sullon muuten omatki jalat, hae ite!
Jos uhmaikäiset kokeilee jatkuvasti niitä rajojaan ni niin tekee kyllä noi teinitkin. Onhan se nyt tietty hei aika todennäköistä että yhtäkkiä tässä 12:sta vuoden jälkeen homma onkin muuttunut niin että omia jälkiä EI enää tarvisi siivota. Perkele!
Oli tossa kyllä taas niin elämän kodak-hetkiä kun teini iski astiat tiskipöydälle ja siinä kysäisin että niin et aatellu sitte koneeseen asti. Ja vastaukseksi tuli "nokun siellä on puhtaat" ....
Kuka ymmärtäisi äitiä???

Ja nähtiimpähän muuten sekin että me istutaan Siipan kanssa kivasti sohvalla ja ihmetellään että mistä hitosta toi kamala jumputus tulee ja todetaan että no aijoo kato meiltä. Ihan aina ei ole helppoa kun tulee näitä hetkiä joina vihdoin ymmärtää omia vanhempiaan.

Koskas se hiton hiihtoloma alkaa niin saa nauttia tästä ihan ympärivuorokautisesti.. lisää lapsia vaan!!! Tahdon lobotomian tai edes lasin viiniä. vittu

kävivät muuten justiinsa poraamassa meille jotkut kosteusanturit muutamaksi päiväksi mittaamaan lukemia keittiöstä. Ja nyt mä kuuntelen kun ne on alakerrassa samoissa hommissa ja miettivät että monelta lopettaa hommat tältä päivältä. Ihan oikeasti tällä hetkellä pelkkä puheääni kuuluu alakerrasta meille aivan selvästi. Hajoaa pää.

torstai 7. helmikuuta 2013

Haistatteluja

Leopardikuningatar muisti mua outokuvaisella haasteella. 8 totuutta itsestä ja haaste eteenpäin kahdeksalle muulle :) Me likey, kiitos!






Noniin eli ensin faktaa verkkokalvoille:

1. Mulla on ollut lävistys 20 vuotta. Ja on siis yhä edelleen.

2. Yritin karkoittaa mun korkeanpaikankammoa benji-hypyllä. Ei toiminut.

3. Pärjään sujuvasti ilman kännykkää, telkkaria ym. Mutta jos läppäri ei pelaa niin korvien välissä kuuluu KRIIK

4. Jäin auton alle mun 18v synttäreillä (ja ei, en ollut humalassa eikä ollut oma vika)

5. Pelkään koiria ja hevosia

6. En osaa laittaa kieltä rullalle. Koko muu perhe osaa.

7. Olen neuroottinen aamukahvistani. Herään tarkoituksella aiemmin kuin muut että saan juoda sen _rauhassa_. Tai vastavuoroisesti siirrän sen vaikka iltapäivälle mutta sen aikana ei häiritä!

8. Haluaisin ajaa pääni kaljuksi. Ihan vain kokeilunhalusta.


Haastan hommiin JennijeenLiisanLiinanHippiäisenMallamoijanVerskinHups ja Wandaben. Eikun avautumaan!

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Himottaa

Mulla oli jotenkin se käsitys ja mielikuva että syömäkiima loppuisi raskauteen. Tai ainakaan en muista aiemmilta kierroksilta että se olisi jatkunut.

No katinkontit, täällä jyllää melkeimpä pahempi mässäily kuin raskausaikana. Mulle aina paras laihdutuskuuri on ollut raskaus ja imetys koska voin silloin syödä käytännössä mitä vaan ja paino tippuu (mainittakoon että kyllä ne on sitten aina takaisin tulleet kun hormonitoiminta palautuu. Joskus jopa triplana). Ja tätä on kuulkaa hyväksikäytetty! Nyt toki tietty varmaan tää vuodenaikakin vaikuttaa plus se että nyt on joku vaihe kun ärsyttää vaan koko ajan niin vitusti. Ja kun lappaa syötävää ääntä kohti niin pysyy ainakin suu kiinni eikä tule napauteltua perheelle erinäisiä totuuksia..
Jokatapauksessa mulla on joka toinen hetki olo että ei ole hyvä olla jatkuvasta syömisestä johtuen ja taas joka toinen hetki olo että mä kuihdun kun toi vauva imee mut kuiviin. Viikonloppuna äiti viimeiksi kommentoi mulle että posket alkaa olemaan aika melkosesti lommolla...
Ruokavalio on kaikkea muuta kuin mitä se normaalisti on ja se kyllä tuntuu olossa.

Kaupassa käynti on melko tuskaa koska mä jätän melkoista kuolavanaa perääni. Ja eniten himottaa justiinsa ne mitä nyt ei ehkä kannattaisi. Kuten kaalit. En tajua, mä en edes tykkää kaaleista? Mutta niin vaan kuulkaa HeVi-osastolla mun nimeä huutelee ruusukaali ja kiinankaali. Vielä en ole sortunut. Vauvalla ei mitään mega-mahavaivoja edes ole ollut mutta musta noi kaalihommat esimerkiksi on sellasia millä oikein kerjätään yövalvojaisia. Jos ei nyt vauvalle niin itselle. Meillä ei todellakaan kulu kamomilla-teetä vain sen takia että torjutaan vauvan vatsavaivoja vaan kyllä sitä lipitetään ihan myös sen takia että oma maha ei olisi niin kipeä.
HeVi-osaston himoja on myös pinaatti ja avokado. Olenkin nyt myöhäisheränneenä koukuttanut itseni jokunen kuukausi sitten kaikkien suussa pyörineeseen avocadopastaan. Sillä voisi vaikka elää. Tai avocado-täytteisillä tortilloilla. Pinaatti taas on täydellistä pinjansiemenien ja fetan kanssa cannelloneissa.

Kaikki makea himottaa aivan sairaasti. Pullaapullaapullaa!!! Mä en normaalisti edes tykkää pullasta?? Ja nyt sitä löytyy meiltä _aina_. Hyvin on paino tippunut synnytyksen jälkeen mutta yksi pullataikina löytyy tuosta vyötäröltä.. Sovittelin vanhoja farkkuja tuossa tovi sitten ja se oli kuulkaa peilikuvana aikamoinen Yosefina Samantha Näätä. Meinasin tikahtua siihen ulvomiseen.
Limsa on ihanaa vaikkei normaalisti oikein maistu sekään. Karkkia saa syötyä salaa aika näppärästi mutta koitappa juoda limsaa salaa!
Suklaan ajattelu saa mut lähes tukehtumaan kuolaan. En tiedä oonko syönyt lähikauppojen fazerin siniset vai onko tämä vaiva muillakin mutta suklaa on vähän väliä jostain loppu. Siinä kuulkaa on henkiset itkupotkuraivarit välittömästi. Irtokarkitkin on ihania. Mä olen aina hyvin kiltisti tarjonnut ja antanut muillekkin nameistani mutta nyt mussa asustaa joku hormoni-Klonkku jonka namit on MUN ja niihin ei muilla ole asiaa. Kylmästihän myös syön lasteni karkit. Todellakin tähän on tultu.

Kasvissyöjänä on ollut vähän kova pala että liha maistuu niin järjettömän hyvälle ja osa liharuoista himottaa jatkuvasti. Raskausaikana vauvan kasvuongelmien ja omien terveysongelmien takia palautin lihat ruokavalioon sillä ajatuksella että ehdin sitä eettisyyttä sitten myöhemminkin... no vähän hankalalta näyttää ainakin nyt imetysaikana. Kun vaan _on niin hyvää_. Muu perhe on sekasyöjiä joten ne on olleet vaan tyytyväisiä kun papuja ja linssejä ei näy niin tiiviisti kuin normaalisti.

Mulla oli raskaudenaikana ihan järjetön röökinhimo vaikka olen lopettanut polttamisen lähes 5 vuotta sitten. Joku pubiruusu mussa ilmeisesti asuu koska nyt himottaa koko ajan olut. Tai sitten mä vaan varmistan maidontuotannon jatkuvuutta, joo niin sen täytyy olla...

Ei mulla pelkästään sokerit ja rasvat ja lisäaineet himota, on siellä paljon sitä fiksuakin seassa. Ja kyllä mä lapseni ravinnontuottajana haluan että se saa sen maidon mukana oikeasti hyviäkin ravintoaineita. Mutta kyllä  musta olisi kiva että sen suklaan tilalla himottaisi useammin vaikka hedelmät. Ei siinä, mä en todellakaan usko mihinkään totaalikieltäytymiseen mutta kohtuus on se tie mikä on mun juttu. Ja tällä hetkellä ei kyllä talsita lähimmällä polullakaan kohtuuden tiestä... Mä en vaan halua uskoa että esim omenan kuoriminen nyt olisi niin ylivoimaisen vaivalloinen homma. Ja joo, tokihan sitä voisi tehdä vaikka rasioihin valmiiksi välipaloja. Mutta hei ihan tosissaan, ootteko maistaneet vaikka muutama tunti takoperin kuorittua omenaa? Ei ole mikään makunystyröitä hellivä sinfonia kuulkaa sellainen nahkiainen.
Mä kun en ole koskaan ruokaa pitänyt pelkkänä polttoaineena saatika laskenut montako kaloria purkassa on ja mulle on tosi iso juttu että se mitä suuhun menee myös maistuu hyvältä. Vaikkakin se vaatisi sitten ehtaa voita ja kermaa kaverikseen. Se kohtuus on se hommeli niissäkin.

Tämmöinen elämäntapaintiaani kun olen, niin normaalisti mun ruokavaliossa on paljon superfoodeja (sitä oikeasti esim kesken yövuoroviikon tankkaa ihan mitä vaan itseensä jos sen mukana tulee lupaus energiasta ja jaksamisesta ja superfoodit on kyllä toimineet) mutta sekä raskausaikana että nyt imetysaikana en ole yksinkertaisesti uskaltanut. Monessa mun käyttämässä kun on detox-vaikutteitakin ja osasta taas en ole löytänyt tarpeeksi tietoa että kannattaako vaiko eikö. En tasan yhtään epäile ettäkö ne siellä andeilla ei söisi niitä juureksiaan kaikissa elämäntilanteissa mutta siitä huolimatta mä en uskalla. Tosin tuskimpa esim irtokarkkien lisäaineetkaan mikään äidinmaidon rikastuttaja on että jos siitä lähdetään...

Kiitos muuten vielä Hippiäiselle ja STD:le syrämmistä ;)