perjantai 15. helmikuuta 2013

Ihana äitiysloma

Raskausaikana mä olin 6 viikkoa sairaslomalla kovien rytmihäiriöiden takia. Luulin että mulla hajoaa pää ja mietiskelin jo sitä että missä vaiheessa kehtaisin alkaa sunnuntaisin tekemään töitä vauvan synnyttyä. Kun äitiysloma varsinaisesti alkoi, ei pää hajoillut kotona koska olin jättänyt kaikki valmistelut sinne äitiyslomalle. Edelleen kuitenkin mietiskelin missä vaiheessa kehtaisin alkaa tekemään sunnuntaisin keikkaa.

En enää muista miltä tuntui kun Kaksikko oli pieniä ja olin heidän kanssaan kotona. En ainakaan sitä aikaa kun heistä jompi kumpi oli vauva. Olin kaiken kaikkiaan kotona 4 vuotta putkeen, joista viimeinen vuosi oli aika rankka. Opiskelin samalla mikä oli ihana henkireikä kun tuntui että on vain lasten kanssa. Varmasti oli ihanaa mutta mä en vain muista sitä.

Alunperin mun oli suunnitelmissa mennä nyt pariksi viikoksi töihin isäkuukauden aikana. Mun työ on vähän sellaista että sitä töihinpaluuta, oli sen aika sitten koska tahansa, helpottaisi aika lailla jos kävisin silloin tällöin työmaalla. Jutut kehittyy jatkuvasti ja jos et ole töissä niin tiput vähän kelkasta. Ei niin että töihinpaluu olisi mahdotonta mutta se olisi helpompaa jos tietäisi vähän missä milloinkin mennään.
Nyt kuitenkin kun alettiin isäkuukauden ajankohtaa katselemaan tarkemmin, selvisi että mun kertyneet vuosilomat riittää siihen että voin olla kotona koko sen ajan. Ja oli jännä huomata miten helpottunut mä olin. Mun ei tarvitse mennä silloin töihin. Mä saan olla kotona.
Vaikka mulla osittaisajatuksena oli sillä parilla työviikolla tukea sitä ideaa, että isä on kotona ja äiti töissä, joudun mä kuitenkin myöntämään että en olisi siihen vielä pystynyt. En sillä aikataululla mitä oltiin isäkuukauden ajankohdaksi mietitty. Mä haluan olla vielä silloin kotona. Vauvan kanssa. Mulla ei ole mikään kiire että sen voisi viedä hoitoon, mä en halua viedä sitä hoitoon. Mulla ei ole mitään halua olla yötä erossa vauvasta, vaikka saisin silloin nukkua keskeytyksettä. Mä herään vähän välin öisin vain tuijottelemaan ja nuuhkimaan vauvaa. Se on niin ihana. IHANA!!! Ja niin rakas että ei vaan voi olla! On Kaksikkokin mutta uuden lapsen myötä tuntuu aina se pakahduttavuus uudestaan.

Mä olen ollut kotona vasta pienen hetken mutta huomaan päivittäin että toivon ajan pysähtyvän ja että vauva ei kasvaisi. Että ei tulisi eteen se kun ihan tosissaan se töihinpaluu tulee ajankohtaiseksi. Huomaan edelleen toivovani niitä sunnuntaikeikkoja mutta tunnen helpotusta kun voin vielä sanoa töihin että sori ei onnistu vielä kun tää on niin pieni.
Vaikka tää on välillä yhtä kaaosta ja palikat ei todellakaan pysy käsissä niin mä en kaipaa sitä työn sanelemaa arkea yhtään. Voikun voisi aina olla vaan kotona. Todennäköisesti vuoden päästä itken töihin että pliiiiis ottakaa mut jo takas. Mutta nyt. Just nyt on parasta. Kuunnella kun vauva kuulostaa ihan Hessu Hopolta nauraessaan ja ihmetellä sen kippuravarpaita. Nyt ei saa unohtua että on ihanaa.

Äitiyslomalla on yksinkertaisesti niin kivaa ja ihanaa. Mulle on ollut pieni järkytys että mulla ei ole töihin ikävä. Tai on mutta sitten ei kuitenkaan ole. Mitä on tapahtunut??

Hormonihommiahan se tämäkin varmasti on. Kuten sekin että mä tunnen jotain ylisympatiaa vanhuksia kohtaan ja eritoten sellaiset ressukkapapat itkettää mua. Teki mieli halata tänään yhtä Prismassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?