sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Lohihommia ja uniterapiaa

Kuten nyt ehkä on selväksi tullut niin Siippa yhdisti pääsiäisen yhteyteen myös talvilomansa. Sinänsä ajoitus osui ihan nappiin, mä olen potenut jotain ydin-flunssaa koko viikon ja paukut alkoi olla aika lopussa. Samaan syssyyn Kolmoselle iski joku enkä nuku-vaiheilu. Ai ettien että!!
Tauti on sitkeässä mutta pieniä paranemisen merkkejä alkaa esiintymään. Oon kuitenkin pyhittänyt nyt levolle jokaisen hetken minkä vaan pystyy.

Heti ekana lomapäivänä mut patistettiin korvatulppien kanssa päiväunille, olo oli jo niin yliväsynyt että olin satavarma että uni ei tule mutta sain kuitenkin tikisteltyä puoltoista tuntia koiranunta. Ja herätessä oli ruoka tehty ja pääsi suoraan valmiiseen pöytään. Tykkään!!
Muutenkin nyt iski joku väsymys takavasemmalta ja mä vaan nukkuisin. Kun ei tarvi olla tässä kotona päivisin ainoana aikuisena niin kroppa luovutti ja nyt pitäisi lyhentää sitten tota valvontalainaa.

Tässä kun nyt on saanut vähän tuota univelkaa nukuttua pienemmäksi niin alkaa pää heräilemään juttuihin. Heräsin tajuamaan ihan tosissaan että meillä ei ole kovin ihmeellisiä saumoja päästä vielä aikoihin Siipan kanssa kaksin mihinkään. Sellaiset max kuuden tunnin rypäykset onnistuu, mitkä toki on parempi kuin ei mitään. Mutta esimerkiksi sellaiset etkot - keikalle - jatkobileet jutut mitä joskus harrastettiin ei onnistu. Erikseen joo, yhdessä ei.
En nyt mitään megakipuiluja potenut kun tämän totesin mutta jotain pientä pettymystä kuitenkin. Ja en ollut pettynyt siitä että ei päästä vaan enempi siitä että se ei ole edes mahdollisuus. Toisaalta pää tietää että vauva kasvaa ja siinä vaiheessa kun se kävelee niin meillä on mahdollisuus niihin yön yli-juttuihinkin. Ja loppupeleissä jos tollanen tilaisuus tulisi niin vähän epäilen että pystyisinkö mä vauvaa jättämään. Isälleen joo mutta muita vaihtoehtoja vähän epäilen. Ja ei muuten pystyisi isänsäkään! Tässä vaiheessa ne reissut vaatisi multa vielä pumpun raahaamista mukana ja se ei kyllä houkuttele ajatuksena pätkän vertaa.
Tuli asia ihan puheeksikin kun tuossa oltiin kaverin synttäreitä viettämässä. Vauvan kanssa.
Mulla ei mitään sen isompia juhlaoloja tässä vauvan syntymän jälkeen ole ollut, en muista että mitään isompia kaipuita olisi ollut että nyt pitää päästä sinne ja tänne. Mä en jaksa. Ja kun mä tiedän että ehdin sitten kun se vauva ei ole niin isopainotteisesti mussa kiinni. Lisäksi mä valitsen ne vauvasta erossa olemiset mielummin niin että teen Kaksikon kanssa jotain ilman vauvaa. Ja kun vauva on välillä reagoinut niihinkin poissaoloihin niin en jaksaisi kyllä stressata sitä ja sekoittaa meidän öitä yhtään enempää entisestään millään hippailuilla. Sitten kun tässä olis tarkoitus alkaa pikkuhiljaa tekemään töitäkin niin siitäkin tulee erossaoloja.
Ja Siippa nyt vaan ei näköjään lähde vaikka patistaisi. Enkä mä kyllä edes kauaa jaksa maanitellakaan. Jos ei mene niin ei mene. Kyllä mä ihan puhtaasti olen enempi tyytyväinen siitä että me ollaan perhe jossa kummankin vanhemman elämä on muuttunut eikä niin että isän elämä jatkuu samalla lailla.

Meidän kaverit on isolta osalta aika kivasti ymmärtäneet. Ja ei me ainoa vauvaperhe olla. Tai no tyhmää todeta että on ymmärtäneet, hittojako niillä siinä edes on mitään ymmärtämistä. Elämä muuttuu. Ei tollasia tarvitsekaan musta perustella. Ehkä se on enempi omien korvien välissä oleva juttu. Että pitäisi muka selitellä. Toki on ollut kertoja kun on vähän harmittanut että on pitänyt lähteä kotiin kun vauva ei enää jaksa mutta toisaalta siinä vaiheessa kukaan ei ole vielä ollut liian kännissä. Niitä kännisiä sössöttäjiä ei kyllä jaksa. Itsehän en sössötä. Koskaan.
Elämässä on muitakin kytkimiä kuin on ja off. Mutta toisaalta elämässä on myös muita vaiheita kuin vauvavaihe.

Kaikista ilman lapsia-mietinnöistä huolimatta oli myös hassua huomata että vähän ahdistaa kun Kaksikko ei ole kotona. Mä olen aina aiemmin osannut kyllä relata ja ladata akkuja kun ovat poissa mutta Kolmosen synnyttyä musta vaan tuntuu aina että jotain puuttuu. Todella toivon että aikanaan kun hormonitoiminta palautuu niin palautuu myös se etten mä vaan räydy ikävästä vaan oikeasti osaan nauttiakin siitä erossa olosta. Ja ladata niitä omia akkuja.

Hylättiin muuten ne karitsa-hommat sitten kuitenkin kalkkiviivoilla. Kaupassa oli saman aikaan koko eteläinen Suomi ja haluttiin vaan äkkiä ulos joten täsmäiskussa muutettiin lampaan lapsi sahrami-lohipastaksi. Ja olipahan kuulkaa erinomaista! Mun piti ottaa teille kuvakin siitä mut niinhän se vaan jäi joten pistetään ohje. Itseäkin varten muistiin ensi kertaa varten.
Ennenmuinoin olleessa Spaghetteriassa ollaan vastaavaa joskus syöty ja siitä lähtien koitettu kotikeittiössä aina silloin tällöin varioida samaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Mutta nyt onnistui.


Kahdelle hengelle tarvitset:

valkoviiniä (mä olen aika vähän viiniä käyttänyt itse ruoanlaitossa mutta olen todennut että mun mielestä parasta lopputulosta tulee kun käyttää kuivaa valkkaria. Vaikka normisti tykkään juoda puolikuivaa. Mutta siis jos safkan sekaan niin kuivaa. Tällä kertaa kaapista löytyi etelä-afrikkalainen Thandi joka oli just passeli. Ja toi oli kyllä hyvää suoraan lasistakin, ei ollut liian kuivaa)
kylmäsavulohta 150g
sipulia
voita
valkopippuria
suolaa
sahramia 1/2 pss
persiljaa (tuoretta jos haluaa hifistellä mutta pussiversiokin käy)
ruokakerma
puolikas creme fraiche
pennepastaa tai spaghettia (meillä suositaan yleensä täysjyväisiä mutta lohen kanssa ehdottomasti pitää olla vehnäpohjaista. Oikeesti sopii paremmin yhteen. Eli nyt vaan hiilaria naamaan ja EI täysjyvää)
parmesaania

ja jos oikein haluat viimeistellä niin sit sulla on tarjolla myös rapeakuorista patonkia.


1. Kaada itsellesi mojova lasi viiniä. Sitä tulee oikeesti itse ruokaan ihan sairaan vähän.

2. Pistä levy miedolle lämmölle ja voi pannussa pehmenemään. Eikä mitään pikkunokaretta vaan kunnon köntti. Kun on sulanut niin heitä pilkottu sipuli kuullottumaan.

3. Sillä aikaa kun sipuli pehmenee pannulla niin pieni vähän sitä lohta. Se saa olla aika isoina siivuina mutta jos oot ostanut sellaisen kokonaisen köntin niin kivampi vähän erotella niitä siivuja toisistaan.

4. Nakkaa lohet pannulle sipuleiden kaveriksi.

5. Kääntele lohenpalasia pari minuuttia. Heitä sekaan kerma ja creme fraiche.

6. Lisää muutama rkl viiniä sekaan. Tämä on nyt ihan makuasia minkä verran laittaa. Mä laitoin näppituntumalla sen muutaman. Korkeintaan meni puoli desiä. Kannattaa laittaa mielummin liian vähän kuin liikaa.
Saa sitä sitten lisättyä vielä myöhemmässä vaiheessa.

7. Mausta. Tääkin on makuhommia. Että miten itse tykkäät. Sahramia laittasin kuitenkin vain sen puoli pussia (oletuksena siis että oot ostanut sen sellaisen pikkupussin, heitin jo sen mäkeen niin en osaa sanoa tarkempia määreitä).

8. Vähennä lämpö joko kokonaan pois tai ihan minimiin ja anna soossin hauduskella.

9. Keitä penne tai spaghetti ohjeen mukaan.

10. Maista vielä lohi ja soossi, lisää jos tuntuu että jotain voisi olla enemmän,

11. Sekoita soossi ja pasta keskenään ja raasta päälle parmesaania.

12. Ota lisää viiniä ja syö!

Oikein hyvä treffiruoka! Tai sit jos haluat vaan hemmotella itseäsi. Ja musta loppupeleissä sellaiset maut että uppoaisi lapsillekin. Mutta koska sahrami on loppupeleissä ihan hullunkallista niin en välttämättä muksuille tarjoaisi. Mua ainakin vituttaisi kauhoa biojätteeseen tavaraa jonka kilohinta on euroissa reilu 2000.

torstai 28. maaliskuuta 2013

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Syödäkö vai eikö syödä

En muista naputtelinko tänne omaan blogiin vai jonkun toisen blogin kommenttiosioon omista syömishommista.

Mulla oli pitkä kasvisruoka-historia ennen Kolmosta. Syyt löytyy ihan eettiseltä puolelta mutta myös isoksi osaksi siksi että mä en niin erityisesti pitänyt lihasta.
Hyvän pihvin mä olen saanut vain ravintolassa, mä en itse osaa tehdä sellaisia ruokia. Pataruoista oon ehkä kaksi kertaa saanut tuurilla hyviä. Niin että se liha on siellä sellaista mureaa ja suussa sulavaa. En edes muista kuinka monta kertaa kanaa syödessä olen haukannut sellaista oikein pontevaa jännettä. Joo, mä olen oikeasti tosi nirso ja yökensyö. En kestä yhtään sellaista purkkalihaa mitä pitää pureskella ja pureskella ja pureskella ja silti en saa sitä nieltyä.
Ylipäätänsä, syön mä sekaravintoa tai sitten vähän rajoittuneemmin, mä haluan että ruoka on laadukasta. Koska silloin se myös on hyvää kun raaka-aineet on kohillaan.

Kolmosen raskausaikana mulla oli itsellä ties mitä terveysvaivaa. Olin pitkällä saikulla pahoista rytmihäiriöistä mitä loppupeleissä sitten tutki jo sisätauti-lääkärikin. Mitään vakavaa ei onneksi löytynyt. Kolmosen rakenneultrassa kuitenkin todettiin että vauva ei kasva normaalisti. Ja lapsivettä on vähän. Vauva oli pienempi kuin pitäisi ja oli täysi mahdottomuus että raskaus olisikin alkanut myöhemmin ja viikkoja olisi vähemmän kasassa.
Juostiin ylimääräisissä seurannoissa ja ultrissa. Mitään syytä ei löytynyt mutta vauva vain oli vajaamittainen. Onneksi mä olin jo valmiiksi saikulla, yöt meni pitkälti valvoessa ja miettiessä että onko meidän pieni kunnossa. Siinä ei paljon työjutut mielessä käynyt. Viimeisessä seurannassa lääkäri totesi että kyllä minä saan nämä mitat juuri ja juuri vastaamaan viikkoja ja lapsivettä on juuri ja juuri hyväksyttävä määrä. Mitään valtaisaa helpotuksen huokausta ei koettu mutta tähän nyt piti tyytyä ja luottaa tulevaan. Mitään rakenteellista syytä kun ei hommaan löytynyt.

Mä en asialle oikein voinut tehdä mitään. Ainoat ohjeistukset oli levätä riittävästi ja syödä monipuolisesti. Oman eettisen omantunnon ohi ajoi aika rytinällä lapsen hyvinvointi joten palautin lihan ruokavalioon. Lisäksi mulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni aivan järkyttävä lihanhimo. Näin unia pihveistä ja tuntui että kaikki kaipaisi kaverikseen nyt lihaa. Omassa voinnissa moni seikka helpottui ajan kanssa, sitä on mahdoton sanoa että auttoiko ruokavalion monipuolistaminen vai oliko se sattumaa. Vauvakin oli loppupeleissä syntyessään meidän katraan suurin.

Kolmosen synnyttyä mietiskelin jonkun tovin omaa ruokavaliota. Mitenkäs nyt tästä eteenpäin? Tein päätöksen että jos imetys onnistuu ja täysimetyksellä mennään niin sitten syön lihaa vielä. Jos muksulle puskisikin vaikka maitoallergia niin siinähän sitä sitten taas ihmeteltäisiin että mitä mä syön. Maitoproteiini kun on mulla ollut se isoin proteiinin lähde. Samaten ääripäästä toiseen seilaaminen ruokavalion kanssa tuntui stressaavalta ajatukselta. Ehkä niitä omia ruokajuttuja ehtisi puljaamaan sittenkin kun en enää täysimetä.

Mä olen nyt pikkuhiljaa lisännyt taas tämän tivolimme ruokavalioon kasvisruokia. Jos nyt karkeasti arvioin niin puolet viikon safkoista on kasvisruokaa. Kun ollaan Siipan kanssa kaksin niin syödään aina pelkkiä kasvisruokia koska ne nyt vaan on paremman makuisia.

Vaan nyt aletaan olla sen äärellä että kiinteiden alotus tapahtuu varmaan tässä parin kuukauden sisällä. Ja niiden myötä mahdollisesti pikkuhiljaa se imetystenkin määrä vähenee. Ehkä.
Musta on alkanut tuntumaan että mä en enää olisikaan ihan ehdoton sen kasvissyöntini kanssa. Kana ei maistu mutta esimerkiksi luomujauhelihahan on oikeasti hyvää. Kasvisruoat maistuu edelleen paremmalta mutta nyt mukaan on löytynyt myös hyvänmakuisia liharuokia. Mitäpä jos jatkettaisiinkin näin miten nyt on alkuvuosi menty. About puolet ja puolet. Kun on hyvä olla näin.

Ps. Hyviä pyhiä kaikille jo nyt. Meillä jää Siippa lomalle ja projektina olisi katsoa leffa päivässä, vaikka sitten useammassa osassa. Muuten toiveissa on lepo ja möllöttely. Loppukiri SYÖ-viikkoihin. Lukutreffejä pitkästä pitkästä aikaa. Suunnitelmissa myös yhdet synttärit, sukulointia ja kavereiden kestittelyä meillä. Siippa aikoo kokata jotakin mihin tulee sekä karitsaa että minttua. Pitääkin muistaa selvittää mitkä pizzeriat on auki...

Tästä tuli nyt tämmönen lipaläpä-postaus koska mä välttelen kaikinkeinoin sitä että postaisin kilometrin verran siitä kuinka mua vituttaa että mulla on taas flunssa ja en jaksa mitään ja mua ärsyttää koko perhe ja ne vois nyt vaan antaa mun olla ja kun mä en maistakkaan mitään niin aivan saatanan sama puhua sitten ruoasta. Oon eläny lakuilla ja suklaalla 2 päivää. Stnan kakarat kun kantavat kaikki taudit himaan. Sattuu yskiä ja nenä on yhtä döddöddööödä. Ja ei, en mene lääkäriin ja kyllä olen ottanut lääkkeitä.
Ja tokihan kaikki taivaankappaleet on siltäkin osin nyt kohdillaan että kun mä olen kipeänä niin vauva herättää öisin kerran tunnissa. Jos nyt en ihan sekasin mennyt laskuissa niin kippasin sen viime yönä kymmenisen kertaa takaisin  mahalta selälleen.
Heitin muuten vauvan kakat vahingossa herätyskellon päälle. Että paskaako tässä!

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Social Butterfly

Vitsit että mun iski yhtäkkiä jossain aivojen perällä, jota flunssa ei ole vielä vallannut, aivan järjetön ikävä sosiaalista elämää. Sitä missä muksut ei kulje mukana.

Mä haluan keikoille ja festareille ja puistokekkereihin ja aikuisten juhliin. Kavereilla on jo vaikka mitä keväälle ja kesälle buukattuna. Biffy Clyro tulee ja Pet Shop Boys ja System of a Down ja Blur ja Stone Sour. Ja The Sounds näköjään kiertää taas joka jumalan festarit.
Mä vaan haisen puklulle ja mäkätän.

Mut hei onneksi sentään tuli kutsu Seiskan VIP-sisäpiiriin! Tästäkö hyppy sosiaaliperhoseksi? Hei Tuksu ja Tauski, missä ja milloin?

11 + 11

Nunju sekä Suvi Trokee-Daktyyli muistivat samalla haasteella.

Mulla on päällä joku kuoleman ebola tai musta surma tai ihan vaan miesflunssa mutta nyt on pää niin jäässä taudista että vapautan itseni vastuusta haastaa ketään eteenpäin. Antakee armoa tai älkää kivittäkö ainakaan kovin kovaa. Jotain ehkä kertoo se että heräsin kestovaippa pään vierestä. Käytetty tietenkin.
Tietystihän se varmaan olisi tässä tilassa loogisinta skipata koko haaste mutta hei antakaa sen nyt houria ja nauttikaa sirkushuveista.
Luonnoksissa olisi vaikka mitä odottamassa mutta saavat odottaa siihen asti kun päässä vipeltää muutakin kuin ektoplasmaa. Onneksi enää pari päivää jouluun aka Siipan lomaan.

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.
1) Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään
2) Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen
3) Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille
4) Heidän pitää valita 11 bloggaajaa joilla on alle 200 lukijaa
5) Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut
6) Ei takaisin haastamista


11 helkerin tärkeetä faktaa Kukkiksesta. Kaikkea ja ei mitään.

1. Näinkin (vaalean)vihreä ihminen ostaisi lottovoiton osuessa kohdalle ensimmäisenä auton. Menetin hermot taas eilen bussia odottaessa.

2. Aikanaan kun pari vuotta sitten mun pöytäkone hajosi, halusin väenväkisinkin läppäriksi Macin. Koska onhan se hyvä. Mut mä vaan en osaa käyttää sitä. Hyvänä esimerkkinä kun väänsin sitä valitusta siitä kouluhommasta. Isoin osa ajasta meni siihen kun etsin että missä tässä on joku tekstinkäsittelyohjelma. Enkä sitten loppupeleissä löytänyt yhtäkään vaan naputtelin homman sähköpostiin ja delegoin jatkon Siipan ongelmaksi.

3. Meillä syödään tätä nykyä aivan liikaa makeaa. Kukaan ei ole ylipainoinen mutta eihän se nyt ole lähimainkaan tämmöisen mässyttelyn ainoa huono puoli. Jotain hyväskää meillä on päivittäin. Ja mä olen meillä kuitenkin edelleen ainoa imettävä, jolla nyt on lakisääteinen oikeus vaikka elää sillä sokerilla. Meidän lapset ei ole koskaan kuulleet käsitteestä karkkipäivä. Tai ovat, se on joka päivä.

4. Näinkin kova kirjojen lukija on kuitenkin ihan onneton kirjaston asiakas. Viime kesänä kun haettiin lapsille luettavaa ja tehtiin osoitteenmuutoksia sinne kirjaston tietokantoihin niin täti yritti höylätä sitä mun kirjastokorttia kerta toisensa jälkeen. Kunnes se sai jostain ongittua sen tiedon että mun kirjastokortti on mennyt vanhaksi?!?!?! Liian pitkään käyttämättä olevat kortit kuulemma poistuu tietokannasta päivitysten yhteydessä. Ei selvinnyt mikä se päivitysaikataulu on että kuinka usein se kannattaa käydä sitä korttia vinguttamassa, ihan vaan kaiken varalta etteivät potki pois.

5. Päästin mun lapsen facebookiin. Vähän etuajassa ikäsuosituksista mutta ehtii haalimaan kaverit listoille ennenkuin luokka hajoaa ja ala-aste loppuu. Samalla kun muksu haki kavereita omalla koneella, mä siivosin ja piilottelin valokuvia omalla koneella omasta profiilista. Tähän on tultu. Mun äiti SEKÄ mun lapsi on facebookissa. Mä en voi enää ikinä päivitellä sinne mitään mopo karkasi-juttuja. Ei sillä että se tässä mihinkään karkaisikaan mutta noin niinkuin hypoteettisesti.
Nyt mun tekisi koko ajan mieli stalkata lapsen profiilia että ketä sillä on kavereina siellä ja mitä ne siellä puuhaa. Tää tuntuu ainakin olevan hitti.

6. Maailman parasta lohturuokaa on cheese 'n chili fries. Ranut paistetaan uunissa semmoiseksi miten itse tykkää niitä syödä (mä tykkään kun ovat vähän sellaisia kuivia ja kovia.), maustetaan uunista tulon jälkeen chilillä (vähän) ja currylla (PALJON), raastetaan cheddaria päälle mauan mukaan (eli paljon) ja nautitaan mieluiten hellmann'sin majoneesin kanssa.

7. Voisin kosia sitä joka keksi yhdistää samaan pulloon tumman oluen ja tumman suklaan.

8. Mulla on 3 tatuointia.

9. Tykkään vastata kaikenmaailman kyselyihin. Ihan lähtien näistä haasteista mielipidekyselyihin. En kuitenkaan suullisesti vaan näin kirjallisesti ajan kanssa ja sitä tahtia kuin huvittaa.

10. Pärjään ihan yllättävän vähällä unella ja ensimmäisen lapsen jälkeen en ole kokenut valvomista rankimpana vauvavuodessa. Paitsi silloin kun on päällä tämmöinen kulkutauti.

11. Tärkeimmän elämänoppini sain muutama vuosi sitten syöpään kuolleelta ystävältäni. Hän kertoi että kun sai tiedon sairastumisestaan, hän karsi välittömästi elämästään ihmiset jotka eivät olleet ystävyyden arvoisia. Hän myös ihmetteli että miksi ihmeessä oli terveenä ollessaan pitänyt elämässään mukana näitä tyyppejä. Samaa filosofiaa olen noudattanut siitä lähtien, vaikkakin sillä saa tietyllä tavalla mulkun maineen.


Suvin kysymyksiin sopersin näin:
Sitten ne yksitoista kysymystä (Vähän Nunjua mukaillen) eteenpäin laitettaviksi!

1. Paras kirjasitaatti tai lentävä lause?
Kirjasitaateista suosikkini on tämä, en vaan muista mistä olen sen napannut (veikkaisin Mustesydän-kirjaa mutta varma en ole):
""Mitä tarkoittaa OIKEA?", kysyi Pupu eräänä päivänä, kun ne makasivat vierekkäin lähellä lastenkamarin takansuojusta ennenkuin lastenhoitaja tuli siivoamaan huoneen.
"Tarkoittaako se sitä, että lelussa on väännettävä kahva ja sen sisältä kuuluu surinaa?"
"Oikea ei tarkoita sitä miten lelu on tehty", Puuhevonen sanoi. "Toisista leluista vain tulee oikeita. Kun lapsi rakastaa lelua hyvin, hyvin pitkään, ei ainoastaan leiki sillä, vaan TODELLA rakastaa sitä, niin sitten siitä tulee oikea."
"Tekeekö se kipeää?", Pupu kysyi.
"Joskus", Puuhevonen vastasi, sillä se puhui aina totta. "Mutta kun on oikea, kipu ei haittaa.""

2. Huonoin kosmetiikkatuote jota olet kokeillut ja jota kehotat kaiki välttämään?
Mulla on kamalan vähän mitään huteja sattunut viime vuosina kun oon niin merkkiuskollinen enkä kokeile uusia. Mutta muistelen ainakin teiniajoilta jonkun Anytimen puuterin kosahtaneen rosvosektorille ja isosti.

3. Minkä vaatteen tai asusteen tai kengät olet ostanut viimeksi?
No niitä mainostamiani verkkareita. Säälipisteitä, kiitos!

4. Turhamaisuusasteesi?
Tällä hetkellä aika nollissa. Jos taas näyttäisi vähän vähemmän kokaiini-addiktilta niin oisin tyytyväinen.

5. Paras jalkarasva?
Mun täytyy myöntää että en käytä. Siippa rasvaa mun jalkoja hieroessaan mutta silloin on laitettu mitä nyt käden ulottuvilla on ollut. Tummeliakin se on joskus laittanut.

6. Erikoisin paheesi?
No mun mielestä se ei ole pahe muttakun tää elämä on tällä hetkellä vähän tällaista laiskanpulskeaa ja tylsemmän puoleista enkä muutakaan keksi niin sanotaan että lauantaisin ruokaa laittaessa (laitetaan sillon yleensä jtn isompitöistä) tykkään siinä samalla ottaa viiniä lasillisen tai oluen.

7. Paras lastenohjelma?
Täytyy sanoa että tykkään Roni Neutronista mahdottomasti. Varsinaisestihan meidän perheessä ei tällä hetkellä ole lastenohjelma-ikäisiä mutta vastaan Roni Neutroni. Ultra-Lordi!!! Ja Vili Vilperin Väpä on kanssa paras!

8. Kumpi on tärkeämpi keksintö, modernit kuukautissuojat (so. tamponit, ohuet terveyssiteet, kuukuppi) vai pyykkikone?
Tähän täytyy vastata puhtaan demokraattisesti ainoana naisena viiden hengen perheessä että pyykkikone.

9. Girls vai kulttuuri- tai tiededokumentti?
Girls! Mä oon vieläkin jotenkin ihan ihmeissäni siitä kakkoskaudesta.

10. Naiseuden/naisellisuuden korostaminen vai häivyttäminen?
Keskitie :)

11. Milloin viimeksi kävit hammaslääkärissä/suuhygienistillä?
Joskus viime kesänä kun olin raskaana. Meinasin tintata sitä hygienistiä kuonoon kun se kommentoi jotain mun mahan koosta ja me oltiin justiinsa samana päivänä menossa vastaanotolle tutkimaan että miksi meidän vauva ei ole sellaisen kokoinen kuin pitäisi ja ihan tosissaan oli pelkona että jotain voisi olla viallakin. Älkää koskaan ikinä kommentoiko niistä masuista yhtään mitään, suuntaan tai toiseen!


Ja Nunjua kiinnosti nämä:

1. Paras elokuvasitaatti?
Nyt ei tuu äkkiä mieleen kuin Tappajahaista "You're gonna need a bigger boat."

2. Se kosmetiikkatuote jota kehuisit varauksetta muillekin käytettäväksi?
YSL:n valokynä. 12 vuotta oon jo kehunu.

3. Mitä itsekästä teit viimeksi?
Söin kaikki suklaakeksit pois. Kaikki!!!

4. Viimeksi lukemasi kirja?
Mä en muista. Mulla on tuolla kirja kesken mutta en muista minkä mä luin sitä ennen?!?!

5. Paras käsirasva?
Nokun en mä näitäkään oikein käytä... jos käytän ni sitä mikä ekana käsiin osuu. Olempa joskus tarpeeksi väsyneenä koittanut hieroa kämmeniin vauvan sinkkivoidetta.

6. Paras luonteenpiirteesi?
Viiltävä sarkasmi

7. Mihin seurustelukumppanisi/parisuhteen toinen puolisko ihastuivat sinuun ensimmäisenä?
Silmät varmaan

8. Nojatuoli vai sohva, kumpaan lösähdät illalla (vai lösähdätkö ollenkaan?
Sohva. Ja lösähdän :)

9. Jatka lausetta: "Kun herään aamulla, näen ensimmäisenä...."
No tänä aamuna se jatko meni ainakin niin että huvittaisi nähdä vähän lisää unia. Mutta vauvahan siinä vastassa toljotti. Virnuili ja läpsi naamaan ja sanoi että häähäähäähöyhöyhöy

10. (tässä kohtaa ehtyy kysymysnaattori, ei vain tule enempää... ääh...) Missä istut bloggamassa?
Sohvan nurkassa

11. Melkein kaikki haaveilivat lapsena (kai?) olevansa jonkun toisenniminen? Minkä nimen olisit valinnut itsellesi?
Muistan tykänneeni ainakin Sannasta. Ja Sallasta.


maanantai 25. maaliskuuta 2013

Koulugate

Noniin, kieltävä päätös yläkoulusta on saatu nyt ihan kirjallisenakin. Ja myöntävä päätös tuosta lähikoulusta. Valitus päätöksestä tehty ja eteenpäin laitettu. Hitti että on muuten yllättävän hankala saada ne asiat paperille, ei ihan kamalan kaukana ollut etten olisi sihauttanut siihen skumppaa kaveriksi. Selkeästi korvien välistä siihen näppäimistölle. Ymmärrettäväksi tekstiksi. Ilman turhaa jadijadijaata ja saman jankkaamista. Mutta hyvä siitä mun mielestä tuli. Ehdottaisin tosin virallisiksi minä vaadin-ilmaisun synonyymeiksi seuraavia:

vittu tänne se
mä haluuuuuuuuun 
sekä suosikkini
tulee pataan jos tää ei mee läpi

Mä itseasiassa olen ihan hirveän tyytyväinen että soitin sille reksille silloin heti kun tuo tieto tuli. Olin vielä niin shokissa että kykenin olemaan asiallinen. Älkää nyt ymmärtäkö väärin, kyllä mä nämä hoidan ihan fiksusti mutta kun sitä vaan omien kekaroiden kohdalla suhtautuu asiaan melkolailla subjektiivisesti. Mä en yhä edelleenkään kykene ymmärtämään tuota jakoa. Toki nyt on myöhäistä parkua kun ne paskat on jo housussa. Tiedän että ne aluejaot ei mene sillä lailla että viiva vedetään karttaan suoraan mutta en vaan ymmärrä miten tuossa ison tien varrella olevat kaupunginosat lasketaan muka sen yläkoulun alueeseen kuuluviksi, mistä se kielteinen päätös meille tuli. Kun nimenomaan tuo meidän yläkoulu (johon Eka siis näillä päätöksillä vielä on menossa) on se lähempi niissäkin tapauksissa. Jos siis katsotaan näin nyt kilometrimääräisesti noita välimatkoja.
Ja itseasiassa totta puhuakseni kyllä mä ymmärrän sen jaon. Ne on arpomalla katsottu. Mutta sitä mä en voi ymmärtää ihan oikeasti että missä vaiheessa arpomisesta on tullut validi tapa tämmöisissä. Ja sieltä ei nyt tarvitse takavasemmalta yhtään kenenkään tulla sanomaan yhtään mitään kuinka se on se objektiivisin tapa tämmöisissä. Ei helvetissä ole!

Valtaisaa ihailua ja ylpeyttä herättää kyllä tuo esikoinen. Samalle päivälle kun tuo uutinen tuli, sattui pojan parin tunnin hikitreenit. Niiden jälkeen hain harkoista suht hyväntuulisen pojan joka totesi että olen mä äiti nyt vähän hyväksynyt tätä asiaa. Ihan mieletön asenne! Että ei ole alistunut päätökseen mutta on hyväksynyt. Että on parempi miettiä sitäkin vaihtoehtoa että se koulu on tuossa vieressä. Ja sulatella asiaa ja totutella vähän ajatukseen. Vaikka sinne toivottuun yläkouluun toki yritetään. Mutta pakko meidän on vähän pureskella sitäkin vaihtoehtoa että mitä jos...

Ensi alkuunhan se olo Ekalla oli että tämä on maailmanloppu ja mä en sinne mene. Ja ymmärrän täysin. Ihan varmasti tuntuu tuon ikäisestä maailmanlopulta. Tyyppi on kuitenkin niiden koulukavereidensa kanssa viettänyt puolet elämästään koska luokka on pysynyt 6 vuotta samana, pieniä muutoksia lukuunottamatta. Ja yhtäkkiä ne tyypit, ei kukaan niistä, enää olekkaan siinä päivittäin mukana.
Yritin sanoa että onhan se eka luokkakin aikanaan alkanut niin että ketään ei tuntenut. Mutta eihän se ole sama asia, ei ollenkaan. Eikä alakoulua ja yläkoulua voi verrata keskenään.
Tein pojalle ison mukin kaakaota vaahtokarkeilla ja juteltiin pitkään. Ekaakin harmittaa eniten se että kaikenaikaa on vakuuteltu että siihen yläkouluun pääsee mihin haluaa. Että ei ole osannut varautua muuhun.

Paperisodan ja muun puhelinrumban lisäksi sotasuunnitelma on nyt seuraava:
Mä aloitan heti vapun jälkeen valtaisan painostuksen sinne yläkouluun mihin Eka haluaisi. Jos sieltä ei ennen kuulu mitään. Soitan myös tuolle lähikoulun reksille että josko me päästäisiin siellä käymään ja tutustumaan. Käytiin jo katsomassa missä se koulu fyysisesti on.
Eka itse sanoi että toivoisi a-kielen vaihtoa jos tuohon lähikouluun joutuu. Mä annan tässä vapaat kädet lapselle, en pakota kieliopintoihin. Mutta kyllä me tästä vielä jutellaan ja poika saa asiaa miettiä hyvin tarkkaan. Nimittäin mä näkisin ja luulen että jos nyt pitää sen a-kielensä samana mitä se on tähän asti ollut, niin on todennäköisempää että luokalle tulee muitakin jotka on samassa tilanteessa kuin Eka. Uusi koulu ja vieraat ihmiset. A-enkkulaiset todnäk siirtyy suht samana ryhmänä ala-asteelta yläasteelle. Voi olla että olen väärässä mutta tämmöinen mutu mulla on.

Me ei olla ainoa perhe joka tässä tilanteessa on. Isoja itkuja on itketty niissä muissakin perheissä jotka saman kielteisen vastauksen sai. Kysyin Ekalta että helpottiko se yhtään sen oloa, että ei ole ainoa. Ei kuulemma.

En ihmettele, ei se muakaan lohduta.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Virvon varvon...

Nythän se on taas se sunnuntai kun ovikellot raikaa ja ovien takana on pikkunoitia.

Kaksikko on kuulemma liian iso siihen jo mutta onneksi kävi muita pikkunoitia. Liikuttavia :)

Myönnän olleeni joskus siinä ryhmässä joka ei avannut virpojille ovea. Syynä oli useimmiten se että olin unohtanut ko. päivän ja mulla ei ollut mitään palkkaa annettavana. Ei edes paria pikkukolikkoa.
Myönnän myös että pidän kyseistä traditiota hieman kerjäämisenä ja meillä pojat on virponeet pienenä vain tutuille.

Mutta vittu että pisti riepomaan esim. facebookissa näkyneet "no en kyllä saatana varmasti avaa ja jos avaan niin vaian tietyille"-asenteiset päivitykset. Siis voi hyvänen aika?! Aikuiset ihmiset (kyllä, joku taso on saavutettu jossakin kun päivittelen asioita aloittamalla lauseen Aikuiset ihmiset), oletteko tosissanne? Noi on lapsille isoja juttuja ja onko se ihan tosissaan niin hankala osoittaa näinä päivinä hieman yhteisöllisyyttä avaamalla se ovi, ottamalla vastaan se itsetehty vitsa, jos ei muuten niin hymyilemällä osoittaa pientä kehua niille pikkunoidille että ovat nähneet vaivaa asujensa eteen ja palkita pienesti.
Tekojen ei aina tarvitse olla aikuisten silmissä suuria mutta lasten silmissä ne voi olla joskus käänteentekeviä!

En vaan voi enkä edes halua yrittää käsittää ihmisten asenteita. Taas yksi hyvä osoitus siitä miten tässä yhteiskunnassa lapsiin suhtaudutaan. Perkele! Hävetkää!

Omituinen höpöttäjä

Ihanainen kirjakeiju Bleue otti ja haastoi.

Haasteessa piti kertoa viisi omituista tapaa. No en tiedä onko nämä niin omituisia tai edes tapoja mut here goes..

1. Olen lopettanut röökin polton jo vuosia vuosia sitten mutta mun tekee edelleen tosi usein mieli tupakkaa. En ole sortunut lopettamisen jälkeen kertaakaan mutta yhä edelleen tupakansavu tuoksuu ihanalle. En ole sortumassakaan mutta musta on tosi jännä että sitä tekee näinkin paljon mieli. 


2. Mä kaivan nenää. Muka huomaamattomasti.

3. Jos on joku juttu, milloin mulla on mahdollisuus sijoittaa itseeni niin käytän rahat lähes aina johonkin keittiöjuttuihin. Leipomiskaupat on niitä missä mä rysäytän Soliferilla seinään. Hello 50-luku!

4. Sympatiseeraan ihan hulluna myötätuntoisen näköisiä ihmisiä. Esimerkiksi eilen oli Prismalla joku punaisen ristin keräys ja siinä lippaan varressa sellainen maailman empaattisimman näköinen pappara. Kävin puskemassa sinne kaikki irtokolikot. Mut saa huijattua varmaan ihan mihin vaan kunhan on tarpeeksi kiltin näköinen ihminen pyytämässä.

5. Tykkään pistellä ihmisiä (siis neuloilla, työjuttuja) mutta en kestä että mua pistetään. Tai mun lapsia. Mutta jos mä saan neulailla niin iskee hullun kiilto silmiin ja alan tutisemaan kun olen niin innoissani.


Ja Omituisten Otusteen Kerhoon liitän NunjunSuvi Trokee-Daktyylin ja junon. Paljastuksia!!

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Vauvauinti

Me saatiin Kolmoselle mun kummipojan perheestä kierrätettynä uikkari ja ei sen vuoksi sitten sen kummemmin ennen vauvauintia nähty vaivaa asian eteen. Ja se Folkhälsanin infonainenkin sanoi että no saahan niitä vauvauikkareita ihan kaikkialta.
Päivää ennen the uintia alettiin sitten ihan sovittamaan sitä simmaria. Isohan se oli. Tietysti! Mä pakkasin Kolmosen Manducaan ja suunnattiin Itikseen ihmettelemään (vitsi että ne on muuten rempanneet sen valoisaksi!). Käytiinkö kuulkaa 9 liikettä ja mistään ei löytynyt pienempää kuin se meidän oli. Paitsi sellaisia vaaleanpunaisia röyhelöunelmia. Ja vaikka mä olen senverran sukupuolisensitiivinen että voisin ihan hyvin poikani muutaman kerran sellaiseen verhotakkin niin Siippa ei ole. Ja koska Kolmas on myös sen lapsi niin tämä nyt ei ole niistä seikkoja mistä mä jaksaisin lähteä sotimaan. Mä luulen että siinä nähtäisiin melkoinen Peura Ajovaloissa meidän toisen perheenpään naamalla kun sille tultaisiin ihastelemaan että vitsi kun on tosi kivat röyhelöt teidän tytön uikkarissa. Sellainen elämän Kodak-hetki!

Jokatapauksessa ÄLKÄÄ siis jättäkö sitä vauvauikkarin hankintaa viime tippaan jos olette menossa. Niitä ei todellakaan saa ihan kaikkialta. Paitsi jos ne uikkarit mitkä oksentaa röyhelöä käy teille. Eka kerta vedettiin niillä isoilla mutta sitten bongattiin sattumalta kirpparilta vähän napakampi malli.
Ja sit jos haluat muuten olla maailman ensteks fiksuin ni sovitat vähän myös niitä omia uikkareita! Meikämandoliinolla ainakin kun kilot on jo kohillaan synnytyksen jäljiltä mutta muodot ei todellakaan ole. Tasaisesti mahareppuinen.

Sittari oli meidän viimeinen osoite missä uikkaria käytiin etsimässä ja kun ei sitä sieltäkään löytynyt niin päädyin ennen kotiinlähtöä hamuamaan punajuuri-perunanasosetta (mä hamuan Sittarista aina punajuuri-perunasosetta, Dobbelin suklaatäytekeksejä ja kesäaikana Amppareita) keittoa varten. Kassajonossa mummot lakoili polvilleen kun niistä oli niin ihanaa kun vauva oli siellä kantorepussa takin alla piilossa. Mua jaksaa vieläkäkin ihmetyttää kun kantaminen on ihmisistä jotenkin niin ihmeellistä. Enää se nyt ei niin isosti kuitenkaan ärsytä, enempi huvittaa.

Jokatapauksessa nyt on meidän vauvauinti aloitettu ja on ollu ihan tosi kivaa. Vaikka mua jännittää aika paljon. Mun panikoidessa, kun kaikki vaan on niin jännää, on isä ja vauva viihtyneet kivasti. Otteet löytyi samoin tein. En tiedä onko mulla vaan maailman ensteks lyhkäsimmät sormet mutta mulla ei meinaa nakeissa pituus riittää kaikissa otteissa niin että olisi turvallinen olo.
Vain kerran on meno meinannut yltyä liian hurjaksi (äidille) kun Vauva mulasi pinnan alle. Isänsä toimesta. Vauva köhi hetken ja oli vähän ihmeissään mutta ei itkenyt. Isänsä lähinnä nauroi ja mun teki mieli pamauttaa sitä paistinpannulla päähän. Mä en pelkää vettä mutta vauvauinnin myötä mulle saattaa hyvinkin alkaa kehittymään jotain fobioita.
Kaksikon kanssahan me ei käyty vauvauimassa erinäisistä syistä joten tää on mullekin ihan uutta. Ja kyllä näkee että Siippa on pulannut tollaisen vesimärän vauvan kanssa paljon enempi kuin mä. Voidaan yhdellä kädellä laskea ne kerrat kun mä olen Kolmosen pesut hoitanut. Mun homma vauvauinnissa on lähinnä pysyä rauhallisena ettei vauva herppaa. Ja sekin tuntuu aika kovalta haasteelta. Kun on niin jännää!

Toinen kerta ei sitten mennytkään ihan oppikirjojen mukaan. Mä en sillä kertaa päässyt mukaan kun oli joku helvetti irti-tilanne taas Kaksikon kanssa joten Siippa suuntasi Kolmosen kanssa kaksin simmaamaan. Kaksi minuuttia ennen tunnin alkua se soitti että no ei tää nyt mennyt ihan niinkuin piti. Pukkarissa joku kanssauimari oli vahingossa tiputtanut sellaisen ison peilin seinältä Siipan jaloille. Pari varvasta sököksi. Onneksi Kolkki oli sillä sylissä eikä siinä lähimailla ollut muita lapsia alle jäämässä. Eikä se peilikään hajonnut. Siellä ne sitten paikkasi Siipan jalan ja ne jäi odottamaan että mä tuun hakemaan. Varttia myöhemmin joku vauva kakkasi altaaseen.

Vähän meillä on vielä käytäntö hakusessa. Vauvan unet ennen uintia, ruokailut ym. Kannattaako vauvan nukkua pitkät unet niin että herää suht suoriltaan altaaseen vai niin että herää aiemmin ja nukkuu vielä lyhkäiset unet ennen uintia? Mitä jos sille iskee ihan tuhoton nälkä just ennen uintia? Koska mun jännittäminen loppuu? Toistaiseksi on menty niin että vauva on ennen altaaseen menoa mun kanssa ja sitten uinnin jälkeiset hoitaa Siippa. Ehkä tämä tästä pikkuhiljaa.

Ps. Lässyttelin tuossa Tokalle kun se on niin sulkku niin sain pahan mulkaisun ja vastauksen että vaihda ässän tilalle ämmä.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Viikonloppu

Mä olen koko työurani tehnyt vuorotyötä. Okei löytyy jotain kesäduuneja ym jossa on oltu virastoaikaisesti mutta ihan tämä varsinainen työura mulla on ollut joko kaksivuoroa tai kolmivuoroa. Mä en siis oikeastaan juurikaan tunne käsitettä maanantaista perjantaihin ja virastoaikaan. Toki mulla on ihan töissätöissä ollut niitä ma-pe viikkoja mutta ei montaa putkeen. Eikä kovinkaan montaa sellaista että olisin sen ma-pe sillälailla virastoaikaan töissä.
Tosi harvoin se sykli menee niin että mulla on 5 päivää putkeen töitä. Yleensä niitä on aina enemmän tai vähemmän kuin se 5. Mulla on tietty määrä tunteja mitkä pitää tehdä tietyn ajan sisään ja koska vuorot on eripituisia niin joskus sitä vapaata saattaa olla paljonkin. Joskus taas ei. Vuorot saa suunnitella itse, toki puolin ja toisin pitää mietiskellä ja aina ne omat ei mene läpi. Mutta tämä on siitä kiva että pystyy kikkailemaan vapaaksi sitten sellaisia pätkiä ja ajankohtia kun haluaa olla vapaalla.
Töissä ollessa tosi harvoin on se tilanne että perjantaina sitä tuulettelee että jeeee perjantai. Koska mulla on siinä vaiheessa saattanut jo olla pari päivää vapaata tai sitten olen menossa viikonlopuksi töihin. Maanantai nyt on aina maanantai (äitiyslomallakin) mutta jos siinä on pohjilla viikonloppu töitä niin se ei ihan niin pahalta tunnu kuin vapaan jälkeen.

Meidän teineistä näkee aina kun viikko lähestyy loppua. Siis kouluviikko. Ne alkaa olla tosi äreitä ja väsyneitä (ja ärsyttäviä!!) ja näkee että viikonloppu tulee just oikeaan saumaan. Siippa jaksaa aika kivasti omaa virastoaikaistaan mutta kyllä silläkin alkaa loppuviikosta olla paukut aika lopussa ja perjantai-illan nyrkkeily meinaa lipsua listalta vähän väliä.
Nyt kun mä olen tässä kotona niin huomaan itsekin odottavani perjantaita. Koska muiden vapaa on myös mun vapaata. Perjantait on ainoita päiviä kun olen Siippaa pommittanut "koska sä tuut"-viesteillä. Perjantaisin myös mä alan olla aivan poikki ja odotan vaan viikonloppua. Ne kerrat kun viikonloppuisin on jotain sellaista että joudun tässä yksin lasten kanssa puljaamaan, on jotenkin tosi raskaita koska mullakin on sitten "vapaata" vähemmän. Niin se vaan kuulkaa ihmisellä jaksut muuttuu, mä kuitenkin pyöritin koko eloa pitkän aikaa sujuvasti ihan yksin. Tosin lapsiakin oli sillon "vain" kaksi. Ja toki oli ja on tukiverkosto. Mä nostan hattua yksinhuoltajille mutta kaikista eniten nostan hattua heille joilla tukiverkostoa ei ole. Ihminen venyy kummiin ihan huomaamatta ja yksinhuoltajat kasvaa taipumattomiksi mutta tukiverkoston puuttuminen on mun mielestä melkeimpä isompi juttu. Vaikeaa se paikoin on yksinkin huoltaa mutta jo pelkkä tieto siitä tukiverkostosta ja sen olemassa olosta heittää kummasti lisää höpinää pömpeliin. Tieto siitä että jos jotain niin on apua.
Nostan myös hattua perheille joissa on kaksi aikuista mutta ei tukiverkostoa. Yllätyksiä kun tulee aina.

Musta on jotenkin tosi outoa että tää on kääntynyt nyt näin. Että mustakin on tullut ihminen joka odottaa perjantaita. Toki mä olen ollut ihan helvetin poikki esim. 10 päivän työputkien jälkeen mutta tää "virastoaika" on kyllä duunia kun ei sovi mulle yhtään. Ehkä sen tekee vähän tämä kotona oleminenkin mutta mulla on tosi vahvasti olo että kaikki viikot on samanlaisia. Aika vaan juoksee ohi ja hups ai kato taas vaihtui kuu ja oho mitä päivää nyt edes eletään. Duunissa ollessa hommat vähän vaihteli sen mukaan missä vuorossa olet ja koska yksikään viikko ei ollut identtinen vuorojen puolesta niin ei tuntunut siltä että se pyörä vaan pyörii samalla lailla. Sitä jaksoi ihan eri tavalla kun ne viikot ei olleet samanlaisia vaikka töissä kävikin.

Heitetään nyt loppuun se pakollinen disclaimer vielä että kyllä mä kotona viihdyn. Tämä äippärihomma tuli just hyvään saumaan. Ja kuulun myös nykyään siihen ryhmään vanhempia ketkä veisaa sitä virttä että kyllä tästä nyt nauttii ihan eri tavalla. Niin se vaan on. Osaa tästä ottaa nyt irti ihan eri tavalla kuin silloin ekan vauvan kanssa. Ja onhan se tietynlaista hommaa tämäkin mutta en mä tätä työnä ajattele. En enää, joskus aiemmin ajattelin. Tai siis ei tätä voi rinnastaa töihin ja työntekoon, siihen mistä sulle palkka maksetaan.
Mulla on ikävä töihin ja ikävä sitä oravanpyörää. Ikävä sitä haastetta että miten saa arjessa sujumaan ja pyörimään kaiken. Empä olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut että tuntuisi tältä.

Ps. Onko silloin perse ihan jumalattoman iso vai kännykät onnettoman pieniä jos ei tunne että istuu sen päällä ja vaan kiroaa että missä helvetissä se kapula taas on?... ja jos ei sen soidessakaan vielä älyä että siellähän se hanurin alla on??

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Melko sanattomana, kerrankin

No johan tätä tekstiä tänään puskee... se kun tarpeeksi aikasin herää ja tarpeeksi vittumainen päivä osuu kohdalle niin kummasti irtoaa.

Tulossa pitkälti pelkkää kiroilua, sekavaa tekstiä ja voimakkaita ilmaisuja höystettynä pelkästään subjektiivisella näkökannalla. Enkä nyt tällä hetkellä ja tässä mielentilassa välitä edes yrittää muuta.

Sehän on tämä kevät sitä aikaa kun kutosluokkalaiset hakevat yläkouluihin. Automaattisestihan se valinta osuu siihen lähikouluun, ellei sitten ole niin että esim. oppilaan opiskelemaa A-kieltä ei siellä ole tarjolla.

Kaksikko ei ole lähikoulussaan vaan halusivat jatkaa siellä vanhan kodin vieressä olevassa koulussa, missä siis ovat olleet ekasta luokasta lähtien. Asia ei sen isompi juttu ollut kuin että varmistin sen rehtorilta silloin.
Viime syksystä lähtien olen kysellyt ja varmistellut sieltä täältä ja tuolta että mitenkäs nyt tuon yläkoulun kanssa. Kun Eka haluaisi sinne nykyisen koulun vieressä olevaan, luonnollisesti. Tuttu paikka ja tutut kaverit. Kaiken aikaa on ihan kaikkialta vakuuteltu että juu kyllä se onnistuu, haette vaan sitten kun se haku on niin sinne, siellä on hyvin tilaa ja oppilaspula.
No me haettiin. Arvatkaa pääsikö poika sinne.

Sain tuossa puhelun hyvin itkuiselta Ekalta. "Äiti onko meille tullut kirjettä siitä mun yläastevalinnasta, mun nimi ei ole tuolla koululla, kaikkien muiden nimi on paitsi mun"

Vittu MIKSI nämä osuu aina meille?? Ja aina tuolle lapselle??

Nythän on siis niin että Ekan A-kieli on joku muu kuin englanti, sen opetustahan löytyy käytännössä varmaan kaikista kouluista. Mutta tottakai meidän tuurilla (mä tiedän itekin miten kieroutuneelta tuo kuulostaa mutta niin se nyt tässä meidän tapauksessa on) Ekan opiskelemaa A-kieltä löytyy tuosta meidän lähikoulusta. Ja se on se koulu joka Ekalle on nyt yläkouluksi valittu. Me ei edes tiedetä missä täällä on yläaste koska kaiken aikaa meille on joka perkeleen taholta vakuuteltu että kyllä sinne vanhan koulun vieressä olevaan pääsee. Eipä pitäisi hurrata ennenkuin läski emäntä on laulanut.

Soitin tämän kielteisen päätöksen tehneelle rehtorille. Luurin päähän sattui ihan tosi mukava ja ihana empaattinen ihminen. Mä ymmärrän kyllä syyt miksi näin. Helsingin kaupunki on tiukentanut kuulemma nyt tosi paljon noita valintakriteerejä ja suunta ja linjaus on se että lähikouluun pyritään ohjaamaan. Se yläkoulu, mihin Ekaa haettiin, on saanut ihan poikkeuksellisen vähän oppilaspaikkoja. Rehtori jonka kanssa juttelin, kertoi että ensimmäistä kertaa hänen aikanansa siitä ala-asteelta mitä pojat käy, ei kaikki oppilaat mahdu heidän yläkouluun. Kuudelle oppilaalle on lähtenyt kielteinen päätös. Musta se kuulostaa vähältä, koulun näkökulmasta se on paljon. Miksi se piti osua just mun lapsen kohdalle?
Ja mä kyllä ihan tosissaan ymmärrän nämä seikat enkä syytä ketään. Mutta mitenhän helvetissä mä saan ne tuolle lapselle selitettyä? Jonka ainoa toive yläasteen suhteen on ollut se että pääsisi kavereiden kanssa samaan. Siitä A-kielen ryhmästä Eka on ainoa, ainoa, joka sai kielteisen päätöksen. Kaikki muut valittiin siihen kouluun. Se poika kenen oli muutenkin vaikea löytää paikka siitä ryhmästä  mutta se onnistui. Mitenhän tänkin sille lapselle nyt sitten selität. Se ei tunne yhtään ketään sieltä uudesta koulusta. Ei ketään. Tutustumispäivät ja kaikki on käyty tuolla koulussa mihin haettiin koska kaikkialta on kaiken aikaa vakuuteltu että joojoo sinne vaan kun siellä sitten aloittaa seiskalla.

Tosiaan, en mä ketään syytä mutta olen ihan tosi pettynyt että näin kävi. Kun kaiken aikaa sanotaan että ei ole ongelma sinne päästä. Kun mä olen nimenomaan yrittänyt Ekalle sanoa että en voi luvata että sinne kouluun mihin se haluaa mahtuu, kun se ei ole meidän lähikoulu. Mutta eikun on nimenomaan sanottu joka vitun kertakun olen kyseenalaistanut että kyllä mahtuu. En mä ole sen ihmeemmin osannut sitä lasta valmistaa mihinkään kielteisiin päätöksiin koska ihan koko vitun ajan on hoettu muuta!
Ja ei tämä nyt ihan täysin lopullinen vielä ole, valitusmahdollisuus on plus voi olla että kaikki eivät ota sitä opiskelupaikkaa vastaan siinä koulussa mihin Eka haluaa. Touko-kesäkuussa voi soitella. Mutta en sitten tiedä että onko se vaan löysässä hirressä roikkumista jos toiveita elättelee. Ei paljon tämän jälkeen oikeasti huvita elätellä niitä toiveita, aika iskulta naamaan tuntuu. Voin vaan kuvitella miltä se siitä lapsesta tuntuu, olla se ryhmän ainoa joka ei pääse. Toivon vaan että se ei ala ajattelemaan tätä asiaa niin että miten ne vielä kauempana asuvat valittiin mutta häntä ei. Nimittäin nyt äkkiä kun karttaa piirrän päässä niin heidänkin lähikoulu sen A-kielen puolesta olisi nimenomaan tämä meidän kodin lähellä oleva. Turha tuota oikeasti edes tota kautta pyöritellä mutta empä nyt oikein muutenkaan osaa.
Voin kertoa että soitti äitikin muutaman aika itkuisen puhelun.

En viitsinyt Ekalle edes soittaa takaisin sen rehtorin puhelun jälkeen. Toi tulee olemaan ihan tosi kova paikka sille pojalle. Josko itse yrittäisi itkeä ne isoimmat itkut alta pois ennenkuin se tulee kotiin ja pitää tämä sille kertoa.

Blogit ja SoMe

Avauduin vienosti Liinan puolella siitä, kuinka mua ahdistaa Buzzador. Ei se että ihmiset kirjoittaa niistä tuotteista, niitä mä kyllä tykkään oikeasti lukea. Mutta mua ahdistaa se Buzzadorin tyyli.
Mä olen joskus vuonna kuokka sinne kirjautunut kaverin vinkistä. Koskaan en ole kuitenkaan mihinkään kampanjaan päässyt (okei en ole kyllä kovin aktiivisesti yrittänytkään) joten arvostelu on mun kohdalta jäänyt kokonaan väliin. Musta on kiva lukea vaikka juuri blogien kautta ihmisten kokemuksia ja näkemyksiä, ihan tosissaan on nähty vaivaa. Arvostelu on rakentavan kriittistä ja sekä hyviä että huonoja puolia tarkastellaan omasta että vähän laajemmastakin näkövinkkelistä. Mahtavaa!

Kävin huvikseni kokeilemassa toimiiko mun Buzzador-tunnukset vielä ja toimihan ne. Ja se mikä mua ahdisti oli se että siellä sun taustatiedoissa kysytään että oletko facebookissa ja jos olet niin montako kaveria sulla on. Bloggaatko ja jos niin monta kävijää sulla on kuukaudessa ja moniko sua seuraa. Siis mitä hittoa?!?!?! Mä ymmärrän sen markkinoinnin kyllä tolta kantilta mutta musta toi tuntuu ihan kiristykseltä. Eikö se enää riitä että testaa ja sitten ilmoittaa Buzzadorille sen mielipiteensä? Todellako lähtökohtaisesti oletetaan ja odotetaan että sä jaat ne jutut sitten myös SoMen puolella? Entä jos ei halua mutta haluaisi kuitenkin testailla tuotteita?

Mä olen tehnyt henkilökohtaisesti sen valinnan että pidän esimerkiksi blogin ja facebook-tilini erillään toisistaan. Blogissa on juttuja mitä facessa ei ole ja toisinpäin. En nyt sen isommin niitä syitä erittele mutta se on se mun linjaus ja se tuntuu musta hyvältä. Bloggaan lähinnä siksi että saan juttuja muistiin, tämä on mulle eräänlainen meidän väen vauvakirja. Kaksikolle täyttelin silloin aikanaan fyysisiä versioita vauvakirjasta ja ne on niin onnettomasti raapustettuja että ihan harmittaa. Josko tänne saisi muistiin ne asiat ja jutut mitä haluaa ja miten haluaa. Toki blogi on avoin mutta se onkin siinä se toinen kiva juttu mun mielestä. Koska mä itsekin tykkään lueskella ihmisten arkipäivien juttuja, kotkotuksia ja mietteitä. Ehkä joku jossain tykkää lukea meidänkin perheen eloa.

Blogejakin on maan ja taivaan välillä valtavasti erilaisia ja jokaiselle blogille on tilaa. Mutta tietynlaista samanlaista buzzador-ahdistusta mussa on vähän herättänyt se, että blogeja on viety facebookiin. Nyt ei saa ymmärtää väärin!!! Minä lukijana toki teen sen valinnan mitä blogeja seuraan. En tarkoita että kenenkään blogin pitäjän pitäisi tyyliään tai tapojaan muuttaa. Jos homma tuntuu musta huonolta niin mun ongelmahan se on. Enkä tarkoita että blogeja EI saisi siirtää myös facen puolelle. Mutta mulla on pikkasen närppinyt siinä vaiheessa jos se blogin vienti facebookin puolelle tehdään sellaisella kiva jos tykkäisitte omalla naamallanne-metodilla.
Tämä nyt yhtä edelleen on mun ongelma mutta mä en ihan ymmärrä ehkä tuota, en tarkoita että se on väärin. Onko sillä omalla naamalla oikeasti väliä? Miten se naama liittyy mihinkään? Olenko mä vaan vähän naiivi?

Mä mietin oikeasti jonkun tovin että kirjoitanko tästä edes. Tämä ei todellakaan kuitenkaan niin iso juttu tai ongelma mulle ole mutta mietityttänyt kuitenkin tällaista blogiuntuvikkoa. Ei tykätä huonolla :)

Jargonia ja pieruhuumoria

Myydään 2 kissaa!!! Tai vaikka annetaan!! Varsinkin jos kaipaat niitä yöllisiä heräilyjä niin nyt on hei sun sauma palata takaisin univelan tielle. Valitse Via Dolorosa! Perkele heräsin joskus viiden jälkeen kun jompi kumpi kateista pisti vauvan lelumaton sujuvasti soimaan kerta toisensa jälkeen.... onneksi tänään ei ole kuin se päivä viikosta kun on hullua menoa aamusta iltaan, oikea ruuhkavuosien huipentuma. Hirveen hyvä että olen vauvan kanssa kotona koska en mä tänään edes ehtisi tekemään töitä. Se tuntui silloin teoriatasolla ihan hyvältä idealta puskea kaikkien harrastukset siihen samalle illalle mutta tää käytäntö on osoittautunut välillä vähän haasteelliseksi...

Mun on nyt ihan pakko hehkuttaa teille näitä. Ihan järjettömän hyvät päällä! Nukkuessa, himassa, muuten vaan ja oompahan nähnyt jumpassakin yhdellä tytyllä tollaset päällä. Nää on just ne byysat mitä  paikkaa kerta toisensa jälkeen kun ne hajoaa kun niitä ei vaan halua heittää pois. Joojoo, ihan totta että kestävämpiäkin varmasti löytyy ja ton ko. puljun tuotteet edustaa kertakäyttö-kulttuuria. Mutta kaikkea ei aina löydy kierrätettynä plus mä olen sallinut meille satunnaisia riepuja henkkarimaukkarista. Vauvakin vetää kuitenkin kestoissa jotka on jo kolmannella lapsella käytössä (osa ollut vielä useammallakin) niin mä luotan siihen että maapallo ei huku meidän takia jätteeseen. Noi on oikeesti tosi mukavat. Vuoden päästä mä varmaan pyörittelen päätä että hitto olenko mä todella mennyt suosittelemaan verkkareita?!?!

Kirjottelin joku aika sitten siitä kun hankittiin Kolmoselle sellainen koiralelu mitä se pelkää. Mä en nyt jaksa etsiä sitä viestiä kun se oli siinä ihan vaan jonain puolen lauseen mainintana. Jokatapauksessa se koirapelko on ohitettu mutta ei se vieläkään kiinnosta. Sitä ei saa nimittäin kunnolla suuhun.

Viaton muovikappale

Sen sijaan monet hyvät naurut on saatu kissojen reaktioista ko. lelua kohtaan. Se lelu siis haukkuu muutamalla eri tavalla, jos sen jätät päälle niin se haukkuu itsestään muutaman minuutin välein ja kun sitä vähän tuuppaa niin se liikkuu. Täällä on ulvottu naurusta kun kattimatit kiertää hauvaa kaukaa, menee lähemmäksi ja säikähtää sitä haukkumista ihan sikana (vai kissana, ehe ehe), tönii sitä ja se lähtee liikkeelle, kimpassa katselee ja kiertää mitä sille pitäisi tehdä ja sitten lopulta tönii sen piskin kumoon ja puree sitä hännästä. Hölmöjä ötököitä :D

Kokkasin eilen yhtä miesväen suosikkia vauva lonkalla. Sain vihdoin hökötyksen heitettyä uuniin ja rojahdettua sohvalle. Jonkun tovin päästä kuuntelin kun kuuluu uunista niin kiva sihinä ja aiettä siellä se ruoka nyt valmistuu ja porisee. Kunnes satuin kurkkaamaan sinne uuniin ja huomasin että ape oli alkanut kiehumaan tjtn ja soossit oli uunin pohjalla. Note to self! Muista AINA laittaa pelti ja uunipaperi sinne ala-lauteelle kun käytät uunia! Tai hanki isompia uuniastioita. Ja jos keittiöstä kuuluu kummia sihinöitä tai muita epämääräisiä ääniä niin käy nyt herranjumala heti selvittämässä äänien alkulähde.

Tuli muuten sitten vesilasku. Voi jööses!!! Summa oli niimbalgauhia että ihan tosissaan oltiin jo varmoja että nyt täällä vuotaa jotain jossain. Siippa soitteli eteenpäin ja kyseli että miten tämä on mahdollista (muistakaa, se reklamoi aina ja kaikesta) ja jos se ei ois soittanu niin sitten oisin kyllä jo minä. No sieltä luurin toisesta päästä henkilö takertui heti että tässä marraskuussa näkyis olevan joku piikki tossa vedenkäytössä. Nojoo niin oli, se tiedettiinkin. Joku synnyttäjä lotrasi silloin muutaman yön siellä suihkun alla miettimättä sen suuremmalti Afrikkaa tai muita kuivia alueita. Ja sitäpaitsi nyt on maaliskuu ei marraskuu. Seuraavaksi henkilölle luurin toisessa päässä selvisi että meitä on 5 henkeä, joista 1 siis nelikuinen vauva. No sehän jos vauvaa kylvettääkin niin kyllä se vie vettä. No aivan, ne on noi nelikuiset yleensä perheissä ne pahimmat vedellä lotraajat, koko ajan saa olla vahtimassa tossa lavuaarin luona etteivät lorottele kuutiotolkulla menemään! Oltiimpa tyhmiä!
Selvyyttä ei saatu. Tässä nimeltä mainitsemattomassa kotikaupungissamme kun on nykyään tapana näihin uusiin taloihin laittaa asuntokohtaiset vesimittarit. Mikä on joo ihan hyvä. Vuokraan ym. kun ei voi itse vaikuttaa mutta toi on se missä voi vähän kikkailla kustannusten kanssa. Haasteeksi muodostuu vaan se että sitä henkilökohtaista mittariasi et saa luettua mistään koska sitä ei asunnon yhteydessä ole. Mulla ei sitä laskua tässä nyt ole jotta saisin tähän naputeltua ne kuutiomäärät mutta ne oli sitä luokkaa että muutama asiasta jotain tietävä totesi samantien että ei ole mitenkään mahdollista että on saatu se aikaiseksi. Perseestä. No seuraillaan nyt ja jos ensi lasku lähentelee samaa tähtitiedettä niin sitten alkaa kyllä jo läski tummumaan. Muuallakin kuin meikäläisen ahterissa kun painun varaamaan pesutuvan koko loppuvuodeksi.

Ja lopuksi vielä mainostettu pieruosio! Oltiin tuossa olkkarissa iltana eräänä ja juteltiin leffoista. Eka siinä töräytti aikamoisen pyrstöyskän johon Siippa totesi että "no nyt sieltä kyllä tuli Jaakko ja pavunvarsi". Oli niin huono läppä että nauroin sille joku kolme päivää.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Tehdään puhdasta jälkeä! ...not

En mä ole koskaan ollut mikään niuho siisteydestä tai tykännyt että kaikki on paikoillaan tai halunnut mitään kodin hengettären roolia. Mut voi jumalauta, siinä vaiheessa kun huomasin että keittiönpöydällä on pölypalloja niin kieltämättä tuli vähän olo että onko meillä oikeasti näin likaista...
Epäjärjestys saa mun mielestä olla ja sellainen hallittu kaaos on musta jopa kotoisaa mutta likaa mä en kestä.

Muutamassa blogissa on Naked Truth postauksen jälkeen kiertänyt nyt myös kämpästä kuvia, siivoamattomana ja sellaisenaan. Mä en valitettavasti nyt räpsi meiltä kuvia mutta kirjuutan aiheesta.

Vauvan leikkimattoa ja lattiatäkkiä koitan pestä kerran kuussa. Ne on niin kuolassa ja puklussa että on pakkokin, en makoilis niissä itekkään. Mutta koskahan meillä on viimeiksi pesty esimerkiksi tyynyt? Tai täkit ja päiväpeitot. Tosin pelkkä arkipyykki laulaa meillä niin usein että pitäis oikeasti tehdä joku kalenteri mihin kellotat tollaiset ylimääräiset. Meillä pelkkä lakanoiden vaihto pistää pyykinpesun aivan sekaisin. Monta päivää myllätään vaan niitä.
Meillä on tosi hieno ja iso pesutupa. Joka on aina varattu. Tuurilla neljän päivän päähän saa ajan, sen käyttö pitää ennakoida tosi hyvin. Ja mähän en tunnetusti ole todellakaan mikään kovin suunnitelmallinen tyyppi, meillä ei mietitä etukäteen ajankohtia siivoukselle vaan ne on enempi sellaisia spontaaneja nyt ukot hihat heilumaan-hetkiä. Skarppasin viime viikonloppuna senverran että myllytin aika läjän pehmoleluja.

Pölyjen pyyhkiminen! En tiedä viitsinkö edes sanoa mitään. Mikä pyyhkiminen? Syytä kyllä olisi... Kyllä sitä välillä noita tasoja pyyhkii mutta se on sellaisesta tässä ohimennen pyyhkäisen-tyylistä.. Beben hoitopöytää jynssään välillä wetwipeseilla kun niitä on siinä käden ulottuvilla.

Tälle keväälle olen ottanut projektiksi pestä ikkunat. Mä en ole koskaan pessyt ikkunoita. En koskaan. Ja ikää oli 32. Mä olen aina sen saanut jotenkin delegoitua jollekkin toiselle. Vanhassa kämpässä jo harkitsin mutta sitten sinne vaihdettiin kokonaan uudet ikkunat kaikkiin asuntoihin. Oli musta kuulkaa hirveen näppärä keino saada puhtaat ikkunat! Noi on tällä hetkellä niin kissojen räässäkin että pakko tehdä niille jotain. Koska se Siipan loma alkoikaan...

Senverran olen valveutunut ton pölyn kanssa että olen aikanaan hankkinut ovellisen kirjahyllyn. Kirjat kerää ihan kamalasti pölyä... sähkölaitteet on toinen ja niille ei oikein mitään voi mutta mahdollisimman moni härpäke on meillä pyritty hankkimaan johdottomana. Mikään ei ole perseempää kuin koittaa imuroida sieltä johtojen yli ja ali ja päältä ja sivulta.

Meillä imuroidaan kahdesti viikossa. Koska kissat. Pakko. Haaveilen robotti-imurista mutta hinta. Eipä loju ylimääräisiä saturoita tilillä justiinsa.... Joskus kuulin jostain (tähän luotettava lähdevinkki) että luuttuaminen olisi melkein tehokkaampaa. Että joku joka kolmas kerta olisi hyvä korvata imurointi luuttuamisella. En muista mikä tässä oli se idea kaiken takana (pölynimuri nostaa pölyn ilmaan? Melusaaste? Sähkönsäästö? Jokumuumikä?) mutta pitäisi kuulemma useammin luututa. Lattiat meillä pestään sitten kun oikeasti lattiat on raidalliset eli n. kerran kuussa. Kyllä ne raidottuu jo aiemminkin mutta se kuukausi tuntuu olevan se kunnes kipupiste löytyy.
Joskus näin jollain Terveys-messuilla sellaisen laitteen mikä puski ilmaan vesimolekyylejä (tjtn) jotka sitten sitoutui pölyyn ja se laite imi ne. Muistaakseni homma toimi muutenkin kuin vain lattialla olevaan pölyyn, se hoiti myös tasoilla ym. olevan pölyn pois. Hinta oli nelinumeroinen joten kun siellä arvottiin yksi tuollainen niin täytin lipukkeita kaikkien sukulaisten ja naapurinmiestenkin nimillä. Voitin lämmitettävän kauratyynyn.

Kaikki tasot pitäisi meiltä olla kielletty koska ne on vain potentiaalinen osoite laskea käsistä tavarat. Jotka ei koskaan löydy tai päädy paikoilleen. Keittiönpöytää ja olkkarin pöytää tulee raivattua ja niissä lojuu kyllä mitä ihmeellisimpia tavaroita. Miesväki on miinoittanut keittiönpöydän Aku Ankoilla (tämän taistelun mä olen luovuttanut jo aikoja sitten) mutta ompahan sieltä korjattu pois mm. imurin pölypussi (käyttämätön) ja kissojen harja.

Mä luin joskus jostain että seinätkin pitäisi pestä kerta vuoteen. Tarvinneekohan tuota sanoa että ei ole pesty... Noi seinälakanat olisi kyllä vamaan hyvä pestä. Mattoja meillä ei ole koska kissat yrjöää niihin aina joten yritetään seinävaatteilla vähän hiljentää tästä tivolista lähtevää äänisaastetta. Lisäksi mä en kestä valkoisia seiniä.

Ylipäätään mä olen yrittänyt sijoittaa likaa ja karvoja ja muuta mähmää hylkiviin materiaaleihin. Kissojen ansiosta täällä pyörii keilapallojen kokoisia karvatulloja ja lapset taas raahaa rannan verran hiekkaa mukanaan sisälle. Mutta eihän millään pysty välttelemään sitä seikkaa että siivotakin pitäisi. Paitsi ulkoistamalla koko touhu. Mä olen siihen nyt panostanut vaan kun tämä jälkikasvu ei ihan pienestä sotkuilusta säiky niin kokonaan ulkoistaminen ei ole onnistunut. Vielä. Ja työnjäljestäkään me ei ihan vielä olla samaa mieltä. Että mikä riittää. Kaksikon mielestä kun kaikki kissaa pienemmät lattialla pyörimässä on ihan ok.

Lavuaaria ja vessanpönttöä meillä kuurataan vähän väliä. Mutta koskahan se kylppärin lattia on pesty viimeiksi. Gangesissa kylpeminenkin on varmaan steriilimpää hommaa... äh, mä en enää kehtaa edes kertoa näitä.

Mikä siinäkin on että sitten kun olis tilaisuus puunata, isot on koulussa tai muualla ja nuorin nukkuu, niin ei täällä sitten näytä yhtään sellaiselta että jotain tarttis tehrä. Mutta jos koko sirkus on kotona ni jo on kuraa ja pölyä ja sotkusta ja kaaosta ja muuta mähmää.

Kirjoitin joskus aiemminkin että mun keinot, millä kodissa näyttää siistiltä, on pedattu sänky ja suht siisti keittiö. No arvatkaa onko enää kumpaakaan? Jos joku meillä petaa niin se on Siippa (ja se laittaa sen päiväpeiton AINA väärinpäin, aina!!!). Keittiön pahin sotkija on tätä nykyä minä. Mä en nyt tiedä että mistä tämä oikein juontaa. Enkö mä välitä enää vai onko tämä nyt jotain alitajuista priorisointia? Kroppa elättelee toiveita että sitä vaan kaivautuisi peittojen sekaan päivällä ja siksi ei kannata pedata? Astiat on näppärämpi napata puhtaana pesukoneesta kuin käyttää niitä ensin kaapissa?

Ei ole kyse niinkään siitä että mä en osaisi tai jaksaisi. Mä vaan teen mielummin jotain muuta kuin siivoan. Kuten leivon tai sähellän jotain muuta syötävää keittiössä. Mutta joku tasapaino näihin juttuihin olis kiva löytää.
Toisaalta mä haluan ainakin uskotella itselleni että lapset muistaa lapsuudesta mielummin sen että meillä leivottiin paljon, yhdessä ja erikseen, kuin sen että meillä siivottiin paljon... Tai ainakin musta on kivampi kuulla Kaksikon huutavan koulun jälkeen että "ui vitsi onks pullaa" kuin "ui vitsi onks siivottu".

Ps. Girlsin kakkoskausi päättyi eilen. Olo on kai vähän hämmentynyt.

Pärähdysmäinen Arvonta!

K. Ärjyperällä on arvonta! Palkinnoksi irtoaa SE Anu Silfverbergin kirja.

Mä kovin mieluusti sen voittaisin vaikka mun kaikki aika näyttää menevän siinä että käyn kippaamassa Kolmosen takaisin selälleen kun se nyt vaan kääntyy ja kääntyy ja kääntyy. Mut hei voithan säkin kokeilla. Sekä kääntymistä että arvontaa.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Nyt tarvitaan sokerihumala

Arvoisat remppareiskat. Teidän työ on tosi tärkeää. Asuntoja tarvitaan ja niitä pitää rakentaa. Ja siitä rakentamisesta lähtee ääntä, mä ymmärrän sen täysin. Mutta sitä mä en ymmärrä että heittelette niitä röökinnatsoja meidän pihalle kun oikaisette tosta pihan poikki kauppaan. Jos on pakko nuolla tuhkakuppia niin pliiis, roskikseen ne stögöt. Niitä on tossa matkan varrella ainakin kolme, kyllä olen laskenut.
Samaten se jalkakäytävä siinä ei ole parkkipaikka. Vähän hankala mennä vaunuilla ohi ja ei saa tulla sitten itkemään jos on naarmuja autossa. Me ei päästä menemään muualta.

Hei pihanlapset. Leikki on teidän työtä. Musta on hienoa että te oikeasti leikitte ja pelaatte ulkona ettekä ole vain sisällä. Vaikka siellä ulkona on nytkin mun mielestä ainakin ihan helvetin kylmä. Mutta voisiko sitä huutamista ja kiljumista ihan pikkasen hillitä kun toi mun vauva yrittäisi vähän nukkua. Siitä kasvaa teille vielä kiva kaveri mutta se tarvitsee unta siihen kasvuun. Lisäksi mä olen aika vahvasti sitä mieltä että sitä sählyä voi pelata kiljumattakin. Ääntä saa lähteä mutta olisi kiva jos kuulo säilyisi.

Terve koiranomistajat. Se vaan talvi vielä jatkuu. Vaikka sitä luulisi että siinä hangessa erottaa ne koiranpaskat näppärästi niin se ei aina niin ole. Sieltä rattaiden aisan takaa ei tule sillä lailla urkittua että missä lumikasassa niitä jätöksiä on ja missä ei kun lähtökohtaisesti teidän pitäisi korjata ne pois. Aika vähän hiton ärsyttävää koittaa puhdistaa sitä paskaa renkaista. Älä hanki lemmikkejä jos niiden ylläpito on liian vaivalloista. Älä myöskään vetoa siihen että se pussi nyt unohtui tämän kerran.

Hyvät palosaneeraajat. Teilläkin sitä hommaa riittää. Onneksi ei sattunut henkilövahinkoja. Ehkä tuossa työssä vähän karaistuu mutta voisi kuvitella että sellaisia osoitteita olisi ikävämpi uudelleen rakentaa, jossa joku on kuollut. Jokatapauksessa kun ajatte sen pakunne siihen rapun oven eteen niin kävisikö että kommunikoitte vähän vähemmän häiritsevästi. Tietysti se on näppärä huudella sieltä ikkunasta siihen pakulle mutta ne on tiedättekö keksineet joku aika sitten sellaisen kommunikointivälineen minkä kanssa ei tarvitse huutaa. Sitä sanotaan kännykäksi.

Rakkaat kupeitteni hedelmät. Se joka veti mun kahvimaidot ennen kouluunlähtöä ei tule selviämään pelkällä viattomalla silmienräpsyttelyllä. Joku roti.

terveisin nimimerkki maanantai on viikonpäivien kirosana

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Nimipohdintaa

Mulla on ollut elämäni aikana 3 sukunimeä. Isän sukunimi, äidin sukunimi ja Kaksikon isän sukunimi.

Mä en ole koskaan rakentanut omaa identiteettiäni nimeni mukaan. Päinvastoin, se sukunimi on mulle ollut aina sellainen ihasama. Jostain syystä mua on kuitenkin nyt lähiaikoina alkanut mietityttää oma sukunimi. Se kun siis on edelleen Kaksikon isän nimi.
Silloin kun erottiin, halusin että nimi on sama kuin lapsilla. Halusin sitä nimenomaan lasten takia, että se erinimisyys ei hämmennä heitä. Nyt tämä suhtautuminen lähinnä ihmetyttää mua. Eihän se lapsi sen nimen mukaan rakennu? Eikä lapsi miellä perhettä nimen mukaan. Kyllä ne on ihan muut tekijät.
Kun aikanaan muutettiin saman katon alle tällä kokoonpanolla niin oveen ilmestyi kaksi sukunimeä. Kaksikko kyseli että voivatko hekin liittää Siipan nimen omaansa. Ei se nimiasia lapsille ihan niin iso juttu ole kuin mä luulin. Tai ainakin se on aika äkkiä juteltu läpi.

Mun ja Kaksikon isän erosta tulee pian vuosikymmen. Se on pitkä aika. Mä en edelleenkään miellä identiteettiäni sukunimen mukaan mutta tuo nimi tuntuu musta vieraalta. Se ei tunnu multa. Ehkä siihen vaikuttaa sekin että Kaksikko kasvaa musta koko ajan erilleen.

Kolmosen ilmoitellessa tulostaan sukunimiasia nousi luonnollisesti esiin keskusteluissa. Siippa olisi halunnut Kolmoselle mun sukunimen. Kunnes ilmoitin että niin, sehän ei varsinaisesti ole mun sukunimi.
Siipan oma sukunimi on melko harvinainen. Jännä metamorfoosi skandinaavilaisuutta. Ei oikein suomalainen nimi mutta ei ruotsalainenkaan. Paljon konsonantteja. Mä tykkään siitä!
Hyvin yleisen etunimensä vuoksi Siippaa kutsutaan kaveripiirissään yleensä sukunimellä. Tämä on muuten niin joku inttiaikainen homma. Mitä mä en ole koskaan ymmärtänyt. En koskaan. Oman hyvin yleisen etunimeni vuoksi muakin kutsuttiin joskus lapsena välillä sukunimellä ja inhosin sitä joka kerta. Kun Siippaa kutsutaan sukunimellään kavereiden toimesta niin se särähtää mulla korvaan mutta ei sen nimen takia. Nimestä mä ihan tosissaan tykkään.

Mulle oli siis tärkeää, ja Siipallekin sitten kun asiasta keskusteltiin, että Kolmonen saa isänsä sukunimen. Vaikea sukunimi teki tosin sen että etunimiä oli pakko miettiä aika tarkkaan. Että se tuntuisi korvassa hyvältä kuultuna.

Mehän ei olla Siipan kanssa edes kihloissa joten sen isommin en ole näitä nimijuttuja miettinyt. Mutta jos se mua jonain päivänä älyää kosia ja päästään ikinä yhteisymmärrykseen koko häähommasta niin voisin hyvin nähdä itseni Siipan sukunimellä varustettuna. Se olisikin sitten jo neljäs sukunimi. Kelatkaa miten komea olisi aikanaan mun kuolinilmoitus! Nykyinen, entinen, omaa sukua, entinen! Pahoittelut lapsille jo etukäteen ilmoituksen hinnasta.

Pystyisin kyllä näkemään senkin että vaihdettaisiin sukunimeä kaikki kolme. Kaksikko todennäköisesti pysyy isänsä nimellä, mä en voi sitä päätöstä yksin tehdä. Enkä välttämättä näkisi sitä edes tarpeelliseksi että heidän nimeään muutettaisiin. Mä toivon että myöskään lapset eivät rakentaisi sitä identiteettiään vain sen sukunimensä varaan.
Jostain syystä mua on alkanut houkuttelemaan oman äitini sukunimi. Joka mulla siis on pisimpään ollut. Ja luulen että se ei Siipallekaan mikään isompi ongelma olisi. Hänen sukunimensä on tällä hetkellä kuolemassa pois mutta ei meistä oikein kumpikaan koe niin että suvunjatkaminen olisi nimestä kiinni. Että automaattisesti pitäisi jälkikasvu varustaa sillä ja sillä nimellä että jatkumo olisi taattu.

Ymmärrän ihan tosi hyvin heitä, ketkä haluavat esimerkiksi aloittaa jotain alusta muuttamalla sukunimensä. Vaikka naimisiinmennessä tai erotessa. Mulle sukunimi on vain sukunimi. Se joka erottaa mua muista kenellä on sama etunimi. Mua kiinnostaa kyllä esimerkiksi oman tyttönimeni historia ja kuinka kauas se juontaa mutta mä en koe kuitenkaan mitään isompia "olen osa historiaa"-oloja siitä nimestä. Mä olen osa sitä historiaa ihan ilman sitä nimeäkin, siitä pitää huolen geeniperimä eikä se mitä ajokortissa lukee.
Mutta joku näissä nimihommissa on alkanut nyt mietityttämään. Vaikka vielä ei tunnu siltä että jotain pitäisi asialle tehdä. En kuitenkaan usko että Kaksikon isän nimellä posotan lopun elämääni. Se ei vain tunnu enää omalta nimeltä.

Asiasta kukkalaatikkoon, käytiin Siipan ja Kolmosen kanssa tuossa aamuseltaan naapurissa kirppiksellä. Siippa karkasi senjälkeen mukkelo kantorepussa vielä Jäähallin kirppikselle ja mut passitettiin kotiin nukkumaan. No oon nyt reilu tunnin yrittäny (miinus tämä blogikirjoitus) ja ei vaan tuu uni. Että joko mä saan alkaa vaikka siivoamaan? Skumppa jääkaapissa vähän houkuttaisi muttakun pitäisi vielä ajaa tänään.

Babyafro

Ilmoitin meidät yhdelle Babyafro tunnille, tanssikärpänen kun pääsi puraisemaan. Ja josko siitä saisi syksyksi kivan toiminnan beben kanssa.

Samaisena aamuna kun tanssitunti oli niin olo oli lähinnä vittueimennä. Pakkasta oli miljoona ja Kolmonen oli edellisyön ahdistanut mut seinään kiinni ja viettänyt aikansa valtaosin tissi suussa. Ranka oli siis melkosta jumissa. Ja pää vasta jumissa olikin!

Mentiin nyt sitten kuitenkin. Etukäteen oli ohjeistettu että osan tunnista tenava voi olla kantorepussa tai -liinassa ja minä siinä ennen lähtöä sitten miettimään että kumpi mukaan. Päädyin sitten kuitenkin kantoreppuun koska ajattelin että siinä hikoiluttaisi vähemmän. Kuitenkin kun siellä se pikkupatterikin möllöttää mukana. No turhaan funtsin, ei tuolla ollut afroa kuin musiikki. Ei tullut hiki. Eikä me mun mittapuulla tanssittu. Aika perusjumppaa, ei tanssia. Selässä kyllä lähti veri virtaamaan mutta muuten vedin puolihaukotuksella koko tunnin. Ei ollut mun juttu, sinänsä hyvä että käytiin kertaluontoisesti kokeilemassa eikä niin että olisin ehtinyt meidät ilmoittaa moneksi viikoksi. Vähän harmi koska olin tosiaan kaavaillut että syksyllä toi olisi meidän osoite. Mutta veikkaan että tässä nyt oli kyse enempi siitä että mihin on tottunut. Mulla on pitkä historia afrojen kanssa joten odotukset oli ehkä turhan korkealla. Sinänsä mun mielestä kyllä afro jos jokin on se mikä on helppo vääntää lapsen kanssa yhdessä tanssittavaksi.
Mutta siis vinkkejä kivoista liikuntajutuista ensi syksynä viittä vaille taaperon kanssa pk-seudulla otetaan vastaan! Ei muskaria!!!!

En tiedä olenko sitten vaan niin vitun niuho ja en ymmärrä liikkumista yhdessä lapsen kanssa. Mutta mua kyllä vähän oikeasti risoo että ei katsota niiden liikkuvien lasten perään yhtään. 2 eri muksua meinasi kaatua Kolmosen päälle ja mammat on toisella puolella salia. Vittumäsanon! Yksi lussutti suvereenisti meidän leluja ja yksi mun juomapulloa. Mulle ei ole ongelma sanoa (ja ihan nätisti vielä, ilman voimasanoja) että hei sori kenen tämä lapsi on mutta mä en ymmärrä sitä että pitää joutua ylipäätänsä sanomaan. Että voisko tän perään vähän katsoa. Musta se nyt on vähän niinku itsestäänselvyys?? Yhtälailla se oon minäkin siellä kanssajumppaajana enkä lastenvahtina. Ei siinä, kyllä mä peräänkuulutan yhteisöllisyyttä aina. Mutta tuo nyt ei ehkä miljöönä ole se missä ne hoksottimet riittää havannoimaan kaikkien lapsia kun yrität siinä tehdäkin jotain. Että jos ensisijaisesti vastattaisiin niistä omista.
Tiedän kyllä tasan että ne liikkumaanoppivat on vähän hankalia eikä niiden kanssa pidäkkään kotiin linnottautua siksi aikaa että oppivat mutta ihan hirveästi multa ei sympatioita heru jos se minigodzilla meinaa kaatua mun vauvan päälle. Ja tasan yhtään ei katsota että missä se lapsi menee. Sitten ei ehkä olla oikeassa osoitteessa jos sitä huomiota ei riitä muuhun kuin sille liikkumiselle. Tai ainakaan se osoite ei ole oikea sen puolesta kun siellä on mukana oikeasti vielä tosi pieniäkin vauvoja.

Tämäkin tunti mentiin lasten ehdoilla ja täällä oli enempi mukana juttuja mitkä tehdään yhdessä vauvan kanssa, kuin esimerkiksi Babypilateksessa. Meidän hurjapää, suuperheen karski kuopus pelkäsi kaikkia keinutteluliikkeitä ja vetkutuksia. Ihan heti ei olla vissiin possujunaan menossa....

Niin että kumpi sinne nyt sitten kannatti, liina vai reppu? Kumpiakin näkyi ja mä sanoisin että pienemmälle reppu ja vähän isommalle liina. Mutta makuasia. Niin hiki tuolla ei todellakaan tule että liinan kangasmäärä haittaisi.

Ps. Kuinka väsynyt on ihminen joka antaa kysyttäessä 10 vuotta vanhat osoitetiedot ja josta on poismuutettu jo aikapäiviä sitten?

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Kuinka saisin rikki kookospähkinän?

No nyt kaikki kaltaiseni ituhipit ja elämäntapaintiaanit kynä käteen, seuraa ahaa-elämys!

Ostettiin tuossa jokunen aika sitten Kolmoselle Ruskovillan villakypärä. Vikatikki! Tyypin päänahka ei sitten kestänytkään villaa. Eipä käynyt mielessä koska saman puljun villavaippahousut on ihan parhaat ja niiden kanssa ei mitään ongelmia ole ollut.

Kolmonen repi päänsä verille ja tyypin polla muistutti lähinnä kärpässientä. Nukkumiset oli hankalia kun kutitti. Nirhin tyypin kynnet niin lyhkäiseksi kuin uskalsin. Varmin keinohan olisi varmaan ollut teipata patakintaat tai jotain jannulle mutta musta se olisi ollut melko julma ratkaisu tollaselle nelikuiselle joka on justiinsa keksinyt että hei näillä räpylöillähän saa tungettua kaikkea suuhun. Lelut on kivoja ja on niitä pelkkiä käsiäkin kiva pistää suuhun.

Erinäisiä rasvojakin kokeiltiin mutta ihan paras apu oli kuulkaa kylmäpuristettu kookosöljy! Sieltä kävin keittiöstä nappaamassa ruoanlaittoon varatun putelin vauvan rasvaksi. Pää öljyiseksi ja puuvillaa päälle. Helpotti punoitukset, kutinat ja muut. Plus vauva tuoksui ihan tosi muikealle.

Omiin iho-ongelmiin samainen tuote on ollut kanssa hyvä. Ja toiset sivelee kuulemma hiuksiinkin.

Kolmonen valitettavasti tämän myötä keksi raapimisen. Pää ei mun mielestä kyllä enää kutise koska raapimista tapahtuu vain kun on tarpeeksi väsynyt plus syödessä. En tiedä mitä aarteita se sieltä päänahasta yrittää kuopia. Jokatapauksessa kookos hoitaa kivasti.

Pahoitteluni korvamadosta :)


EDIT Mun vauva kääntyi tänään ekan kerran.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Puhutko Remppamiestä?

Mä olen aina sanonut että musta ei olisi talonrakentajaksi. Eikä kyllä varmaan omistajaksikaan. Liikaa vastuuta ja mä en ymmärrä mistään mitään. Ja vaikka olen tavallaan sellainen "tekemällä oppii" niin en laskisi sitä nyt kuitenkaan sopimaan näihin remppajuttuihin. Mun mielenterveyden tilaa kysellään jo ihan tarpeeksi tämän normisirkuksen pyörittämiseen.

Mutta kuulkaa! Meillä on keittiössä taas lattia!! Ihan kiinni oleva lattia! Ja alakerran äänet ei enää kuulu (tähän tulisi sellainen autuas hymy). Vastavuoroisestihan yläkerran tulipalon jäljiltä aletaan todennäköisesti piikkaamaan (kuulemma hyvin yleistä sammutustöiden jälkeisissä rempoissa) hyvinkin lähiaikoina mutta nautitaan nyt tästä hiljaisuudesta. Meidän remontti on viimeisiä saumojen hiomisia ja lattialistoja vailla valmis! Ihan todellako tässä kohta uskaltaisi alkaa harkitsemaan lapsen nimiäisiä?? Ennenkuin se kävelee itse avaamaan oven vieraille...

Pientä yhteenvetoa tulee kuitenkin nyt tästä meidän keittiörempasta koska olen alkanut aika sujuvasti näiden kuukausien aikana puhumaan ja ennenkaikkea ymmärtää kieltä nimeltä Remppamies.
Remppamiestä puhutaan aina kun korjataan tai laitetaan jotain.
Mistä tietää kuka puhuu Remppamiestä? No heidät on hyvinkin helppo erottaa koska pukeutuminen noudattaa yhteinäistä muotia. Vyötäröllä roikkuu työkaluvyö ja vaatetus sisältää mahdollisimman paljon neonväriä.
Remppamiehen käyntikorttina toimii kengänjälki lattiassa. Yleensä se jättää niitä käyntikortteja useamman. Ihan kaikenvaralta että varmasti tiedetään että on käynyt.

Tässä menneiden viikkojen aikana olen oppinut tulkkaamaan seuraavat fraasit. Suluissa siis se mitä oikeasti tarkoitetaan.

Me tullaan kahdeksalta aamulla
   ...(Ennen kymmentä ei tulla. Tai en tiiä. Siihen aikaan ei ainakaan tulla kun sovittiin että tullaan)

Me soitetaan ensin
   ...(No ei todellakaan soiteta. Me tullaan soittelemaan sun ovikelloa sitten kun tullaan. Jos tullaan. Ja jos et nanosekunnissa ole avaamassa sitä ovea niin haetaan paikalle huoltomies)

Mä tuun kohta
   ...(Käyn eka kahvilla ja tuun sitten. Jos tuun. Kohta on semmonen neljän tunnin haitari)

Tää on huomenna valmis
   ...(Huomenna tää ei ainakaan oo valmis)

Tää on tänään valmis
   ...(En mä jaksakaan tätä tänään tehdä. Seison tuolla pihalla mielummin puolet ajasta röökillä)

Tää tarvii varmaan piikata
   ...(Mistä minä tiedän mitä tälle pitää tehdä. Kunhan veikkailen lämpimikseni)

Eiköhän tää homma oo mun osilta puolilta päivin valmis
   ...(Katotaan nyt miten tota ruokatunnilta irtoaa takas hommiin. Ja sitten päälle vielä ne muiden kavereiden hommat koska jokaisen työvaiheen tekee eri kaveri)

Tää kuivuu puolessa tunnissa
   ...(tai puolessa päivässä)

Ooksä nyt kotona?
   ...(Ooksä koko viikon kotona koska mä en oo varma koska mä tuun)

Tää homma etenee nyt näin...
   ...(en tiedä mistään mitään)

Joo kato kyllä meillä on tapana aina sitten soitella
   ...(ei ole tapana)

Meitä on kehuttu valtakunnan nopeimmiksi!
   ...(jätetään kuitenkin aina kertomatta että missä asiassa. Nää korjausbisnekset kun se ei ainakaan ole)

Älkööt nyt kukaan loukkaantuko koska ihan mukavia setiä kaikki oli. Huumorishommia jooko.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Ruokala

Että mua meinaa riepoa taas tää imetyshomma. Tai ei nyt niinkään se imetys mutta tämä etumuksen muuntautumiskyky.

Imetysliivit on taas jo liian isot eli uusia pitää hakea. Ei siinä, onhan ne tosi kovalla käytölläkin että senkin puolesta hyvä välillä uusia. Mutta en tarvis kyllä tässä kaappeihin mitään imetysliivi-läjää pyöriskelemään. Ja ei, ei voi heittää pois. Mä pidän vaatteen aina loppuun asti ja sitten vasta heitän pois. Ellen luovuta vaatekeräykseen. Mutta jotenkin en nyt kohtaa sen ajatuksen kanssa että puskisin pokkana vaatekeräykseen noita liivejä...

Urheiluliiveistä yhdetkään ei istu täysin hyvin mutta jotenkin ärsyttää lähteä niitä uusimaan. Hyvät maksaa ja kun tissit on jokapäivä erilaiset niin monetko niitä pitää haalia että edes joskus osuisi kohilleen? Uikkareista kumpikaan ei tunnu hyvältä päällä. Ylipäätänsä urheiluvaatteet istuu nyt huonosti. Mä en ihan hirveästi enää näillä vuosirenkailla ihmettele sen perään miltä mikäkin päällä näyttää vaan panostan mukavuuteen. Koska yleensä jos tuntuu mukavalta niin se myös sitä myöten näyttää hyvältä (tähän nyt ei lasketa mukaan esim raskausajan alusvaatteita tai tukisukan tapaisia. Tai korkkareita).
Ja ihan erityisen kiva olisi jos ne urheiluvaatteet olisi mukavat päällä koska senverran konvehtiperse mä olen että käy ärsimään jos joudut koko ajan siinä liikunnan ohella korjailemaan ja asettelemaan.

Tässä pukkaisi taas päälle sellaista mihin ois kiva laittaa jotain siistimpää päälle. Mutta imetys. Olisi varmaan kannattanut panostaa siihen imetysmekkoon... Kesämäisiä kietaisumekkoja olisi vaikka kuinka. Kyllähän se pääsiäisenä on jo niin että pääskysestä ei päivääkään?

Hupparit näyttää järjestään kamalilta. Ne sellaiset fit-malliset. Quasimodo etupuolella. Ihmeellinen tissipuoli. Menetetty parihan tämä oli jo aikapäiviä sitten mutta nyt vaan pistää silmään. Tissit on ihan eriparia keskenään ja tähän muuhun vartaloyhtälöön ne ei istu kyllä pätkän vertaa. Vaatteet istuu kivasti kaikkialta muualta paitsi tissien kohdalta.

Ja aikanaan kun ei tarvitse enää toimia ruokalana niin onkin varmaan tosi todennäköistä että yhdetkään vanhat liivit enää istuisi. Että tissit hei nyt jokotai tän homman kanssa! Ei jatkuvaa aaltoilua koosta ja muodosta toiseen.

Ps. No pikkasen repsahti nyt marinan puolelle. Mut hei siellä on joku jääkausi ulkona ja vauva nukkuu yöt vaan tissi suussa. Sovitaan et tää oli sellanen positiivinen ulina.

Pps. Ekan kanssa saa tapella siitä kun se heittää joka päivä koko vaatekertansa pesuun (siis hupparit, verkkarit ym mitä voisi ehkä pitää toisenkin päivän ellei ne nyt ihan esiinny ruokalistana ja kuralätäkkönä) ja Toka taas vetää suvereenisti vaikka koko viikon samoissa kledjuissa. Hirveen kiva että tasapainottavat toistensa toimintoja mutta mulle kelpaisi kyllä ihan se kultainen keskitiekin.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Kahvinkeitin

Jennijee kirjoitteli blogimainonnasta. En ota itse sen ihmeemmin kantaa asiaan, niin moni on jo kirjoitellut asiasta miten mäkin ajattelen. Jokainen valitsee itse millaisia blogeja tekee ja lukee, hittojako minä siitä sen ihmeempiä alan viisastelemaan tai nillittämään.

Mä olen tosi huono mainostamaan mitään. Tai testaamaan mitään. Ainakaan sillä lailla että pitäisi jotain johonkin raportoida muuten kuin 1x2-vaihtoehdoilla. Jotain kauneudenhoito-tuotteita vaikka. Onnistun aina saamaan naamarasvaa suuhunkin ja pystyn lähinnä vaan analysoimaan että miltä ne maistuu. Tälläkin hetkellä mulla maistuu suussa se muistakin blogeista tuttu vuohenmaito-päivävoide. Tai vuohenjuusto-kräämi,kuten se meillä tunnetaan.

Tänne omaani olen kirjoitellut lähinnä jutuista, mistä olen itse saanut jonkun WAU-elämyksen tai OHO-olotilan. Lähinnä siis jakanut viisauttani. Ilman sen suurempaa mainosarvoa. Ja tällä kertaa aattelin kiimailla meidän uudesta kahvinkeittimestä.

Meillähän hajosi vanha keitin tuossa muutama viikko sitten. Tietenkin aamulla. Kun olisin päivän tärkeimmät sumpit keittänyt. Damn you, Mr. Smurffi!!! Oltiin onneksi lähdössä kylään ja siellä viriteltiinkin valmiiksi jo ensihätä-pannu tulille.

Wandabe ja Jennijee vinkkasivat mutteripannusta muttakun etsimään lähdettiin niin me ei löydetty yhtäkään. Senverran kerrottakoon että meillä ei kyllä ollut mahdollista kovin montaa paikkaa silloin käydäkään. Oli Ekan yökoulua ja väsyneet Toka ja Kolmas ja julkinen liikenne. Ja yksi vittutännesitäkahvia-äiti.
Moccamasterista sattui silloin olemaan ale mutta se oli jo loppuunmyyty plus mä en ole ko. laitetta koskaan oikein tajunnut. Ihan älyttömän hyvä takuuhan siinä on ja kestäväkin värkki käsittääkseni mutta en ole kuitenkaan koskaan ihan hokannut sitä hypetystä sen ympärillä. Mun makunystyrät ei ole sen kummempaa kahviorgasmia saaneet sen keittimen jäljiltä. Hyvät sumpit on sillä pihissy mutta that's it. Ja muotoilunsa vuoksi se olisi tosi hankala sijoittaa meidän keittiöön.

Ostettiinkin sitten joku Philipsin pömpeli. Aika jykevä ja vähän isompikokoinen kuin normikeitin. Se meidän edellinen oli aika rimpula ja meillä oli isoimpana kriteerinä se että ei tarvitse parin vuoden päästä olla ostamassa uutta. Mitenkään jättisuuria määriä meillä ei kahvia keitellä mutta haluttiin kuitenkin sellainen että isompikin määrä kahvia onnistuu kerralla tekaista jos useampi suu on samaan aikaan paahtoa vailla.
Tässä uudessa keittimessä on myös se papujenjauhaus-vaihtoehto. Ja ompahan kuulkaa vinkeä. Mä en ole tekniikan perään mutta on se vaan aina yhtä kivaa kuulkaa ensin jauhaa itse ne pavut! Mistä se keitin sitten alkaa keittämään. Tokihan vaihtoehtona löytyy myös sitten se että sen jauhamisen voi skipata ja iskeä suodatinpussiin valmista kahvinpurua.

Justiinsa tuossa Siipan kanssa turistiin että ei kyllä olla kertaakaan saatu tuolla huonoa kahvia. Vaikka mittasuhteet onkin vielä vähän hakusessa, varsinkin sen suhteen kun jauhat ne pavut itse. Niin ihan mielettömän hyvää tsufeeta on tullut joka kerta. Ja itseasiassa sen jauhatuksen kanssa on aika hauska kikkailla ja tässä on opittu monenmonta uutta seikkaa kahvista. Vaikka samoista pavuista teet niin siinä on ihan vissi makuero että onko se jauhatus hienoa vai vähän karkeampaa.
Meidän kahvinjuontimäärät on senverta vaatimattomia että 30 täytettyäni mä päätin että mun ei tarvitse ostaa sitä halvinta merkkiä vaan voin panostaa siihen makuun, vaikka se sitte olisikin vähän kalliimpaa. Siitä lähtien meillä on juotu vain luomukahveja. Makueroa todellakin on. Ja nytkun on kunnon keitin niin sen huomaa että kannattaa panostaa laatuun. Sama veto muuten siidereiden kanssa. Kyllä se vaan Magners on paremman makuista kuin moni muu.
Tämän keittimen kanssa mä en myöskään kertaakaan ole kaatanut vesiä ohi mikä on kuulkaa jo melkomoinen innovaatio kahvipannun suunnittelijalta! Koska kaikkien muiden keitinten kanssa mä sain sen kahvinkeittimen ympäristön aina lainehtimaan! Niin pitkälle ei vielä olla päästy että itse kahvia kaadettaessa ei menisi yhtään ohi kupin. Onneksi on lavuaari!

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Kiemura in action!

Seuraa käyttöreportaasia kuparikierukasta! Ei ole vielä montaa viikkoa paikoillaan ollut mutta ei shole niin justiinsa! Jos ihmisen eritteet ja seksihommat saa verkkokalvot vuotamaan verta niin hyppää pois.

Mulle oli jo kauan aikaa sitten selvää että haluan kuparikierukan. Mulla oli jo laittoonkin aika varattuna tuossa 1,5 v sitten mutta tulin sitten siitä kierrosta raskaaksi. Uutta yritystä siis. Kysyi se lääkäri ennenkuin aloitti että onko mahdollisuus että olisin raskaana. Lupasin että ei ole.

Kun olen googlaillut käyttökokemuksia kierukasta niin niitä on löytynyt ihan tosi vähän. Tai sitten ihmiset on häveliäämpiä kuin minä. No tässä nyt tulee, jos jotakuta pohdituttaa...

Asennuksestahan postasin jo erikseen. Olo oli senjälkeen aika normaali. Seuraavaksi yöksi otin varalta vielä yhden Buranan. Pientä tiputteluvuotoa oli myös muutaman päivän ajan, ei mitään yllätyksiä kuitenkaan.
Laitto oli kivutonta. Lääkärin kanssa siinä turistiinkin että ehkä paras aika olikin nyt näin lähellä synnytystä.
Ylipäätänsä lääkäri selitti kaikenaikaa hyvin mitä tekee. Mua askarrutti kovasti ne kierukan langat. Lääkärillä oli vastaanotolla kopeloitavana mallikappaleita joita sitten ihmeteltiin. Mä olin jotenkin kuvitellut että ne langat olisi kovat. Mutta itseasiassa ne onkin yllättävän pehmeät mutta jos sitä päätä sörkit vaikka sormenpäällä niin kyllä se tuntuu. Ei satu mutta tuntuu. Että siinä mielessä jos miesparka puhuu että ne langat tuntuu niin kannattaa uskoa.
Ihan pienestä lankoja ei kuitenkaan lähetä lyhentämään, niiden kun vähän pitäisikin tuntua jotta pystyy itse tarkistamaan että härveli on vielä tallella. Lekuri antoi vinkiksi ensin vaihtaa kulmaa jos langat miehestä tuntuu ja jos se ei auta niin sitten muuttamaan yhdyntäasentoa. Jos ei vieläkään helpota niin sitten vasta mietitään lankojen pätkintää. Meillä mies ei ole huomannut tai tuntenut mitään. Kokeiltaessa  langat kyllä tuntuu eli hilavitkutin lienee edelleen paikoillaan.

Kuparikierukanhan saa laitettua vaikka ei olisi synnyttänytkään. Ennenhän se on ollut nimenomaan vaihtoehto jos olet synnyttänyt. Ja mun kavereista he keillä kuparikierukka on, mutta eivät ole synnyttäneet, käyttökokemukset ovat olleet vain ja ainoastaan positiivisia. Paitsi mun äidillä. Äiskällä oli kierukka joskus ennen mua Kekkosen aikaan mutta ihan kamalasti en nyt äidin kokemuksiin päätöksissäni nojannut koska aikaa on tässä välissä kulunut melkoisesti. Äiskän kanssa on joskus vähän hankala jutella erinäisistä asioista koska siltä tuppaa unohtumaan aina se että just joku 30 vuotta on oikeasti aika pitkä aika ja on mahdollista että jotain kehitystä on saattanut tapahtua.

Nyt kun tässä kiemuran kanssa on elellyt niin en ole kyllä huomannut missään mitään  muutosta. No okei valkovuoto on vähän lisääntynyt. Mutta mä imetän edelleen eli hormonitoiminta ei ole palautunut vielä ennalleen eli en tiedä johtuuko tuo nyt sitten hormoneista vai kiemurasta.

Ihan ilmeisen hyvänä puolena toimii tietysti myös ehkäisyn vaivattomuus. Voisin kertoa tarinan jos toisenkin johon sisältyy minä, Siippa ja kondomi sekä hysteeriset naurukohtaukset mutta säästän nyt kumppaniani kerrankin ja vaikenen.
Mä käytin vuosikausia ehkäisylaastaria (en imettänyt samalla, sitä ei kai suositellakaan käytettäväksi imettäessä) ja tykkäsin tosi paljon. Kuitenkin n. viiden vuoden käytön jälkeen alkoi ilmaantua välivuotoja ja muita ikävämpiä oireiluja. Jostain syystä se ei enää sopinutkaan mulle.
Pillereistä en ole koskaan tykännyt. En muista syödä. Ja vaikka käytinkin ehkäisylaastaria vuosikausia niin on siinä mun mielestä jotain tosi outoa että kroppaa huijataan jatkuvasti niin että se luulee olevansa raskaana. Siihenhän se perustuu.

Ja sekä positiivisena että negatiivisena seikkana tässä kierukassa on se että en pysty itse aloittamaan tai lopettamaan sen käyttöä. Kun se neljäs lapsi jossain haaveissa kuitenkin liitelee niin se olisi niin helppoa vaan lopettaa ehkäisy ja antaa kohtalon ratkaista. No nytpä ei voikkaan vaan ihan tosissaan se pitää miettiä ja harkita ja vallan varata aikakin poistoon. Eipä tule hätiköityä!

Summa summarum! Hyvä ollut toistaiseksi. Jos muutosta niin kerron.

Ps. Mä olen aina pukenut omat vaatteet nurinpäin. Harva se päivä on joku vaatekappale pesulaput vilkkuen solmussa päällä. Nyt on sama aloitettu myös vauvalle, heitin heti kättelyssä sekä housut että hatun tyypille väärinpäin päälle. Sitä se teettää kun herää 1,5 tunnin välein koko yön.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Tukkajuttuja

Arki tai viikonloppu niin mä herään puoli seitsemältä. Vapaata tai menoa niin 6.30 it is. Vauvan toimesta tai ilman. Useimmiten ilman. Vauvahan se posottaa sujuvasti aamuysiinkin, syö toki 64256352673527 kertaa yön aikana. Mutta mä vaan en nuku. Arvatkaa oliko näin sillonkun oli töissä ja aamuvuoro edessä. Vittu.
Sain jo kuittia että mä rikon tätä hiljaa tehtyä Äitien Sopimusta kuinka lapset valvottaa ja univelka on sentakia kerrostalon kokoinen. Pitää ryhdistäytyä.

Käytin Kaksikon parturissa. Musta olisi ihanaa jos niillä olisi sellaiset pitkät hippitukat (ja itseasiassa aika pitkään olikin, silloin kun mä vielä sain päättää) mutta eikun nyt pitää olla tuosta pitkää ja sit taas tuolta lyhyttä ja tästä niin että ei sojota.

Samalla mietiskelin tämän oman kuontaloni kohtaloa. Rastat on ihanat mutta.... kun niitäkin pitäisi hoitaa. Ja kun et ole kuukausiin hoitanut niin aika on kamalat. Nää on ihan kiharalla. Kuvitelkaa nyt. Kiharat rastat! Mä näytän joltain sketsihahmolta. Löysin itseni jo saksimassa paria pois. Tuossa korvan yläpuolella on yksi, joka eleli ihan omaa elämäänsä. Se oli sykkyröitynyt vain muutaman sentin mittaiseksi ja sojotti vaakasuoraan korvan yläpuolella. Löysin toiselta puolelta päätä sen kaksosen. Nips ja naps. Lapset parkui vieressä että mitä sä teet?
Sen lisäksi että nää on jo ihan kamalan näköset niin mun päänahka kutiaa ihan hulluna. Tukka on niin tiheesti että päänahka ei saa happea ollenkaan. Tekis mieli jo itse saksia loputkin pois...
Kadehdin niitä sellaisia kunnon patukka-rastoja mitkä on pitkät ja mistä ei ole karannut hiuksia. Mun rastat ei haise eikä ole homeessa että siinä mielessä ne on kivat mutta ei niitä enää sellaisiksi patukoiksi saa. Osa niistä kun on ihan liiskaantuneita. Viledan moppi!

Aloin Siippaakin valmistelemaan siihen että kohta on nysätukka. Ainoa ehdoton toive on kuulemma että ei pallosiiliä. Nojoo, ehkä tästä saa taiottua jotain muuta vaikka materiaalia ei saksimisen jälkeen hirveästi ole. Tosin nyt olisi ihan superhyvä tilaisuus sille kaljulle mitä mä olen haikaillut. Mutta ehkä mä säästän meidän kotiväen, se idea kun tuntuu olevan kaikille muille ihan totaalisen nounou. Ja vaikka pää on oma niin mä alan olla jo niin iso tyttö että mun ei enää tarvitse kapinoida ihan niin paljoa vaan mä voin ajatella asiaa myös sen kotiväen kannalta, ne mua joutuu katselemaan.
Jos se olisi Siipasta kiinni niin mulla olisi aina pitkä tukka. Mä taas itse en tykkää yhtään. Se on sähköinen ja hankala ja tylsä ja aina kiinni. Kuvittelin että kun mulla on rastat niin pitäisin auki. No onkohan ollu ehkä kerran.
Mä haluan lyhkästä ja pörröistä ja nopeaa. Aina välillä kasvatan pitkän tukan ja totean että no ei tää kyllä ole mun juttu, näytämpä tylsältä! Mä vaan en osaa elää pitkän tukan kanssa, enkä laittaa sitä. Lyhkäinen tuntuu kotoisammalta. Tosin kaverille, joka on mun kuontalon omalääkäri, vannotin jo että se ei sitten leikkaa mulle mitään kotiäiti-pottaa. Ja kai mun pitää siitäkin sanoa että vaikka kuinka siinä äkkiseltään kuningasideoisin ja aivopieruilisin että vedetään kalju niin sekin on sitten kiellettyä.
Pörröinen menninkäistukka. Se kuulostaa omalta.