maanantai 4. maaliskuuta 2013

Kissat ja lapset

Vaikka tämä nyt onkin se positiivinen kuu niin aina ei jaksa olla pirteä. Täälläkään. Flunssa väsyttää ja tuntuu ikävältä ytimissä. Babypilates jää väliin koska nyt ei vaan jaksa ja varmaan tukehtuisin tuonne pakkaseen (joojoo tiedetään, kyllä äiti,  ei kipeänä edes saisi jumpata). Sain meidät onneksi puskettua korvaavalle tunnille BabyAfroon. Nyt vaan sitten raivolla parantumaan!

Mä olen muutamaankin otteeseen murissut erinäisissä tekstinkappaleissa täällä kuinka mua on risonut meidän kissat. No kuten aavistelinkin, se oli vain joku hormonien ja väsymyksen yhtenäisyyden summa. Nyt ne on taas ihania muhnuloita. Vaikkakin noi karvapallot lattioilla vituttaa vieläkin mutta se nyt ei suoranaisesti ole kissojen vika.

Kissat ovat tulleet meidän perhekuntaan Siipan mukana. Mirrit eivät juurikaan lapsista tienneet ennen Kaksikkoa, jos joku lapsi ennen oli kontaktia yrittänyt ottaa niin karkuun menivät.
Onkin ollut hauska seurata tuota kissojen pakkosopeutumista tähän meidän perhekuvioon.

Kissat ovat Kaksikolle tuttuja eläimiä, meilläkin niitä joskus oli kun Kaksikko oli ihan pieniä. Pojat osaavat ja tietävät miten kissoja käsitellään, missä menee raja ja että eläin ei ole lelu. Mutta leikkiminen oli nimenomaan se, joka pojat ja kissat aikanaan yhdisti. Siipan kissapojat kun ovat ihan tosi leikkisiä kissoja. Ja Kaksikkohan jaksaa niiden kanssa leikkiä ja temuta. Leikkien lapsi tutustuu, näköjään aivan sama onko se lapsi ihminen vai eläin.
Siippa on edelleen se, joka on kissoille se tärkein. Mutta kissat ovat huomanneet että hei Kaksikoltahan saa myös ruokaa. Ja ne leikkii! Pienikokoisia ihmisiä!

Mä en ole niitä vanhempia jotka suostuu ottamaan lemmikkejä kun lapsi lupaalupaalupaa siitä huolehtia ja hoitaa. Ja sitten vaan jonain aamuna huomaat seisovasi siellä räntäsateessa flexin jatkeena. Meillä on pyydetty ja kerjätty eläimiä liskoista hämähäkkeihin ja koirista kolmanteen kissaan. Ja ei siinä, lemmikit on ihan tosi hyvä kohde minkä kanssa lapsi oppii vastuuta. Mutta sen lapsen pitää olla valmis ottamaan se vastuu. Ei ne aina tunnu ymmärtävän sitä että ne eläimet on hei oikeita eikä ne ole mitään kertakäyttökamaa. Ja mä myönnän ihan auliisti että mä en ole valmis ottamaan sitä vastuuta, että ne lemmikit jää kokonaan mun hoidettavaksi.

Myönnän senkin että meillä on ollut tilanteita että on mietitty kissoista luopumista. Mutta nyt on löydetty sellainen hyvä hoitotasapaino. Että se kissojen hoito ei ole vain aikuisten (tai mun) harteilla. Vaan Kaksikko ruokkii, harjaa, siivoaa hiekkalaatikoita. Leikkii, antaa aikaa ja huomiota. Ja ihan tosissaan tämä väki täällä nyt on ymmärtänyt sen että niitä kissoja pitää harjata ja ylipäätään sen hoitamisen pitää olla säännöllistä. Rutiinia eikä hetkittäistä.

Kolmosen tullessa taloon jouduttiin kissojenkin kanssa ottamaan vähän tiukempi linja. Ennen saivat nukkua yöt meidän kanssa meidän sängyssä. Pienen vauvan kanssa ei uskallettu ottaa sitä riskiä koska meidän kissat tykkää tulla päälle makaamaan. Kun Kolmonen makoili vaikka sohvalla niin eivät menneet päälle mutta jos vauvan päällä oli peitto niin muutaman kerran toinen kateista yritti mennä, koska ei hahmottanut sitä vauvaa siellä. Että mistä se alkaa ja mistä se loppuu. Onhan se ihana kissojenkin mielestä! Lämmin ja pehmeä.
Tätä nykyä kissat on palautuneet makkariin. Kolmonen on jo isompi ja kissat oppineet. Tälläkin hetkellä Kolmosen vieressä nukkuu kissa. Kissat eivät liian lähelle uskalla mennä koska vauva huitoo ja nappaa kiinni. Tykkäävät olla lähellä mutta kuitenkin sopivan hajuraon päässä. Jos vieressä on joku isompi niin sitten vauvaa voi käydä vähän nuuhkaisemassa, koska ne isommat huolehtii ja suojelee kissoja vauvalta.
Vieläkin kuitenkin esimerkiksi vauvan koppa on kissoilta kiellettyä aluetta. Aika hyvin ovat poissa pysyneetkin vauvan kamoista. Ja vastavuoroisesti, jahka vauva tuosta kasvaa, niin tulee olemaan juttuja mitkä on vauvalta kiellettyjä mutta kissoille sallittuja.

Kissat kiinnostavat vauvaa ihan mahdottomasti. Jos kissa on kosketusetäisyydellä niin vauvahan tarraa kiinni. Ja kissanpöljät ovat pienen hyväksyneet perheeseen niin, että eivät mene edes karkuun kun toinen retuuttaa. Ja nämäkö karvakot vielä aiemmin oikeasti menivät lapsia karkuun?? Oma on oma näköjään myös kissoille. Tietenkään meillä ei anneta vauvan kovin kummoisesti tarrata kissoihin kiinni, eläin on elävä ja ihan yhtä arvaamaton kuin lapsikin. Mutta on kiva huomata että vauva on osa perhettä kissojenkin mielestä. Ja että kissat pitävät vauvaa tuttuna.
Vieraiden kissoja en uskaltaisi antaa vauvan ihmetellä. Ne ei ole meille tuttuja. Ja vaikka ne tututkin eläimet voivat olla arvaamattomia niin niitä osaa kuitenkin tulkita vähän eritavoin kuin vieraita. Kunnioitusta pitää olla molemmin puolin. Ja ymmärtää se tilan anto.

Kun suku ja kaverit kävi vauvaa katsomassa niin oli mukava kun vieraat huomioivat kissojakin. Meilläkun ei alkuun riittänyt rahkeet leikittää samaa tahtia kuin ennen. Vaikka se nukkuva vauva on ihana niin ei se muiden mielestä ole niin ihmeellinen kuin meistä. Ei muut jaksa nukkuvaa vauvaa tuijotella tuntikausia. Kissat saivat myös lahjoja (mä olen aina ollut sitä mieltä että sille vastasyntyneelle ei välttämättä tarvitse edes tuoda mitään, eihän se vielä mitään ymmärrä tavaroista. Mutta muuta perhettä on mukava muistaa, tuoda vaikka jotain syötävää tai sisaruksille jotain pientä.) ja huomiota vierailta mikä oli meistä ihan ässäjuttu! Vaikka kissa kuinka on itsenäinen otus niin kylläpä vaan nauttii huomiosta. Varsinkin kun oikein ihastellaan ja ihmetellään.

Vaikka meillä ei lemmikeistä olla luopumassa perheen kasvaessa niin ymmärrän ihan tosi hyvin perheitä jotka niin tekevät. Jos meillä ei Kaksikko ottaisi vastuuta kissojen hoidosta niin voi olla että meilläkin luovuttaisiin. Aika harva eläin on loppupeleissä sellainen joka ei tarvitse mitään hoitoa tai huomiota. Ja se on inhimillistä että kaikkeen ei oikeasti repeä ja kaikkeen ei rahkeet riitä. Musta on ikävää kun ulkopuolelta huudellaan että no olisko kannattanut miettiä silloin kun sitä lemmikkiä otti että pystyykö siitä kanssa huolehtimaan. Ei ihminen pysty hyppimään ajatusleikeillä elämäntilanteesta toiseen niin että ihan tasan varmasti se vastaisi myös todellisuutta. Tottakai lähtökohtaisesti jokainen lemmikin ottaja miettii asian niin että se eläin on ja pysyy. Mutta eikö ihan tosissaan sen eläimen ole parempi olla ympäristössä, jossa se ei tunnu vain ylimääräiseltä vastuulta? Jossa eläin on enempi ilo kuin taakka. Miksi allergia on riittävä syy eläimestä luopumiseen mutta jaksaminen ei ole? Eihän se kuitenkaan tarkoita tai ole sama asia ettäkö se eläin ei olisi tärkeä. Onhan se mutta ihmiset on erilaisia ja joskus se tärkeys onkin sitä että pystyy myös luopumaan.


2 kommenttia:

  1. Meillä on myös kaksi kissaa. Tosi samoja ajatuksia eläimistä ja lapsista minullakin. Harmitti vauvojen alkukuina kun en jaksanut niitä huomioida mutta hyvin ovat ottautuneet itse hellittäviksi, että äläpä akka unohda. Nyt on ollut ihana katsoa kun vauva 9 kk selvästi Rakastaa noita kissoja ja on niiden perään. Esikoinen kun on ollut välinpitämättömämpi. Selvästi kisutkin tykkävät uudesta ihailijastaan ja tätä näytelmää on varsin hauska seurata :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä kanssa aika hyvin osaavat hakea huomiota mutta vaistoavat myös koska on parempi pitää vähän matalaa profiilia :D

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?