maanantai 4. maaliskuuta 2013

Kiusauksia

Kirjoittelempas muutaman jutun vielä noista kiusaamisasioista...

Tokan kuviot nyt siis jo ok. Tämä poika kenen kanssa sitä kähnämää on ollut, on oikeasti ihan kaveri. Eivät vaan aina keskenään ihan ymmärrä että missä ne toisen rajat menee. Kun Toka oli nyt kotona kipeänä niin tämä poika nimenomaan oli se joka soitteli ja viestitteli että koska sä tuut takaisin kouluun.

Ekan kanssa ei ole ollut mitään ongelmia kiusaamisen kanssa. Eikä moinen oikein pojan hippiluonteeseen istuisikaan. Pikemminkin on niinpäin että Eka on se joka kokee olevansa kiusattu. Ja tämä juurikin niin että se toinen osapuoli ei ymmärrä että Eka ottaa kiusaamisena. Toiselle se on herja, Ekalle ei.
Ekan kanssa on kuitenkin aina ollut jotenkin tosi helppo jutella asioista koska poika tulee aika kivuitta kertomaan mikä mieltä painaa. Ja vaikka herkkyys on pojan perusluonteessa hyvin vahvasti (ja ihan mahtava juttu että onkin!), kykenee hän nykyään ymmärtämään sen että hän saa olla herkkä mutta että toiset eivät aina ymmärrä sitä että juuri se herkkyys on se seikka minkätakia hän ottaa joskus itseensä jutut joita ei ole niin tarkoitettu. Ja tuo on juttu minkä suhteen mulla on ihan voittajafiilis! Että on saatu juteltua niin että lapsi ymmärtää sen. Koska oikeasti kuinka moni meistä aikuisista voi väittää ettäkö ei olisi ottanut nokkiinsa jostain jota ei ihan varmasti ole tarkoitettu loukkaukseksi. Ja se ei ole aikuisenkaan ihan helppo juttu aina sitä tajuta.
Vaikka nyt tuossa mainitsinkin että Eka on se joka kokee olevansa kiusattu niin ei asia kuitenkaan noin ole kun sen tuosta voisi ymmärtää. Pojalla on tätä nykyä ne omat kaverit joiden kanssa viihtyy ja puuhaa ja hän ymmärtää sen että kaikkien kanssa ei vaan ole yhteistä niin paljon kuin toisten kanssa. Että väkisin ei tarvitsekaan olla kaveri, kunhan nyt tulee jotensakin toimeen. Ekalla oli pitkään hyvin tiukassa se, että hän halusi olla kaikkien kanssa hyvää pataa ja että kaikilla olisi kivaa ja että kukaan ei kokisi olevansa ulkopuolella. Aika raakaa koittaa saada juteltua lapselle että valitettavasti kaikki ei ajattele noin. Eka yritti pitkään miellyttää. Kunnes sitten tajusi jonain päivänä että yksipuolisena tuo ei pelaa. Ja ymmärtää tätä nykyä myös sen että hän ei ole ainoa kenestä tuntuu että se kasvaminen on vaikeaa. Ne kaverit mönkii ihan samassa suossa ja osa niistä pysyy matkassa mukana ja osa ei. Mäkin kipuilen tasaisin väliajoin jos joku omista kavereista tippuu kelkasta pois.

Mä en koe olleeni kouluaikoina mitenkään kiusattu. Harrastuksissa kylläkin. Ja seikoista mille en voinut mitään. Esim. mulla oli lapsena hörökorvat. Siitähän sitä riemua riitti!
Tuossa joku aika sitten eräs näistä harrastustoiminnan kiusaajista kuoli. Ihan yhtäkkiä ja yllättäen. Kuolema on aina surullista. Ihan aina. Tuli se odotetusti tai yllättäen. Ja vaikka mä en todellakaan kuvittele että tämä ihminen olisi ollut samanlainen kuin silloin kun oltiin lapsia niin mun mielikuvat ja muistot hänestä oli sieltä ajalta kun oltiin lapsia. En mä tiedä millainen aikuinen hänestä kasvoi koska en ollut hänen kanssaan aikuisiällä juurikaan tekemisissä. Muilta kuulin että hän oli hyvin lämmin ja empaattinen ja kiltti ihminen. Enkä epäile sitä yhtään. Mun oli kuitenkin hyvin vaikea surra häntä samalla lailla kuin heidän, jotka olivat tekemissä aikuisena tämän ihmisen kanssa. Ne muistot sieltä lapsuudesta nousivat takaisin pintaan kun tätä ihmistä muistelin. En mä tiedä häntä muunlaisena kuin mitä mun muistot ovat.
Kaikkihan meistä kasvaa ja muuttuu. Mutta kipeät muistot ovat tiukassa jos niiden tilalle ei ole tullut mukavia muistoja kyseisten ihmisten kanssa.
Surutyön tekeminen oli aika kipeää, mutta eritavoin kuin muilla tutuillamme. Podin huonoa omaatuntoa koska en osannut surra niinkuin "pitäisi". Porukalla kun tätä ihmistä muisteltiin niin en tuntenut yhtä raastavaa menetystä tai hokenut miksi. En osannut sanoa oikein mitään. Ihmetytti. Ihmetytti koska tiesin että ei moni muukaan tämän ihmisen kanssa tekemisissä ollut viime vuosina. Ihmetytti että mistä se suru nyt kumpuaa, mitä siinä surraan? Ihmistä vai huonoa omaatuntoa. Mulle ei myöskään herännyt mitään oloja että jotain olisi jäänyt tämän ihmisen kanssa kesken. Että olisi selvittämättömiä asioita. Hän se minut valitsi aikanaan uhrikseen, se ei ollut mun valinta. Mitä mä siinä selvittäisin? Uskon ja toivonkin että jos hän oli vähänkään niin kiltti ja empaattinen ihminen aikuisiällä kun vakuuteltiin, niin varmasti hän on erinäisiä kivisiä polkuja käynyt läpi mielessään, kun on miettinyt sitä omaa rooliaan lapsuudessamme. Kuitenkin olen tyytyväinen että roolit menivät näinpäin. Että mun ei tarvitse käsitellä nyt mielessä sitä että joku mun kiusaama on kuollut.
Toiset kokivat tämän menetyksen ja kuoleman herättävänä. Että muistettaisiin olla ja elää kun saadaan elää. Että tämän henkilön kuolema ei olisi ollut turha. Henkilökohtaisesti mä en koe kuolemaa noin. Mä en tarvitse kuolemaa muistaakseni elää, osaan arvostaa hetkeä muutenkin. Eikä musta kuoleman pitäisikään herättää ihmisissä sellaista että takaraivossa hakkaa jatkuva muistutus siitä että no nauti nyt, nauti isosti vielä kun voit! Musta ne muistutukset pitäisi tulla elämän kautta. En kuitenkaan sanonut mitään, ei se ole mun asia arvostella. Jokainen suree miten suree.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?