maanantai 25. maaliskuuta 2013

Koulugate

Noniin, kieltävä päätös yläkoulusta on saatu nyt ihan kirjallisenakin. Ja myöntävä päätös tuosta lähikoulusta. Valitus päätöksestä tehty ja eteenpäin laitettu. Hitti että on muuten yllättävän hankala saada ne asiat paperille, ei ihan kamalan kaukana ollut etten olisi sihauttanut siihen skumppaa kaveriksi. Selkeästi korvien välistä siihen näppäimistölle. Ymmärrettäväksi tekstiksi. Ilman turhaa jadijadijaata ja saman jankkaamista. Mutta hyvä siitä mun mielestä tuli. Ehdottaisin tosin virallisiksi minä vaadin-ilmaisun synonyymeiksi seuraavia:

vittu tänne se
mä haluuuuuuuuun 
sekä suosikkini
tulee pataan jos tää ei mee läpi

Mä itseasiassa olen ihan hirveän tyytyväinen että soitin sille reksille silloin heti kun tuo tieto tuli. Olin vielä niin shokissa että kykenin olemaan asiallinen. Älkää nyt ymmärtäkö väärin, kyllä mä nämä hoidan ihan fiksusti mutta kun sitä vaan omien kekaroiden kohdalla suhtautuu asiaan melkolailla subjektiivisesti. Mä en yhä edelleenkään kykene ymmärtämään tuota jakoa. Toki nyt on myöhäistä parkua kun ne paskat on jo housussa. Tiedän että ne aluejaot ei mene sillä lailla että viiva vedetään karttaan suoraan mutta en vaan ymmärrä miten tuossa ison tien varrella olevat kaupunginosat lasketaan muka sen yläkoulun alueeseen kuuluviksi, mistä se kielteinen päätös meille tuli. Kun nimenomaan tuo meidän yläkoulu (johon Eka siis näillä päätöksillä vielä on menossa) on se lähempi niissäkin tapauksissa. Jos siis katsotaan näin nyt kilometrimääräisesti noita välimatkoja.
Ja itseasiassa totta puhuakseni kyllä mä ymmärrän sen jaon. Ne on arpomalla katsottu. Mutta sitä mä en voi ymmärtää ihan oikeasti että missä vaiheessa arpomisesta on tullut validi tapa tämmöisissä. Ja sieltä ei nyt tarvitse takavasemmalta yhtään kenenkään tulla sanomaan yhtään mitään kuinka se on se objektiivisin tapa tämmöisissä. Ei helvetissä ole!

Valtaisaa ihailua ja ylpeyttä herättää kyllä tuo esikoinen. Samalle päivälle kun tuo uutinen tuli, sattui pojan parin tunnin hikitreenit. Niiden jälkeen hain harkoista suht hyväntuulisen pojan joka totesi että olen mä äiti nyt vähän hyväksynyt tätä asiaa. Ihan mieletön asenne! Että ei ole alistunut päätökseen mutta on hyväksynyt. Että on parempi miettiä sitäkin vaihtoehtoa että se koulu on tuossa vieressä. Ja sulatella asiaa ja totutella vähän ajatukseen. Vaikka sinne toivottuun yläkouluun toki yritetään. Mutta pakko meidän on vähän pureskella sitäkin vaihtoehtoa että mitä jos...

Ensi alkuunhan se olo Ekalla oli että tämä on maailmanloppu ja mä en sinne mene. Ja ymmärrän täysin. Ihan varmasti tuntuu tuon ikäisestä maailmanlopulta. Tyyppi on kuitenkin niiden koulukavereidensa kanssa viettänyt puolet elämästään koska luokka on pysynyt 6 vuotta samana, pieniä muutoksia lukuunottamatta. Ja yhtäkkiä ne tyypit, ei kukaan niistä, enää olekkaan siinä päivittäin mukana.
Yritin sanoa että onhan se eka luokkakin aikanaan alkanut niin että ketään ei tuntenut. Mutta eihän se ole sama asia, ei ollenkaan. Eikä alakoulua ja yläkoulua voi verrata keskenään.
Tein pojalle ison mukin kaakaota vaahtokarkeilla ja juteltiin pitkään. Ekaakin harmittaa eniten se että kaikenaikaa on vakuuteltu että siihen yläkouluun pääsee mihin haluaa. Että ei ole osannut varautua muuhun.

Paperisodan ja muun puhelinrumban lisäksi sotasuunnitelma on nyt seuraava:
Mä aloitan heti vapun jälkeen valtaisan painostuksen sinne yläkouluun mihin Eka haluaisi. Jos sieltä ei ennen kuulu mitään. Soitan myös tuolle lähikoulun reksille että josko me päästäisiin siellä käymään ja tutustumaan. Käytiin jo katsomassa missä se koulu fyysisesti on.
Eka itse sanoi että toivoisi a-kielen vaihtoa jos tuohon lähikouluun joutuu. Mä annan tässä vapaat kädet lapselle, en pakota kieliopintoihin. Mutta kyllä me tästä vielä jutellaan ja poika saa asiaa miettiä hyvin tarkkaan. Nimittäin mä näkisin ja luulen että jos nyt pitää sen a-kielensä samana mitä se on tähän asti ollut, niin on todennäköisempää että luokalle tulee muitakin jotka on samassa tilanteessa kuin Eka. Uusi koulu ja vieraat ihmiset. A-enkkulaiset todnäk siirtyy suht samana ryhmänä ala-asteelta yläasteelle. Voi olla että olen väärässä mutta tämmöinen mutu mulla on.

Me ei olla ainoa perhe joka tässä tilanteessa on. Isoja itkuja on itketty niissä muissakin perheissä jotka saman kielteisen vastauksen sai. Kysyin Ekalta että helpottiko se yhtään sen oloa, että ei ole ainoa. Ei kuulemma.

En ihmettele, ei se muakaan lohduta.

4 kommenttia:

  1. Ihana Eka, kyllä se siitä - toivon että saatte taisteltua sen toivomaan kouluun!

    (Mä oon vaihtanut koulua, öö, neljä kertaa, joten silleen symppaan - toisaalta en osaa kuvitella millaista ois jos olisi 6 vuotta ollut samojen tyyppien kanssa!).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Mä uskon kanssa että kyllä se siitä. Ja luulen kanssa että ehkä se ei olisi niin paha rasti jos pohjilla olisi jo vaikka yksikin koulunvaihto. Ja kundi meinasi myös että koulunvaihto olisi ok jos siellä olisi edes yksi tuttu kaveri. Harmittaa kun toinen ei mun mielestä kuitenkaan ihan mahdottomia vaadi mutta kun ne seikat kun ei ole musta kiinni.

      Poista
  2. Mää nyt pikana vaan kommentoin, ku on häsä ja katastrooffii ja vaikka sun mitä, mut tosi paljon tsemppiä teille ja kyllä osaa risoa teidän puolesta. Pidän peukkuja!

    VastaaPoista

Mitä sullon syrämmellä?