perjantai 22. maaliskuuta 2013

Viikonloppu

Mä olen koko työurani tehnyt vuorotyötä. Okei löytyy jotain kesäduuneja ym jossa on oltu virastoaikaisesti mutta ihan tämä varsinainen työura mulla on ollut joko kaksivuoroa tai kolmivuoroa. Mä en siis oikeastaan juurikaan tunne käsitettä maanantaista perjantaihin ja virastoaikaan. Toki mulla on ihan töissätöissä ollut niitä ma-pe viikkoja mutta ei montaa putkeen. Eikä kovinkaan montaa sellaista että olisin sen ma-pe sillälailla virastoaikaan töissä.
Tosi harvoin se sykli menee niin että mulla on 5 päivää putkeen töitä. Yleensä niitä on aina enemmän tai vähemmän kuin se 5. Mulla on tietty määrä tunteja mitkä pitää tehdä tietyn ajan sisään ja koska vuorot on eripituisia niin joskus sitä vapaata saattaa olla paljonkin. Joskus taas ei. Vuorot saa suunnitella itse, toki puolin ja toisin pitää mietiskellä ja aina ne omat ei mene läpi. Mutta tämä on siitä kiva että pystyy kikkailemaan vapaaksi sitten sellaisia pätkiä ja ajankohtia kun haluaa olla vapaalla.
Töissä ollessa tosi harvoin on se tilanne että perjantaina sitä tuulettelee että jeeee perjantai. Koska mulla on siinä vaiheessa saattanut jo olla pari päivää vapaata tai sitten olen menossa viikonlopuksi töihin. Maanantai nyt on aina maanantai (äitiyslomallakin) mutta jos siinä on pohjilla viikonloppu töitä niin se ei ihan niin pahalta tunnu kuin vapaan jälkeen.

Meidän teineistä näkee aina kun viikko lähestyy loppua. Siis kouluviikko. Ne alkaa olla tosi äreitä ja väsyneitä (ja ärsyttäviä!!) ja näkee että viikonloppu tulee just oikeaan saumaan. Siippa jaksaa aika kivasti omaa virastoaikaistaan mutta kyllä silläkin alkaa loppuviikosta olla paukut aika lopussa ja perjantai-illan nyrkkeily meinaa lipsua listalta vähän väliä.
Nyt kun mä olen tässä kotona niin huomaan itsekin odottavani perjantaita. Koska muiden vapaa on myös mun vapaata. Perjantait on ainoita päiviä kun olen Siippaa pommittanut "koska sä tuut"-viesteillä. Perjantaisin myös mä alan olla aivan poikki ja odotan vaan viikonloppua. Ne kerrat kun viikonloppuisin on jotain sellaista että joudun tässä yksin lasten kanssa puljaamaan, on jotenkin tosi raskaita koska mullakin on sitten "vapaata" vähemmän. Niin se vaan kuulkaa ihmisellä jaksut muuttuu, mä kuitenkin pyöritin koko eloa pitkän aikaa sujuvasti ihan yksin. Tosin lapsiakin oli sillon "vain" kaksi. Ja toki oli ja on tukiverkosto. Mä nostan hattua yksinhuoltajille mutta kaikista eniten nostan hattua heille joilla tukiverkostoa ei ole. Ihminen venyy kummiin ihan huomaamatta ja yksinhuoltajat kasvaa taipumattomiksi mutta tukiverkoston puuttuminen on mun mielestä melkeimpä isompi juttu. Vaikeaa se paikoin on yksinkin huoltaa mutta jo pelkkä tieto siitä tukiverkostosta ja sen olemassa olosta heittää kummasti lisää höpinää pömpeliin. Tieto siitä että jos jotain niin on apua.
Nostan myös hattua perheille joissa on kaksi aikuista mutta ei tukiverkostoa. Yllätyksiä kun tulee aina.

Musta on jotenkin tosi outoa että tää on kääntynyt nyt näin. Että mustakin on tullut ihminen joka odottaa perjantaita. Toki mä olen ollut ihan helvetin poikki esim. 10 päivän työputkien jälkeen mutta tää "virastoaika" on kyllä duunia kun ei sovi mulle yhtään. Ehkä sen tekee vähän tämä kotona oleminenkin mutta mulla on tosi vahvasti olo että kaikki viikot on samanlaisia. Aika vaan juoksee ohi ja hups ai kato taas vaihtui kuu ja oho mitä päivää nyt edes eletään. Duunissa ollessa hommat vähän vaihteli sen mukaan missä vuorossa olet ja koska yksikään viikko ei ollut identtinen vuorojen puolesta niin ei tuntunut siltä että se pyörä vaan pyörii samalla lailla. Sitä jaksoi ihan eri tavalla kun ne viikot ei olleet samanlaisia vaikka töissä kävikin.

Heitetään nyt loppuun se pakollinen disclaimer vielä että kyllä mä kotona viihdyn. Tämä äippärihomma tuli just hyvään saumaan. Ja kuulun myös nykyään siihen ryhmään vanhempia ketkä veisaa sitä virttä että kyllä tästä nyt nauttii ihan eri tavalla. Niin se vaan on. Osaa tästä ottaa nyt irti ihan eri tavalla kuin silloin ekan vauvan kanssa. Ja onhan se tietynlaista hommaa tämäkin mutta en mä tätä työnä ajattele. En enää, joskus aiemmin ajattelin. Tai siis ei tätä voi rinnastaa töihin ja työntekoon, siihen mistä sulle palkka maksetaan.
Mulla on ikävä töihin ja ikävä sitä oravanpyörää. Ikävä sitä haastetta että miten saa arjessa sujumaan ja pyörimään kaiken. Empä olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut että tuntuisi tältä.

Ps. Onko silloin perse ihan jumalattoman iso vai kännykät onnettoman pieniä jos ei tunne että istuu sen päällä ja vaan kiroaa että missä helvetissä se kapula taas on?... ja jos ei sen soidessakaan vielä älyä että siellähän se hanurin alla on??

2 kommenttia:

  1. IHanaa, kun joku symppaa myös meitä lähitukiverkottomia! <3
    Vaikka turha kai tästäkään on liikaa ruikutella, koska asia kyllä oli tiedossa, kun lasta oltiin hankkimassa. Mutta kyllä se silti välillä vähän kirpaisee. Ihan erityisesti silloin, kun joku kehtaa valittaa isovanhemmilta ja muilta läheisiltä saamastaan avusta, vaikka syynä olisi tyyliin "mummo myöhästyi 5 min sovitusta ajasta". Grrr!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se mun mielestä mene niin ettäkö sitä tukiverkoston puuttumista ei saisi surra vaikka se kuinka olisi ollut tiedossa. Kun ei sitä vaan osaa visioida etukäteen että miten kovasti sitä tarvitsee vai ei.
      Ja tokihan monella on tukiverkosto mut just se että se ei ole lähellä. Mun mielestä se tuntuu jopa pelottavalta ajatukselta.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?