tiistai 30. huhtikuuta 2013

Vappu

Vappu on juhlista se mikä on mun isoin inhokki. Juhannus tulee siinä aika lähellä perässä.
Jostain syystä mun vaput on useimmiten menneet päin persettä ja olenkin usein viettänyt vaput ihan mielelläni töissä, jos Kaksikko ei ole ollut kotona. Vappubrunssi on ainoa joka tekee vapusta edes jotenkin siedettävän.

Eikä ole tosiaankaan siitä kyse että mulla olisi kaipuu mihinkään aikuisten vappurientoihin, päinvastoin. Mä inhoan näitä pakkojuhlia jolloin naftaliinista kuoriutuvat he, ketkä pääset ulos kaksi kertaa vuodessa (vappuna ja uutena vuotena) ja sitten lähtee homma lapasesta. Mä olen kaikessa leväperäisyydessäni oikeasti niin niuho että en osaa ymmärtää sitä että mikä siinä örveltämisessä on niin siistiä että pitää juoda itsensä neanderthalilaiseksi ja sitten haahuilla tuolla ihmisten ilmoilla. Ja se on muka ihan jees sillä verukkeella että on vappu. Mun mielestä tuollaiset ihmiset on pelottavia eikä hauskoja. Mä ihan oikeasti pelkään niitä. Olisi kiva, varsinkin kauniilla ilmalla, lähteä keskustaan jätskille tai ostamaan vappupallo tai ihan vaan istumaan puistoon mutku ei voi. Liikaa huutoa ja sössötystä ilmanalassa. Niuhotan himassa sitten. Meinasin omistaa oman kappaleen typerille vapuntoivotuksille kuten Kraana vatten mutta annetaan olla. Varmaan on tullut selväksi että vappu ei ole mun juttu.

Paljon kurjaa on myös sattunut vappujen tuntumaan ja kai ne sitten on jääneet jotenkin painamaan ja en vaan osaa antaa mahdollisuutta hyville vapuille. Odotan vaan aina että menis jo. Onneksi ei ole mitkään monen päivän pyhät kyseessä.

Ja näyttää siltä että tämä vappu ei poikkea tutusta kaavasta..

  • Siippa teloi selkänsä, viikon saikku. Ja se pöljä ei vaan tajua levätä. Yhtälailla nostelee ja kumartelee vaikka ei saisi. Vaientaa vaan kivun lääkkeillä. Vituttaa olla holhoamassa koko ajan.
  • Vauva kakkatykkilöi jotain vihreää mönjää itsestään. Takapuolesta iho kirkuvanpunainen ja jos koskee niin tuloksena on hysteerinen kirkumisitku eli kipeää tekee. Sinänsä helppo nakki kun tyyppi sontii keskimäärin 3875834753849 kertaa vuorokaudessa eli pakko putsata vaikka koskisi kuinka. Lieneekö syynä mun brunssilla syömä munakas, bataattisoseen maistelut vaiko se kuuluisa jokumuumikä? Vituttaa tämäkin.
  • Toka on taas säheltänyt koulussa.  Poika oli napannut rikkinäiset sakset luvatta koulusta. Eli ei nyt mikään supervakava juttu mutta... No harmitti pojan puolesta tosi paljon koska asiasta tehtiin aika iso haloo ja onhan se toisaalta hyvä että puututaan koska näpistyshän tuo oli. Soittoa kotiin tuli, rankaisu tulee kuitenkin koulun puolelta. Mä en nyt tiedä voinko sanoa näin mutta vähän mietin että onko tässä vähän ylireagoitu, toki Tokan olisi pitänyt kysyä lupa mutta luulen että lapsi itse ajatteli että kun nämä on rikki niin voisi ottaa. Ja kyseessä nyt kuitenkin oli siis vain rikkinäinen tavara (en vähättele itse tekoa). Harmitti nyt eniten lapsen puolesta superpaljon koska tuntui että lapsikin teki asiasta aika ison ja oli hyvin pettynyt ja pelkäsi että kuinka pahasti kotona suututaan. Koululta tuli myös vähän viestiä että josko tämä nyt sitten on pojalta jotain oireilua ja sitä mietin itsekin. Oireileeko se vauvasta vai mun väsymyksestä vai onko tämä nyt vaan jotain ikään kuuluvaa? Surkeana oli kuitenkin pikkumies ja sanoi itsekin olevansa kovasti pettynyt itseensä. Blaah. Kyllä meillä jokainen lapsi huomioidaan mutta Toka on aina ollut meillä se joka haluaisi eniten että huomataan. Toka on ihan vauvasta lähtien ollut se mustasukkaisin huomiosta (meillä sisaruskateus on mennyt siis aina niinpäin että pienempi on kateellinen isolle, eikä toisinpäin) ja sellaisena se on tässä pysynyt. Mun mielestä kuitenkin joku rajakin pitää pitää, yhtä ei voi nostaa sieltä jatkuvasti ylitse muiden kun meitä on tässä muitakin. Mutta se on hankala määrittää ja vetää rajaa että mikä on liikaa ja mikä ei.
  • Ollaan suuntaamassa muualle vapun viettoon ja arvatenkin perheen ainoana ajokortillisena mun vastuulla on liikkumiset. Ja mua vituttaa nyt vaan tässä uupumuksessa olla se penkin ja ratin välissä oleva. Ei siinä, ainahan voisi perua vaan kun koko muu perhe odottaa. Yllättäen kaikki on pakkaamatta paria tuntia ennen liikkumista. Istun mielenosoituksellisesti koneella, Siippa ja vauva nukkuu.
  • Mun ainoa vappuperinne on ollut munkkien paistaminen. Nimenomaan niin että ne tekee kokonaan itse, ei mitään raakapakasteita. Oli tarkoitus tehdä niitä ajoissa tällä kertaa vaan niinhän se taas on todettava että ei ehtinyt/muistanut/osannut tulkita että se vappu on jo nyt. Jos en ole vapunpäivänä aivan valmis lataamoon niin väännän ne perkeleen munkit vaikka henki menisi!

Jokatapauksessa, Hyvää Vappua. Pian se on ohi! Onneksi.

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Mikä musta tulee isona?

Mä en muista että olisin lapsena haaveillut kovinkaan ihmeellisesti mitään mikä musta tulee isona-juttuja. Varmasti jotain on ollut mutta mä en vaan muista.

No, duunarien lapsesta tuli duunari. Ja näin on menty. Palkka on huono mutta toisaalta ei ole pelkoa siitä että työt loppuisi. Päinvastoin, valinnanvaraa on ja skaala tekemiselle on laaja. Ei todellakaan tarvitse jumittaa duunissa jossa ei viihdy tai josta ei tykkää koska vähän kaikkialla mun omalla alalla on kysyntää. Ja kun olet duunisi hoitanut hyvin niin ottajia on.
Valmiuksia muuhunkin kuin duunarismiin olisi ollut mutta mä valitsin haluta ensin perheen koska mun ammatillinen identiteetti oli niin hukassa. Mä en tiennyt mitä mä haluan isona. En mä tiedä vieläkään. Valitsin mielummin sen polun minkä tiesin haluavani ja ajattelin että katsellaan niitä opiskeluja sitten kun on joku suunta ja halu.
Koulukuumetta poden tasaisin väliajoin mutta perhe ajaa vieläkin edelle. Kiinnostavia juttuja löytyisi tältä nykyiseltäkin omalta alalta mutta eipä tuo alanvaihtokaan mahdottomalta tuntuisi. Opiskelut kyllä tulevat mun kohdalla vielä jatkumaan, sitten kun sen aika on. Mutta mä olen kuitenkin senverran mukavuudenhaluinen ihminen että väkisin en kouluun lähde, sen pitää tuntua just silloin just oikealta.

Yllättäen omille lapsille kuitenkin painotan opiskelun tärkeyttä. Että saa hyvän ammatin ja voisi elää tehden sitä mistä nauttii ja saa siitä tekemisestä irti jotain muutakin kuin vain palkkaa. Mun mielestä se opiskelu nyt ei välttämättä ole yhtäkuin korkeakoulu, mutta että hoitaisi ne koulut hyvin mitä valitsee käydä. Kunhan päätyisivät duuniin ja alalle mistä tykkäisivät. Sellaiseen missä on olo että hei tällä mun tekemisellä on joku merkityskin.
Toisaalta musta olisi hyvä että miettivät tarkkaan mitä tekevät. Vaikka sitten välivuoden tai muun jutun kautta. Eihän sitä tietysti kokeilematta voi varmaksi tietää että mikä on se oma juttu ja mikä ei mutta jotenkin mä koen että ehkä ei kannata heittää elämästä hukkaan vuosia. Että ensin opiskelee monta vuotta ja sitten justiinsa ennen valmistumista myöntääkin että ei tää kyllä ole yhtään mun pala kakkua.

Toistaiseksi mitään ihmeempiä haaveita ei ole Kaksikonkaan suusta ilmaantunut. Eka lähinnä mietiskelee että haluaisi lukioon ja yliopistoon mutta ala tuntuu vielä olevan vähän hakusessa. Mä olen aina painottanut että ei sitä tarvitse vielä tietää miksi haluaa isona. Kun ei moni aikuinenkaan tiedä.
Toistaiseksi koulu on Ekalle ollut aika "helppoa", ei joudu hirveästi näkemään vaivaa vaan oppii kyllä omalla tavallaan. Pojassa on se hassu piirre että täällä kotona se ei kuuntele yhtään mitään mutta koulussa on tunneilla korvat höröllään ja papattaa sitten meillekin täällä oppimiaan juttuja. Kokeisiin riittää että vähän kertailee itsekseen. Ainoa mikä ei innosta ja näkyy numeroissakin, on biologia ja maantieto.

Toka taas haaveilee palomiehen ammatista. Poika ei vaikutakkaan konttorirotalta eli en ihmettelisi vaikka päätyisikin johonkin tuon tyyppiseen. Ylipäätänsä Toka on äitinsa kaltaisesti hyvinkin rytmitön tyyppi eikä tunnu kaipaavan rutiininomaista elämää. Kello on lähinnä ärsyke. Ekahan taas vastavuoroisesti tarvitsee kellonmäärittämän rytmin ja rutiinin. Jos vähänkin poiketaan jostain kaavamaisen tutusta, on pojalla pasmat ihan sekaisin ja ensimmäinen kysymys on yleensä kauan siinä menee? Tämä on meillä puolin ja toisin provosoiva homma koska mä taas inhoan kaikkea kellon määrittelemää ja olen tosi huono laatimaan mitään erityisempiä aikatauluja arjelle. Ja inhoan sitä että pitäisi arvioida ajallisesti minkä aikaa missäkin asiassa menee.
Toki jotain rytmejä on ollut pakko lasten myötä luoda mutta jos se musta olisi kiinni niin meillä eleltäisiin melkoisen rytmittömästi.

Siipalla jatkuu koulu syksyllä. Kovinkaan pitkäkestoisestä ei ole tällä kertaa kyse mutta jotain kuitenkin. Musta ihan mahtavaa että toisella riittää kiinnostusta ja motivaatiota. Mutta samaan aikaan mua meinaa vähän ahdistaa kun en vaan itse tiedä että mitä mä haluaisin. Miten se voi olla näin vaikeaa tietää?

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Paljastuksia!

Nyt ei ole vähään aikaan kiertänyt mitään haasteita missä pitäisi paljastella itseään. No kuulkaas minäpä olen omatoiminen ja kerron ihan itse itsekseni itsestäni. Helkerin tärkeitä ja salaisia seikkoja!
  • Jos pikkulapsi kiroaa kuin merimies niin monesti kuulee että vedotaan siihen että päiväkodissa on oppinut muilta. No meillä lapset on kyllä kuulleet kiroilua ihan kotonakin. Ei lähimainkaan siinä määrin mitä sitä täällä blogissa esiintyy mutta esimerkiksi jos mua sattuu niin saatan päästellä muutamat suulliset voimailut. Meillä ei kuitenkaan lapset kiroile. Ainakaan kotona. Kun se ei ole meillä ollut koskaan mikään kauhisteltava tabu niin ei se ole ilmeisesti sitten viehättänyt. Meillä lapsille sovittuja kirosanoja on olleet esimerkiksi samperi, hemmetti ja hitto. Ja ne on riittäneet.
  • Kaksikko nieli vuosikausia mun äidit ja roskakuskit saa joskus kiroilla-fraasin.
  • vihaan vuohenjuustoa. Ei pysty syömään. Pelkkä hajukin saa aikaan ällötyksen. Kamalaa tavaraa! Paljastetaan hommaa senverran että vuohenjuuston ällöilyyn liittyy läheisesti norovirus. Ei avata tätä luukkua tämän enempää.
  • Mun lempidrinkki on sellainen mihin tulee 12 vuotiasta Jamesonia (irkkua sen viskin olla pitää), ginger alea ja tuoretta limeä ja jäitä. 
  • Edelliseen viitaten, olen ollut Jamesonilla viskin maistajana. Mulla on siitä todistuskin olemassa!
  • En kestä sanontoja okkapokka ja ylläripylläri.
  • Olin tänään brunssilla ja avattiin kotiinmennessä extempore myös terassikausi. Olipa kiva istua ulkona auringossa ihan kiireettömästi.
  • Lukeudun heihin ketkä inhoaa pesuaineiden hajuja. Toiset käyttää niin paljon että mun mielestä vaatteet jo pölyää. Yök! Mun nenä on tosi herkkä pesuaineille ja saan nopeasti pään kipeäksi noista. Kaikki saadut vaatteet on meillä aina pesty vaikka tulisivat meille suoraan narulta koska en vaan kestä niitä hajuja. Mutta en mä kaikille hajuille ole herkkä. Joskus mainitun kardemumman lisäksi tuore basilika on musta ihana tuoksu. Ja moni muukin lempparituoksu liittyy keittiöön (ja syömiseen). En äkkiä keksi keittiöstä mitään mikä haisisi pahalle. Paitsi se helvetin vuohenjuusto!!

Ps. Kaksikolla kesälomaan 4 viikkoa, Siipalla 6...

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Esikoiseni, teini-ikäiseni

Mä tiedän että jauhan jatkuvasti noista meidän teinin edesottamuksista muttakun nyt on taas ihan selvästi _sellainen vaihe_.

Eka isottelee, on kovaääninen, uhittelee, ärtyy helposti, mielialat menee laidasta toiseen. Niin tyyppiteiniä kuin vaan voi. Meillä saattaa pari viikkoa olla tosi auvoista ja kivaa ja sitten taas pari viikkoa kun teini perseilee. Näitä ei voi yhtään mitenkään ennakoida tai arvailla että mistä suunnalta puhaltaa koskakin.

Sen mielestä mä olen, teen ja sanon kaiken väärin. Veljen nauru ärsyttää. Kaikki ärsyttää. Kaikki on paskaa. Mä en yhtään ihmettele että tähänkin blogiin on päädytty hakusanalla vittumainen teini.

Nyt kun itsellä on univelat ihan tapissa, on paikoin tosi hankala jaksaa tuon henkisiä rimpuiluja. Ja ihan väsyneimpinä hetkinä on tosi hankalaa pitää mielessä se että ei ota henkilökohtaisesti. Pahimmat edesottamukset menee Ekallakin yleensä väsyn piikkiin mutta siitä huolimatta mä en katsele esimerkiksi ilkeilyä yhtään. Mä olen lapsille tähdentänyt sitä että ilkeää ja kurjaa käytöstä ei tarvitse sietää mutta se sama pätee molempiin suuntiin.
Teini yrittää hallita himassa kaikkia ja olla se joka päättää miten täällä saa olla. Ja noi on tilanteita mihin mä puutun aina. Ja lähes poikkeuksetta aina ne päättyy Ekan itkuun, vaikka tilanne ei edes äityisi konfliktiksi. Se tunneskaala vaan on tyypillä tällä hetkellä niin ääripäinen. Hetkessä naurusta itkuun. Jollain kierolla tavalla näissä väsyissä ja hormoneissani kykenen ymmärtämään erittäin hyvin.

Eka myös selvästi tarvitsee nyt lepoa ja unta paljon. Tämäpä onkin mielenkiintoinen yhtälö koska teiniähän ei tahtoisi iltaisin saada millään nukkumaan. Ja vaikka sen sänkyyn asti suht mukisematta saisikin niin se nyt ei todellakaan tarkoita että se vielä pariin tuntiin nukkuisi. Salaista kännykän räpläystä ja milloin nyt mitäkin supsuttelua veljen kanssa. Kello on kuitenkin aamuisin armoton ja noustava on. Isona helpotuksena on se että jätkän harrastus on niin fyysinen että kun se muutaman tunnin käy treenaamassa niin se on yksinkertaisesti niin veto veke että unta ei tarvitse houkutella.
Viikonloppuisinkin vauva tahtoo herättää kiekumisellaan vaikka Eka varmaan posottaisi kellon ympäri ja ylikin jos olisi mahdollisuus. Mitään isompaa kasvupyrähdystä ei ole näkynyt mutta jotain pieniä muutoksia. Kroppa ei ole enää niin lapsenomainen vaan jotenkin jykevöitynyt. Hartioihin on tullut vähän leveyttä ja jotenkin poju on musta vähän lihaksikkaampi. Semmoinen jäntevöitynyt.
Kasvot on vielä lapsenpyöreät mutta kulmakarvat on tuuheutuneet ja nenä muuttunut sellaiseksi miesperunaksi. Ääni ei vielä mörise mutta hiki haisee ja tukka on rasvainen.

Vaikka sitä muistaa sitä omaakin teiniaikaa vielä ja paljon, niin aika on kullannut muistot tämänkin kanssa. Mä muistan sen uhittelun ihan äärettömän hyvin. Nyt kun oma lapsi siinä pullistelee niin se herättää tosi outoja oloja. Rauhoitu, kuullaan vähemmälläkin, juteltaisko normaalisti. Mun on pakko myöntää että se isottelu ärsyttää mua ihan älyttömän paljon ja mun tekisi mieli sanoa joka kerta että voitko lopettaa. Kuuluuhan se tuohon mutta... no ompahan vaan jotenkin huvittavalla tavalla todella ärsyttävää. Ja se pahenee aina jos meillä on aikuisia vieraita. Silloin Ekan pitää esittää ja esiintyä minkä ehtii ja sitä on tosi hankala ymmärtää. Että hei kyllä me sut huomataan vähemmälläkin ja huomioidaan kyllä vaikka nyt just et koko ajan siinä olisikaan mölyämässä. Mä muistan että tein itse ihan samaa. Ja äiti sanoi että mä kalkatan. Ja mä muistan miten raivostuttavalta se tuntui kun se sanoi noin. Ja muistan myös sen pomottamisen tarpeen. Mä nyt tosin ainoana lapsena en kovin kummoisia pomotuksia päässyt hallitsemaan kun samassa taloudessa asui vain äiti. Mutta meitä kun täällä on useampi niin Ekalla on työsarkaa yrittää.

Nyt ne on alkanut hengaamaan. Tokihan kautta vuosien Eka on kavereiden kanssa ollut mutta yleensä ne on olleet jonkun luona. Nyt ne pyörii niin että mukana on sekä tyttöjä että poikia. Eikä ne varsinaisesti tee mitään. On vaan. Eli ajan kysymys koska ne keksii jotain hölmöä. En todellakaan usko ettäkö eivät hölmöilisi. Enkä todellakaan usko että sillä omalla lapsella se arvostelukyky tilanteissa ihan aina pysyisi mukana. Harrastukset onneksi vielä kiinnostaa.
Jollain hassulla tavalla nostalgioin niitä omia pyörimisiä kavereiden kanssa. Ja miten se nyt vaan oli maailman siisteintä pyöriä ja olla vaan. Tekemättä mitään.

Onneksi vielä kuitenkin Eka kuitenkin mönkii monesti iltaisin kainaloon vähän tankkaamaan läheisyyttä ja sopimaan. Ja viihtyy siinä kainalossa pitkiäkin aikoja. Ja sanoo usein että olet rakas. Halailee päivittäin. Vauva on myös ihana ja sen kanssa on kiva puljata ja vaihtaa neniä. Eikä se vanhempi pikkuvelikään ihan aina täysin tyhmä ole. Kunnes nurkan takaa hiipii taas seuraava teinikohtaus.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Entinen fani, nykyinen kukkahattutäti

Kävin kaivamassa kukkahatun kaapista.

Varmaan kukaan ei ole voinut välttyä viime päivinä Justin Bieber-uutisilta. Että keikkaa pukkaa tällä viikolla. Suurinosa faneista on kuudesluokkalaisia tyttöjä. Knoppitietona muuten että toinen iso juttu sillä ikäluokalla on One Direction. Ekan luokan tytöt on kaikki ihan villeinä ja pojat taas periaatteesta inhoaa.

Mä olin samana ikäisenä kova New kids on the block-fani. Suurinosa siinä 70-80-luvun vaihteessa syntyneistä taisi olla. Ja juu mä tiedän että siellä on varmasti joku joka nyt lukiessa miettii että en kyl ollu mutta noin niinkuin vertauspohjallisesti. Se oli silloin kova juttu.
Muistan sen hysterian. Miten tarttuvaa se oli. Sitä kamaa ja krääsää oli aivan saatanasti ja tuntui että ehkä kuolee. Keikoilla käytiin ja muistan että tunsin äärimmäisiä vihakatkeruuskateus-tunteita kaverille joka pääsi R1:n. Hassua, en muista oikeasti itse keikasta enää juuri mitään mutta ton R1:n muistan.
Justinin faneja kutsutaan muuten hienommin nimellä Beliebers.

Joka vuosikymmenelle riittää varmasti omansa, NKOTB:n lisäksi historiasta taitaa löytyä ainakin Elvis, The Beatles ja Take That. Kotimainen Dingo on herättänyt hysteriaa ja nykypäivänä Robin ja Isac Elliot. Voisi kuvitella että on aika pelottavaakin olla fanituksen kohteena. Koska sellainen kirkuva vellova massa on kuin hyökyaalto ja se tulee vauhdilla päin. Ja mitään ikäisillesi suht normaalia et voi tehdä ja esikuvan paineet on kovat.
Ja onhan noita keikkoja ja tapahtumia jouduttu perumaankin hysterian takia. Loukkaantumisia on tapahtunut ja kuoliaaksi puristumisia. Ääri-ilmiöitä mutta kuitenkin.
Fanittaminen on normaali ilmiö, eikä vain teini-ikään kuuluva mutta ehkä se silloin on äärimmillään koska se oma identiteetti on vasta hakusessa ja niiden ihailun kohteiden kautta on helppo samaistua. Ei tarvitse vielä yksilöityä vaan saa ihan luvan kanssa olla osa massaa. Ja se ihailu on positiivista voimaa joka toimii persoonallisuuden rakennusaineena.

Lähinnä se mistä nyt kaivoin kukkahatun puuttuville kutreille oli lintsaus. Nimittäin sattui silmään eilen uutinen jossa 14-vuotias tyttönen kertoi että äiti antaa lintsata perjantain koulusta keikan takia. Nyt pikkasen pisti ihmetyttämään että minkähän ihmeen takia? Ymmärsin että tyty oli vielä pk-seudulta. Okei puoliltapäivin on ilmeisesti Kaisaniemessä joku hysteerikkojen kokoontumisajo mutta siis itse keikkahan on vasta illalla. Mitään varmistettua ei ole mutta Justinin toivotaan ilmaantuvan Kaisaniemeen paikalle.
Viime viikolla uutisoitiin että Norjassa oli jonkun verran siirretty kokeita ja muuta tärkeää koska ei ollut varmuutta että onko oppilaita Justinin keikan jäljiltä koulussa. Ja tällä viikolla on uutisoitu täältä kotimaasta että Opetusvirasto on huolestunut Justin-ilmiöstä ja että perjantai on aivan normaali koulupäivä. Mä en tajua että miksi se ei olisi normaali koulupäivä? Vanhemmat haloo!
Vaikka olisi kuulkaa kuinka tärkeä persoonallisuuden rakennusaine niin mä en kyllä ymmärrä vanhempia ketkä sallii lintsaamisen tässä tapauksessa. Eri asia on ehkä kauempaa keikalle tulevat, jotka joutuvat matkoihinkin varaamaan ja ehkä majoittumaankin, silloin on todennäköisesti vanhempikin mukana. Ja haluaisin uskoa että ihan asianmukaisesti haettu koulusta että töistä vapaapäivä. Mutta että samalla paikkakunnalla asuttaessa?
Mä ymmärrän että tää on tavallaan sellainen once in a lifetime-juttu mutta en nyt ihan ehkä ymmärrä että miksi tuon tytön äiti haluaa antaa tollaisen viestin lapselleen. Vanhemman homma on laittaa asioille rajoja, fanittamisellekin. Toki se on myös vanhemman homma ratkaista mitkä on niitä kertoja kun koulusta saa olla poissa mutta ei vanhemman hommana ole olla kaveri jonka kanssa lintsataan. Pikkasen taas pitkällä juoksulla tehdään vahinkoa ja haittaa, nää ei ole musta niitä keinoja joilla kannattaa hankkia sitä suosiota teinin silmissä. Se nyt vaan kuuluu siihen hommaan että se teini joskus vihaa sua mutta se vaan pitää kestää. Pääasiahan on kuitenkin siinä keikassa ja veikkailisin että sen keikan jälkeen se teini on niin ekstaasissa että se ei todellakaan enää muuta mieti. Mutta nyt ei taas kyllä vanhempi ihan loppuun asti ole näitä kelaillut, pitkällä juoksulla se on vahingollista antaa lupa lintsata. Aina tulee lisää keikkoja ja bändejä ja tyyppejä. Ei se teini vielä kykene miettimään sitä asiaa muuten kuin sä annoit viimeiksikin lintsata, miksei nyt?

Hartwall-areena on muuten ilmeisesti kieltänyt fanien oleskelun areenan läheisyydessä. Tällä kertaa kukaan ei pääse päiväkausia etukäteen jonottelemaan eturivin paikkaa koska paikalle saa saapua vasta ysiltä aamulla. Siinäpä nyt onkin sitten dilemma että kumpaan tähtäät; jonottamaan hyviä paikkoja keikalle jossa näkee jannun varmasti vai etkoille sateiseen Kaisaniemeen jossa ei ole mitään varmuutta muulle kuin kuulon menetykselle.

Ps. Uutisoivat myös että oli Justinin keikkabussista löytynyt humehia. En tiedä kuinka varma uutinen on mutta mun on oikeasti pakko myöntää että nauroin aivan kippurassa cityn Budi Bieber-heitolle. Vakava juttu mutta nauratti. Äiti on vähän väsynyt.

torstai 25. huhtikuuta 2013

Ding dong!

Liityn siihen porukkaan kellä alkaa kiristymään aina tässä vaiheessa vuotta.

Alkaa taas se mömmöily. Puhun siis jääkiekosta.

Siippa ei kovin ihmeellinen penkkiurheilija ole mutta jääkiekkoa sekin katsoo jonkun verran. Mua ei itseasiassa ehkä se edes niin kovin ärsytä koska sillä ei ole mikään pakkomielle vaan sekin melkeimpä urheilee itse ensisijaisesti ja penkkiurheilee sitten jos ja kun on mahdollisuus. Ja Siipan penkkiurheilu on pitkälti sitä että se tarkistelee teksti-tv:stä tuloksia.

Mutta mua ärsyttää se jääkiekon tuonti esimerkiksi facebookiin. Kaikki kisakatsomo-päivitykset, kisaeväs-päivitykset, ihan kaikki! Mainokset, kisabiisit, uutisointi. Viime vuonna kisojen aikaan muutama kaveri teki jonkun eventin siitä että missä milloinkin kisoja katsottaisiin?!! Nyt vittu oikeesti.
Isot ihmiset ketkä ei ole urheilua oman kropan kautta nähneetkään, istuu kalja kourassa ja vahtaa kun isot miehet urheilee.  Ja sitten ne itkee. En vaan tajua.

Sain jo esimakua ja verenpaineelle alkulämmittelyä kun SM-liiga loppui. Facebookin etusivu täynnä "onnea Poriin"-päivityksiä. En tajua. Isot ihmiset. Tosin kaverin "ai se kaljaliiga on saatu loppuun"-päivitys sai kyllä multakin tykkäyksen.
En tajua profiilikuvien vaihtoa lätkäjoukkueiden logoiksi, en tajua fanikrääsää, en tajua. En tajua että mitenkä se nyt kasvattaa meidän kansallista yhteenkuuluvuuden tunnetta että monensiako me ollaan jääkiekossa. Enkä tajua sitä että voittaminen oikeuttaa perseilyyn ja sikailuun.
Oikeesti ihmiset urheilkaa itse, SE on oikeasti kivaa. Paljon kivempaa kuin se että katsellaan kun toiset urheilee. Mä ymmärrän ihan täysin esimerkiksi lajin harrastajilta sen että katsotaan ja kohkataan. Ja lajin harrastajat loppupeleissä on niitä ketkä kohkaa vähiten. Mutta sitä kaljamakkara-osastoa ja möykkäilyä en vaan tajua. Mun mielestä jotain on pahasti vialla jos ainoat itkut elämässä tulee penkkiurheilun kautta.

Päätinkin tänä vuonna alkaa vastaiskuun. Nimittäin kisojen kanssa päällekkäinhän on Euroviisut! Aion kouhkata jokaiseen ärsyttävään lätkäpäivitykseen jotain Euroviisuista. Linkata kisakappaleita ja ylipäätään faktaa (ja fiktiota) sekä hekumoida. En varmasti tule tyytymään pelkästään Kristan hääjoikhuun vaan kehiin kaivetaan myös yammayammat ja pyllyt vasten pyllyjä. Tänä vuonna en alistu! Normaalisti mä en edes välttämättä muista Euroviisuja seurata mutta tänä vuonna askartelen fanikrääsät vaikka itse!
Ja ei huolta, en näitä tänne blogin puolelle tuo mutta facebookissa annan palaa! Vittu joku roti. Tuskimpa kukaan niistä lätkäkouhkaajista edes tajuaa mutta ihan sama, ompahan itsellä aikaansaava olo että kapinoi.  O-ou, o-o-o Ding Dong!!!
Katsellaan sitä kaverimäärää kuukauden päästä sitten uudestaan.

Ps. Kolmas oli tuossa sitterissä ja kamala öhinä kuului. Kysyin että tuleeko sulla kakka ja se vastasi ihan selvästi että ei. On se nero!

Pps. Okei myönnetään, fudista mäkin tykkään katsoa. Mutta mä tykkään sitä kyllä pelatakkin ja oon kuulkaa pelannutkin! Jo kauan kauan ennen lapsiakin. Se on sitäpaitsi paljon yleisöystävällisempi lajikin kuin lätkä. Paljon paremmin näkyy reidet.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Kevätväsy ja "kevätväsy"

Muhun iskee joka kevät väsymys. Kuten varmaan aika isoon osaan ihmisistä. Pölyt ja allergialääkitys ei ainakaan helpota asiaa. Ja joka kevät nurisen siitä että kun on tää kevätväsy. Tänä vuonna bonuksena on myös nämä kun vauva ei nuku/nukkuu liikaa, vauva siten ja täten, vauva noin ja näin-selitykset siihen kevätväsyn rinnalle. Että miksi ei viitsi.

Maalis- ja huhtikuu on aina yhtä tarpomista ja rämpimistä. Oikein mikään ei huvita ja sitä vaan mielellään olisi. Ihan rauhassa. Ihmiset ärsyttää, lapset ärsyttää, mies se vasta ärsyttävä onkin, elämä ärsyttää. Kaikki vähänkin pakko on tosi pakkopullaa.

Mä aloinkin nyt ihan miettimään sitä että voikohan olla niin että se kevätväsy jää vähän päälle. Että siihen ikäänkuin vähän turtuu. Mä kyllä ihan oikeasti uskon siihen että lisääntyvä valo saa ihmisen uuvahtamaan väliaikaisesti, meillä väsyy lapsetkin. Mutta eihän se nyt perkele voi kahta kuukautta joka vuosi kestää?!?!

Mä vähän luulenkin että ainakin omalla kohdalla siinä käy niin että se kevätväsy oikeasti vaivaa sen pari viikkoa mutta sen jälkeen se muuttuu "kevätväsyksi". Jää vähän päälle se uuvahtaminen. Ei huvita-vaihde on ja pysyy ja kaiken laittaa sen "kevätväsyn" piikkiin. Kun on pari viikkoa siristellyt sitä valoa ja antanut itsensä olla väsynyt ja uuvahtanut niin sieltä on aika hankala rämpiä pois vaikka ei enää ihan niin valoturtuneelta tuntuisikaan. Sitä oikein antaa itselleen luvan laittaa kaiken väsyn piikkiin. Ja jos koko ajan inttää itselleen että kylläpä väsyttää niin varmasti koko ajan väsyttääkin.

Mä heräsin huomaamaan että se ei ole vain ne pakolliset jutut nyt mitkä tuntuu pakkopullalta. Vaan sellaiset kivatkin jutut, mihin kuitenkin liittyy vähän jotain velvotteita tai juttuja mitkä pitäisi hoitaa. Ei vaan muka jaksa tai huvita. Ei saa aikaiseksi alkaa. Meillä ei kukaan oleta tai odota että mä aina jaksaisin mutta käy vähän itseä ärsyttämään että ihan kaikki toiminta tapahtuu vasta järjettömän ison psyykkauksen jälkeen. Ne kivatkin asiat.
Miksihän sitä ihan itse tekee elämästään niin sairaan hankalaa? Ja nyt vauvankin kanssa. Varsinkin kun tietää että no vauvat ne ei aina vaan nuku ja joskus ne sitten taas vaan nukkuu ja niiden rytmin mukaan ei kannata suunnitella ja ajoittaa yhtään mitään. Voisi kuvitella että kolmannen lapsen kohdalla nämä hommat ei enää tulisi ihan niin isona yllärinä mutta kuulkaa ehei, niin sitä vaan täälläkin ihmetellään. Ja ihmetellään ennenkaikkea sitä että kun nyt kerran vauvalla on taas joku vaihe niin miksi sitä antaa sen vaiheen väsyttää.

Nyt tänä keväänä sitä on jo myöhäistä ja tietty en tiedä olisiko nyt ollutkaan hyvä pistää pystyyn mitään kokeiluja koska elämäntilanne ei ihan normissa mene valvottavan vauvan kanssa. Mutta ensi keväänä, jos muistan, niin aion kyllä kokeilla että voisiko kevätväsyä torjua, lyhentää, pysäyttää tai edes lieventää. Ja huhtikuussa ensi vuonna en enää suostu olemaan kevätväsynyt. Tai ainakaan laittamaan kaikkea laiskuuttani sen piikkiin.

Ennenmuinoin kevätväsymys johtui todennäköisesti siitä että talven ravintovarat alkoi loppumaan ja ravinto kävi yksipuoliseksi. Ensi keväänä mä aion heti vuodenvaihteen jälkeen tankata mahdollisimman monipuolista ja ravintorikasta ruokaa. Ei tasan varmasti mitään puutoksia vaan kaikki varastot kropassa täyteen!
Käpyrauhasta tullaan myös hellimään kirkasvalolampulla aamuin illoin, josko se pöljäke ei sitten niin säikkyisi sitä oikeaa valopalloa. Ja ensi keväänä mä en aio olla raskaana tai kenenkään ravintolaitoksena! Korkeintaan saan töissä uikuttaa töihommia mutta vauvat ja kevät ei kelpaa syyksi!

Ps. Mä alan pikkuhiljaa ymmärtämään mihin mä olen pääni työntänyt.
Tuossa kun latasin (taas) pyykkikonetta, tajusin että mulla asuu täällä kolme suht paljon treenaavaa karjua. Ja aika iso osa meidän pyykistä koostuu niiden hikisistä treenikamoista. Jotka haisee. Ummehtuneelle pukuhuoneelle. Testosteroni uhkaa jyrätä mut. Help!

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Termistöä

Joskus viime syksynä kirjottelin siitä kuinka perheellisten yksinhuoltaja-sanan viljely joskus vähän ketuttaa. Siis kun sitä käytetään yhteyksissä mihin se ei oikeasti kuulu. Tai kukapa minä nyt olen määrittämään mikä kuuluu missäkin yhteydessä mutta kuitenkin.

Yksi vastaavassa tilanteessa käytetty ilmaisu on reissuleski. Mun korvissa osuvampi siinä tilanteessa kun perheen toinen vanhempi on työmatkalla. Osuvampi kuin yksinhuoltaja. Mutta mitäpä ajattelevat ihmiset jotka oikeasti on leskiä? Tuntuuko se yhtä ikävältä ja kurjalta kuin sana yksinhuoltaja yksinhuoltajalle? Ja nyt ei pidä ymmärtää väärin. Kyse ei ole siitä että se yksinhuoltajuus jotenkin hävettäisi tai vituttaisi. Vaan enempi siitä että sitä yksinhuoltajuutta käytetään kuvaamaan ajanjaksoa kun on muutaman päivän lasten kanssa yksin. Kun eihän se ole yksinhuoltajuutta. Tosin eihän sitä leskeyttä ole reissuleskeyskään.

Saattaahan tämä nyt mennä pikkasta paljon saivartelun puolelle mutta näitä vastaaviahan on perheyhteyksissä vaikka kuinka eri tilanteissa. Ja jokainenhan mieltää asiat kuten mieltää.

Yksi on ruuhkavuodet. Mä en miellä ko. sanaa vielä siihen aikaan kun lapset on pieniä ja toinen vanhemmista on kotona. Ruuhkavuodet on mun mielestä sitä kun koitetaan saada lapsiperheen aikatauluihin ja kalentereihin mahtumaan kaikkien työt, harrastukset, mahdolliset opiskelut, kodinhoidolliset ja ruokapoliittiset jutut, hoitohommelit, viemiset ja hakemiset jne. Ruuhkavuodet ei mun mielestä automaattisesti ole sitä että perheessä on lapsia ja vanhempi kotona. Kuitenkin usein törmää siihen ettätuota edellä mainittua kuvataan niin että meillä on nyt tässä nää ruuhkavuodet.
Mä en mieltänyt eläväni ruuhkavuosia silloin kun olin lasten kanssa yksin. Koska kaikki sai jotenkin tosi sulavasti aikataulutettua ja hoidettua. Ei tuntunut ruuhkaiselta. Liikennesuunnittelua alettiin kaipaamaan siinä vaiheessa kun meistä tuli uusioperhe.

Ammattinimikkeitä mä olen ihmetellyt aiemminkin mutta mä en vaan osaa mieltää kotiäitiä ammatiksi. Mä näen ammattina sen mistä sulle maksetaan palkkaa. Ei opiskelija ja työtönkään ole ammatteja. Ehkä se hämää kun ne vaihtoehdot on useimmiten tarjolla niissä paikoissa missä noita kysytään. Ajanjakso elämässä on musta kuvaavampi. Mikään noista edellämainituista ei ole hävettäviä mutta että ammatteja?

Ikävien asioiden keskellä näitä taitaa olla eniten. Lohduttaminen kun on melkoisen vaikeaa ja joskus se lohduttava osapuoli vain pahentaa tilannetta tajuamattaan. Kun mä sain keskenmenon niin mun syöpäsairas ystävä totesi että onhan teillä vielä aikaa. Se tuntui kurjalta eikä lohduttanut yhtään. Kunnes tajusin että ehkä tuo ihminen ihan tosissaan tietää mistä puhuu. Kolmosen syntymää kaveri olikin seuraamassa jo pilven reunalta.

Enitenhän hommassa taitaa painaa se lukijan/kuulijan puoli. Oma historia sanelee sen miten se kalikka kalahtaa. Mutta ei se silti sitä tarkoita ettäkö tietyissä asiayhteyksissä ei voisi miettiä sitä omaa ulosantiaan. Edes joskus. Ja tietty minäkin.

Ps. Tulipa idiootti olo kun googlasin miten kurpitsa kuoritaan

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Rakkaudesta

Äidinrakkaus on kummaa. Sitä ei voinut joskus kuvitellakaan että voisi ketään rakastaa näin paljon. Mä en nyt mene laisinkaan niihin negatiivisiin tunteisiin mitä lapsi herättää, koska onhan niitäkin. Joskus paljonkin. Ja vaikka noita kaikki rakastaa yhtä paljon niin se rakkaus on kuitenkin jokaisen lapsen kohdalla vähän erilaista. Koska ne lapsetkin on keskenään erilaisia. Ja jokaisen kanssa on ne omat jutut. Jokaisesta lapsesta on myös havaittavissa niitä omia parhaita että huonoja puolia. Kolme erilaista osittaisversiota musta.

Äidinrakkautta on myös kamalan vaikea määritellä ja selittää. Hankala avata. Vaikka sitä tasaisin väliajoin ainakin nuo rakkauden hetelmät kyselevät. Tykkäätkö sä tosta enemmän kuin musta?

Tokaa odottaessa mäkin kävin läpi sen ajatusmyllyn että voiko sitä toistakin lasta rakastaa? Että miten sitä rakkautta voi riittää? Sen huomasi kyllä ihan välittömästi että kyllä sitä vaan riittää. Mutta se tuntui tosi helpottavalta huomata että ei mun tarvitse niitä lapsia samalla lailla rakastaa. Yhtä rakkaita ne on mutta jokaista kohtaan se rakkaus on erilaisen uniikkia. Enkä mä ainakaan pystykään rakastamaan samalla tavalla.
Nyt taas mennään siellä toisessa ääripäässä ja tuntuu että vitsi kun mulla vielä olisi tätä rakkautta...

Eka on se joka teki musta äidin. Kaikki on aina uutta hänen kanssaan. Eka on lapsista se jonka kanssa mulla menee eniten ja helpoiten hermot. Koska kaikki on uutta!
Kuitenkin Ekan kanssa mulla on eniten sellainen yhteenkuuluvuuden tunne. SÄ olet mun lapsi ja MÄ olen sun äiti. Ekan kanssa mä saan eniten onnistumisen tunteita. Meidän huumorit natsaa yhteen ja tyypillä on hillitön tilannetaju.
Ekan rooli perheen esikoisena ei varmasti ole se helpoin mutta Eka on selvästi meidän lapsista kuitenkin se itsenäisin. Ollut aina. Ekan rakkaus on lapsista opettavaisin.

Toka on taas se jonka kanssa ne käytännön jutut ei enää mietityttänyt ja pelottanut niin paljon. Vauvaa ei tarvinnutkaan pelätä. Se tuntui omalta heti. Moni asia oli erilaista toisen lapsen äitinä mutta kuitenkin ihan samanlaista kuin yhden kanssa.
Tokasta on tullut ihana pisamanenä joka on selvästi meidän perheen liima. Tokan ansiosta me ollaan niin yhteennivoutuneita. Toka huolehtii jokaisesta ja on tarkkana että kaikki saa huomiota. Selvästi perheihmisiä! Toka on myös meidän lapsista eniten se jolle sopii titteli äidin poika. Luonteena varsinainen kujeileva jukuri, kuten äitinsäkin. Tokan rakkaus on lapsista läheisin.

Kolmas on se pienin. Se vauva. Lellinlöllerö. Outoa että Kolmas on ollut osa meidän perhettä vasta niin vähän aikaa koska tuntuu oudolta että muka joskus olisi ollut aika kun häntä ei ollut.
Kolmannen myötä ne äitiyden tunteet on tulleet aika hyökyaaltoina. Sekä positiiviset että negatiiviset tunteet. Paljon on joutunut opettelemaan uudestaan. Ja pikkuhiljaa alkaa Kolmosen persoonallisuuttakin näkymään ja paljastumaan että millainen tyyppi se vauva onkaan. Kolmannen rakkaus on lapsista suloisin.

Jokaiselle haluaisi tarjota samat lähtökohdat ja puitteet. Että jokaiselle olisi tarjolla yhtälailla, oli se sitten aineellista tai muuta. No mitään ihmeellistä taloudellista muutosta ei ainakaan ole päässyt tässä lasten välissä tapahtumaan koska mä en vieläkään varmaksi tiedä mikä musta tulee isona. Ainoa mitä tiedän on se että mä haluan elää ruuhkavuosia mielummin nyt kuin kahdenkymmenen vuoden päästä. Toivonmukaan silloin on itse kunnossa ja terveenä ja pystytään Siipan kanssa elelemään myös lapsettomia juttuja. Ja ratkomaan sitten vaikka sitä että mitä sitä pitäisi isona tehdä.
Ruuhkavuodet tuntuu hyvältä just nyt, ei mulla tietysti vertailupohjaa ole muuhun koska mun elämä on ollut lapsellista jo yli 12 vuotta. Mutta siltä musta ainakin nyt tuntuu. Onneksi mulla on just tämä perhe!

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Viikonlopun puuhia

Meidän piti lauantaina siivota ja ties mitä mutta hylättiin kaikki suunnitelmat jo heti aamusta ja päätettin suunnata Porvooseen. Lauantaille sattui aurinkoinen ja tuulesta huolimatta aika lämmin päivä.
Vietettiin muutama tunti vanhoilla katukivetyksillä ja justiinsa kun valitin että rahaa ei ole niin tuhlattiin ne vähätkin sitten Vanhan Porvoon pikkukauppoihin.
Mullahan olisi toiveena että joskus eläkepäivillä muutettaisiin Porvooseen. Oikein tiedättekö semmoinen yliromantisoitu ajatelma puutalosta Vanhan Porvoon puolella rantakiinteistöllä. Siippa ei ole lämmennyt pätkääkään mutta onhan tässä hei vielä näitä vuosia aikaa suostutella! Tai sitten me vaan palataan takaisin Alppilaan.

Meillä hyvin harvoin on ennen näitä reissuja mitään sen kummempaa toimintasuunnitelmaa. Kunhan mennään ja katsotaan sitten paikan päällä. Näkee muuten hyvin miten lapsetkin on jo pienestä pitäen orientoituneet siihen että aina pitäisi tehdä jotain. Nytkin ensimmäinen kysymys oli että mitä me siellä tehdään?, kun ilmoitettiin että mennään päiväretkelle. Ei tiedetä, katsotaan sitten kun päästään perille että mitä keksitään.





Pojilla oli toiveena että käytäisiin jossain museossa. Sovittiin että katsotaan sitten siellä mitä ehditään. Kaksikko yllättikin ihan tosissaan ja tykkäsi koluta kaupoissa ja liikkeissä. Siirtomaatavaraliike Skafferi olikin kiva aarreaitta sekä mulle että pojille ja siellä käytiin kaksi kertaa. Samaten Mormors Herkkukauppa oli kiva. Napattiin matkaan paikan päällä paahdettua Porvoon Paahtimon kahvia ja myyjä vielä varmisteli että nää on sitten papuja. No niin pitikin, meillähän se mylly on keittimessä mukana.
Brunbergilla käytiin tietysti myös ja nyt on kaapit niin täynnä karkkia että en todellakaan leivo hetkeen mitään!



Mun ehdoton suosikki Porvoossa on Doris & Duke's. Vaikka mä en olekkaan mikään vaatteiden ostelija niin tuolla voisin viettää tuntikausia kokeillen. Ihan mielettömiä värejä ja kankaita! Nytkun lapset oli kaikki mukana niin tyydyin vain hipelöimään... Ja on siellä kaikkea muutakin kivaa kuin vain vaatteita!


Pojilla oli toiveissa hankkia vielä jotain kivaa pientä tavaraa ennen kotiinlähtöä, eli museo jäi nyt seuraavaan kertaa. Koska ehdottomasti oltiin koko perhe sitä mieltä että uudestaan tullaan.
Täältä muuten löytyy vinkkejä mitä kaikkea lasten kanssa voi Porvoossa puuhata!

Sunnuntaille osui myös tosi hyvä ilma ja vaikka oltiinkin etukäteen mietitty että mentäisiin Vanhaan kaupunkiin pyörimään ja ihmettelemään kosken pauhuja, niin kärrättiin kuitenkin Kaksikko Malmille uudenuutukaiseen Parkourkeskukseen. Kaksikko kun oli jo jonkun aikaa halunnut päästä paikkaa kokeilemaan. Ja koska oli niin kaunis ilma niin mehän suunnattiin sitten ruokakauppaan ja himaan makoilemaan sohvalle ja lukemaan siihen asti kunnes tulee soittoa että tulkaa hakemaan. Tätä kirjoittaessa ovat olleet reilu kolme tuntia ja vielä ei ole soittoa kuulunut..

Kaksikkohan harrastaa Parkouria ihan "tosissaan" eli käyvät ohjatuilla tunneilla. Laji onkin vienyt kummankin mukanaan ja kumpikin tykkää vaikka vähän väliä siellä itseään telovat. Tokakin, joka on tähän asti ollut ihan antiharrastaja ja yökkinyt jo pelkälle ajatukselle että pitäisi säännöllisesti jossain käydä, jaksaa jokaisen harkkatunnin jälkeen selostaa suu vaahdossa tempuista ja jutuista mitä ovat tehneet. Harvoin tajuan mitä se puhuu.
Laji on siitä kiva että mitään osaamispohjaa ei tarvita ja jokainen kehittyy ja oppii omaa tahtia. Ohjatuille tunneille aloitusikärajana on 5 vuotta mutta Parkourkeskuksessa pääsee pienemmätkin kokeilemaan. Siellä pääsee muuten viettämään myös synttäreitä (aikuisten että lasten) tai polttareita.
Nykyään on myös mahdollista päästä ohjatusti Parkouraamaan koko perheenkin kesken. Laji on myös sukupuolineutraali eli tytötkin voi parkourata! Ekan ryhmässä muutama tyttö näkyi ainakin syksyllä..

Pienenä miinuksena sanoisin ehkä hinnan, meillä ainakin harjoitusmaksut nousivat aivan järjettömästi mutta toisaalta lajissa on loukkaantumisriski ja vakuutus kuuluu maksuun. Ja ei sentään lähennellä minkään lätkän hintoja... lisäksi kovin kummoisia varusteita ei tarvita.
Ihan rehellisesti sanottuna mua välillä pelottaa kun katselen sitä touhua mutta mä olen justiinsa niitä tyyppiäitejä ketkä on leikkipuistoissa aina kiipeilytelineiden alla piipittämässä että ooppa nyt varovainen siellä. Kummankin kehonhallinta ja motoriikka on kyllä kehittynyt roimasti kuluneen vuoden aikana ja Parkourilla on varmasti iso rooli siinä. Mä yritin pitkään Tokalle markkinoida telinevoimistelua tjtn koska poika on varsinainen pikkuapina mutta Parkour on nyt sitten ollut SE juttu.
Tietämättömille ja uteliaille lisää Parkourista täällä.
Lajia pääsee ohjattuna harrastamaan Helsingistä Rovaniemelle, lisäinfoa täältä.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Kolmikon metkuja

Poikia kun on niin sattuu ja tapahtuu ja pojat on poikia ja muuta klassista sukupuolishaibaa ja liibalaabaa! No tässä nyt pari viimeaikaista...

Eka oli kaverin synttäreillä ja kotiutui sieltä sellaisen valotikku-härpäkkeen kanssa. Tiedättekö niitä neonvärisiä mitkä loistaa pimeässä? Toka sen kanssa temppuili ja taiteli ja yhtäkkiä parkaisi kovaa että äiti tätä meni silmään. Samantien hanan alle ja huuhtomaan jätkän silmää (on muuten tosi helppoa! Eipä!) ensin käsipelillä mutta aika äkkiä vaihdoin ruiskuun (kaikissa lapsiperheissä muuten kannattaa olla ruiskuja! Ne on ihan älyttömän monikäyttöisiä!) koska ei vaan nähnyt meneekö sitä vettä sinne silmään asti vai ei. Siinä jonkun aikaa lotrattua totesin että eiköhän tuo nyt ole huuhdottu ja aloin sitten tutkimaan sitä valotikkua. Nestettähän sieltä valui. Mä olen jotenkin luullut että ne olisi sisältä jotain kiinteää kamaa tai edes geelimäistä mutta ei sitten näköjään. Ei mitään hajua onko minkälaista myrkkyä. Poika vaan puhuu että silmää kirveltää. No varmana kirveltää kun just on paineella puskettu hanatolkulla vettä. Kello oli viittä vaille nukkumaanmeno ja totesin että ei hitto mä en nuku koko yönä jos nyt en edes johonkin soita. 10023 soittoon. Koskahan mä muistaisin käydä Soneralla rukkaamassa niitä estonumeroita koska mun kännykästä nimittäin ei voi soittaa tuohon. Miten tuo edes voi olla jonkun estonumeron takana???!
No Siipan luurilla sain vihdoin tuuttausäänen kuuluviin niin eikö ole kuulkaa jono. Melkein 10 minuuttia jonotin ennenkuin sain ihmishenkilön luurin päähän neuvomaan. Ei siinä silmässä mitään näkynyt mutta sitä pientä kirvelyä vieläkin. Turinointia tovi tuonne ja sitten vielä soittoa myrkytyskeskukseen (jossa myös jono). No seurantalinjalle saatiin jäädä, silmätulehduksen riski mutta ei sen vakavampaa jos ei oireilu pahene. Aamulla oli jo entisellään. Että tiedätte nyt sitten, älkää sekoittako keskenään valotikkuja ja uteliaita lapsia.

Mitäpä veikkaatte, onko vauvalla joku herkkyyskausi kiinteistä jos se yrittää raadella ikenillä irti palasia vaikkapa sormesta? Kolkki ihan systemaattisesti nappaa mun sormen suuhun, upottaa ikenet siihen niin tiukasti kun saa ja kiskasee. Kanankoipiko sille pitää kouraan iskeä?
Tekee muuten samaa temppua tissille. Erikiva!

Toka osti meidän Merimaailma-reissulta sellaisen mustekalan mikä heitetään seinään ja se sieltä valuu pikkuhiljaa alaspäin. Kissapojat on rakastaneet sitä alusta asti ja sitä kytätään aina kun se seinää pitkin valuu. Se mustekalahan piti sitten tietysti heittää kattoon ja sinnehän se jäi. Kun sitä oli sieltä yritty sutia irti mm. vauvan lelukaaren kaarilla, ja se vain levisi pitkin kattoa, alettiin ongelmanratkaisun kanssa lähentelemään jotain kekseliäisyyden Nobelia. Heitetään kissa tonne kattoon ja se tarttuu siihen kiinni. Tai vauva! Joopa.. minähän sen helvetin lonkeroisen kävin sieltä sitten lopulta riipimässä irti. Kivat jäljet jäi muuten!

Hurjat saalistajat kytiksellä

Toka meillä tosiaan on se jonka kanssa sattuu ja tapahtuu... saapa nähdä mitä pojasta isompana oikein tuleekaan. Nyt viime aikojen kiinnostuksen kohteena kun on ollut tavaroiden purkaminen atomeiksi. Täällä on avattu niin vanha herätyskello, kuulokkeet kuin näppäimistökin. Toistaiseksi kaikki on ollut vanhaa ja rikkinäistä mutta sillä silmällä vilkuillaan esim. digiboksia että tarvinnee vähän hillitä herran tutkimisia. Vasara on jatkuvasti hukassa ja mummolassakin parasta ajanvietettä on työkalupakki.

Eka se taas angstaa elämäänsä minkä kerkiää. Riemua kouluun pääsystä riitti ehkä puoleksi vuorokaudeksi ja sitten kaikki onkin taas jo ihan paskaa ja mun elämä ei voisi olla tästä enää kamalampaa (tämä sanatarkka lainaus). Teinit <3 Voi olla että itkettäis jos ei huvittaisi näin paljoa.
Tosin ehdottomana kehuna; Eka nukutti Kolmosen eilen. Vauva oli vielä ihan yliväsynyt eli ei todellakaan mikään helpoin rasti.

Ps. Katselin tuossa Hehkua. Siippa röhnötti siinä vieressä ja pilasi koko homman! Matki Kiti Kokkosta koko ajan (Kitillähän on sellainen ihana kähyääni) pihisemällä ja hönkimällä siinä jotain ihan tyhmää aina kun Kiti avasi suunsa. Mäkään en voinut lopulta enää kuin nauraa joka kerta kun Kitiä kuvattiin. Kliimaksina minä huutamassa että sä olet pilannut multa ton ihmisen. Mä en enää ikinä voi katsoa tota ohjelmaa ilman että mielessä pyörii Siippa kähisemässä puhu Irma kovempaa siihen mikkiin.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Seteli saa kädet kutiamaan

Tili tuli, tili meni kuka välistä sen veti... Näimpä kyselivät jo Froikkarit ja samaa luritusta vedetään meillä.

Mä pyrin välttämään sitä rahan esille tuomista joka käänteessä. Toki me jutellaan lasten kanssa siitä mitä eläminen maksaa ja että tiettyjä valintoja on hyvä pohtia sen hinnankin perusteella. Mutta se että kaikki valinnat käsiteltäisiin vain sen rahan mukaan ei ole se reitti mitä mä haluan käyttää. Vaikka meillä talous kuinka tiukilla onkin.

Meillä ei normaalistikaan kieritä rahassa. Kaksi duunaria tienaa duunarin liksaa. Tiukkaa on silloinkin kun kumpikin on töissä. Mä en kuitenkaan jotenkin ole osannut asiasta ottaa kamalan isoa murhetta. Mä olen suurimman osan työurastani tehnyt ihmisten kanssa kenellä kuolema on ihan konkreettisesti jo nurkan takana odottamassa ja jos jotain olen oppinut niin sen että ei täältä mukaan saa mitään aineellista sitten kun se aika lähteä tulee. Pääasia että on ruokaa ja katto päällä ja vähän vaatetta. Empä ole vielä koskaan kuullut kenenkään kuolevan harmittelevan että no hitto kun ei ollut rahaa enemmän. Ne on pitkälti ihan muita seikkoja millä se onni ja vointi mitataan ja mitä käteen jää.

Mä nyt en ihan älyttömästi ole blogimaailmassa surffaillut mutta aika vähän kukaan on rahasta kirjoitellut. Tai jos on niin ei ainakaan sillä sävyllä ettäkö sitä ei olisi. Matkustellaan ja ostetaan. Hankitaan ja halutaan.
No meilläkin halutaan ja paljon. Mutta aina ei ole varaa edes siihen mitä tarvisi. Ja tottakai se välillä harmittaa, isostikin. Kuitenkin lapsista musta huomaa että vaikka ne kuinka vaatii ja toivoo ja haluaa niin loppupeleissä ne on oikein onnellisia vähäänkin. Se on niilläkin ihan muut seikat mitkä tuo onnea.

Me ei tällä hetkellä matkustella. Ei siksi ettäkö ei haluttaisi vaan siksi että ei yksinkertaisesti ole rahaa. Siipan isäkuukausi vietetään ihan muuten kuin perheen kanssa matkustaen, mikä tuntuu olevan se yleisin linja. Riippuen mikä mun duunissa on tilanne niin mä olen menossa töihin. En kehtaa sijaistani pois potkia mutta jos hommia riittää niin sitten. Vuosilomatkin siinä paukutan.

Aikuisväki tinkii jatkuvasti jostain hankinnoista, osa olisi akuutteja ja kiireellisiä ja osa sitten sellaisia että voi odottaa, koska ei vaan ole rahaa. Lapsille kyllä järjestetään ne tarvittavat. Penni venyy mutta venyköön. Säästöt on tällä hetkellä lähinnä haave mutta nyt mennään näin.

Me ei käydä ulkona syömässä (no okei brunssilla joskus ja mä kavereiden kanssa mutta siis koko porukalla ei käydä), kirppareilla juostaan ihan yhtä paljon hinnan kuin kierrätyksen vuoksi, kulttuuria nautitaan jos se on ilmaista tai sikahalpaa, pelätään jatkuvasti että mitä hajoaa himasta ja onko varaa sitten uusia ja vieraillaan tasaisin väliajoin mun äidin pakastimella.

Me asutaan vuokralla. Lähinnä siksi että voidaan asua siellä missä nyt asutaan. Meillä ei ikinä olisi varaa ostaa täältä kämppää. Lisäksi ollaan ajateltu ettäkun on todennäköistä että n. kymmenen vuoden päästä meiltä on lapsista 2 jo liitänyt maailmalle (ei toki välttämättä eikä täältä ketään olla pois potkimassa mutta aika todennäköisesti) niin josko katsottaisiin sitä omaa asuntoa sitten. Voisi sitten jo suosiolla katsella vähän pienempää eikä mitään lestamallista. Siinä on työvuosia jäljellä vielä niin paljon että ehtii kyllä lainaa lyhentämään. Tai sitten meillä ei tule koskaan olemaan mahiksia saada lainaa. Sitten eletään sen asian kanssa.

Haastettahan tuo myös lähestyvä kesä. Kaksikko haaveilisi leireistä ja toki niitä koitetaan järjestää ja mahdollistaa. Ne vaan maksaa aivan helvetisti. Harrastuksen kautta oleva viiden päivän leiri maksaisi 215 euroa. Per lapsi. Do the math! Vauvan menot tuntuu aika olemattomilta...

Vaihtoehtona tietysti olisi myös elää luotolla. Mutta se ei houkuta mua eikä Siippaa ja se on kyllä ihan tasan äärimmäisen viimeinen vaihtoehto. Niillä pärjätään mitä saadaan. Ihminen on sopeutuva ja elintasoa voi säädellä. Toki välillä vituttaa ihan urakalla Kaksikon kanssa vääntää mutta varmasti väännettäisiin vaikka mäkin töissä olisin. Kaikkea ei vaan ole tarpeellista saada. Mutta vaikeaa on vetää rajoja siihen että mikä on sitten sitä minkä saa.

Eikä tämän ole tarkoitus olla mikään itkuvirsi siitä kuinka ei oo rahaaaa. Tietysti me vastataan itse. Mua vaan ihmetyttää se että todellako kaikilla on lasten kanssa kotona ollessa rahaa elellä sisäfileillä ja ostella mitänytvaan.
Meidän kummankin luonnon päälle ottaa se että lähdettäisiin vaikka huijaamaan Kelalta. Yksi ensimmäisistä jutuista mitä mä tein yhteenmuuton jälkeen oli se että soitin Kelalle että tiputtavat mun yksinhuoltaja-lisän veke. Vituttaisi vain jälkikäteen niitä maksella takaisin. Mä en luota että kaikki tiedot kovin nopeasti päivittyy. Mutta yllättävän paljon löytyy heitäkin ketkä sitä yksinhuoltaja-lisää huoletta nostelevat, isi vaan on muualla kirjoilla.

Lähinnä mikä mua tässä rahattomuudessa eniten "pelottaa" on se että miten lapset asian käsittelevät. Kaikkea ei tosiaankaan tarvitse saada mutta on ollut tilanteita kun vaikka kaupassa lapsi haluaisi hirvipaistia leipänsä päälle mutta hintaa vilkaistuaan toteaakin että eiku voin mä ottaa tätä euron makkaraakin. Tai sanoo että tarvitsisi kouluun uusia kyniä mutta että voi maksaa ne omistansa. Nuo on sellasia mitkä ihan tosissaan herättelee vanhempana että hei hetkinen, luuleeko ne että meillä on NOIN tiukkaa. Ja jos olisi niin luuleeko ne että niiden odotetaan osallistuvan kustannuksiin mitkä pitää irrota meidän pussista? Silloin olo on lähinnä surullinen ja kahta isommin yrittää kiinnittää huomiota että nyt ei taas jauheta taloudesta. Seinilläkin on kotona korvat. Mä en halua että lapsuudesta jää käteen se että mihinkään ei ole varaa. Mutta en halua myöskään sitä toista ääripäätä että kaiken saa ja oikeastaan vielä vähän enemmän.

Itseasiassa tuo vanhin lapseni yllätti mut vallan positiivisesti tässä näiden rahajuttujen suhteen. Ekalla kun on yksi kaveri joka on ainoa lapsi ja jolla on ihan järjettömästi kaikkea. Eka sitten sitä pohti että miksihän sitä niin hemmotellaan ja syydetään sitä tavaraa. Se poika itse ei mun mielestä edes ole sillälailla mitenkään että pitäisi olla sitä ja tätä ja sen ja sen merkkisenä ja aina uutta. Nytkin oli pyytänyt uutta puhelinta hajonneen tilalle, toiveena että olisi toimiva. Sai iphonen. No siinä Ekan kanssa juteltiin että ehkä se kun se on ainoa lapsi ja joutuu olemaan aika paljon yksin niin sen vanhemmat sitten sentakia ehkä haluaa että pojalla on tekemistä (toim.huom. keskustelua ei käyty sanatarkasti näin, mä en voi toisten vanhemmuuden syy-seurauksia päätellä kun en tiedä enkä halua lapsellenikaan syöttää mitään olettamuksiani mutta sanatarkkaan en näin jälkikäteen pystykään hommaa tähän avaamaan ja tämäkin olettamus tässä keskustelusta tuli siis Ekalta itseltään, ei mun johdattelemana). Niin Eka siinä hetken mietittyään sanoi että musta on kiva kun meidän ei tarvitse olla paljoa yksin. Wohoo! Se poika siis ihan tosissaan sisäistää sen että sillä tavaralla ja teknologialla ei voi täyttää tiettyjä juttuja. Ja se tuli SEN sanomana, ei mitenkään myötäillen mun jutuista.

Ps. Jos satuitte toissailtana vilkaisemaan kymmenen uutisia ja kuuntelemaan vitsejä Kevätpörriäisestä niin Tokan luokkahan se siellä riehui ja vilahtipa meidänkin jälkikasvu ruudussa.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Torstai ON toivoa täynnä

"Hei!

Poikanne ****** oppilaspaikka on ollut odottelemassa ******* peruskoulun rehtorin varmistusta jonka sain tänään. Olen tehnyt siis myönteisen oppilaaksiottopäätöksen perusteluna koulupolun jatkuvuus.

Päätös tulee postitse teille kotiin."



Eräs tuleva seiskaluokkalainen huusi juurikin melkoisen riemukiljaisun. 


Aaltoja vittu!!!!!

Luokkasormus

Opinahjon loppumiseen liittyy aina tietynlaisia irtaantumisia ja eroamisia. Luokka hajoaa, koulu vaihtuu. Osa pysyy matkassa samalla luokalla ja osa ei.

Mä muistan kuinka me sovittiin tapaamisia ja muita kuudennella luokalla. Koska oltiin a-ruotsin lukijoita, meillä pysyi luokka lähes samana seiskalle siirtyessä. Lisäksi asuttiin niin syrjässä että näkihän niitä naamoja vaikka koulut olisikin eri. Siitä huolimatta käytiin läpi niitä samoja riittejä mitä toisetkin, joilla luokat hajosivat tyystin. Nähdäänkö me enää koskaan, millainen susta tulee, millainen musta tulee? Vaikka meidän koulussa sekä ala- että yläaste oli samaa kompleksia ja osa ala-asteen tunneista pidettiin yläasteen puolella, niin olihan se yläaste ihan eri maailma. Ala-aste tuntui turvalliselta, yläaste pelotti. Ja tuossa iässä ne pienetkin muutokset on isoja ja maailmanlopun mittakaavassa. Ei ne ole pelkästään vanhemmat ketkä niitä itkuja tirauttelee näiden muutosten kanssa.

Yksi näistä riiteistä oli luokkasormus. Esitteet kiersivät luokassa pitkin kevättä ja äänestyksiä käytiin useampikin. Muutamasta eniten ääniä saaneista äänestettiin se lopullinen.
Meillä luokkasormukseen valikoitui vaahteranlehtiä. Ja luokkakokoukseksi päätettiin perjantai 13. päivä. Se oli jotenkin tosi hauska juttu teinien mielestä. Kaikki sit osallistuu! Se oli niin ehdotonta. Ei ollut vaihtoehtoja eikä käynyt mielessäkään että asuuko kaikki enää niin että pääsee osallistumaan, onko jo perhettä esteenä, onko kaikki hengissäkään? Tottakai kaikki osallistuu! Vähämpä tiedettiin.

Muistan että hävitin luokkasormuksen 18-vuotiaana jollain bilematkalla Kreikassa. 6 vuotta mä sitä uskollisesti sormessa pidin ja harmitti tosi paljon että se hävisi. Rumahan se oli kuin mikä mutta se muistutti mua niistä tyypeistä joiden kanssa mä vietin 7 vuotta siinä punatiilisessä talossa. Joiden kanssa vannottiin sitä että me nähdään vielä. 18-vuotiaalle se 7 vuotta on vielä pitkä aika. Luokkakokoukseenkaan en ikinä päässyt, Toka oli vastasyntynyt enkä raaskinut sitä jättää. Onneksi asia on korjaantunut sittemmin koska pidetään pikkujoulut joka vuosi.

Ekan luokka on tänään tekemässä luokkasormuksia työpajalla. Takovat ne itse ja kai niihin jotain riimujakin saa tehdä. Luokkakokoukselle ei ole vielä päivää päätetty. Opettaja on luvannut liittyä remmiin silloin.
Miettiiköhän nekin? Lupaa ja vannoo. 6 vuotta samoja tyyppejä. Niihin kasvaa vähän jo kiinni. Jos 7 vuotta on 18-vuotiaalle pitkä aika niin 6 vuotta on vajaa 13-kesäisille puoli elämää.

Mä muistan vieläkin sen miltä se luokkasormuksen vaahterakuviointi tuntui kun sitä pintaa kokeili sormella. Ja muistan sen kaiverruksen. Oma nimi 13.9.2002.
Mihin tämä aika oikein menee?

Ps. Ompa taas idiootti olo. Juttelin vararehtorin kanssa ja vaan änkytin ja sönkötin ja keskeytin sitä koko ajan. Tämä kouluhomma alkaa olemaan meillä aikamoinen virtahepo olohuoneessa.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Kolmen äiti

Vaikka mulla on kolme lasta niin en todellakaan koe olevani mikään Äitiyden ilmiintymä ja besserwisser liittyen lapsiin. Mä olen sormi suussa jonkun asian suhteen harva se päivä. Useimmiten ne nyt liittyy isoihin mut silti, lapsia ne on nekin. Näkeehän sen näistä mun teksteistäkin!
Päinvastoin. Mä olen paikoin ihan yhtä hukassa kuin aikanaan yhden lapsen kanssa. Käytännön jutut on mulla aivan hakusessa välillä. Ton vauvankin kanssa. Me ei koskaan päästä nopeasti liikkeelle mihinkään vaikka voisi kuvitella että kolmannen kohdalla olisi jotain rutiinia johonkin muodostunut. Aina ollaan myöhässä ja parhaita on päivät kun ei tarvitse suoriutua mihinkään. Tosin ehkä tämä on sidonnainen enempi luonteenpiirteisiin kuin lapsimäärään.
Mä en todellakaan osaa bongata vauvan itkuista että mjaha, nyt sillä kutiaa vasen polvitaive vaan kello on se mikä mulle kertoo yleensä suuntaa antavasti että missä vika. Jaa, se on ollut kaksi tuntia hereillä, sitä varmaan väsyttää. Mä tiedän kyllä että saadaan se hengissä pidettyä ja en sillälailla sitä sen hoitamista panikoi niinkuin ehkä ekan kanssa. Mutta en todellakaan koe että tää homma nyt jotenkin varmassa hanskassa olisi. Toki luotto on siihen että kyllä tässä selvitään. Ja opitaan.

Eniten tämä useampi lapsinen elämä ja moniäitisyys on vaikuttanut omiin asenteisiin. Voisin tatuoida otsaan lauseen "lapset kasvattaa sua enemmän kuin sä lapsia". Mä olen myös äitinä aika laiskanpulskea.
Meidän vauva on muuten varmaan ainoa joka ressukka on ilman omaa sänkyä sentakia että sen vanhemmat on niin saamattomia että ne ei saa sitä koottua. Tai itseasiassa melkein jo alettiin ja huomattiin sitten että täähän on ihan paska sänky, ei me tätä haluta. Eli lapsi on tällä hetkellä kokonaan vailla sänkyä.

Vaikka mä tänne naputtelen paljonkin lapsista niin mä en koe edelleenkään, nyt kolmannenkaan kohdalla, luontevaksi jutella lapsistani vieraille. Mä en puhu luontevasti vauvan vaipan sisällöistä tai imetyksestä. Pelkästään neuvolan terkkarille puhuminen on tietynlainen kynnys. Tuttujen kanssa voin mölistä mutta mölisen mieluusti kaikesta muustakin.
Tänne on eriasia naputella, tämä on julkista mutta kuitenkin lähinnä dokumentointia mulle itselleni.
Mä välttelen perhekahviloita, leikkipuistoja ym. koska en osaa tutustua ihmisiin lasten kautta.

Mä oon välillä miettinyt että pitäisikö mun nyt jotenkin osata paremmin? Kun niitä on kolme. Ja jos pitäisi niin mitä? Ja miten? Ja pitäisikö mun asenteet ja muut olla enemmän äitimäisiä. Heitän mäkin jatkuvasti sitä kolmen äiti tietää kaiken-shaibaa mutta oletan että kaikki tajuaa että se on vain heitto ja nimenomaan käännettävissä ymmärrettäväksi ihan toisinpäin. En todellakaan osaa.

Siippa on jotenkin muljahtanut tuohon vanhemman rooliin ihan kadehdittavalla tavalla. Se ottaa hommat jotenkin ihan törkeän lungisti eikä paljon haikaile asioiden perään. Mä taas kipuilen jatkuvasti sitä kuinka nyt pitäisi keretä urheilemaan ja saada oma kroppa takaisin ja kuinka nyt vauva ei saa mua sitoa kotiin vaikka kuinka täysimetän ja ompa ikävä töihin ja ompa kuitenkin ihanaa olla kotona ja apua kun se vauva kasvaa ja se ei oo kohta enää vauva ja olenko mä nyt taas muistanut vähän nuuhkia sitä ihanaa vauvantuoksua ja ylipäätään vaan tuijotella sitä ja lista on loputon.
Meillä oli pääsiäisenä kavereita käymässä ketkä mietti ties mitä Nummirockia kesäksi. Mä nieleskelin kurkusta palaa kun mietin että tuskimpa pääsen yksillekään festareille tänä kesänä. Vaikka mua ei edes kiinnosta mikään hitin Nummirock.
Samalla kun kuunneltiin noita kavereiden suunnitelmia ja mä kipuilin niin Siippa pelleili Kolmoselle ja ne vaan kikatteli keskenään. Miksei sillä tunnu missään se että me ei voida suunnitella mitään?
Mä en kaipaa tiettyjä ajanjaksoja omasta historiasta enkä kadehdi kavereita ketkä elää aivan toisenlaisessa elämäntilanteessa kuin mä mutta jotain kasvukipua mä nyt käyn. Mikä on musta toisaalta hassua. Voisi ehkä luulla että ne kasvukivut olisi käyty jo mutta ei näköjään. Ja mä sitäpaitsi tiedän että jos mulle tulisi tilaisuus mennä niin en varmaan pystyisi olemaan edes päivää poissa. Parin tunnin jälkeen alkaisi se liplatus siitä että alkais olemaan ikävä ja tihrustaisin varmaan siihen asti että joku sanoisi että no pitäisköhän sun sitten mennä sinne kotiin. Ja vaikka mä tiedän senkin että eihän tämä meidän elo ja arki tämmöisenä pysy vaikka se pääpaino aina lapsissa onkin niin siitä huolimatta jostain syystä mulla on nyt jotenkin tosi hakusessa se mun paikka. Ja olo ja oleminen.

Se mikä tässä kolmannella kierroksella on jäänyt käteen noista aikaisemmista jälkeläisistä on se että sitä on jotenkin tosi paljon tietoisempi siitä miten lyhyt se vauvavuosi on. Aiemmin sitä enemmin jotenkin odotti että lapsi kasvaa ja sen kanssa voi touhuta ja tehdä. Nyt vaan toivoo että voikun se ei kasvaisi.
Yleensä vanhemmat on yleisesti iloisia vauvojen uusista kehitysaskelista. Mua vaan ahdisti kun Kolmonen kääntyi ekan kerran. Voi paska toi ei oo enää kohta vauva, älä kasva.
Jotenkin tietää että vaikka on välillä ihan helvetin raskasta niin jossain vaiheessa se päättyy. Ja jollain kierolla tavalla ei haluaisi että se päättyy, vaikka haluaisi nukkuakin joskus.
Mulla on aivan selvästi sellainen klassinen kaikkitännehetinyt-dilemma. Vauvan pitäisi olla vauvana aina vaan mutta vastavuoroisesti mun elämän pitäisi olla sitten jo sitä sellaista missä joku ei ole musta sillälailla riippuvainen kuin vauvat on.

Mä olen saanut ihan mahdottoman paljon uutta tietoa ja uusia juttuja nimenomaan ihmisiltä jotka on tässä vuoden sisään tulleet äideiksi. Esikoisten äideiltä. Musta onkin tehnyt tosi hyvää huomata että se "osaaminen" ei todellakaan ole lapsimäärästä kiinni. Vaan aina voi saada uusia vinkkejä ja juttuja kun ei itse nosta itseään millekään kyllä minä tiedän kun olen kolmen äiti-jalustalle.
Ajat muuttuu ja tosi moni neuvolan myötäkin tuleva suositus on muuttunut sen jälkeen kun mulla viimeiksi on ollut vauva. Ja musta se tuntuu itselle tavallaan kauhean lohdulliselta.
Mä voin vinkkailla jutuista mitä on jäänyt käteen matkan varrella mutta vastavuoroisesti voin imeä juttuja toisilta. Ei ne hoitokäytännöt nyt loppupeleissä niin hirveästi lasten kohdalla vaihdu muttakun asiat voi tehdä niin älyttömän monella eri tavalla. Ja se oma tapa ei välttämättä todellakaan ole se helpoin mutta välttämättä ei ole koskaan tullut ajatelleeksi mitään muuta. Varsinkaan kun ei vaan osaa. Keskinkertaisuus on uusi musta!

Ps. Sen lisäksi että Vauva kuulostaa nauraessaan aivan Hessu Hopolta niin se näyttää ihan Addams Familyn Festeriltä

tiistai 16. huhtikuuta 2013

11 all over again

K. Ärjyperä haastoi ja koska minähän tykkään jauhaa itsestäni niin tässä tulee! En nyt ehkä varsinaisesti kerro 11 faktaa itsestäni mutta meidän seinien sisäpuolille liittyviä juttuja kuitenkin. Haastankin myös jokaisen lukijan kertomaan omassa blogissaan (mikäli sellainen löytyy) 11 satunnaista kotiseinien sisäpuolelta! Linkkiä tänne sitten.

Kyseessä on siis tämä haaste (minä vähän sovellan nyt näitä sääntöjä taas kerran) :



Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.

1) Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään
2) Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen
3) Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille (saatte siis itse keksiä ne 11 juttua)
4) Heidän pitää valita 11 bloggaajaa joilla on alle 200 lukijaa (jokainen saa poimia tämän nyt itse)
5) Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut (no suuruudenhulluna KAIKKI)
6) Ei takaisin haastamista


Ja ne 11 meiltä:


1. Söin eilen elämäni ensimmäisen Macaron-leivoksen. Hyvää oli mutta jotenkin just sellasia että en kyllä saatanassa yritä itse tehdä.

2. Ennen kuin alan lukemaan kirjaa, mun on aina ensin tarkistettava paljonko sivuja siinä kirjassa on.


3. Mä olin jatkuvasti rastoista kiinni meidän olkkarin lampussa. 


4. Mä inhoan aluslakanan laittamista meidän parisänkyyn. Se on aina jotenkin väärinpäin. Tiedättekö kun sen huiskasee siihen auki ja sitten sitä saa pyöritellä 4875845638 ympäri ennenkuin se on niin että ylettää kaikkialle. Ja ei, se pesulappusääntö ei todellakaan pidä paikkaansa.


5. Vaikka meidän yöt on nyt jotain ihan horroria niin päivisin täällä nukutaan edes jotenkin. Ja useimmiten niin että pitkille unille mä vaan vien vauvan tuonne ulos koppaan ja se nukahtaa sinne itsekseen. Joskus se saattaa tirritellä siellä hereillä vartinkin itsekseen ja mä aina välillä mietin että onkohan sillä siellä nyt yksinäistä ja hyljätty olo. En ole sentään vielä kertaakaan hakenut sitä takaisin sisälle halittavaksi, kahvirauha se olla pitää.


6. Väittelin Keskustelin aamulla teinin kanssa taas vartin aiheesta talvipipo/lippis. Mä olen joku kaksi viikkoa kehoittanut Kaksikkoa vaihtamaan ne talvipipot ohkasempaan versioon. Kaksikko on kaksi viikkoa tykittänyt koska mennään lippis-ostoksille-monologia lähes tauotta jokaisessa sopivassa käänteessä. Ja kaksi viikkoa ne on hiljaisena mielenosoituksena pitäneet päässä niitä vitun talvipipoja hikipäässä. Koska ei ole olemassa kuin ääripäät eli tässä tapauksessa JOKO talvipipo TAI lippis. Ne saatanan ohkaisemmat välimuodot kun ei käy. En tiedä itkiskö vai nauraisko kun teini vetää oikein draamaisilla otteilla sen talvipipon päähänsä ja höystettynä sellaisella no mä nyt sit laitan tämän kun ei ole sitä lippistä-ilmeellä.


7. Kaksikko räplää salaa kännyköitä nukkumaanmenon jälkeen. Mua ärsyttää tämä ihan sairaasti. Oon muutaman kerran ottanut ne niiltä yöksi pois mutta koska niillä on kännykässä herätys niin ne on oltava siinä sängyn vierellä. Hankittiin viime syksynä niiden huoneeseen sellainen lentävä herätyskello ja luultiin olevamme nyt tosikin nokkelia tämän kanssa. Paskanmarjat ja muut sekahedelmät, se pitää niin kamalaa metakkaa että ei todellakaan sillä herätetä ketään. Koska mäkin herään siihen. Räpläilköön niitä luurejaan sitten, kunhan herätys on mietoääninen.


8. Toivon todella että Siippa ei lue tätä koska suunnittelen sille ja mulle karkumatkaa Dubliniin. Toteutusvuosi ei vielä tiedossa.

9. Kun mä heräsin yöllä vaihtamaan Kolmosen vaippaa, mulla oli tähän vaikka mitä hyviä juttuja mitä kirjoittaa. Nyt en tietenkään muista enää yhtäkään.

10. Mulla on yksi nimikaima. Hän asuu pohjoisessa ja saan aina vähän väliä hänelle tarkoitettuja sähköposteja tai tekstiviestejä. Mua on pyydetty mm. hakemaan korkkarit Yli-Tornion seurakunnasta ja hakemaan kirjastosta se Kelan ohjekirja.

11. Mulla on aivan järkyttävä himo Pirkan kiviuunissa paistettuun Margharita-pizzaan. Kaksi flunssaa kuukaudessa ja siihen heti perään tuo alati kakkiva kuopus on tehneet sen että syömiset on taas mitä sattuu ja koska sattuu. Ihan sama. Ei kiinnosta saatana.


K. Ärjyperä kyseli seuraavia:



1) Ärsyttävin sanonta?

Voi elämä mä tiedättekö inhoan kaikkia sanontoja! Ja kaikenlisäksi käytän niitä itsekin jatkuvasti. Kaikkien aikojen typerin taitaa olla koputa puuta-sanonta jota vielä höystetään sillä että koputetaan omaa päätä. Luonnollisestihan teen niin itsekin.

2) Mistä vuodenajasta tykkäät eniten?

Kesästä. Muita ei tarvisi.

3) Karmaisevin kokemuksesi kosmetiikasta?

Mä olen niin auttamattoman huono kosmetiikan käyttäjä että mitähän tähän sanoisi.... varmaan se samainen Anytimen puuteri minkä laitoin johonkin aiempaankin.

4) Lempiruokasi ja sen resepti?

Mulla on kamalasti lempiruokia ja luonnollisestihan olen myös maailman paras kokki! Mutta laitetaan tähän nyt sitten Paneer Butter Masalan resepti, minkä kuvan tännekin olen postannut ja joka näkyy vilkkuvan tuossa LinkWithinissa (ompa muuten typerä gadget, mulla se ei ainakaan päivity ja oon jo kahdesti sinne apujoukoille laittanut sähköpostiakin asiasta). Tämä on koko perheen lempiruoka.
On muuten siitä näppärä ruoka että sen voi tehdä niin kasvis, liha kuin äyriäisversionakin, mikä nyt itselle parhaiten passaa.
Tarvitset:
Tikka Masala-kastiketta purkin. Saa ihan normikaupasta, en ole huomannut eroja valmistajien välillä.
Creme bonjour cuisinen Sipulisekoitus-soossin
Tandoori-tahnaa
kardemummaa
neilikkaa
voita
kasvisversioon joko leipäjuustoa tai kotijuustoa (tai sitten haet jostain etnisestä liikkeestä Paneer-juustoa TAI marttailet ja teet sitä itse)
lihaversioon kanaa 
äyriäisversioon katkarapuja
basmatiriisiä
Naan-leipää joko itsetehtynä tai ravintelista haettuna, älä helvetissä osta sitä kaupan kamalaa!!!

alkuperäisohjeessa (joku ruokaohjelma muutaman vuoden takaa, Carmen Grayn joku tyypeistä teki tän) oli muuten kanssa sipulia ja valkosipulia mutta jostain syystä mä oon jättänyt ne pois? Pitääpä kokeilla taas laittaa joskus....


Pilko ne juustopalaset sellaisiksi kuutioiksi kun haluat, isoja tai pieniä, ihan sama. Paistele niitä hetki voissa mutta ihan hetki vain, se juusto tahtoo muuten lössäytyä. Heitä perään Tikka masalat ja huuhtase vähän sitä tölkkiä kraanan alla ja heitä ne vedet sinne pannuun perään. Joku desin verran varmaan. Creme bonjouria perään ja lusikallinen Tandoori-tahnaa. Mausta neilikalla ja kardemummalla. Keitä riisi ohjeen mukaan. Se on siinä!

Ruoan tulisuutta voi muuten säädellä tuolla tandoori-tahnalla. Jos haluaa tulisempaa niin juustopalaset voi ennen paistamista marinoida tahnassa. Ja jos haluaa taas vähemmän tulista niin sitten laittaa sitä tahnaa vähempi kastikkeeseen ja lisää vielä sekaan vaikka yhden ruokakerman.

Liha ja äyriäisversiossa paista ekana runsaassa voissa kivan värisiksi ja sitten seuraa yllä olevia ohjeita.


5) Mikä asia nauratti viimeksi?

Niko Saarinen (oli BB:sä ja Viidakon tähtösissä) oli Radio Rockin Korporaatiossa vieraana niin niille jutuille naureskelin. Niko ei ole oikeasti laisinkaan niin bimbo kuin antaa ymmärtää, se on siltä ihan selvästi harkittu veto että se on vähän (paljon) sellanen hepsankeikka. Tässä maassa ei vaan tollaisella oikein pääse tienaamaan.

6) Mikä on mielestäsi paras (lasten)kirja?

Mä olen taas vähän pudonnut kärryiltä lastenkirja-genressä mutta Tatut ja Patut on hyviä näistä tuoreemmista ja sitten vanhemmista Pupu Tupuna.

7) Milloin keksit parhaat ideasi?

Hah, mitkä parhaat ideat? :D

8) Löhöily- vai aktiviteettiloma?

Löhöilty aktiviteettiloma. Mä en ymmärrä sellaista että lomalla tuunataan kesämökkiä kämmenet rakoilla mutta sitten vastavuorosesti kohteessa mä ramppaan joka julmetun lonely planetin paikan.

9) Mitä urheilulajia suosittelisit paatuneelle sohvaperunalle (okei, okei, ihmettelen, miksei urheilukärpänen pure mua ikinä, saa yrittää motivoida!)?

Kävelemistä tv:n luokse kun tarvii vaihtaa kanavaa ja mainoskatkolla kävelyä jääkaapille. No ei vaineskaan. Tähän tarvisi nyt vähän saada taustatietoa että haluaako sohvaperuna urheilunsa tapahtuvan sisä- vai ulkotiloissa? Jos sisätiloissa niin suosittelisin ehkä jotain laiskanpulskeaa kuten BodyBalance ja jos ulkona niin ihan reippaampi kävely voisi tehdä poikaa.

10) Oletko koukussa johonkin telkkariohjelmaan? Mihin?

Viidakon tähtöset. Laatuhöttöä. Meillä on aina ihan kisaeväätkin tätä varten.

11) Järjestys vai kaaos?

Järjestetty kaaos

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Kyselyikä

Voihan näitä ruokahommia...

Tosin nyt kun kaikki kirjottelee ruokajuttuja niin ujutan tämän suvereenisti niiden siivellä tänne intterin nettiin. Vaikka olen näistä jo vähän ulissutkin. Ja voin loppuun liittää jonkun reseptin. Sitten istuu siihen pirtaan mikä kaikkia muitakin mietityttää (eli siihen että mitä syötäisiin)!

Justiinsa kun kirjottelin että josko sekasyötäisiin niin mulle tuli ihan kamala ikävä sitä kasvisruoka-aikaa. Mä nimittäin huomaan ainakin ihan selkeän eron mun omassa olossa silloin kun syön pelkkää kasvisruokaa. Siis pidemmän aikaa. Olo on paljon energisempi ja kevyempi ja nivelet on jotenkin vetreämmät ja notkeammat. Maha tuntuu paremmalta eikä ole niin "tukkoinen" olo. Lisäksi mä olen paljon pirteämpi.
Kuitenkin nyt jos mä syön vaikka viikon pelkkää kasvisruokaa niin tulee aivan järkyttävä lihanhimo. Jotain hormonihommaa varmaankin? Mikäpä tässä nyt ei olisi hormonia.
Tuntuu että huvittaisi joku kerta kokeilla ettäkun iskee toi lihahimo niin vetäisikin ihan sikana proteiinia jossain muussa muodossa. Että meniskö ohi. Vai onko se joku lihan B-vitsku mikä siinä taustalla onkin. Tää on musta nyt ihan oikeasti jotenkin tosi mystinen homma koska tosiaan mä en aiemmin niin ole lihasta välittänyt. Ja Kaksikon aikana olin sekasyöjä eli ei kokemusperää aiemmilta hormonikierroksilta.
Toisaalta tuntuu myös siltä että nyt näillä univeloilla (esimerkki eiliseltä: kitinää klo 00-2.30, siitä eteenpäin herätys kerran tunnissa ja lopullinen herääminen kahdeksalta) olisi silkkaa itsemurhaa lähteä nyt kikkailemaan yhtään mitään kokeiluja tai muutoksia mihinkään suuntaan kun jaksaminen on muutenkin ihan äärimmilleen venytetty. Onneksi maailmassa on suklaa!

Kolmosen ruokahommat mietityttää kanssa. Tyyppi alkaisi musta olemaan valmis vähän kiinteämpäänkin ravintoon (muuhun kuin siihen että yrittää purra mun tissistä paloja irti) muttakun se maha ei vaan ole kunnossa. Ehkä jo hieman normaalimpaan päin mutta ei vielä normaali. Sekin tuntuu musta ihan silkalta itsemurhalta tai ainakin hiton isolta riskiltä nyt sotkea sinne sekaan jotain uutta. Kasvun puolesta kiinteillä ei ole kiire eli siinä mielessä voidaan odotella. Toisaalta ei kyllä nappaisi odotella sinne asti että kasvuun tulisi jotain hidastumaa. Tosin tällä kakkatykki-tahdilla mietityttää että mitä siellä ehtii edes imeytymään eli en ihmettelisi vaikka seuraavalla käynnillä neuvolassa jotain hidastumaa näkyisikin.
Mulla ei ole mikään pakkomielle siitä että se pitää olla puoli vuotta äidinmaitoa ja sitten vasta muuta. Vaan fiilaripohjalta on menty. Myönnän kyllä että tietty mielummin vitkutan kuin alotan liian aikaisin. Koska Tokan kanssa se tehtiin neuvolan painostuksesta ja siitähän se helvetti sitten vasta aukesikin kun elimistö ei vaan ollut vielä valmis. Mutta siis ei ole paniikki päällä siitä että vauva menisi pilalle jos nyt jo antaisi, varsinkin kun se tosiaan musta alkaisi olla valmis. Enempi on kiinni mun laiskuudesta ja siitä että nyt just en uskalla. Tosin empä tiedä voiko nuo yöt ainakaan tästä enää risasemmaksi mennä.

Nyt aletaan olemaan ton tyypin vatsahommien kanssa siinä pisteessä että mä mietin jo että onko se edes maha mikä sitä vaivaa. Vai reagoiko se vaan mahallaan. Tekeekö se hampaita? Oisko sillä korvatulehdus (ei kyllä ole mitään oireita)? Allergiaa? Muuten vaan vituttaa? Jokumuumikä?
Jos se on tissillä noin hemmetisti sentakia että johonkin koskee ja yrittää niitä vasta-aineita saada mahd paljon? Tosin yleisvointi on hyvä, tyyppi ei ole kipeänoloinen oikeasti yhtään. Siis sellainen millainen se on ollut esim. flunssan aikana. Tuntuisi ehkä hassulta kiikuttaa pojua jo lääkäriin. Mitä mä edes sanoisin? No minä täs moi, kuule mun vauva ei oo nyt ihan normaalisti. Toisaalta jos vitkutellaan ja sitten löytyykin jotain?
Entä jos se on tissillä öisin noin paljon ihan yksinkertaisesti siksi että on nälkä? Eli todellakin niitä kiinteitä sitten jo tarvittaisiin. Vaan kun se maha ei ole vielä normalisoitunut. Entä jos se maha reagoi noin justiinsa siksi kun sitä maitoa on niin paljon koko ajan?

Olin tuossa jo aikeissa hävittää mun liivinsuojat mutta onneksi en sitä ehtinyt tekemään koska nyt lainehtii taas koko kämppä maidosta. Sitä tulee _ihan hirveästi_. Tisseihin ihan koskee. Oisko tämä nyt vihdoin sitten jo sitä tiheän imun kautta mitä ei tähän päivään asti vielä ole kunnolla näkynyt? Mut eikai sekään nyt puoltatoista viikkoa kestä? Vai onko tässä nyt vaan kaikki sattunu samaan aikaan; tiheän imun kausi ja rokotusreaktio ja se jokumuumikä? Eipä tarvitse haaveilla mistään vapaailloista tai muista kun ei tässä kyllä paria tuntia pidempään kestä olla ilman että tissi sanoo poks. Ja pumppua mä en ala ulkonaliikkumiseen liittämään.

Oikeasti nyt ei vaan veny näin vaikeisiin asioihin. Jokohan sitä joskus jaksaisi kirjottaa jostain muustakin kuin tästä samasta jo monesti pureksitusta aiheesta (ruokaviittaus, ehe ehe).
Aaeerrrgghhh!!!


Mutta se resepti...

Tämä on itseasiassa sellainen missä on kaksi reseptiä liitetty yhteen ja bongattu jostain ruokaketjusta joskus. Oikein on hyvä. Ja saa tehtyä kasvis- tai lihaversion, toimii niin soijarouheella, pekonilla kuin kinkullakin. Ei ihan pikaruoka mutta ei tässä nyt nokka kauaa tuhise. Paistoaika on se pisin

tarvitset

juureksia (kuka tykkää mistäkin, meillä menee bataatti porkkana peruna)
valitsemasi sisältö eli soijarouhe, pekoni, kinkku, jauheliha, mitä nyt keksit kokeilla
sipuli ja pari valkosipulia
ruokakerma
sellainen kolmen juuston kerma (voisi varmaan toimia sillä kolmen sipulin kermallakin tai mitä kaikkia niitä nyt onkaan. Aurajuusto- tai mustapekkakermalla jos niistä tykkää. Ei shole niin justiinsa)
juustoraastetta
mausteita (riippuen nyt siitä mitä sinne laitat lihaksi vai laitatko lihaa laisinkaan mutta esim. pippuri, paprika, chili, oregano, basilika, juustokumina)

Kuori ja kuutioi juurekset. Laita kiehuvaan veteen muutamaksi minuutiksi, ei tarvitse kypsäksi kypsentää mutta sellainen pieni hetken esikypsennys. Pilko sillä aikaa sipulit ja kuullota ne. Heitä perään se sisältö"liha". Mausta (mä en oikeasti osaa sanoa mitä minkäkin verran koska heittelen itsekin aina ihan miten sattuu ja jokatoisen purkin kohdalla vähintäänkin kuuluu "oho" kun vähän rupsahti). Kaada juureksista vesi pois ja yhdistä sen sipulisörsselin kanssa. Kaada koko höskä uunivuokaan ja heitä perään kumpainenkin kerma, sekoittele vähän. Kuorruta juustoraasteella. Uunissa 200 astetta ja sellainen n. 45 minuuttia. Niin että ne juurekset on kypsiä.


Ps. Siippa heitti suoraan Kolmosen naamalle käytetyn ja ihan märän kestovaipan. Mahtavaa huomata että en oo tän perheen ainoa supervanhempi.