maanantai 8. huhtikuuta 2013

Elämän mittainen on äidin huoli

Satuimpas tuossa facebookin puolella keskelle hyvää keskustelua.

Kaveri postasi siitä kuinka ihmiset nykyään kovinkin helposti jakavat siellä näitä nuorten katoamisilmoituksia. Että onko se ihan aiheellista...

Mua vaan hieman... no siis mäkään en halua sortua mihinkään "kyllä sitten tiedätte kun teillä on lapsia"-ylenkatsomiseen. Mutta kun oikeasti sitä huolta, mikä vanhemmuuden mukana tulee, ei voi tietää kuin toinen vanhempi. Ja sitä millaisia mörköjä sitä mieleen helposti mönkii kun on kyse omasta lapsesta.

Keskustelussa kritisoitiin ehkä lähinnä eniten sitä että näitä katoamisilmoituksia levitetään eteenpäin ilman että otetaan selvää onko ko. henkilö jo löytynyt. Ja sitä kautta sitten sitä että jos lapsi/nuori on ollut pari tuntia kadoksissa niin onko se ylireagointia ja ehkä jopa hysteeristä reagoida asiaan huutelemalla esimerkiksi facebookissa.

Mä nyt jälleen peilasin aika subjektiivisesti mutta minkäs teet. Mulla kun on kokemus siitä että lapsi on pari tuntia hukassa ja et tiedä missä se on. Iltamyöhällä. Loppu hyvin, poju lähti väärään suuntaan menemään bussilla ja kännykästä oli akku lopussa.
Mutta se huoli... mä muistan miten ihan kamalaa se huoli oli. Vaikka kyseessä oli vain kahdesta tunnista. Kyllä me jo Siipan kanssa tehtiin sotasuunnitelmaa että kumpi lähtee mistä etsimään, ketä kavereita valjastetaan apuun, kuka päivystää kotona ja missä vaiheessa ollaan siinä pisteessä että soitetaan poliisille. Poika kotiutui sillä bussilla, joka oli se meidän takaraja että odotetaan kotona ja jos ei sillä tule niin sitten lähdetään. Kyseessä oli ihan puhdas vahinko lapselta. Ja luulen että kukaan ei tuossa säikähtänyt enemmän kuin lapsi itse.

Mutta voin kertoa että jos kukaan olisi tullut sanomaan mua hysteeriseksi niin voi olla että olisin lyönyt. Vaikka ei vielä mitään ehditty tekemään tai mihinkään soittelemaan (ounasteltiin että joku bussijuttu tuossa takana ehkä on ja siksi otettiin sellainen ajallinen takaraja). Se ei lohduta pätkän vertaa että aikaa on kulunut vain sen ja sen aikaa. Se on aivan sama onko siinä takana tunti, kaksi vai kaksitoista, se huoli ja hätä on ihan yhtä todellista. Viranomaisilla on varmasti hyvät perusteet siihen miksi heillä on niitä aikarajoja katoamisten suhteen mutta se on ihan eri asia! Huoli on vanhemmalla nimenomaan suurin silloin kun ei tiedä _missä_ toinen on. Ei niinkään aina se että ei tiedä mitä se tekee.

Ei mulle tullut mieleenkään että laittaisin sosiaaliseen mediaan huhuilua vaan enempi oli olo että mihin itse fyysisesti jalkaudun. Mutta pystyn kyllä tosi hyvin taipumaan ymmärtämään sen että hyväksikäyttäisi sosiaalista mediaa tuossa. Siinä on oikeasti ihan perkeleen avuton olo ja ehkä siinä tulisi itselle se fiilis että teen edes jotain sen eteen että löytyisi. Sosiaalisen median kautta kun tavoittaa aika äkkiä laajastikin ihmisiä. Toki siinä on se kääntöpuoli että ne viestit saattaa jäädä sinne leviämään pitkäksikin aikaa, kun tilanne on jo ohi. Mutta hei ihan oikeesti, melkolailla turhempaakin siellä kiertää.

Mä en itse usko ettäkö ns. sekopäiden määrä olisi välttämättä radikaalisti kasvanut. Siis tarkoitan nyt pedofiileja ym. jotka tekee pahaa lapsille. Nykyään vaan he tulevat median mukana sinne kotisohvalle asti ja tietoisuus eri jutuista on ihan eri tasolla kuin aiemmin. Ja koska tieto lisää tuskaa niin pelot vanhemmillakin on ihan eri tasolla kuin ennen. Ja koska uutisten myötä niitä asioita joutuu tiedostamaan enemmän niin toki siinä on melkoinen riski taipua hysterian puolelle. Mutta kuka sen oikeasti määrittää missä vaiheessa ollaan hysteerisiä? Kuka sen voi määritellä että mikä on aiheellista huolta? Kun se hätä ja pelko on siinä iholla niin se on aika paha tulla ulkopuolelta sanomaan yhtään mitään.
Toisaalta on hyvä että uutisia on mutta onko ihan aiheellista uutisoida kaikki yksityiskohdatkin? Mitä se hyödyttää?
Keskustelussa myös mietittiin sitä että miksi siitä nuoresta ei olla oltu huolissaan aiemmin vaan vasta sitten kun kadotaan. No ensinnäkin mun mielestä tuollaisia johtopäätöksiä on aika hankala tehdä pelkän facebook-katoamisilmoituksen perusteella. Ja toisekseen jos ei nyt ihan räikeimpiin tapauksiin mennä niin en ymmärrä noin syyllistävää lähtökohtaa. Lisäksi yksinkertaisesti aina ei yksinkertaisesti tiedä tarkkaan. Pitäisi mutta ei tiedä. Vanhemmuus on vaikeaa. Ja se on tosi hankala vetää niitä linjoja että missä luotan, missä en. Vaatii vanhemmalta paljon nähdä ja myöntää ja joskus se on vanhemmalta itsesuojelua tehdä se valinta että kaikkea ei näe. Ei niin pitäisi tehdä mutta joskus niin käy. En puolustele heitä jotka sysää kaiken vastuun vaikkapa yhteiskunnalle mutta jollain tasolla ymmärrän.
Mä uskon myös siihen että aina on ollut vanhempia jotka ei siihen hommaan sovi. Joiden ei pitäisi ikinä edes lisääntyä. Mutta ne on justiinsa niitä räikeimpiä tapauksia.

Keskustelussa vertailtiin myös jonkun verran nykyaikaa ja sitten sitä aikaa kun itse oli nuori. Mun mielestä nämä pohjat ei keskenään ole ihan vertailukelpoisia. Maailma on muuttunut paljonkin tässä välissä.
Se ei varmasti ole muuttunut mihinkään että karkailulla nuori saattaa purkaa sitä omaa pahaa oloa ja ahdistusta. Mutta mä olen aika rankasti sitä mieltä että lapsella/nuorella ei ole vielä sitä mahdollisuutta että voi olla ns. "tavoittamattomissa". Varmasti voi olla tilanteita että haluaa olla rauhassa mutta siitä huolimatta PITÄÄ olla se tieto missä on. Teini-ikään kuuluu se että se pää ei taivu ymmärtämään sitä vanhemman huolta mutta jos nuori tekee sen valinnan että häviää ja sulkee kännykän niin kyllä se vanhemman huolikin on ihan aiheellista silloin. Jos haluaa olla hetken itsekseen niin se pitää sanoa!
Meillä jos pojat lähtee vaikka yökylään niin hommaan kuuluu se että ilmoitetaan koska on perillä. Ne tietää että pääsevät aika paljon helpommalla yhdellä tekstarilla koska mä ilmestyn tarvittaessa vaikka oven taakse rimputtelemaan ja se on aivan sama miten noloa se nuoren silmissä on.

Mä provosoidun aika isosti lauseesta "miten me on koskaan selvitty hengissä". Ja siitä kun hämmästellään että ei ne meidän vanhemmat nyt sillä lailla pikkujutuista olleet huolissaan. Ja tasan aivan varmasti olivat ihan jokaisesta kerrasta kun oli aihetta olla huolissaan. Aivan yhtälailla sitä silloin on rauhoituttu kun tietää missä se oma vesa viheltelee. Mun mielestä kännykät ja muut ei liity tähän yhtään millään lailla. Vaikka toki ne on helpoittaneet tavoittamista. Kyllä ne kotiintuloajat paukkui ja joskus kyseessä oli ihan puhtaasta unohtamisesta mutta varmasti huoli oli silloinkin. Miksi nykyaikana käytetään sitten niin herkästi sanaa hysteria?
Ja vaikka se pahantekijöiden määrä ei mun mielestä ole kasvanut niin siihen rinnalle on tullut melkolailla muita pelonaiheita. Ehtaa väkivaltaa. Maailma ei ole sama kuin silloin kun me oltiin nuoria. Yhteiskunta ei ole sama kuin silloin kun me oltiin nuoria. Vertailupohjat ei ole samanlaisia.

Kun Kaksikko aloitti koulun niiin mä sekä lietsoin pelkoja että rauhoittelin omaa mieltä tällä. En tiedä miksi. Lapsen kasvaminen on vanhemmalle ennenkaikkea sitä että oppii elämään niiden omien pelkojen kanssa.

Ps. Melkoinen henkinen märkä tiskirätti naamaan-olo tuli koettua kun vilkaisi ikkunasta aamulla ulos. Ihan oikeesti hei?!?! Helan gårin tilalle sitten vaan I'm dreaming of a white christmas!

10 kommenttia:

  1. Itse asiassa tilastollisesti katsottuna yhteiskunta on kai nykyään turvallisempi kuin ennen. Myös väkivallan ja puskapedofiilien suhteen. Ts. kaikkea sattuu vähemmän. Mutta ei se tietenkään tarkoita, etteikö joskus voisi sattua, ja jos sattuu, sehän on ihan kauheaa.

    Hesarin kk-liitteessä oli hyvä artikkeli, jossa vertailtiin vuosia 2013 ja 1983 - ennen ei todellakaan ole kaikki ollut paremmin, ja vaikka moni nyt aikuiseksi kasvanut muistelee, että lapsena sai mennä miten halusi, käytännössä vanhempien lisääntynyt huolehtiminen on vaikuttanut myönteisesti onnettomuuksien ja muun suhteen. Pitäisi vaan osata vetää raja johonkin, ettei kääri muksua pumpuliin ja tunge kaappiin - se kai tässä vaikeinta onkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en osaa tilastollisesti ottaa kantaa, kunhan ärsytti se että huudellaan asioista mistä ei ole mitään kokemuspohjaa :D ei toki aina tarvitsekaan olla (ja tässä asiassa sitä toivoo että olisikaan sitä kokemuspohjaa) mutta yhtälailla ei pidä sortua vähättelemään jos ei tiedä mistä puhuu.

      Poista
  2. Hyvin kirjoitit vanhemman huolesta! Minustakin kännyt on tosi hyvä juttu mutta tuo oli hyvä pointti, että lapsi (ja nuori!) tarvitsee myös sitä omaa aikaa ja rauhaa.
    Liina kommentoikin tuota vaara-asiaa, se on jännä miten aika kultaa muistot vanhemmiltakin, toki lapset ovat aina leikkineet vaarojen keskellä, ajettu ilman kypäriä yms.
    Itse huomaam joskun jääväni huolehtimaan jossitellen pitemmänkin aikaa ihan turhaan tilanteista jotka kuitenkin ovat menneet ok. Se on kyllä itselleni kuluttavaa ja haluaisin ottaa vähän rennommin tätä elämätä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka mä ihan tosissani en halua kääriä omia kantojani siihen "tiedätte sittenkun teilläkin on lapsia"-verhoon niin ehkä nää on justiinsa niitä seikkoja mitä hoksaa omien vanhempiensa silmin sitten kun on itsekin vanhempi. Tämä keskustelunaloitus oli siis lapsettomalta henkilöltä alunperin. Ja mä olisin lähinnä kaivannut siltä keskustenlunaloittajalta ehkä sitten kantaa siihen että mikä nyt sitten olisi lapsettoman silmin sillälailla "suotavaa" huolta. Että mitä se hysteria on sitten? Kun mä en vaan jotenkin suostu uskomaan että nykypäivänä oltaisiin ihan överiksi vedetty se huolehtiminen.

      Mä taas en välttämättä niinkään jää jossittelemaan menneitä mutta maalailen vaikka mitä pelkoja tulevaa varten. Luulen muka olevani paremmin valmistautunut kun asennoituu kaikkeen pahimman varalta mutta AINA tulee takavasemmalta jotain mihin ei ole osannut varautua ja mikä on tilanteena ihan uusi ja missä ei yhtään tiedä että mitenkäs tässä nyt pitäisi toimia.

      Poista
  3. Kyllä sitä monia omia lapsuuden ja teiniajan tempauksia oon ajatellut nyt äitinä ihan "uusilla aivoilla". Ja toisaalta arvostan omia vanhempiani todella paljon enemmän, on ollut juuri sopivassa suhteessa rajoja&rakkautta. Voi kunpa osaisin olla yhtä hyvin äiti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on paljon juttuja mitä en tee ainakaan niinkuin oma äiti teki mutta nyt kun on itse mutsina niin ymmärtää niitä mutsin ratkasuja paremmin.

      Poista
  4. mut en halua vielä edes ajatella tällaisia huolia, kun saan pääni solmuun jo jollain tyhmällä ihottumalla. en tajua miten koskaan ikinä selviän hengissä tästä vanhemmuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä kysyn ton saman kysymyksen itseltäni ihan joka päivä...

      Poista
  5. Mahtava oli löytää blogisi! Olen käsitellyt itsekin tätä aihetta ja huomasin etta oltiin kirjoitettu samastä myös muita aiheita. Minusta on ihana lukea miten erilailla ja saman lailla ihmiset näkee asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hei kiva kun löysit :) tulen vastavierailulle hetimiten!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?