keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Kolmen äiti

Vaikka mulla on kolme lasta niin en todellakaan koe olevani mikään Äitiyden ilmiintymä ja besserwisser liittyen lapsiin. Mä olen sormi suussa jonkun asian suhteen harva se päivä. Useimmiten ne nyt liittyy isoihin mut silti, lapsia ne on nekin. Näkeehän sen näistä mun teksteistäkin!
Päinvastoin. Mä olen paikoin ihan yhtä hukassa kuin aikanaan yhden lapsen kanssa. Käytännön jutut on mulla aivan hakusessa välillä. Ton vauvankin kanssa. Me ei koskaan päästä nopeasti liikkeelle mihinkään vaikka voisi kuvitella että kolmannen kohdalla olisi jotain rutiinia johonkin muodostunut. Aina ollaan myöhässä ja parhaita on päivät kun ei tarvitse suoriutua mihinkään. Tosin ehkä tämä on sidonnainen enempi luonteenpiirteisiin kuin lapsimäärään.
Mä en todellakaan osaa bongata vauvan itkuista että mjaha, nyt sillä kutiaa vasen polvitaive vaan kello on se mikä mulle kertoo yleensä suuntaa antavasti että missä vika. Jaa, se on ollut kaksi tuntia hereillä, sitä varmaan väsyttää. Mä tiedän kyllä että saadaan se hengissä pidettyä ja en sillälailla sitä sen hoitamista panikoi niinkuin ehkä ekan kanssa. Mutta en todellakaan koe että tää homma nyt jotenkin varmassa hanskassa olisi. Toki luotto on siihen että kyllä tässä selvitään. Ja opitaan.

Eniten tämä useampi lapsinen elämä ja moniäitisyys on vaikuttanut omiin asenteisiin. Voisin tatuoida otsaan lauseen "lapset kasvattaa sua enemmän kuin sä lapsia". Mä olen myös äitinä aika laiskanpulskea.
Meidän vauva on muuten varmaan ainoa joka ressukka on ilman omaa sänkyä sentakia että sen vanhemmat on niin saamattomia että ne ei saa sitä koottua. Tai itseasiassa melkein jo alettiin ja huomattiin sitten että täähän on ihan paska sänky, ei me tätä haluta. Eli lapsi on tällä hetkellä kokonaan vailla sänkyä.

Vaikka mä tänne naputtelen paljonkin lapsista niin mä en koe edelleenkään, nyt kolmannenkaan kohdalla, luontevaksi jutella lapsistani vieraille. Mä en puhu luontevasti vauvan vaipan sisällöistä tai imetyksestä. Pelkästään neuvolan terkkarille puhuminen on tietynlainen kynnys. Tuttujen kanssa voin mölistä mutta mölisen mieluusti kaikesta muustakin.
Tänne on eriasia naputella, tämä on julkista mutta kuitenkin lähinnä dokumentointia mulle itselleni.
Mä välttelen perhekahviloita, leikkipuistoja ym. koska en osaa tutustua ihmisiin lasten kautta.

Mä oon välillä miettinyt että pitäisikö mun nyt jotenkin osata paremmin? Kun niitä on kolme. Ja jos pitäisi niin mitä? Ja miten? Ja pitäisikö mun asenteet ja muut olla enemmän äitimäisiä. Heitän mäkin jatkuvasti sitä kolmen äiti tietää kaiken-shaibaa mutta oletan että kaikki tajuaa että se on vain heitto ja nimenomaan käännettävissä ymmärrettäväksi ihan toisinpäin. En todellakaan osaa.

Siippa on jotenkin muljahtanut tuohon vanhemman rooliin ihan kadehdittavalla tavalla. Se ottaa hommat jotenkin ihan törkeän lungisti eikä paljon haikaile asioiden perään. Mä taas kipuilen jatkuvasti sitä kuinka nyt pitäisi keretä urheilemaan ja saada oma kroppa takaisin ja kuinka nyt vauva ei saa mua sitoa kotiin vaikka kuinka täysimetän ja ompa ikävä töihin ja ompa kuitenkin ihanaa olla kotona ja apua kun se vauva kasvaa ja se ei oo kohta enää vauva ja olenko mä nyt taas muistanut vähän nuuhkia sitä ihanaa vauvantuoksua ja ylipäätään vaan tuijotella sitä ja lista on loputon.
Meillä oli pääsiäisenä kavereita käymässä ketkä mietti ties mitä Nummirockia kesäksi. Mä nieleskelin kurkusta palaa kun mietin että tuskimpa pääsen yksillekään festareille tänä kesänä. Vaikka mua ei edes kiinnosta mikään hitin Nummirock.
Samalla kun kuunneltiin noita kavereiden suunnitelmia ja mä kipuilin niin Siippa pelleili Kolmoselle ja ne vaan kikatteli keskenään. Miksei sillä tunnu missään se että me ei voida suunnitella mitään?
Mä en kaipaa tiettyjä ajanjaksoja omasta historiasta enkä kadehdi kavereita ketkä elää aivan toisenlaisessa elämäntilanteessa kuin mä mutta jotain kasvukipua mä nyt käyn. Mikä on musta toisaalta hassua. Voisi ehkä luulla että ne kasvukivut olisi käyty jo mutta ei näköjään. Ja mä sitäpaitsi tiedän että jos mulle tulisi tilaisuus mennä niin en varmaan pystyisi olemaan edes päivää poissa. Parin tunnin jälkeen alkaisi se liplatus siitä että alkais olemaan ikävä ja tihrustaisin varmaan siihen asti että joku sanoisi että no pitäisköhän sun sitten mennä sinne kotiin. Ja vaikka mä tiedän senkin että eihän tämä meidän elo ja arki tämmöisenä pysy vaikka se pääpaino aina lapsissa onkin niin siitä huolimatta jostain syystä mulla on nyt jotenkin tosi hakusessa se mun paikka. Ja olo ja oleminen.

Se mikä tässä kolmannella kierroksella on jäänyt käteen noista aikaisemmista jälkeläisistä on se että sitä on jotenkin tosi paljon tietoisempi siitä miten lyhyt se vauvavuosi on. Aiemmin sitä enemmin jotenkin odotti että lapsi kasvaa ja sen kanssa voi touhuta ja tehdä. Nyt vaan toivoo että voikun se ei kasvaisi.
Yleensä vanhemmat on yleisesti iloisia vauvojen uusista kehitysaskelista. Mua vaan ahdisti kun Kolmonen kääntyi ekan kerran. Voi paska toi ei oo enää kohta vauva, älä kasva.
Jotenkin tietää että vaikka on välillä ihan helvetin raskasta niin jossain vaiheessa se päättyy. Ja jollain kierolla tavalla ei haluaisi että se päättyy, vaikka haluaisi nukkuakin joskus.
Mulla on aivan selvästi sellainen klassinen kaikkitännehetinyt-dilemma. Vauvan pitäisi olla vauvana aina vaan mutta vastavuoroisesti mun elämän pitäisi olla sitten jo sitä sellaista missä joku ei ole musta sillälailla riippuvainen kuin vauvat on.

Mä olen saanut ihan mahdottoman paljon uutta tietoa ja uusia juttuja nimenomaan ihmisiltä jotka on tässä vuoden sisään tulleet äideiksi. Esikoisten äideiltä. Musta onkin tehnyt tosi hyvää huomata että se "osaaminen" ei todellakaan ole lapsimäärästä kiinni. Vaan aina voi saada uusia vinkkejä ja juttuja kun ei itse nosta itseään millekään kyllä minä tiedän kun olen kolmen äiti-jalustalle.
Ajat muuttuu ja tosi moni neuvolan myötäkin tuleva suositus on muuttunut sen jälkeen kun mulla viimeiksi on ollut vauva. Ja musta se tuntuu itselle tavallaan kauhean lohdulliselta.
Mä voin vinkkailla jutuista mitä on jäänyt käteen matkan varrella mutta vastavuoroisesti voin imeä juttuja toisilta. Ei ne hoitokäytännöt nyt loppupeleissä niin hirveästi lasten kohdalla vaihdu muttakun asiat voi tehdä niin älyttömän monella eri tavalla. Ja se oma tapa ei välttämättä todellakaan ole se helpoin mutta välttämättä ei ole koskaan tullut ajatelleeksi mitään muuta. Varsinkaan kun ei vaan osaa. Keskinkertaisuus on uusi musta!

Ps. Sen lisäksi että Vauva kuulostaa nauraessaan aivan Hessu Hopolta niin se näyttää ihan Addams Familyn Festeriltä

2 kommenttia:

  1. No olenpa tosi paljosta samaa mieltä. :) Just tää "Mä en todellakaan osaa bongata vauvan itkuista että mjaha, nyt sillä kutiaa vasen polvitaive", juuri äsken juteltiin esikoisensa saaneen kaverin kanssa aiheesta - se oli ihan helpottunut, kun mä olen ollut aivan kellon varassa siinä, mikä noilla lapsilla nyt voisi olla hätänä.

    Ja tuon allekirjoitan myös, että toisella kierroksella osasi siitä vauvuudesta nauttia ihan eri tavalla, kun tiesi miten nopeasti se oikeasti menee, ja että lisää ei ole tulossa. Ja nyt osaan nauttia myös tästä taaperovaiheesta, kun esikoisen kanssa odotti, että siitäkin vaan päästäisiin eteenpäin. Mutta samalla mä kyllä niin unelmoin eläkepäivistä, kun kukaan ei tarvitse multa mitään. ;)

    Ja hei, teksti on parempi näin, vähän vilisee silmissä, mutta pystyin lukemaan. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tiedän että on vanhempia ketkä bongaa niistä itkuista vaikka mitä mutta mä en ole koskaan osannut. Systemaattisesti sitä vaan kokeilee vaihtoehdot nälkä-vaippa-uni ja jos niistä ei täysosumaa tule niin sitten jotain satunnaisia (kylmä-kuuma-kipu-jokumuumikä) vaihtoehtoja. Ja jos ei niistäkään rauhoituta niin sitten huudetaan. Enää se ei tunnu niin henkilökohtaiselta kuin ehkä sen ekan kanssa mutta sen viisaammaksi ei kyllä ole muuttunut niiden itkujen syistä lapsimäärän kasvaessa.

      tämän parempaan ei pysty, valkoinen tausta kokeiltu ja se ei vaan tunnu omalta :) hyvä jos nyt luettavassa muodossa kuitenkin.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?