maanantai 29. huhtikuuta 2013

Mikä musta tulee isona?

Mä en muista että olisin lapsena haaveillut kovinkaan ihmeellisesti mitään mikä musta tulee isona-juttuja. Varmasti jotain on ollut mutta mä en vaan muista.

No, duunarien lapsesta tuli duunari. Ja näin on menty. Palkka on huono mutta toisaalta ei ole pelkoa siitä että työt loppuisi. Päinvastoin, valinnanvaraa on ja skaala tekemiselle on laaja. Ei todellakaan tarvitse jumittaa duunissa jossa ei viihdy tai josta ei tykkää koska vähän kaikkialla mun omalla alalla on kysyntää. Ja kun olet duunisi hoitanut hyvin niin ottajia on.
Valmiuksia muuhunkin kuin duunarismiin olisi ollut mutta mä valitsin haluta ensin perheen koska mun ammatillinen identiteetti oli niin hukassa. Mä en tiennyt mitä mä haluan isona. En mä tiedä vieläkään. Valitsin mielummin sen polun minkä tiesin haluavani ja ajattelin että katsellaan niitä opiskeluja sitten kun on joku suunta ja halu.
Koulukuumetta poden tasaisin väliajoin mutta perhe ajaa vieläkin edelle. Kiinnostavia juttuja löytyisi tältä nykyiseltäkin omalta alalta mutta eipä tuo alanvaihtokaan mahdottomalta tuntuisi. Opiskelut kyllä tulevat mun kohdalla vielä jatkumaan, sitten kun sen aika on. Mutta mä olen kuitenkin senverran mukavuudenhaluinen ihminen että väkisin en kouluun lähde, sen pitää tuntua just silloin just oikealta.

Yllättäen omille lapsille kuitenkin painotan opiskelun tärkeyttä. Että saa hyvän ammatin ja voisi elää tehden sitä mistä nauttii ja saa siitä tekemisestä irti jotain muutakin kuin vain palkkaa. Mun mielestä se opiskelu nyt ei välttämättä ole yhtäkuin korkeakoulu, mutta että hoitaisi ne koulut hyvin mitä valitsee käydä. Kunhan päätyisivät duuniin ja alalle mistä tykkäisivät. Sellaiseen missä on olo että hei tällä mun tekemisellä on joku merkityskin.
Toisaalta musta olisi hyvä että miettivät tarkkaan mitä tekevät. Vaikka sitten välivuoden tai muun jutun kautta. Eihän sitä tietysti kokeilematta voi varmaksi tietää että mikä on se oma juttu ja mikä ei mutta jotenkin mä koen että ehkä ei kannata heittää elämästä hukkaan vuosia. Että ensin opiskelee monta vuotta ja sitten justiinsa ennen valmistumista myöntääkin että ei tää kyllä ole yhtään mun pala kakkua.

Toistaiseksi mitään ihmeempiä haaveita ei ole Kaksikonkaan suusta ilmaantunut. Eka lähinnä mietiskelee että haluaisi lukioon ja yliopistoon mutta ala tuntuu vielä olevan vähän hakusessa. Mä olen aina painottanut että ei sitä tarvitse vielä tietää miksi haluaa isona. Kun ei moni aikuinenkaan tiedä.
Toistaiseksi koulu on Ekalle ollut aika "helppoa", ei joudu hirveästi näkemään vaivaa vaan oppii kyllä omalla tavallaan. Pojassa on se hassu piirre että täällä kotona se ei kuuntele yhtään mitään mutta koulussa on tunneilla korvat höröllään ja papattaa sitten meillekin täällä oppimiaan juttuja. Kokeisiin riittää että vähän kertailee itsekseen. Ainoa mikä ei innosta ja näkyy numeroissakin, on biologia ja maantieto.

Toka taas haaveilee palomiehen ammatista. Poika ei vaikutakkaan konttorirotalta eli en ihmettelisi vaikka päätyisikin johonkin tuon tyyppiseen. Ylipäätänsä Toka on äitinsa kaltaisesti hyvinkin rytmitön tyyppi eikä tunnu kaipaavan rutiininomaista elämää. Kello on lähinnä ärsyke. Ekahan taas vastavuoroisesti tarvitsee kellonmäärittämän rytmin ja rutiinin. Jos vähänkin poiketaan jostain kaavamaisen tutusta, on pojalla pasmat ihan sekaisin ja ensimmäinen kysymys on yleensä kauan siinä menee? Tämä on meillä puolin ja toisin provosoiva homma koska mä taas inhoan kaikkea kellon määrittelemää ja olen tosi huono laatimaan mitään erityisempiä aikatauluja arjelle. Ja inhoan sitä että pitäisi arvioida ajallisesti minkä aikaa missäkin asiassa menee.
Toki jotain rytmejä on ollut pakko lasten myötä luoda mutta jos se musta olisi kiinni niin meillä eleltäisiin melkoisen rytmittömästi.

Siipalla jatkuu koulu syksyllä. Kovinkaan pitkäkestoisestä ei ole tällä kertaa kyse mutta jotain kuitenkin. Musta ihan mahtavaa että toisella riittää kiinnostusta ja motivaatiota. Mutta samaan aikaan mua meinaa vähän ahdistaa kun en vaan itse tiedä että mitä mä haluaisin. Miten se voi olla näin vaikeaa tietää?

8 kommenttia:

  1. Mä en kyllä välttämättä suosittele välivuosia kellekään, koska ulkopuolelta on hirveän vaikea arvailla, että mikä nyt vois olla kivaa ja innostavaa.

    Parempi olisi ehkä hakeutua oppilaitokseen sisälle ja olla siellä tuntosarvet pitkällä haistelemassa myös muiden linjojen toimintaa.

    Enkä mä alanvaihtoakaan myöhemmin koe hukkaanheitettynä aikana: vasta työtä tehtyään osaa ehkä nähdä, mitä työltä haluaa.

    Paineet kasvaa kauhean suuriksi, jos kerralla pitää valita oikein :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en mäkään nyt käyttäisi muotoa _suosittelen välivuotta_ :P Mutta mun mielestä mielummin välivuosi kuin paniikkiopiskelua jossain kun ei muutakaan ole eikä tietoa mitä haluaisi. Siitä ei hyödy ketään. Mielummin sitten kokonaan irtiotto opiskeluun ja miettimistä mikä tuntuu omalta kuin pakolla opintoja täysin väärässä.

      Mä näen alanvaihdon toisaalta niinkin että jos monet erilaiset asiat kiinnostaa niin onhan se rikkaus ja rohkeuttakin jos elämänsä aikana useampaa kiinnostuksen kohdetta pääsee toteuttamaan. Eikä kerralla tarvitsekaan osata valita oikein, mutta ei ole myöskään pakko valita sitä väärää ja sitkuttaa sitten siellä :)

      Poista
    2. Mä oon pitänyt ehkä vähän turhan monta välivuotta ollakseni sen vaihtoehdon paras mainostaja, mutta kyllä mä oon välivuosina saanut sellaista kokemusta (matkat + työkeikat ulkomailla) ja työkokemusta, joka on ollut mulle aina isompi valtti cv:ssä (sekä ihan oman elämän mielekkyyden kannalta) kuin se että oisin opiskellut jotain puolivillaista ja kruisaillut yliopistolla. Tai sanon näin nyt, katotaan mielipide 10 vuoden päästä.

      Poista
    3. Mä uskoisin että sun mielipide menee aika samoissa 10 vuoden päästäkin. Isompana rikkautena mäkin noi näen kuin sen haahuilun jonku koulun kirjoilla. Kyllä mun mielestä tolla tavalla se oma mielenkiinnon kohde löytyy todennäköisimmin kuin se että olet koulussa ja siellä ollessa tutkiskelet mikä tuntuu omalta.

      Poista
  2. Mulle on alkanut tulla todella paha opiskeluangsti. Jos olisin ollut tosi fiksu olisin käynyt kouluni loppuun ennen kuin aloin lisääntyä (keskeytin kätilökoulun, ja kun taas se oma ala löytyi niin fuksipäivänä tein positiivisen raskaustestin). Mun vanhemmat on malliesimerkkejä siitä, miten sekalainen cv tulee helposti jos ei ole mitään tutkintoa, toisaalta mä en välitä työnteostakaan niin kauheesti - jos voisin vaan olla kotona lasten kanssa ja kirjoitella ja harrastaa ja tehdä jotain vapaaehtoishommaa, niin oisin supertyytyväinen. Pitäis vaan tsempata Käyttistä sen opinnoissa ja toivoa pitkää liittoa, että se elättäis mua loppuelämän. (Joo, ei kunnianhimoa :D ).

    Me mennään sun työpaikalle taas ens viikolle. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No täällä toinen ei-niin-fiksu :P

      Mä just sähköpostailin mun pomon kanssa että pitäisikin mennä siellä käymään tässä lähiaikoina, se kun on myös jäämässä äitiyslomalle. Käytiin viimeiksi vissiin joulukuussa joulupuurolla. Töihinhän ne ei mua vielä ole huolineet vaikka oon välillä huudellu että mitenkäs siellä nyt muka kaikki on terveenä pysyneet :)

      Poista
  3. Nyökkäilen täällä ahkerasti. Itse luin peruskoulun jälkeen ammatin joka kiinnosti eniten.. ja sekin siis aika vähän. Tein sitä työtä ensin muutaman vuoden, sit sain lapsen, sit tein pari vuotta ja sitten tein ihan muuta siinä välissä ennen Pienempää ja se "ihan muuta" vaikkei sekään ollut mun ihanne hommaa niin se lopullisesti sai tajuamaan sen, ettei mun ala ole Mun ala. Eli koulu kutsuu.. joskus :) Nyt kun on tää reuma pukannut vielä väliin niin pitää miettiä senkin kannalta alaa jossa nyt ei sit tarvis jatkuvasti hakea sairaslomaa kun kaikki osat mun kropassa ei pelaa ihan täysillä.. siis polvet, ei aivot ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulle sopis ihan varmasti joku sisustusduuni tai sellainen :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?