sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Minä uskon... vai uskonko?

Meillä kävi viime viikonloppuna Jehovan todistajat. Hassua koska tästä ei ole pitkä aika kun mietiskeltiin että vieläköhän heitä kiertää ja vieläköhän he tekevät niitä merkintöjä ovien päälle.

Ovelle sattui ateisti-Siippa joka totesi aika äkkiseltään että ei usko satukirjoihin. Kovin tarkkaan en kuunnellut mutta senverta kuulin että täti piti Siippaa poikkeuksellisena koska suurinosa suomalaisista kuulemma kuuluu kirkkoon. Mun teki suuresti mieli hypätä sinne ovelle kysymään että mitähän täti sillä tarkoittaa? Että onko se kirkkoon kuuluminen joku varmakin merkki siitä uskomisesta, entä tapauskovaiset? Koska jos näin on niin kovin vahvoilla ei ole kristinusko. Lisäksi voi olla että olen ymmärtänyt väärin mutta eivätkö Jehovan todistajat ole tavallaan oma juttunsa? He uskovat että vain Jehovan todistajat pääsevät taivaaseen. Ja aika murto-osaa taitavat kuitenkin edustaa uskontojen marginaalissa. Mitenkä se täti sitten veti sen kortin esiin että suurinosa suomalaisista kuuluu kirkkoon? Suurinosa suomalaisista ei kuitenkaan ole Jehovan todistajia.
Mutta väiintulo jäi koska mulla oli Kolkki tissillä ja selvästi sekä Tädin että Siipan mielestä tämä keskustelu oli heidän välillään turha koska edustivat niin ääripäitä.

Mä muistan omasta lapsuudesta että Jehovan todistajia kävi oven takana aina silloin tällöin. Ja muistan että ne kysymykset ja jutut tuntui aina aika ahdistavilta mutta kohteliaisuudesta otin sen Vartiotornin. Mikä meni suoraan lehtikoriin.
Mun kotikasvatus uskonnon suhteen oli aika tapauskovaista. Kuitenkin välillä sitä mietti itsekseen noita juttuja enempi ja vähempi. Mutta tuputtamisen koin aina jotenkin tosi ahdistavana. Sellaisen mustavalkoisen näin on oikein. Ja edelleen koen ahdistavaksi sen että tullaan ovelle kertomaan mikä on oikein ja että se heidän oikein on jotain ihan muuta kuin meidän perheen tapa.
Lisäksi mä olen monesti miettinyt että kokevatko ovelta ovelle kiertävät uskovaiset sitä toimintaa laisinkaan kiusallisena? Tiedän että se on osa esimerkiksi Jehovan todistajiin kuulumista että siellä ovilla käydään. Että onko heillä koskaan sellainen olo että onko tässä mitään järkeä? Ja tuntuuko se pimputtelu pelottavalta? Voin vaan kuvitella sitä kuran määrää mitä nykypäivänä tuosta käännyttelystä saa.

Mä kuulun kirkkoon mutta mietin tasaisin väliajoin sieltä eroamista. Miellän itseni agnostikoksi ja uskon esimerkiksi enkeleihin. Kuitenkaan oikein mikään uskonto ei sellaisenaan ole sitä mihin mä uskon. En ole kirkosta eronnut siksi että koen että meitä toisinajattelijoitakin tarvitaan siellä. Ketkä uskoo mutta omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan. Ketkä kyseenalaistaa. Kuitenkin mietin niitä eroamishommia siltä pohjalta että jos liittyisikin johonkin toiseen kirkkoon ja agnostelisi heidän kirjoissaan. Mutta jotenkin se ei ole vielä tuntunut oikealta. Tosin ihan kamalaa ajatuspainia en ole tämän asian suhteen käynytkään. Kun nämä on moneltakin kantilta aika monimutkaisia juttuja.
Viime vuosina on tullut moniakin hetkiä jolloin mietin että nyt muuten lähti se mun eroilmoitus. Mutta jokin on aina estänyt.
Lasten nappaamista pois kirkosta olen miettinyt lähinnä siltä kantilta että haluaisin että saavat uskonnoista opetusta mahdollisimman neutraalisti ja kaikkia uskontoja tasapäistäen. Että mitään ei ylistetä toisten yläpuolelle. Mun oma uskonnon opettaja yläasteella oli sellainen joka kertoi kaikista. Ilman että sieltä tuli mitään aivopesua mihinkään suuntaan. Samaa haluaisin omille lapsille mutta ilmeisesti uskonnon tunnilla se ei onnistu vaan pitäisi olla ET-tunnilla.
Lasten myötä mulle on itselle herännyt se ajatus että miksi sitä ei voisi itse päättää silloin rippikoulun kynnyksellä että kastetaanko vai ei, miksi se päätös on vanhemmilla?

Mulla on sukulaisissa muutama kenet voisi määritellä hartaiksi uskovaisiksi. Duunit on pitkälti kirkon juttuja, harrasteet on kirkon piirissä, ystävät on kirkon kautta ja jos voisivat valita sukunsa niin luulen että sekin olisi vähän hartaampi kuin mitä tuo meidän on. Kuulumisia vaihtaessa uskonto kuuluu aina jollain tasolla ja esimerkiksi joulukortit on aina hyvin uskonnon värittämiä. Vaikka mä koen jokaisen uskon yksilön henkilökohtaisena asiana niin koen mä hieman tuonkin ahdistavana. Mutta olen itseoppineesti diagnosoinut sen ehkä enempi ymmärtämättömyydestä johtuvaksi ahdistukseksi. Mun on nimittäin hyvin vaikea ymmärtää tuota. Että miten se usko voi sanella noin vahvasti ihan kaiken? Yhtälailla en kyllä myöskään ymmärrä yhtään sellaista vihamielistä suhtautumista heihin ketkä uskoo.
Ihan kamalasti ei varmaan mene huti jos väitän että valtaosa maailman isoista konflikteista on enempi vähempi olleet kautta historian uskonnon värittämiä ja uskoon vedoten on saatu aikaiseksi melkolailla pahaa. Vielä tänäkin päivänä, nyt yhtään mihinkään yksityiskohtiin menemättä. Kuitenkin moni on saanut uskosta myös lohtua.

Siipalla oli sinkkukämppänsä ovessa sellainen pieni lappu missä luki että "Ei mainoksia eikä Jeesuslehtiä". Okei tuo oli musta aina hyvin provosoiva mutta musta se oli periaatteessa hyvä viesti vaikkapa justiinsa Jehovan todistajille. Että ei kannata tuhlata turhaan kummankaan osapuolen aikaa. Vähän ennenkuin Siippa muutti tuolta pois, oli sen tekstin alle joku kirjoittanut että "Jeesus ei ole lehti". Mua jotenkin otti ihan suunnattomasti päähän tuo. Jos joku ei usko niin miten sen saa otettua noin henkilökohtaisesti? Että näkee sen vaivan että piipertää noin.

Uskonasiat on kamalan vaikeita. Ja erityisen vaikeita niistä tulee kun mukaan astuu sellainen tuputtaminen ja ahdistaminen. Ja näistä on jotenkin tosi hankala puhua lapsille. Että jokainen valitsee mihin ja miten uskoo mutta toisilla se on niin tärkeä asia että ulkopuolisesta se saattaa tuntua vähän ahdistavalta. Että jos joku tarjoaa jotain luettavaa niin saa sanoa ei kiitos. Ja että kenenkään ulkopuolisen kanssa näistä ei ole pakko puhua vaan silloinkin saa sanoa että ei kiitos, heihei. Mä haluaisin että omia lapsia ei ahdistaisi tai olisi syyllinen olo. Ja lähtökohtaisesti haluan että mun lapset ei lue mitään sellaista minkä mukaan esimerkiksi masturbaatio on synti ja siitä joutuu helvettiin. Hankala kuitenkin ohjastaa ne lapset toimimaan, kun näköjään niitä ovella kiertelijöitä vielä käy kiertämässä.

Nykyään meillä on ovessa lappu ei mainoksia, kiitos. Mietin ihan tosissani että lisään siihen myös tekstin ei uskontoja. Josko mun lapsien ei tarvitsisi kiltisti ottaa vastaan sitä Vartiotornia.

Ps. Tein eilen Whoopieseja ja kerroin Kaksikolle siinä Kolmosta imettäessä että se nimi tulee siitä että noita syödessä tekisi mieli huutaa Whoopieee kun ovat niin hyviä. Siippa siihen sitten murjasemaan että Kolkki voisi huutaa Boobieeee. On se. Melkein huumorimiehiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?