perjantai 31. toukokuuta 2013

Unista hömppää

Mä olen kaikkien vuosien saatossa koittanut aina vähän haistella Kaksikosta että koska aika olisi kypsä millekin keskustelulle. Kaikkea ei tietenkään pysty ennakoimaan mutta nyrkkisääntönä olen halunnut että tyypit kuulee himasta ne tärkeimmät ja oleellisimmat jutut. On siis käyty läpi päihteet, seksi, ehkäisy, seksuaaliset suuntautumiset jne jne. Aina vähän senmukaan että missä ikäluokassa Kaksikko nyt on sattunut painimaan.

Olen joskus koittanut vähän kysellä että onko olemassa ketään henkilöä josta tykkäisi vähän muita enemmän. Vähän on virnuiltu ja punasteltu mutta mitään ei ole myönnetty. Sen isompaa tenttausta en ole pitänyt, mutta kysellyt jo ihan senkin takia että mua kiinnostaa minkälaisten tyyppien kanssa mun lapset viettää aikaansa. Toisten nimiä kun vilahtelee Kaksikon jutuissa useammin kuin toisten.

Nytkun tässä rumbattiin flunssa koko pesueen voimin läpi niin Netflix oli taas aika kovassa käytössä. Ja olin ihan yllättynyt että niiden ainaisten Myytinmurtajien ja Chuckien lisäksi katsottiin myös chick flickejä. Siis Kaksikon valitsemana. Omatoimisesti. Ja niistä vielä tykättiin!
Eli ilmeisesti(kö?) nyt mennään vaihetta jossa näitä tykkäämis/pussaamis/seukkaamisjuttuja käydään läpi myös tolta kantilta. Elokuvien kautta. Pitääkin kaivaa omat kasarihömpät kehiin ja koittaa ujutella niitä vaihtoehdoiksi, niissä se tarttumapinta on vähän erilainen kuin näissä nykypäivän. Toki voi olla että Kaksikko nykypäivän nuoria edustettuna ei pääse sisälle niihin vanhoihin mutta jos ei muuten niin kauhistellaan sitten senajan hiusmalleja ja farkkuja.

En nyt heille tietenkään ääneen ihmetellyt tätä mutta siis ihan mahtavaa että pojatkin katsoo hömppää. Tämä tuli mulle oikeasti ihan yllätyksenä. Toki mä tiedän että katsoo miehetkin, mutta tämä teinipoikien kiinnostus hömppään oli ihan vierasta. Ja ei sillä, eihän ne nyt ole vain tyttöjen leffoja. Mutta ajankin takaa nyt enempi sitä että mitä nuori valitsee. Että sieltä nyt jostain löytyy jotain kiinnostusta muuhunkin ja ihan toiseen genreen kuin mitä yleensä on katsottu.
Meillä teinit selaa itse mitä haluaisi katsoa ja sitten hyväksyttää meillä aikuisilla että käykö. Ikärajat kun meillä on vain suuntaa antavia, ei meillä tietenkään ole sen isompaa tarvetta kapinoida niitä vastaan mutta joskus on leffoja mitkä ei mun mielestä sovi vielä meidän nuorille, vaikka ikä jo riittäisikin ja sitten taas on leffoja minkä kanssa ikäraja on muutamasta kuukaudesta kiinni ja aikuisten mielestä se on jo sopiva. Joskus aikuinen esikatsoo leffan ilman nuoria ja toteaa että tää ei ole vielä teille ja joskus taas riittää se että siinä on aikuinen mukana kaverina katsomassa. Huolimatta siitä mikä se numero siinä K:n perässä on.
Ollaan ihasteltu porukalla Piin elämää, jännitelty Dark Shadows ja seikkailtu Tylypahka. Musta on niin kivaa kun isojen kanssa pystyy katsomaan muutakin kuin animaatioita tai ehdasti lasten leffoja. Ja ei enää montaa vuotta kun voidaan maratoonata True Bloodit (Kaksikko on yhtä pahasti friikahtanut vampyihin kuin mäkin), Tappajahait ja Psykot. Siellä Kolmosen Puuha-Peten välissä.

Voi olla että tulee nyt hieman toisintoa mutta menköön. En muista marisinko tästä jo vai näinkö unta niin menköön. Nimittäin en tajua mikä tämän viimeisen kouluviikon funktio on. Okei joo tunnit pitää saada täyteen mutta eihän tässä ole mitään järkeä. Tokan luokka on pääsääntöisesti katsellut leffoja tai ollut ulkona koko viikon. Vähän ollut matikkaa ja ylliä mutta vain sentakia kun olivat jäljessä. Ekan luokka harjoittelee vain kevätjuhlia. Joku siivouspäiväkin näkyi olevan ja pulpetteja on tyhjennetty. Jätkät repii suurinpiirtein hiuksia päästään aamuisin kun on pakko vielä herätä ja raahautua koululle tekemään ei mitään.

Hauska ollut muuten huomata että en ole turhaan natsistellut nukkumaanmenoajan kanssa. Nimittäin nyt kahtena iltana Kaksikko on saanut valvoa vajaa pari tuntia normaalia myöhempään ja kumpikin on ollut aamulla aivan haudasta noussut. Oon välillä aina miettinyt että oonko ollut turhan tiukka siinä että meillä mennään ajoissa nukkumaan, että riittäisikö vähempikin. Kaverit kun kuulemma kukkuvat myöhempään (tähän toki uskon pienellä varauksella mutta Ekan Kik vilkuttelee kännykässä yhdentoistakin pintaan niin kyllä siellä joku hereillä on kun viestiä pukkaa). Ei meillä pojat oikeastaan isosti ole asiasta edes kapinoineet, mä kun olen aina ollut vähän sellainen että jos valvoo vaikka salaa niin sitten on turha valittaa väsymystä. Siihen kun ei auta kuin nukkuminen ja jos ei älyä nukkua niin voivoi. Jokatapauksessa, turhaan en ole tiukkaillut homman suhteen. Unta ne tarvii! Hah, siitäs saitte uhittelevat teinit :P

okei EHKÄ ne olisi tässä vaiheessa kouluvuotta väsyneitä muutenkin vaikka miten nukkuisivat.

torstai 30. toukokuuta 2013

Pikaset

Vika arkiviikko menossa ja huh hulinaa! Hyvä jos kerkiää happea välillä vetämään, saatika koneella olemaan. Vauva luonnollisesti vielä viimeistelee tämän vierastamalla, tekemällä hampaita ja eroahdistelemalla.

Nyt kuitenkin kaikki pesua harjoittavat koneet on jylläämässä, vauva nukkumassa, tupa tyhjänä ja jalat nostettu sohvalle siksi aikaa kunnes kutsu käy.

Mun äiti teloi jalastaan nivelsiteet viikonloppuna. Meillähän on mun äidin auto ikuisuuslainassa, ei me sitä tarvita kuin kauppareissuille mutta se nyt tuntuu äidin mieltä helpottavan että se auto seisoo täällä meidän päässä että on sitten kaikenvaralta JOS nyt sattuu jotakin tai JOS tarvitaan tai JOS halutaan liikkua tai JOS jokumuumikä. Toki ollaan oikeasti kovasti kiitollisia tästä mutta ei siis elellä suinkaan sen auton olemisen varassa. Kaikilla on bussikortit ja pojilla fillarit ja jalatkin meillä toimii!
Jokatapauksessa, on oltu siis passissa että tarvitseeko äiti apua niin suihkastaan sitten sinne. Eilen aamuna mamma sitten oli kovasti aikaisin laittanut tekstiviestiä että josko pystyisin kyysäämään tänään passia noutamaan. Tokihan tämä päivä oli juurikin koko viikolla se ainoa kun ei käy. Ampaistiin sitten Kolmosen kanssa eilen mun lapsuudenkodille jotta äiti saa kokeilla kestäisikö jalka ajamista. Lapsuuden koti ei ihan tässä lähimaastossa ole vaan pelkkiin ajoihin saa jo varata vähän aikaa. Ja aikansa vie toki myös se kun äiti syöttää mut, kaivaa pakastimesta meidän pakastimelle ruokaa, höpöttää ja saa itsensä kinkuteltua lähtöasemiin.

Jätin mummin ja vauvan hetkeksi nauttimaan laatuajasta keskenään ja suuntasin vanhojen kotikontujen ostoskeskukseen hakemaan hammashirmulle kipulääkettä. Musta on jotenkin aina yhtä hassua suunnata sinne kauppakeskittymään, sielläkun törmää aina vanhoihin lapsuuden kavereihin tai muihin tuttuihin keitä ei vuosiin ole nähnyt. Ihan aina ihan yhtä hassua huomata jonkun ahavoituneen tai vanhentuneen tai muuten vaan muuttuneen ihan kamalasti. Itsehän ihmettelen edelleen että miten näin nuorella ihmisellä voi olla noin vanhoja lapsia :P
Senverran saatuun tupeksittua että reissulla Äitilään tuhraantui pelkoisesti enemmän aikaa kuin piti. Mutta eipä se jalkarikkoinen paljon ripeämpi olisi pystynyt olemaankaan.

Poikkesin eilen kotimatkalla myös Ruohonjuuressa hakemassa ne hiien opelahjat. Ekan ope saa nyt siis sitä kerkkäiskuohuvaa ja muut opet saunapussit, mitkä upotetaan löylyveteen. Jotain tuoksua pitäisi sitten tulla. Tai jotain ihmeitä syntyä. Arvoin pitkään inkkarilakun ja tämän välillä.
Äitin jalka tuntui kestävän sitä autoilua mutta enempi vähempi sai kyllä passissa olla että koska se hätyyttää jeesaamaan jostain puolivälistä kehää. Jalka nimittäin oli aika hurjan näköinen, mustelmaa ja turvotusta riitti kantapäästä polveen asti.
Eiliselle saatiin mahdutettua vielä mummin kyläily, leffa, normi arkijutut (ruoat, harrasteet, kauppa ja muu perussälä) ja vauvauinnin lopetus. Eka oli mun ja Kolmosen kanssa altaassa ja muu laumasta altaan reunalla. Eiliselle sattui senverran kuuma päivä että se vesi tuntui tosi hyvältä, näkyi altaan reunankin väki vähän altaaseen hinkuavan.
Illaksi odoteltiin Kolmosen kummitätiä meille yökylään. Mullahan oli suuret suunnitelmat siivota ja sukia lapset mutta kun tuli sitten vähän sitä muuta siinä niin tyydyin paistamaan (tai Siippa ne paistoi..) lettuja ja tarjoamaan skumppaa! Kaaos alkoi jo eteisestä. Ihanaa kuitenkin kun kävi ja vielä parempaa kun ei tarviikkaan sukia kotia tai siivota lapsia. Toiset ymmärtää meidän arkea. Ja ennenkaikkea mua!
Kaksikkohan vetelee viimeisiään kaiken suhteen, ennenkaikkea jaksamisen. Viimeisen päivät ennen lomaa on piiiitkiiiäää ja sen kyllä huomaa kaikesta suunsoitosta. Mun hermoja koetellaan aivan ja kaikessa. Kunniamaininta kuitenkin eilen potkulaudalla kaatuneelle Tokalle ja Tokaa ikenestä raapaisseelle Kolmoselle. Patterissa on kuivunutta hernesosetta ja roskakaapin ovi ei mene kiinni.

Luonnollisestihan kaikessa kiireessä ja muutenkin helvetin tiukassa rahatilanteessa Siippa hajotti kännykkänsä. Toki sen piti sitten justiinsa eilen saada se uusi ja toki sen piti valita juurikin se jonka kanssa hermoja kiristellään kun ei osata käyttää. Onneksi on mikrotuki-lapset!

Tälle päivällekin tätä husaamista riittää. Lapset kantaa selät väärinä kotiin erinäisiä kokeita, vihkoja, tarinoita ja ties mitä prosyyreitä mitkä vaativat allekirjoitusta. Ties mihin vekseleihin olen nimeni jo rustannut. Meillä olisi pari ilmaista leffanvuokrausta jotka menee huomenna vanhaksi ja ilmeisesti Kaksikon uusi sänky tulee tänään. Tai ainakin Matkahuollolta tuli joku hyvinkin kryptinen viesti ja koska en tietääkseni ole mitään muuta isoa kuljetettavaa tilannut (jätetään pieni vara aina ehkälle, imetysdementia jne) niin oletamme että se on sänky. Tää on ihanku jouluna! Vauvaparkakin saa pinnasänkyynsä viimeinkin patjan.

Tässä siis vuorokauden pikaisia meiltä. Se kutsu kuuluu käyvän juurikin nyt.

tiistai 28. toukokuuta 2013

Pizzaperjantai

Mä rakastan itsetehtyä pizzaa. Yksinkertaista, tirisevää ja venyvällä juustolla. Toki meilläkin joskus sorrutaan pizzerioiden valmistamiin mutta eihän ne nyt kilpaile edes samassa lauseessa itsetehdyn kanssa. Kaupan pakastealtaastakin löytyy vain tasan yksi mitä voi harkita jos on pakko.

Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä että pizzaan tungetaan sitäsuntätä täytteeksi. Yksinkertaiset maut on parhaita ja se että pizza on helppo syödä. Jos täytteitä on liikaa niin syöminen menee liian taiteiluksi. Tässä tapauksessa vähempi on ehdottomasti parempi!

Suurin problematiikka on musta liittynyt aina pizzapohjaan. Pakasteversiot on ihan kamalia, menee pakon edessä mutta vain jos todellakin on äärimmäinen pakko. Pahvisia, ohuita luiruja.
Täydellistä pohjaa on etsitty valehtelematta vuosia, useita on kokeiltu mutta sitä oikeaa ei vain ole tullut vastaan. Kunnes se erään kerran löytyi vähän vahingossa.
Me herkutellaan Siipan kanssa aina ihan surutta Kaksikon ollessa isilässä. Saatetaan viettää keittiössä tuntikausia ja tehdään vain ruokia joista me tykätään. Kokeillaan uusia ja tuunaillaan vanhoja. Eräänä tällaisena viikonloppuna teki mieli pizzaa. Mutta miten sen pohjan kanssa sitten? Päätettiin kerrankin kokeilla valmiita jauhoversioita, kaupan jauhohyllyillä bongailtiin useammankin valmistajan "lisää vain vesi ja hiiva"-pizzajauhoja. Napattiin yksi kokeiltavaksi. Ja se oli rakkautta ensihaukkaisulla.
Mä en ollut koskaan tajunnut että täydellinen pohja ei synny vain vehnäjauholla. Vaan useamman jauhon combolla. Pikaisella vilkaisulla meidän kaapissa olevassa pizzajauhossa on kolmea eri jauhoa. Ja itseasiassa pizzapohja syntyy valmiilla pizzajauholla mun mielestä nopeammin kuin niillä aiemmilla, mitä ollaan kokeiltu. Vaikkakin kaikki vaivattava taikina pitää tehdä ajan kanssa ja kiireettä, silloin tulee täydellinen taikina.


Maailman parasta pizzaa

Tämä, kuten kaikki mitä meillä syödään, taipuu vegeksi tai lihalliseksi. Ihan miten haluaa. Toimii Margharitana tai lihaisana.
Nyrkkisääntönä on se että valkosipulia, basilikaa tai mozzarellaa ei voi olla liikaa! Älä siis säästele.

Tarvitset:
pizzajauhoja (todennäköisesti myös hiivaa, tarkista paketista)
joku 400g paseerattua tomaattia, voi laittaa enemmän tai vähemmänkin (ketsuppi ja vesi pelittää myös hätätilanteessa)
valkosipulia vähintään 4 kynttä, enemmänkin on sallittua
tuoretta basilikaa
suolaa
pippuria
3 mozzarellapalloa
jotain juustoraastetta (emmental, pizzajuusto, ricotta, parmesan, mitä ikinä nyt keksitkään tai jääkaapista löytyy)

(jauhelihaa tai soijarouhetta)

Valmista pohja. Sen kohotessa aloita täytteen valmistus. Jos käytät jauhelihaa, ruskista se pannulla. Pilko valkosipuli silpuksi. Lisää pannulle paseerattu tomaatti ja anna sen lämmetä hetki (jos olet ruskistanut jauhelihan niin voit heittää paseeratun tomaatin sinne perään, vähennä lämpö ihan minimiin sitä ennen). Heitä valkosipulit sekaan sekä esivalmistettu soijarouhe, jos käytät sitä. Mausta. Revi sekaan basilikaa ihan sikana! Anna hautua hetki hyvin miedolla lämmöllä. Maista ja lisää jos joku maku uupuu.

Kauli taikinaa vähän tai painele se uunipellille muotoonsa. Lisää täyte. Siivuta mozzarellapallot ja levitä siivut tasaisesti täytteen päälle. Lisää vielä juustoraastetta. Paista uunissa siinä 200-225 astetta niin kauan että juusto on syötävän hyvännäköistä. Jos teit Margharita-version niin valmiin pizzan päälle voi vielä lisätä tuoretta basilikaa.
Syö itsesi ähkyyn.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Maailma kylässä

Pakko yhtyä samaan kuoroon, jossa moni muukin jo tekstien perusteella lallattaa. Sillä tottahan se vaan on että Helsinki on ihan tykki kesäkaupunki! Viikonlopuille riittää puuhaa niin paljon että kaikkialle ei mitenkään repeä ja joutuu vähän sormi suussa miettimäänkin että no mitäs ja mihin...




Tänä viikonloppuna ei tosin ollut mitään jakoa, koska Maailma oli kylässä. Tämä tapahtumahan on itseasiassa jo ihan sika vanha, ensimmäinen järkättiin jo vuonna -95. Aiemmin tosin vain joka toinen vuosi, vuodesta 2005 on fiilistelty joka vuosi. Muistelen itse liittyneeni kävijöihin vuonna 2007, kaverin houkuteltua mut mukaan sillä verukkeella että tuolla on hyvää ruokaa. Ja niinhän siellä onkin! Samainen kaveri muuten nykyään häärii Maailma kylässä-tapahtuman taustavoimissa joten kiitokset ja vilkutukset vaan sinne, hyvät festarit pistitte taas pystyyn!


Tapahtumahan on ihan muutaman viime vuoden aikana "räjähtänyt" nykyiseen kokoluokkaansa. Mutta edelleen mä käyn siellä ruoan takia. Musta on parasta kierrellä niitä ruokakojuja ja nuuhkia ja pohtia että mitä tällä kertaa.. Afrikkalainen keittiö on esimerkiksi yksi, jonka herkkuja ei tule muutoin oikein maisteltua. Ja ihan joka vuosi Kamerunilaiset on koko festarin hyväntuulisinta porukkaa. Vaikka keli olisi miten kurja, Kaisaniemi kuinka kuraisena ja ihmiset miten viluisina niin Kamerunilaiset on aina yhtä hymyä. Heidän ruokateltastaan raikaa aina menevä musa ja ihmiset on värikkäästi pukeutuneita. Ja  heidän ruokakojulle on aina ihan hillitön jono!


Lauantainen PMMP:n keikka vähän kutistui meidän kohdalla kun hokattiin kotona että Kolmoselle ei ole peltoreita. Käytiin sitten pikapikaa ne hakemassa ja katseltiin se vajaa puolet keikasta mikä ehdittiin paikalla olemaan. Sinänsähän Maailma kylässä on siitä kiva että siellä on desibelit aika inhimillistä luokkaa eli voi jutella ja lastenkin kanssa olla. Tämä tapahtuma jos mikä onkin viime vuosina mun mielestä profiloitunut koko perheen festariksi.
Sunnuntaina oltiin ajoissa paikalla ja fiilisteltiin Ismo Alankoa, keli tosin ei suosinut nyt samalla tavalla kuin lauantaina vaan koko keikan ripotteli enempi vähempi vettä.

Ismohan se siellä




Kotiin lähtiessä lauantaina kierreltiin myös vähän Siivouspäivää. Mä tykkään ihan mahdottomasti näistä pop-up hommista. Käveltiin Kaisaniemestä Hakaniemen kautta Karhupuistoon ja kerrankin löytyi vain meidän perheen aikuisille jotain. Mä ostin yhden mekon, joka todennäköisesti kulminoituu imetysmekoksi ja kesän jälkeen heitän sillä vesilintua. Sääli koska se on kiva mutta näillä mennään. Siippa taas nappasi pari paitaa itselleen. Oltiin laskettu sen varaan että kodin lähellä on samanlainen kirpparikommuuni kuin Kalliossa oli vaan mahtoiko viime viikonlopun katufestarit verottaa koska paikalla ei näkynyt myyjän myyjää.

Sunnuntaina olisi ollut mukava kurkkia vähän Naisten Kymppiä ja bongata Mutsien Kymppiläisiä mutta kummipojan synttärit kutsuivat.


Loppuun vielä sananen Kolmosesta. Nimittäin nyt on vauvan korvien välissä jotkut palikat kohdanneet. Muutaman päivän ajan tyyppi on ollut ihan pähkinöinä soseista. Suu napsuu auki ja tuntuu että sössöä menisi ihan loputtomia määriä. Yöt on myös alkaneet hulinoitumaan, jätkällä on aivan selvästi nälkä öisin! Tämä on näkynyt aivan infernaalisena väsynä ja sillä että pelkkä kahvinkeitto on ollut mulle aamuisin melko haasteellista, eilen unohdin sammuttaa myllyn ja laite alkoi sylkemään puruja kun painoin virtanappia ja tänään taas unohdin laittaa suodattimen takaisin paikoilleen ja keitin itselleni siis pannullisen lämmintä vettä. Mulla on myös aivan jatkuvasti nälkä ja vetelenkin suurinpiirtein jotain pullaa nälkääni ihan suvereenisti. Sillä seurauksella että on ihan pöhöttynyt olo.
Mutta, pikkuhiljaa siis kiinteän määriä nostellaan ja lisätään kertoja. Nyt se on ihan selvästi valmis siihen.


lauantai 25. toukokuuta 2013

Kaavoihin kangistumista

Monesti näyttelijöiden kohdalla saatetaan sortua leimaamaan henkilö jonkun tietyn roolin mukaan. On näyttelijöitä joilla on ikuinen lapsinäyttelijän leima, Sean Conneryn yhteydessä mainitaan lähes poikkeuksetta James Bond, on Salkkari-Seppo ja Dallasin Pamela.

Mä en sen ihmeempiä kirja-arvosteluja tee mutta nyt on pakko ihmetellä miten itsekin sortui tuohon lokerointiin. Nimittäin luin J.K. Rowlingin Paikka vapaana. Pieniä spoilaus-pätkiä eli älä lue jos meinaat kirjan lukea!!!

Jokainenhan varmaankin tietää että J.K on Harry Pottereiden äiti. Itsekin olen ne lukenut ja tykännyt, elokuvista suurimman osan nähnyt teatterissa ja Edinburgissa käydessä huokaillut Elephant Housen ikkunasta linnaa. Harry Potterit on yksiä harvoja pelejä mitä olen pleikkarilla pelannut.
Tykkäsin Pottereista kirjakokonaisuutena ja ihan ennenkaikkea siitä, että aikuisen mieli on taipunut moiseen. Että on uskaltautunut niin varauksetta heittäytyä mielikuvituksen vietäväksi. Saagassahan on huonojakin kirjoja, viimeinen oli musta suoranainen mahaplätsi mutta kokonaisuutena tykkäsin.

Ja nyt sitten.... Paikka vapaana. Noh. Tiesin kyllä etukäteen että se on aikuisille. Ja että Potteria tai taikasauvoja ei ole lähimainkaan. Sen ihmeempiä ennakko-odotuksia mulla ei ollut mutta olin mielenkiinnostunut. Että mitä on saatu aikaan Pottereiden hypetyksen jälkeen. Mulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä mistä kirja kertoo enkä ollut sen ihmeemmin lukenut mitään arvosteluja tms. Spontaanisti vain nappasin kirjastosta mukaan.

Ensialkuun kun kirjan aloitin niin tuli olo että henkilöhahmoja on liikaa. Ihmiset menee sekaisin ja ei pysty piirtämään että kuka kukin on. Kirjassa on lähes viisisataa sivua joten hetken mietin että annanko olla. Sekava huttu ei nyt kiinnostanut kun flunssa painoi vielä takaraivossa ja meillä lukurauha keskeytyy jatkuvasti. Mutta jatkoin lukemista kuitenkin ja kyllä ne tyypit sieltä alkoi sitten hahmottuakin ja tarina nivoutumaan.
Vaikka tarina on tyystin eri niin oli kiva bongata tuttu Rowlingmainen kirjoitustyyli, kääntäjä on onnistunut hommassa ihan loistavasti. Mutta. Vaikka kuinka tiesin että on aikuisten kirja. Vaikka kuinka tiesin että ei ole velhostelua. Niin mä olin ihan järkyttynyt. Raiskauksia, lasten hyväksikäyttöä, itsetuhoisuutta jnejne.

Mä olen kyllä lukenut paljonkin rajumpaa kirjallisuutta. Sarjamurhia, paloitteluja, psykopaatteja, lapsiin kohdistuvia kauheuksia. Eikä mua vähällä hetkauteta. Vaikka tässäkin kirjassa sivuttiin rankkoja aiheita, niin tyyli ei edes ollut sieltä raskaimmasta päästä miten niistä oli kirjoitettu. Ihmetyttikin että miten tähän nyt reagoi niin voimakkaasti?
Kunnes tajusin että sen täytyy johtua kirjailijasta. Sorruin itsekin siihen että odotin jotain tuttua, jotain sieltä turvallisesta lokerosta. Ei nyt huispausta ja punaisia hiuksia mutta jotain. Potter-leima istuu niin vahvasti mun mielessä Rowlingin kohdalla. Ei se VOI kirjoittaa tollaisia!!! Mulla oli oikeasti ihan vähän sellainen raivostuneen kusetettu olo. Miksei kukaan varoittanut etukäteen?
Lisäksi mun jäi pariksi päiväksi tosi paha olo. Ahdisti. Voi toki johtua siitäkin että kuukautiset alkoi ja suklaa oli loppu. Ja tuli vähän ikävä sitä Elephant Housessa juotua Baileys-kaakaota. Ja uppopaistettua Mars-patukkaa.
Mutta silti! Shame on you J.K!

perjantai 24. toukokuuta 2013

Lahjapaperin rapinaa

PeNalla juteltiin lahjoista. Meinasin vielä jatkaa omaa turinointiani siellä mutta koska aihe oli siellä enempi lahjan saamisesta ja mulla oli mielessä kääntää keskustelu toisinpäin eli miettiä juttuja liittyen lahjan antamiseen.

Kuten selväksi on tullut, mä en kestä krääsää. Meilläkin sitä toki on, ihan helvetistikin, lasten yhteydessä taitaa olla joku krääsäkiintiö? Jokaista lasta kohden on tietty määrä krääsää.
Mutta yhtälailla kun mä olen henkisesti allerginen saamaan krääsää niin samalla tavalla mä en kestä antaa kenellekkään lahjaksi krääsää. En edes kehtaisi viedä kenellekkään koska jatkuvasti itse mesoan asiasta.
Riippuen juhlista, mä yleensä aina vähän kyselen että no hei, mitä haluaisit/te lahjaksi? Mun mielestä se on vaan kohteliasta.

Mä koen sinällään lapsille lahjojen ostamisen helpoksi. Ei krääsällistenkin. Lapset tarvitsee lähes aina jotain. Vaatteet, koulutarvikkeet, harrastevälineitä,  Ja ikäluokasta riippuen voi hankkia jotain kehittävää. Värityskirjat, palapelit, lautapelit, kalenteri, kirjat. Esimerkiksi Huojuva Torni (kulkee myös nimellä Tower tai Jenga) on peli minkä oppii verrattain hyvin pienikin lapsi ja se on tosi kiva koko perheelle! Meillä pelataan sitä edelleen. Ylipäätänsä lautapelit on musta lahjana ihan ässä.
Olen myös ihan pokkana antanut lapsille lahjaksi karkkia. Meidän lähipiirissä ei onneksi ole laisinkaan perheitä ketkä totaalikieltäytyy herkuista.
Tokihan mä kyllä tiedostan että mun mielestä "järkevät" lahjat voi jonkun toisen mielestä olla krääsää ja pölynkerääjiä.

Vaikeimpia on aikuisten lahjat. Joku tuparilahjat on ihan haastavin. Vanhanaikaiset ruisleipä ja suola on toki varteenotettava, vaan olempa käynyt tuparit jossa viisi muutakin ajatteli samalla tavalla.

Samaten kavereiden, ketkä on "enempi" Siipan kavereita kuin mun kavereita, on haastavia. Mulla on aina hirveät paineet siitä että mun lahja on jotenkin tosi hauska ja kiva. Ja saajansa näköinen. Saatan aloittaa lahjan miettimisen jo viikkokausia etukäteen jotta pystyisin antamaan mahdollisimman täsmällisen lahjan. Ja jos et tunne sitä saajaa niin tämä on aika vähän hiton haasteellista! Sen lisäksi että mä haluan että se lahja on saajansa näköinen niin mä haluan että se on myös jotenkin antajansa oloinen. Mä voin viedä tylsän lahjan, mutta mielikuvituksettomiin lahjoihin mä en taivu. Mulla onkin muutama suht varma vaihtoehto, juhlasta toki riippuen, mitkä on yleensä olleet suht pomminvarmoja.

Tupareihin voi viedä vaikka keittokirjan. Kaikkihan syö edes jotain ja mies nyt yleensä tietää edes senverran että maistuuko siellä lahjaosoitteessa minkätyyppinen. Ja nykyään on keittokirjoja niin laajalla skaalalla tarjolla, että voi hankkia jotain normaalista poikkeavaa. Me saatiin tuparilahjaksi Mad Cook-keittokirja. Ei siitä kertaakaan olla mitään todellakaan kokattu mutta se on tosi hauska, tykättiin ohjelmasta kumpikin. Plus reissaaminen on myös meillä tykkäämisen aiheita. Ylipäätänsä syömiseen liittyvät jutut on tosi varmoja tuparilahjoja. Herkkukori, joku erikoiskahvi, jos saajana on yhtään vihreämpi superfoodin suosija niin Ruohonjuuresta tai vastaavasta jotain.

Kihlajaislahjana mulla on ollut jo vuosikausia sama kombo. Skumppa ja Tommy Tabermannin Cupidot. Vähän tylsä mutta tähän asti toiminut. Mä en vielä ole ollut taloudessa jossa olisi liikaa skumppalaseja. Ja Tommy oli niin rakkauden sanansaattaja että mä olen ainakin alahuuli vipattaen seisoskellut hyllyn edessä pohtimassa että millä värssyllä varustetut kupit lähtee mukaan. Cupidossahan on tarjolla tavaraa karahvista maljakkoon mutta en lähtisi tästä sentään kenellekkään astiastoa keräämään.

Nykyään on onneksi vähän yhteen sun toiseen paikkaan tarjolla lahjakortteja. Mä liputan niitä sekä kimppalahjoja. Ei tarvitse kovinkaan montaa henkeä olla kasassa kun on koossa jo kivankokoinen potti. Samaten viime vuosina on ainakin omalle kohdalle sattunut useammatkin juhlat, jossa juhlankohde on jo kutsussa ilmoittanut tilinumeron johon saa muistaa jos haluaa. Jonkun verran tullut vastaan myös kutsuja, joihin ei ole tarvinnut viedä mitään. Jossa läsnäolo on tärkeintä. Tämäkin on musta hyvä nykyaikainen vaihtoehto. Jos on jo kaikkea ihan riittämiin niin miksi kerryttämään sitä tavarataivasta? Olin itse tosi kiitollinen kun Siipan meidän suvun pahin krääsäperhe ei tuonut Kolmosen nimiäisiin mitään.

Mihin on muuten hävinneet viime vuosikymmenen hitti lahjalistat? Mä tykkäsin niistä, pystyi aina miettimään että mihin on tällä kertaa varaa ja sitten alkaa sieltä napsimaan mikä olisi se minkä mä haluan viedä. Tämä jos mikä oli win-win.

Ps. Siippa kikatti koko illan tälle. Ja tunnustettakoon että luin sen hiton kakkososankin.

torstai 23. toukokuuta 2013

Mitä tänään syötäisiin?

Kanaemo tässä moi!

Mä en osaa tehdä ruokaa vain vähän. Sitä tulee aina noin laareittain. Kaksikko vaihtaa ruokamieltymyksiä joka viikko, jos tänään maistuu tonnikalapasta niin että loppuu kesken niin ensi viikolla se on jo pahaa. Koskaan ei siis varmaksi tiedä mikä uppoaa. Paitsi pizza ja hampurilaiset.

Meillä vietetäänkin n. kerran viikossa niin sanottua jämäpäivää, jolloin syödään jääkaappiin kertyneitä ruokia pois. Siippa ottaa duuniin mukaan aina himasta ruoan ja mäkin syön joskus lounaalla edellispäivän pöperöä. Ja siltikin jää joskus vielä annos tai pari. Mä olen tainnut täälläkin kerran jos parikin mutista miten sairaasti meille raahataan tavaraa kaupasta. Mutta siitä huolimatta, meiltä ei jää poisheitettävää ruokaa oikeastaan lainkaan. Paitsi vauvan soseita ja kissojen ruokia. Kaksikkokin syö aikuisen kokoisen annoksen eli joku 700 gramman jauhelihapaketti on meillä ihan normiostos.

Meillä on ruokaa laareittain myös sentakia, että koskaan ei tiedä tuleeko poikien kavereita meille. Mä olen ohjeistanut omani aina syömään välipalaa kavereilla, jos menevät suoraan koulusta. Tai muuten pitää välissä tulla kotiin välipalalle. Ja näinollen haluan että myös lasten kavereille on se mahdollisuus että saavat meillä ruokaa tarvittaessa.
Vaan nytpä on useamman kerran ollut niin ettäkun niitä kavereita meille tulee niin nepä ei syö. Saattavat olla sujuvasti iltakasiin asti syömättä. Ja jos edellisen kerran on koulussa ollut ruokailu niin voi laskea kuinka pitkä väli tuossa tulee. Kaksikosta tulee ainakin nälkäisinä ihan sietämättömiä ja uskon että ihan yhtä ärsyttäviä niiden kaveritkin on vajakkiverensokereissa. Nälkäinen teini on aika suoraan repäisty jostain zombie apokalypsista. Melko räjähdysaltis ilmanala ja liian lähelle jos menet niin raadellaan! Vaan missä menee pakottamisen raja? Ne ei ole kuitenkaan mun lapsia.

Mä kyllä järjestään toivoisin että jos mun lapsi kieltäytyy, niin sille yritetään tarjota vielä jotain toista vaihtoehtoa. En tarkoita että pitäisi olla sen seitsemää sorttia tarjolla mistä närppiä mutta jos ei ruokaa halua niin tarjoaa vielä vaikka hedelmää. Ei meistä kukaan oikein pelitä jos ei ole kropalla polttoainetta.
Mä myös näen Kaksikosta aika pian että onko ne välipalatta liikkeellä ja aika äkkiä käy niin että sitten saavat kiertää kotiin syömään välissä ennenkuin on mitään juttuja kavereiden kanssa.

Nää syömishommat on muutenkin yllättävän vaikeita. Eka pohtii aina välillä ruoan eettisyyttä ja sitä haluaako syödä, vaikkapa nyt lihaa. Toistaiseksi on kuitenkin sekasyöjä. Sinänsähän se ei mikään ongelma olisi vaikka haluaisikin alkaa kasvistelemaan. Mutta, siinä on aika iso ero että jätätkö jotain ruokaa syömättä eettisen valinnan takia vai siksi että nirsoilet. Eikä siinä, ei nirsoilussakaan mitään väärää ole. Tottakai saa nirsoilla. Mutta realiteetti on se että aina ei voi olla kaikkien lempiruokaa.
Mun mielestä kaikesta ei ole pakko tykätä eikä ihan kaikkea ole pakko edes maistaa. Mutta jotain on kuitenkin syötävä. Ja kouluikäisten kanssa voi tehdä jo vähän kompromissejakin, toisella tapaa kuin sitten pienempien kanssa. Koska syöminen jos mikä on mun mielestä seikka jossa pitää olla itsemääräämisoikeus. Disclaimerina sairaudet, ne on eri keskustelunaihe. Mutta se on oikeasti välillä aika haastavaa löytää se kompromissi, jossa ei ole mukana yhtään pakkoa.
Mä olen ollut pienenä ihan supernirso. Ja uskon että isossa roolissa siinä on ollut se että eskarissa aina pakotettiin syömään. Siellä istuttiin niin kauan kunnes söit. Musta tulikin ihan mestari piilottelemaan ruokaa ties mihin nenäliinoihin.
Mun nirsoilu loppui siihen kun sai itse alkaa valita mitä syö ja päättämään annoskokoja.

Kaksikon kohdalla on isona apuna toiminut se että saavat olla mukana ruoanlaitossa ja saavat päättää mitä syödään. Eka kokkailee omatoimisesti jo paria ateriaa, tarvitsee toki sanallista apua mutta tekee muuten itse. Siis koko perheelle. Se ruoka näkyy kummasti maistuvan paremmalta kun sen on tehnyt itse. Mulla se kuppi taas on kääntynyt niinpäin että parhailta maistuu ne mitä ei ole tarvinnut tehdä itse.

Ps. Jessus mitä sykkimistä taas tämäkin aamu. Toka valitteli jo eilen korvakipua ja sovittiin että jos ei hellitä niin aamusta lääkäriin. Siinä sai taas samaan aikaan pukea itse, vaihtaa vaippaa, soittaa lääkäriä ja jännittää saadaanko aikaa koska toki poikkeuksellisesti juuri tänään pulju menee kiinni jo klo 12, saada eilisestä luokkaretkestä väsynyttä Ekaa liikkumaan kouluun, vaihtaa vaippaa uudestaan, osallistua todellakin laitat takin päälle-kaksintaisteluun, naputtaa jollain raajalla Wilmaan viestiä että myöhässä tullaan, pakata kaikki tarvittava ja päästä ulos ovesta. Ihan mielenkiinnolla odotan miten tästä logistiikasta selvitään kun kumpikin aikuinen on töissä, toinen vielä ihan toisella puolella pääkaupunkiseutua ja ajokortittomana.
Ja oli siellä korvassa tulehdus.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Tuli kesä tuli pilkkihaalari

Kesä ja kärpäset. Nyt sitä lämpöä vihdoin on. Ja voi vaatteita vähentää. Tai niinhän sitä ainakin luulisi!

Kun ensin olet koko talven vääntänyt teinien kanssa vastavirttä sille onks pakko laittaa takki-oodille niin tosiaan voisi uskoa että heti kun vain on mahdollista niin nuorisokin ilolla luopuisi paksuista vaatteista. Vaan ei. Siellä mennään kuulkaa paksuimmat hupparit ja kollarit päällä, pitkistä housuista puhumattakaan. Ehkä, EHKÄ voi joskus olla t-paidalla jos joku kaverikin on mutta shortseja, joo ei todellakaan.
Kumpikin ui hiessä ja jokailta näytellään draama nimeltä onks pakko mennä suihkuun, luonnollisesti kumpikin erikseen.

Aurinkolaseja ei voi pitää ainakaan auringossa, koska ne ei vaan istu lippiksen kanssa. Eikä tukka asetu sekä lippikseen JA aurinkolaseihin. Näyttää niin urpolta. Mutta pidetään niitä laseja sitten sisällä. Sehän se ei onneksi näytä urpolta!
Onneksi nämä nyt suosii niitä skeittilippiksiä missä se lippa on melkoisen iso. Tietty ongelma on sitten skeitatessa/fillaroidessa/potkulautaillessa kun päässä on kypärä mutta kai tässä täytyy sitten vähän joustaa priorisoida. Kypärän käytöstä ei neuvotella, ehkä ne auringon vauriot silmissä on sitten se pienempi paha. Tai mulle on ainakin turha tulla sitten joskus kaihisena itkemään. Tarvisi jostain saada varapäreitä vääntää näistä joka helvetin tärkeistä nyansseistakin.

Mikähän siinä muuten on että rikkinäisiä sukkia EI voi heittää roskiin, vaikka kantapää tai varpaat (tai molemmat) paistaa vastaan mutta sitten jos nyt paidan resorissa on pieni reikä tai housujen polvissa kulumaa niin niitä ollaan kyllä ihan huoletta ulkoistamassa.
Sama homma lenkkareiden kanssa. Klonkun lailla niitä palvotaan viimeiseen asti. Tänään ajattelin salaa hävittää parit kaikista rikkinäisimmät. Saa nähdä huomaavatko ja ennenkaikkea meneekö mun en kyl yhtään tiedä missä ne on-jargonit sitten läpi.

Ootteko muuten koskaan saaneet tuhrattua vajaa kymmentä minuuttia herätyskellon laittoon? Siis kännykästä. Isoin työhän on siinä kun pitää miettiä ja valita se että mikä biisi herättää. Ja tarvittaessa hakea uusi jos sieltä miljoonan veisun seasta nyt ei löydy just siihen tilanteeseen sopivaa. Toki voisi myös ehkä kuvitella että se on aivan sama mikä herättää, kunhan herättää. Ehei, rakettitiedettä on tämä.

Uusia boksereitakin ostin. Kummallekin vinon pinon. Vaan siellä ovat kaapissa käyttämättömänä. Säästetään kuulemma pahan päivän varalle. Minkä pahan päivän??

Mä en kestä.

Homman pelasti tällä kertaa vauva. Koitin opettaa Kolmosta taputtamaan, se kun niin tykkää kun sen käsiä läpytetään yhteen. Se katseli vähän aikaa sitä mun kato näin-esitystä, murisi kovaa ja nappasi mun etusormen suuhun ja yritti raadella sitä irti yhdellä hampaallaan. Pöhkö poika.

tiistai 21. toukokuuta 2013

Innoilu jatkuu; Rumin esine

This is not the life I ordered-blogissa heitettiin ilmoille Rumin-esine haaste. Pakkohan tähän oli tarttua..
Tosin ongelmaksi meinasi iskeä se että ne Siipan susirumimmat sisustuselementtiset tavarat ei näköjään enää tätä kämppää asuta. Ainakaan niin että ne olisi esillä. Esillä olevista tämä alla oleva on ainoa, kaappien kätköistä varmaan olisi löytynyt potentiaalisia kilpailijoita.
Mä en edes tiedä mikä toi on? Sillä on sarvet ja ilmeisesti myös pää, sekä se on isketty kiinni tauluun. Siellä se eteisessä tapottaa.
Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta, kamera on taas hukassa ja kännykällä ei irronnut parempaa.

Mikä se on? Kivi-, kasvi-, vai eläinkuntaa?

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Kuin hullu huudan hermojeni perään...

Ajattelin ensin että en kirjoita tästä huutamispolitiikasta ollenkaan, muissa blogeissa kun on kirjoiteltu lähinnä uhmaikäisten mukana tuomista haasteista. Että miten kestää huutamatta niille. No meillähän ei niitä varsinaisia uhmaikäisiä ole, mutta teinejä on. Joten menköön nyt sitten.

No ensinnäkin, mä olen sitä mieltä että eniten tähän huutamishommaan vaikuttaa vanhemman luonne. Kaikki ei ole muovautuneet huutaja-tyypiksi. Ja jonkunverran, huomattavasti vähemmän kuitenkin, vaikuttaa sitten muksunkin luonne. Toiset oikeasti provosoi enempi ja vetelee naruista joko niin että räjähtää tai ei räjähdä.
Kuten moni muukin, niin mäkin olen sitä mieltä että ei se huutaminen mikään välttämättömyys ole ja se on pelottavaa ja kurjaa mutta on tärkeää että lapsi oppii näkemään myös niitä negatiivisia tunteita ja se jälkityö on tärkeintä. Että asiat käydään läpi. Huutaminen ei ole välttämättömyys riideltäessä mutta pelottavinta on jos koskaan ei ole mitään konflikteja. Tokikaan konfliktit ei ole yhtäkuin huutaminen.
Sinänsä tämä teksti on nyt täysin subjektiivinen näkökulma. Niinkuin kaikki mutta tämä jos mikä on nyt subjektiivista. Haluan kuitenkin mainita että jos olisin tiennyt silloin kun Kaksikko on uhmaiässä, että mitä on edessä justiinsa vaikkapa teini-iässä niin olisin taputellut itseäni hartialle että pienellä vielä pääset. Tosin ehdottomasti tämäkin on kyllä luonnehommia. Mun luonteiselle tuonluonteisten teini-ikä on pahempi rasti kuin uhmaikä. Ja muutenkin. Pienet lapset, pienet murheet.

Mä huomaan että mulla huutamiseen vaikuttaa eniten väsymys. Ei kaikki väsymys mutta sellaiset ääripäiset väsytilat. Kuten ajankohdat kun olet itse vaikka sairaana. Silloin ei vain jaksa.
Toinen mikä provosoi huutamaan on turhautuminen. Mua turhauttaa esimerkiksi se että saa jauhaa samoista asioista. Mä sanon todella monta kertaa nätisti ja perustelen aina kantani ja selitän että miksi. Mutta kyllä se pistää vituttamaan kun esimerkiksi Ekalle saa sanoa joka viikko että vaatteita ei säilytetä sängyn alla lattialla. Valehtelematta kahden vuoden sisällä ei ole mennyt viikkoakaan etten asiasta sano. Kaksi vuotta. Joka viikko. Siinä oikeasti vaaditaan jo aikamoista lobotomiaa ettei se äänentaso jossain vaiheessa kovene. Ihan hirveästi ei myöskään riittänyt lempeää äänensävyä Tokalle, kun purettiin sen rikki hypitty sänky pois ja huomattiin että myös lattia on rikki sen hyppimisen vuoksi. Voin kertoa että meillä on nykyään todennäköisempää se että äiti vetää turhautumisesta itkupotkuraivarit, kuin se että lapset vetää.
Ei sillä, on juttuja mitkä ei mene jakeluun hyvällä eikä pahalla. Ja se on mun luonteen pienuutta ja vajavaisuutta että kun kuppi menee nurin niin sitten nousee äänenvoimakkuus. Kun vituttaa riittävästi niin mä huudan. Siinä tilanteessa se ei aina ole valinta että huudanko vai en.
Ja ihan pahin yhdistelmä saamaan mut huutamaan on noiden kahden edellä mainitun yhdistelmä. Eli mä olen kipeänä ja turhaudun jostain.

En tituleeraisi itseäni huutaja-mutsiksi mutta kyllä mä joskus huudan. Ne tilanteet on aina sellaisia joista pystyy sitten jälkikäteen näkemään että on tapahtunut ns. lumipallo-efekti. Useampi asia mitkä on vyöryneet pikkuhiljaa siihen pisteeseen että huudan ja niitä provosoivia juttuja on ollut useampi ennenkuin se karjunta alkaa. Pikkujutuista en todellakaan viitsi. Mä en muuta tekisi kuin huutaisi jos kaikesta lähtisin avautumaan.

Me ei Siipan kanssa oikein riidellä. Siis kunnolla. Meillä on erimielisyyksiä ja kinoja ja joskus ollaan ärtyneitä toisiimme mutta ei oikeastaan riidellä. Saadaan asiat useimmiten setvittyä puhumalla. Mä en jaksa senkään kanssa pikkuasioista olla tappelemassa koska mulle on loppupeleissä aivan sama miten se pesee vessan, viikkaa vaatteet tai hoitaa lapset. Kaiken voi tehdä niin monella eri tavalla.
Jos kuitenkin riidellään niin Siippa ei huuda. Jos huutaa niin sitten on kyllä ihan tosi kyseessä. Lapsille se ei ole huutanut koskaan ja luulisin että kersat saa kyllä aika ääripäisiä ikävyyksiä tehdä ennenkuin se ääntänsä niille korottaa. Ja luulen että jos kävisi niin että huutaisi niin se jos mikä säikäyttäisi lapset. Kun se selvittää asiat huutamatta. On kuitenkin ihan selvästi auktoriteetti ja vanhempi. Ei se varmasti ole kivaa että mäkään huudan mutta mitä asiasta on juteltu niin ei lapset sitä mun huutamista sillä lailla säiky. Kun tosiaan siinä vaiheessa kun mä huudan niin tietävät itsekin että se ei ole mitään ilosta irtoavaa kakofoniaa vaan ihan asiasta syntynyt reaktio.
Koen tehneeni puolison suhteen ihan ässävalinnan. Mä nimittäin en kestä yhtään sitä että mulle huudetaan mutta jos mulle huudetaan niin vastaan monesti huutamalla takaisin. Samaten, jos mä huudan mutta mulle ei huudeta takaisin, niin en kovin kauaa kyllä jaksa siinä itsekseni kiekua vaan se riitely palaa sellaiseksi normaaliääniseksi.

Sinänsä mun on kyllä pakko myöntää että en ole näitä huutamishommia miettinyt enää vuosiin. Mä tiedän itse ja myös lapset tietää ja on samaa mieltä siitä, että se vaatii aika paljon ennenkuin mä huudan. Että siinä vaiheessa kun mun suuttumus on siinä pisteessä että mä huudan, niin olen suuttunut ihan aiheesta. Tähän hommaan kuuluu niitä puutoksia ja vikojakin ja se satunnainen huutaminen nyt on mun kohdalla yksi sellainen puutosvika. Ja mun on myös pakko myöntää että mun mielestä on aika paljon pahempiakin juttuja mitä vanhempi voi tehdä, kuin huutaminen. Näkihän sen nyt esimerkiksi tämän opettajakohunkin kanssa. Yhäkkiä löytyikin kansan syvistä rivistä yllättävän paljonkin ääntä sen suhteen että fyysinen kurittaminen ei olisikaan niin paha juttu. Mun mielestä se on pahempaa kuin huutaminen. Ja nimenomaan puhun nyt sellaisesta hommasta jossa se huutaminen ei ole aina se ensimmäinen keino konfliktin sattuessa ja nimenomaan niin että se jälkityö tehdään niin että jokaisella on olo että kuvio tuli ymmärretyksi. Ketään ei pelota. Ketään ei mietitytä. On pyydetty anteeksi.

Ylipäätänsä meillä on Kaksikon kanssa juteltu aika paljon riitelemisestä. Mä en ole pyrkinyt ohjaamaan tai opettamaan mitään "oikeita" riitelytapoja mutta ylipäätänsä meillä on käyty paljon keskustelua siitä että miten toisille puhutaan, riideltäessäkin. Ei nimitellä, ei käydä fyysisesti kiinni jne.
Kaksikko taas on toivonut multa, että kun suutun niin vaikka kuinka huutaisin, niin tulisin halaamaan. Tämä on mulle melkoinen haaste koska sillon kun mä olen ihan tosissani vihainen, en yksinkertaisesti pysty vääntäytymään sille tasolle että sovitaan heti. Mun on pakko ensin vähän rauhottua ja se ei aina ole mikään sormien napsautus. Mä en missään nimessä ole pitkään suuttunut mutta ihan kahden minuutin riitelijäksikään musta ei ole. Tarvitsen sen tilan leppymiselle ja vastavuoroisesti näkyy monesti myös Kaksikko, varsinkin Toka, tarvitsevan sen myös. Aina kuitenkin sovitaan. Ja olen nyt myös tehnyt sitä että halaan vaikka riidellään ja mä olen miten raivona tahansa. Jos se kerta tuo sitä turvaa niin sitten niin. Riidellään turvallisesti. Yhtä kasvamistahan tämä mullakin on.

EDIT lisäämpä vielä yhden kappaleen tekstiä mikä tuli mieleen. Perustan väitteeni sille, että mun lapsista mun huutaminen ei ole ihan älyttömän pelottavaa sillä että kuitenkin ne jutut mistä mä huudan on aika "pikkujuttuja". Mitkä on vain toistuneet monesti ja siltä pohjalta nousseet isommaksi ongelmaksi kuin ovatkaan. Mutta siinä vaiheessa kun Kaksikko mokaa oikein kunnolla, siis ihan kunnolla kunnolla, niin mä olen pettynyt enkä vihainen. Ja silloin mä en huuda koska olen vain ihan tolkuttoman pettynyt. Tämä on pari kertaa käynyt ja tiedän että se on Kaksikosta pelottavampaa kuin se että mä huudan. Mutta toki he ovat jo sillälailla vanhempia kuin uhmaikäiset, että ymmärtävät asioita eri tavalla. Ja vaikka rajoja hakevatkin niin tajuavat toisella tapaa sen oikean ja väärän rajan.

Ps. Kahden viikon päästä on Kaksikon eka lomapäivä. Iskipä taas mieleen ikuisuusongelma että mitäpä opettajille lahjoiksi. Varsinkin Ekan opettajaa olisi tosi mukava muistaa jollain päräyttävällä läksiäislahjalla, pojalla kun on ollut sama opettaja viiden vuoden ajan joka on nykypäivänä tosi pitkä pesti saman luokan kanssa. Kukkia mä en vie, musta se on ihan jokatilaisuudessa maailman mielikuvitukseton lahja (eri asia on jos vie kukkia JA lahjan). Onko skumppapullo mauton? Vähän mielikuvitukseton sekin on mutta silti musta parempi kuin kukat. Vai olisiko parempi panostaa vaikka johonkin kuusenkerkkäkuohuvaan kun ei tiedä toisen alkoholipolitiikkaa? Mikä olisi sellainen juttu minkä välityksellä saisi ilmaistua kiitosta ja arvostusta?

lauantai 18. toukokuuta 2013

Ding dong!

Noniin tänään on sitten se päivä kun viisut veisataan naapurimaassa. On siellä vissiin joku muukin kisailu tänään mutta ei välitetä siitä. Jokatapauksessa, Kolmosen kummitäti ystävällisesti skannasi mulle MeNaisista Euroviisubingon. Jo semifinaaleissa sai bongattua aika monta mutta varsinainen peli suoritetaan vasta tänään finaalissa. Ainoa että tässä on pieni moka päässyt käymään noissa alarivin vaihtoehtoissa, Turkkihan ei osallistu tänä vuonna skaboihin laisinkaan mutta ei anneta sen haitata, jokainen voi keksiä siihen vaikka oman vaihtoehdon. Tai vaihtoehtoisesti käyttää näitä: 

bongaa yleisöstä huntu tai muuta häärekvisiittaa
selostaja arvuuttelee joko poikaystävä on kosinut Kristaa
juontajan asua kehutaan
Kristan taival Euroviisuihin kerrataan
selostajat spekuloivat onko laulujen esiintymisjärjestyksellä taktikoitu


Kuva MeNaiset-lehden paperiversiosta

Itsehän olen koko viikon valmistautunut tätä kliimaksia varten. Bongasin Paradise Oskarin Pop&Jazz konservatorion edestä (ainakin mä luulen että se oli se), koko viikko on testattu että missä kohtaa sohvaa on paras löhökulma ja optimaalisin äänentoisto (koko viikko flunssassa, en oo jaksanu mitään muuta kuin olla vaakatasossa, korvat on ihan lukossa ja tukossa), on perehdytty Euroviisu-triviaan (mikä on modulaatio??) ja myös perhettä on valmisteltu (oon murissu niille koko viikon flunssapäissäni kipeää oloani, ne ei uskalla tulla kovin lähelle ja saan melkein olla rauhassa) koitokseen. Valkoviini on jo kylmässä (pullo on ollut auki kohta kaksi viikkoa, pakko juoda pois vaikka mä en maistakaan nyt mitään) eli Kristalle nyt vaan kovasti onnea! Meillä on vauvakin ihan Ding Dong (ainahan se on, kaikesta).
Nyt meen tekemään vanhasta t-paidasta itselleni hunnun. Tai vessapaperista.

perjantai 17. toukokuuta 2013

It's alive!!!!



Todistusaineistoa siitä että todellakin olen saanut jotain itsekylvettyä kasvamaan!


Hahaa! Yhtään en tiedä mitä sieltä yrittää kurkistella koska luonnollisesti vain kylvin siemeniä purkkeihin toisensa perään yhtään sen suuremmin pistämättä mieleen tai merkitsemättä että mikä kukakin on. Ole basilikaa, kilttikiltti pliis!!!

Jätetään mainitsematta että välittömästi kuvanoton jälkeen kastelin pienet multavauvani ja tämäkin yksilö vajosi takaisin mullan sekaan. Ja sitä vettäkin tuli taas liikaa. Hups!

torstai 16. toukokuuta 2013

The one that got away

Menneisyydestä, ajalta ennen uusioperhettä, löytyy paljon elettyä elämää. Juttuja jotka on niitä muistoja mitkä hymyilyttää. Ja tyyppejä ketkä livahti.

Joskus erinäisiä vuosia takoperin oltiin kaverin synttäreillä eräässä keskustan "yökerhossa". Siellä minkä poke on ainakin viisi metriä pitkä ja joka inhoaa mua, siellä jossa pidemmillä otsa aina kolisi yläorteen..
Valomerkin iskiessä oli tietysti juuri kivointa, niinkuin aina. Kaikki maailman viinit oli kumottu, uutta tukkaa ulkoilutettu ja pohkeet kirkui tanssimisesta. Yhtäkkiä kaikki hävisi ja narikkajono oli ainakin miljoonan. Kävi ärsyttämään että piti lähteä pois. Kiilasin vaivihkaa. Tän jos minkä mä osasin. Vaivihkainen hivuttautuminen ja sitten vaan höpöttämään, kukaan ei koskaan tajunnut että mä siipeilin paikkani. Ei tälläkään kertaa. Mutta tällä kertaa siinä takana olikin joku. Joku joka osottautui Naapurin pojaksi. En muista mitä juteltiin. Mutta muistan että meillä oli sama tapa. Kävellään kotiin.Vaikka oli kuinka kova väsy, kuinka kova humala tai kuinka kova pakkanen niin kotiin kävellään. Piristyy ja pää selviää. Vältti taksijonot ja yöbussiin nukahtamisen.

Siinä kävellessä höpistiin. En muista vieläkään yksityiskohtaisesti mitä mutta muistan että juttuja millä Naapurin poika ryömi ihon alle. Juttuja mistä vuoroin nyökyttelin mä ja vuoroin Naapurin poika. Jaksoi ihmetyttää että miten voikin palat osua noin yhteen? Meillä oli monelta osin sama historia. Samoja juttuja mitä hämmästeltiin ja ihmeteltiin. Sama elämänkatsomus. Sama näkemys asioihin.
Asuttiin saman kadun vastakkaisissa päissä. Käveltiin ensin meille mutta koska juttua oli niin paljon niin lähdettiin kävelemään katua toiseen päähän. Kun päästiin perille, oli asiaa vieläkin niin paljon että käännyttiin ympäri ja lähdettiin kävelemään taas toiseen päähän. Lopulta sahattiin vaan edes takaisin. Jossain vaiheessa oli pakko myöntää että nyt on pakko mennä nukkumaan. Sanottiin heiheit Iltakoululla. Soitettiinkin vielä. Aamulla oli outo olo, tapahtuiko toi? Puhelimen mukaan joo.

Joskus viikkojen päästä puhelin lauloi. Ootko jossain, kävelläänkö kotiin? No olinhan mä ja niinhän me taas käveltiin. Tästä tuli ihan systemaattinen tapa. Yhdellä kädellä voi laskea ne kerrat kun vietettiin iltaa samassa paikassa mutta niitä kertoja kun käveltiin illan päätteeksi samaa matkaa kotiin on lukemattomia. Järkyttäviä pakkaslukemia, mä olisin ollut valmis luovuttamaan ja nappaamaan taksin mutta Naapurin poika piti pintansa. Mehän kävellään! En ole varmaan koskaan ollut niin jäässä kuin erään -25 asteisen kovalla pohjoistuulella höystetyn taapertamisen jälkeen. Muistan että eräällä bussipysäkillä iskin päälle kaikki vaatteet mitä mulla mukana sattui sillä kertaa olemaan. Takana sattui olemaan naamiaiset.

Tuli kevät ja tuli kesä ja aina vaan käveltiin. Katseltiin leffoja. Höpistiin lisää. Mä opin siltä että pähkinät on smoothien seassa tosi hyviä ja mä taas koukutin sen True Bloodiin.
Joskus kului viikkoja ettei juteltu mitään. Joskus taas nähtiin aina. Vaikka palaset osuikin kohdille niin monesta syystä johtuen oli myös puuttuva palanen. Mikä aiheutti hämmennystä paljonkin mutta jonka kuitenkin huomasi hyväksyvänsä.
Syksyn tullessa Naapurin poika kertoi myyneensä asuntonsa. Ja että lähtee pois. Sapattivapaata. Ei oltu nähty pitkään aikaan siinä vaiheessa. Viimeisenä iltana ennen lähtöä käveltiin vielä viimeisen kerran. Mua jännitti kovasti koska Naapurin pojan tuleva seikkailu kuulosti niin mielettömältä. Ja rohkealta.
Seuraavana päivänä lenkillä Keba lauloi Piilopaikasta. Siinä keskellä Töölönlahtea taisin sekä vähän itkeä että nauraa.

Kului puoli vuotta. Mä taapersin öiset kotireissuni yksin, Naapurin poika valloitti maailmaa. Eräänä pakkasiltana puhelin lauloi. Mitä sulle kuuluu? Hätkähdin ihan. Ei me pidetty yhteyttä kuin silloin kun oltiin jossain mistä kävellä. Ja pianhan se selvisikin. Naapurin poika oli tullut takaisin. Nähtiin muutama kerta. Jotenkin kaikki vaan ei enää ollut kuten ennen. Naapurin poika oli muuttunut ja mullakin oli siinä jo elettyä elämää välissä. Naapurin poika olisi halunnut vielä että kävellään mutta musta se ei ollut enää samaa. Koska se ei ollut enää Naapurin poika senkään osalta että ei enää asunut naapurissa.
Pikkuhiljaa kaikki hiipui. Ja se tuntui siltä että no näin sen pitikin. Naapurin poika tuli elämään sellaisena hetkenä kun tarvitsi vähän vahvistusta sille että on oikeasti hyviäkin tyyppejä. Ja jäi pois sitten oikealla pysäkillä.

Muisti on jännä homma, voin halutessani kuulla naurun mutta en muista silmien väriä. Oliko ne ruskeat napit vai sininen meri? Kuinkahan monta kertaa Naapurin poika yritti näyttää mulle erään elokuvan? Sekosin laskuissa kuinka monesti mä nukahdin aina kesken. Lopulta katsoin sen yksin, meni kolme kertaa ennenkuin pysyin hereillä loppuun asti.
Muistan tatuoinnit ja ruisleivän juuren mutta en toista nimeä.

Eräänä flunssaisen valvottuna yönä hiivit mieleen. Ihmetytti että mikäs mut nyt sai näitä muistamaan. Kunnes hokasin kalenterista. Alitajunta herätti. Hyvää syntymäpäivää M. Toivottavasti sulla on kaikki hyvin ja olet onnellinen.

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Pula-ajan Folke West

Kuten selväksi on tullut, meidän perheen lomat lähestyy!

Viime kesänä mä olin pitkillä sairaslomilla kovien rytmihäiriöiden takia joten pääpaino kaikessa oli lepo ja hommat saneli vointi. Mä en käytännössä tehnyt viime kesänä mitään. Olin vain ja koitin kestää.

Mä olen asunut suurimman osan aikuiselämästäni Kallio/Alppila-akselilla. Mulla on aivan valtaisan muistorikas rakkaus Alppilaan, ei varmaan löydy siltä seudulta kovin montaa talonkulmaa tai asfaltinpätkää josta mä en saisi kehiteltyä itselleni jotain nostalgiatrippiä.
Mutta lyhyessä ajassa olen saanut kehitettyä melkoisen tunnelatauksen myös tätä uutta kotikaupunginosaa kohtaan. Uusioperheemme on asettunut ja rakastunut Vanhankaupungin kupeeseen.
Monelta osin täällä on vielä vieraita paikkoja mutta nyt seuraa hehkutusta niiltä osin mitä jo tiedetään! Ja syitä miksi kannattaa suunnata Vanhaankaupunkiin ja lähimaastoon! Näitä me puuhataan lomalla.

Helsinkihän on alunperin perustettu tänne missä Vanhakaupunki sijaitsee. Nimi ei siis ole ihan täysin muuten vaan keksitty. Tänne Kustaa Vaasa alun perin perusti Kuninkaankartanon vuonna 1550. Päättivät sitten kuitenkin muutaman vuoden jälkeen sijoittaa keskustan parempien kauppayhteyksien varrelle, mutta nimi jäi! Helsingin vanhin talo sijaitsee edelleen tuossa lähimetsässä, ompahan vaan erittäin huonossa kunnossa!

Kosken yläjuoksulla

Vanhakaupunki nostaa mieleen yleensä ensimmäisenä kosken. Eikä ihan syyttä! Keväällä koski on näkemisen arvoinen, heti jäiden sulattua. Pauhu on melkoinen ja oikeasti jopa vähän pelottava näky. Toukokuussa pauhut laantuu eli siinä mielessä nyt on jo myöhäistä mutta kannattaa pitää mielessä vaikka ensi kevättä varten. Mykistää aikuisenkin.
Koski on mukava toki kesäaikanakin. Sen kupeessa sijaitsee Tekniikan museo ja huomhuom! 18.5 Museoiden yönä on vapaa pääsy ja yllätyksiä luvassa aina klo 23 asti. Muuten Tekniikan museossa on torstaisin pidennetty aukioloaika ja ilmainen sisäänpääsy. Vieressä myös Voimalamuseo.


Pauhuja

Tekniikan museon kupeeseen jää myös mylly joka on musta tosi kiva. Kun mä sitä Vanhaa Porvoota myös haikailen, niin tuossa myllyllä on musta jotain Porvoohenkistä.

Kaksikko käy Vanhankaupunginkoskella mato-onkimassa, ja pääseepä täällä lupien kanssa ihan tositoimiinkin. Näin keväällä tänne valuu päiväseltään paljon koululaisia kokeilemaan kalaonnea. Tarkkana tosin kannattaa olla sen suhteen että mitä kalansaalista syö, Vanhankaupungin ahvenista on ainakin löytynyt korkeita myrkkypitoisuuksia.


Luvallista kalastusta

Mutta kaikenkaikkiaan, Vanhankaupunginkoski on alueena ihan mahtava koko perheen kesäpaikka! Erilaisia tapahtumia löytyy pitkin vuotta.
Eri puolilta Vanhankaupunginlahtea löytyy myös useita lintutorneja joista voi bongata tipusia mutta niistä näkee hyvin sitten myös lähiympäristöä. Täällä onnistuu lenkkeily, pyöräily kuin melontakin, talvella Vanhankaupunginlahtea kiertää hiihtolatu. Jos Vanhankaupunginkoskelle suuntaa ihan lenkille niin siitä voi halutessaan suunnata helposti Viikin luonnonsuojelualueelle.






Koskenvartta pitkin käveltäessä löytyy rannanvarrelta ihanteellisia piknik-paikkoja. Tähän aikaan vuodesta kanadanhanhetkaan eivät vielä ole paikalla terrorisoimassa, loppukesästä rannanvarsi on aika kettumainen kulkea koska hanhet käyvät vähän turhankin tuttavalliseksi. Plus ne on paskoneet joka paikan. Mutta nyt siis vielä rannanvarressa on kivaa.
Jos piknik ei houkuta niin kivana vaihtoehtona voi toimia myös Koskenranta. Terassi on tosi mukava, kosken pauhu kuuluu siihen mutta ympäristö on rauhallinen ja keskellä luontoa. Viime kesänä ne harvat aamupäivät kun olo oli hyvä, tuli lähes poikkeuksetta suunnattua tänne kirjan kanssa.


Ravintola Koskenranta

Sinänsä lapsiperheelle "helpoin"  (ja halvempi) vaihtoehto ihan ehdan ruokailun osalta taitaa olla Chicos joka löytyy sekä Viikin Prismasta että Arabian Kauppakeskuksesta. Mutta sellainen juoma/jätskitauko on Koskenrannassa kiva ja nimenomaan terassilla!


Rakkauslukkoja Vanhankaupunginkosken pienellä sillalla

Jos sinne Chicosiin suuntaa niin Viikin Prismalta ihan kivenheiton päässä on muuten Gardenia. Mä olen tuolla ollut yksissä häissä eli sen ihmeemmin paikkaan en ole tutustunut mutta ehdottomasti se on käytävien listalla.

Vanhankaupunginlahti

Jos taas suuntaa Koskelta Hämeentietä pitkin kohti Arabiaa, tulee ohittaneeksi superkauniin Annalan. Talvella Annalanmäki on lähimuksujen suosikki pulkkamäkensä takia. Kesällä taas voi käydä ihastelemassa hevosia. Tämä seutu on monesti vähän pimennossa syntyperäisiltä helsinkiläisiltäkin mutta tänne saapuessa tuntuu paikoin kuin olisi matkustanut vähän kauemmaskin maaseudulle vaikka oikeasti ollaan vain vartin bussimatkan päässä keskustasta.

Annala


Hämeentietä eteenpäin mentäessä ohitetaan myös brunsseistaan tuttu Dylan, josta saa arkisinkin oikein hyvän lounaan ja Taideteollinen korkeakoulu, jonka kupeessa on muuten pieni Kynä ja Paperi taiteilijatarvike-kauppa ja kahvila. Laadukkaiden ja edullisten tarvikkeiden ja pullan lisäksi täällä myydään (ainakin viime kesänä) myös vintage-huonekaluja. TAIKia vastapäätä sijaitsee sarjakuva-alan monitoimikeskus Sarjakuvakeskus, jonka yhteydessä myös kahvila.



Heti perään tuleekin Arabiakeskus. Porsliinitehdas on perustettu 1873, Arabian tehtaan historiaa voi ihailla tehdaskierroksella. Nykyään täältä löytyy myös mm. Iittalan, Pentikin ja Finlaysonin tehtaanmyymälät, meidän lähikirjasto ja posti, museo sekä paljon paljon muuta.


50 metrinen piippu toimii Tehdaskorttelin maamerkkinä

Arabiakeskukselta kun suunnataan vähän eteenpäin, tullaan kulttuuri- ja asukastalo Kääntöpaikalle. Täällä on kaikennäköistä asukastoimintaa niin vauvajumpasta ja joogasta kirppareihin ja erilaisiin kursseihin. Ylipäätänsä meillä on täällä hyvinkin aktiivinen ja tehokas kaupunginosayhdistys Artova.

Paljon on varmasti vielä nähtävää ja varmasti moni oleellinen seikka jäi mainostamattakin. Mainitaan vielä kivenheiton päässä oleva Intian leikkipuisto ja Vekarakirppis. Täältä ei oikeasti tarvitse poistua viikkokausiin mihinkään kun kaikkea on ihan lähellä, niin aikuisille kuin lapsillekin.

Loppuun vielä vinkkiä, meillä on täällä tällä viikolla Katufestivaali. Hämeentiestä suljetaan pätkä ja mukana on niin kirppareita, työpajoja kuin Ravintolapäiväkin.
Me ollaan ainakin menossa!

tiistai 14. toukokuuta 2013

Ammattitauteja

Nimiäisten jälkeen huomasin että mulla on aivan järjetön päänsärky. Olin ihan varma että se Ekan tauti iskee muhun. Raahauduin kuitenkin Tokan kanssa saunaan kun lapsi pyysi.
Rojahdin lauteille makaamaan ja kun olin siinä muutaman hetken ollut, alkoi kroppa rentoutumaan. Ja mitä relampi olo oli, sen enempi tuntui että veri juoksee aivoihin ihan kohisemalla. Ja päänsärky katosi!

Tuosta heränneenä tajusin miten jumissa mä olen. Lihakset ei ehkä niinkään mutta ranka on jotenkin aivan krampissa. Nivelet ja nikamat kanittaa. Puoli vuotta perhepetiä ja outoja imetysasentoja alkaa tuntumaan. Ja luulen että kropassa on painopistekin vielä ihan vääränä. Viimeiksikin kesti tosi kauan ennenkuin palikat oli kasassa niinkuin pitää.

Tokan jälkeen, silloin aikanaan, mun ranka oli ässän mallinen. Olin aivan kierossa. Tosin silloin ongelmana oli alaselkä, nyt niska ja yläselkä. Intensiivinen keskivartalon lihasten vahvistaminen ja kiropraktikon käynnit jeesasi silloin. Toivon että niin kipeänä ei tarvitse olla enää koskaan.

Huomaan vähän väliä istuvani ihan oudossa asennossa. Ja pää on hassussa asennossa. Vähän väliä pitää korjata ryhtiä ja ihan ajatella sitä että on suorassa. Päänsäryt on lisääntyneet ja sellainen yleiskehno olo. Roikotan päätä ihan huomaamatta ja kehitän niskaan Quasimodon kyhmyrää. Olen ihan jatkuvasti väärissä asennoissa vaikka kuinka muka keskityn olemaan oikein.
Nukun leuka melkein rintarangassa kiinni ja se asento jää näköjään päälle hereilläkin.

Ikävöin liikkumista ihan tosi paljon. Ihan jo siksi että mun selkä voi silloin niin hyvin. Ja keho muutenkin. Tuntuu tosi nuivalta valittaa liikkumattomuutta kun pitäisi vaan mennä ja liikkua. Muttakun koko ajan on jotain. Koko kevään vaivannut sarjaflunssa (olen jo seonnut laskuissa että onko nyt neljäs vai viides tauti päällä tälle keväälle) verottaa. Ja parin viime kuukauden ajan on ollut pakko laittaa nukkuminen liikkumisen edelle. On väsyttänyt niin älyttömästi. Vauva rokotusreagoi, eroahdistelee, milloin mitäkin. Ja sitten on ne kaksi muuta joiden kanssa yrittää myös viettää aikaa. Niinjoo ja se mies kanssa. Mun on niin paljon helpompi liikkua silloin kun hommat on kolmivuoroisia. Silloin saa nipistettyä hyvin sitä aikaa liikkumiselle.
Katsastelin jo valmiiksi kesätarjouksia erinäisistä liikkapaikoista. Mitä nopeammin nyt toimisi niin sitä pidempään ehtisi käydä. Vauvaa käytin jo kahvakuulana mutta hitto eihän sitä samalla tavalla uskalla viskellä.
Nyt tällä kertaa ajattelin uhmata flunssan jälkitauteja ja käydä edes vähän kävelemässä. Uimaan tekisi mieli mutta sen ehkä unohdan tautisena. Takapihalla näkyvä meri ei paljon helpota asiaa!

Ps. Hammas kolahti vesilasin reunaan. Siis Kolmosella.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Innon Marko täs moi!

Tämä on nyt toinen kesä tässä kodissa. Kotia on laitettu pikkuhiljaa. Paljon puuttuu kyllä vieläkin. Meistä ei itseasiassa kumpikaan ole mikään sisustaja. Me ei kierrellä kaupoissa vaan tehdään täsmäiskuja tuttuihin ja turvallisiin. Kodin laittaminen on kummallekin ehkä enempi pakkopullaa kuin mikään kiva yhteinen haaste. Mutta toki halutaan että kotona on meidän näköistä.
Jotain suunnitelmaa on tälle vuodelle mietitty sekä listaa siitä mitä tarvitaan. Neljän hengen keittiönpöytämme ei riitä viidelle. Isompi on siis ostoslistalla, vaan kun me ei osata kovin isosti velaksi elää niin tähän sijoitetaan sitten veronpalautuksista. Siihen asti sitkutellaan. Vähintään kahdeksalle hengelle olisi pöytä tilauksessa. Tuolit haalitaan sitten pikkuhiljaa käytettynä. Toiveissa että jokainen olisi erilainen ja että jokaisessa olisi joku hauska juju.
Kirjahyllylle haikaillaan myös jatkoa ja muutenkin mietinnässä on säilytystilalliset jutut. Kierrätyskeskus on onneksi kävelymatkan päässä. Romua meistä tosin ei kaipaa kukaan vaan toivotaan kestävää.
Ja ikuisuushaaveena meillä on kylpyamme. Se jopa mahtuisi meille.

Nytkun tässä toista vuotta asutaan, niin arjessa on pikkuhiljaa huomannut mitkä jutut kämpän pohjaratkaisussa toimii ja mitkä ei. Keittiö oli muka aluksi hirveän kiva ja tilava mutta ei kyllä tunnu siltä enää. Jatkuvasti huomaa että työtasoja saisi olla enemmän. Samaten ensi alkuun kämpän pyöreä malli tuntui kivalta mutta sekin on käynyt välillä ärsimään kun jatkuvasti pyörit itse väärällä puolella ja väki on hukassa. Kiva rallirata Kolmoselle, jahka se ikävaihe iskee päälle..
Pohjaratkasuille ei tietysti voi mitään mutta nyt jos itse saisi vaikuttaa siihen niin pari muutosta tekisin.

Ainoa, johon ei olla kotona uhrattu vielä ajatustakaan, on parveke. Mä en ole koskaan jotenkin osannut parveketta edes mieltää sen ihmeempänä mutta siitähän saisi näppäräksi kesäksi vaikka ylimääräisen huoneen jos haluaisi ja näkisi vaivaa. Siippa taas haluaisi laittaa mutta haasteena tällä hetkellä on helvetisti tilaa vievät parvekevaunut, joita kuitenkin vielä tarvitaan. Ja meidän jättimäinen sohva olohuoneessa, jonka vuoksi parvekkeen ovea ei saa kokonaan auki. Sohva täytyy siis väliaikaisesti siirtää jos haluaa parvekkeelle jotain isompaa viedä.

Nythän mä olen niitä yrttejäni parvekkeelle istutellut ja koska homma lähti välittömästi aivan lapasesta, aloin myös haaveilla tämmöisestä. En tosin tiedä kuinka toimiva yhtälö se olisi kahden hemmetin uteliaan kissan kanssa ketkä syö kaiken mihin käsiksi pääsevät. Kelpaa niin korvapuustit kuin salaattikin.

Meidän parveke on aika pieni mutta kyllä sinne jotain saisi. Pienen sohvan tai pari tuolia. Siippa haaveilisi sellaisesta sopesta missä voisi lekotella ja lukea, mä taas haluaisin parvekepuutarhan. Tosin tässä kohtaa on hyvä miettiä sitä että kukahan se niin senkin sitten hoitaisi. Kai se menee tämäkin hormonien piikkiin. Parvekelasitkin on vaan kun on ne kissat. Tosin epäilen uskaltaisiko meidän pelkurit muuta kuin vähän nenänpäätä ulkopuolelle työntää vaan ehkäpä ei kokeilla. Mutta se on ehkä se isoin juttu miksi mä en kehitä isoja intoja parvekkeen laiton suhteen. Mua ärsyttää se että lasit on oltava aina kiinni.

Sinänsähän tässä ei kyllä laakereillaan pääse lepäämään hetkeksikään sen suhteen ettäkö ei olisi jotain työnalla hankintojen suhteen. Toka nimittäin on hyppinyt sänkynsä aivan mutkalle. Pohja on viittä vaille katki. Ei siinä muuten mutta pistää vähän vituttelemaan kun kuukaudesta toiseen hoet monta kertaa viikossa milloin minkäkin huonekalun kohdalla että älä hypi, se menee oikeasti rikki. Että ei sitten oikeasti voida uskoa ennenkuin jotain on hajalla. Tollainen esiteini kun ei enää ole painoluokassa mikään kymmenen kilon puntti.
Poikien sängyt on palvelleet seitsemän vuotta että eivät onneksi nyt ihan uudet ole mutta runko on senverran jytyä materiaalia että ihan parista rojahduksesta sitä et mutkalle saa. Jos joku piirre on tuossa keskimmäisessä se ärsyttävä niin se on tuo. Hajottaisi jotain halvempaa!

Ps. No nyt se väsymys iski Kaksikkoon. Se sellainen ennen lomaa oleva. Koulussahan nämä pari vikaa viikkoa on pitkälti retkeilyä ja pyörimistä mutta pikkasen pistää kiristämään äiti-ihmistäkin nämä toisen bussikortin unohtelut ja toisen bussista myöhästelyt niinä aamuina kun ihan ehdottomasti siellä koulussa olisi oltava kahdeksalta. Jotain perkeleen nutakorttia kyllä haetaan joka lävestä mutta kaikki oleellinen sitten unohdetaan. Huomaan itsekin olevani väsynyt kouluarkeen kun tekisi mieli vaan kiukutella että vittu hoitakaa sitten itse asianne kun aina vaan onnistutte ryssimään kaiken vaikka mä kuinka yritän varmistaa että kaikki ehtii ja kaikilla olisi kaikki tarvittava mukana.
Onneksi on kahvi. Ja äitienpäiväkakkuakin vielä. Ja Jumalaiset Jajasiskot.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Äitipäivä

Mulla on takana 12 Äitienpäivää. Kovasti erilaisia. On ydinperheen kanssa vietettyjä, yksin vietettyjä, töissä vietettyjä, lasten kanssa vietettyjä ja nyt uusioperheenä vietettyjä.

Tänään on ollut kiva hulinapäivä. Herkkuja aamusta pitäen, yhdessäoloa, naurua ja kivoja hetkiä. Monta sukupolvea saman katon alla. Mummin muistamista haudalla.

Mitään varsinaisia perinteitä meille ei ole muodostunut äitienpäivästä. Ei mikään fanfaarivuorokausi mutta kyllä meillä Äitienpäivää vietetään. Mulle riittää että ne perheen muut tyypit tiedostaa että on olemassa sellainen kuin Äitienpäivä. Ja on tässä mun kanssa silloin. Mä teen kakun aina, muuten marssin valmiisiin pöytiin.

Suurimmasta yllätyksestä vastasi jo lauantain puolella Siippa. Se nappasi Kolmosen rattaisiin ja ilmoitti lähtevänsä sen kanssa kävelylle ja käskytti mut nukkumaan. Ja muutamaa tuntia myöhemmin se kotiutui nännilävärin kanssa. Väitti sitä äitienpäivälahjaksi, mä kutsun sitä kolmenkympin kriisiksi. Pääsi kyllä kieltämättä yllättämään.

Näiden tämmöisten päivien yhteydessä törmää monesti siihen että mainitaan miten pitäisi kyllä muistaa muutenkin. Että ei vain Äitienpäivänä. Miten se nyt tarkoittaa että EI muistettaisi muina päivinä jos on olemassa äitienpäivät ja ystävänpäivät ja tiesmitkäpäivät? Tottakai nämä tämmöiset päivät on päiviä siellä muiden seassa ja vanhempi on vanhempi vuoden jokaisena päivänä. Mutta mitä sitten? On niitä turhempiakin. Kyllä voi yhtenä päivänä vuodessa pysähtyä ihmettelemään elämän jatkuvuutta ja sitä että just noi tyypit mahdollistaa sen että mä voin viettää tätä päivää ja muistaa niitä oman elämän tärkeimpiä äitejä! Ja kyllä voi yhtenä päivänä vuodessa taputella itseään olkapäälle että hei mä selviän ihan kivasti tästä just tämmöisenä.

Hyvää Äitienpäivää kaikille äideille ja äidinmielisille!

lauantai 11. toukokuuta 2013

Hämmästyttää, kummastuttaa pientä (ja vähän isompaakin) kulkijaa

Kuinkahan monta lasta pitäisi olla että ei tulisi vastaan enää uusia juttuja? Tai vastavuoroisesti, kuinkahan monta lasta pitäisi olla että samat hommat ei toistuisi.

Vauvauinnissa sukeltamista piti pitkittää pari kertaa että äiti on varmasti valmiina. Vauvahan olisi varmaan ollut valmis jo ensimmäisen kerran jälkeen. Onneksi ne ohjaajat on tosi ymmärtäväisiä. Ja nyt sitten kun sukelletaan niin kukaan ei haluaisi lopettaa. Voidaanko me vielä tehdä. Mun vuoro. Eiku mun, sä oot sukeltanut sen kanssa kaks kertaa enemmän kuin mä. Se sukeltaminen on jotenkin ihmeellistä. Vauva oppi tosi nopeasti hoksaamaan sen nyt sukelletaan-fraasin ja veden kaatamisen takaraivolle yhteyden. Ja ennenkuin mennään pinnan alle niin suu ja silmät napsahtaa kiinni. Tyyppi tekee myös suihkussa samaa ihan itsenäisesti, ilman mitään varoituksia. Käsittämätöntä! Vauva on muutenkin nyt jotenkin ihan fanahtanut koko uintihommaan, se räiskii käsillä vettä ja ihmettelee veden liikkeitä ja kaikki on vaan järjettömän kivaa. Viime kerralla oli valokuvaus ja nyt odotellaan että tupsahtaisivat sähköpostiin.
Meidän perhe on myös aina se joka siellä ensimmäisenä on rynnimässä altaaseen ja viimeisenä pois.

Vaikka imettäminen ei ole mulle mikään itseisarvo niin jouduimpa kuitenkin vaan myöntämään että pientä kipuilua tein kiinteiden aloittamisen kanssa. Vauva oli valmis, mä melkein. Se on taas yksi askel siihen suuntaan että meillä kasvaa tuleva taapero, entinen vauva. Mihin tää aika juoksee???
Imettäminen on niin helppoa. Tai ei helppoa mutta helpompaa. Meillä on tasan 2 tuttipulloa ja mä olen jo niiden pesemistä kokenut ihan törkeän työlääksi. En jaksaisi millään sitä kaikkea mikä niihin kiinteisiin liittyy. Sotkut ja muut. Ja se lapsentahtisuus. Voi morjens... kun tyyppiä kiinnostaa avata se suu ehkä kerran viidessä minuutissa. Se mitään lapsentahtisuutta ole..

Mä en ole koskaan ollut innoissani kiinteiden aloituksesta. Muistan että Ekan kanssa ne pari ekaa kokeilukertaa oli jänniä mutta sitten totesin että en tykkää. Yhtä sotkua ja vauvaa ei kiinnosta pätkän vertaa. Eikä kiinnostanut aikanaan Tokaakaan. Eikä kiinnosta nyt Kolmosta. Ei tässä oo mitään kivaa.

Lisäksi mä huomasin että "pelkäsin" kiinteiden aloitusta myös siltä osin että pysyykö se homma itsellä lapasessa sillä lailla että järki pysyy kädessä? Ei mulla ole tarvetta kapinoida ruokasuosituksia vastaan mutta huomaan vähän miettiväni että tuleeko mustakin sellainen eiherkkujaeisuolaaeisitäjaeitätä-mutsi? Kun mä haluaisin että syöminen on kivaa ja ruoka on energianlähteen lisäksi myös nautinto. Eikä mikään stressin aihe. Ja mä en edes tiedä mistä tämä tämmönen nyt kumpuaa.

Nyt ollaan reilu parisen viikkoa maisteltu maissinaksuja. Isommat palat aiheutti aluksi vähän kakomista koska kieli ei vain vielä tajua miten sen pitäisi toimia mutta kovasti maiskutetaan. Ja nyt lussutellaan jo suht huoletta. Lusikka on käsittämättömän kiinnostava ja sillekin pitää maiskutella. Lasista on kiva juoda vettä. Ja silloinkin lopuksi maiskutellaan. Soseita ihmetellään.
Ja sitä sotkua sotkua. Maissinaksuilla on niin kiva maalata! Laveerata omat reidet ja äidin naama ja takaraivo. Ja perään huudetaan mömmöm. Lusikalla on kiva miekkailla ja samalla pitää murista. Mua ei itseasiassa haittaa se sotku enää sitten kun tyyppiä kiinnostaa se syöminen. Mutta siihen asti kun ei kiinnosta niin mua tympii.
Toka on ottanut elämäntehtäväkseen opettaa Kolmosen syömään. Hyvän videon olisi saanut maissinaksu-hetkistä. Kato annas kun mä näytän. Nyt muutamana kertana syömiset on suoritettu syöttötuolissa ja se kyllä on helpottanut potenssiin isosti! Kolmen lapsen jälkeen mä olen nyt oppinut sen että älkää helvetissä aloittako kiinteitä lapselle joka ei vielä pysty olemaan syöttötuolissa! Sitten kun se kestää siinä niin se on valmis. Ja se touhu on sairaasti paljon helpompaa. Ennenkaikkea syöttäjälle. Unohtakaa ne sitterissä syöttelyt. Soseaivastusten väistely tosin on ihan yhtä vaikeaa.

Neuvolassakin tuli luonnollisesti kiinteät puheeksi. Sinänsä nyt en liian isoa painoa anna neuvolan terkkarin sanomisille mutta mua jaksaa aina ihmetyttää tietyt jutut. Sama kaava kun on ollut kaikkien kolmen pojan kanssa. Kun se puoli vuotta tulee täyteen, alkaa neuvolan puolelta se kysely joko on maisteltu, mitä, minkä verran. Ja aina höystettynä olisi hyvä että pikkuhiljaa alkaa menemään isompina annoksina. 
Mun kaikki lapset ovat olleet hyvin laiskoja oppimaan soseiden syömistä. Ne ensimmäiset maistelut kiinnostaa mutta sitten lässähtää. Homma on jokaisen kohdalla ollut sitä että sitä sosetta menee suurinosa ihan jonnekin muualle kuin suuhun. Varpaanväleissäkin on enemmän sosetta kuin mahassa.
Yhdenkään vauvan kanssa ei ole ollut sitä että nyt jotenkin nälkäisiä olisivat, eivät ole tissillä kerran tunnissa. Kasvavat ja kehittyvät ja eivät vaikuta siltä että nyt yhtäkkiä kun 6 kuukautta on tullut täyteen, ei maito enää riittäisi.
Toki mäkin olen sitä mieltä että ei sitä tarvitsekaan siihen pisteeseen päästää, että kasvu jo hidastuu ja maito ei riitä pelkäksi energianlähteeksi. Mutta en ole vielä kolmannenkaan lapsen kohdalla tajunnut sitä, että mikä kellonlyömä se puoli vuotta on? Miten sen vauvan puolivuotiaana pitäisi yhtäkkiä osata niitä soseita vedellä kuin vanha tekijä? Uusi asiahan se on vauvalle kuin vauvalle, ihan sama miten monta kuukautta mittarissa on. Enkä usko että se edes niinkään on mausta kiinni vaan nimenomaan rakenteesta. Sen oppimiseen menee aikaa ja se ei vaan mene niin että aletaan änkemään sitä safkaa sinne vauvan kitusiin hirveällä höökyllä kun nyt ollaan puolivuotiaita. Ja kun kuitenkin se maito on se pääsääntöinen energianlähde vielä monta kuukautta. Kyllä se meilläkin Kolmosta kiinnostaa muiden syöminen ja tosiaan tykkää itse pupeltaa maissinaksuja. Mutta soseet ei kiinnosta. Ei nappaa. Ei maistu. Suu on ihan pihalla sen suhteen että mitä sille soseelle pitäisi tehdä. Ja se ottaa sen ajan minkä ottaa ennenkuin oppii. En ole vielä koskaan tajunnut sitä että miten niitä soseita saa menemään isompia annoksia jos pelkkä yksi lusikallinen on saavutus. Varovasti pitää maistella mutta sitten olisi kuitenkin hyvä että menisi jo isompanakin annoksena ja yhtä makua kerrallaan mutta sitten kuitenkin voisi laajentaa jo näin ja näin ja näin ja vauvantahtisesti mutta sitten kuitenkin enemmän. Siis mitäkä?
En kuitenkaan jaksa hymistellä että joo kyllä hienosti meillä menee ja soseet maistuu vaikka sillä varmaan pääsisin helpommalla.

Toinen mitä ihmettelen on nämä mitä vauvalle "pitäisi" tarjota. Meillä ei syödä esimerkiksi parsakaalia tai kukkakaalia. Ehkä kerran vuoteen väännetään joku gratiini ja todetaan että joo ei tää nyt kyllä meillä mene. Mä en ymmärrä miksi mun pitäisi kaupasta raahata sellaisia mitä meillä ei syödä ja mitkä ajan kanssa tasan varmasti tippuu pois vauvankin ruokavaliosta. Mielummin mä tarjoan niitä ainehia, mitä meillä syödään muutenkin. Koska niihinhän se sitten aikanaan siirtyy.
En myöskään tasan usko mihinkään ei kannata antaa vauvalle vain makeaa syötävää tai se ei koskaan opi syömään muuta-jargoneihin. Tasan varmana oppii, se on vauvalla sisäänrakennettua että makea maistuu ja se on aivan sama totutteletko johonkin vai et. Ne menee mitä menee, jos menee.
Ja hei muuten, en tajua sitäkään että hirveä hätä olisi saada sitä kiinteää ruokaa menemään mutta sitten pitää väenväkisin iskeä sille vauvalle jotain mikä ei maistu. Jos makeampi menee niin miksi ei voisi makeaa antaa? Siitä, mitä se muksu vauvana syö tai ei syö, ei voi päätellä yhtään mitään sen suhteen että mitenkä se sitten tulevaisuudessa syö.

Ps. Hyvänä herätteenä toimii kun kaataa kahvit kädelle. Ja tietynlaista hillintää oppii myös samalla kun koittaa karjua sitä vittusaatanaperkelettä äänettömästi ettei kukaan muu herää

perjantai 10. toukokuuta 2013

Vauvakuume

Mä en ole koskaan ollut kukkien perään. Onnistun tappamaan kaktuksetkin. Mun äidillä on vaikka mitä kasteluvirityksiä silloin kun se lähtee pidemmäksi aikaa reissuun jotta sen ei tarvitse pyytää mua kastelemaan. Koska puolet on kuolleita kun se palaa kotiin.
Maljakkokukkia saa aina välillä jonkun jutun yhteydessä mutta jos saan itse valita niin otan kyllä mielummin vaikka suklaata.

Nyt on kuitenkin iskenyt vissiin joku esikeski-ikä tai vastaava koska mun oli pakko saada yrttejä. Tykkään tuoreyrteistä ihan mahdottomasti mutta en vaan ole uskaltanut koskaan niitä hankkia koska murhaan ne kuitenkin. Mutta nyt se pakko saada vei voiton! Mutsi lentää varmaan perseelleen kun näkee!

Siipan kummitytön äiti oli laittanut parvekkeensa tosi kivaan kuntoon ja sillä roikkui yrttipurkkeja seinällä. Utelin heti mistä ne oli hankittu ja kipitin ostamaan omat. Ihan nerokasta, mukana tulee purkit ja se teline millä ne laitetaan seinään roikkumaan JA mullat ja siemenet.
Upotin illalla sormia multaan ja kyllä oli kuulkaa terapeuttista! Voi olla että hurahdin heti koska siinä kun niitä siemeniä paineli sinne multaan, niin tuli ihan sellainen nää on mun vauvoja-olo. Eikä naureta siellä nyt! Oikeesti tuntui siltä että nyt sitä tässä ollaan keskellä luomiskertomusta! Koskahan sitä uskaltaa alkaa odottamaan satoa ja tuoretta basilikaa pizzan päälle ja oman maan minttua teehen? Voisin antaa aikaa vaikka loppuviikon. Mun mielestä ihan riittävä odotusaika.

Taisin tosin lorauttaa vettä ihan liikaa eli se voi olla että tässä vielä itkut tirautetaan kun mikään ei kasvakkaan ja mä olen hukuttanut ne. Varmaan jatkossakin mä hankin tuoreyrttini kiltisti sieltä Prisman HeVi-osastolta. Tai vähintäänkin iskee yöpakkaset tai jotkut tappajaetanat syö mun vihervauvat. Kissat kuopii mullat tai aurinko kärventää. Tai mitä jos mä vaan unohdan ne? Unohdan että siellä ne kaipaa hoivaamista ja hellyyttä? Tarviiko ne jotain ravinnetta tai kanankakkaa? Mitä osia kamomillasta voi syödä? Mä en usko lastenkasvatus-oppaisiin mutta yrtin kasvatuksesta voisin lukaista jonkun kirjasen. Miksi mä en mennyt sinne yrttikurssille mukaan mihin kaveri koitti houkutella? Miten tässä nyt ihminen saa yönsä nukuttua kun saa pelätä kaiken maailman Espanjansiruja ja vesilaskua. Mitähän muuta sitä keksisi istutella? Pelottavaa hommaa tämä hortonomia.
Mulla on luomisen tuska. Ja paskamutsi-olo. Kolmikko voi kyllä hyvin.

Siinä vaiheessa saa huolestua jos mut löytää jostain siirtolapuutarhasta silittelemästä avomaakurkkuja.

torstai 9. toukokuuta 2013

Elämän epäkohtia

Olin toissa viikonloppuna muutaman tunnin virkistäytymässä kavereiden kanssa (ei lapsimessuilla) ja mä en kyllä ymmärrä mikä vika mussa on. Yleensähän noi muutaman tunnin irtiotot vanhemmuudesta piristää mutta mulle käy kyllä aina aivan päinvastoin. Oon seuraavat päivät kahta ärtyneempi, pinna on olematon ja vituttaa vaan. Eikä todellakaan ole kyse siitä että mä ajattelisin ja ärtyisin että voikun pääsisi useammin ulos yksin. Eikä ole kyse siitä ettäkö en luottaisi ja uskoisi siihen että himassa ei pärjätä ilman mua. Mulla on aina hirveän kivaa ja hauskaa mutta vain sen ajan kun olen poissa. Ja en kyllä koe että mä saisin mitään energiapläjäystä kuin korkeintaan sen vapaapäivän illalle. Mua melkeimpä ärsyttää lähteä itsekseni mihinkään kun tiedän että se ei vaan lataa mun akkuja. Ei nyt ajanhukkaa mutta ei kuitenkaan sitä mitä mä olisin hakemassa. Miten tämä on edes mahdollista?

Mulla on jotenkin ihan hirveän pinttyneenä ajatus että mulla on PAKKO olla omaa aikaa jotta jaksan. Ja sitten kun sitä on niin mä en tiedä mitä mä sillä tekisin. Tai tiedän mitä teen ja tykkään kyllä joo mutta en nyt vaan ymmärrä miksi se on niin iso pakko. Onko pakko olla omaa aikaa jos sitä ei ehkä kuitenkaan tarvitse? Ja jos sitä ei tarvitse just nyt niin saako sitä kerryttää johonkin ja sitten kun tarvii niin pitää kertarysäyksellä vaikka pari päivää? Tai luovuttaa toisille tarpeettomana?
Itseasiassa nyt kun tätä kirjotin niin heräsin huomaamaan että tuo oman ajan tarve on vähentynyt lapsi lapselta. Ekan aikana muistan että kun Kaksikon isä tuli kotiin niin mä suurinpiirtein annoin Ekan sille ja poistuin itse samalla oven avauksella. Kun oli vaan pakko päästä hetkeksi irti himasta. Tokan kanssa kävin silloin tällöin ja nyt Kolmannen kanssa ehkä kerran kuussa jos sitäkään.
Ja nyt tosiaan tällä hetkellä tuntuu että akkujen latauksena tämä ei tosiaan ainakaan toimi. Ehkä mun pitäisi päästää irti siitä ajatuksesta että mä tarvitsen sitä. Tai että olisi joku pakko. Ja tuntuu muuten melko typerältä edes kirjoittaa tästä. Vaan kun on niin iskostunut väkisinkin että omaa aikaa on oltava.

Musta tuntuu oudolta jutella äitien kanssa ketkä taas kokee että omaa aikaa ei ole. Ja että olisi kiva jos olisi. Muistan kyllä itsekin kokeneeni joskus niin että ei sillä. Mutta nyt tuo tuntuu tosi vieraalta. Olenko mä niin kotiperunoitunut? Pitäisikö mun nyt vaan antaa olla näin vai koittaa raaputella jostain sieltä pinnan alta sitä oman ajan minääkin esille?

Tämä on mun mielestä nyt perin outoa siksi kun tähän asti mä nimenomaan olen tarvinnut tasaisin väliajoin irtiottoja ilman lapsia. Silloin kun olin Kaksikon kanssa yksin niin ne mun omat jutut oli nimenomaan ihan ehdottoman tärkeitä vastapainoksi arjelle. En jaksanut jos välillä ei saanut tehdä ja olla lapsettomasti.

Siippahan se ei tunnu tarvitsevan mitään omia juttuja. Duuni ja harrastukset tuntuu riittävän. Illanvietoista se näköjään systemaattisesti kieltäytyy ja mä poden jatkuvasti huonoa omaa tuntoa siitä. Että luuleeko se että se ei mulle kävisi että se joskus menee. Todellisuudessa kyse taitaa olla enempi siitä ettäkun Siippa on arjesta niin paljon poissa, niin haluaa nyt sitten olla perheen kanssa vapaalla niin paljon kuin pystyy. Eikä siinä, Siippa jos kuka on kyllä ehtinyt menemään.. että siinä mielessä ehkä ei ihme jos se kokee että nyt just ei tarvitse.

Kävelin joku aika sitten bussille yhtämatkaa toisen äitiyslomalaisen kanssa joka puheli että nää on niin kivoja kun hetkeksi pääsee irrottautumaan, siitä saa niin paljon energiaa. Ja mä mietin vaan että mistähän toi puhuu.
Mulla ei vielä oikeasti pitäisi olla mitään valittamista. Koska kyse ei ole siitäkään että mä miettisin miten täällä kotona menee. Saisin tulla ja mennä tasan niin paljon kuin haluan, mun perään ei koskaan laiteta vihjailevia viestejä että koskahan tuota olet tulossa, ongelmat osataan ratkoa ilman että tarvii multa kysyä, Siippa hoitaa sujuvasti kolmen lapsen hoidon ohessa ruoat, kodinhoidon jne. Se pärjää kaikessa. Tuntuu aika pöllöltä ottaa omia vapaita ja sitten kiukutella sen jälkeen koko kotiväelle. Ja ompa taas sen kokoluokan ongelma että voi kyynel!

Ps. Kolmosen sitteri on siinä kunnossa että sitä ei käytetä kuin syödessä. Vaikka sitä kuinka pesee niin vauva maalaa sen jokaisella syöntikerralla sen näköiseksi että ei sitä viitsi siihen laittaa muuten. Syöttötuolin hankinta on työn alla. Vauvalle onkin nyt viritetty väliaikainen paikka sohvan nurkkaan. Kivaa kun on meidän muiden kanssa samalla tasolla mutta en oo nyt ihan varma tykkäänkö siitä että vauvastakin tulee sohvaperuna. Varsinkaan nyt kun on ne mömmömmit.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Seiska

Oltiin eilisiltana Ekan kanssa infoillassa tuleville seiskaluokkalaisille ja vanhemmille.

Marssittiin melko voittajina tulevalle yläasteelle, vieläkin hyvä mieli siitä että opiskelupaikka heltisi. Mutta mitä pidemmälle ilta eteni, sitä enemmän kyllä luulot karisi, ainakin äidiltä.
Nimittäin yläaste ja ala-aste eroaa toisistaan nykyään kuin yö ja päivä. Kääk! Tai ainakin tuo yläaste eroaa.

Silloin joskus kun mä menin yläasteelle, ei muutos ala-asteesta tuntunut kovin suurelta. Tietysti sitä oltiin sitten yläasteella mutta homma ei ala-asteesta ollut niin valtaisa harppaus kuitenkaan. Toki valinnaisaineita tuli ja muuta härpäkettä ja päivät piteni mutta noin kokonaisuutena se opiskelu ei ollut kovin erilaista.

No ajat on muuttuneet tämänkin suhteen. Ekan tulevalla yläasteella ei ole käytännössä luokka-asteita ollenkaan. Toki sitä ollaan joko seiska-, kasi-, tai ysiluokalla mutta käytännössä opetus menee niin että tunneilla on sekaisin sekä seiskoja, kaseja että ysejä. Opetus siis ei ole sidottua vuosiluokkiin.
Opetus etenee jaksoissa ja osa oppiaineista opetetaan kursseina. Vaikka toki kaikki pohjautuu opetussuunnitelmaan, tehdään jokaiselle oppilaalle myös oma opetussuunnitelma johon vanhemmatkin osallistuu. Vastuuta opiskelusta annetaan siis opiskelijalle, aika samaan malliin kuin lukiossa.
Ja juurikin sillä niitä eri ikäisiä on siellä sekaisin, kun voi itse valita ja vaikuttaa että missä vaiheessa opiskelee minkäkin kurssin ja missä jaksossa on mitäkin oppiainetta. Opetus saadaan tehostetummaksi ja pystytään syventymään enemmän kun opiskellaan yhdessä jaksossa jotain enemmän, mitä ei sitten seuraavassa jaksossa ole ollenkaan.

Ja juurikin tämä on nyt se mikä sai äidillä aikamoisen palan kurkkuun. Todellako meidän Hatarapää Hajamielisen oletetaan vastaavan itse lukujärjestyksestään? Ja kun äitikin on samasta muotista niin saapa nähdä. Tutkimusten mukaan tämä malli on kuitenkin kuulemma jo hyvinkin toimiva yläaste-ikäisissä. Tosin mun mielestä ikäero seiskaluokkalaisen ja vaikkapa lukion kolmannella olevan välillä on iso. Ja kun tätä nyt tietysti katselen subjektiivisesti niin mä ainakin koen että on ehkä hankala verrata yläastetta ja lukiota ja sitä että toimiiko sama yhtä hyvin.
Ei seiskoja toki heti laiteta tähän myllyyn, kolme ensimmäistä jaksoa tehdään heille valmiiksi. Ja helpottaahan tämä aikanaan heitä ketkä lukioon siirtyvät. Ja löytyy ystäväoppilaita ja ennalta saavaa tukea ja opinto-ohjaajaa ja vielä oma kotiryhmäkin. Mutta silti se ero ala-asteelta tuleville on valtava.

Luokattomuudesta on todettu olevan muitakin etuja. On yhtenäisempää kun kaikki tuntee kaikki ja ei ole teidän ja meidän luokkaa. Kuulostaa hyvältä, toivottavasti toimii myös käytännössä.

Puheenvuoroja oli eilen rehtorin lisäksi useammalla opettajalla, terveydenhoitajalla, oppilaskunnan puheenjohtajalla sekä vanhempainyhdistyksellä. Paljon asiaa joka surisee korvien välissä. Kai me syksyllä selvitään. Tai ainakin asiat selviää.

Jos jotain hassuakin, eräs sukulainen aloittaa yläasteensa samassa koulussa. Pieni maailma! Vähän harvinaisemman sukunimensä johdosta lapset saavat varmaankin koko yläasteen vastata kysymyksiin ootteko sukua?

Mediakohuakin käsiteltiin lyhyesti heti illan aluksi. En siitä sen ihmeemmin lätise mutta kuulemma aikamoinen vuoristorata on ollut mutta nyt onneksi alkaa rauhoittumaan.