torstai 9. toukokuuta 2013

Elämän epäkohtia

Olin toissa viikonloppuna muutaman tunnin virkistäytymässä kavereiden kanssa (ei lapsimessuilla) ja mä en kyllä ymmärrä mikä vika mussa on. Yleensähän noi muutaman tunnin irtiotot vanhemmuudesta piristää mutta mulle käy kyllä aina aivan päinvastoin. Oon seuraavat päivät kahta ärtyneempi, pinna on olematon ja vituttaa vaan. Eikä todellakaan ole kyse siitä että mä ajattelisin ja ärtyisin että voikun pääsisi useammin ulos yksin. Eikä ole kyse siitä ettäkö en luottaisi ja uskoisi siihen että himassa ei pärjätä ilman mua. Mulla on aina hirveän kivaa ja hauskaa mutta vain sen ajan kun olen poissa. Ja en kyllä koe että mä saisin mitään energiapläjäystä kuin korkeintaan sen vapaapäivän illalle. Mua melkeimpä ärsyttää lähteä itsekseni mihinkään kun tiedän että se ei vaan lataa mun akkuja. Ei nyt ajanhukkaa mutta ei kuitenkaan sitä mitä mä olisin hakemassa. Miten tämä on edes mahdollista?

Mulla on jotenkin ihan hirveän pinttyneenä ajatus että mulla on PAKKO olla omaa aikaa jotta jaksan. Ja sitten kun sitä on niin mä en tiedä mitä mä sillä tekisin. Tai tiedän mitä teen ja tykkään kyllä joo mutta en nyt vaan ymmärrä miksi se on niin iso pakko. Onko pakko olla omaa aikaa jos sitä ei ehkä kuitenkaan tarvitse? Ja jos sitä ei tarvitse just nyt niin saako sitä kerryttää johonkin ja sitten kun tarvii niin pitää kertarysäyksellä vaikka pari päivää? Tai luovuttaa toisille tarpeettomana?
Itseasiassa nyt kun tätä kirjotin niin heräsin huomaamaan että tuo oman ajan tarve on vähentynyt lapsi lapselta. Ekan aikana muistan että kun Kaksikon isä tuli kotiin niin mä suurinpiirtein annoin Ekan sille ja poistuin itse samalla oven avauksella. Kun oli vaan pakko päästä hetkeksi irti himasta. Tokan kanssa kävin silloin tällöin ja nyt Kolmannen kanssa ehkä kerran kuussa jos sitäkään.
Ja nyt tosiaan tällä hetkellä tuntuu että akkujen latauksena tämä ei tosiaan ainakaan toimi. Ehkä mun pitäisi päästää irti siitä ajatuksesta että mä tarvitsen sitä. Tai että olisi joku pakko. Ja tuntuu muuten melko typerältä edes kirjoittaa tästä. Vaan kun on niin iskostunut väkisinkin että omaa aikaa on oltava.

Musta tuntuu oudolta jutella äitien kanssa ketkä taas kokee että omaa aikaa ei ole. Ja että olisi kiva jos olisi. Muistan kyllä itsekin kokeneeni joskus niin että ei sillä. Mutta nyt tuo tuntuu tosi vieraalta. Olenko mä niin kotiperunoitunut? Pitäisikö mun nyt vaan antaa olla näin vai koittaa raaputella jostain sieltä pinnan alta sitä oman ajan minääkin esille?

Tämä on mun mielestä nyt perin outoa siksi kun tähän asti mä nimenomaan olen tarvinnut tasaisin väliajoin irtiottoja ilman lapsia. Silloin kun olin Kaksikon kanssa yksin niin ne mun omat jutut oli nimenomaan ihan ehdottoman tärkeitä vastapainoksi arjelle. En jaksanut jos välillä ei saanut tehdä ja olla lapsettomasti.

Siippahan se ei tunnu tarvitsevan mitään omia juttuja. Duuni ja harrastukset tuntuu riittävän. Illanvietoista se näköjään systemaattisesti kieltäytyy ja mä poden jatkuvasti huonoa omaa tuntoa siitä. Että luuleeko se että se ei mulle kävisi että se joskus menee. Todellisuudessa kyse taitaa olla enempi siitä ettäkun Siippa on arjesta niin paljon poissa, niin haluaa nyt sitten olla perheen kanssa vapaalla niin paljon kuin pystyy. Eikä siinä, Siippa jos kuka on kyllä ehtinyt menemään.. että siinä mielessä ehkä ei ihme jos se kokee että nyt just ei tarvitse.

Kävelin joku aika sitten bussille yhtämatkaa toisen äitiyslomalaisen kanssa joka puheli että nää on niin kivoja kun hetkeksi pääsee irrottautumaan, siitä saa niin paljon energiaa. Ja mä mietin vaan että mistähän toi puhuu.
Mulla ei vielä oikeasti pitäisi olla mitään valittamista. Koska kyse ei ole siitäkään että mä miettisin miten täällä kotona menee. Saisin tulla ja mennä tasan niin paljon kuin haluan, mun perään ei koskaan laiteta vihjailevia viestejä että koskahan tuota olet tulossa, ongelmat osataan ratkoa ilman että tarvii multa kysyä, Siippa hoitaa sujuvasti kolmen lapsen hoidon ohessa ruoat, kodinhoidon jne. Se pärjää kaikessa. Tuntuu aika pöllöltä ottaa omia vapaita ja sitten kiukutella sen jälkeen koko kotiväelle. Ja ompa taas sen kokoluokan ongelma että voi kyynel!

Ps. Kolmosen sitteri on siinä kunnossa että sitä ei käytetä kuin syödessä. Vaikka sitä kuinka pesee niin vauva maalaa sen jokaisella syöntikerralla sen näköiseksi että ei sitä viitsi siihen laittaa muuten. Syöttötuolin hankinta on työn alla. Vauvalle onkin nyt viritetty väliaikainen paikka sohvan nurkkaan. Kivaa kun on meidän muiden kanssa samalla tasolla mutta en oo nyt ihan varma tykkäänkö siitä että vauvastakin tulee sohvaperuna. Varsinkaan nyt kun on ne mömmömmit.

6 kommenttia:

  1. Mä luulen, et mulla on ainakin ikä vaikuttanut. Eli samaa koen, en vain tunne tarvetta lähteä mihinkään kotoa. Mut taas silloin joskus kun minä saan olla nimenomaan kotona yksin niin ne lataa niit mun akkuja! Siitä tykkään. Mutta lähtö muualle...? Ei kiitos. No tottakai tykkään käydä esim. elokuvissa, mutta ennen käytiin aina sen jälkeen kahvilla tmv ja nyt haluan vaan suoraa kotiin. Kavereitakin tapaan lähinnä perheen tai ainakin lasten kanssa. Ja "aikuisten juttuihin"kin menen miehen kanssa, mutta eipä ne olekaan aikoihin edes houkutelleet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä taas en suostu uskomaan että ikä on vaikuttanut :D Toivon että jahka vauva kasvaa ja on isompi ja mä en enää imetä, niin jostain palaa se osa mua kun tykkää vipottaa kylillä. Ja siis nimenomaan sillä että se lataisi akkuja. On musta nytkin kiva käydä jossain parin, kolmen tunnin jutuissa mutta siis en koe että ne nyt jotenkin lataisi paukkuja jaksamaan. On olo että tällä hetkellä ei tarvi tollaista omaa aikaa ja siksi tuntuu hassulta että sitä pitäisi pitää.

      Poista
  2. No juuripa näin! Mä en ole yhdenkään vauvan aikana tarvinnut tai halunnut sitä omaa aikaa. Ja aina ollut jopa vähän noloa puhua siitä. Ja kuunnellut niitä "Kyllä säkin voit..." Selittele siinä sitten kun en vaan halua. Omaa aikaa on sekin kun juo sen kahvin päikkäreiden aikana. Se riittää nyt. Kuka tietää miten sitten kuukauden kuluttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassua just jos siitä sanot niin se on melkein sama kuin sanoisit että et pääse. Koska eihän se ole sama asia. Jotenkin tuntuu että se on "sallitumpaa" kaivata sitä omaa aikaa ja puhista sen puutteesta kuin sanoa että hei mun on hyvä näin ja en tarvitse nyt omaa aikaa.

      Poista
  3. Mjoo. Toi "oma aika" käsitteenä on vähän sellainen semiärsyttävä, kun sitä näkee ja siitä kuulee niin paljon näissä äitihommeleissa, mutta itsekin sitä käytän ja tarvitsisin. Mä olen muuttunut vuosien varrella megaerakosta ja päivittäisestä oman ajan tarvitsijasta vähemmän erakoksi, mutta edelleen tunnistan itsessäni sen, että musta tulee parempi ihminen, jos saan hetken yksinäni hengähtää. Tai vaikka nyt tässä äitijutussa kaipaan sellaista hetkeä, että pääsisin juttelemaan jonkun kanssa ihan ilman lapsia ja miestä. Me ollaan aina yhdessä tai mä oon aina lapsen kanssa.

    Mut ehkä toi on jotain johon oppii ajan ja lasten kanssa. Kun siis mä esim. näin yhden lapsen kanssa huomaan olevani jatkuvasti ihan jännittynyt, kun lapsi menee unilleen ja stressaan vaan milloin se herää seuraavan kerran. Niin ehkä siinä ei tule sellaista rauhoittumista ja rentoutumista, mitä ehkä tarvitsis. Huomasin just, että en yksinäni uskalla edes avata telkkaria vaan hiivin täällä vaan pimeässä sukkasillani ja kyyhötän sohvalla koneen ääressä sen hetken ennen kuin meen itse nukkumaan.

    Mut niin kuin kaikessa, niin sen mukaan mennään kuin itsestä hyvältä tuntuu. Ei kai se oma aika mikään pakko ole - jos se ei tunnu hyvältä nyt, niin sitten hengailee vaan kotosalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen että kaikki tarvii niitä sellasia hetkiä yksin ja itsekseen, missä saa vähän hengähtää. Musta se on vaan inhimillistä eikä mitään omaa aikaa ;) Kun tätä väkeä on niin se on joskus haasteellista mutta joskus jeesaa jo sekin että menee vaan suljetun oven taakse vaikka hetkeksi lukemaan. Ja kun meidän vanha kämppä oli sellainen yhteinäinen tila niin jouduin opettelemaan sen että uppoudun sinne omaan mieleen niin isosti että muut ihmiset häviää ympäriltä.
      Tonkin mä ymmärrän että haluaa joskus jtn ilman sitä perhettä. Sekin on musta vaan inhimillistä. Ollaanhan me jokainen paljon muutakin kuin vanhempia. Se on vain yksi rooli siellä muiden seassa.
      Mä olen tämmöinen turhannillittäjä ;) en mä halua olla vaan kotona mut haluan kuitenkin sit olla vaan kotona :P

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?