sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Kuin hullu huudan hermojeni perään...

Ajattelin ensin että en kirjoita tästä huutamispolitiikasta ollenkaan, muissa blogeissa kun on kirjoiteltu lähinnä uhmaikäisten mukana tuomista haasteista. Että miten kestää huutamatta niille. No meillähän ei niitä varsinaisia uhmaikäisiä ole, mutta teinejä on. Joten menköön nyt sitten.

No ensinnäkin, mä olen sitä mieltä että eniten tähän huutamishommaan vaikuttaa vanhemman luonne. Kaikki ei ole muovautuneet huutaja-tyypiksi. Ja jonkunverran, huomattavasti vähemmän kuitenkin, vaikuttaa sitten muksunkin luonne. Toiset oikeasti provosoi enempi ja vetelee naruista joko niin että räjähtää tai ei räjähdä.
Kuten moni muukin, niin mäkin olen sitä mieltä että ei se huutaminen mikään välttämättömyys ole ja se on pelottavaa ja kurjaa mutta on tärkeää että lapsi oppii näkemään myös niitä negatiivisia tunteita ja se jälkityö on tärkeintä. Että asiat käydään läpi. Huutaminen ei ole välttämättömyys riideltäessä mutta pelottavinta on jos koskaan ei ole mitään konflikteja. Tokikaan konfliktit ei ole yhtäkuin huutaminen.
Sinänsä tämä teksti on nyt täysin subjektiivinen näkökulma. Niinkuin kaikki mutta tämä jos mikä on nyt subjektiivista. Haluan kuitenkin mainita että jos olisin tiennyt silloin kun Kaksikko on uhmaiässä, että mitä on edessä justiinsa vaikkapa teini-iässä niin olisin taputellut itseäni hartialle että pienellä vielä pääset. Tosin ehdottomasti tämäkin on kyllä luonnehommia. Mun luonteiselle tuonluonteisten teini-ikä on pahempi rasti kuin uhmaikä. Ja muutenkin. Pienet lapset, pienet murheet.

Mä huomaan että mulla huutamiseen vaikuttaa eniten väsymys. Ei kaikki väsymys mutta sellaiset ääripäiset väsytilat. Kuten ajankohdat kun olet itse vaikka sairaana. Silloin ei vain jaksa.
Toinen mikä provosoi huutamaan on turhautuminen. Mua turhauttaa esimerkiksi se että saa jauhaa samoista asioista. Mä sanon todella monta kertaa nätisti ja perustelen aina kantani ja selitän että miksi. Mutta kyllä se pistää vituttamaan kun esimerkiksi Ekalle saa sanoa joka viikko että vaatteita ei säilytetä sängyn alla lattialla. Valehtelematta kahden vuoden sisällä ei ole mennyt viikkoakaan etten asiasta sano. Kaksi vuotta. Joka viikko. Siinä oikeasti vaaditaan jo aikamoista lobotomiaa ettei se äänentaso jossain vaiheessa kovene. Ihan hirveästi ei myöskään riittänyt lempeää äänensävyä Tokalle, kun purettiin sen rikki hypitty sänky pois ja huomattiin että myös lattia on rikki sen hyppimisen vuoksi. Voin kertoa että meillä on nykyään todennäköisempää se että äiti vetää turhautumisesta itkupotkuraivarit, kuin se että lapset vetää.
Ei sillä, on juttuja mitkä ei mene jakeluun hyvällä eikä pahalla. Ja se on mun luonteen pienuutta ja vajavaisuutta että kun kuppi menee nurin niin sitten nousee äänenvoimakkuus. Kun vituttaa riittävästi niin mä huudan. Siinä tilanteessa se ei aina ole valinta että huudanko vai en.
Ja ihan pahin yhdistelmä saamaan mut huutamaan on noiden kahden edellä mainitun yhdistelmä. Eli mä olen kipeänä ja turhaudun jostain.

En tituleeraisi itseäni huutaja-mutsiksi mutta kyllä mä joskus huudan. Ne tilanteet on aina sellaisia joista pystyy sitten jälkikäteen näkemään että on tapahtunut ns. lumipallo-efekti. Useampi asia mitkä on vyöryneet pikkuhiljaa siihen pisteeseen että huudan ja niitä provosoivia juttuja on ollut useampi ennenkuin se karjunta alkaa. Pikkujutuista en todellakaan viitsi. Mä en muuta tekisi kuin huutaisi jos kaikesta lähtisin avautumaan.

Me ei Siipan kanssa oikein riidellä. Siis kunnolla. Meillä on erimielisyyksiä ja kinoja ja joskus ollaan ärtyneitä toisiimme mutta ei oikeastaan riidellä. Saadaan asiat useimmiten setvittyä puhumalla. Mä en jaksa senkään kanssa pikkuasioista olla tappelemassa koska mulle on loppupeleissä aivan sama miten se pesee vessan, viikkaa vaatteet tai hoitaa lapset. Kaiken voi tehdä niin monella eri tavalla.
Jos kuitenkin riidellään niin Siippa ei huuda. Jos huutaa niin sitten on kyllä ihan tosi kyseessä. Lapsille se ei ole huutanut koskaan ja luulisin että kersat saa kyllä aika ääripäisiä ikävyyksiä tehdä ennenkuin se ääntänsä niille korottaa. Ja luulen että jos kävisi niin että huutaisi niin se jos mikä säikäyttäisi lapset. Kun se selvittää asiat huutamatta. On kuitenkin ihan selvästi auktoriteetti ja vanhempi. Ei se varmasti ole kivaa että mäkään huudan mutta mitä asiasta on juteltu niin ei lapset sitä mun huutamista sillä lailla säiky. Kun tosiaan siinä vaiheessa kun mä huudan niin tietävät itsekin että se ei ole mitään ilosta irtoavaa kakofoniaa vaan ihan asiasta syntynyt reaktio.
Koen tehneeni puolison suhteen ihan ässävalinnan. Mä nimittäin en kestä yhtään sitä että mulle huudetaan mutta jos mulle huudetaan niin vastaan monesti huutamalla takaisin. Samaten, jos mä huudan mutta mulle ei huudeta takaisin, niin en kovin kauaa kyllä jaksa siinä itsekseni kiekua vaan se riitely palaa sellaiseksi normaaliääniseksi.

Sinänsä mun on kyllä pakko myöntää että en ole näitä huutamishommia miettinyt enää vuosiin. Mä tiedän itse ja myös lapset tietää ja on samaa mieltä siitä, että se vaatii aika paljon ennenkuin mä huudan. Että siinä vaiheessa kun mun suuttumus on siinä pisteessä että mä huudan, niin olen suuttunut ihan aiheesta. Tähän hommaan kuuluu niitä puutoksia ja vikojakin ja se satunnainen huutaminen nyt on mun kohdalla yksi sellainen puutosvika. Ja mun on myös pakko myöntää että mun mielestä on aika paljon pahempiakin juttuja mitä vanhempi voi tehdä, kuin huutaminen. Näkihän sen nyt esimerkiksi tämän opettajakohunkin kanssa. Yhäkkiä löytyikin kansan syvistä rivistä yllättävän paljonkin ääntä sen suhteen että fyysinen kurittaminen ei olisikaan niin paha juttu. Mun mielestä se on pahempaa kuin huutaminen. Ja nimenomaan puhun nyt sellaisesta hommasta jossa se huutaminen ei ole aina se ensimmäinen keino konfliktin sattuessa ja nimenomaan niin että se jälkityö tehdään niin että jokaisella on olo että kuvio tuli ymmärretyksi. Ketään ei pelota. Ketään ei mietitytä. On pyydetty anteeksi.

Ylipäätänsä meillä on Kaksikon kanssa juteltu aika paljon riitelemisestä. Mä en ole pyrkinyt ohjaamaan tai opettamaan mitään "oikeita" riitelytapoja mutta ylipäätänsä meillä on käyty paljon keskustelua siitä että miten toisille puhutaan, riideltäessäkin. Ei nimitellä, ei käydä fyysisesti kiinni jne.
Kaksikko taas on toivonut multa, että kun suutun niin vaikka kuinka huutaisin, niin tulisin halaamaan. Tämä on mulle melkoinen haaste koska sillon kun mä olen ihan tosissani vihainen, en yksinkertaisesti pysty vääntäytymään sille tasolle että sovitaan heti. Mun on pakko ensin vähän rauhottua ja se ei aina ole mikään sormien napsautus. Mä en missään nimessä ole pitkään suuttunut mutta ihan kahden minuutin riitelijäksikään musta ei ole. Tarvitsen sen tilan leppymiselle ja vastavuoroisesti näkyy monesti myös Kaksikko, varsinkin Toka, tarvitsevan sen myös. Aina kuitenkin sovitaan. Ja olen nyt myös tehnyt sitä että halaan vaikka riidellään ja mä olen miten raivona tahansa. Jos se kerta tuo sitä turvaa niin sitten niin. Riidellään turvallisesti. Yhtä kasvamistahan tämä mullakin on.

EDIT lisäämpä vielä yhden kappaleen tekstiä mikä tuli mieleen. Perustan väitteeni sille, että mun lapsista mun huutaminen ei ole ihan älyttömän pelottavaa sillä että kuitenkin ne jutut mistä mä huudan on aika "pikkujuttuja". Mitkä on vain toistuneet monesti ja siltä pohjalta nousseet isommaksi ongelmaksi kuin ovatkaan. Mutta siinä vaiheessa kun Kaksikko mokaa oikein kunnolla, siis ihan kunnolla kunnolla, niin mä olen pettynyt enkä vihainen. Ja silloin mä en huuda koska olen vain ihan tolkuttoman pettynyt. Tämä on pari kertaa käynyt ja tiedän että se on Kaksikosta pelottavampaa kuin se että mä huudan. Mutta toki he ovat jo sillälailla vanhempia kuin uhmaikäiset, että ymmärtävät asioita eri tavalla. Ja vaikka rajoja hakevatkin niin tajuavat toisella tapaa sen oikean ja väärän rajan.

Ps. Kahden viikon päästä on Kaksikon eka lomapäivä. Iskipä taas mieleen ikuisuusongelma että mitäpä opettajille lahjoiksi. Varsinkin Ekan opettajaa olisi tosi mukava muistaa jollain päräyttävällä läksiäislahjalla, pojalla kun on ollut sama opettaja viiden vuoden ajan joka on nykypäivänä tosi pitkä pesti saman luokan kanssa. Kukkia mä en vie, musta se on ihan jokatilaisuudessa maailman mielikuvitukseton lahja (eri asia on jos vie kukkia JA lahjan). Onko skumppapullo mauton? Vähän mielikuvitukseton sekin on mutta silti musta parempi kuin kukat. Vai olisiko parempi panostaa vaikka johonkin kuusenkerkkäkuohuvaan kun ei tiedä toisen alkoholipolitiikkaa? Mikä olisi sellainen juttu minkä välityksellä saisi ilmaistua kiitosta ja arvostusta?

2 kommenttia:

  1. Mä kuvittelin aina olevani sellainen mutsi, jolla vaatii tosi ihmeellisiä asioita ennen kuin huudan - ja oikeastaan vielä vuosi sitten huusin korkeintaan kun oli joku hätä, että "älä juokse autotielle" tms. Mutta nyt tää vaihe on kyllä vetänyt mut aivan hermoraunioksi ja tuntuu, että äristyä tulee koko ajan - ei ehkä sellaista kurkku suorana huutoa, mutta äänen korottamista, ja vielä enemmän harmittaa se sisältö mitä suustaan päästää.

    Mä muistan lapsuudesta ton, että enemmän pelkäsi vanhempien pettymysreaktiota kuin suuttumusta - kävi pari kertaa. Tai siis nuoruudesta. Sain aika vapaan kasvatuksen ja silloin tuntui kahta kauheammalta pettää luottamus ja tuottaa pettymys.

    Kuulostat kyllä upeelta mutsilta, tehkää nyt lisää niitä lapsia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos :) mä en todellakaan pidä itseäni kovin isosti ihmeellisenä mutsina mutta toki se hivelee jos kehutaan.

      Mä tiedätkö luulen että tässä jotenkin vuosien saatossa jalostuu. Toki joo on mullakin ollut kausia kun hermot on vedetty niin äärimmilleen että hyvä kun ei karju kaupankassallekin. Muttakun tavallaan tässä on aika monessa liemessä keitetty, on avioerottu ja oltu sekä asunnottomana että työttömänä ja monesti todella rahattomanakin. Ihan kaikista huolista ja murheista riippumatta siinä on ollu ne lapset ja se on ihan sama mikä se elämäntilanne on meillä ollut niin niiden kanssa on ollut vain pakko jaksaa. Ja en tarkota että kenenkään nyt pitäisi samaa polkua mun perässä kulkea mutta _mun_ kohdalla se on mennyt niin että noi alhot on mua koulineet tähän suuntaan että hermot kestää paremmin. Mutta kaikesta koulimisesta huolimatta se mitä mä suusta päästän ei todellakaan ole aina sitten mitään rakentavaa tavaraa...

      Tottakai jokainen haluaa olla lapsillensa paras mahdollinen vanhempi ja toivoisi että pystyisi olemaan jonkun tietyn mallin mukaisesti. Mutta musta yksi ihan hirveän tärkeä piirre vanhemmuudessa on myös se että osaa olla itselleenkin armollinen. Että pystyy myöntämään että okei hei mäkin mokaan ja ennenkaikkea saan mokata. Muksujen kanssa tulee _aina_ eteen tilanteita joihin et ole osannut varautua ja joissa et voi tietää miten etukäteen itse toimit. Tämä on yksi iso syy minkätakia mä suhtaudun hirveän varauksella kaikenmaailman kasvatusopuksiin. Tilanteita ja elämää kun ei vaan pysty ennakoimaan ja niin moni seikka vaikuttaa kokonaisuuteen. Jälkityö on se mitä mä peräänkuulutan ja liputan. Ja onhan se hyvä että miettii niitä omia luonteenpiirteitään ja reaktioitaan mutta pitää antaa myös itsellensä aikaa kehittyä kasvattajana. Muutokset ei välttämättä tapahdu sormia napsauttamalla vaikka kuinka haluaisi.

      Ja ihan ässä mamma säkin olet, musta ei ikinä olisi pyörittämään noin haasteellista kuviota mikä teillä on :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?