torstai 16. toukokuuta 2013

The one that got away

Menneisyydestä, ajalta ennen uusioperhettä, löytyy paljon elettyä elämää. Juttuja jotka on niitä muistoja mitkä hymyilyttää. Ja tyyppejä ketkä livahti.

Joskus erinäisiä vuosia takoperin oltiin kaverin synttäreillä eräässä keskustan "yökerhossa". Siellä minkä poke on ainakin viisi metriä pitkä ja joka inhoaa mua, siellä jossa pidemmillä otsa aina kolisi yläorteen..
Valomerkin iskiessä oli tietysti juuri kivointa, niinkuin aina. Kaikki maailman viinit oli kumottu, uutta tukkaa ulkoilutettu ja pohkeet kirkui tanssimisesta. Yhtäkkiä kaikki hävisi ja narikkajono oli ainakin miljoonan. Kävi ärsyttämään että piti lähteä pois. Kiilasin vaivihkaa. Tän jos minkä mä osasin. Vaivihkainen hivuttautuminen ja sitten vaan höpöttämään, kukaan ei koskaan tajunnut että mä siipeilin paikkani. Ei tälläkään kertaa. Mutta tällä kertaa siinä takana olikin joku. Joku joka osottautui Naapurin pojaksi. En muista mitä juteltiin. Mutta muistan että meillä oli sama tapa. Kävellään kotiin.Vaikka oli kuinka kova väsy, kuinka kova humala tai kuinka kova pakkanen niin kotiin kävellään. Piristyy ja pää selviää. Vältti taksijonot ja yöbussiin nukahtamisen.

Siinä kävellessä höpistiin. En muista vieläkään yksityiskohtaisesti mitä mutta muistan että juttuja millä Naapurin poika ryömi ihon alle. Juttuja mistä vuoroin nyökyttelin mä ja vuoroin Naapurin poika. Jaksoi ihmetyttää että miten voikin palat osua noin yhteen? Meillä oli monelta osin sama historia. Samoja juttuja mitä hämmästeltiin ja ihmeteltiin. Sama elämänkatsomus. Sama näkemys asioihin.
Asuttiin saman kadun vastakkaisissa päissä. Käveltiin ensin meille mutta koska juttua oli niin paljon niin lähdettiin kävelemään katua toiseen päähän. Kun päästiin perille, oli asiaa vieläkin niin paljon että käännyttiin ympäri ja lähdettiin kävelemään taas toiseen päähän. Lopulta sahattiin vaan edes takaisin. Jossain vaiheessa oli pakko myöntää että nyt on pakko mennä nukkumaan. Sanottiin heiheit Iltakoululla. Soitettiinkin vielä. Aamulla oli outo olo, tapahtuiko toi? Puhelimen mukaan joo.

Joskus viikkojen päästä puhelin lauloi. Ootko jossain, kävelläänkö kotiin? No olinhan mä ja niinhän me taas käveltiin. Tästä tuli ihan systemaattinen tapa. Yhdellä kädellä voi laskea ne kerrat kun vietettiin iltaa samassa paikassa mutta niitä kertoja kun käveltiin illan päätteeksi samaa matkaa kotiin on lukemattomia. Järkyttäviä pakkaslukemia, mä olisin ollut valmis luovuttamaan ja nappaamaan taksin mutta Naapurin poika piti pintansa. Mehän kävellään! En ole varmaan koskaan ollut niin jäässä kuin erään -25 asteisen kovalla pohjoistuulella höystetyn taapertamisen jälkeen. Muistan että eräällä bussipysäkillä iskin päälle kaikki vaatteet mitä mulla mukana sattui sillä kertaa olemaan. Takana sattui olemaan naamiaiset.

Tuli kevät ja tuli kesä ja aina vaan käveltiin. Katseltiin leffoja. Höpistiin lisää. Mä opin siltä että pähkinät on smoothien seassa tosi hyviä ja mä taas koukutin sen True Bloodiin.
Joskus kului viikkoja ettei juteltu mitään. Joskus taas nähtiin aina. Vaikka palaset osuikin kohdille niin monesta syystä johtuen oli myös puuttuva palanen. Mikä aiheutti hämmennystä paljonkin mutta jonka kuitenkin huomasi hyväksyvänsä.
Syksyn tullessa Naapurin poika kertoi myyneensä asuntonsa. Ja että lähtee pois. Sapattivapaata. Ei oltu nähty pitkään aikaan siinä vaiheessa. Viimeisenä iltana ennen lähtöä käveltiin vielä viimeisen kerran. Mua jännitti kovasti koska Naapurin pojan tuleva seikkailu kuulosti niin mielettömältä. Ja rohkealta.
Seuraavana päivänä lenkillä Keba lauloi Piilopaikasta. Siinä keskellä Töölönlahtea taisin sekä vähän itkeä että nauraa.

Kului puoli vuotta. Mä taapersin öiset kotireissuni yksin, Naapurin poika valloitti maailmaa. Eräänä pakkasiltana puhelin lauloi. Mitä sulle kuuluu? Hätkähdin ihan. Ei me pidetty yhteyttä kuin silloin kun oltiin jossain mistä kävellä. Ja pianhan se selvisikin. Naapurin poika oli tullut takaisin. Nähtiin muutama kerta. Jotenkin kaikki vaan ei enää ollut kuten ennen. Naapurin poika oli muuttunut ja mullakin oli siinä jo elettyä elämää välissä. Naapurin poika olisi halunnut vielä että kävellään mutta musta se ei ollut enää samaa. Koska se ei ollut enää Naapurin poika senkään osalta että ei enää asunut naapurissa.
Pikkuhiljaa kaikki hiipui. Ja se tuntui siltä että no näin sen pitikin. Naapurin poika tuli elämään sellaisena hetkenä kun tarvitsi vähän vahvistusta sille että on oikeasti hyviäkin tyyppejä. Ja jäi pois sitten oikealla pysäkillä.

Muisti on jännä homma, voin halutessani kuulla naurun mutta en muista silmien väriä. Oliko ne ruskeat napit vai sininen meri? Kuinkahan monta kertaa Naapurin poika yritti näyttää mulle erään elokuvan? Sekosin laskuissa kuinka monesti mä nukahdin aina kesken. Lopulta katsoin sen yksin, meni kolme kertaa ennenkuin pysyin hereillä loppuun asti.
Muistan tatuoinnit ja ruisleivän juuren mutta en toista nimeä.

Eräänä flunssaisen valvottuna yönä hiivit mieleen. Ihmetytti että mikäs mut nyt sai näitä muistamaan. Kunnes hokasin kalenterista. Alitajunta herätti. Hyvää syntymäpäivää M. Toivottavasti sulla on kaikki hyvin ja olet onnellinen.

8 kommenttia:

  1. Hieno teksti, tunnelma. Toi muiston mukanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) paljon jo varmaan unohtunutkin mutta jotain on vielä muistoissa, nyt tekstinäkin.

      Poista
  2. Ihana kirjoitus! Mäkin mietin usein joitain ihmisiä, jotka on käyneet kääntymässä, mutta jotka ovat jättäneet pysyvän jäljen. Välillä haikeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä! Ja se on jotenkin jännä kun se haikeus on sillälailla hyvällä tavalla. Eikä laisinkaan niin että haikailisi tai isommin kaipailisi. Tää meni just hyvin näin. Se jälki mikä jäi on hyvä jälki, kun on niitäkin mitkä ei ole niin hyviä jälkiä jättäneet...

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Kiitos :) pitäis enempi kirjotella muistiin näitäkin juttuja ja muistoja....

      Poista
  4. Ihana :) Mullakin on tällainen :) Tosin mullepa valkeni mitä se tekee ja missä, kun se oli eräässä tv-ohjelmassa viime talvena :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mäkin olen tämän nähnyt pariin otteeseen vilaukselta ja luulisin tietäväni miten nykyään menee. Mutta kun tämä oli sellanen "aika aikansa kutakin"-tapaus niin mä en ole ihan varma kuinka tarkkaan mä edes haluaisin tietää mitä kuuluu. Pidän ne omat muistot ja nykyään on sitten nykyhetki ja toivottavasti siellä ollaan onnellisia ja terveitä :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?