lauantai 29. kesäkuuta 2013

Suomenlinna

Mun täytyy rehellisesti myöntää että Suomenlinna on mulle tarkoittanut aina pussikaljaa. Kovin montaa kertaa en Suokissa ole käynyt ilman että siihen on liittynyt läjä kavereita, kylmä juoma ja musiikki. Ja tää on musta melko nolo homma ottaen huomioon että olen paljasjalkainen helsinkiläinen (joskin vain ensimmäisen polven stadilainen ja muuallakin pk-seudulla asunut). Siippa sensijaan käy vähintään kerran kesässä Suokissa ihan turistin ominaisuudessa.

Eräänä helteisenä kesäpäivänä Siippa ilmoitti että nyt mennään Suokkiin. Eka käytti vapaudu vankilasta-korttinsa ja suuntasi kaverille. Mutta muun perheen voimin suunnattiin Kauppatorille odottamaan lauttaa.

Mä olen täysin historianörtti. Ulkomailla tutustun paikkoihin aina historian kautta. Perheparkaa on raahattu jos missä museossa ja hautuumaalla, mun räpsiessä kuvia ja suu vaahdossa pajattaen arkkitehtuurista ja historiasta.
Eihän tuo Suomenlinna mikään Edinburgin linna ole mutta kuitenkin.... vau!




Suomenlinnan merilinnoituksen rakentaminen aloitettiin 1700-luvulla Helsingin edustalla oleville saarille. Linnoitusta ei ole kuitenkaan rakennettu suojaamaan Helsinkiä vaan Ruotsin valtakunnan puolustukseksi. Tätä nykyä Suokki on Unescon maailmanperintöluettelossa esimerkkinä oman aikansa eurooppalaisesta sotilasarkkitehtuurista. Oman erityispiirteensä antaa sen merkitys kolmen valtion, niin Ruotsin, Suomen kuin Venäjän puolustuksessa.




Heti alkuun todettakoon että ÄLÄ laita päällesi liehuvahelmaista mekkoa. Suokissa tuulee aina vaikka olisi kuinka helteinen päivä. Allekirjoittanut vilautteli alusvaatteitaan parikin kertaa eli tämä on nyt kuulkaa ihan empiirisesti testattu. Laita myöskin jalkaan kunnon kengät! Släpäreillä saat jalkasi superkipeiksi koska kadut ovat mukulakivetystä. Tämänkin testasin.





Tätä nykyä Suomenlinna on myös kaupunginosa, joka tarjoaa kodin yli 800 vakituiselle asukkaalle ja työpaikan yli 450 henkilölle. Suokista löytyy mm. oma kirkko, päiväkoti, hostel ja vankila.
Siviilihallintoon Suomenlinna siirtyi 1973, lukuunottamatta Pikku Mustasaarta jossa toimii Merisotakoulu.
Merilinnoitus, joka myös Viapori nimellä tunnetaan, on epäsäännöllinen bastionlinnoitus. Lisää tietoa moisesta sanahirviöstä täällä.




Ihan perheen pienimpien tahtoikäisten kanssa ei raunioihin kenties kannata mennä kiipeilemään, siellä kun voi ihan tosissaan myös satuttaa itsensä. Saarelta löytyy kuitenkin mm. leikkipuisto ja Suomenlinnan lelumuseo. Sota-ajan lelut ja pelit ovat museon erikoisuuksia. 11.6-10.8 välisenä aikana järjestetään myös Kustaan Miekka - seikkailukierros lapsille. Eikä pidä unohtaa Sukellusvenettä, mutta siitä lisää myöhemmin...

Uimaankin pääsee

Suomenlinnasta löytyy myös sisätiloista jos jonninmoista ihmeteltävää mutta koska päivä oli kuuma ja saarella oli ihanan vilpoisaa, me käytettiin kaikki aika tällä kertaa ulkona. Mutta ehdottomasti tänne voisi tehdä retken vähän paskemmallakin ilmalla ja panostaa silloin tutkimaan museot ja muut. Aikaa kannattaa varata jokatapauksessa runsaasti koska jo pelkästään saapuminen ja lähteminen voivat viedä aikaa jos lautalle on ruuhkaa. Ylipäätänsä täällä viettää helposti koko päivän.
Suomenlinnaan siis kuljetaan vesiteitse. HSL:n lautta liikennöi suht tiheästi ympäri vuoden ja paikalle pääsee myös vesibussilla. HSL:n lautan lähtöpaikka Kauppatorilla n. Presidentinlinnan kohdalla.




Suomenlinnassa on oma pikkukauppa mutta eväät kannattaa haalia mukaan Kauppatorilta. Grillaus ja avotulen teko on kielletty, maailmanperintökohteessa kun satutaan olemaan mutta saari on täynnä kivoja alueita joihin voi pistää piknikin pystyyn. Tai sitten voi suunnata yhteen monista ravintoloista ja kahviloista. Saarelta löytyy ravintoloiden ja kahviloiden vessojen lisäksi viisi vessaa jotka on metkitty karttaan. Olivat muuten hyvin siistissä kunnossa ja esteettömät eli rattaiden kanssa pääsi hyvin menemään, erityismaininta tästä.

Venäjän vallan ajasta kertovat yhä länteen suunnatut tykit valleilla. Bongaa kuvasta kurkkiva Toka.

Mulle tuli ihan kokonaan uutena tietona että Suokin linnoitus on maailman suurimpia merilinnoituksia. Ja kaikki loputkin saaren talot on osa puolustusmuuria.
Kaduilla ei ole myöskään laisinkaan nimiä Suomenlinnassa vaan postiosoitteet muodustuvat saaren kirjaimesta ja talon numerosta. Esimerkiksi Suomenlinnakeskuksen osoite on Suomenlinna C 74, koska se sijaitsee Isolla Mustasaarella ja sen kirjain on C.
Suomenlinnan historian tärkein henkilö on Augustin Ehrensvärd (1710-1772), joka vastasi Viaporin linnoitussuunnitelmasta ja myös johti linnoitustöitä. Susisaaressa sijaitsee tyypin hautamonumentti.


Tämmöiset maisemat saa aina haaveilemaan saaristossa asumisesta

Suomenlinnassa on myös muutamia vuokra-asuntoja mutta niitä vapautuu harvoin, vain muutama asunto vuodessa. Keväällä 2013 hakijoita oli 450...
Asuinpaikka Suokki on kylämäinen jossa asukkaat tuntevat toisensa. Saarella on vilkas asukastoiminta ja yhdistys- ja seuratoiminta on asukkaan arkea. Asukasyhdistyksen sivut täällä.
Suomenlinnan Hoitokunnan työntekijöistä noin puolet asuu linnoituksessa. Että eikun hakemuksia vetämään.


Kuninkaanportti on Suomenlinnan tunnusmerkki ja linnoituksen alkuperäinen sisäänkäynti

Suokissa on jonkunverran paikkoja jotka on auki vain kesäkaudella. Yksi näistä on Tykistölahden rannalla oleva Sukellusvene Vesikko.
Vesikko rakennettiin ja laskettiin vesille Turussa 1933 osana saksalaisten salaista laivaston uudelleenrakentamisohjelmaa. Suomen valtio osti Vesikon 1936.
Puolustusvoimillamme on ollut viisi sukellusvenettä ja Vesikkokin on ollut osana puolustamassa maatamme. Talvisodan sytyttyä Vesikko partioi Suomenlahdella ja Jatkosodan aikaan itäisellä Suomenlahdella. Upottipa Vesikko myös Suursalmen itäpuolella olevan neuvostoliittolaisen kauppalaiva Vyborgin. Torpedoita ammuttiin kaksi joista toinen meni ohi mutta toinen osui Vyborgia peräosaan ja upotti laivan. Jos lähtee tutkimaan neuvostoliittolaista historiankirjoitusta niin voi löytää hyvinkin vähätteleviä mainintoja Vyborgin upottamisesta; väitettiin että Vyborgia vastaan hyökkäsi useita sukellusveneitä ja saksalaisia vesilentokoneita ja torpedoita ammuttiin toistakymmentä. Sotaretoriikkaa veli venäläisen tapaan siis. Neuvostoliittolaiset vartiomoottoriveneet yrittivät upottaa Vesikon syvyyspommeilla mutta niin vain karkuun pääsi livahtamaan.
Pariisin rauhansopimus kielsi vuonna 1947 Suomen puolustuvoimilta sukellusveneiden omistamisen. Muut sukellusveneemme myytiin Belgiaan metalliromuksi mutta Vesikko säästettiin. Sukellusvene on monen mutkan kautta päätynyt Suomenlinnaan ja se on entisöity alkuperäiseen asuunsa.


Sukellusvene Vesikko

Suomenlinnan visiittinsä voi suunnitella etukäteen ja saarta voi kierrellä joko omatoimisesti tai opastetusti. Tässä vielä muutama vinkki jos olet liikkeellä lasten kanssa. Me oltiin liikkeellä rattaiden kanssa ja suht hyvin sujui. Koko saari on pääsääntöisesti siis mukulakiveä eli rattaissa on oltava hyvät renkaat plus muutamassa paikassa tarvittiin nostoapua. Ylipäätänsä jos lasten kanssa on liikkeellä niin jo pelkistä turvallisuussyistä sanoisin että kaksi aikuista mukaan.
Jos ollaan liikkeellä pelkällä aikuisväestöllä niin käyntiin voi liittää myös vaikka Kesäteatterin näytännön (huom liput varattava etukäteen lippupalvelusta), käynnin Suomenlinnan Panimolla ja ruokailun linnakkeessa sijaitsevassa Ravintola Walhallassa.


Munkkikahvit vielä kauppatorilla ennen kotiinlähtöä

Kaikenkattava tietopläjäys Suomenlinnasta täällä.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Kesäherkkuja

Jos kesäruokia on hankala keksiä niin kesäherkkuja ei ole!


Köyhiä ritareita..

..tai Raparperipiirakkaa..


..tai hedelmäsalaattia..


...tai niitä lettuja...





...tai pehmistä. Siippa taiteili itselleen tällaisen ihanan rinsessojen annoksen


Ja muistakaa huolehtia myös nesteytyksestä!


Ps. Muistatteko sellaisen elokuvan kuin Pieni Suklaapuoti? Sehän perustuu kirjaan ja siitä on olemassa myös jatko-osat Karamellikengät ja Persikoiden aikaan. Mä sain juuri tuon jälkimmäisen luettua ja jos sulla on vielä kesälukemiset vähän hakusessa niin tuossa on aika kiva kolmikko. Vähän hömppää mutta ei kuitenkaan mitään hattaran yrjöämistä tai pelkoa diabeteksen puhkeamisesta.

Pps. Mäkelänrinne on auki vielä tämän ja huomisen! Jos keli on samanlainen kuin eilen niin suunnatkee uimahalliin. Me käytiin koko porukalla ja olipahan kivaa kun siellä oli ihan älyttömän väljää. Mä pääsin pitkästä aikaa vesijuoksemaan, Kaksikko pääsi torneista hyppimään tyhjään altaaseen, Siippa uimaan sen minkä jaksoi ja Kolmas pulikoimaan lasten altaissa. Märsky on musta mukavin Helsingin uimahalli mutta se on aina kovin ruuhkainen joten nyt kannattaa ottaa ilo irti siitä että siellä ei ole ketään.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Kesäruokia

Kesällä ruokailu on aina jotenkin tosi hankalaa. Okei on puistoruokailu jota meilläkin käytetään mutta ensinnäkin teinit posottaa meillä unta vähintään kymmeneen ja ollaan muutenkin hitaita liikkumaan, se on puistosta ruoka loppu ennenkuin me siellä ollaan. Ja toisekseen sitä ruokaa ei saa aikuiset.
Keittiössä ei huvita olla yhtään ylimääräistä eikä oikeastaan ole oikein nälkäkään. Muutenkin on kuuma ja ei huvita yhtään huhkia hellan äärellä. Helpolla haluaisi päästä ja nopeasti ja vaivattomasti.

Kuvien laatu on, kuten aina, ihan paska.

Toka teki kauppalistaa

Uuniperunaa

Grillailut säästetään mökille tai erikoisjuttuihin. Niistä tulee niin äkkiä yliannostus vaikkakin grillatuilla lohinyyteillä voisi osan kesästä elää. Harvase päivä sitä herää joskus iltapäivä-viideltä ihmettelemään kun on paha olo ja väsyttää ja sitten sitä älyää että on liikkeellä pelkästään aamupalan ja iltapäiväkahvin voimalla. Jäätelöä tulee ahmittua enemmän kuin vyötärö sallisi ja hintojen laskettua mansikoilla voisi elää. Vaan ei niillä oikein pidemmän päälle pärjää. Lapset ainakaan.


Chorizopiirakkaa ja salaattia
Mä myönnän ihan rehellisesti että meillä on kesällä syömiset totaalisen retuperällä. Rytminä toimii rytmittömyys. Aamupalasta muistuttelen mutta muuten syövät mitä syövät jos syövät. Ja kun syödään kunnolla niin vasta hyvin myöhään. Meillä saatetaan olla iltamyöhään asti ulkona eli siksikin venyy mutta koska Kaksikko valvoo yhtä myöhään kuin mekin lomalla niin hyvin voidaan syödä myöhään. Ja koska illastakin on vielä paahtavan kuuma, ei hellan ääressä hyörintä nappaa. Ainakaan joka päivä. Kesällä ei oikein maistu mikään raskas mutta pelkällä salaatillakaan ei montaa päivää jaksa. Vaikka siitä tekisi vähän tuhdimpaakin. Salaatti on kesälläkin lisuke. Suolainen himottaa.



Tonnikalapasteijoita


Sahramilohipastaa johon ohje täällä

Meillä panostetaankin kesäisin enempi iltapalaan. Tai oikeastaan kesällä meillä ei syödä laisinkaan iltapalaa, vaan pieniä välipaloja pitkin päivää ja sitten iltapala onkin se päivän ateria. Joka sekin nyt kesäaikaan on useimmiten aika kevyttä tavaraa. Ja ennenkaikkea nopeaa ja vaivatonta. Viileämpinä päiviä panostetaan tuhdimpiin ruokiinkin mutta helteellä ruoasta menee esimerkiksi pasteijat tai lämpimät leivät, salaattia vielä vähän kaveriksi. Ylipäätänsä uunissa valmistattavat jutut on näppäriä kun ei itse tarvitse olla siinä vieressä mutta jos kämpässä on uuni päällä tunninkin, niin sen huomaa. Entistä kuumempaa! Nopeus on uuniruoissakin kesällä se juttu.
Ylipäätänsä jotenkin tosi hankalaa keksiä apetta jota jaksaisi tehdä ja joka myös maistuisi.


Lämpimiä leipiä

Erilaiset keitot on kesällä ihania mutta lämpimät keitot on parhaimman makuisia kuumina joten nekään ei tahdo upota kun hellerajat paukkuu vaikka kevyitä ovatkin. Kylmät keitot uppoaa meillä kuin häkä. Ja ne maistuu ihan järjettömän hyvältä kesällä kun tulet sisälle hikisenä ja väsyneenä.



Gazpacho


Ps. Se on melko rattoisa homma yrittää saada tuommoinen esiteini heräämään lomalla aamukasilta ja liikkumaan hammaslääkäriin. Ihme ettei purrut multa päätä irti kun kävin herättämässä.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Fobioita

Mulla on kaikenlaisia fobioita liittyen lapsiin. Osa varmasti ihan normaaleja mutta osa sitten sellaisia että itsekin tekis mieli pyöritellä silmiä itselleen. Mä oon ennen ollut hyvinkin peloton ihminen mutta lasten myötä oon alkanut pelkäämään varmaan kaikkea mahdollista. Osaan muita rauhoitella mutta vastavuoroisesti sitten lietsoa itseni ihan käsittämättömiin mittaluokkiin pelkojen suhteen. Rauhoitu nyt, hyvä ihminen!

Aloitetaan nyt vaikka tästä pienimmäisestä lapsesta.
Mä inhoan mennä busseihin vaunujen tai rattaiden kanssa. Pelkään että ei mahduta, pelkään että joku kaatuu päälle, pelkään että rattaat kaatuu. Olen myös jotenkin tosi kömpelö rattaiden kanssa, törmäilen aina ja kaikkialle. Liukuportaat myös pelottaa mua. Mitä jos ne rattaat vahingossa karkaa? Jarruihin en luota pätkääkään. Siippa jos pitää rattaista kiinni niin oon aina siinä vieressä supsuttamassa että muistathan pitää tiukasti kiinni.

Pelkään että vauva tippuu, pelkään että satutan sitä vahingossa käsitellessä, pelkään että se kuolee ja pelkään että se sairastuu. Pelkään että miten se vielä itseään tuleekaan kolhimaan.

Mä olen just niitä äitejä ketkä on kiipeilytelineellä vikisemässä että oothan sitten varovainen. En pysty esimerkiksi Kaksikon treenejä seuraamaan juuri koskaan koska pelkään että sattuu. Ja ne sattumiset kuuluukin siihen hommaan, niistä oppii. Tiedostan itsekin että semmoinen pelosta kiljahteleva mutsi on oikeasti tosi nolo.

Isompien kanssa elän jatkuvassa mitä jos-pelkojen kanssa. Mitä jos jäävät auton alle? Mitä jos joku ryöstää ne? Mitä jos syrjäytyvät? Mitä jos, mitä jos ja mitä jos? Humput, narkkarit, hullut, pedofiilit. Kaikki mahdolliset skenaariot on tullut mietittyä.
Jatkuvasti peläten ei kuitenkaan voi elää ja niitä pelkoja ei saisi tartuttaa myös lapseen. Mitä jos mitään ei tapahdukaan ja kaikki meneekin ihan hyvin?

Rosa Meriläinen puki hesarissa hyvin sanoiksi sitä mitä mä pyörittelen paljon. Tämä nyt ei ole meidän arkipäivää todellakaan mutta kyllä mä näitä maalailen. Olen miettinyt että millainen vanhempi mä olisin jos mun lapsi olisi vankilassa. Tai millainen vanhempi mä olisin jos mun lapsella olisi päihdeongelma? En keksi enää mitään mitä mä en olisi ajatusmyllyttänyt. Varmasti uusiakin juttuja tulee kun tuosta vielä kasvavat. Lasten mukana kun kasvaa ne murheet ja huoletkin.

Miten kukaan vanhempi voi selvitä enää siitä ajasta kun lapset on lentäneet pesästä? Nyt niitä saa kuitenkin vielä edes jotenkin kontrolloitua. Sitten ei voi enää kuin pelätä ja huolestua jostain kauempaa.

Ps. Kaksikko on jälleen kotona! Olipa jotenkin superliikuttavaa ja sydäntä sulattavaa seurata Kolmikon kohtaamista. Siinä halailtiin ja syliteltiin ja likisteltiin ja ihmeteltiin puolin ja toisin. Hetkiä jotka toivottavasti painuu jonnekkin mielen perukoille. Kaikki oli ikävöineet kaikkia ihan kamalasti. Vauva on miljoonasti paremmalla tuulella veljien ollessa kotona ja seuraa tosi tiiviisti missä veljet menee. Jos mahdollista niin hetkeksikään ei irroiteta katsetta. Ja naama sulaa takuuvarmaan hymyyn jos isot veljet huomaavat. Ja vauva nukkuikin paremmin!
Aamupalapöydässä jorasivat radiosta tätä ja vauva oli ihan messissä! Vitsi mikä Kolmikko!

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Reppuna selässä

Mulla oli muutenkin tarkoitus kirjoittaa kantamisesta mutta koska joku sattui tulemaan blogiin hakusanalla en jaksa kantaa vauvaa niin kiirehditään.

Meillä on kaikkia poikia kannettu paljon. Kaksikkoa aikanaan kantoliinoilla ja Kolmosta nyt vielä liinan lisäksi Manducalla. Eniten kannettavana meillä on ollut varmaan Toka, kahden alle kaksivuotiaan kanssa kun se oli helpointa heittää vauva kannettavaksi. Joinakin paniikkihetkinä kannettavana oli kumpikin, Eka selän puolella ja Toka etupuolella.
Kolmosen laitoin rengasliinaan jo Kättärillä. Vähän hakemista se oli mutta siellä se pussissa möllötteli.

Mä en ole oikein koskaan osannut sitä että vain olisin vauvan kanssa. Vaan vauvat on meillä aina olleet mukana puuhissa. Mä en oikein osaa leikkiä enkä viihdyttää mutta tykkään pitää lasta lähellä ja sylissä. Mä en ole sinänsä koskaan ottanut mitään stressiä tai tavoitetta että tänään pitää saada tehdyksi sitä ja tätä vaan aina on menty sen mukaan että hoidetaan mitä pystytään. Ruoka on kuitenkin ollut se juttu mistä ei ole tingitty. Jos mä en muuta saa päivän aikana tehtyä niin ruokaa täällä on tarjolla ihan joka päivä, se on ainoa mikä hoidetaan ihan varmasti. Ja jos se ruoka ei muuten onnistu niin vauva on napattu johonkin kantovälineeseen ja sillä on hoitunut. Kuten aika usein myös ne muut kotihommat.
Kuitenkin vauvan kasvaessa se edessä kantaminen  muuttuu aika haasteelliseksi. Ainakin jos meinaat saada samalla jotain aikaiseksi. Lapsi on yksinkertaisesti isompana siinä jo vähän tiellä.
Vaikka meiltä rengasliinakin löytyy niin mä en ole koskaan osannut kantaa lonkalla. En ole saanut asentoa hyväksi ja tukevaksi ilman että olen itse ihan kierossa. Ja selkäongelmaiselle se sellainen toispuolikierous on aika äkkiä nounou. Lapsen kantaminen ei ole ollut sitten enää kivaa kun se ihan pikkuvauva-vaihe on ylitetty. Musta on myös monesti tuntunut että lapsikaan ei enää siinä etupuolella ole ihan niin rentona kuin ihan pienenä.

Mulle myös on jokaisen lapsen kohdalla käynyt myös vähän niin että kun tavarat, ihmiset ja asiat alkavat vauvaa kiinnostamaan niin sitä jotenkin kuvittelee että vauvaa ei syli niin paljoa enää kiinnostaisi. Vaikka eihän se läheisyyden tarve mihinkään vähene ja mun mielestä se vauvan ja pienen luontevin paikka onkin sylissä lähellä.

Tässä kesän aluksi otinkin projektiksi alkaa kantamaan Kolmosta selässä. Kaksikkoakin aikanaan tuli raijattua selässä kun etupuolella se ei enää miellyttävää ollut. Kaivoinkin sekä kantorepun että -liinan esiin ja alettiin Kolmosen kanssa taas opettelemaan.
Manducalla lapsen saa aika näppärästi selkään mutta jotenkin mä lämpesin enemmän kantoliinalle. Reppusidonta on musta mahdottoman kiva ja sain ekalla kerralla pojan aika kivasti, hyvät kuvalliset ohjeet täällä. Harjoitusta ja toistoa vielä kyllä vaatii että kiristykset osuu justiinsa kohdalleen. Vauvakin tykkäsi tosi paljon, rentoutui siellä selkää vasten ja silitteli hartiasta ja painoi poskea lapojen väliin. Voihan liikutus!
Sinänsähän liikkeellä ollessa kantoreppu on vähän helpompi, mä en osaa sitoa liinalla ilman että puolet siitä laahaa maata pitkin. Ja kantoreppu asettuu mulle itselleni paremmin mutta vauva on sinne ehkä vielä vähän liian pieni. On se sinne jokakerta nukahtanut mutta selkä on kaverilla vielä liian lyhyt. Asento näyttää hassulta.
Kantoliinalla lapsen asento on ollut parempi mutta se sidonta pitää saada niin nappiin että se tuntuu mulla myös hyvältä. Näin juhannuksena lintsillä yhdellä äidillä tosi kivan, vähän muunnellun reppusidonnan. Koitin aurinkolasien takaa vähän vakoilla että miten se etupuoli on laitettu mutta en ihan hahmottanut että miten. Enkä kehdannut mennä kysymään.

Sellaista kantovärkkiähän ei olekkaan mikä ei jossain vaiheessa tuntuisi myös kantajalla. Nyt parin viikon kokeiluna on tullut huomattua että reppusidonnassa väsyy käsivarret nopeammin mutta kantorepun kanssa väsyy selkä. Eli fiilispohjalta menty sen mukaan että millä nyt kannetaan. Tosin kovasti kuumalla ei tee kyllä mieli sitoa patteria itseensä millään keleillä.

Yksin en kyllä vielä saa viritettyä, se vaatii harjoittelua ja paljon. Sinänsä nyt on yritetty melkein joka päivä laittaa vauvaa selkään jotta se hoksaisi sen yhteistyön. On nimittäin sinänsä vähän paha kokeilla ja opetella uutta kun samalla vauva repii mua tukasta ja nuolee tatuointia. Liikaa ei todellakaan voi jäädä miettimään. Kuvittelin että frisyyri olisi nyt niin lyhyt että siitä ei kiinni saa mutta kyllä siitä saa. Näköjään.
Mutta sinä joka sitä vauvan kantamista mietit niin hei kokeileppa apuvälineitä! Ei sitä vauvaa jaksakaan retuutella pelkin käsivoimin. Ja musta on ainakin nyt tosi kivaa kun kantamisen ilo löytyi taas.

Ps. Meidän yläkerran naapurit näköjään muuttaa. Kerrostalossa asuessa sitä iskee jotenkin samantien sellainen henkinen hyperventilaatio kun "hyvät" naapurit muuttaa. Ketä sieltä tulee tilalle? Uusi lapsiperhe vai joku möykkärimatami ja kossukeijo. Hei naapurit, ei muuteltais kun kerrankin on osunut niin että mä oon tyytyväinen.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Let's festival

Festarikesä on käynnissä. Ja mulla olisi niin järkyttävä polte päästä että ihan koskee. Provinssi, Ilosaari, Ruisrock, vaikka joku humppakarnevaali ihan sama missä. Kunhan saa heittää rinkan selkään ja hypätä junaan. Tämä on toinen kesä putkeen ilman. Ensi kesänä menen. Perkele!

Mä olen heitä kenen mielestä festareihin kuuluu ihan oleellisesti leirintäalueella yöpyminen. Mun mielestä on liian vanha festareille siinä vaiheessa kun varataan hotellihuonetta ;) se leirintäalueen telttakyläily kuuluu kokonaisuuteen. Jonkun mökkeilyn ja asuntovaununkin vielä hyväksyn mutta ei hotellia. Pieni askeettisuus kuuluu asiaan. Humppakanisterin äärellä parannetaan maailmaa, kirotaan teltan päälle kaatuilijoita, hoiperrellaan juostaan myöhässä itse festarialueelle ja eletään kolme päivää Ho Dailla. Suihkuihin hiivitään ennen kukonlaulua ettei tarvitse jonottaa ja toivotaan että jossain välissä ehtisi hetken nukkuakin.
Olen kuitenkin nyt valmis tinkimään siitä että ehkä tällä hetkellä (eikä vielä ensi kesänäkään) aika ei ole kypsä sille että mama riekkuu kolme päivää nyrkki pystyssä ja kantaa kotiin mukanaan heinää ja mutaa. Mutta jos edes päiväksi?

Ei sillä, mä olen kyllä vauvojenkin kanssa festaroinut. Niitä päivän reissuja lähellä kotia. Kivaa sekin on. Aika moni tapahtuma järkkää nykyään myös päiviä, mihin lapset voi ottaa mukaan. Mutta nyt kaipaisin ihan sitä vanhaa kunnon kolmen päivän aikuisten reissua. Vaikka varmaan kuolisin. Miten sitä on joskus jaksanut kesälomansa aikana viidetkin festarit koluta läpi?

Erityisesti olen kipuillut viime kesänä missaamaani Pulpia ja tänä vuonna sivu suun mennyttä Blurin keikkaa. Vaikka grunge oli teini-iässä kova sana niin mä olin myös suuri brittipopin kuluttaja. Oasiksen fanittaminen oli jotenkin katu-uskottavampaa mutta Damon Albarn oli miljoonasti söpömpi kuin Gallagherin veljekset ja Blurin biisit muutakin kuin melankoliaa.
Yritän kaikin voimia sulkea aisteja jotta vältän uutisia mitä on tulossa ja mitä jää näkemättä. Miten voi tehdä näin kipeää?

Mua ei harmittaneet yhtään kavereiden juhannuskuvat mökiltä.
Meillä nimittäin oli oikein kivaa. Helsinki on musta kiva juurikin Juhannuksen viettoon, kaupunki hiljenee mutta ei liikaa. Vietiin Kolmas ekaa kertaa keinumaan ja siinä leikkipuistoillessa istuskeltiin viltilla ja Siipan kanssa juotiin siideri puoliksi. Ihan pokkana vaan! Leikkipuistossa!!
Aattoilta vietettiin Lintsillä ja vauva sai narunvedosta pehmoravun. Juhannuspäivänä syötiinsyötiinsyötiin ja katseltiin leffoja.
Sunnuntaina suunnattiin kauppaan. Meidän pikkukaupoistakin jompi kumpi olisi varmaan ollut auki mutta tähdättiin videovuokraamoon (näillä keleillä mitään ulkona olla kun katsotaan sisällä kaikkia leffoja mitä ei voi normaalisti katsoa kun kaukosäädinkaksikko on komennossa) samalla reissulla. Sinne on pienehkö kävelymatka mutta ajateltiin että onhan se nyt mukava vähän liikkuakin. Käveltiin luonnonsuojelualueen ohi ja Siippa siinä sitten ehdottamaan että mentäsiiinkö sitä kautta. Meidän on nimittäin monesti pitänyt sinne mennä, mä olen käynyt siellä vain talvella ja yhdessä ei olla menty ikinä. Sen kummempia loppuun ajattelematta totesin että no mennään. Eipä käynyt siinäkään vaiheessa vielä mielessä kun rattailla mentiin pitkospuita pitkin että tämä on muuten ihan helvetin huono idea! Se ei kuulkaa ero ollut kaukana siinä itikoita huitoessa ja koittaessa släpäreillä selvitä pikkupolkuja pitkin. Puhumattakaan kun koitti niitä vitun rattaita lykkiä kantojen ja puun juurien yli. Polut vain kapenivat kapenemistaan ja alkoi jo tuntumaan että kohta ei ole itku enää kaukana ja me ei päästä täältä ikinä pois! Viimeistään siinä vaiheessa teki mieli jo antaa pieni kannanotto kierrepotkulla kun selän takaa kuuluu että "no mut saadaan tässä ainakin samalla hei raitista ilmaa". Ihme ettei vauva saanut jotain hermovauriota siinä rynkytyksessä, siellä se ressukka pötkötti vaiti ja koitti kestää kyytiä. Katseltiin jatkuvasti että joo niin menee tuossa muuten vieressä myös TIE mutta meidän ja sen välissä oli vähän isompi puro ja järjetön ryteikkö. Siinä kun oltiin tunnin verran rämmitty niin alkoi Siipaltakin kuulua "ja poltan tän kaiken tasaseksi, asfalttia ja betonia perkele että pääsee kulkemaan". Kun vihdoin päästiin sieltä viidakosta pois niin huomattiin että ollaan ihan kodin vieressä. Ei oltu päästy edes kaupan lähelle vaan ympyrää pyöritty. Hukkaan meni sekin aika elämästä. Ja eikun taapertamaan sinne kauppaan... Tietä pitkin!!

Mutta festarikuvien postaaminen on lähes julmaa. SITÄ mä kaipaan ja niiden katselu harmittaa. Glastonbury alkaisi tällä viikolla...

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Äitikortti

Noniin. Nyt se on luettu.

En koe että mikään varsinainen portti Anun sielunmaisemaan olisi mulle auennut, mielipiteeni ei muuttunut kirjan lukemisenkaan jälkeen. Me ollaan Anun kanssa saman janan ääripäissä monelta osin. Lukiessani mun tuli monessa kohdassa olo että mun tekisi mieli ottaa Anua hartioista kiinni ja sanoa rauhoitu.

Anu on aluksi avannut hieman syitä kirjan kirjoittamiselle. Hän kertoo että tarve ymmärtää on kova, tarve ymmärtää kaikkea vanhemmuuteen liittyvää, "tätä ihmeen sotkua" kuten Anu kuvailee. Mun mielestä siinä mennään vähän pieleen, vanhemmuus kun on seikka mitä ei voikaan täysin ymmärtää. Sillä ei ole tarkkaääreisiä rajoja eikä sitä voi yksiselitteisesti puhua auki. Ja onko kaikkea tarviskaan läpikotaisin ymmärtää? Vanhemmuus ei ole projekti.
Kirjassa on paljon hyviä pohdintoja mutta monessa kohdassa herää pieni ärsytys koska repsahdetaan niin isosti ylianalysoinnin puolelle. Ja ylianalysointi kirjassa tekee sen että moni asia tuntuu lähentelevän rakettitiedettä. Tosin Anu kirjoittaa aika suoraan olevansa tottunut suorittamaan kaikessa, ehkäpä syy ylikierroksille johtuu siitä.
Kirjan luettuani mä ymmärrän Anun tarvetta ymmärtää. Toivoisin kuitenkin Anulle ensi-sijaisesti rohkeutta luottaa tuntemattomaan ja uskallusta heittäytyä. Silloinkin kun ei ymmärrä.
Äitiyden mustaan aukkoon en usko edelleenkään. Ainakaan sellaiseen johon katoaa lopullisesti.

Mua hämmensi heti kirjan alussa herännyt olo että Anu on lukenut lapsenhoito-oppaita kuin piru raamattua. Että niistä olisi pitänyt selvitä ja aueta kaikki salaisuudet. Mutta eihän lapsenhoito-oppaita voi niin lukea ja tulkita. Kuten Liinan puolella joskus tuli todettuakin, koko nimi on harhaanjohtava koska kyse on enemmän vanhempien kasvatusoppaista. Lisäksi mun mielestä Anu on tulkinnut oppaita osittain melko erikoisesti. Mutta nämä on toki juurikin näitä subjektiivisia hommia, Anu tulkitsee hänen tavallaan ja minä omallani.

Anu puhuu muutamaankin otteeseen siitä kuinka perheellisyys tuo kuvioihin eri prioriteetit. Kuinka niin sanotusti kaikkea ei voi saada. Tämä onkin mun mielestä yksi kirjan mielenkiintoisimpia teemoja. Tosin mun näkökanta on hyvin erilainen kuin Anulla. Mun mielestä kaikkea ei olekaan tarpeellista saada. Kaikkea ei voikaan saada. Ainakaan samaan aikaan. Lisäksi mun mielestä arvomaailmaa ja asenteita voi rikkoa niinkin että tekee miten itsestä tuntuu, sen isommin selittelemättä. Kyselyt kyllä loppuu jos vastauksia ei saa. Sukupuolikysymykset on kirjassa paljon esillä ja haluaisin itse niitä tässä välttää mutta yhden esimerkin verran kuitenkin sorrun. Kuinka paljon miehet kokevat tarvetta perustella valintojaan ulkopuolisille? Tätä samaa ehdottaisin myös naisille. Tehkää, älkää selitelkö. Tämä ei ole välttämättä sukupuolikysymys, ellei siitä itse tee sellaista.

Näen kirjassa paljon mustavalkoisuutta, jokotai-tekstiä. En osaa tulkita vanhemmuutta sellaisena. Enkä oikeastaan elämääkään. Kirjasta etukäteen esiinnousseet ja paljon puhuttaneet pätkät kantoliinailijoista eivät juurikaan liikuttaneet suuntaan taikka toiseen koska se ideologia on mun mielestä kirjassa viety niin ääripäähän eikä se vastaa todellisuutta kuin hyvin pienen marginaalin osalta. Tosin tässä yhteydessä kirjassa esitetty lause "Tuntuu että keskiluokalla on hiukan liikaa aikaa miettiä" ihmetytti.
Niin. Anullakin on ollut aikaa miettiä ja kirjoittaa.
Sensijaan kirjoitukset vanhempien tasavertaisesta hoivavastuusta herättävät innostunutta nyökyttelyä.

Kirja itsessään ei ole teilaava, Anu päästää meidät hyvin lähelle itseään. Kirjoittaa hyvinkin kipeistä jutuista. Kirjoittaa kauniistikin. Paikoin kirjoitustyyli on hieman ylenkatsovaa mutta missään nimessä kirjaa ei ole kirjoitettu norsunluutornista käsin. Jääkin olo että kirja on kirjoitettu lähinnä siksi, että kirjoittaminen on Anun keino prosessoida suurta elämänmuutosta. Siksi mua vähän ihmetyttääkin että miksi Anulla on tarve julkisuudessa olla niin teilaava ja tyly, tuoda esille sitä pientä marginaalia?

Vaikka en itse saanut kovin suurta tarttumapintaa kirjasta niin tiedän kyllä muutaman osoitteen jossa tekisi ihan hyvää lukea Äitikortti. Lukee kirjan kuka tahansa niin suosittelen että marinoit aivosi aimo annoksella objektiivisuutta.

Ja kuten LQ:n puolella oli puhetta, olisin edelleen erittäin kiinnostunut lukemaan Anun mietteitä vanhemmuudesta ja lisääntymisestä vaikka n. kymmenen vuoden kuluttua uudestaan. Josko sitä tarinaa löytyisi laajemmaltakin sektorilta eikä vain pienestä marginaalista. Haluaisin nimittäin uskoa että ajan kanssa Anu näkisi sen että äitiys ei ole kireyttä. Ei välttämättä. Mutta se vaatii avarakatseisuutta myös sitä pientä marginaalia kohtaan. Ja suvaitsevuutta, jota ei oppaista opita.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Vauvakuume

Koska juhannus on se aika vuodesta, joka nostaa syntyvyyden piikkiä maaliskuulle, on musta nyt ihan luonnollista jutella vauvoista.

Mulla oli ensimmäistä kertaa vauvakuume varmaankin 16-vuotiaana. Luokkakaveri sai silloin tytön. Joka muuten pääsi tänä keväänä yhdeksänneltä luokalta.
Järki onneksi kuitenkin pelasi silloin ja ymmärsin että sen ikäisenä ei kuulu lisääntyä. Ei kuulu perustaa perhettä. Vahingot on eriasia ja niidenkin suhteen olemme hyvin onnekkaita koska meillä on mahdollisuus valita.
Enkä mä sitä paitsi usko että 16-vuotiaana vielä varsinaisesti _oikeasti_ vauvakuumeilin. Ehkä se oli enempi sellaista tiedostamista. Että vaikka sitä oli pitkään tiennyt miten vauvat tulee niin sitä alkoi sitten tiedostamaan. Että se tarkoittaa sitä että joku kasvaa toisen sisällä. Käsittämätöntä.

Mä olen ainoa lapsi ja en muista että pienenä olisin kovin isosti sitä harmitellut. Varmasti välillä oli hetkiä kun ikävöi sisarusta mutta pääsääntöisesti nautin siitä että sai olla ainoa. Leikkiseuraa kyllä riitti mutta kotona sai paistatella ainoana huomiossa. Mä olenkin sisaruksia kaivannut vasta vanhemmalla iällä, kun on alkanut toisella tapaa tiedostamaan sitä mitä se ainoalapsisuus aikuisiällä tarkoittaa. Vastuu esimerkiksi omista vanhemmista on mun hartioilla, koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu ja kuinka paljon mun apua tarvitaan ja se ajatus tuntuu aika ajoin aika raskaalta. Kaipaa että olisi joku jonka kanssa jakaa näitä juttuja ja pelkoja. Enkä ole ainoa. Ystävän äiti kuoli joku aika sitten. Ystäväni oli myös ainoa lapsi ja hän kaipasi hyvin suuresti sisaruksia avuksi niin surun kuin käytännön asioidenkin kanssa. Se olikin juttu mitä hän viestitti aika pian äidin kuoleman jälkeen; "älkää jättäkö lapsianne ilman sisaruksia".
Mulle onkin ollut aina selvää että haluan useamman lapsen, en vain tuon takia mutta kyllä sekin on vaikuttanut jollain tasolla. Koska myönnän ajattelevani samoin. Viimeistään työskentely vanhusten parissa avasi silmät homman suhteen.

Jokatapauksessa mun jokainen lapsi on vauvakuumeen tulosta. Mutta se kuumeilu on ollut hyvin erilaista, varsinkin kun lasten välissä oli kymmenen vuotta.

Aikanaan Ekan ja Tokan aikainen vauvakuume oli hyvin puhtaasti itsekkään minä haluan lapsia-pohjaista vauvakuumetta. Jostain kumpusi se ehdasti biologinen halu ja tarve lisääntyä. Halusin osaksi elämän kiertokulkua, suvunjatkajia. Hyvin viisikymmenlukulaista.
Toki isälläkin oli väliä, isostikin. Mutta pohjimmiltaan se vauvakuume oli sitä ehtaa aidon itsekästä halua. Minä_haluan_lapsen.

Ennen Kolmatta, tai oikeastaan ennen Siippaa mulla oli hyvin vahvasti olo että mun lapsiluku on täynnä. Että en tarvitse tai halua enempää lapsia. Että näin on oikeasti hyvä.
Mutta sitten tuli Siippa. Ja sattui vahinko. Jolloin jouduttiin ihan tosissaan miettimään asioita uudestaan, vaikka siihen asti oltiin mietitty että ei yhteisiä. Ollaan näin. Ja kun ne asiat tuli ihan konkreettisesti eteen niin huomattiin että kyllä me yhteisiä haluttaisiinkin. Luonto kuitenkin valitsi sillä kertaa meidän puolesta keskenmenon muodossa.

Mutta se vauvakuume jäi kytemään. Ja nimenomaan muodossa haluan lapsia juuri tuon kanssa. Jos Siippaa ei olisi tullut mukaan elämään niin uskon että en olisi enää välttämättä koskaan vauvakuumeillut. Ja jos Siippa ei olisikaan halunnut niin uskoisin että mäkin olisin voinut varmaan elää sen kanssa että ei yhteisiä. Koska tuntui että se lapsi olisi saatava juurikin tuon henkilön kanssa. En kokenut että mun _tarvisi_ lisääntyä koska haluaisin lapsen, se biologinen jatkuvuus oli jo taattu Kaksikon muodossa. Tuntui että ainoa vaihtoehto lapselle olisi se että Siippa on isä. Ja sieltä se vauvakuume kumpusi.

Mun on pakko myöntää että mulla olisi ihan kamala halu synnyttämään. En tajua tätä yhtään. Kaksi kolmesta synnytyksestä ei olleet yhtään sellaista kuin olin ajatellut. Kolmas jo sinnepäin. Kyllä mä sen neljännen lapsenkin toki haluaisin mutta vauvakuumeen rinnalla, siinä samalla viivalla kirmaa myös synnytyskuume. Musta tuntuu että en haluaisi raskautta mutta synnyttää voisin vaikka heti. Mahdollinen seuraava lapsi on se viimeinen, kuten myös sitten synnytys. Ehkä tämä on se romantisoiva seikka asiassa? Koska eihän synnytystä voi kaivata näin kovasti? Ei sitä kipua ja repivää tunnetta voi haluta tällä tavalla? Ei kukaan täyspäinen ihminen voi kuumeilla synnytystä?!?

Niin sekaisin sitä ihminen on että mä kyttäilen itseäni jatkuvasti. Aha noniin selkää juilii, ompas mahakin vähän kipeä, kauhee ku väsyttää, haiseepa tuo metwursti pahalta, oompas mä turvoksissa, kyllä nämä on aivan selkeitä oireita olenkohan raskaana.
Tai sitten voi olla että selkää juilii koska nukkuu yhdessä asennossa koko yön, maha on kipeä koska syö huonosti, väsyttää koska vauva, metwursti haisee pahalle koska se on pahaa ja turvoksissa on koska joskus sitä nyt ihminen vaan on turvoksissa. Siippa näyttää lähinnä siltä että se on syönyt jotain pilaantunutta jos tämän ottaa puheeksi ja se kuittaa kaikki mun vastaväitteet sanalla kierukka. Ihan hyvin voisin olla se yksi sadasta. Tai sitten vaan vinksahtanut.
Vauvakuumeen tilalla mulla taitaakin olla synnytyskuume.

Ja samaan aikaan mä mietin työjuttuja, miten paljon olen jo unohtanut ja miten paljon on tullut uutta sillä aikaa kun olen poissa. Joutaisivat soittamaan edes yhden vuoron tekemään, josko sitä ihminen palautuisi taas järkiinsä.

Ps. Juhannus alkoi joukkomurhalla. Ruohosipulin seassa mönki jotain pieniä matosia (Harsosääsken toukkia, kertoi Google). Siellä ne nyt köllii mäntysuopaliuoksessa. Eivätkä muuten möngi enää! Muahahahahaaa...

torstai 20. kesäkuuta 2013

Kesäkoti ja cityjussi

Kaksikolla on kaksi kotia. Toinen täällä meillä ja toinen Isilässä. Ja näihin lomapätkiin kuuluu aina se että osan ajasta Kaksikko on Isilässä.

Tässä on puolensa ja puolensa. Ikävä on järjetön ja jatkuvasti miettii että mitähän ne tekee. Ja että onko niillä ikävä. Ja kun eivät vastaa puhelimeen niin sen ottaa lähestulkoon henkilökohtaisesti, vaikka kotona ollessa jaksan niille lomalla jatkuvasti naputtaa että sitä kännykkää ei tarvitse kantaa joka paikkaan mukana koska sä olet nyt lomalla. Enkä mä niitä päivittäin pommita koska en halua olla sellainen. Mutta kerran pari viikossa.

Lähinnä sitä yrittää ladata akkuja ja olla, kun ovat poissa. Mulle yhden lapsen kanssa oleminen vuorokaudet ympäri on lähestulkoon lomaa. Paitsi ne hiien yöt nyt kyllä verottaa aika lailla...
Sinkkuaikoina nämä pätkät tarkoitti festareita, krebailua ja milloin mitäkin. Mitä nyt ihmiset sinkkuna tekee. Ja ennen Kolmostakin, jo pariutuneena elo oli näiden pätkien aikana myös meille irtiottoa vaikka olisi ollut töissäkin. Illat sai kuitenkin olla omilla ehdoillaan.
En kuitenkaan koe että ompa mukavaa kun ovat poissa ja ompa mukavaa kun on tälläisiä lapsettomia pätkiä. Ei se noin mene tai noin ole. Tollaisia kommentteja saa oikeasti kuulla aika paljon kun perhe ei ole enää ydinperhe. Ja vaikka kaksi osoitetta olisi kuinka hyvä juttu niin noi tuntuu oikeasti aika ikäviltä ja loukkaavilta heitoilta. Pohjanoteerauksena tällä hetkellä ystävälle heitetty "vitsi mäkin toivoisin että jos jonain päivänä saan lapsia niin niistä olisi aina joka toinen viikko lomaa". Oikeesti, ei näin!

Mä osaan kyllä kuitenkin nauttia tästä että Kaksikko on poissa. Koen sen jopa mun mielenterveydelle ja jaksamiselle aika isona asiana. Me tarvitaan joskus vähän erossaoloa toisistamme. Ja kuuluu se siihen kiertokulkuunkin kun aletaan pikkuhiljaa kasvamaan eroon toisistamme. Mutta on täällä vähän autiota.
On myös outoa kun pyykkiä ei tarvitse pestä koko ajan. Ruoanlaitto vain kahdelle tuntuu mahdottomalta. Karkkipussin voi jättää esille. Ei tarvitse kinastella mitä katsotaan. Tai mihin asti valvotaan. Ja aikuiset elelee suurinpiirtein sipseillä ja voileivillä. Voi tätä anarkiaa ja vapautta!

Joka vuosi niiden lähtiessä me mietitään Siipan kanssa kuorossa että hei nyt ei mene kauppaan niin paljoa rahaa. Eipä! Nythän sieltä kannetaan juurikin selkä vääränä herkkuja ja muuta sellaista mitä meille ei voi tuoda Kaksikon ollessa kotona koska ne syö kaiken. Juhannus ei meillä tunnu missään koska arki sen ympärillä on nyt vajaata lapsista ja aikuiset elelee kuin ellun kanat. Toki meilläkin on nyt  muiden kansalaisten tavoin täytetty kaapit armageddonia juhannusta varten.

Suunnitelmat on myös aina kovin suureelliset sille ajalle kun Kaksikko on poissa. Sitte sitä ja tätä ja sinne ja tänne ja sieltä ja täältä. Joopa. Voin kertoa että viikossa ei ole saatu aikaiseksi mitään. Ei mitään. Siippa on hurahtanut Sports Trackeriin ja sutii Kolmonen rattaissa milloin missäkin kaatosateessa. Mä yritän nukkua aina jahka saan käteni irti sipsipussista. Naama näyttää turvonneen kaksinkertaisiin mittoihin.

Josko juhannuksena päästäisiin vähän liikkeelle. Seurasaareen tai Tokoinrantaan tai Kumpulaan tai Kivinokkaan. Johonkin viettämään cityjussia ja vastailemaan turistien kysymyksiin että miksi me poltetaan nuotioita. Mä en oikein juhannusta osaa viettää koska se on yksi niistä juhlista mitkä olen viettänyt ihan mielellään töissä.
Meillä olisi kummallakin itseasiassa mahdollisuus vähän aikuisempaakin jussia viettää mutta yksinkertaisesti ei jaksa. Haluja olisi, mulla ainakin, mutta kroppa piiputtaa nyt niissä lukemissa että ei ole mitään järkeä kasata lisää univelkaa. Tapailen kavereiden sijaan Samcroa.

Tulkaa jo lapset kotiin vielä kun mä mahdun ovesta ulos. Hyvää juhannusta!

tiistai 18. kesäkuuta 2013

ink

Käytiin tuossa hakemassa juhannukseksi kirjastosta kassillinen luettavaa. Mulla oli muutama kirja varauksessa jotka nappasin myös matkaan ja yksi niistä oli Naisen Iholla - 32 tarinaa tatuoinneista (bestseller-hyllystä löytyi mukaan muuten Äitikortti, nyt vihdoin sekin siis lukuun).
Tässä tulee mun tarinani. Suosittelen kyllä lukemaan tuon kirjankin, oli itsellä mustetta ihossa tai ei.

Mulla itselläni on kolme tatuointia. Jokainen on paikassa josta ne saa myös piiloon mutta kuitenkin sellaisissa paikoissa, että olen saanut muutaman "toi voi vaikuttaa sun työnsaantiin"-kommentin. Eli kun näkyvät niin näkyvät. Jokainen on hyvin värikäs eli siinäkin mielessä ovat näkyviä.
Kirjaa selatessa oli hauska huomata, kuinka samantyyppinen "tatuointimaku" mun ikäisillä naisilla on. Syyt, asenteet ja ajatukset sensijaan risteilivät aika laidasta laitaan. Osan kanssa ajatusmaailma kohtasi ja osan kanssa mua vähän ihmetytti että miksi ihminen edes on ottanut tatuoinnin. Nämä on kuitenkin niin henkilökohtaisia valintoja että mä koen että ei mun edes tarvitse ymmärtää. Yhtälailla kun kenenkään ei tarvitse ymmärtää mun tatuointeja tai sitä että mä en koe niitä haitaksi töissä, en itselläni enkä muilla. Työ on työtä ja iholla ei ole mun ammattitaidon kanssa mitään tekemistä.

Mä otin ensimmäisen tatuoinnin 28-vuotiaana. Muistan kyllä haaveilleeni tatuoinneista jo teini-iässä mutta erinäisistä syistä en ottanut. En oikein ollut varma mitä haluaisi, kipu arvelutti, tuntui että se menisi vain kapinoinnin piikkiin jne.
Olisin halunnut ensimmäisen kuvan itseasiassa jo muutamaa kuukautta aikaisemmin kuin sen sitten otin. Eräs kaverini sai mut kuitenkin ylipuhuttua, sovittiin että otetaan samaan aikaan yhteisellä kesälomapätkällä erään toisen kaverimme tatuointiliikkeessä.
Olen edelleen tyytyväisin juuri tuohon ensimmäiseen tatuointiini. Tykkään sen väreistä ja se on jotenkin vaan ihan älyttömän kiva. Moni on kehunut sitä äärettömän kauniiksi, moni sellainen joka ei kuulemma normaalisti tatuoinneista pidä. Munkin mielestä se on ennenkaikkea kaunis. Kauniisti tehty, kauniilla väreillä. Kaikki mun kuvat on mulle tärkeitä mutta ensimmäinen on sellainen josta en voisi ikinä kuvitella luopuvani. Ensimmäinen tatuointi myös sattui kaikista vähiten. Muut kaksi kyllä ovatkin aika kipeissä paikoissa.

Sen isommin en osaa analysoida miksi tatuoinnit mua viehättää. Tykkään koristautua mutta en kuitenkaan välitä koruista. Rakastan värejä mutta en halua että kaikki vaatteet on sirkusteemaa. Olen laiska meikkaamaan mutta haluan kuitenkin ehostautua. Tatuoinnit onkin mulle ehkä enempi asusteita kuin jonkin asian julistamista. Osa mun naisellisuutta ja luonnetta. Toki jokaiseen liittyy joku juttu miksi ne on juuri tuollaisina mulla ihossa mutta mitään suurempaa ideologiaa mulla ei ihoon ole ikuistettu. Mun mielestä tatuoinnit on pääsääntöisesti kauniita.

Uskon että tatuointeja ilmaantuu mulle vielä lisääkin. Mikään kiire ei ole, haluan miettiä mitä otan ja mihin. En kuitenkaan usko että koko kehoani tatuoisin, vaikkakin koen jotain haaveilua koko selän tatuointiin tai toiseen hihaan. En voisi kuvitella koskaan tatuoivani kaulaa, sisäreisiä tai kämmeniä mutta muuta vartaloa kyllä voisi.
Mulla ei ole tällä hetkellä mun kuvissa mitään varsinaista kokonaisuutta enkä sellaista kaipaakaan. Kuitenkin jos jotain isompaa meinaa niin sitten mun mielestä on hyvä jos siinä on vähän jotain teemantynkää ettei mene ihan sekavaksi. Jotain sellaista mulla on mielessä mutta en tosiaan ole laisinkaan varma toteutuksesta.
Lapsista olisi hauska koostaa joku tatuointi mutta nimiä en ihooni halua.

Jokaisen mun tatuoinnin on tehnyt eri tatuoija. Tähän on montakin syytä mitä en nyt isommin erittele. Kahden tatuoinnin kohdalla olen ottanut selvää ja tutkinut etukäteen minkälaisia kuvia tatuoija tekee. Viimeisin ottamani kuva on otettu Barcelonassa joten silloin en kovin isoa taustatyötä saanut tehtyä mutta meillä synkkasi tatuoijan kanssa heti ja hän hiffasi mun vision. Pientä korjailua kuva vaatisi mutta luulen että se jää tekemättä koska tatuointi on todella kivuliaassa kohdassa.
Koen tatuoinnit niin henkilökohtaiseksi että en ihan kenen tahansa edes antaisi mulle tehdä mitään. Tärkeintä on että mulla on olo että tuo tajuaa, ennenkuin menen neulan alle. Mä kuitenkin olen ja elän sen kanssa mitä mun ihossa on.

Sen isompia tuijotuksia mä en ole kuvieni vuoksi saanut mutta en kyllä tykkäisi jos joku vieras tulisi niitä koskemaan. Sitäkin kuulemma tapahtuu. Juttelen kyllä kuvista mielelläni ja kuuntelen tarinoita ja mielipiteitä.

Mä olen myös aina kokenut jotain viehätystä tatuoituihin miehiin. En välttämättä niin että kaikki kuvitus on näkyvissä mutta niin että mitä läheisimmiksi tulee niin sitten niitä pikkuhiljaa paljastuu. Mikään kriteeri tämä nyt ei kuitenkaan kumppaneiden kohdalla todellakaan ole ollut.
Siippa on aika pitkälti tatuoitu. Ei kokonaan mutta paljon. Tämä ei mulla ollut tiedossa aikanaan vaan paljastui pikkuhiljaa. Meidän tatuoinnit ovat hyvin erilaisia ja meitä viehättää hyvin erityyppiset tatuoinnit.
Tätä nykyä mäkin löydyn Siipan iholta. Sitä ei tosin taida tietää kukaan. Eikä välttämättä osaisi sitä muhun yhdistääkään. Mutta mulle riittää kun mä tiedän että siellä ollaan.

Toistaiseksi lapset ovat olleet sitä mieltä että eivät ota tatuointeja. Tai jos ottavat niin vain yhden (Toka ottaa kuulemma käteen Äiti-tatuoinnin). Mä olen itse ollut seiskalla kun olen ottanut ensimmäisen lävistyksen (joka mulla yhä edelleen on) joten koen että ainakaan jyrkällä eillä mä en lähde vastaamaan jos näistä asioista joudutaan muutaman vuoden sisään keskustelemaan. Toivon kuitenkin että lapset miettivät asiat loppuun asti ja harkiten, ei hätiköiden.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Pinnasänky

Vauva säikäytti meidät oikein kunnolla jokunen hetki sitten tippumalla perhepedistä. Kolmas on siis tähän asti nukkunut kaikki unensa meidän sängyssä, poikkeuksena ne pätkät mitkä on nukutellut rattaissa kun ollaan jossain.
Jos vauva on jäänyt perhepetiin yksin niin ollaan rakennettu peitoista ja tyynyistä isot muurit ympärille. Mutta tällä kertaa poju oli ilmeisesti jotenkin päässyt niistä yli ja kopsahti siis lattialle. Selvittiin onneksi vain säikäyksellä ja isolla itkulla. Tragikoomisen tästä tekee se että samana päivänä saatiin vihdoin pinnasänkyyn patja mutta mä en sitten vielä jaksanutkaan sitä sänkyä pestä ja virittää valmiuteen vaan ajateltiin että nukkukoon nyt vielä viimeiset unet meidän sängyssä. Ja sitten kuului kops.

Eikä se ihan putkeen mennyt sitten jatkokaan. Kun aloin sitä sänkyä putsaamaan niin huomasin että patjapa ei menekkään paikoilleen ilman väkivaltaa. Sänky on eri puljusta kuin patja mutta "samaa kokoa" niiden pitäisi olla. Mutta ilmeisesti eräs nimeltämainitsematon ruotsalainen huonekalujätti suosii omiin kaluihinsa omia patjojaan. No sain mä sen patjan nyrkkeiltyä kohilleen mutta ei toivoakaan että sinne jotain patjansuojaa esimerkiksi virittelisi. Pelkkä reunasuojusten kiinnitys vaati jo kekseliäisyyttä että ne sai jotenkin fiksusti, luonnollisestihan nekään ei tuon mallin sänkyyn sovi. Tulevat lakananvaihdot lähinnä vituttaa jo etukäteisesti.

Meidän yöt on olleet koko alkukesän melkomoista sirkusta. Musta itseasiassa tuntuu että mä kirjoitan vähän väliä miten meidän yöt on huonoja ja aina ne on vain menneet huonommaksi. Vauva heräilee usein, tätä tapahtuu tosin päivälläkin. Kovin usein en kelloa viitsi katsoa vauvan herättäessä koska käy vaan ärsyttämään se tiheästi heräily mutta kyllä se parin tunnin välein taitaa öisin herätellä.
Ja päivisin nukkuu ehkä kolmet unet. Kesto vaihtelee mutta puolesta tunnista pariin tuntiin, tosin niitä parin tunnin unia tulee tällä hetkellä ehkä vain kerran viikossa.
Mitä tässä nyt olen kaveripiirissä gallupoinut sekä blogeista seurannut niin aika monessa perheessä on ollut samat tarinat tässä 7kk -> huitamilla.

Sinänsä ei odoteta pinnasängystä mitään pelastajaa mutta josko siitä olisi edes jotain apua.
Tähän asti vauvan unet on mennyt niin että jos se nukkuu yöllä huonosti niin sitten se on edes päivisin nukkunut ja jos taas päivisin on ollut unet vähissä niin yöllä on tankattu pidempää pätkää. Mutta nyt tuntuu että se kukkuu päivät ja yöt vain tosi lyhkäisillä pätkillä. Ja väsyy nopeasti koska ei nuku kuin lyhkäisiä unia.

Mä olisin itseasiassa vielä halunnut nukkua perhepedissä. Se on musta luontevaa. Vauva on nauttinut läheisyydestä ja mä myös. Yösyötöt on myös olleet vaivattomia. Mutta vaikka vauva on vieressä nukkumisesta nauttinut niin viime aikoina on ollut huomattavissa että vauva nukkuu levottomasti. Normaalia levottomammin. Hyöriminen ja heräily alkaa siinä vaiheessa kun me tullaan viereen nukkumaan. Lisäksi jokaiseen öninään se sitten haluaisi maitoa, tutti ei käy.
Vauvaa ei ole tarkoitus siirtää kokonaan omaan sänkyyn, yösyötöt meillä tuskin vielä on historiaa. Mutta jos edes joku unipätkä?


Oman sängyn unta

Jos joku nyt miettii että perhepeti vai pinnasänky, niin kyllä mä edelleen perhepedin kannalla olen. Tippumisesta huolimatta.
Pinnasänkyilyä on yritetty nyt parisen viikkoa ja ei siitä kyllä ole ollut mitään apua. Päinvastoin musta on vaan levottomampaa. Ajattelin ensin että kuuma keli vaikuttaa mutta ihan samanlaista on nyt viileämmälläkin ilmalla. Meidän sänkyyn nukahtaa vaivatta, en nyt paukuttelisi henkseleitä että nukkuu siellä hyvin mutta ainakin paremmin kuin pinnasängyssä.
Lisäksi kun jatkuvasti on jotain, joka yöunia häiritsee (rokotukset, hampaat, uudet taidot, kuuma, kylmä, väärin olevat planeetat) niin on se vaan helpompaa kipata vauvaa takaisin nukkumaan kun se on vieressä. Vauva painaa jo niin paljon että edestakaisin pinnasängyn ja perhepedin väliä sitä ei oikeasti jaksa nostella. Me kun ei sitä sivuvaunua nyt sitten uskallettukaan sen tippumisen takia vaan pinnasängyssä on kaikki laidat ylhäällä.
Huomaan myös että olen itse nyt paljon enemmän väsynyt kuin silloin kun vauva nukkuu vieressä koko ajan. Mun unisykli on vauvan kanssa sama silloin kun se on vieressä. Tosin kun vauva on vieressä niin mä nukun tosi epämääräisissä asennoissa ja heräänkin aamuisin niin juntturassa että melkein tarvisi rautakangen että mut saa kammettua sängystä ylös.

Nythän meillä olisi se potentiaalisin aika opetella nukkumisia kun kaikki on lomalla. Ei tarvitse miettiä sitä että saako kukin miten nukuttua vauvan ollessa levoton. Eli ehkä tässä kesän aikana jotain asialle tehdään. Tosin vuodenaikana tämä on vähän haasteellinen jos on kuuma mutta katsotaan nyt. Mä olisin jotenkin valmis vierittämään koko vastuun Siipan hartioille. Se on miljoonasti pitkäjänteisempi kuin mä ja mulla nyt on jotenkin ihan henkinen allergia koko nukutukselle että nukutusitkuille. Suurin vika ja ongelma taitaakin olla mussa eikä vauvassa.

Mä kuvittelin olevani jotenkin kypsä siihen että vauva on vain perhepedissä. Että saa toki olla siellä mutta voisi välillä nukkua muuallakin. Väärässäpä olin. Kun levottomammaksi meni pinnasängyn kanssa.  En tiedä onko kyse siitä että vauva ei ole valmis tottumaan vaiko siitä että mä en ole valmis totuttamaan mutta tästä levottomammaksi ei enää tarvisi mennä. Vai johtuuko se siitä pinnasängyn patjasta. Se ei varmasti ole vielä muotoutunut sänkyyn ja haisee oudolle.
Ja vaikka tämä nyt on tätä oravanpyörässä pyörimistä koska enemmän pirteänä todennäköisesti jaksaisin ja enemmän pirteä en voi olla kun vauva on vieressä huiskimassa. Tissillähän se hiljenee mutta se nyt on todennäköisesti se kaikista huonoin vaihtoehto asiaa ratkaisemaan.
Tulipas tästä nyt sekava proosa. Mun mielestä voitaisiin vaan jotenkin yhteisesti sopia että nyt kaikki nukutaan.

Ps. Toka kävi tuossa Lintsillä kaverinsa kanssa pyörimässä päivän verran. Mä olen aina kauhistellut niitä rannekkeiden hintoja, meiltä menee perheenä niihin pitkä penni per käyntikerta jos ollaan koko väki mukana. Mutta nyt se rannekkeen hinta ei ehkä ollut ihan niin paha koska olivat siellä kahdeksan (8!!) tuntia kieppumassa. Hulluutta.
Tosin muistan itsekin muksuna käyneeni Top Spinissa yhden päivän aikana 25 kertaa.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Lobster



Ihanainen Rullallein Nunju Liebsteröi, kiitokset ja vilkutukset sinne kauas pohjoiseen.

Nunju oli nimennyt 11 ilon ja hyvänmielen aihetta joten tästä lähtee. Ja pistän sen muuten eteenpäinkin, eli haastetut myös nimetköön 11 ilon ja hyvänmielen aihetta.

1. Kesä. Kesä on kesä ja loma on loma, oli kelit mitkä vaan. Toki olisi kivaa jos tarkenisi. Mutta hyväksyn senkin että kesä on se aika talvesta jolloin ei voi hiihtää.

2. Mintunvihreä kynsilakka. Mulla on nyt joku juttu mintunvihreään. Jos en imettäisi niin värjäisin tukkaa mintunvihreäksi. Joskus se on senvärinen ollutkin. Silloin kyllä yrityksenä oli saada se ruskeaksi.

3. Siippa. Se vaan on jotenkin ihan superkiva. Huipputyyppi. Hyvä jätkä.

4. Facebookin Vaihtorinki-ryhmät. Esimerkiksi tämä on hyvä.

5. True Blood-keittokirja. Takuuvarmoja herkkuja.

6. Kaveripiirissä syntyvät vauvat. Jokasuunnalla poksahtelee ja tupsahtelee pieniä ruttuja. Mahtavaa!

7. Sons of Anarchyn neljäs tuotantokausi. Ja se että True Blood alkaa taas ensi viikolla.

8. Mun piti olla sanomatta lapset mut enhän mä malta. Eli lapset. Mun kauniit, ihanat, hupsut lapset.

9. Se että jääkaapissa odottaa Haraldin voimaolut.

10. Mulla on parin viikon vapautusvastuu vauvan nukutuksista. Tuskin raaskin niitä kaikkia toiselle sysätä koko pariksi viikoksi mutta se jos mikä on ilon aihe että voisin olla niistä vapaa. Raaskiessani.

11. Uusi entistäkin kynitympi tukka.


Mä haastan mukaan seuraavat viisi blogia:

Kokovartalofiilis
Teineistä harvemmin löytyy blogeja mutta tässä yksi missä heitäkin sivutaan. Ja Ani ja tytöt nyt on matkassa olleet mukana sieltä lähtien kun Kaksikko on syntynyt.

LQ
Tykkään kovasti eli siksi Liebsteriä sinne. Ei laisinkaan tyhjänpäiväinen äitiblogi.

Ihminen välissä
Tulevan esikoiskirjailijan hengentuotetta odottaessa voi lukea blogia. Mä kävin oman kirjakappaleeni jo kirjastosta varaamassa! Ja tästä nyt on vanhana Vintiöt-intoilijana pakko tykätä jo blogin nimen takia.

Perhehelvetti
Bloggaajasta, joka laittaa kuvia oman lapsensa kakasta, ei voi kuin tykätä. Mahtavaa Hetty!

With the flow I go
Kadehtien seuraan Nooran puutarhurointia.


perjantai 14. kesäkuuta 2013

Google has spoken

Vitsit kun olis taas vaikka mitä tekstiä työn alla muttakun meillä pitää kaiken yötä harjoitella konttausasentoa ja karhunkävelyssä huojuntaa ja äidin siinä kannustusjoukkona mukana näytellä niin univajeesta johtuen päässä kuuluu vaan tasaista ininää.
Google saa tällä erää hoitaa postauksen ja tarjota taas parhaimpia hakutuloksiaan.
Muuten Siipan loma siis alkoi eli se on seuraavat kymmenen viikkoa paskaa keliä. Varautukaa jopa pakkaseen. Onneksi en itse ole vielä pakannut talvivaatteita pois!

Mutta siis niitä top-hakutuloksia....


Seinähyllyn domino liitos
Ööö tässä blogissa dominot on esiintyneet korkeintaan syötävässä muodossa. Onko niitä huonekaluissakin?

jos ei huoli facebook kaveriksi
Sitten se on tärät ja bänks.

tanssia kypärä päässä
no ekana tuli nyt kyllä mieleen tämä

minne pistää testosteroni
hetkinen?!?!

norovirus ja testosteroni
ja taas näitä testohommia??

menee hermot
no niin muuten menee

rakkauspilvi
siellä leijutaan. All you need is love!

testosteroni hylätty kela päätos
Ei ne kelassa sun testoja korvaa. Unohda moiset ja syö puurosi.

tissejä serenassa
No Serena on melko epäkorrekti paikka tisujen tiirailuun. Lapsiperheille suunnatut paikat on ehdasti nounou noissa hommiaa. Hyi häpeä!


Ja eikun marinoimaan itsensä hereille kofeiinilla... murinasta päätellen Työnjohtajakin heräsi.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Mitä sie etelän mies huijot?

Mä vihaan hyttysiä. Ihan tosissani vihaan.Turhempia luontokappaleita ei ole ja olen ihan varma että ekosysteemi pärjäisi vallan mainiosti ilman näitä pieniä beelsebubeja.

Jos mä olen paikalla niin se on aivan varma että hyttyset ei syö ketään muita. Entinen kämppis sanoi joskus kauan sitten sen johtuvan siitä että ne on alkoholistihyttysiä ja iskevät sen veren kimppuun jonka promillepitoisuus on korkein. Tämä teoria on kumottu jo useana kesänä, mun veri se on edelleen makoisin vaikka sieltä ne promillet puuttuukin.
Kanssaihmisiä ajatellenhan tämä on hyvin näppärää. Ei tarvitse suihkeita tai muita sössöjä karkottaakseen inisijöitä, ottaa vaan mut mukaan niin se on sillä hoidettu. Muut voi pönöttää vaikka alasti ja yhtäkään paukamaa ei tule. Musta mä ansaitsisin jo jonkun palkinnon.

Eikä siinä. Kun söisivätkin ihan normaalisti. Mutta onhan se nyt aivan helvetin kohtuutonta että iskevät sen imuttimensa silmäluomiin, varpaiden väleihin ja jalkapohjiin. Kiva on kuulkaa niitä koittaa rapsutella. Vaatteilla suojaaminen on ihan yhtä tyhjän kanssa, syövät niiden läpi. Pilkkihaalari on varmaan ainoa mitä en ole vielä kokeillut suojaksi.
Lisäksi kun ne paukamat on sellaisia monen sentin kokoisia pallukoita eikä mitään pikkunäppyjä. Siinä on kiva silmäluomi kiinni turvonneena vakuutella että en ole riehunut snägärillä aamuyöstä vaan tämä on hyttysen tekosia. Ja se kutina! Ei ole kuulkaa kyse mistään parista päivästä vaan puhutaan viikoista kun minä itseäni kuopsutan!

Ja se ininä. What's up with that?!? Jos jättää jälkeensä jo helvetillisiä kutiavia kraatereita niin miksi pitää vielä inistä? Ompahan muuten paskin varotusmekanismi ikinä!

Me oltiin joskus kauan sitten kaveriporukalla mökillä. Kirmasin saunasta kamalaa vauhtia järveen ja liukastuin laiturilla ja kolautin reiteni sillä seurauksella että siihen tuli nyrkin kokoinen mustelma. Seuraavana aamuna hyttyset oli imeneet siitä mustelmasta puolet pois. Tätä jaksoi koko mökkiväki ihmetellä, että miten ne on hyytynyttä verta saaneet imettyä. Jaa-a??!! En ottanut osaa keskusteluun koska vitutti (ja kutitti) niin rankasti. Melkoista vesikidutusta muuten yrittää raapia ruumiinosaa joka on niin kipeänä että ei kestä kosketusta.

Ja nyt ne perkeleet on rantautuneet tänne kotiympäristöönkin. En muista että viime kesänä niitä olisi kotipihalla ollut mutta nyt on. Tosin sama homma punkkien kanssa. Eipä näkynyt niitäkään viime kesänä ja nyt jokailta saa tarkistella perheenjäsenet.
Sori kaikki raskaanaolijat mutta toivon kuumaa ja kuivaa kesää. Ja kuolemaa kuppaajille!

Olen ihan valmis kokeilemaan melkeimpä mitä vaan hyttysiä vastaan. Mökille voisi virittää tämän. Mulla ei ole sukkahousuja mutta voisin tätä varten kyllä hankkia.

Ps. Sain äitienpäivä-lahjaksi kolme kuukautta lisää LivBoxia ja sieltä kotiutui BB-voide. Ja NYT mä olen herännyt tajuamaan miksi siitä on kaikki kouhkanneet. Sävy tosin on pari astetta omaa kalmankalpeaa tummempi mutta ei se huonolta näytä kunhan häivyttää hyvin. Päinvastoin, mähän näytän terveeltä kun iho näyttää päivettyneeltä eikä pakastetulta broilerilta.

Pps. Siippa tulee pian töistä. Ja sitten se ei menekkään sinne kuin vasta joskus elokuun lopussa.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Synnytyskertomus

Kaikki (eli minä) on jännityksellä seuranneet mun yrttiprojektia. Mähän kylvin toukokuun alussa parvekkeelle yrttejä ja siitä lähtien on jokapäivä tihrusteltu että mitä tapahtuu. Hurahdin senverran pahasti että niiden kuuden alkuperäisen rinnalle kylvin vielä tilliä, lehtipersiljaa, oreganoa ja jotain. Ja nyt päästäänkin itse aiheen äärelle! Nimittäin mä olen tyystin unohtanut mitä olen kylvänyt. Omintapaisestihan mä vain kylvin, en sen tarkemmin pannut merkille että mitä laitoin mihinkin koska kyllähän mä nyt nämä muistan. Ja onhan se jännä seurata että tunnistaako mitä kasvaa mistäkin.. Nojoo, oishan se jännä myös muistaa että mitä kylvi jotta olisi joku teoreettinen mahdollisuus tunnistaa.


Moi, ketä te ootte? Haluaisin sanoa että rosmariini mutta en ole varma.

Jo niiden alkuperäisesti kylvettyjen kanssa tapahtui unohdus. Sinne kylvettiin siis basilikaa, ruohosipulia, minttua, korianteria, kamomillaa ja kuka? Oikeasti valehtelematta reilu kolme viikkoa guuglasin ja yritin mieleni sopukoista kaivella että mitä helvettiä mä sinne laitoin? Miltä se pussi näytti? Siipan beetasalpaaja, auringonkukka, horsma?-veikkailuista ei ollut mitään apua.
Loppupeleissä alistuin ja kysyin kaverilta, jolla oli samanlaiset purnukat ja sisällöt että mitä hittoa niissä on? Että multa irtoaa kohta pää jos en saa tietää. No selvisi että tämä mysteeritaimi oli niinkin eksoottinen kuin persilja.

Oletettu tilli. Melko säälittävä. Yksi ainoa keskellä purtiloa.

Koska kasvaminen on hidasta, kylvin basilikaa vielä lisää kun sitä lasten jogurttien mukana tuli. Ei ole vielä itänyt. Siipalle ostin vuosipäivälahjaksi Chilin Ruohonjuuresta (tämmöisen, musta ihan tosihauska lahjaidea. Löytyi samanlaisena purkkina myös minttu, mansikka, basilika ja jokumuumikä) mutta sekin on vasta laitettu alulle.


Basilika. Kasvakasva!

Jahka olin saanut kikatuskohtauksen tyrehdytettyä sen suhteen että on tosiaan olemassa paikka jonka nimi on Siemenkauppa, ostin vauvoilleni myös lannotetta. Luulen kuitenkin että avainsana olisi nyt lämpimät kelit. Meidän partsi ei ole minkään jättihelteen armoilla oikein missään vaiheessa päivää, ilta-aurinko paistelee sinne lyhyen hetken. Eli aivan hyvin voisi elohopea nyt kavuta pikkasen lämpimämpään suuntaan ja helliä mun pieniä. Kasvua kyllä tapahtuu mutta liian hitaasti mun mielenlaadulle. Tahtoo jo tuoretta!

Korianteri. Ihan ite maistoin. Kohta saa vauvan soseet potkua.

Tillipussin kyljessä mainittiin että tilliä voisi kylvää parin viikon välein, jotta sitä olisi aina saatavilla. No kylvettäisiin kylvettäisiin mutta hittokun tiedä missä se kasvaa. En nyt viitsisi lähteä risteyttämään sitä mihin sattuu etten mene entistä enempi sekaisin näiden kotkotusteni kanssa.
Meidän asukasyhdistyksellä oli itseasiassa tarjolla muutama kasvatuspaikka tuossa ihan naapurissa, joku Aaltolaisten projekti tjtn ja hetken aikaa harkittiin että josko... no päätettiin kuitenkin että ei tänä vuonna. Tunkua oli riittänyt sillä kaikki paikat oli menneet puolessa minuutissa :o
mutta ensi kesänä! Parvekepuutarha!




Älä huoli Arno Kasvi! En havittele työpaikkaasi näillä meriiteillä, voit hengittää rauhassa.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Hyvää yötä piltit

Kuten olen muutamaan otteeseen kitissyt, Kaksikon sänky hajosi. Tai tarkemmin sanottuna siis Tokan. Pojillahan oli kerrossänky joka oli kuitenkin niin että kumpikin sänky oli erillään. Koska aikanaan muutossa ne pultit, jolla sängyt olisi päällekkäin saanut, hävisivät ja ikinä niitä ei enää löytynyt. Yritettiin myös etsiä kokonaan uusia  mutta vastaavia ei sattunut mistään vastaan ja ei sitten uskallettu kasata sänkyä suhtsamanlaisilla. Oletettavasti alkuperäiset pultit putkahtaa esille tässä ihan lähipäivinä, nyt kun niitä ei enää tarvita.

Rikki mennyt yksilö. Tämä siis sängynpohja

Aika pian päädyttiin siihen että uusikin sänky tulee olemaan kerrossänky. Vaikkakin parin vuoden sisään olisi tarkoitus muuttaa kotiin, jossa Kaksikolla olisi omat huoneet. Se olisi sitten sen ajan murhe miten nukkumapolitiikka sitten ratkaistaan.
Jokatapauksessa, pikaisella googlauksella todettiin että kerrossänkyjen tarjonta on perinteisissä mööpelikaupoissa aika onneton. Joko puhtaasti eioota tai sitten jotain sellaista mitä me ei haluta. Katseltiin kerrossänkyjen tarjontaa itseasiassa jo tuossa vuodenvaihteessa kun metsästettiin sohvaa ja tosiaan aika huonolta näytti...

Päädyttiinkin sitten pian surffaamaan vain netissä olevaan huonekalukauppaan, josta löytyikin todella laaja valikoima kerrossänkyjä. Ja vaikka löytyi todella tyyriitä vaihtoehtoja niin vastaan tuli myös useampi meidän budjettiin mahtuva vaihtoehto. Vähän aikaa emmittiin mutta kokeiltiin sitten kuitenkin.
Sekä minä että Siippa haluttaisiin kyllä näitä isompia juttuja päästä ihan kopeloimaan mutta nyt oli tosiaan vaihtoehdot aika vähissä.

Mä rakastuin oikeastaan välittömästi yhteen. Monta kivaa löytyi mutta vain yksi sellainen se on toi. Kerrossänkyjen kanssa on aina vähän se että miten ne saa huoneessa mahtumaan fiksusti. Onhan se hemmetin kömpelö huonekalu! Ja tietysti tämä vaihtoehto nyt olisi vielä normaalia kerrossänkyä hankalampi sijoiteltava mutta hei, se oli rakkautta ensi surffauksella. Pikaisten mittausten jälkeen todettiin että sänky mahtuisi ainakin kahdella eri tavalla Kaksikon huoneeseen ilman että tällä hetkellä tarvisi muuten huonekalujen järjestystä huoneessa muuttaa. Ja pojat itse liputtivat että tuo olisi hyvä.
Uusi sänky siis ostettiin ja jäätiin odottelemaan sen saapumista.


Tadaa! Yläsänky 90 x 200 ja alasänky valtaisat 140 x 200. Kyllä nyt kelpaa kölliä!





Sängyn alaosa on siis leveä eli jouduttiin ostamaan myös uusi patja mutta tykästyttiin tähän nyt vaan niin mahdottomasti. Ja Eka olisi jokatapauksessa tarvinnut uuden patjan koska vanha alkoi olla todella rupu eli se tuli nyt sitten uusittua myös.
Poikien edellinenkin sänky oli tuollainen metallihökkeli ja se pelasi tosi hyvin. Se oli ehkä tukevin kerrossänky johon olen törmännyt. Puiset on toki miljoonasti kivemman näköisiä mutta mua arveluttaa niiden kesto näiden isojen kanssa. Eihän se tämäkään tietenkään mikään liaani tai painimatto ole mutta silti kestävämpi.
Nytkun tuo alapuoli on noin iso niin ainakin kavereiden yökyläilyt on tällä ratkottu, sinne vaan! Mahtuu parikin kaveria kerralla. Aikanaan tämä voidaan sijoittaa jommankumman huoneeseen ja tuosta alapuolesta saa löhönurkan. Tai vierassängyn. Tai sitten siinä voi halutessaan nukkua ja yläsänkyä käyttää miten tahtoo. Vaan olipahan kuulkaa vittumainen koota! Koko päivä siinä meni ja naapureiden iloksi paukuteltiin sunnuntaina kumivasaralla ja iltakymmeneltä vielä imuroitiin. Sorpat vaan! Kokoamisohjeet oli vain englanniksi, mikä ei sinänsä ollut ongelma mutta voi helvetti miten onnettomat kuvat. Muutamaa palikkaa joutui veivaamaan edestakaisin muutamaankin otteeseen koska kuvasta ei vain saanut irti sitä ideaa että kumminka päin ja millä puolella juuri se nimenomainen pitäisi olla. Vauva myös toki päätti olla avuksi ja haluta olla vain sylissä. Kyllä se jonkunaikaa töllötteli tyytyväisenä joku pölyinen pakkausmateriaali puoliksi suusta roikkuen. Kiva!
Ihan heti toivonmukaan ei tarvi kokoilla yhtään mitään! Ainakaan selvinpäin.

Kuva napattu röyhkeästi Ekan facebookista. Kiitti ja anteeksi!

Ensimmäisen yön jälkeen kumpikin nuoriukko oli oikein tyytyväinen. Mua itseäni jännittelee että tuleeko Toka koska alas tuolta ylhäältä, sielläkun on aika korkea tuo joustinpatja. Eka meillä kyllä on aina ollut se Levoton Tuhkimo öisin mutta eihän sitä koskaan tiedä. Tokan patja on vajaa vuosi sitten ostettu eli olisi enempi kuin kiva että sitä ei nyt tarvisi heti uusia mutta eikai se enää tässä konkurssissa olisi mikään ihme vaikka tarvisi. On siinä vähän sitä sängynreunaa kyllä että aika voimalla saa pyöriä että yli tulee ja onhan sänky toiselta laidalta että päädystä seinässä kiinni. Juurikin tuossa kyllä mietittiin että hyvänen aika, ei olla puoleen vuoteen käyty Lastenklinikalla kenenkään kanssa eli tuosta kyllä saataisiin hyvä indikaatio!
Mitä itse tuota punkkaa (vilkutuksia vaan Turkuun, punkka on sänky eikä mikään amme) mallailin niin sänky on aika tukevanoloinen. En nyt ehkä mitään edesmennyttä Tony Halmetta sinne kippaisi mutta menee se meidän nuorisolla. Ja kuitenkin se on kevyt siirrellä irti seinästä esimerkiksi lakanoiden vaihdon ajaksi. Joka on muuten ehkä maailman ensteks persein homma kerrossänkyjen kanssa!

Se joka tuon sängyn nyt rikkoo kyllä maksaa ja ennenkaikkea kokoaa seuraavan!!!

ja ompahan taas aika maailmanlopun meininki, rankan päivän jälkeen tehtiin illalla hitto yhdet Jameson&Gingerit palkinnoksi ja rentoutukseksi niin eikö puskenut päälle jonkun tuskanhiki-rytmihäiriökrapulan. Voi vittu!

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Hunnutettu samba

Ja taas hemmotellaan helsinkiläisiä!

Helsinki-viikkoa vietetään 7-15.6 ja on vaikka ja mitä! Mä olen muuten aikanaan ollut elämäni ekalla keikalla vuonna -94, Helsinki-päivän konsertissa. Silloin ko. tapahtuma oli vähän erilainen kuin tätä nykyä. Ikää 13v ja paikkana oli vielä pystyssä olleet VR:n makasiinit. CMX soitti ainakin ja marssin heti seuraavana päivänä levykauppaan ostamaan kyseisen pumpun levyjä. Muistan vieläkin kun Nainen tanssii tangoa alkoi soimaan ja musta tuntui että nyt ollaan jonkun isomman voiman äärellä. Siitä alkoi mun into ja rakkaus livemusiikkia kohtaan. Tässä kahdenkymmenen vuoden aikana on tullut käytyä sekä festareilla että keikoilla paljon, voidaan laskea yhden käden sormilla ne kesät johon ei ole mahtunut yhtäkään keikkaa tai festaria. Mutta jokatapauksessa siis, Helsinki-viikko on käynnissä!

Meidän alkukesän must see-juttuja ja Helsinki-viikon päätapahtumia on Sambakarnevaalit. Ihan orjallisesti tätä ei olla noudatettu, jos keli on ollut ihan perseestä niin on suosiolla skipattu. Mutta kauniilla ilmalla on käyty ihastelemassa Brasilian rytmejä. Mä olen kerran pari kokeillut sambaa omilla tanssitunneilla mutta en ole sillä lailla siihen hurahtanut kuten moneen muuhun afrokaribialaiseen rytmiin. Mutta selvästi Sambakoulut näkyvät olevan kuin pieni perhe ja hommasta saisi vaikka koko perheen harrastuksen, tanssimassa kun näkyy olevan väkeä aina vauvasta vaariin.
Ihan koko kulkuetta ei tänä vuonna nähty koska vauvalla meni kuppi nurin mutta tässä muutama kuva Papagaion ja Samba Cariocan esityksistä.


Tänä vuonna Karnevaalikuninkaalliset olivat Helsinki-aktiivi Timo Santala ja tankotanssija Henriikka Roo






Helsinkiläinen Império do Papagaio on niittänyt mainetta niin Suomessa kuin maailmallakin, aina Rio de Janeiroa myöten














Samba Cariocan tarina pohjustui tänä vuonna Grimmin satuihin.  Koulujen enredot täällä





Loppuilta fiilistellään häitä länsinaapurissa. Voih ja oih! Suora vihkiminen tuli missattua mutta nyt imen irti intterin netistä kaiken minkä löydän. Ja loput lähetyksestä. Kisaeväinä fresita ja raparperipiirakka. Chris on edelleen musta hieman lipevähkön oloinen mutta jo paljon miellyttävämpi ja inhimillinen. Madde sensijaan oli yllättävän snobihko... Kippis kuitenkin!
Sanokaa mitä sanotte mutta kuninkaalliset häät on ihania.



Kuva röyhkeästi napattu kaverilta joka Tukholmassa häitä oli katsomassa. Kiitos ja anteeksi J.