lauantai 22. kesäkuuta 2013

Äitikortti

Noniin. Nyt se on luettu.

En koe että mikään varsinainen portti Anun sielunmaisemaan olisi mulle auennut, mielipiteeni ei muuttunut kirjan lukemisenkaan jälkeen. Me ollaan Anun kanssa saman janan ääripäissä monelta osin. Lukiessani mun tuli monessa kohdassa olo että mun tekisi mieli ottaa Anua hartioista kiinni ja sanoa rauhoitu.

Anu on aluksi avannut hieman syitä kirjan kirjoittamiselle. Hän kertoo että tarve ymmärtää on kova, tarve ymmärtää kaikkea vanhemmuuteen liittyvää, "tätä ihmeen sotkua" kuten Anu kuvailee. Mun mielestä siinä mennään vähän pieleen, vanhemmuus kun on seikka mitä ei voikaan täysin ymmärtää. Sillä ei ole tarkkaääreisiä rajoja eikä sitä voi yksiselitteisesti puhua auki. Ja onko kaikkea tarviskaan läpikotaisin ymmärtää? Vanhemmuus ei ole projekti.
Kirjassa on paljon hyviä pohdintoja mutta monessa kohdassa herää pieni ärsytys koska repsahdetaan niin isosti ylianalysoinnin puolelle. Ja ylianalysointi kirjassa tekee sen että moni asia tuntuu lähentelevän rakettitiedettä. Tosin Anu kirjoittaa aika suoraan olevansa tottunut suorittamaan kaikessa, ehkäpä syy ylikierroksille johtuu siitä.
Kirjan luettuani mä ymmärrän Anun tarvetta ymmärtää. Toivoisin kuitenkin Anulle ensi-sijaisesti rohkeutta luottaa tuntemattomaan ja uskallusta heittäytyä. Silloinkin kun ei ymmärrä.
Äitiyden mustaan aukkoon en usko edelleenkään. Ainakaan sellaiseen johon katoaa lopullisesti.

Mua hämmensi heti kirjan alussa herännyt olo että Anu on lukenut lapsenhoito-oppaita kuin piru raamattua. Että niistä olisi pitänyt selvitä ja aueta kaikki salaisuudet. Mutta eihän lapsenhoito-oppaita voi niin lukea ja tulkita. Kuten Liinan puolella joskus tuli todettuakin, koko nimi on harhaanjohtava koska kyse on enemmän vanhempien kasvatusoppaista. Lisäksi mun mielestä Anu on tulkinnut oppaita osittain melko erikoisesti. Mutta nämä on toki juurikin näitä subjektiivisia hommia, Anu tulkitsee hänen tavallaan ja minä omallani.

Anu puhuu muutamaankin otteeseen siitä kuinka perheellisyys tuo kuvioihin eri prioriteetit. Kuinka niin sanotusti kaikkea ei voi saada. Tämä onkin mun mielestä yksi kirjan mielenkiintoisimpia teemoja. Tosin mun näkökanta on hyvin erilainen kuin Anulla. Mun mielestä kaikkea ei olekaan tarpeellista saada. Kaikkea ei voikaan saada. Ainakaan samaan aikaan. Lisäksi mun mielestä arvomaailmaa ja asenteita voi rikkoa niinkin että tekee miten itsestä tuntuu, sen isommin selittelemättä. Kyselyt kyllä loppuu jos vastauksia ei saa. Sukupuolikysymykset on kirjassa paljon esillä ja haluaisin itse niitä tässä välttää mutta yhden esimerkin verran kuitenkin sorrun. Kuinka paljon miehet kokevat tarvetta perustella valintojaan ulkopuolisille? Tätä samaa ehdottaisin myös naisille. Tehkää, älkää selitelkö. Tämä ei ole välttämättä sukupuolikysymys, ellei siitä itse tee sellaista.

Näen kirjassa paljon mustavalkoisuutta, jokotai-tekstiä. En osaa tulkita vanhemmuutta sellaisena. Enkä oikeastaan elämääkään. Kirjasta etukäteen esiinnousseet ja paljon puhuttaneet pätkät kantoliinailijoista eivät juurikaan liikuttaneet suuntaan taikka toiseen koska se ideologia on mun mielestä kirjassa viety niin ääripäähän eikä se vastaa todellisuutta kuin hyvin pienen marginaalin osalta. Tosin tässä yhteydessä kirjassa esitetty lause "Tuntuu että keskiluokalla on hiukan liikaa aikaa miettiä" ihmetytti.
Niin. Anullakin on ollut aikaa miettiä ja kirjoittaa.
Sensijaan kirjoitukset vanhempien tasavertaisesta hoivavastuusta herättävät innostunutta nyökyttelyä.

Kirja itsessään ei ole teilaava, Anu päästää meidät hyvin lähelle itseään. Kirjoittaa hyvinkin kipeistä jutuista. Kirjoittaa kauniistikin. Paikoin kirjoitustyyli on hieman ylenkatsovaa mutta missään nimessä kirjaa ei ole kirjoitettu norsunluutornista käsin. Jääkin olo että kirja on kirjoitettu lähinnä siksi, että kirjoittaminen on Anun keino prosessoida suurta elämänmuutosta. Siksi mua vähän ihmetyttääkin että miksi Anulla on tarve julkisuudessa olla niin teilaava ja tyly, tuoda esille sitä pientä marginaalia?

Vaikka en itse saanut kovin suurta tarttumapintaa kirjasta niin tiedän kyllä muutaman osoitteen jossa tekisi ihan hyvää lukea Äitikortti. Lukee kirjan kuka tahansa niin suosittelen että marinoit aivosi aimo annoksella objektiivisuutta.

Ja kuten LQ:n puolella oli puhetta, olisin edelleen erittäin kiinnostunut lukemaan Anun mietteitä vanhemmuudesta ja lisääntymisestä vaikka n. kymmenen vuoden kuluttua uudestaan. Josko sitä tarinaa löytyisi laajemmaltakin sektorilta eikä vain pienestä marginaalista. Haluaisin nimittäin uskoa että ajan kanssa Anu näkisi sen että äitiys ei ole kireyttä. Ei välttämättä. Mutta se vaatii avarakatseisuutta myös sitä pientä marginaalia kohtaan. Ja suvaitsevuutta, jota ei oppaista opita.

8 kommenttia:

  1. Jee, odotinkin, että saat kirjan luettua ja toivoin, että jaksat siitä vielä postata, vaikka sitä on niin paljon ehdit kaluta eri tahoilla. :)
    Sulla oli tässä hyvää analyysia ja oikeastaan mulle kirkastui syitä, miksi itse puolestani kovinkin samaistuin Anun sanoihin ja olen kokenut monet asiat samalla tavalla, osaamatta kuitenkaan artikuloida niitä niin taidokkaasti kuin toimittajasnainen. Ylisuorittaminen - check, halu yliymmärtää - check, projekti - check. Ja uskon, että iälläkin on jotain tekemistä asian kanssa. Itse tulin äidiksi 38-vuotiaana ja Anukin käsittääkseni melko lähellä tuota ikää. Kun on ehtinyt elää melkoisen kauan aikuisikää ilman jälkeläisiä ja kun työkseenkin joutuu analysoimaan erilaisia asioita, on omat toimintakaavat päässä ehtineet fiksautua melko rajusti, eikä sitten olekaan niin helppoa heittäytyä yhtäkkiä äitirooliin. Ei ollut ainakaan mulle. Olen varma (vaikka voin olla väärässäkin :) ), että jos tulee äidiksi parikymppisenä, on ehkä helpompi solahtaa uuteen rooliin. Tai jos ei helpompi, ainakin kokemus on erilainen.

    Joka tapauksessa, hyvä näkökulma sulta tähän. Anunkin kannattaisi lukea! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli kamala hinku tästä kirjoittaa ja oli tavallaan kivakin kirjoittaa. Tosin ei se kirja mulle avannut kyllä mitään uutta asiasta eli siinä mielessä tuntui hankalalta kirjoittaa kun tuntui että on kaiken jo aiheesta sanonut. Tässä muuten kanssa yksi arviointi Äitikortista joka sanoo kanssa hyvin miten itsekin opuksesta ajattelen ja koen http://ammankirjablogi.blogspot.fi/2013/05/anu-silfverberg-aitikortti-kirjoituksia.html

      Olet ihan oikeassa tuosta että varmasti ikä vaikuttaa. Mä huomaan sen itsessänikin vaikka lapsia oli jo kaksi mutta välissä se 10 vuotta ennenkuin kolmas syntyi. Kun esikoisen ja kuopuksen välissä oli 12 vuotta niin kyllä sitä pelkäsi nyt ihan eri juttuja kuin silloin. Juttuja mitä ei silloin parikymppisenä edes osannut pelätä. Ja ylipäätään suhtautuminen moniin juttuihin on niin eri ja siinä mielessä se solahtaminen on helpompaa. En mä osaa edes kuvitella sitä millainen esikoisen äiti olisin vaikka nyt tämän ikäisenä. Vanhemmuus vaikuttaa väkisinkin senverran identiteettiin. Ja hyvä niin :)

      Poista
    2. Tää Kukkavarpaan teksti oli hyvä ja LQ:n kommentti kanssa, koska mä tulen varmaan kohti tätä äitihommaa enemmänkin samasta kulmasta kuin LQ ja Anu. Toisaalta tarkentaisin sen verran, että mulle Äitikortista jäi sellainen fiilis, että ensiksi Anu halusikin ehkä ymmärtää vanhemmuutta ja sitten siihen perehdyttyään epäsuorasti, hän halusikin ymmärtää miksi vanhemmuudesta puhutaan juuri näin kuin nyt. Miksi tämä kaikki vaikuttaa sotkulta.

      Ongelmiahan tulee siitä, kun se oma vanhemmuuden hakeminen sotkeentuu siihen miten vanhemmuutta esitetään ties missä, mediassa, somessa, ystäväpiirissä. Vaikka olis rento, ei voi olla rento ja heittäytyä vaan, kun se kaikki tauhka soi korvissa ja jatkuvasti peilaa itseään siihen. Ainakin mulle se on se ongelma.

      Mäkin olen opiskellut analysointia, ja vielä nimenomaan sitä miten analysoidaan sitä miten ilmiöistä puhutaan, eli siinä liikutaan sellaisella tosi metatasolla. Mut sit sen metatason ymmärtäminen ei välttämättä autakaan ymmärtämään sitä omaa vanhemmuutta.

      Mut se ei poista sitä, että metataso kiinnostaa. Jos on tällainen analysaattori.

      Poista
    3. Kiitos :)

      Mä luulen että juuri noin siinä on käynyt, miten kirjoitit. Mutta se mun mielestä onkin juuri yksi niitä seikkoja mitkä vaan pitäisi yrittää hyväksyä että kaikkea ei pysty ymmärtämään. Tai justiinsa, ainakin mun mielestä, hommaa helpottaisi se että kykenisi edes jollain tasolla ymmärtämään sen teorian ja käytännön eron. Mutta kuten sanoit, ei se ole ihan helppoa :) nykypäivänä kun tietoa on helppo hakea niin sitä varmaan olettaa jotenkin vähän kaiken suhteen että vastauksia löytyy. Ja vaikka löytyisikin niin juuri tuo vastausten peilaaminen omaan itseensä. Tässä itseasiassa varmaan on se ero, jos nyt henkilötasolla mietin vaikka itseäni. Silloin 12 vuotta sitten kun mä tulin äidiksi, ei oikeasti ihan kaikkea voinut googlettaa. Meillä ei himassa edes ollut nettiyhteyttä ekoina kuukausina kun mun esikoinen oli vauva. Eikä ollut aikaa ja energiaa lähteä kaikkea etsimään ja tarkastamaan kirjatasolta. Sitä vain meni päivästä toiseen ja jotain juttuja tarkasteli ja järkeili ajan kanssa ja sitten jotain juttuja pyrki miettimään akuutisti. Sitä ajatusmyllyä ei saanut vauhtiin samalla lailla kuin nykypäivänä ja itseään ei pystynyt lietsomaan samoihin sfääreihin koska ei ollut hakukonetta joka sen olisi mahdollistanut samoissa mittakaavoissa kuin nykypäivänä. Ei sillon sanottu että "et nyt mene mihinkään vauvapalstoille kysymään ja lukemaan, pahoitat vaan oman mielesi". Näin jälkikäteen ajateltuna hyvä niin.

      Poista
    4. Näin just. Mä osaan jotenkin kuvitella tuon entisen ja nykyisen eron sukupuoli- ja seksuaalisuusjuttujen kautta - silloin kun niitä itse pähkäilin, olin kirjaston ja oman pään varassa.

      Nyt jos olisin nuori etsimässä itseäni, voisin hakeutua yhtä pihalla olevien seuraan netissä ja lopulta olisin syvässä suossa, jossa muut tietää paremmin kuka minä olen. Olen tällaistakin nähnyt tapahtuvan - mua muutamaa vuotta nuoremmat tyypit ihan kujalla, kun etsivät vastausta netistä siihen kysymykseen, että miten mun on hyvä olla.

      On tässä hyvätkin puolet toki. Mä olen ihan oikeasti löytänyt netistä monta hyvää elämää helpottavaa vinkkiä ja tietoa (sekä tietysti vertaistukea), mutta siinä samassa saa sit sitä roinaa.



      Poista
    5. Lisätään vielä että ennen kun vauva syntyi, ajattelin että mun sukupuoli/seksuaalisuus/suhdemallihässäkkäkokemus suojaa mua äitinormeilta: olen jo kerran todistanut itselleni, että uskallan tehdä niin kuin haluan enkä niin kuin mun oletetaan tekevän. Tiettyyn rajaan asti se onkin ollut niin. Välillä koen suurta epävarmuutta, mutta sitten jossain syvällä on myös sellainen luottamus siihen, että mun tapa on hyvä. Voisin kuvitella että muutaman vuoden päästä en vaivaa muiden odotuksilla tänkään vertaa päätäni. Että Äitikortin jatko-osa vois tosiaan olla kiinnostava!

      Poista
  2. Mukava kun kirjoitit kirjakokemuksesta :)! Minusta sinulla on hyvä perusasenne moneenkin asiaan, niin tässäkin kuulostaa siltä, että olisin varmaan ihmetellyt samoja asioita, tai tuumannut :).
    Minusta on tosi jännä miten ihmiset ovat intautuneet tästä kirjasta näin. Ja hyvähän se kai on että asioista innostutaan, ja varsinkin lukemisesta :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kiva kuulla ettei ihan huonolta kuulostanut, kiitos :) Kirjan luettua mäkin ihmettelin että miksi tästä on niin kamalasti mesottu. Nimittäin ne jutut, mitä julkisuudessa on tuotu kirjasta esille, on ihan tosi pieni osa sitä kirjaa. Melkein saa suurennuslasilla hakea ne jutut millä kirjaa on "markkinoitu". Ja tuossahan se vastaus taisi tullakin siihen miksi on älämölöilty. Provosointi näköjään myy :D Ja lukeminen kannattaa aina!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?