keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Fobioita

Mulla on kaikenlaisia fobioita liittyen lapsiin. Osa varmasti ihan normaaleja mutta osa sitten sellaisia että itsekin tekis mieli pyöritellä silmiä itselleen. Mä oon ennen ollut hyvinkin peloton ihminen mutta lasten myötä oon alkanut pelkäämään varmaan kaikkea mahdollista. Osaan muita rauhoitella mutta vastavuoroisesti sitten lietsoa itseni ihan käsittämättömiin mittaluokkiin pelkojen suhteen. Rauhoitu nyt, hyvä ihminen!

Aloitetaan nyt vaikka tästä pienimmäisestä lapsesta.
Mä inhoan mennä busseihin vaunujen tai rattaiden kanssa. Pelkään että ei mahduta, pelkään että joku kaatuu päälle, pelkään että rattaat kaatuu. Olen myös jotenkin tosi kömpelö rattaiden kanssa, törmäilen aina ja kaikkialle. Liukuportaat myös pelottaa mua. Mitä jos ne rattaat vahingossa karkaa? Jarruihin en luota pätkääkään. Siippa jos pitää rattaista kiinni niin oon aina siinä vieressä supsuttamassa että muistathan pitää tiukasti kiinni.

Pelkään että vauva tippuu, pelkään että satutan sitä vahingossa käsitellessä, pelkään että se kuolee ja pelkään että se sairastuu. Pelkään että miten se vielä itseään tuleekaan kolhimaan.

Mä olen just niitä äitejä ketkä on kiipeilytelineellä vikisemässä että oothan sitten varovainen. En pysty esimerkiksi Kaksikon treenejä seuraamaan juuri koskaan koska pelkään että sattuu. Ja ne sattumiset kuuluukin siihen hommaan, niistä oppii. Tiedostan itsekin että semmoinen pelosta kiljahteleva mutsi on oikeasti tosi nolo.

Isompien kanssa elän jatkuvassa mitä jos-pelkojen kanssa. Mitä jos jäävät auton alle? Mitä jos joku ryöstää ne? Mitä jos syrjäytyvät? Mitä jos, mitä jos ja mitä jos? Humput, narkkarit, hullut, pedofiilit. Kaikki mahdolliset skenaariot on tullut mietittyä.
Jatkuvasti peläten ei kuitenkaan voi elää ja niitä pelkoja ei saisi tartuttaa myös lapseen. Mitä jos mitään ei tapahdukaan ja kaikki meneekin ihan hyvin?

Rosa Meriläinen puki hesarissa hyvin sanoiksi sitä mitä mä pyörittelen paljon. Tämä nyt ei ole meidän arkipäivää todellakaan mutta kyllä mä näitä maalailen. Olen miettinyt että millainen vanhempi mä olisin jos mun lapsi olisi vankilassa. Tai millainen vanhempi mä olisin jos mun lapsella olisi päihdeongelma? En keksi enää mitään mitä mä en olisi ajatusmyllyttänyt. Varmasti uusiakin juttuja tulee kun tuosta vielä kasvavat. Lasten mukana kun kasvaa ne murheet ja huoletkin.

Miten kukaan vanhempi voi selvitä enää siitä ajasta kun lapset on lentäneet pesästä? Nyt niitä saa kuitenkin vielä edes jotenkin kontrolloitua. Sitten ei voi enää kuin pelätä ja huolestua jostain kauempaa.

Ps. Kaksikko on jälleen kotona! Olipa jotenkin superliikuttavaa ja sydäntä sulattavaa seurata Kolmikon kohtaamista. Siinä halailtiin ja syliteltiin ja likisteltiin ja ihmeteltiin puolin ja toisin. Hetkiä jotka toivottavasti painuu jonnekkin mielen perukoille. Kaikki oli ikävöineet kaikkia ihan kamalasti. Vauva on miljoonasti paremmalla tuulella veljien ollessa kotona ja seuraa tosi tiiviisti missä veljet menee. Jos mahdollista niin hetkeksikään ei irroiteta katsetta. Ja naama sulaa takuuvarmaan hymyyn jos isot veljet huomaavat. Ja vauva nukkuikin paremmin!
Aamupalapöydässä jorasivat radiosta tätä ja vauva oli ihan messissä! Vitsi mikä Kolmikko!

4 kommenttia:

  1. Mullepa kävi se kammotus et Isompi oli vauvana rattaissa, olin tulossa Itiksessä ylös rullaportaita vaunujen kanssa jalassa farkut joissa oli itse leikatut ja vieläkin liian pitkät lahkeet (farkuissa siis). Ja niinhän ne jotenkin oudosti ne lahkeet jäi sinne väliin. Rattaat alkoi kaatumaan mun päälle ja kiljuin APUA!! niin lujaa kuin kykenin koska ne oli tulossa yläpäähänsä ne portaat. Jotenkin ihmeellisesti sain pidettyä vauvan ja rattaat sellaisessa puolipystyssä asennossa,polvi rattaiden alla ja toinen jalka roikkuen alempana kun se lahje oli siellä kiinni. Onneksi vauva oli vöissä kiinni!! Lopulta just ennen sitä loppua sain lahkeen irti ja työnnettyä ne rattaat irti minusta niin et ne meni yksinään muutaman hetken mutta jo tasaisella lattialla siis. Itse kaaduin pitkin pituuttani ja polvi oli aivan verillä kun se raappautu niihin liukuportaisiin pahiten... No arvaa varmaan lopputuloksen.. Kukaan ei tullut auttamaan tai edes kysymään mitään!! Porukkaa vain lappoi ohi. Ja minä kiellän kaikkie mun seurassa olevia menemästä liukuportaisiin rattailla. Itseasiassa jos se vain on mahdollista niin en mene ikinä itsekään edes aikuisseurassa liukuportaita. Onneksi melkein joka paikassa on kuitenkin jossain hissi tai/ja tavalliset portaat. nimim. Ikuinen fobia (+kymmeniä muita vastaavia hyvin perusteltuja fobioita... +pari perustelematonta...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mäkään tavallisiin liukuportaisiin suostu rattaiden kanssa mutta ne sellaiset tasaisen malliset. Mihin pääsee kaupan kärryjenkin kanssa. Mikskä niitä sanotaan? :D

      Hui, tuossa on kyllä ihan passeli esimerkki miksi niihin rullaportaisiin ei rattaiden kanssa kyllä mennä.

      Poista
  2. mullon kans rutkasti fobioita ja mun kauhuskenaariot liittyy siihen kun Ipana aloittaa koulun. Miten se selviää koulumatkasta, miten se selviää sosiaalisten paineiden ja kiusaamisen maailmassa yms..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun on pakko myöntää että se koulunaloitus on ollut yksi pahimmista. Tuntui että se ahdistus jyrää ihan täysin. Mutta kaikki menikin hyvn. Ja on ollut näiden kaikkien kouluvuosien varrella helpottavaa huomata miten paljon koulu on kehittynyt niistä omista ajoista. Aika iso osa peloista helpottui kun huomasi että on parempi olla hakematta niitä esimerkkejä sieltä omista kouluajoista ja niistä omista kokemuksista.
      Isoin haaste pelkojen kanssa on aina se että ei istuttaisi niitä lapseen....

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?