perjantai 21. kesäkuuta 2013

Vauvakuume

Koska juhannus on se aika vuodesta, joka nostaa syntyvyyden piikkiä maaliskuulle, on musta nyt ihan luonnollista jutella vauvoista.

Mulla oli ensimmäistä kertaa vauvakuume varmaankin 16-vuotiaana. Luokkakaveri sai silloin tytön. Joka muuten pääsi tänä keväänä yhdeksänneltä luokalta.
Järki onneksi kuitenkin pelasi silloin ja ymmärsin että sen ikäisenä ei kuulu lisääntyä. Ei kuulu perustaa perhettä. Vahingot on eriasia ja niidenkin suhteen olemme hyvin onnekkaita koska meillä on mahdollisuus valita.
Enkä mä sitä paitsi usko että 16-vuotiaana vielä varsinaisesti _oikeasti_ vauvakuumeilin. Ehkä se oli enempi sellaista tiedostamista. Että vaikka sitä oli pitkään tiennyt miten vauvat tulee niin sitä alkoi sitten tiedostamaan. Että se tarkoittaa sitä että joku kasvaa toisen sisällä. Käsittämätöntä.

Mä olen ainoa lapsi ja en muista että pienenä olisin kovin isosti sitä harmitellut. Varmasti välillä oli hetkiä kun ikävöi sisarusta mutta pääsääntöisesti nautin siitä että sai olla ainoa. Leikkiseuraa kyllä riitti mutta kotona sai paistatella ainoana huomiossa. Mä olenkin sisaruksia kaivannut vasta vanhemmalla iällä, kun on alkanut toisella tapaa tiedostamaan sitä mitä se ainoalapsisuus aikuisiällä tarkoittaa. Vastuu esimerkiksi omista vanhemmista on mun hartioilla, koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu ja kuinka paljon mun apua tarvitaan ja se ajatus tuntuu aika ajoin aika raskaalta. Kaipaa että olisi joku jonka kanssa jakaa näitä juttuja ja pelkoja. Enkä ole ainoa. Ystävän äiti kuoli joku aika sitten. Ystäväni oli myös ainoa lapsi ja hän kaipasi hyvin suuresti sisaruksia avuksi niin surun kuin käytännön asioidenkin kanssa. Se olikin juttu mitä hän viestitti aika pian äidin kuoleman jälkeen; "älkää jättäkö lapsianne ilman sisaruksia".
Mulle onkin ollut aina selvää että haluan useamman lapsen, en vain tuon takia mutta kyllä sekin on vaikuttanut jollain tasolla. Koska myönnän ajattelevani samoin. Viimeistään työskentely vanhusten parissa avasi silmät homman suhteen.

Jokatapauksessa mun jokainen lapsi on vauvakuumeen tulosta. Mutta se kuumeilu on ollut hyvin erilaista, varsinkin kun lasten välissä oli kymmenen vuotta.

Aikanaan Ekan ja Tokan aikainen vauvakuume oli hyvin puhtaasti itsekkään minä haluan lapsia-pohjaista vauvakuumetta. Jostain kumpusi se ehdasti biologinen halu ja tarve lisääntyä. Halusin osaksi elämän kiertokulkua, suvunjatkajia. Hyvin viisikymmenlukulaista.
Toki isälläkin oli väliä, isostikin. Mutta pohjimmiltaan se vauvakuume oli sitä ehtaa aidon itsekästä halua. Minä_haluan_lapsen.

Ennen Kolmatta, tai oikeastaan ennen Siippaa mulla oli hyvin vahvasti olo että mun lapsiluku on täynnä. Että en tarvitse tai halua enempää lapsia. Että näin on oikeasti hyvä.
Mutta sitten tuli Siippa. Ja sattui vahinko. Jolloin jouduttiin ihan tosissaan miettimään asioita uudestaan, vaikka siihen asti oltiin mietitty että ei yhteisiä. Ollaan näin. Ja kun ne asiat tuli ihan konkreettisesti eteen niin huomattiin että kyllä me yhteisiä haluttaisiinkin. Luonto kuitenkin valitsi sillä kertaa meidän puolesta keskenmenon muodossa.

Mutta se vauvakuume jäi kytemään. Ja nimenomaan muodossa haluan lapsia juuri tuon kanssa. Jos Siippaa ei olisi tullut mukaan elämään niin uskon että en olisi enää välttämättä koskaan vauvakuumeillut. Ja jos Siippa ei olisikaan halunnut niin uskoisin että mäkin olisin voinut varmaan elää sen kanssa että ei yhteisiä. Koska tuntui että se lapsi olisi saatava juurikin tuon henkilön kanssa. En kokenut että mun _tarvisi_ lisääntyä koska haluaisin lapsen, se biologinen jatkuvuus oli jo taattu Kaksikon muodossa. Tuntui että ainoa vaihtoehto lapselle olisi se että Siippa on isä. Ja sieltä se vauvakuume kumpusi.

Mun on pakko myöntää että mulla olisi ihan kamala halu synnyttämään. En tajua tätä yhtään. Kaksi kolmesta synnytyksestä ei olleet yhtään sellaista kuin olin ajatellut. Kolmas jo sinnepäin. Kyllä mä sen neljännen lapsenkin toki haluaisin mutta vauvakuumeen rinnalla, siinä samalla viivalla kirmaa myös synnytyskuume. Musta tuntuu että en haluaisi raskautta mutta synnyttää voisin vaikka heti. Mahdollinen seuraava lapsi on se viimeinen, kuten myös sitten synnytys. Ehkä tämä on se romantisoiva seikka asiassa? Koska eihän synnytystä voi kaivata näin kovasti? Ei sitä kipua ja repivää tunnetta voi haluta tällä tavalla? Ei kukaan täyspäinen ihminen voi kuumeilla synnytystä?!?

Niin sekaisin sitä ihminen on että mä kyttäilen itseäni jatkuvasti. Aha noniin selkää juilii, ompas mahakin vähän kipeä, kauhee ku väsyttää, haiseepa tuo metwursti pahalta, oompas mä turvoksissa, kyllä nämä on aivan selkeitä oireita olenkohan raskaana.
Tai sitten voi olla että selkää juilii koska nukkuu yhdessä asennossa koko yön, maha on kipeä koska syö huonosti, väsyttää koska vauva, metwursti haisee pahalle koska se on pahaa ja turvoksissa on koska joskus sitä nyt ihminen vaan on turvoksissa. Siippa näyttää lähinnä siltä että se on syönyt jotain pilaantunutta jos tämän ottaa puheeksi ja se kuittaa kaikki mun vastaväitteet sanalla kierukka. Ihan hyvin voisin olla se yksi sadasta. Tai sitten vaan vinksahtanut.
Vauvakuumeen tilalla mulla taitaakin olla synnytyskuume.

Ja samaan aikaan mä mietin työjuttuja, miten paljon olen jo unohtanut ja miten paljon on tullut uutta sillä aikaa kun olen poissa. Joutaisivat soittamaan edes yhden vuoron tekemään, josko sitä ihminen palautuisi taas järkiinsä.

Ps. Juhannus alkoi joukkomurhalla. Ruohosipulin seassa mönki jotain pieniä matosia (Harsosääsken toukkia, kertoi Google). Siellä ne nyt köllii mäntysuopaliuoksessa. Eivätkä muuten möngi enää! Muahahahahaaa...

6 kommenttia:

  1. Hyvä ajankohta tälle aiheelle. Haha! ;D Mulla sitten taas olisi se raskauskuume, mutta synnytystä en haluaisi. :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raskaana olo on kamalaa. Hyi olkoon. Mutta synnytellä voisin.
      Huvitti kun bongasin tässä juhannuksen alla jostain sloganin "maaliskuussa nähdään mitä teit juhannuksena".

      Poista
  2. Ääh allekirjoitan kaiken mutta nyt on pakko mennä ja tuun juhannuksen jälkeen kanssakuumeilee! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siippa on ihan selkeästi valjastanu vauvan sabotoimaan kuumeilua. Viime yönäkin se heräsi kaksi kertaa hysteerisesti kirkuen, ei siis todellakaan mitään itkemistä vaan ihan suoraa kirkumista mikä ei lopu ennenkuin tyypin herättää ihan kunnolla. Ja ei sitä tahdo saada hereille. Päälle vielä ne normit "anna ruokaa"-öhinät. Noh, siinähän yrittävät ei onnistu :P

      Poista
  3. Miula on eka vauvakuume ollut 14vuotiaana :P Sen jälkeen aina aaltoillen tullut ja mennyt, joskus pahempana, joskus lievempänä. Nyt ei oo onneksi pahaa kuumetta ollut, luulen, että meijän lapset on nyt tehty :P Vaikka eihän sitä tietenkään varmasti voi sanoa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä melkein jo odotan sitä päivää kun olisi se olo että varmaksi voi sanoa että NYT ne on tässä. Tää aaltoilu on aika raskasta :D

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?