keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Yleistä pikkusälää

Taas kaikkea pientä matkan varrelta mitä ei saa erilliseksi postaukseksi...

Vaikka kotona onkin taas ihanaa, kaikkien fasiliteettien äärellä, niin jotenkin meillä kaikilla on ollut nyt joku infernaalinen lomakrapula. Kaksikko on suoraan sanottuna ihan perseestä! Ekaa teinittää ihan huolella, mä ehkä jotenkin kestän sen sellaisen nokkapokan ja suun soittamisen mutta se sellainen teinin uhmaava ruumiinkieli on se joka vituttaaaaaa (!!!?%&€©$£@) aivan järkyttävästi. Ihan oikeasti, voi perkele että omat lapset voi joskus olla ärsyttäviä. Onko pakko koko ajan tuhahdella ja tuhista ja pyöritellä silmiä ja matkia ja tunkea itsensä toisen naamaan kiinni?
Toka ei todellakaan jää veljensä varjoon vaan osaa myös olla todella ääliö. Kaikki kuitataan sillä että se oli vitsi tai no en mä muistanut.
Mun äiti onneksi pelasti tämän karavaanin ja nappasi nuoret herrat mukaan mökille muutamaksi päiväksi. Tämä rauha, tämä hiljaisuus!!

Mulla iski joku maailmanlopun pms päälle ja mieluiten vaan mököttäisin jossain peiton alla. On ihanaa kun on lämmintä mutta ärsyttää siitä jauhavat ihmiset, ärsyttää siitä valittavat ihmiset ja ärsyttää töihin palaavat ihmiset ja ärsyttää. Olkaa vittu hiljaa!
Ja joku kesälenssukin iski. Ja ilmeisesti mä en saa tällä viikolla tuotettua tekstinä kuin valitusta.

Rakas aisaparini ja symbioosisotilaani Kolmas jakaa äitinsä pms:n. Tässä nyt muutaman kuukauden aikana on tullut huomattua että ennen kuukautisia myös vauva on ihan helvetin kiukkuinen. Raukkaparka, ilmeisesti äidinmaidon mukana kulkeutuu? Tai sitten mä olen normaalia herkemmällä. Tosin Siippakin on sitä mieltä että vauva hankaloituu ennen mun kuukautisia niin ehkä se ei ihan kokonaan ole mun korvien välissä. Tai ehkä sekin on vähän kovemmilla silloin ja siitäkin tuntuu siksi siltä että vauva on hankala?
Mulla on omat keinoni helpottaa näitä oireita (maca ja lucuma) ja jotka oikeasti pelittää mutta koska juurikin vaikuttavat hormonitoimintaan niin en ole uskaltanut imetyksen takia niitä syödä.

Pikkuhiljaa on saanut taas tarkistella kaikkien jätkien vaatekaappien sisältöä. Kaksikolle on nyt jotenkin ihan superhankala löytää vaatteita. Sen lisäksi että kumpikin venyy pituutta niin murrosikä muovailee poikien vartaloa muutenkin. Nämä on taas mulle ihan uusia asioita joten pientä hämmennystä on aiheuttanut äidin korvien välissä se että myös pojilla levenee lantio. Alkukesästä menneet farkkushortsit ei mene Ekalla enää kiinni. Tokalla taas rintakehälle on tapahtunut jotain outoa ja poika on jykevöitynyt ja tuntuu että paitoja on hankala löytää. Yleensä olen osannut aika kivasti katsoa oikean mitoituksen ihan silmämääräisesti mutta nyt iskee hutia ihan jatkuvasti. Muka isot vaatteet onkin sopivia nyt. Pistinkin justiinsa tilaukseen vaatesatsin niin reilulla kokoluokalla että luulisi riittävän! Samaten kumpikin käyttää nyt virallisesti kenkiä, jotka mahtuu hyvin myös mun jalkaan.
Mä en kestä noita hormoneja jotka muokkaa mun lapsia. Antakaa niiden kasvaa omissa lapsen vartaloissaan!

Blogeissa kiertänyt A beautiful body-blogihaaste on myös mietityttänyt. Ajatus on hyvä mutta ihan tosiaanko me tarvitaan toisia naisia sanomaan meille että olet kaunis tuollaisena ja olet rohkea ja näytät upealta? Koska lähinnä tuollaisia ne syntyneet kommentit on olleet tässä yhteydessä. Tarvitaanko me kauneusihanteita? Mikä on kauneusihanne? Tarvitaanko me toisten ihmisten hyväksyntä omasta vartalostamme? Niin moni kun tuntui nimenomaan miettivän että uskallanko laittaa itsestäni kuvia. Jokainen ihminen, niin miehet kuin naiset, käy varmasti elämänsä aikana lukemattomia kertoja epävarmoja ajatuksia itsestään ja omasta kehonkuvastaan (mä kriiseilin viimeiksi täällä). Olit synnyttänyt tai et. Olit lihava tai laiha. Mutta mikä liittyy kauneusihanteisiin ja mikä ei? Keho on kaunis kun mieli on kaunis. Itsensä hyväksyminen ja kauneusihanne ei välttämättä ole sama asia eikä tarvitsekaan olla. Mutta sitä voi olla se kauneusihanne itselleen ilman muiden nyökyttelyä jos niin haluaa.

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Paljain jaloin

Mun eräs ystävä sairastui syöpään muutamia vuosia sitten. Muistan miten juteltiin tuntikausia ja muistan miten hankalaa oli jutella. Kun ei tiennyt mitä sanoa. Ei osannut. Halusi että toinen tietää että tässä ollaan mutta tuntui että pitäisi konkreettisesti osata sanoa jotain. Jotain mikä helpottaisi. Vaikka eihän sellaisia sanoja ole olemassakaan tuollaisella hetkellä. Laura Saven Paljain jaloin kirja herätti outoja fläsäreitä. Lukiessa nimittäin tuntui kovin tutulta. Moni Lauran kirjoittama asia oli lähes identtisesti ilmaistu, miten ystävänikin aikanaan asioita sairastuttuaan muotoili.
Tuntui myös jotenkin surrealistiselta lukea asioita mun työpaikasta.

Ystäväni sai hoidot loppuun ja pääsi palaamaan normaalielämään. Kunnes syöpä uusi. Vuosi sitten taistelu loppui ja eräänä aamuna ystävä ei enää herännytkään. Lapset jäi ilman äitiä. Surun keskellä tuntui kamalalta ajatella että ihanaa kun toinen ei enää kärsi eikä enää koske. Omassa mahassa potki vauva.

Lukukokemus sai mut jollain tapaa elämään uudestaan noita aikoja. Pahalta tuntuu vieläkin. Ja epäreilulta. En tiedä itkinkö enempi Lauran tarinaa, ystävää vai vähän molempia.
Kuitenkin kirja tuntui avaavan jotain juttuja mitkä ei mulle auenneet ystäväni sairauden aikana.

Harva kirja on ahdistanut niin paljon että on pakko pitää taukoa lukemisesta. Tämä ahdisti. Suosittelen silti. Varsinkin jos lähipiirissä on joku sairastunut tai jotenkin muuten on tekemisissä vakavasti sairaan ihmisen kanssa.
R, toivottavasti sä pääsit jonnekin missä suhun ei enää koske ja josta voit seurata lastesi kasvua. Olet mielessä todella usein ja niin paljon jäi sanomatta. Ja mulla on sua ikävä.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Aikuisuus ahdistaa

Mä olen nämä "aikuishommat" tehnyt aina vähän nurinkurisesti mutta se on toiminut mulla. Näin on ollut hyvä. Ensin lapsia ja sitten vähän koulua siinä samalla ja töitä ja parisuhdetta ja sinkkuilua. Kaikki sekamelskana.

Kaveripiirissä on ollut itseasiassa ihan hauskakin seurata miten aaltomaisesti elämä menee. Eritavalla kuin mulla. Miten syklimäisesti ihmiset yleensä elää. Ensin on hirveä suma häitä jonain vuonna, sitten asunnonvaihtoja, sitten vauvoja ja sitten eroja. Eikä siinä, onhan ne luonnollinen osa elämää ja ihmisen kasvua ja kun se on monelle luontevin polku että  opinnot - pariutuminen - muutto - lisääntyminen, niin kyllähän ne siirtymät aika samassa ikähaarukassa sitten tapahtuu, jos tapahtuvat.
Tänä vuonna näkyy olevan taas sellainen hääsuma.

Mä en ole koskaan osannut oikein juurtua mihinkään. On paikkoja jotka on ollut koteja isolla koolla ja kaupunginosia joita kaipaan mutta sellaista juurtumista en ole osannut. En oo koskaan asunut missään mikä olisi herättänyt täällä me asutaan aina-oloja. Mulla ei myöskään koskaan ole ollut mikään olo sen suhteen että mun pitäisi omistaa asunto, että kodin pitäisi olla oma.

Häiden lisäksi kaveripiirissä tuntuu jollain tasolla olevan joku asunnonvaihto-kiima taas päällä niin asia on alkanut kuitenkin vähän mietityttämään. Ja oikeastaan vähän ahdistamaan. Pitäisikö sitä olla oma tupa? Ei niinkään lasten vaan itsensä takia. Eläkepäivien ajaksi (ei vittu miten masentavaa oikeasti miettiä jotain eläkkeelle jäämisiä kun suurinosa työvuosista on vielä edessäpäin). Millä jostain pikkueläkkeestä edes maksat jotain vuokraa?

Mulla on myös oikeastaan aina ollut hyvin vahva olo että en halua omistaa asuntoa. Se sitoo liikaa. Ei niinkään ehkä laittamisen kannalta mutta lähtemisen suhteen. Mullakun on ollut haaveissa pitkään muuttaa Suomesta pois jahka lapset on lentäneet pesästä. Pelkään että asunnot ja muut vastaavat sitoisi mut tänne. Saahan ne myytyä toki joo mutta itseni tuntien sitoisin moisilla syillä itseni koska lähteminen pelottaisi. Hankkisin tekosyitä materialla miksi en voisikaan lähteä ja sitten se jäisi. Ja myöhemmin kaduttaisi. Tosin tähän asti mä en ole vielä koskaan ajatellut tuota asunnonomistamista tuosta eläke-vinkkelistä. Ja nyt viime kuukausina olen ehkä alkanut miettimään hommaa myös siltä kantilta että en ehkä haluaisikaan lähteä. Ainakaan pitkiksi ajoiksi. Haluan kuitenkin olla lähellä lapsia. Vaikka toki eihän sitä mitään takeita ole ettäkö lapset ei lähde jonnekin. Ja mun puolesta melkein saisivatkin lähteä. Maailman kiertämine ja erilaisten ihmisten ja kulttuurien näkeminen kasvattaa ja opettaa tavalla mitä et vaan muulla keinolla saa. Nähkää, menkää, kokekaa!

Näillä tuloilla ja tällä kokoonpanolla ei kyllä kotia saada jostain Utsjoki-Kevoa etelämpää. Mökillä kuitenkin haaveiltiin taas paikasta jossa saisi olla rauhassa. Missä ei olisi muita ihan lähellä. Muita kuin oma väki. Tosin niin kauan kun Kaksikko on alaikäistä sarjaa niin ei onnistu. Kulkeminen isälle pitää pysyä helppona. Ja pääkin siinä varmaan hajoaisi. Vain oman porukan kanssa. Naiivia haaveilua kaupunkilaiselta.

Mua ei ehkä niinkään ahdista keski-ikäisyys mutta keskiluokkaisuus kyllä. Tai ei ehkä se keskiluokkaisuuskaan mutta ne keskiluokkaisuuteen liittyvät odotukset. Semmoinen keskiluokkainen stereotypia. Että rivarinpätkää ja farmariautoa ja lapsia x. Mitä jos haluaakin lapsia mutta sitten kanssa sellaisen sinkkuelämän ja opiskelijan arkea ja huoletonta epävarmuutta? Ja ei, me ei olla eroamassa eikä meillä ole mitään kriisiä vaan elämä soljuu oikein mukavasti ja mä olen onnellinen tässä parisuhteessa ja toivon ihan jokaikinen päivä että myös se parisuhteen toinen puolikas on mun kanssa onnellinen, tämä oli vain sellaista kielikuvailua.

Mutta mitäpä jos sitten kun lapset on lentäneet pesästä niin hankkisi jonkun pienen torpan? Sellaisen eläkepäivien residenssin. Äh, emminä osaa tämmöisiä järkeillä. Liian aikuista. Saako vain olla oman elämänsä Peppi Pitkätossu?

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Suku on pahin

Kun on viikon kirjoittamatta niin on jotenkin tosi hankala tarttua hommaan uudestaan. Luonnoksissa roikkuu ne ennen reissua olevat ja jotenkin ei tahdo niistä löytää sitä jujua mitä haluaa ja yrittää sanoa.

Mökkeilystäkin voisi irrota jotain. Tai sitten ei. Kuvat kertoi enemmän. Saunottiin ja syötiin. Ja uitiin. Ennakkoasetelmista huolimatta osui kohdalle vain yksi täysin susipaska kelipäivä, joka vietettiin sitten kylpylässä.
Viikon grillaamisen jälkeen vuoden karsinogeenit on varmasti tankattu. Järvivesi lämpeni niin lämpimäksi että siellä tarkeni huoletta pärskiä pitkään ja ilman että piti kirmata suoraan saunaan.
Oli ihanaa mutta on kyllä ihan helvetin ihanaa olla myös himassa. Jossa lämmin vesi ei lopu kesken, sängyssä on hyvä nukkua ja hyttysiä ei ole. Arki käynnistyy hitaasti koska loma onneksi vielä jatkuu. Viiden hengen viikon pyykkisavottaa ei ihan parissa päivässä taltuteta. Mutta pikkuhiljaa.

Kirjoitampa sitten jutusta, joka näköjään kahdenkin nukutun yön jälkeen ärsyttää. Nimittäin mun isä.

Mun isä ei ole aikanaan ollut valmis vanhemmaksi kun mä olen syntynyt. On sen myöntänyt ihan suoraan mun äidille. Isä häipyikin kuvioista mun ollessa tosi pieni ja ylipäätänsä koko vanhemmuus tuntui olevan tyypille sellainen epämukava velvoite. En muista että olisin faijalla ollut koskaan mitenkään säännöllisesti vaan enempi se oli sellaista sitten kun hänelle sopii. Kovin usein ei sopinut.

Lapsena sitä halusi jotenkin glorifioida sitä poissaolevaa vanhempaa. Että miten se oli paljon parempi ja kivempi ja sitä ja tätä. Vaikka mä en oikeasti edes tuntenut koko tyyppiä. Vaikka meille ei edes kehittynyt mitään varsinaista vanhemman ja lapsen välistä suhdetta koska sellainen vaatisi aikaa ja sitä että ollaan yhdessä.
Mä yritin lapsena että pääsisin isälle, soittelin ja kärtin. Isä lupaili aina viedä mua sinne ja tänne mutta sitten myöhemmin perui. Varmaan joskus oli ihan tähdellisiäkin syitä miksei voinut mutta en jaksa uskoa että joka kerta kuitenkaan.
Kaikista ohareista ja hylkäämisoloista huolimatta olisin vaikeimpina teinivuosina jopa halunnut muuttaa isän luo. Isä ei kuitenkaan mua luokseen halunnut.
En muista koska mutta tuli eteen se kun mä lopetin yrittämästä. Kun päätin että vittu olkoon. Paska mikä paska.

Jossain vaiheessa isä kuitenkin päätti että on valmis isäksi ja perusti uuden perheen. Näille lapsille isä on ollut ainakin läsnä, muusta en tiedä.
Mulla ja mun isällä ei edelleenkään ole olemassa mitään suhdetta. Tekstareita silloin tällöin. Mä näen tätä nykyä isää n. kerran vuodessa. Joulukuussa ennen joulua. Sama homma mun lasten kanssa, näkevät silloin vaariaan. Kyllähän se vituttaa, varsinkin kun lapset kyselee että miksi vaaria ei koskaan näe. Olen sanonut että kysyisivät vaarilta suoraan. Paha mun on sanoa toisen puolesta miksi ei. Ja vaikka en vastaakaan lapsille että siksi kun sitä ei kiinnosta niin en halua myöskään alkaa satuilemaan tai keksimään tekosyitä toisen puolesta.

Nyt kuitenkin, joskus Kolmosen syntymän jälkeen, isä on aktivoitunut ja pyytänyt että laittelisin välillä kuulumisia. Mä en kuitenkaan koe tätä jotenkin luontevaksi itselleni, oli aika kun mä yritin mutta toista ei silloin kiinnostanut. Mä jouduin sen kaiken kasvamisen ja muun, mitä ihminen nyt lapsena ja nuorena läpikäy, käsittelemään myös sen faktan itseni kanssa että olen ilmeisesti isälleni hyvinkin epätoivottu. Miettimään asioita joita ei lapsen tarvisi miettiä. Yrittänyt kertoa niitä mun kuulumisia. En osaa nyt yhtäkkiä hypätä sille vaihteelle että aha, nyt kiinnostaakin.

Tuossa muutama päivä sitten isältä tuli hieman moittivalla sävyllä höystetty tekstiviesti että kun ei täältä suunnalta kuulu mitään. Voi jumalauta! Oikeasti mua vituttaa vieläkin, monen päivän jälkeen aivan suunnattomasti. Ei siinä, hirveän hyvä että ihminen herää jossain välissä huomaamaan asioita. Mutta ei voi olettaa että nyt kun vihdoinkin on herätty niin että se vastapuolikin olisi hommassa mukana.

Mä täytän tänä vuonna 33. Että nyt sitten kolmenkymmenen kolmen vuoden jälkeen mun pitäisi olla tytär ihmiselle jota ei kiinnostanut silloin kun sitä isää olisi tarvinnut. Enää mä en tarvitse, mä opin olemaan ilman.

Ei mulla kuitenkaan ole syytä vihoitella menneistä, ei niitä voi mitenkään muuttaa. Tai olla mitenkään kostonhimoinen. Mutta ei mua myöskään kiinnosta leikkiä tai esittää nyt yhtäkkiä jotain tytärtä. Isän pitäisi keskittyä luomaan suhdetta lapsenlapsiinsa, vielä siihen on joku mahdollisuus.

Isä on sen sukupolven sakkia jonka miehet ei puhu. Sitä sukupolvea, jossa vanhempia kunnioitetaan, vaikka ne tekisi mitä. Eikä siinä, mä ymmärrän kyllä sen. Mutta mä en ole valmis tämmöiseen mitä multa nyt odotetaan, ilman että mullakin on asiaan vähän jotakin sanottavana. Ja ymmärtäminen olisi helpompaa jos kissa nostettaisiin ensin pöydälle. Mutta ilmeisesti mun pitäisi nostaa se kissan häntä itse ja mua ärsii se koska vaikka mä olen jo aikuinen niin olen kuitenkin isäni lapsi. Ja lapsen näkökulma on aina lapsen näkökulma. Olisi helpompaa jos se vanhempi siellä avaisi sitä omaa kulmaustaan. Mä en voi sitä sen puolesta tehdä. Mutta koen että se ymmärtäminen ei ole nyt tässä tilanteessa, näillä eväillä se mun homma.

En ihan hirveästi jaksa kuunnella kuittailuja kun ei sieltä suunnalta kuulu mitään sellaiselta ihmiseltä joka ei soittanut mulle vuoteen mun ollessa teini-ikäinen, joka muisti mun synttärit väärin vaikka kuinka monta kertaa ja joka on ollut mulle isä vain paperilla. Ja tämä ei ollut mun valinta, vaan isän.
Musta tuntuu toisaalta hirveän hölmöltä olla yrittämättä. Mutta myös ihan hölmöltä lähteä yrittämään koska jos mä jotain olen isän suuntaan joskus tehnyt niin yrittänyt. Silloin kun se yrittäminen ei todellakaan olisi ollut mun homma, vaan isän. Minkä helvetin takia mä taas altistaisin itseni (ja lapseni) sille että se ihminen taas aiheuttaisi pettymyksiä ja pahaa mieltä?

Todennäköisesti isä on vuosien ja ikääntymisen myötä alkanut ymmärtää sitä omaakin kuolevaisuuttaan. Ja sitä että kaikki vanhenee, hänkin. Kuitenkaan kaikki palikat ei vielä näköjään ole kolahtaneet ihan kohdilleen. Vanhemmuus vaatii mun mielestä ennenkaikkea sitä että haluat olla vanhempi ja olet läsnä. Mun isä ei halunnut. Isä kyllä tietää missä me ollaan. Kuitenkin se kerran vuodessa on se, joka tuntuu isästä riittävän näkemiseksi. Ja että se on se mikä riittää vanhemman rooliksi. Joulukuussa max kaksi tuntia.

Mua ärsyttää aivan suunnattomasti koska tiedän että jos toi samanlainen tölväily isän suunnalta jatkuu niin mulla räjähtää. Ja sitten se voi olla että homma on siinä pisteessä että ei voi enää korjata. Ja mua ärsyttää myös se että musta tuntuu siltä että en ole laisinkaan varma haittaisiko se mua. Sieltä suunnalta kun ei tunnu heruvan tasan mitään ymmärrystä. Tai nöyryyttä.

Isä täyttää syksyllä 60 ja sillä on isot kekkerit luvassa. Mulla on olo että en halua mennä. Olen ihan mielelläni se paska tytär ja musta lammas. Mutta toivon todella että omien lasten kanssa ei koskaan ikinä ole tämmöistä.


perjantai 26. heinäkuuta 2013

Miten sen kuvailisin?




Päiväunet riippumatossa







































Parisuhde riippumatossa



Frisbee



Lapsi riippumatossa









Oma hetki riippumatossa



Veljespaini






Vesisota









Parisuhde soutelemassa



Aamukahvi riippumatossa






Imetys riippumatossa



Räiskyvä Siippa


Viikko reissussa. Kotona jälleen. Bliss!!

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Takinkääntö

Perun kaikki puheeni. Mökillä on ihanaa!
Suurin dilemma tällä hetkellä on se että saunaan vai syömään?

lauantai 20. heinäkuuta 2013

11

Toka täyttää tänään 11. Tuleva vitosluokkalainen.

Tokan syntymä aikanaan oli ennenkaikkea helpotus. Mä olin todella kipeänä raskauden loppuajan ja melkeimpä toivoin kuolemaa että se kipu helpottaisi.
Muutamaa viikkoa ennen laskettua aikaa selässä muljahti välilevy ja hermot oli puristuksissa melkolailla. Ei kuitenkaan tarpeeksi pahasti että mitään olisi tehty. Ja koska olin raskaana niin kaikkeen vastaus oli katsotaan sitten synnytyksen jälkeen. Loppuajat olivat siis melko kitumista ja kipulääkepöllyä. Synnytys pelotti ihan uudella tavalla ja toisesta vinkkelistä. Kun hermoa painava kipu on päällä koko ajan niin mitäs sitten kun siihen tulee päälle supistukset? Saanko mä hermovaurion synnytyksessä kun vauva laskeutuu synnytyskanavaa pitkin? Paranenko mä koskaan? Kumpi olisi tässä tilanteessa turvallisempi, alatiesynnytys vai sektio? Paljon isoja kysymyksiä ja pelkoja. Lopulta olin jo sairaalassa sisällä kivun hoidossa ja synnytys käynnistyi siellä ollessa. Samasta huoneesta mun lisäksi synnytti samana yönä myös kaksi muuta äitiä. Yhden kanssa meillä meni lapsivedet kahden sekunnin erolla. Tai niin mä luulin.
Toka on aina tykännyt aiheuttaa vähän kohua ja hälyä vaikka ei varsinaisesti tykkääkään olla huomion keskipisteenä. Luultu lapsivesi olikin kirkasta verta mitä tuli ja paljon. Siinä sitten melko haipakalla mentiinkin synnärille selvittämään että onko istukka revennyt vai mikä on homman nimi, onneksi satuin olemaan sairaalassa jo valmiina. Vika ei koskaan selvinnyt, istukka ja muut härpäkkeet oli ok ja kalvotkin ehjät, verta vain tuli paljon. Poika syntyi muutamassa tunnissa alateitse. Vauhdilla ja kahden minuutin ponnistusvaiheen jälkeen. Kätilö kerkesi juuri ja juuri vetää hanskat käteensä. Sellainen se poika on vieläkin. Tykkää säikytellä äitiään ja asiat tehdään vauhdilla.

Toka leimautui pienestä pitäen äidin pojaksi. Meillä mustasukkaisuutta on aina potenut Toka, ei vanhin lapsi. Vauvasta pitäen Toka on ollut veljelleen mustasukkainen ja osannut hakea huomionsa. Yhä edelleen kaikista meidän lapsista Toka on se äidin mussukka joka ryömii kainaloon aamuisin.
Nuorimpana lapsena Toka oli luonnollisesti perheen vauva aina Kolmosen syntymään asti. Toka on totaalisen hullaantunut pikkuveljeensä ja vaikka Kolmas palvoo kumpaakin veljeään, on Toka selvästi se vauvan suosikki. Kolmosella ja Tokalla on keskenään ihan omat juttunsa ja huvituksensa. Omat kikatuksensa mihin muut ei pääse sisälle.

Toka on aina osannut lukea ihmisistä, varsinkin naisista, että kuka tykkää mistäkin. Toka on aina ollutkin sellainen "tätien kultapoika", on pyöritellyt naiset sormiensa ympärille niin että hyötyy itse mahdollisimman paljon. Tarhassa Toka leimautui aina tätien pusupojaksi, koulussa ekoilla luokilla vanhempainilloissa sai kuulla kuinka se Toka on sellainen ihana lussukka. Mä mietin aina että kenestäköhän noi puhuu? Tätä nykyä onkin onni että Tokan luokanvalvoja on mies. Toka on siis tavallaan hyvin taitava manipuloimaan ihmisiä (ja nimenomaan naisia, varsinainen lirkuttelija) ja osaa käyttää tätä taitoa hyväksi, niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin. Poika on tosi taitava sälyttämään juttuja erityisesti Ekan hoidettavaksi ja koulussa jos on ollut jotain konflikti-tilanteita niin Toka on osannut pistää hommaa sen syyksi että kun meillä on se vauva ja äiti ei oo enää niin paljoa mun kanssa. Pojalla on silmää hankkia itselleen empatiaa ja yrittää sluibailla tilanteista ulos niin että asiat kääntyvät hänen edukseen. Pääsääntöisesti tämä piirre on meillä vain huvittanut mutta toki aiheuttanut jonkunverran keskusteluja että ihan kasvatuksellisia mietintöjä sen suhteen että mikä on oikein ja mikä on väärin. Toka tekee kuitenkin nämä jutut pitkälti pilke silmäkulmassa ja tekee kyllä oman osansa asioista, se vaatii vaan vähän silmää huomata että koska poika koittaa lusmuilla ja sälyttää hommia muiden tehtäväksi.
Mun entinen kämppis aikanaan totesikin tuota Tokan touhua katseltuaan että pojan tullessa teini-ikään hän hankkii meidän kylppäriin kortsu-automaatin ja sen yläpuolelle kyltin jossa lukee Tämä ei ole mikään motelli.
Nykyisin pikku-gigolo on onneksi jo vähän rauhoittunut ja naisia ei enää niin pallotella.

Äidin poika-roolistaan johtuen Toka on ehkä lapsista se läheisin. Ja samalla myös se raivostuttavin. Meillä on Tokan kanssa paljon samoja piirteitä ja ne omassa itsessäänkin ärsyttävät jutut ovat ärsyttäviä myös lapsessa. Toka on se joka muistuttaa eniten mua. Ja samalla myös vähiten. Toka on myös se joka aiheuttaa eniten huolta. Viime kuukausina pahentuneet tic-oireet saavat jatkuvasti miettimään että missä menee se normaalin raja ja missä vaiheessa pitää huolestua. Poika elää kuitenkin sitä vaihetta, jossa oireet ovat iän puolesta kaikista voimakkaimmillaan. Tieto ei kuitenkaan vähennä huolta.
Muutaman vuoden poikaa vaivannut migreeni on onneksi hävinnyt lähes kokonaan, lieneekö kyse sattumasta vai johtuiko kaikki kuitenkin vinksallaan olevasta purukalustosta. Jokatapauksessa oireiden lieventyminen on osunut samaan saumaan hampaiden oikomishoitojen kanssa, joihin pojalla on ollut hyvä vaste. Eron hampaissa havaitsee jo silmämääräisesti, leuan asento on parantunut ja hampaat menossa siihen suuntaan mihin pitääkin. Tämä onkin ollut yksi motivoiva seikka pojalle itselleen. Hoitohan on kuitenkin pitkäaikainen ja lapsi tahtoo välillä turhautua koko hommaan.

Toka tuntuu meidän pesueesta olevan eniten se joka on perheihminen. Vaikka on mustasukkainen niin on kuitenkin äärimmäisen iloinen sisaruksistaan. Mustasukkaisuutta esiintyy nykyään myös siitä, jos Eka on paljon kavereiden kanssa ja Toka jää syrjään.
Toka tykkää että mennään ja tehdään ja ollaan porukalla. Ilmoittaa sanallisesti usein että ei tykkää olla yksin. No ei huolta, moista ylellisyyttä ei meillä ole koskaan.
Vaikka veljet on välillä maailman ärsyttävimpiä, ovat he myös Tokalle maailman tärkeimpiä. Isonveljen kanssa riidellään verisesti mutta veljesten välinen solidaarisuus ja yhteen hiileen puhaltaminen on lähes kadehdittavaa. Toka myös nauttii täysillä siitä että Kolmas palvoo häntä eniten. Ja Toka jaksaa viihdyttää vauvaa pitkiäkin aikoja, vaihtaa silloin tällöin vapaaehtoisesti veljeltä vaippaa ja on aina auttamassa vauvanhoidossa kun pyydetään.

Toka tykkää tätä nykyä enempi tekemisten puolesta sulautua massaan, liittyy arvatenkin alkavaan teini-ikään. Mutta ulkonäöllisesti poika tykkää erottua. Toka on aina rakastanut kirkkaita värejä, lempivärejä ovat oranssi ja vihreä jotka näkyvätkin paljon esimerkiksi pojan vaatetuksessa. Mahtaakohan tyypin vaatekaapista löytyä yhtäkään mustaa vaatetta? Väriä pitää olla ja paljon. Poika on myös aina ollut hyvin avomielinen esimerkiksi hiustensa suhteen. Päästä on löytynyt irokeesiä, pitkää tukkaa, salamakuviointeja jne jne. Keesi oli aikanaan sekä sähkönsininen että violetti. Sitten tuli ne suositukset että alle 16-vuotiaille ei käytettäisi hiusvärejä ja sen jälkeen ei olla lasten päitä värjäilty. 


Lahjaksi poika sai kauan toivotun ja tarkasti mietityn temppupotkulaudan. Kruiseri meiltä jo löytyy mutta se on raskaampi ja isompi eikä sovi temppuiluun, ettäs tiedätte vanhemmat :P Toka on selvästi rakastunut. Varmaan nukkuisikin lautansa kanssa jos saisi. Poika sai lahjansa muutama päivä etukäteen ja jokapäivä on huokailtu kuinka tää on ihan paras lauta.

Tokalla on pistämätön ja sarkastisen kuiva huumorintaju, tilannehuumori on pojan erikoisuus. Pikkuhiljaa poika on alkanut oppimaan nauramaan myös itselleen ja hän on oppinut että kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Epäonnistumiset ottavat vieläkin koville mutta pikkuhiljaa Toka on hokannut että nekin kuuluvat elämään.
Lähimmäisenrakkauden ja maanläheisyyden lisäksi toivon että Toka ei koskaan menetä luonteensa kujeilevuutta.

Toka on ollut aina meidän lapsista se liikunnallisesti lahjakkain, kropan hallinta on ihan omaa luokkaansa. Joukkuelajit ei niinkään sytytä mutta yksilölajeissa poika on omimmillaan. Tällä hetkellä parkour ja potkulautailu on ne jutut joita voi harrastukseksi sanoa, kummassakin Toka on hurjan lahjakas.
Toka on aina ollut aika lyhytjänteinen, mitä tulee uusien asioiden oppimiseen. Parhaiten poika innostuukin jutuista joissa hänellä on lähtökohtaisesti jo lahjoja mutta kuitenkin on vielä tarpeeksi haasteellisia asioita opittavana.

Eläinten lisäksi luonto on pojalle tärkeää. Vaikka Toka ei niinkään jaksa opiskella asioita hän tykkää oppia käytännön kautta. Poika on ehdottomasti tekijä ja kokija, mitä tulee asioihin.
Toka viihtyy keittiössä ja tykkää puuhailla, ruoka maistuu pojalle paremmin kun sen on itse tehnyt. Poika haluaa esimerkiksi aina osallistua synttärikakkunsa tekoon. Hän on kyllä myös hyvin mielellään lellittävänä ja paapottavana. Siivoaminen ja koulu on pakkopullaa.
Hän pitää huolen oikeuksistaan mutta pitää myös vähempiosaisten puolia.

Toka on selvästi meidän perheen liima, yhteensitova tekijä. Meidän keskari, ainoa iso- ja pikkuveli.

Hyvää Syntymäpäivää Pimpula!

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

The Tall Ships Races

Mä en ole koskaan ollut mikään purjehtija-tyyppi. En ole itseasiassa koskaan edes ollut kunnon purjeveneessä. 
Vuonna 2003 me asuttiin Turussa ja sinä kesänä Turku oli yhtenä Tall Ships Racen satamana. Purjehdusinto muhun ei iskenyt vieläkään mutta isot purjeveneet alkoi viehättämään. Vene on ihan väärä sana edes kuvailemaan, ne on ihan valtavia laivoja.




The Tall Ships Races on kansainvälinen purjelaivoille järjestettävä kisa joka pidetään joka vuosi. Joka neljäs vuosi skaba on Itämerellä eli silloin on mahdollista että yksi kisa-satamista löytyy Suomesta. Koska kilpailun ideana on se että nuoret opettelevat purjehdustaitoja, on osallistuvien alusten miehistöstä vähintään puolet oltava 15-25 vuotiaita.
Tänä vuonna Helsinki on yksi laivojen satamista Tanskan Aarhusin, Latvian Riikan ja Puolan Szczecin lisäksi. Meitä hemmotellaan siis muutama päivä univormuilla ja purjelaivojen aikakaudella. Purjelaivoja on paikalla yli sata ja nuoria purjehtijoita yli 3000.
Laivoja on saapunut Hietsuun tasaisena virtana maanantaista lähtien mutta varsinaisesti homma on alkanut keskiviikkona. Kisan ympärillä on monenlaista tapahtumaa, torstaina on esimerkiksi Miehistöparaati klo 15 -> lähtö Svenska teaternilta  ja perjantaina yleisöllä on mahdollisuus vierailla Merivoimien miinalaiva Pohjanmaalla klo 14-17 välillä.

Kisan A- ja B-luokan laivoihin on myös mahdollisuus käydä tutustumassa ke-pe välillä. Laivat ilmoittavat itse omat vierailuaikansa mutta hyvin todennäköisesti suurimpaan osaan pääsee piipahtamaan ainakin päiväaikaan. Lauantaina laivat lähtevätkin kohti seuraavaa satamaa Purjeiden paraatin myötä.

Me vierailtiin venäläisellä MIRillä sekä meksikolaisella Cuauthemocilla.


Ruotsalainen Götheborg saapui satamaan kanuunoiden laukausten säestämänä

Tällä puolalais-aluksella viihdytti trubaduuri


MIRille halusin ehdottomasti koska siellä vierailtiin myös vuonna 2003 ja Ekasta napattiin silloin kuva kun poika istuu laivan ankkurin päällä. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin otettiin samanlainen kuva.



Götheborg herättää voimakkaita fläsäreitä Pirates of the Caribbeanista. 







Huoltotoimia Kruzenshternillä, joka on muuten kilpailun suurin laiva ja maailman toiseksi suurin purjelaiva












Cisne Branco Brasiliasta

Mun on pakko sanoa että nyt kaksi kertaa tapahtuman käyneenä pisteet menee kyllä Turulle. Hietsussa laivat olivat jotenkin tosi sekavasti ja oli hankala hahmottaa kokonaisuutta. Samaten ihmisiä oli tosi paljon. Rattaiden kanssa liikkuminen oli vaikeaa, laivoille niiden kanssa ei voi kuvitellakaan menevänsä. Me meinattiin hukata jo meidän teinit siihen ihmisvilinään joten voi vaan kuvitella millaista paimentamista se on jalan liikkuvien perheen pienimpien kanssa.
Laivoihin oli lisäksi paikoin aika pitkät jonot. Nillityksestä huolimatta kyllä suosittelen tätä. Tämän kokoluokan paatteja ei ihan jokaisessa satamassa näe.

Jos haluaa kuitenkin tehdä täsmäiskun ja vierailla vain yhdessä niin suosittelen ehdottomasti Meksikolaista Cuauhtemocia. Tämä lähes satametrinen laiva on miehistöltään kisan suurin osallistuja ja laivan kokoa ei vaan voi hahmottaa valokuvista tai videoista. Se on itse nähtävä. Laiva toi mukanaan Helsinkiin 276-henkisen miehistön joiden näkymistä katukuvassa ei voi välttää jos Keskusta-Hietsu akselilla lähipäivinä liikkuu.

Cuauhtemoc
Cuahtemoc avasi ovensa yleisölle lähes heti satamaan kiinnittymisensä jälkeen ja olipa laivan saapuminenkin melkoinen spektaakkeli. Miehistö kiipeää aina mastoihin satamaan saapumisen ajaksi, korkeimmalla olevat tyypit ovat yli 50 metrin korkeudessa. Hullut!

Laivalla soi iloiset lattarit ja meno oli muutenkin melko hulvaton, jos vertasi vaikkapa Venäläiseen MIRiin..

Meksikolaiset tunnistaa tyköistuvista valkoisista univormuista. Sekä laiva että miehistö oli silmänilo!


















How's Gopher and Doc?





Laivojen lisäksi voi käydä Lettukestit, jo mainitun miehistöparaatin, kuuntelemassa musiikkia kymmeniltä artisteilta, lasten kanssa vaikka kasvomaalauksessa ja hyppimässä trampoliinilla, vierailemassa kirjastoautolla tai katsomassa nukketeatteria. Paljon on siis saatu tapahtuman ympärille. Lapsille suunnatut jutut lähinnä Koffin puistossa!

The Tall Ship Races siis Hietsussa 17-20.7.2013, tapahtumaa klo 10-22 välillä.


Where's the rock and roll?

En tiedä lukeeko tätä blogia kenties tutut joiden en tiedä sitä lukevan vai onko Murphy vain vähän höllentänyt tiukkaa otettaan mun ympäriltä. Mutta sen jälkeen kun aloin uikuttamaan kuinka mua harmittaa että en pääse festareille eikä oikein ole mitään aikuisten menojakaan ja kun kukaan ei mihinkään pyydä niin jopas on alkanut kuulkaas kutsuja satelemaan.

Viimeisimpinä on tupsahtaneet yksi synttärikutsu elokuulle ja tuparit syyskuulle. Hyvä kun pysyn henkseleissäni! Vaan. Kyllä sitä on ihmismieli kumma. Samantien aloin potemaan vähän huonoa omaa tuntoa. Kolme menoa kahden kuukauden sisään. Sellaista aikuisten menoa. Jotka kaikki hoitelisin kyllä mieluusti yksin kavereiden kanssa. Mulle ei (vielä) iskenyt omat tunnot vauvasta mutta Siipasta iski. Että onko se nyt reilua että mä menen. Kun se vaan aina kieltäytyy kaikesta. Että täällä se vaan sitten lapsia hoitaa kun minä teen slämmereiden kumoamisen maailmanennätystä ja juon kaikki maailman viinit. Että onko reilua ja kivaa, niin. Voi miesparkaa, että joutuu ihan tekemään sitä mitä mä teen joka päivä tällä hetkellä. Ja voi parkaa kun sillä on kuitenkin Kaksikosta lisäkädet täällä apuna.
Kovasti piti heti huolehtia niistä sen vähistä menoista. Että oothan muistanut merkata kalenteriin ettei mene päällekkäin. Ja varmasti pääsisi. Kun raukkaparka missaa lempibändinsä keikankin kun on lomamatkalla perheen kanssa. Kamala kohtalo.
Miten ihmeessä sitä saa tästäkin huonot omat tunnot itselleen? Onhan tuota ennenkin menty. Ja pääseehän se toinenkin menemään jos haluaa. Muttakun ei ole halunnut. Ja se valinta on ollut hänen, ei mun. Miksi musta sitten tuntuu kurjalta ja mulla on kamala tarve varmistaa että toinenkin pääsee?

Edessä olevat ei ole mitään once in a lifetime-kekkereitä mutta juttuja, joista tiedän jo nyt että hauska ilta edessä. Sellainen joista tiedän että kamalasta dagen-efteristä huolimatta vain hymyilyttää kun on ollut kivaa. Tuon tuparikutsun saatuani mä melkein itkin kun olin niin iloinen. Tyypit keitä mä en ole nähnyt _todella_ pitkään aikaan kutsuivat vaikka moni muu olisi jättänyt näin pitkän tauon jälkeen väliin. Ja näyttäisi tulevan aika satsi muitakin tyyppejä keitä en ole nähnyt vauvan jälkeen. Perhe on tärkein joo mutta kyllä ne kaveritkin on aika vähän helvetin tärkeitä! Saataisiinkohan me aikaan samanmoiset kekkerit kuin joskus aikanaan? Joiden muisteleminen naurattaa yhä vaan vieläkin. Juttuja jotka vaan olivat ihan hulvattomia. Alkuilta nauruntäytteistä etkoilua ja loppuilta krebaamista tanssilattialla. Toivonmukaan livemusaa ja 90-luvun eurodancea.

Vaikka meillä ei ole nyt juurikaan yhteisiä menoja sovittuna niin mä haluan ja musta tuntuu että nämä mitä nyt tiedossa on, haluan mennä yksin. Haluan laskelmoida mahdollisimman paljon että mä varmasti pääsen ja että mulla olisi kivaa. Meidän ainoa lapsenvahti eli mun mutsi on niin epävarma tekijä tällä hetkellä terveytensä kanssa että mä en uskalla sen apuun luottaa. Jos silloin tällön vahtii muutaman tunnin niin se riittää tällä hetkellä. Saataisiin Siipan kanssa jurrissa kuitenkin joku riita aikaiseksi. Kuka hoitaa lapsia jos kumpikin potee edellistä iltaa?
Musta jotenkin tuntuu että mä haluan että meidän yhteiset menot on jotain ihan muuta kuin baarittelua. Toki voi kavereita nähdä yhdessäkin mutta mä haluaisin kyllä että yhteinen aika olisi jotain muuta kuin krapulan potemista.
Kun tällä viikolla on tuntunut maailmanlopulta  se että sairaan hieno taaperokärry meni kaupunginosa-kirppikseltä ohi suun niin ehkä alkaa olemaan aika että mä näytän nenääni muuallakin kuin lapsiympyröissä.

Joko on liian aikaista alkaa miettimään mitkä mekot mahtuu päälle ja mikä olisi optimaalisin aika lähteä liikkumaan että selviää illasta ilman rintapumppua? Entä joko voi miettiä että mitähän mä joisin (ihanan teiniä!) ja tutkia miten yöbussit kulkee? Pitäisikö yrittää yövierottamista? Muistaako ne ihmiset mua enää ja puhuuko ne mulle muusta kuin mun lapsista? Ja ennenkaikkea, joko voi alkaa lupailemaan että mä en juo enää koskaan!

Ps. Tein elämäni ekat ohrapuurot tänään. Mä alan olla ihan valmis siirtämään puurot siihen aikaan kun saa käyttää vauvallekin suolaa ja maitoa ja muuta mitkä kuuluu puuroon. Ei herranjestas miten mauttoman makuista mössöä. Ihmekään ettei Kolmas tykkää puurosta, en söisi mäkään. Harmaata räkää, naminami! Mutta ompahan kokeiltu niin voi neuvolassa sanoa.

Pps. Laitoin vauvalle pitkästä aikaa yökkärin kun on vähän viileämpää. Nyt se vetää lattialla pannut koko ajan kun ei osaa liikkua se päällä. Kamalaa nauraa toiselle kun sitä sattuu mutta ei voi oikeasti olla tuota tahtia koko ajan naamat.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Mökille... uhka ja mahdottomuus

Me oltiin viime vuonna viikko vuokramökillä Ikaalisissa. Kelit ei suosineet juurikaan mutta meillä oli ihan kivaa. Siippa halusi väenväkisinkin vähän askeettisemmat olot eli mökiltä puuttui lämmin vesi ja sauna oli puulämmitteinen. Mä olin raskaana ja vaadin että sisävessa on löydyttävä tai mä en lähde mukaan.

Perheen miesväki rakasti koko viikkoa ja oli mullakin ihan kivaa. Mä luulen että kun olet raskaana niin se on loppupeleissä ihan sama mitkä ne fasiliteetit on, sä olet kuitenkin raskaana. Ulkona tehty ruoka maistui kuitenkin ihan järjettömän hyvälle ja olihan se ihanaa että päivä alkoi ja päättyi puusaunomiseen. Toka oli elementissään koko viikon kalastellessaan ja puuhaillessaan ja Eka rakasti sitä että sai hoitaa saunan lämmityksen. Pakko myöntää että silloinen 11-vuotias Eka oli ainoa joka sai ihan joka kerta ne puut syttymään jos se meiltä muilta ei tahtonut onnistua. Kerkesi se siitä lyhyestä partiolaisen urastaan jotain oppimaan....
Viikon jälkeen oli kyllä ihana palata kotiin. Itikoita ei jääny ikävä, savun hajua vähän.

Muutama kuukausi sitten meidän miesväki ilmoitti että ne on vuokranneet taas täksi kesäksi mökin. Mun ekat sanat taisi olla voi vittu. Nytkun perhevahvuudessa on myös vauva niin mökkiolosuhteet ei nyt vaan ole mun käsitys lomasta. En jaksanut intoutua asiasta, musta olisi ollut tänä kesänä kiva tehdä jotain muuta. Matkustaa vaikka Legolandiaan. Mitä enemmän lapset kasvaa niin sen hankalampi meidän on keksiä kohteita joissa olisi kaikille jotain. Teinin ja taaperon välillä on iso kuilu kun tulee kyseeseen lomakohteet. Tämä kesänä olisi vielä ollut helppo mennä koska vauvan tarpeet on helppo täyttää tien päälläkin, olisi voitu matkustaa enempi Kaksikon ehdoilla. Työnsin homman kuitenkin jonnekkin aivojen perukoille ja päätin ajatella hommaa joskus myöhemmin.
Kesälomien alkaessa ja Tokan kiihtyvien koska sinne mökille mennään-tenttaamisen saattelemana oli pakko pikkuhiljaa alkaa aktivoitumaan sen ajatuksen suhteen että sinne ollaan menossa.
Aloin surffailemaan mökin sivuilla ja pikkuhiljaa mäkin aloin innostumaan. Mä en ole mikään mökki-ihminen ja viikko mökkiolosuhteissa on mulle ihan oikeasti aika tuskaa. Mutta näitä myönnytyksiä on pakko joskus tehdä. Tällä kertaa olivat vuokranneet vähän nykypäiväisemmän mökin. On lämmin vesi, on astianpesukone. Oma ranta ja kota. Aitta. Puulämmitteinen sauna. Telkkari ja dvd. Visioin itseni jo riippumatossa rötkymässä, kirjan kanssa ja tyyntä järvimaisemaa katsellessa. Sielu lepää tai jotain sinnepäin.

Aloin olla ihan tosissani innoissani että kyllä meillä tuolla kiva viikko tulee. Kunnes kurkkasin sääennusteet. Sitten pääsi taas se voi vittu. On muuten viimeinen vuosi kun me vuokrataan mökki. Riippumatto vaihtui mielessä hyttysarmeijaan, villapaitaan ja kaatosateeseen. Tulee pikkasen turhan kalliiksi viettää viikko sisätiloissa. Sitä voi tehdä himassakin. Ja ennenkaikkea, tulee pikkasen kalliiksi mielenterveydelle että viisi päätä hakkautuu toisiinsa viikon. Vieraassa paikassa. Niihin sisätekemisiin kun leipiintyy parissa päivässä. Mökkioloihin kun kuuluu aika oleellisestikin se että voi olla ulkona. Ja ei, se ei todellakaan ole nyt mikään varustelu- tai pukeutumiskysymys.
Tehkööt muutkin niitä myönnytyksiä tästä lähtien, mulle riitti! Ihan tosissaan saa nyt hillitä itsensä ettei ihan itkupotkuraivaroi. Onks pakko jos ei haluu?? Tekisi mieli pistää koko lauma sinne mökille keskenään ja jäädä itse himaan. En mä sinne alunperinkään halunnut.  Ei edes olla vielä lähdössä moneen päivään mutta mä toivon että pääsispä jo kotiin.

Ps. Ja jotta se sisällähajoilu olisi maksimoitu niin toki vauva lähti viimein ryömimään ja seisomaan nouseminen on ihan vain hetkien kysymys.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Valas uimarannalla, kutsukaa Greenpeace!

Mä olen synnyttänyt kolme lasta. Ja se näkyy. Mä olen myös ihan sinut sen asian kanssa. Saakin näkyä! Toki mä haaveilen että ne-ja-ne housut vielä jonain päivänä istuisi ja vyörätö kestäisi katsetta pikkasen paremmin kuin tällä hetkellä mutta _oikeasti_ myös hyväksyn sen että näillä mennään. Ja tekeehän ikäkin tehtävänsä. Eikä mua olla oikeanlaisilla geeneilläkään ehkä suotu, jos nyt niin pitkälle asiaa lähdetään viemään. Kuitenkin se on mulle suht ihansama. Kunhan selkä kestää.

Mä olen pääsääntöisesti hyvin sinut vartaloni kanssa, silloinkin kun se muuttuu ja on sellainen että se ei tunnu omalta. Hahmotan ja tiedostan asiat joille voi tehdä jotain ja hyväksyn ne seikat joille ei voi. Himassa painelen sujuvasti alusvaatteissa tai alasti enkä ole todellakaan mikään häveliäs. Käyn kersojen kanssa saunomassa vaikka se ei ehkä teinin mielestä ole enää kovin luontevaa. Kyllä se vielä toistaiseksi on mukaan lähtenyt.
Harrastan kyllä perinaisellisesti sitä itseni tutkiskelua peilin edessä. Oompa mä simmonen ja oompa mä tämmönen. Tiedostan kyllä että lasten edessä se ei ehkä ole fiksuin veto. Mutta mun mielestä tietynlainen itsekritiikki on ihan tervettäkin. Myös ulkonäön suhteen. Jos ei ole tyytyväinen itseensä niin voi miettiä että voiko asialle tehdä jotain vai olisiko syytä hyväksyä itsensä. Oli kyse nyt painosta tai mistä tahansa niin musta tärkeää on tehdä se ajatustyö että voiko tehdä jotain vai onko parempi hyväksyä tosiasiat. Se jatkuva valitus peilin edessä ei ole se ratkaisu. Mun mielestä tuo on se tärkein viesti antaa lapsillekin. Että en nyt vain tässä peilin edessä märise omaa riittämättömyyttäni.

Mulla ei ole mikään ongelma olla uimahallissa. Painelen pukuhuoneissa ja pesutiloissa alasti menemään ihan ilman ongelmia. Samahomma kylpylät ja vesipuistot ja vastaavat. Niissä mun mielestä onkin jotenkin vähän yhteisöllinen fiilis että no hei tässä  me kaikki yhdessä makkaroidemme ja löysien nahkojemme kanssa mennään. Ei sillälailla paljoa paina. Se paino koko hommassa on jossain ihan muussa kuin siinä millainen runko kenelläkin on.

Mutta annas olla kun menet uimarannalle. Mä en ymmärrä mikä alemmuus siellä iskee. Ei mun tarvi enää 32-vuotiaana verrata itseäni jumankauta 15 vuotta nuorempiin. Jotka ei ole saaneet lapsia. Joilla on aikaa ja mahdollisuus huolehtia itsestään vähän toisella tapaa kuin mulla tällä hetkellä. Mä kelpaan itselleni. Mä kelpaan perheelleni. Mitä mulle siellä uimarannalla oikein tapahtuu?

Mä en ole vuosikausiin uinut rannalla. Siis sellaisilla missä on kamalasti ihmisiä. Mökillä tms. kyllä onnistuu niin sekasaunomiset kuin uimisetkin. Tuttujen ihmisen kanssa. Mutta julkisilla isoilla rannoilla mä jään aina sinne hellemekkoni suojiin vahtimaan tavaroita tai olemaan vauvan kanssa. Lapsuutta lukuunottamatta mä en muista että oisin koskaan tykännyt olla rannalla. Teini-iästä lähtien mä olen kokenut uimarannat tosi ahdistaviksi. Mä en viihdy siellä omassa itsessäni, omissa nahoissani siinä ympäristössä. Ja se alemmuus iskee jo siinä vaiheessa kun varpaat iskee ensimmäisen kerran hiekkaan, ennenkuin kukaan on edes huomannut että siellä ollaan.

Uimarannoilla tuntuu pätevän ihan eri säännöt. Siellä käristetään nahkaa ja patsastellaan. Esitellään sitä puoli elämää tavoiteltua rantakuntoa. Koitetaan välttää rusketusrajoja. Uiminen ja se sellainen on ihan sivuseikka. Rantajellonat katselee ylpeinä pieniin bikineihin verhottuja tytysiään. Tämä on minun! Lihas värisee ja aurinkorasva haisee.
Mä olen niin valkoinen että ihmiset saa vetää aurinkolasit silmilleen koska paljas nahka häikäisee niin paljon. Kompastun tisseihin kävellessä jos ei ole tarpeeksi tukevat kupit. Järkytän unohtuneella sheivauksella. Omistan aina tosi huonosti istuvan uikkarin. Ja mun olemus kirkuu jo kauas että mä en todellakaan kuulu tänne, viekää mut pois.
Jokakesäiset lehtien kummassa katselet ihmisiä mielummin, uimapuvuissa vai bikineissä-kyselyt ei helpota tätä mun traumaa tasan yhtään. Jonka siis olen ihan itse saanut itselleni luotua. Mä en oikeasti häpeä yhtäkään raskausarpea tai imetyksen murjomia rintoja tai hukassa olevaa vyötäröä. Mutta uimarannalla ne tuntuu häpeämisen arvoisilta.
Tietysti koko muu perhe viihtyy rannalla. Eikä ymmärrä yhtään sitä että mä en halua tulla. Joku kompromissi tähän tarvisi varmaan keksiä. Pian on onneksi mökki jossa on oma ranta. Ei tarvitse huolehtia muusta kuin siitä että onko kalat pissinyt veteen kuinka isosti.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Linnanmäki ja Vuoristorata

Tänään juhlittiin Linnanmäellä 62-vuotiasta Vuoristorataa. Syntymäpäivänsä kunniaksi laitevanhus tarjosi koko päivän ajan ilmaisen kyydin halukkaille. Eli nyt jos on lähtökuopissa niin vielä ehtii!


Vuoristorata on Lintsin suosituin laite

Vuoristoradan on aikanaan koonneet vuonna 1950 Lintsin työntekijät tanskalaisten piirustusten pohjalta. Aluksi ajateltiin että rata kestäisi käytössä vain muutaman vuoden mutta jokavuotisten kunnostusten sekä puuosien uudistamisella laite on edelleen tänä päivänä käytössä. Kaikki puuosat on tätä nykyä tietenkin uudistettu mutta radan junissa on edelleen alkuperäiset tammirungot 50-luvulta.
Puuta Vuoristorataan kului pienen metsän verran.




Vuoristoradan Jarrumiehet muodostavat oman kuninkaallisen eliittinsä. Harvassa huvipuistossa tätä nykyä edes on vuoristoradan vaunuissa mukana oma jarrumies. Etuna näissä miehitetyissä vaunuissa on se, että radalle voidaan lähettää samaan aikaan useampi vaunu koska täten vaunut voidaan pysäyttää koska tahansa.
Jokaisella Jarrumiehellä on oma numeronsa, joka määräytyy senmukaan koska Jarrumies on uransa aloittanut. Esimerkiksi #2 on aloittanut uransa vuonna 1988.
Numerolla yksi on itseoikeutetusti Topi, joka toimi Vuoristoradan jarrumiehenä kadehdittavat 37 vuotta ennenkuin jäi eläkkeelle. Topin numero on jäädytetty kunnianosoituksena ja hänen paitansa löytyy kunniataululta Vuoristoradan sisäänkäynniltä.
Jarrumiehet suuntaavat jokavuosi johonkin päin maailmaa opintomatkalle, jonka aikana vieraillaan jossakin huvipuistossa.

Yhdysvaltalainen vuoristoratakerho ACE on julistanut Linnanmäen Vuoristoradan klassikoksi. Vastaavat vaatimukset täyttää Euroopassa vain kymmenen muuta vuoristorataa.




Me asuttiin Linnanmäen naapurissa seitsemän vuotta. Kesän tuoksuun kuului aina hattara ja Vuoristoradan puinen tuoksu. Mä kaipaan sitä tuoksua. Ihmisten kirkuminen oli kotona ihan yhtä yleinen ääniala kuin ratikoiden kolinakin.
Mulla oli aikanaan muuten tapana raahata lähes kaikki treffikumppanit Lintsille Jarrumiehen terassille. Ja koska mä pelkään laitteita niin edelleen mun suosikkilaite Lintsillä on Jarrumiehen terassi.


Täällä kuulee potpurin Lintsillä esiintyneistä artisteista. Paul Ankaa ja Cliff Richardia kuuluu ainakin.

Pusukopin lisäksi Lintsiltä löytyy myös Pusukuja


Lintsikin uudistuu joka vuosi, viime kauden jälkeen vuosikausia palvellut Kummitusjuna sai väistyä tämän kauden uutuuden tieltä. Nyt Kummitusjunan paikalla on Kyöpelinvuoren Hotelli.
Vanhempi kävijäväki saattaa muistaa Linnanmäellä olleet Vedenneidot. Kohde avattiin vuonna 1950. Varsinaisesti tämä kohde ei ollut mikään laite, uimapuvuissa olevat nuoret neidot makasivat tasanteilla ja kävijät yrittivät maksua vastaan tiputtaa heidät veteen heittämällä palloja tolpassa olevaan avausnappiin. Olipa osa tytöistä tasanteilla jopa vapaaehtoisesti yläosattomissa kellon ollessa tarpeeksi paljon ja lapsiperheiden jo poistuttua huvipuistosta. 1970-luvun loppupuolella naisasiajärjestö huolehti tasa-arvon nimissä pudotettavaksi myös miehiä. Lopulta vedenneitohalli suljettiin koska naisasialiitto koki hallin toiminnan naisten arvoa alentavana.


Karuselli on Linnanmäen vanhin laite



Mustekalan vieressä vasemmalla entisen Sateenkaaren aurinko. 

Vanhaa naapuria on pakko kehua myös siitä että vaikka näyttäisi että Lintsillä on kamalasti väkeä niin laitejonot etenee aina aika ripeästi. Ainakin jos vertaa muihin huvipuistoihin.

Mulla ei ole kokemusta miten Lintsi toimii tätä nykyä pienten lasten kanssa mutta meidän teineille paikka on tuttu ja turvallinen. Huvipuisto on sopivan kokoinen ja nykyään meidän perheen aikuisväkeä helpottaa se että Kaksikolla riittää pituus joka laitteeseen. Meidän ei tarvitse olla mukana kuin lompakkona. Useimmiten (kuten tänäänkin) me poistutaan paikalta parin tunnin jälkeen mutta Kaksikko jää huvipuistoon vielä tuntikausiksi.


Rinkeli korvasi Helsinki-pyörän vuonna 2006, Helsinki-pyörä nykyään Tykkimäellä

Linnanmäellä on aika tarkat turvarajoitukset, mikä tietysti on hyvä. Mutta itse koin aikanaan aika raskaaksi sen että jouduin pyörimään kaikki laitteet tuplasti koska yksi aikuinen ei voi olla saattajana kuin yhdelle lapselle. Tänään Lintsillä näkyikin pyörivän Laitekummeja, jotka tulevat tarvittaessa laitteeseen mukaan. Aivan huippujuttu!




Vaikka meidän perhe käy Linnanmäellä monta kertaa vuoden aikana, ei me syödä siellä juuri koskaan. Jos hattaroita ja pehmiksiä ei lasketa. Me ollaan vuosikausia luotettu kivenheiton päässä olevaan Weeruskaan. Tulee meille ainakin halvemmaksi syödä siellä. Lisäksi se on paikkana niin tuttu, vanha naapuri tämäkin. Tätä mä olen suositellut kaikille jo vuosikausia, toki se vaatii sitten sen että lintsiltä poistuu.

Vanha koti Panoramasta kuvattuna

Sinänsä Lintsi ei musta ole pakollinen kohde Helsingissä käydessä. Voi mennä mutta ei ole pakko. Huvipuistoista se kuitenkin on ehdottomasti meidän suosikki.