perjantai 12. heinäkuuta 2013

1-2-3

Mä olen aiemminkin pohtinut tuota lasten lukumäärää perheessä mutta pohdimpa vielä lisää.

Nimittäin nyt kun tässä on kolmilapsisena oltu lähemmäs vuosi ja vauvakin alkaa osoittamaan merkkejä leikkimisisestä ja seurustelemisesta niin huomaa taas juttuja toisella tapaa.

Tällä hetkellä nimittäin tuntuu että rankinta on ollut silloin kun lapsia oli vain yksi. Ja helpointa kun niitä oli kaksi.

Yhden kanssa kaikki oli uutta. Ihan koko ajan. Aina jotain mitä ei ollut osannut ajatellakaan. Yhden lapsen kanssa täytyi itse olla paljon leikkimässä ja viihdyttämässä. Ja jotenkin puuhaamassa, lapsi ei jaksanut kovin ihmeellisesti paikoillaan. Ja se on se osa-alue missä mä en ole omimmillani. Tykkään pelata ja askarrella. Okei junaratojen rakentaminen oli kivaa ja legoilla ja duploilla puuhaaminen myös. Mutta pääsääntöisesti leikkiminen oli musta tylsää. Mulla taipuu kyllä mielikuvitus mutta kaikenkaikkiaan leikkiminen ei ole vaan mun pala kakkua. Hiekkalaatikon reunalla istuminen on musta ihan sama kuin vesikidutus.
Kun lapsia on yksi niin se on aina jotenkin jotain vailla. Tai siltä musta tuntui. Ja lähinnä justiinsa seuraa vailla. Vaikka mä kuinka sen kanssa leikin niin ei se ollut sama kuin silloin kun siinä oli joku toinen lapsi kaverina. Se tuntui joskus aika kurjaltakin. Että mä en riittänyt. Mutta kyllähän tosi pienikin lapsi tajuaa lapsen ja aikuisen eron.

Kahden lapsen kanssa oli noilta osin helppoa. Lisäksi kun pojat on niin pienellä ikäerolla syntyneet niin tuntui että se niiden rytmi menee niin samalla tavalla syömisten ja nukkumisten ja muiden kanssa että se helpotti kokonaisuutta myös paljon. Ja niistä oli toisilleen seuraa. Kävi munkki sen suhteen että tyypeillä natsaa henkilökemiat keskenään. Koska pieni ikäerohan itsessään ei ole mikään tae sille että ne lapset on kavereita keskenään.
Toki kahden kanssa oli myös rankkoja hetkiä. Kädet ei riittäneet, toinen joutui välillä odottamaan kohtuuttomastikin, riitoja ja kinoja. Tokan vauvavuosi on osittain musta aukko. Ei ehkä niinkään väsymyksen takia vaan sen rutiinin takia. Päiväni Murmelina vuoden jokaisena päivänä. Mutta se konkurssi oli sitä samaa koska ne jutut lapsilla oli vielä jotenkin niin samoja ja asiat ja kehitysvaiheet tapahtui niin perätysten. Kokonaisuutena kahden kanssa oli helpompaa kuin yhden. Lainaan suoraan Lapsellista-blogin Annaa ja totean kuten hänkin että toinen lapsi syntyi jo liikkuvaan junaan. Ja se juna liikkui juurikin niinkuin se liikkuu kun mukana on pieniä. Se muutos ei ollut enää sillä tavalla dramaattinen kuin yhden kanssa, lukumäärä vain kasvoi. Ja äidin organisointikyky ja priorisointitaidot kehittyi.

Jokunen aika sitten uutisoitiin että kaikista väsyneimpiä on kolmen lapsen äidit ja että kolmen lapsen kanssa on kaikista raskainta (nyt en todellakaan muista mistä luin enkä todellakaan ala etsimään sitä linkkiä nyt kun on kerrankin hetki että muut on poissa ja mä saan olla ihan itsekseni niin nyt saa näppis laulaa mutta veikkaisin että keltaisesta lehdistöstä voisi alkaa etsimään sitä linkkiä jos sen haluaisi löytää). Ja tietyiltä osin mä allekirjoitan tuon väitteen. Hulinaa on enemmän. Ja vaikka isosta ikäerosta on enempi hyötyä niin siinä on joskus haittansakin.  Nyt se juna liikkuu välillä niinkin että pitäisi osata olla kahdella raiteella samaan aikaan. Vastaantulevista suunnista. Ja tuossa on koko ajan joku lapsi. Äitiäitiäitiäiti. Joskus koko sana vituttaa. Sattuu ihan fyysisesti joskus kun joku lapsista sen sanoo. Ja olen mä joskus pyytänytkin että nyt jos saisi viisiminuuttisen jonka aikana kukaan ei sano äiti.
Musta tuntuu että näiden kolmen kanssa sitä pingottelee sellaisista jutuista mistä sitten neljän kanssa olisi sillälailla että joojoo, ihan sama olkoon.
Kuitenkin nytkin pojista on sitten paljon seuraa toisilleen ja mä saan esim. ruokaa tehtyä rauhassa. Vaikka mä yrittäisin Kolmosen kanssa puuhata siinä samalla niin en mä aina kelpaa. Se haluaa veljet. Ja veljet tykkää puuhata sen kanssa. Ne lapsenvahtii tarvittaessa.
Isoimman eron huomaa kuitenkin kun Kaksikko on poissa ja vauva on yksin. Se on nimittäin Kolmas aivan ressukkana. Uskon jopa että sen levoton nukkuminen menee paljolti sen piikkiin jos isot veljet on pitkään poissa. Sillä on ikävä. Se on tottunut että sillä on ne isot veljet ja ne on sille ihan jumalia.
Se veljesten jälleennäkeminen on aina yhtä hassua seurattavaa. Isot veljet on tietysti heti vauvan kimpussa, vauvalla menee aina se pari sekuntia hoksata ja kun se hoksaa niin sen naama syttyy. Se on yhtä hymyä ja hihkumista ja onnea. Sillä on kokovartaloriemu. Näyttää monesti siltä että se voisi vaikka itkeä ilosta. Isoja veljiä ei ihan helpolla päästetä sitten näköpiirin ulkopuolelle.
Summasummarum. Yhden lapsen kanssa oli rankinta. Myös tässä vaiheessa kun lapsiluku ei ole enää yksi mutta jos on niitä hetkiä että niitä on siinä vain se yksi. Kolmekaan ei ole niin helppo kuin kaksi mutta paljon helpompi kuin yksi. Lapsimatikkaa.

Ja mitä enempi tuota noiden lasten yhteiseloa katselee niin sen enempi tulee olo että hei kyllä se Kolmaskin tarvii sen kaverin. Koska sehän jää ihan yksin kun isot veljet lentää pesästä pois. Vaikkakin toki sitä ei tiedä tuleeko se juttuun pikkusisaruksen kanssa. Mutta noin siis ajatustasolla. Vaikka oltaisiin sitten rahallisesti kuinka tiukalla ja aivan vitun köyhiä (päätös kotihoidontuesta tuli, kyllähän sitä pientä summaa osasi odottaa mutta muutama kipeä nielaisu ja väliin jääneitä sydämenlyöntejä se kirjeen lukeminen kyllä aiheutti) niin noi on vaan juttuja mitä rahalla ei saa eikä pysty tarjoamaan lapsille muuten kuin sisarusten myötä. Lisää lapsia vaan! Missä voin liittyä lestadiolaiseksi?

Tästä tulikin mieleen että pitäisi muistaa soittaa aika kierukan lopputarkastukseen.

Ps. Mulla oli luonnoksissa tekeillä juttuja siitä miten hyödyllinen sosiaalinen media on viime aikana ollut mulle mutta sitten kävi risomaan taas kaikki räsäskät ja erotkaakirkosta.fit ja huostaanotot ja muut joukkohysterisoinnit että kävi vituttamaan taas niin paljon että totesin jotta vittu olkoon.

7 kommenttia:

  1. Eilen tapahtui kummallisen lämmittävä juttu. Oltiin puistossa ja 6-7 vee poika tuli kysymään "Onko tämä tyttö vai poika? Ai tyttö taitaa olla, onpa ihana! Minulla on 5 pikkuveljeä ja isosisko." Olin siinä miehen siskon kanssa että ooh, mikä symppis ja sitten että OOH _viisi_ pikkuveljeä! Se häippäs siitä matkoihinsa pian, jäätiin vain toivomaan, että hän säilyttäisi ihanan asenteensa ja miettimään, että olikohan lestadiolaisperheestä hän vai kenties uusioperheestä.

    On se vaan mielettömän rakastettavaa ja välillä helpottavaa, kun sisarukset leikkii keskenään. Meillä on yhteiset kikatukset ja leikit lähteneet kunnolla käyntiin tänä kesänä, sitä on ihana seurata. <3

    Tee vaan lisää vauvoja! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en lapsena osannut sillälailla kaivata sisaruksia kuin sitten välillä nyt. Kun katselee omia lapsia ja sitä niiden sisarus-suhteen kehittymistä. Ihan hillitöntä!

      Kai se tarvii tuolta mieheltäkin joka meillä asuu niin vähän kuulostella että hei mitenkä olis.... kahta vaippaikäistä en kyllä mäkään halua että ei ihan vielä :D

      Poista
  2. Mä poimin tästä sun tekstistä sen omaa napaani eniten koskettavan seikan että KAHDEN LAPSEN KANSSA ON HELPOINTA! Anteeksi, että huudan, mutta voi että tämän lukeminen tuntuu hyvältä. Mä en siis olekaan mikään dorka, kun pykään kakkosen tähän perheeseen näinkin pian, vaan fiksu, ja kohta helpottaa :) Mustaa aukkoa ja Päiväni murmelina -oloa odotellessa, mutta ehkä se siitä.

    Ja toi kokovartaloriemu <3 Sydän sulaa pelkästä mielikuvasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huuda pois :D Mut hei apua, se eka vauvavuosi on rankka, oli niitä lapsia kuin monta vaan. Mutta jos niillä sisaruksilla natsaa kemiat niin oikeasti niistä tulee sellainen parivaljakko että kaikista kinoista ja muista huolimatta niilläo n aina sellainen sanaton yhteys ja lapsuuden ja nuoruuden ne on sillälailla me vs. muut. Niillä on sellainen tuki ja turva toisistaan mitä ne ei voi muualta saada. Ja kyllä se siitä :)

      Mua harmittaa kun tota kokovartaloriemua ei saa dokumentoitua valokuvilla. Se ei vaan välity niistä ja se jos joku olisi kiva muistaa.

      Poista
    2. Mulla ja miehellä on itseasiassa molemmilla oma lapsuuden kokemus tuosta sanattomasta yhteydestä - mun isosisko on 1v7 kk mua vanhempi ja miehen isoveli 1v5kk sitä vanhempi. Siksi varmaan molemmat haluttiin kakkonen mahdollisimman pienellä ikäerolla, kun molemmilla on niin hyvät muistot omasta isosta siskosta/veljestä ja siitä, että samassa tahdissa tehtiin ja touhuttiin.

      Ei sitä kokovartaloriemua saa varmaan edes videolle, se kun on jotenkin niin kokonaisvaltaista, ettei mikään taltiointimetodi siihen yllä.

      Poista
  3. Taas ihan ku kuvaus meidän arjesta, meidän kotoota. En kyllä vaan yhtään kuumeile neljättä. Pärjäisköhän tää vauva "yksin", vaikka äärettömän hyvin olit kyllä perustellut vauvakuumeen? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis mitämitä joudunko mä yksin kuumeilee nelosta? Teillähän ois nyt sitä lääniäkin :P

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?