maanantai 29. heinäkuuta 2013

Aikuisuus ahdistaa

Mä olen nämä "aikuishommat" tehnyt aina vähän nurinkurisesti mutta se on toiminut mulla. Näin on ollut hyvä. Ensin lapsia ja sitten vähän koulua siinä samalla ja töitä ja parisuhdetta ja sinkkuilua. Kaikki sekamelskana.

Kaveripiirissä on ollut itseasiassa ihan hauskakin seurata miten aaltomaisesti elämä menee. Eritavalla kuin mulla. Miten syklimäisesti ihmiset yleensä elää. Ensin on hirveä suma häitä jonain vuonna, sitten asunnonvaihtoja, sitten vauvoja ja sitten eroja. Eikä siinä, onhan ne luonnollinen osa elämää ja ihmisen kasvua ja kun se on monelle luontevin polku että  opinnot - pariutuminen - muutto - lisääntyminen, niin kyllähän ne siirtymät aika samassa ikähaarukassa sitten tapahtuu, jos tapahtuvat.
Tänä vuonna näkyy olevan taas sellainen hääsuma.

Mä en ole koskaan osannut oikein juurtua mihinkään. On paikkoja jotka on ollut koteja isolla koolla ja kaupunginosia joita kaipaan mutta sellaista juurtumista en ole osannut. En oo koskaan asunut missään mikä olisi herättänyt täällä me asutaan aina-oloja. Mulla ei myöskään koskaan ole ollut mikään olo sen suhteen että mun pitäisi omistaa asunto, että kodin pitäisi olla oma.

Häiden lisäksi kaveripiirissä tuntuu jollain tasolla olevan joku asunnonvaihto-kiima taas päällä niin asia on alkanut kuitenkin vähän mietityttämään. Ja oikeastaan vähän ahdistamaan. Pitäisikö sitä olla oma tupa? Ei niinkään lasten vaan itsensä takia. Eläkepäivien ajaksi (ei vittu miten masentavaa oikeasti miettiä jotain eläkkeelle jäämisiä kun suurinosa työvuosista on vielä edessäpäin). Millä jostain pikkueläkkeestä edes maksat jotain vuokraa?

Mulla on myös oikeastaan aina ollut hyvin vahva olo että en halua omistaa asuntoa. Se sitoo liikaa. Ei niinkään ehkä laittamisen kannalta mutta lähtemisen suhteen. Mullakun on ollut haaveissa pitkään muuttaa Suomesta pois jahka lapset on lentäneet pesästä. Pelkään että asunnot ja muut vastaavat sitoisi mut tänne. Saahan ne myytyä toki joo mutta itseni tuntien sitoisin moisilla syillä itseni koska lähteminen pelottaisi. Hankkisin tekosyitä materialla miksi en voisikaan lähteä ja sitten se jäisi. Ja myöhemmin kaduttaisi. Tosin tähän asti mä en ole vielä koskaan ajatellut tuota asunnonomistamista tuosta eläke-vinkkelistä. Ja nyt viime kuukausina olen ehkä alkanut miettimään hommaa myös siltä kantilta että en ehkä haluaisikaan lähteä. Ainakaan pitkiksi ajoiksi. Haluan kuitenkin olla lähellä lapsia. Vaikka toki eihän sitä mitään takeita ole ettäkö lapset ei lähde jonnekin. Ja mun puolesta melkein saisivatkin lähteä. Maailman kiertämine ja erilaisten ihmisten ja kulttuurien näkeminen kasvattaa ja opettaa tavalla mitä et vaan muulla keinolla saa. Nähkää, menkää, kokekaa!

Näillä tuloilla ja tällä kokoonpanolla ei kyllä kotia saada jostain Utsjoki-Kevoa etelämpää. Mökillä kuitenkin haaveiltiin taas paikasta jossa saisi olla rauhassa. Missä ei olisi muita ihan lähellä. Muita kuin oma väki. Tosin niin kauan kun Kaksikko on alaikäistä sarjaa niin ei onnistu. Kulkeminen isälle pitää pysyä helppona. Ja pääkin siinä varmaan hajoaisi. Vain oman porukan kanssa. Naiivia haaveilua kaupunkilaiselta.

Mua ei ehkä niinkään ahdista keski-ikäisyys mutta keskiluokkaisuus kyllä. Tai ei ehkä se keskiluokkaisuuskaan mutta ne keskiluokkaisuuteen liittyvät odotukset. Semmoinen keskiluokkainen stereotypia. Että rivarinpätkää ja farmariautoa ja lapsia x. Mitä jos haluaakin lapsia mutta sitten kanssa sellaisen sinkkuelämän ja opiskelijan arkea ja huoletonta epävarmuutta? Ja ei, me ei olla eroamassa eikä meillä ole mitään kriisiä vaan elämä soljuu oikein mukavasti ja mä olen onnellinen tässä parisuhteessa ja toivon ihan jokaikinen päivä että myös se parisuhteen toinen puolikas on mun kanssa onnellinen, tämä oli vain sellaista kielikuvailua.

Mutta mitäpä jos sitten kun lapset on lentäneet pesästä niin hankkisi jonkun pienen torpan? Sellaisen eläkepäivien residenssin. Äh, emminä osaa tämmöisiä järkeillä. Liian aikuista. Saako vain olla oman elämänsä Peppi Pitkätossu?

4 kommenttia:

  1. Oi vitsit, kauheen tuttuja ajatuksia. :) Mä oon vieläkin samassa "kesätyössä" kuin 8 vuotta sitten, opiskelen ja elelen kädestä suuhun vuokralla, ja siksi pidän niitä lapsettomia kavereita, joilla on omistusasunnot ja autolainat ja säännölliset vakityöt paljon aikuisempina kuin itseäni. Kokeilin kämpän omistamista kun olin 20 ja se oli ihan syvältä - nyt kun kuuntelen miten vähän tutut lyhentelee hitas-kämppiään niin ehkä vähän kadehdin, mutta toisaalta vuokralla asuminen tuo vapautta paitsi muuttamiseen niin monesta taloyhtiön velvollisuudesta. Nyt juuri mulle riittää kantaa vastuu lapsista ja koirista, mitään kattoremppoja en jaksaisi edes miettiä.

    Mun tuttujen kesken on nyt hirveä vauvasuma, mutta olenhan mä ihan kohta 28 ja keskimääräisessä ensisynnyttäjän iässä. Viime vuonna mentiin naimisiin. Pari vuotta ja odotellaan erouutisia :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on jotenkin kamalat paineet (jotka olen siis ihan vain itse luonut) että pitäisikö tässä oikeasti tuolta osin aikuistua? Odottaako sitä joku muukin kuin mä? Kun lähipiirissä ne kaikista renttuimmatkin alkaa osoittaa jotain fiksuuntumisen merkkejä niin tulee sitä mietittyä että onko tämä mun hiljainen kapina vain ihan typerää ja lapsellista ja hyödytöntä?

      Siltikin kyllä koen esimerkiksi pankkilainan lähinnä ahdistavana, mäkin olen ollut asuntoa omistamassa parikymppisenä ja se ei vaan tuntunut omalta. Mun mielestä ihmiset ottavat ihan järjettömiä lainoja aika heppoisasti (toki joo nykyinen taloustilanne vaikuttaa mutta silloin kun nämä jutut oli kämpän omistamisen myötä itselle ajankohtaisia niin silloin sitä lainaa kyllä myönneltiin aika huolettomasti) ja musta se tuntuu lähes vankeudelta että lyhentelet puolet elämästäsi. Toisaalta toi eläkepuoli on nyt alkanut mietityttämään, että se laina olisi sitten maksettuna ja sitten se paikka olisi oikeasti oma. Tosin mä en näe mitään järkeä siinä että me ostettaisiin nyt koska kun meitä on nyt se viisi niin siinä vaiheessa kun se laina olisi maksettu veke niin lapsetkin on jo omillaan ja se tupa olisi meille kahdelle auttamattomasti aivan liian iso.
      Ja mä tykkään myös tästä vuokralaisen vastuuttomuudesta. Vaikka nää meidän talot on vain reilu vuoden vanhoja niin täällä on ollut jo ihan kohtuuttoman paljon kaiken maailman vikaa ja kyllä vituttaisi jos tämä oma olisi.

      Mulla on muuten muhimassa toinenkin kirjoitus justiinsakin noista erohommista :D että miten samalla syksillä se sinkkuelämäkin näkyy käynnistyvän ihmisillä. Saa nähdä koska senkin saa pihalle kun nää mun kirjoitukset on vaan pelkkää marinaa. Joku ihmeellinen kotikrapula mökin jälkeen päällä.

      Poista
  2. Mulla ei myöskään ole koskaan ollut pakottavaa tarvetta nimenomaan omistaa asuntoa. Mies on meillä ollut enemmän sen perään. Nytkin ostettiin kun oli halvempaa asua omassa kuin olla vuokralla tässä vaiheessa tällä alueella. Mutta ainahan sen voi myydä, mulla ei esimerkiksi olisi mitään ongelmaa sen suhteen jos pitäisi joskus myydä ja mennä vuokralle. Ja mua ahdistaakin nimenomaan tässä tuo minkä sanoitkin, eli jos joku hajoaa niin tänne ei voikaan soittaa vuokrayhtiön ukkoa noin vaan tuomaan uutta hellaa tmv...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä muuten kanssa joo että asuntojen hinnat vaihtelee niin älyttömästi riippuen sijainnista. Kyllähän se tuntuu välillä ihan pöljältä maksaa vuokraa ihan järjetöntä summaa mutta toisaalta eipä olisi varaa vastaavaan omaan.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?