tiistai 30. heinäkuuta 2013

Paljain jaloin

Mun eräs ystävä sairastui syöpään muutamia vuosia sitten. Muistan miten juteltiin tuntikausia ja muistan miten hankalaa oli jutella. Kun ei tiennyt mitä sanoa. Ei osannut. Halusi että toinen tietää että tässä ollaan mutta tuntui että pitäisi konkreettisesti osata sanoa jotain. Jotain mikä helpottaisi. Vaikka eihän sellaisia sanoja ole olemassakaan tuollaisella hetkellä. Laura Saven Paljain jaloin kirja herätti outoja fläsäreitä. Lukiessa nimittäin tuntui kovin tutulta. Moni Lauran kirjoittama asia oli lähes identtisesti ilmaistu, miten ystävänikin aikanaan asioita sairastuttuaan muotoili.
Tuntui myös jotenkin surrealistiselta lukea asioita mun työpaikasta.

Ystäväni sai hoidot loppuun ja pääsi palaamaan normaalielämään. Kunnes syöpä uusi. Vuosi sitten taistelu loppui ja eräänä aamuna ystävä ei enää herännytkään. Lapset jäi ilman äitiä. Surun keskellä tuntui kamalalta ajatella että ihanaa kun toinen ei enää kärsi eikä enää koske. Omassa mahassa potki vauva.

Lukukokemus sai mut jollain tapaa elämään uudestaan noita aikoja. Pahalta tuntuu vieläkin. Ja epäreilulta. En tiedä itkinkö enempi Lauran tarinaa, ystävää vai vähän molempia.
Kuitenkin kirja tuntui avaavan jotain juttuja mitkä ei mulle auenneet ystäväni sairauden aikana.

Harva kirja on ahdistanut niin paljon että on pakko pitää taukoa lukemisesta. Tämä ahdisti. Suosittelen silti. Varsinkin jos lähipiirissä on joku sairastunut tai jotenkin muuten on tekemisissä vakavasti sairaan ihmisen kanssa.
R, toivottavasti sä pääsit jonnekin missä suhun ei enää koske ja josta voit seurata lastesi kasvua. Olet mielessä todella usein ja niin paljon jäi sanomatta. Ja mulla on sua ikävä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä sullon syrämmellä?