lauantai 27. heinäkuuta 2013

Suku on pahin

Kun on viikon kirjoittamatta niin on jotenkin tosi hankala tarttua hommaan uudestaan. Luonnoksissa roikkuu ne ennen reissua olevat ja jotenkin ei tahdo niistä löytää sitä jujua mitä haluaa ja yrittää sanoa.

Mökkeilystäkin voisi irrota jotain. Tai sitten ei. Kuvat kertoi enemmän. Saunottiin ja syötiin. Ja uitiin. Ennakkoasetelmista huolimatta osui kohdalle vain yksi täysin susipaska kelipäivä, joka vietettiin sitten kylpylässä.
Viikon grillaamisen jälkeen vuoden karsinogeenit on varmasti tankattu. Järvivesi lämpeni niin lämpimäksi että siellä tarkeni huoletta pärskiä pitkään ja ilman että piti kirmata suoraan saunaan.
Oli ihanaa mutta on kyllä ihan helvetin ihanaa olla myös himassa. Jossa lämmin vesi ei lopu kesken, sängyssä on hyvä nukkua ja hyttysiä ei ole. Arki käynnistyy hitaasti koska loma onneksi vielä jatkuu. Viiden hengen viikon pyykkisavottaa ei ihan parissa päivässä taltuteta. Mutta pikkuhiljaa.

Kirjoitampa sitten jutusta, joka näköjään kahdenkin nukutun yön jälkeen ärsyttää. Nimittäin mun isä.

Mun isä ei ole aikanaan ollut valmis vanhemmaksi kun mä olen syntynyt. On sen myöntänyt ihan suoraan mun äidille. Isä häipyikin kuvioista mun ollessa tosi pieni ja ylipäätänsä koko vanhemmuus tuntui olevan tyypille sellainen epämukava velvoite. En muista että olisin faijalla ollut koskaan mitenkään säännöllisesti vaan enempi se oli sellaista sitten kun hänelle sopii. Kovin usein ei sopinut.

Lapsena sitä halusi jotenkin glorifioida sitä poissaolevaa vanhempaa. Että miten se oli paljon parempi ja kivempi ja sitä ja tätä. Vaikka mä en oikeasti edes tuntenut koko tyyppiä. Vaikka meille ei edes kehittynyt mitään varsinaista vanhemman ja lapsen välistä suhdetta koska sellainen vaatisi aikaa ja sitä että ollaan yhdessä.
Mä yritin lapsena että pääsisin isälle, soittelin ja kärtin. Isä lupaili aina viedä mua sinne ja tänne mutta sitten myöhemmin perui. Varmaan joskus oli ihan tähdellisiäkin syitä miksei voinut mutta en jaksa uskoa että joka kerta kuitenkaan.
Kaikista ohareista ja hylkäämisoloista huolimatta olisin vaikeimpina teinivuosina jopa halunnut muuttaa isän luo. Isä ei kuitenkaan mua luokseen halunnut.
En muista koska mutta tuli eteen se kun mä lopetin yrittämästä. Kun päätin että vittu olkoon. Paska mikä paska.

Jossain vaiheessa isä kuitenkin päätti että on valmis isäksi ja perusti uuden perheen. Näille lapsille isä on ollut ainakin läsnä, muusta en tiedä.
Mulla ja mun isällä ei edelleenkään ole olemassa mitään suhdetta. Tekstareita silloin tällöin. Mä näen tätä nykyä isää n. kerran vuodessa. Joulukuussa ennen joulua. Sama homma mun lasten kanssa, näkevät silloin vaariaan. Kyllähän se vituttaa, varsinkin kun lapset kyselee että miksi vaaria ei koskaan näe. Olen sanonut että kysyisivät vaarilta suoraan. Paha mun on sanoa toisen puolesta miksi ei. Ja vaikka en vastaakaan lapsille että siksi kun sitä ei kiinnosta niin en halua myöskään alkaa satuilemaan tai keksimään tekosyitä toisen puolesta.

Nyt kuitenkin, joskus Kolmosen syntymän jälkeen, isä on aktivoitunut ja pyytänyt että laittelisin välillä kuulumisia. Mä en kuitenkaan koe tätä jotenkin luontevaksi itselleni, oli aika kun mä yritin mutta toista ei silloin kiinnostanut. Mä jouduin sen kaiken kasvamisen ja muun, mitä ihminen nyt lapsena ja nuorena läpikäy, käsittelemään myös sen faktan itseni kanssa että olen ilmeisesti isälleni hyvinkin epätoivottu. Miettimään asioita joita ei lapsen tarvisi miettiä. Yrittänyt kertoa niitä mun kuulumisia. En osaa nyt yhtäkkiä hypätä sille vaihteelle että aha, nyt kiinnostaakin.

Tuossa muutama päivä sitten isältä tuli hieman moittivalla sävyllä höystetty tekstiviesti että kun ei täältä suunnalta kuulu mitään. Voi jumalauta! Oikeasti mua vituttaa vieläkin, monen päivän jälkeen aivan suunnattomasti. Ei siinä, hirveän hyvä että ihminen herää jossain välissä huomaamaan asioita. Mutta ei voi olettaa että nyt kun vihdoinkin on herätty niin että se vastapuolikin olisi hommassa mukana.

Mä täytän tänä vuonna 33. Että nyt sitten kolmenkymmenen kolmen vuoden jälkeen mun pitäisi olla tytär ihmiselle jota ei kiinnostanut silloin kun sitä isää olisi tarvinnut. Enää mä en tarvitse, mä opin olemaan ilman.

Ei mulla kuitenkaan ole syytä vihoitella menneistä, ei niitä voi mitenkään muuttaa. Tai olla mitenkään kostonhimoinen. Mutta ei mua myöskään kiinnosta leikkiä tai esittää nyt yhtäkkiä jotain tytärtä. Isän pitäisi keskittyä luomaan suhdetta lapsenlapsiinsa, vielä siihen on joku mahdollisuus.

Isä on sen sukupolven sakkia jonka miehet ei puhu. Sitä sukupolvea, jossa vanhempia kunnioitetaan, vaikka ne tekisi mitä. Eikä siinä, mä ymmärrän kyllä sen. Mutta mä en ole valmis tämmöiseen mitä multa nyt odotetaan, ilman että mullakin on asiaan vähän jotakin sanottavana. Ja ymmärtäminen olisi helpompaa jos kissa nostettaisiin ensin pöydälle. Mutta ilmeisesti mun pitäisi nostaa se kissan häntä itse ja mua ärsii se koska vaikka mä olen jo aikuinen niin olen kuitenkin isäni lapsi. Ja lapsen näkökulma on aina lapsen näkökulma. Olisi helpompaa jos se vanhempi siellä avaisi sitä omaa kulmaustaan. Mä en voi sitä sen puolesta tehdä. Mutta koen että se ymmärtäminen ei ole nyt tässä tilanteessa, näillä eväillä se mun homma.

En ihan hirveästi jaksa kuunnella kuittailuja kun ei sieltä suunnalta kuulu mitään sellaiselta ihmiseltä joka ei soittanut mulle vuoteen mun ollessa teini-ikäinen, joka muisti mun synttärit väärin vaikka kuinka monta kertaa ja joka on ollut mulle isä vain paperilla. Ja tämä ei ollut mun valinta, vaan isän.
Musta tuntuu toisaalta hirveän hölmöltä olla yrittämättä. Mutta myös ihan hölmöltä lähteä yrittämään koska jos mä jotain olen isän suuntaan joskus tehnyt niin yrittänyt. Silloin kun se yrittäminen ei todellakaan olisi ollut mun homma, vaan isän. Minkä helvetin takia mä taas altistaisin itseni (ja lapseni) sille että se ihminen taas aiheuttaisi pettymyksiä ja pahaa mieltä?

Todennäköisesti isä on vuosien ja ikääntymisen myötä alkanut ymmärtää sitä omaakin kuolevaisuuttaan. Ja sitä että kaikki vanhenee, hänkin. Kuitenkaan kaikki palikat ei vielä näköjään ole kolahtaneet ihan kohdilleen. Vanhemmuus vaatii mun mielestä ennenkaikkea sitä että haluat olla vanhempi ja olet läsnä. Mun isä ei halunnut. Isä kyllä tietää missä me ollaan. Kuitenkin se kerran vuodessa on se, joka tuntuu isästä riittävän näkemiseksi. Ja että se on se mikä riittää vanhemman rooliksi. Joulukuussa max kaksi tuntia.

Mua ärsyttää aivan suunnattomasti koska tiedän että jos toi samanlainen tölväily isän suunnalta jatkuu niin mulla räjähtää. Ja sitten se voi olla että homma on siinä pisteessä että ei voi enää korjata. Ja mua ärsyttää myös se että musta tuntuu siltä että en ole laisinkaan varma haittaisiko se mua. Sieltä suunnalta kun ei tunnu heruvan tasan mitään ymmärrystä. Tai nöyryyttä.

Isä täyttää syksyllä 60 ja sillä on isot kekkerit luvassa. Mulla on olo että en halua mennä. Olen ihan mielelläni se paska tytär ja musta lammas. Mutta toivon todella että omien lasten kanssa ei koskaan ikinä ole tämmöistä.


9 kommenttia:

  1. mun isä rupesi myös lämmittelemään suhdetta muutama vuosi sitten ja tunnistan kyllä näitä tunteita ihan täysin. se loukkaantui verisesti, kun sanoin, että nyt on liian myöhäistä, ei mun elämässä ole tilaa isälle. mutta kyllä se sitten tajusi. ja nyt se isoisäilee. se on ihan jees.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tolta mustakin tuntuu! Siirtyisi suoraan seuraavaan sukupolveen. Mä en kanna kaunaa ja mun on hyvä näin mutta nimenomaan en kaipaa muutosta tähän nykytilanteeseen. Tosin jos se pahoittaa mun lasten mielen niin pahasti kuin mun silloin joskus aikanaan niin tulee katumaan.

      Poista
  2. Yritän pitää oman komenttini lyhyenä, mutta oli hyvä kirjoitus.
    Onpa "kiva" huomata kuinka samanlaisia tuntemuksia syntyy itse kullekin kun kokee vanhemman olleen epäkiinnostunut (kenties jopa hylänneen?) lapsensa.

    Oma tarina on hieman eri - vanhemmat asuivat saman katon alla 18 vuoteen asti. Ja jälkikäteen myös kertovat ajatelleensa mua päivittäin. Silloinkin, kun parikymppisenä sain huomata, että emme olleet vuoteen soitelleet puhelimella. Kun omasta näkövinkkelistä vanhemmille näytti riittävän että käyn jouluna paikalla.

    Tilanne räjäytti sisäisen arvottomuuskriisin kun esikoinen syntyi. Yhtäkkiä hinku tavata nopeasti (vastasyntyneeni) oli kova. Vaikka sitä ennen oli mennyt noin viisi vuotta jolloin minkäänlaista syyllistämistä eivät käyttäneet siitä ettemme tavanneet. Minun päässäni tuo hinku nähdä lapsenlapsi kääntyi sitten niin että minussa on ollut jotain vikaa ja en ole ollut järin pidetty - toisin kuin ihana lapseni. Samalla kun iloitsin salaa lapseni puolesta, koin melkoisen kolauksen. Josta vähitellen on noustu ylös valtavien kiukkupäivien myötä. Minulla siis tuo kiinnostus lapsenlasta kohtaan ei korjannut asiaan, vaan pikemminkin pahensi. Miksi hänen vuokseen ajetaan katsomaan, mutta minun vuoksi ei?

    Kriisi meni niin pahaksi oloksi että vanhempani huomasivat tämän ja lopulta kertoivat tuntemuksistaan. Hämmentävintä onkin nyt se, että vanhempani eivät ilmeisesti ole vain osanneet toimia oikein. Ovat heidän sanojensa mukaan ajatelleet minua joka päivä, mutta ovat jatkuvasti tasapainoilleet minun ärtyisän vastaanoton (joka johtui siitä tunteesta alunperin etteivät olleet kiinnostuneita) ja oman ikävänsä välillä. Miten voikin vanhemman kertomus ja oma kokemus poiketa valovuoden toisistaan? Hyvinä hetkinä uskon heitä, huonoina en sanaakaan.

    -Maaria

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tarvitse missään nimessä pitää lyhyenä :) tänne vaan tekstiä niin paljon kuin haluaa!

      Mua on joskus jopa ahdistanut se että mun äiti taas soittelee paljon ja lätisee mun mielestä ei mitään. Mä en ole itse mikään puhelimessa pälisijä. Mutta todellakin mielummin niinpäin kuin tuo malli mitä faija suosittaa.

      Mä muistelen myös käyneeni jotain kriisiä esikoisen synnyttyä. Omaa äitiä alkoi ymmärtämään paremmin ja se viimeinkin jalustalle nostaminen isän suuntaan loppui. Meillähän lapsenlapsen syntämäkään ei herättänyt mun isän kiinnostusta. Yhtä vähän nähdään kuin aina. Veikkaan että uusi kriisi käydään läpi siinä vaiheessa jos ne isän toiset lapset aikanaan saavat lapsia ja heille isää kiinnostaakin olla isoisä. Se ei mun menetys ole mutta mun lasten kylläkin. Ja mä en vaan pysty mitenkäänpäin ymmärtämään tuota, tuohon ei vaan ole olemassa mitään syytä tai selitystä. Ja tuo on niin väärin.

      Mun isä on ollut myös todella inhottava mun äidille aikanaan. Äiti onkin joskus mulle niitä juttuja puhunut, naisena ymmärrän mutta kohteena mä olen kuitenkin väärä koska olen heidän kahden lapsi.

      Mä luulen että tietyissä jutuissa omia vanhempiaan ei pystykään ymmärtää. Vanhemman ja lapsen roolit sekä näkemys on kuitenkin niin eri. Omaa tilannettani peilaten mun on kuitenkin nostettava sun vanhemmille hattua siitä että he puhuivat asiasta. Sitähän ei mun isä tee vaikka syytä olisi.

      Poista
  3. Kuulostaa kurjalta. Mulla on vähän samanlainen kiukku isääni kohtaan, mutta eri syistä - kun vanhempani erosivat, isä käyttäytyi tosi huonosti, oli kauhean ilkeä ja noin, enkä mä halunnut nähdä sitä. Isä syyllisti mua siitä (ja kaikesta muustakin, minkä keksi) vuosikaudet, ja edelleen sen kaikki yhteydenotot on sellaista syyllistävää narinaa joka nostaa verenpaineeni kattoon sekunneissa.

    Täytyy tunnustaa, että joskus olisin toivonut, ettei häntä kiinnostaisi yhtään.

    Mäkin olen välillä yrittänyt isäni kanssa aloittaa alusta, luoda suhdetta jotenkin uudelta pohjalta niin, että hän voisi olla vaikka lapselleni ukki. Valitettavasti faija ei anna siihen tilaisuutta, sille tyypille ei muuta ole olemassa kuin menneisyys ja katkeruus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liina: tästä syyllistämisestä on tehty vasta tosi laadukas tutkimuskin. Kaisa Aunolan tutkimusryhmä Jyväskylästä. Kuulema varsinkin isän syyllistävä asenne aiheuttaa kiukkua ja alakuloa, joka "jää päälle".

      Kurjaa on, että usein syyllistäminen tapahtuu silloin kun vanhemman voimavarat ovat vähissä - todellinen inhimillisyyden murheenkryyni siis. Samakin vanhempi voi väsyneenä syyllistää ja pirteänä välttää sitä.

      -Maaria

      Poista
    2. Liina no joo aika ankealta tuokin kuulostaa.

      Musta tuntuu siltä että isä saisi olla oikeasti kiinnostunut tai sitten niin että pysyy kokonaan poissa. Ei tuollaista "velvollisyyskäynti kerran vuoteen".

      Poista
  4. Hyvä kirjoitus aiheesta, olen läheltä vastaavaa seurannut hyvän ystäväni perheessä, heillä tosin äiti oli se joka lähti. Ja omalla sukulaisellani on vastaava tyyli syyllistää, juuri tuota "Eipä ole sinustakaan kuulunut!" vaikka kyseessä on ihminen jonka pitäisi sanoa aika monta kiitosta ja anteeksi pyyntöä meillepäin ennenkuin vapaaehtoisesti alkaisin pitämään yhteyttä tiettyä kohteliaisuustasoa enempää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hirveän monihan käyttää tuota "ei ole sustakaan mitään kuulunut"-fraasia, ei vain sukulaiset vaan kaverit ym. Mä en ole koskaan tuota tajunnut, jos on halukas kuulemaan mitä kuuluu niin eikö sitten itse voi soittaa ja kysyä? En tajua sellaista velvollisuusraportointia tasaisin väliajoin. Ja ainakaan juuri lapsista on musta jotenkin tosi hankala soitella mitään varsinaisia mitä kuuluu-puheluita. Ihan normaalia lapsiperheen elämää. Tulisi mielummin katsomaan jos haluaa tietää mitä kuuluu!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?