sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Valas uimarannalla, kutsukaa Greenpeace!

Mä olen synnyttänyt kolme lasta. Ja se näkyy. Mä olen myös ihan sinut sen asian kanssa. Saakin näkyä! Toki mä haaveilen että ne-ja-ne housut vielä jonain päivänä istuisi ja vyörätö kestäisi katsetta pikkasen paremmin kuin tällä hetkellä mutta _oikeasti_ myös hyväksyn sen että näillä mennään. Ja tekeehän ikäkin tehtävänsä. Eikä mua olla oikeanlaisilla geeneilläkään ehkä suotu, jos nyt niin pitkälle asiaa lähdetään viemään. Kuitenkin se on mulle suht ihansama. Kunhan selkä kestää.

Mä olen pääsääntöisesti hyvin sinut vartaloni kanssa, silloinkin kun se muuttuu ja on sellainen että se ei tunnu omalta. Hahmotan ja tiedostan asiat joille voi tehdä jotain ja hyväksyn ne seikat joille ei voi. Himassa painelen sujuvasti alusvaatteissa tai alasti enkä ole todellakaan mikään häveliäs. Käyn kersojen kanssa saunomassa vaikka se ei ehkä teinin mielestä ole enää kovin luontevaa. Kyllä se vielä toistaiseksi on mukaan lähtenyt.
Harrastan kyllä perinaisellisesti sitä itseni tutkiskelua peilin edessä. Oompa mä simmonen ja oompa mä tämmönen. Tiedostan kyllä että lasten edessä se ei ehkä ole fiksuin veto. Mutta mun mielestä tietynlainen itsekritiikki on ihan tervettäkin. Myös ulkonäön suhteen. Jos ei ole tyytyväinen itseensä niin voi miettiä että voiko asialle tehdä jotain vai olisiko syytä hyväksyä itsensä. Oli kyse nyt painosta tai mistä tahansa niin musta tärkeää on tehdä se ajatustyö että voiko tehdä jotain vai onko parempi hyväksyä tosiasiat. Se jatkuva valitus peilin edessä ei ole se ratkaisu. Mun mielestä tuo on se tärkein viesti antaa lapsillekin. Että en nyt vain tässä peilin edessä märise omaa riittämättömyyttäni.

Mulla ei ole mikään ongelma olla uimahallissa. Painelen pukuhuoneissa ja pesutiloissa alasti menemään ihan ilman ongelmia. Samahomma kylpylät ja vesipuistot ja vastaavat. Niissä mun mielestä onkin jotenkin vähän yhteisöllinen fiilis että no hei tässä  me kaikki yhdessä makkaroidemme ja löysien nahkojemme kanssa mennään. Ei sillälailla paljoa paina. Se paino koko hommassa on jossain ihan muussa kuin siinä millainen runko kenelläkin on.

Mutta annas olla kun menet uimarannalle. Mä en ymmärrä mikä alemmuus siellä iskee. Ei mun tarvi enää 32-vuotiaana verrata itseäni jumankauta 15 vuotta nuorempiin. Jotka ei ole saaneet lapsia. Joilla on aikaa ja mahdollisuus huolehtia itsestään vähän toisella tapaa kuin mulla tällä hetkellä. Mä kelpaan itselleni. Mä kelpaan perheelleni. Mitä mulle siellä uimarannalla oikein tapahtuu?

Mä en ole vuosikausiin uinut rannalla. Siis sellaisilla missä on kamalasti ihmisiä. Mökillä tms. kyllä onnistuu niin sekasaunomiset kuin uimisetkin. Tuttujen ihmisen kanssa. Mutta julkisilla isoilla rannoilla mä jään aina sinne hellemekkoni suojiin vahtimaan tavaroita tai olemaan vauvan kanssa. Lapsuutta lukuunottamatta mä en muista että oisin koskaan tykännyt olla rannalla. Teini-iästä lähtien mä olen kokenut uimarannat tosi ahdistaviksi. Mä en viihdy siellä omassa itsessäni, omissa nahoissani siinä ympäristössä. Ja se alemmuus iskee jo siinä vaiheessa kun varpaat iskee ensimmäisen kerran hiekkaan, ennenkuin kukaan on edes huomannut että siellä ollaan.

Uimarannoilla tuntuu pätevän ihan eri säännöt. Siellä käristetään nahkaa ja patsastellaan. Esitellään sitä puoli elämää tavoiteltua rantakuntoa. Koitetaan välttää rusketusrajoja. Uiminen ja se sellainen on ihan sivuseikka. Rantajellonat katselee ylpeinä pieniin bikineihin verhottuja tytysiään. Tämä on minun! Lihas värisee ja aurinkorasva haisee.
Mä olen niin valkoinen että ihmiset saa vetää aurinkolasit silmilleen koska paljas nahka häikäisee niin paljon. Kompastun tisseihin kävellessä jos ei ole tarpeeksi tukevat kupit. Järkytän unohtuneella sheivauksella. Omistan aina tosi huonosti istuvan uikkarin. Ja mun olemus kirkuu jo kauas että mä en todellakaan kuulu tänne, viekää mut pois.
Jokakesäiset lehtien kummassa katselet ihmisiä mielummin, uimapuvuissa vai bikineissä-kyselyt ei helpota tätä mun traumaa tasan yhtään. Jonka siis olen ihan itse saanut itselleni luotua. Mä en oikeasti häpeä yhtäkään raskausarpea tai imetyksen murjomia rintoja tai hukassa olevaa vyötäröä. Mutta uimarannalla ne tuntuu häpeämisen arvoisilta.
Tietysti koko muu perhe viihtyy rannalla. Eikä ymmärrä yhtään sitä että mä en halua tulla. Joku kompromissi tähän tarvisi varmaan keksiä. Pian on onneksi mökki jossa on oma ranta. Ei tarvitse huolehtia muusta kuin siitä että onko kalat pissinyt veteen kuinka isosti.

13 kommenttia:

  1. Mä olin just kahtena päivänä uimarannalla Tampereella ja huomasin, että siellä joko ollaan luonnostaan lantevampia ja vähän rennompia oman kropan kanssa (ts. ehkä vähän pyöreämpiä kuin meidän "kotirannalla", jolla mutseillakin on six-packit - ei siis bissee vaan tiukat vatsalihakset- ja teinit on kaikki ihan tikkulaihoja tai tosi lihaksikkaita), koska jotenkin kaikki näytti... normaaleilta! Siis silleen isompia ja riippuvampia rintoja, ja kaikkee mitä nyt vanhemmuus teettää, niin miehille kuin naisille. Tietty muuta valittamista löydän, mutta ainakaan ei tullut alemmuuskompleksia vaan oli ihan vapautunut olo, ei tartte vetää vatsaa sisään!

    Uimahalleissa ihanaa onkin sellainen sukupolvien ja sukupuolten välinen "come as you are"-mentaliteetti, kun elämän ja kroppien koko kirjon voi nähdä samassa saunassa, yksitissisistä tosi timmeihin thaihierojiin (tervetuloa vaan vesijuoksemaan Hesarille...).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noni kiva hei PeNa sä siis tuijotat rannalla. Koita tässä nyt tsempata korvienväliä että ei siellä kukaan katso kun täällä on mustaa valkoisella että kyllä seurataan. No ei vaineskaan :P
      Mä luulen että nää meidän lähirantsut on mulle vääriä. Siellä on justiinsakin ne ikänsä treenanneet ja ruskettuneet lapsettomat. Ja mä tiedän että koko homma on ihan vaan mun korvien välissä ja se mua just ihmetyttääkin että miksi se alemmuus iskee rannalla. Kun en jotenkin jaksa uskoa että se johtuisi siitä vaatteiden vähyydestäkään kun ei se sitten muualla tunnu ongelmalta. Tosin mä en mikään auringonpalvoja edes ole, tykkään enempi hengata puistoissa niin ei tämä nyt mikään first world problem ole. Välillä vaan vähän kiristää kun perheen kanssa saa käydä samat keskustelut.

      Vitsi mun on ikävä vesijuoksua. Ja uimahalleja. Just bongasin elokuulle hydrocombat-maratonin Märskyssä.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Jee, hyvä me rantaongelmaiset :D Mä luulen että ehkä sinne rantsuun ois helpompi mennäkin jos siinä mukana olisi joku joka kokee siellä olon yhtä vaivaannuttavaksi.

      Poista
  3. Muhun iski teininä sellainen melko pakkomielteenomainen kaikki peittoon -ajattelu. Kuljin hellekesätkin pitkähihaisissa ja farkuissa. Ja edelleen se teini asuu mussa, en saa sitä häädettyä. Nyt tosin en huoli käsistä, ne on ihan ok, mutta jalat, ne jalat... Kuljen aina pitkissä housuissa. Ja myöskään Suomessa mua ei saa kovin helposti rantsuun, täällä vaan iskee sellainen aivan tajuton alemmuuskompleksi. Nyt varsinkin kun mulla on toi "raskausvatsa" (nou vauva), niin en oikein voi kyllä ajatellakaan meneväni mihinkään. Etelässä jostain syystä pystyn rantaelämään, en tiedä mikä siinä on. Tai tiedä mitä nyt syksyllä tapahtuu, ehkä mä lukittaudun meidän kämppään loman ajaksi... Mennään siis lomailemaan mun siskon perheen kanssa, ja siskohan onnistui vauvavuoden päätteeksi laihtumaan teinimittoihinsa - mä taas näytän vaan tursahtavan. Ja mähän vertailen eli saa nähdä meneekö itkuksi.

    Mua ei saa myöskään kovin helpolla uimahalliin. Tai joskus opiskeluaikoina kävin uimassa, mutta silloin mulla olikin treenattu kroppa (ruma ja iso se kyllä silloinkin oli, mutta ei näin löysä). Esimerkiksi ajatus vauvauinnista kariutui viimeistään siinä vaiheessa, kun aloin kuvitella itseäni läskit lepattamassa siellä muiden keskellä. Joo, siellä on muitakin raskauden levähdyttämiä, mutta mun maailmassa se ei auta. Joskus nuorempana saatoin vihata ulkomuotoani niin paljon, että teki pahaa mennä yksinkin suihkuun tai saunaan, mutta ihan niin pahaa kompleksia ei enää ole (kai??). Kotona hillun useimmiten t-paidassa ja alkkareissa, mutta mietin koko ajan, että olenpa ihan h*lv*tin ruma ja että oikeastaan pitäis olla enemmmän päällä. Vois auttaa, jos sais säännöllisen saliharrastuksen kehiin, mutta just nyt en tiedä, miten sen järjestäis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olin teininä kanssa aina verhottuna. Kyllä mä suht vaivatt aika pienissä hepenissä nykyään juoksen mutta toi uimaranta on mulle vaan jotenkin tosi korkea kynnys. Ja vaikka mä pönötän siellä mekko päällä niin mulla ei ole silloinkaan siellä mikään kotoisa olo.

      Mulla ei maha välttämättä näytä niinkään et oisin raskaana (paitsi silloin kun on ihan sikaturvoksissa) mutta mulla on raskaudet venyttäneet sen ihon tosi pahasti ja siinä on semmonen kiva röllykkä roikkumassa. Sitä ei edes saa millään treenillä ikinä pois vaan vaatisi varmaan ihan jotain kauneuskirurgiaa ja kiristelyä. Oon asian kyllä ihan hyväksynyt että se on tossa mutta en mä nyt koe että haluaisin sitä jotenkin esitellä. Onneksi en ole koskaan ottanut mahaan esim. tatuointeja tai lävistystä. Mulla on kyllä paino tippunut raskauksien jälkeen aina hyvin mutta kroppa ei todellakaan ole palautunut entiselleen. Kaikki lihakset on hävinneet ja läski jäänyt. Vaikka puntari näyttää vähemmän kuin ennen raskautta niin kroppa näyttää ja on isompi. Vanhat vaatteet ei istu ja kropan mittasuhteet ei ole lähimainkaan sitä mitä ne oli. Tursuaa!

      Mulla raskaudet teki sen että uimahallissa ei enää kiinnostanut miltä näyttää. Tuli enempi sinuiksi oman kropan kanssa. Onneksi Suomen rantasesonki on lyhyt :D

      Poista
  4. Enpä ole aiemmin tälle asialle ajatustakaan uhrannut, mutta nyt kun uhrasin, niin ymmärsin mulla olevan aivan samaa laatua oleva ongelma!

    Uimahallissa ja mökillä olen kuin kotonani, mutta rannalla, huolimatta siitä, että menen sinne nimenomaan uimaan, en aurinkoa ottamaan, koen oloni jotenkin epämukavaksi.

    Mun vartalo ei ole koskaan ollut ihan täysin katseita kestävä, ei edes kilpauintiurallani. Tai siis vallalla olevan ajatusmaailman mukaan katseita kestävä. Samanlainen löllykkä se on ollut jo ennen raskautta, mutta raskauden myötä olen saanut sille edes jonkun syyn.
    Pääosin olen ihan sinut asian kanssa, joskus tietenkin iskee tyytymättömyyspäiviä, mutta harvemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noni, nytkö mä tartutin tän trauman suhunkin.

      Mulle iskee tyytymättömyyspäivä aina rantapäivänä.

      Poista
    2. Et tartuttanut ollenkaan, tää on ollut ongelma tiedostamattomalla tasolla :D

      Poista
  5. Ei olis aikaa kommentoida (tätäKÄÄN), mutta olipa taas kuin omasta päästä nämäKIN ajatukset. Luonnoksissa on roikkunut ikuisuuden ajatusrämmäle aiheesta itsensä hyväksyntä, "Jos ei ole tyytyväinen itseensä niin voi miettiä että voiko asialle tehdä jotain vai olisiko syytä hyväksyä itsensä ... tärkeää on tehdä se ajatustyö että voiko tehdä jotain vai onko parempi hyväksyä tosiasiat." Juuri näin. Sit vaan tarinoimaan päälle päättämisen ja valitsemisen vaikeudesta, niin onkin postaus läjässä... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mut mikähän siinä on että vaikka sen ajatustyön tekee ja on ihan sinut ja kaikki on hyvin ja oompa hei kiva niin sitku meet rannalle niin ei auta :D röllöä on siellä ja täällä ja roikkuu ja riippuu vaan.

      Poista
  6. Mikähän siinä on, et just se uimaranta on niin hankala? Mullakin on ihan hyvä olla suurinpiirtein kaikkialla paitsi rannalla. Rannalla tuntuu aina siltä, että oon rikos ihmisyyttä vastaan. Brr.

    VastaaPoista

Mitä sullon syrämmellä?