keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Where's the rock and roll?

En tiedä lukeeko tätä blogia kenties tutut joiden en tiedä sitä lukevan vai onko Murphy vain vähän höllentänyt tiukkaa otettaan mun ympäriltä. Mutta sen jälkeen kun aloin uikuttamaan kuinka mua harmittaa että en pääse festareille eikä oikein ole mitään aikuisten menojakaan ja kun kukaan ei mihinkään pyydä niin jopas on alkanut kuulkaas kutsuja satelemaan.

Viimeisimpinä on tupsahtaneet yksi synttärikutsu elokuulle ja tuparit syyskuulle. Hyvä kun pysyn henkseleissäni! Vaan. Kyllä sitä on ihmismieli kumma. Samantien aloin potemaan vähän huonoa omaa tuntoa. Kolme menoa kahden kuukauden sisään. Sellaista aikuisten menoa. Jotka kaikki hoitelisin kyllä mieluusti yksin kavereiden kanssa. Mulle ei (vielä) iskenyt omat tunnot vauvasta mutta Siipasta iski. Että onko se nyt reilua että mä menen. Kun se vaan aina kieltäytyy kaikesta. Että täällä se vaan sitten lapsia hoitaa kun minä teen slämmereiden kumoamisen maailmanennätystä ja juon kaikki maailman viinit. Että onko reilua ja kivaa, niin. Voi miesparkaa, että joutuu ihan tekemään sitä mitä mä teen joka päivä tällä hetkellä. Ja voi parkaa kun sillä on kuitenkin Kaksikosta lisäkädet täällä apuna.
Kovasti piti heti huolehtia niistä sen vähistä menoista. Että oothan muistanut merkata kalenteriin ettei mene päällekkäin. Ja varmasti pääsisi. Kun raukkaparka missaa lempibändinsä keikankin kun on lomamatkalla perheen kanssa. Kamala kohtalo.
Miten ihmeessä sitä saa tästäkin huonot omat tunnot itselleen? Onhan tuota ennenkin menty. Ja pääseehän se toinenkin menemään jos haluaa. Muttakun ei ole halunnut. Ja se valinta on ollut hänen, ei mun. Miksi musta sitten tuntuu kurjalta ja mulla on kamala tarve varmistaa että toinenkin pääsee?

Edessä olevat ei ole mitään once in a lifetime-kekkereitä mutta juttuja, joista tiedän jo nyt että hauska ilta edessä. Sellainen joista tiedän että kamalasta dagen-efteristä huolimatta vain hymyilyttää kun on ollut kivaa. Tuon tuparikutsun saatuani mä melkein itkin kun olin niin iloinen. Tyypit keitä mä en ole nähnyt _todella_ pitkään aikaan kutsuivat vaikka moni muu olisi jättänyt näin pitkän tauon jälkeen väliin. Ja näyttäisi tulevan aika satsi muitakin tyyppejä keitä en ole nähnyt vauvan jälkeen. Perhe on tärkein joo mutta kyllä ne kaveritkin on aika vähän helvetin tärkeitä! Saataisiinkohan me aikaan samanmoiset kekkerit kuin joskus aikanaan? Joiden muisteleminen naurattaa yhä vaan vieläkin. Juttuja jotka vaan olivat ihan hulvattomia. Alkuilta nauruntäytteistä etkoilua ja loppuilta krebaamista tanssilattialla. Toivonmukaan livemusaa ja 90-luvun eurodancea.

Vaikka meillä ei ole nyt juurikaan yhteisiä menoja sovittuna niin mä haluan ja musta tuntuu että nämä mitä nyt tiedossa on, haluan mennä yksin. Haluan laskelmoida mahdollisimman paljon että mä varmasti pääsen ja että mulla olisi kivaa. Meidän ainoa lapsenvahti eli mun mutsi on niin epävarma tekijä tällä hetkellä terveytensä kanssa että mä en uskalla sen apuun luottaa. Jos silloin tällön vahtii muutaman tunnin niin se riittää tällä hetkellä. Saataisiin Siipan kanssa jurrissa kuitenkin joku riita aikaiseksi. Kuka hoitaa lapsia jos kumpikin potee edellistä iltaa?
Musta jotenkin tuntuu että mä haluan että meidän yhteiset menot on jotain ihan muuta kuin baarittelua. Toki voi kavereita nähdä yhdessäkin mutta mä haluaisin kyllä että yhteinen aika olisi jotain muuta kuin krapulan potemista.
Kun tällä viikolla on tuntunut maailmanlopulta  se että sairaan hieno taaperokärry meni kaupunginosa-kirppikseltä ohi suun niin ehkä alkaa olemaan aika että mä näytän nenääni muuallakin kuin lapsiympyröissä.

Joko on liian aikaista alkaa miettimään mitkä mekot mahtuu päälle ja mikä olisi optimaalisin aika lähteä liikkumaan että selviää illasta ilman rintapumppua? Entä joko voi miettiä että mitähän mä joisin (ihanan teiniä!) ja tutkia miten yöbussit kulkee? Pitäisikö yrittää yövierottamista? Muistaako ne ihmiset mua enää ja puhuuko ne mulle muusta kuin mun lapsista? Ja ennenkaikkea, joko voi alkaa lupailemaan että mä en juo enää koskaan!

Ps. Tein elämäni ekat ohrapuurot tänään. Mä alan olla ihan valmis siirtämään puurot siihen aikaan kun saa käyttää vauvallekin suolaa ja maitoa ja muuta mitkä kuuluu puuroon. Ei herranjestas miten mauttoman makuista mössöä. Ihmekään ettei Kolmas tykkää puurosta, en söisi mäkään. Harmaata räkää, naminami! Mutta ompahan kokeiltu niin voi neuvolassa sanoa.

Pps. Laitoin vauvalle pitkästä aikaa yökkärin kun on vähän viileämpää. Nyt se vetää lattialla pannut koko ajan kun ei osaa liikkua se päällä. Kamalaa nauraa toiselle kun sitä sattuu mutta ei voi oikeasti olla tuota tahtia koko ajan naamat.

4 kommenttia:

  1. Syyllisyys nurkkaan n-y-t!! Tuo on sitä vääristynyttä äiti-aivotoimintaa josta melkeinpä kaikki me jotka omaamme jälkikasvua kärsimme. Siis naispuoliset. Miespuolisilta puuttuu tämä kyky.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nokun mä en nyt oikein edes tajua kun en nyt ehkä äitiyden kautta tässä syyllistykkään mutta puolisona joo. Mistä tää nyt kumpuaa?

      Poista
  2. Hah, täällä samanmoinen mies, joka ei halua mennä mihinkään. Ei ole mun vika, mä en kiellä, mä meen!! Monta vuotta siihen meni ja välillä piti se johonkin "pakottaa", mutta kaikkeen tottuu. Nauti, nauti menoista! Lauantaina oli mulla ekaa kertaa sellanen olis ehkä kiva mennä -olo... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei ookkaan vika jos ei mee mut siks ihmettelenkin että miks sitä itselleen jotain oloja siitä kehittää :D ja nautin!! :)

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?