lauantai 31. elokuuta 2013

Epäkohtia maailmassa

Nyt ollaan taas sen tason ongelmien äärellä että harkitsin hetken aikaa kontaktin ottoa Hannu Karpolle. Mutta koska pakastusasiat on tätä nykyä Hannulla lähempänä sydäntä niin pistetään sitten tulemaan tänne.

Meillä, kuten varmaan lähes kaikissa talonyhtiöissä, on pesutupa. Koska asutaan suht uuden rouheassa talossa niin se varaus-systeemi on sellainen sähköinen. Sellaisella lätkällä varataan aika kosketusnäytöllisestä taulusta. Oikeasti tosi näppärää. Ainoa järjetön murinan aihe on se että et voi varata kuin yhden ajan kerrallaan. Ja uutta et voi varata ennenkin olet aikasi käyttänyt. Siis niin että olet siellä sillä varaamallasi ajalla, sanotaan vaikka klo 18-20 ja koneet siinä myllää, niin uutta aikaa et saa varattua itsellesi ennenkuin kello on lyönyt sen 20. Ei luulisi olevan kamalan hankalaa tehdä siihen ohjelmaan jotain sellaista systeemiä että jokaiselle lätkänomistajalle (pyykkitupaa ei siis automaattisesti pääse käyttämään kaikki asukkaat vaan sun pitää ensin hankkia se lätkä) olisi jyvitetty kuukauteen vaikkapa kaksi pesutupakertaa, äkkiseltään laskettuna yksi kerta joka toinen viikko. No, tämän asian kanssa nyt pystyn kuitenkin elämään, se ei ollut se mikä vituttaa niin että naama irtoo.

Vaan se varsinainen seikka on kuivaushuone. Meidän kuivaushuoneet on nimittäin yllättävän pienet ottaen huomioon asukasmäärän. Se on pikemminkin koppi kuin huone. Ja kuivaushuoneisiin pääsee toki kaikki asukkaat, emännän avaimella.
Mä pesen pyykkituvassa kuukaudessa 12-18 koneellista. Lakanoita, pyyhkeitä, ym. "isoa" pyykkiä. Sitä kertyy yllättävän paljon tämän kokoisessa perheessä ja koska me joudutaan maksamaan vedestä erikseen niin käytän siksi noiden isojen kohdalla pesutupaa vaikka meiltä omakin kone löytyy. Ja nimenomaan pesen sellaisia mitä on vaikea kuivattaa kotona.
Pyykkituvasta löytyy kyllä kaksi kuivausrumpua mutta sen kahden tunnin aikana et mitenkään ehdi myllyttää kuivaksi kaikkea mitä peset. Varsinkaan isoja lakanoita. Käytän siis lakanoiden kuivaamiseen kuivaushuonetta. Ja _ihan joka vitun kerta_ sieltä saa ensin korjata tieltä pois ihmisten sukkia, kalsareita, t-paitoja ym. vaatteita. Siis sellaista tavaraa mitkä mä ainakin kuivatan himassa ihan kuivaustelineessä. Pikkupyykkiä.
En tiedä miten kukakin kuivaushuoneen funktion ymmärtää mutta mä ainakin olen mieltänyt ja käsittänyt homman niin että sinne kannattaisi kärrätä justiinsa noita tollasia isoja, joita ei voi telineillä kuivattaa vaan tarvitsee ihan ehdasti pyykkinaruja että ne saa fiksusti kuivumaan. Kuka vitun älykääpiö oikeasti vie kuivaushuoneeseen kuivumaan sukkia??!! Sinne narulle roikkumaan. Ja tämä seikka nyt ihan oikeasti ärsyttää mua niin älyttömästi että sieltä ei kenenkään tarvitse nyt tulla kommentoimaan että minä käytän kuivaushuonetta juuri siihen tarkoitukseen asukkaan oikeudellani. Lopeta se, heti!

Mä olen niin ärtynyt että ihan tosissani olen miettinyt jo johonkin yhtiökokoukseen menemistä ja että siellä alan motkottamaan asiasta. Tai ostan näille sukankuivaajille pyykkitelineen. Tai kirjoitan ilmoitustaululle jonkun terveisin naapuri-oksennuksen. En kuitenkaan haluaisi olla mikään PeNan naapuri joten toistaiseksi vaan nielen kiukkuni. Ja valitan blogiin. Mutta oikeasti. Eikö tämä nyt ihan ole sellainen maalaisjärki-homma?? Bongasin itseasiassa yhdestä kuivumassa olleesta hameesta että kenen perheen kledjut siellä on (olen säälittävä) mutta mä en oikein tiedä että miten mä tän asian kanssa lähestyisin. Mä voisin ehkä, EHKÄ vielä ymmärtää sen että sinne kuivaushuoneeseen kantaisi sen pyykkitelineen missä ne pikkupyykit on. Mutta sitä mä en tajua että sitä muutenkin vähissä olevaa narutilaa viedään jollain helvetin sukilla.
Mua ei ärsytä ollenkaan se että vaikka unohtaa pariksi päiväksi lakanansa sinne roikkumaan. Tai että joskus joku vahingossa ottaakin meidän pyykkiä (näinkin on käynyt). Mutta hei oikeesti. SUKKIA?!?!?!?!?
Mulla räjähtää kohta pää.

Ps. Lähden nyt hakee niitä lakanoita. Mistä vetoa että ne vitun sukat on siellä vieläkin!

torstai 29. elokuuta 2013

Liptonismia

Sain tämän haasteen Saaralta jo aikapäiviä sitten muttakun on pitänyt nillittää kaikenmaailman omanapaisuuksia vaan niin meinasi vallan hukkua luonnoksiin. Kiitos siis Saara, tykkään susta :)
  1. Mikä on lempisanasi? Tykkään taikasanoista kuten Kiitos
  2. Mitä sanaa vihaat/inhoat eniten? "En osaa." Varmasti osaat jos viitsit edes yrittää ja jos et heti osaa niin voi opetella
  3. Mikä saa sinut hyvälle tuulelle? Aurinko. Kahvi ja pulla. Terveisin nimimerkki raesokeria suupielessä
  4. Mikä saa sinut pahalle tuulelle? Semmoinen turha kiukuttelu ja vinkuminen. Elämäni taustamusiikki.
  5. Lempi kirosanasi? Vittu. Sopivan lyhyt ja napakka.
  6. Millaista/mitä ääntä rakastat? Pakko sanoa että hiljaisuutta.
  7. Millaista/mitä ääntä vihaat? Ylenpaltista kakofoniaa. Missä on kaikkea niin sekaisin että mitään ei pysty erottamaan. Tulee skitsofreninen olo.
  8. Mitä muuta ammattia (kuin nykyistäsi) haluaisit kokeilla? Jotain sellaista missä ei tarvisi olla tekemisissä yhtään ihmisten kanssa. Josta kuitenkin jäisi näkyviin joku työnjälki.
  9. Mitä ammattia et missään nimessä haluaisi harjoittaa? Patologi. Aikanaan ruumiinavausta pari kertaa seuranneena ei olisi mun kuppi teetä. 
  10. Jos taivas on olemassa, mitä haluaisit Jumalan sanovan sinulle porteilla ensimmäisenä? Tiketistä sisään.... eh eh.

keskiviikko 28. elokuuta 2013

Seiskaluokkalainen, ihan erilainen

Kasvaminen tapahtuu lapsilla hassusti. Ei pikkuhiljaa vaan isoina harppauksina. Pitkään saattaa olla ihan tasaista ja suvantokautta ja sitten yhtäkkiä taas harpataan kerralla monta askelta eteenpäin. Se tuottaa vanhemmalle vähän hankaluutta pysyä perässä. Kun on tottunut tasaiseen. Ja jotenkin tämä Seiska on nyt meillä ollut se isoin vedenjakaja tähän asti. Ollaan jo ihan nuoria mutta kuitenkin vielä lapsia. Kysyntä ja tarjonta ei kohtaa vastuiden ja velvollisuuksien kanssa.

Eka siis harppasi nyt yläkoulun myötä. Ihan tosi isosti ja monella loikalla. Nyt yhtäkkiä poika on muka liian iso esimerkiksi leikkimään. Pikkuveljien kanssa vielä taipuu leikkiin mutta kavereiden kanssa ei. Lippistä ei enää pidetä, avaimia ei enää kuljeteta kaulassa ja on tärkeää mitä on päällä ja miltä näyttää. Vauvalle voi laulella lastenlauluja ja sen kanssa jytähöpsötellä mutta julkisesti ei enää todellakaan. Kaikki on enempi vähempi onks pakko? Asioista jurmutetaan ja maailma tuntuu olevan teiniä vastaan kaikin keinoin. Teinissä itsessään ei luonnollisesti ole mitään vikaa eikä hän tee vääriä valintoja. Vanhempien neuvot; mihin niitä tarvitsee kun tietää kaikesta kaiken.

Ekan piti äikäntunnille käydä lainaamassa joku nuorten kirja. Poika valitsi Soturikissojen vitososan vaikka tarjolla olisi ollut paljon muutakin. Selailin itse vähän kirjaa ja mun mielestä kirja oli hieman "lapsekas". Mun tuli heti mieleen että tämän valinnan kanssa tuolle iskee vielä katumus. Ja muutenkin, kirja on moniosaisen sarjan keskeltä ja henkilöhahmoja on ihan älyttömästi. Mukaan on vähän hankala hypätä kesken kaiken ja yrittää hahmottaa kymmenet tyypit ja monet klaanit. Yritin tästä mainita ennenkuin lainasi mutta kun ei. Vaihtehtona poika pyöritteli mm. kauhutarinoiden koottuja klassikoita. Missä olisi ollut jonkun verran jo tuttujakin juttuja plus aihepiiri kiinnostaa oikeasti poikaa.
Tästä kirjadilemmasta on nyt saatu puolentoista viikon ajan niin älytöntä draamaa vedettyä että tiettyinä hetkinä mun tekisi mieli vaikka tökkiä itseäni silmään että ärsytys vähän helpottaisi. Ekalla ei ole ongelmia lukemisen tai keskittymisen kanssa mutta tuntuu että nyt pitää vain periaatteessa marista kun teki itse vähän virhevalinnan. Kirjaa ei saa lukea ns. omaa tahtia vaan lukutahdista on tehty aikataulu. Tänään jokaisella pitää olla puolet kirjasta luettuna. Arvatkaa sanoinko jo silloin kirjastossa että kannattaa varmaan lukea vähän joka päivä eikä sitten jättää kaikkea sinne vikalle illalle. Arvatkaa kuunneltiinko mua yhtään. Ja arvatkaa kuka eilen tahkosi sitten lähemmäs sata sivua välillä kiukutellen ja välillä mököttäen.
Pojalle ei edes ole mikään ongelma lukea se sata sivua. Tyyppiä taisi eniten ottaa päähän se että tuli itse vähän mokattua ja ei vaan osaa käsitellä niitä tunteita pois ilman että pitää sitten äristä perheenjäsenille. Kyllähän tuo yritti kaikkea. Saanko mä sanoa että olen lukenut vaikka en olisikaan? Ei vitsi kun se-ja-se ois just nyt ulkona, jos mä hetkeksi menisin? En mä olekkaan ihan varma että onko tää oltava huomiseksi. 
On välillä ihan tosi hankala olla vihjailematta että mitäs minä sanoin ja yrittää muodostaa niitä sanomisiaan siihen muotoon että no tästä voi ottaa oppia sitten ensikerralla.

Ensimmäinen ihastuskin on kai löytynyt. Tai en mä varmaksi tiedä onko kyseessä ihastus vai "vain" kaveri. Tyttö on kyllä tuttu jo monen vuoden takaa mutta puheissa hän ei ole esiintynyt niin usein kuin nykyään. Aamuisin pitää lähteä kouluun vähän aikaisemmin "koska mä meen I:n kanssa samaa matkaa koska sen on lähdettävä aikaisemmin koska se ei muuten kerkee". Herätyskello on siis viritetty soimaan aikaisemmin, tytön takia. Ekan hupparit kuuluu olevan myös päivät enempi tytön päällä kuin Ekan päällä "koska sitä paleltaa". Tyttö haluaisi myös Ekan lokeron käyttöönsä. Eka kuulemma saisi käyttää sitä hänen lokeroaan. Ette älyäkkään kuinka paljon mä joudun pidättelemään että en möläytä mitään tätimäisiä "ai onko se vähän kivempi kuin muut"-idiotismeja sellaisella tietynlaisella ilmeellä höystettynä. Kun toinen vielä näistä mulle puhuu niin koitan olla kusematta koko hommaa. Mutta voi elämä kun tekisi mieli vähän udella.

Eka kävisi ihan huoletta kotona vain nukkumassa ja syömässä. Ja silloin kun on kotona niin kaikkien muidenkin pitäisi olla "koska mä haluan viettää teidän kanssa nyt aikaa". Huolimatta siitä onko meidän muiden aikataulut juuri sillä hetkellä mitä. Poika itse järjestää itseään yökylään ja lomailee perheestä mutta sitten kun on kotona niin olettaa että muidenkin on oltava. Toisaalta herttaista mutta koska näitä ääripäiden heittelyitä ei pysty mitenkään ennakoimaan niin kyllähän tästä aina välillä sitten keskustellaan. En tykkää potea huonoa omaatuntoa siitä että menen vaikka jumppaan vaikka teini nurisee kainalossa että nyt pitäisi kotoilla. Kuitenkin mä olen nyt vaan kotona ja järjestän omat juttuni pääsääntöisesti muun perheen menojen mukaan. Opettelen jo juoksemaan rattaiden kanssa ja Kolmosta yritetään totuttaa mummin läsnäoloon että mä voisin käydä koulupäivien aikana liikkumassa.

Yläkoulun myötä sitä kasvua tulee väkisin, oli lapsi siihen valmis tai ei. Ekalla on tässä jaksossa kolme seitsemän tunnin koulupäivää. Ja koska alakoulussa pisimmät päivät oli kuuden tunnin päiviä ja niitä taisi olla viikossa kaksi niin nyt kysytään sopeutumista ja tottumista. Saa olla tosi tarkkana että lepoa tulee riittävästi ja kuitenkin koulun lisäksi sitten myös niitä kivojakin juttuja. Kavereita ja harrastuksia. Ja ensi jaksossa vasta kysytäänkin. Juuri vuoden pimeimpään aikaan osuvalla kakkosjaksolla seitsemän tunnin päiviä osuu kouluviikkoon neljä. Mun käy niin sääliksi tuota. Eka on kuitenkin vielä 12-vuotias. Aika iso osa pojan kavereista on syntynyt alkuvuodesta tai siinä kevään aikana. Osaan ikäeroa on lähes vuosi. Se on paljon se. Ja kyllä se tottuu, en mä sitä epäile. Mutta rankalta kuulostaa. Ja Tokan kanssa aikanaan tämä vasta tuleekin olemaan koetinkivi.

Selailin tuossa kummankin uusia koulukirjoja. Tokalla nyt on pitkälti samat kirjat käytössä kuin Ekalla aikanaan mutta yläkoulun kirjat on mullekin ihan uusia. Oli hauskaa perehtyä esimerkiksi köksän kirjaan. Mulla on itsellä tallella se oma yläasteen aikainen, muistelen että meillä oli kasilla ja ysillä sama kirja käytössä. Se toimi aikanaan isona apuna kun muutti omaan kämppään ja oli juttuja mitä piti opetella. Tai jos piti luntata jotain mittasuhteita, ennenkuin oppi käyttämään vapaata kättä ja maistelemaan. Jokatapauksessa, oli hauska verrata nyt tuota nykypäivän kirjaa siihen omaan. Ihan huikea muutos tapahtunut sisällössä kahdenkymmenen vuoden aikana! Meidän kirjassa oli niin perisuomalaisia reseptejä kuin vain olla ja voi, Ekan kirjasta löytyi ohjeet mm. Hariraan ja Sushiin. Perinteiset pyykinpesu-ohjeet löytyi myös mutta sen lisäksi myös kappaleet automaattikortin käytöstä ja verkkokaupassa asioinnista. En kestä että mä oon näin vanha!

Hauska muuten myös huomata että köksän kirja sai jälkikasvussa aikaiseksi saman kuin mullakin silloin joskus; piti päästä heti kokkaamaan! Ekan kulinaristisista kädenjäljistä onkin päästy nauttimaan jo muutaman kerran ja lisää on luvassa. Niiden järjettömän hyvien suklaakeksien lisäksi äidin mieltä kyllä taisi lämmittää kaikista eniten se että kerrankin keittiön siivosi joku muu!

Ps. Mua soitettiin lauantaina töihin illaksi. Tokihan se oli se tasan ainoa ilta koko vuonna kun en päässyt koska Siipalla oli eka iltameno vauvan syntymän jälkeen. Ja tyyppi siis tulee ensi viikolla 10 kuukautta. Ja mä ilmoitin töihin jo huhtikuussa että saa kysellä jos on tarvetta. Mutta tokihan se pyörähti sitten siihen rosvosektorille.

Pps. Huomaa että Siippa on palannut töihin kun mäkään en aamuisin enää nuku. Plääh!

maanantai 26. elokuuta 2013

Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut

Tänä syksynä mun lähipiirissä on ilmaantunut useampikin parisuhde, joka on päättynyt miehen väkivaltaan. Eri ikäisiä miehiä, eri yhteiskuntaluokista, erilaisilla koulutuksilla ja työpaikoilla. Ainoana yhdistävänä tekijänä se että asiat on ratkottu väkivallalla. On yritetty raiskata, kuristaa, alistaa.
Ei ollakkaan kaaduttu portaissa tai kadulla kännissä. Tuntuu typerältä että on itse niellyt niitä selityksiä. Ei ole osannut kyseenalaistaa. Ei ole nähnyt syytä kyseenalaistaa. Miksi et ole kertonut?

Nyt kun asiasta tietää niin itsessä on lauennut outoja tunteita. Pelonsekaista ylpeyttä. Kiukkua ja harmia. Helpotusta ja huolta. Tuntuu oudolta sanoa näin mutta olen ylpeä naisista näiden tilanteiden takana. Naisista jotka ovat ymmärtäneet lopettaa suhteen.  Naisista jotka ovat riittävän voimakkaita lähtemään, suojatakseen itsensä ja lapsensa. Naisista jotka ovat lähteneet ennenkuin on myöhäistä. Silti tuntuu isosti myös ihan kamalalta heidän puolestaan.

Mä en ole kokenut fyysistä väkivaltaa koskaan yhdessäkään parisuhteessa. En koe olevani kuitenkaan onnekas. Onnella ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Enkä osaa sanoa miten itse toimisin jos toinen löisi. Kuinka monta iskua ja valhetta se vaatisi ennenkuin lähtisi. Vai lähtisinkö? Tappaisinko?
Kovin uusia tilastoja en löytänyt mutta tuolta vuodesta -97 vuoteen -05 sekä perheväkivallan että parisuhdeväkivallan uhriluvut vain kasvoivat vuosi vuodelta. Uhreja löytyy kaikista sosiaaliluokista, niin myös tekijöitä. Vuonna 2006 suomalaisista naisista n. joka 30 joutui vuosittain puolisonsa tai asuinkumppaninsa väkivallan uhriksi. Riski on 2,5 kertaa suurempi kuin Euroopan unionin keskiarvo. Periaatteessa siis lähes jokainen tuntee jonkun joka on saanut joskus kotona pataan. Tuntee mutta ei välttämättä tiedä asiasta. Ja todellisuudessa luvut on aika suurella todennäköisyydellä vieläkin korkeammat. Tilastot kun perustuu niihin ilmoitettuihin tapauksiin. Se on ihan kamalan paljon näin pienessä maassa.

Äitinä sitä miettii väkisinkin että mitä se vaatii että saan lapset maailmalle sellaisilla eväillä, että nyrkeillä ei aleta ratkomaan asioita. Ei kotona eikä nakki-kioskilla.
Miten sitä toimisi jos oma lapsi pahoinpitelisi perhettään? Miltä se tuntuisi? Missä menee ymmärtämisen raja? Osaisiko sitä itse pysyä vahvana vai sumentaisiko itsesyytökset?

Millainen ihminen pahoinpitelee toista? Millainen ihminen satuttaa rakkaitaan? Kotona, jonka pitäisi olla se turvallinen paikka kaikille perheenjäsenille. Ei kenenkään pitäisi elää pelon ympärillä. Tuntuu vaikealta löytää sitä omaakin rooliaan nyt tässä tilanteessa. Ollakko puolueettomana? Hyväksyä ihminen mutta tuomita teot? Itselle tuttu ihminen onkin näyttänyt ihan toisenlaiset karvat mihin on tottunut. Miten tämmöisissä tilanteissa pitäisi olla?

perjantai 23. elokuuta 2013

Epäreilua riitelyä

Meidän aikuisväki riitelee tätä nykyä tosi harvoin. Mutta sitten kun riidellään niin sitten kanssa riidellään. Useimmiten ne riidoiksi asti äityneet on tosi tyhmiä ja turhia. Ja yleensä aina mun aloittamia. Kuppi menee niin sanotusti nurin. Oon itseasiassa ollut aika ihmeissäni että me ei tätä nykyä riidellä enemmin. Mä kun väsyneenä kiukuttelen ja mölisen ja ties mitä. Siippa ei vaan ilmeisesti tartu niihin täkyihin ja siksi ne kuivuu kasaan ennenkuin alkavatkaan.

Nyt tällä hetkellä hermoja on kiristänyt pian alkava arki. Mua vaan jotenkin ärsyttää ja stressaa se että kohta taas mä olen täällä päivät itekseni. Joojoo vauva mutta ei se ole sama. Mä en varsinaisesti edes koe tässä tarvitsevani mitään kontakteja lisää mutta huomaan kaipaavani aikaa tämän oman väen kanssa. Kaikkien harrastukset alkaa tässä pikkuhiljaa, ei niistä haluttaisi marmatella mutta kyllä se vaan niin on että esim. niinä päivinä kun Siipalla on omansa niin aika vilausta se sen kotona oleminen on. Kaksikko huitelee omissa jutuissaan kaiken muun lisäksi niin paljon että tosissaan saa välillä kalenteri kourassa miettiä että mihin ne päästää ja mihin ei että oltaisiin joskus kaikki yhdessäkin. Ja Kaksikon koulupäivätkin menee niin ristiin toistensa kanssa että jo pelkkä koulunkäynti aiheuttaa haasteita logistisesti.
Koitin tuossa miettiä että miksi tämä nyt sitten ärsyttää niin älyttömästi. Koska sitä mä nimenomaan olen, ärtynyt. Ja kun ei tässä nyt sinänsä ihan varsinaisesti mitään radikaalin isoa muutosta aiempaan ole. Välissä vain oli paljon pidempi loma kuin ennen. Enkä mä sitäpaitsi ainoa ole kellä se arki tässä alkaa. Ei se varmasti Siipallekaan nyt mikään helppo rasti ole palata töihin yli kahden kuukauden poissaolon jälkeen. Kyllä sitäkin ihan varmasti ärsyttää. Muttakun minäminä!
En niinkään koe että tämä mun kotonaolo olisi se ärsyttävin tekijä. Vaan ehkä kyse onkin siitä että mä panikoin omaa töihin paluuta. Tämä kesäloma kun oli sellainen viimeinen loma ennen sitä vikaa rutistusta mikä on edessä ennen kuin meillä vaihtuu Siipan kanssa roolit. Seuraava loma kun tulee niin Siippa jää siitä kotiin ja mä lähden töihin. Ja musta itsestä tuntuu että mulla ei ole vielä mitään valmiuksia palata täysipäiväisesti hommiin. Toisaalta koska olisi mutta silti. Ei se vaan voi jo lähestyä?!?

Ja kun mä olen ärtynyt ja ahdistunut ja peloissani niin kiukuttelen. En saa niitä fiilareita oikein ulos muuten. Olen turhautunut niihin oloihin ja sitten ei jotenkin aivokapasiteetti repeä muuhun. Meillä onkin tällä viikolla kinasteltu niinkin isoista jutuista kuin mm. siitä että Siippa menee väärältä pysäkiltä ratikan kyytiin (kyllä, sain tästä kuulkaa ihan kymmenen minuutin monologin aikaiseksi perusteluineen kaikkineen miksi sporaan pitää mennä päättäriltä jos siihen on mahdollisuus), Siipan iltamenoista (tai pikemminkin menemättömyydestä, se kun meinaa jättää väliin jutut jotka on jo maksettu) ja siitä miten mua ei saa silittää siinä kun mennään nukkumaan koska yritän nukkua. Jepjep. First world problems.
Lisä-ärtymystä tarjoiltiin täällä. Ja iltapäivälehdissä. Ja netissä. Ja typerän eksän viesteissä. Ja kaikkialla missä hoetaan syksystä.

Mä olen tosi epäreilu riitelijä. Tökin ns. vyön alle ja tölvin jutuilla mille toinen ei välttämättä edes voi mitään. Oikein haastamalla haastan riitaa. Ja siinä saa kyllä olla aika superihminen että ei provosoidu. Itsehän kiihdyn toki nollasta sataan.
Lisäksi kun mä olen kiukkuisena niin annan palaa kyllä tasan kaikki mikä ärsyttää. Eli vaikka riita alkaisi asiasta a niin mä saan lisättyä mukaan juttuja aina ruotsalaiseen oohon asti. Sille päälle jos satun niin homma saadaan jatkettua vieraskielisiin kirjaimiin asti. Ja ranskaa valuu kummastakin suupielestä.
Täydeltä laidalta tulee myös asiat, jotka toinen tekee mun mielestä väärin mutta mitkä ei mua normaalisti ja oikeasti ärsytä yhtään. Onhan se sillälailla aika epäreilua että riita alkaa siitä kuinka mun mielestä toinen on sopinut menoja jotka syö jonkun yhteisen sovitun jutun ja seuraavassa lauseessa mä jo huudan siitä kuinka pyykit on laitettu kuivumaan aivan päin persettä.

Toisaalta mä olen sellainen että ehkä tarvitsenkin kerran puolessa vuodessa sellaisen puhdistavan riitelyn. Kun päästää vaan kaiken pihalle. Siitä jää aika zen-olo. Mulle. Sillä toisella on todennäköisesti vaan sellainen mikä hitto se oli, mistä se tuli ja ennenkaikkea mitä juuri tapahtui-olo? Mikä on tosi epäreilua. Kyllähän sitä ison ihmisen pitäisi osata helpottaa omaa oloansa ilman että pahoittaa muiden mieltä.

Mun mielestä on vähän kaksijakoista että tarvitaanko riitelyä parisuhteessa. Kai sitä voisi olla rakentavampiakin keinoja selvittää asioita? Mutta toisaalta puhdistaahan se riiteleminen ilmaa. Joskaan ei kivalla tavalla.
Ainakaan se että purkaa omaan puolisoon omia turhautumisiaan ei ole rakentavaa. Ja onhan se ihan helvetin ärsyttävää itsellekin olla ärtynyt koko ajan. Miksi sitä on niin hankala purkaa pois muuten kuin tiuskimalla?

Ps. Kävin eilen Kaksikon kanssa katsomassa uusimman Percy Jacksonin. Oltiin himassa klo 23.15. Kaksikko nousi aamulla ilman isompia ongelmia, musta taas tuntuu että kuolen tähän väsymykseen. Voihan vanhuus! Ihan ku olis krapula. Kamalasti paljon hyviä elokuvia tulossa muuten syksyn mittaan.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Liike on lääke

Seuraa ällöttävää hikoilua ja liikkumisen riemua!

Lasten koulun alettua mä päätin että nyt on pakko saada omaankin eloon jotain ryhtiä. Päivärytmi nyt menee väkisinkin vauvan mukaan ja vaikka mä tykkäänkin rytmittömyydestä niin jotain säännöllistä kaipaan arkeen. Päätinkin että nyt alan taas liikkumaan.
Alkuvuodesta yritin aloitella mutta se oli liian aikaisin. Mä en vain pystynyt repeämään kaikkeen ja vaikka se liikkuminen olisi palautumisen ja kaiken takia ollut hyväksi siinä niinkin lähellä synnytystä niin kaikkeen musta ei ollut. Kroppa ei yksinkertaisesti vielä kestänyt sitä mitä mä halusin. Säännöllinen liikunta siis sai jäädä odottamaan aikaa parempaa. Tai no kävinhän mä vauvan kanssa mm. babypilateksessa mutta en vaan jotenkin osannut mieltää sitä liikunnaksi. Tai ainakaan sellaiseksi hyödylliseksi kun siellä tehtiin kaikkea niin paljon vauvan ehdoilla. Niinkuin pitikin.

Lähteminenhän on aina se vaikein osuus mutta tällä kertaa ei ollut mitään muita kuin hyviä syitä lähteä siitä ovesta ulos ja liikkeelle. Mä en tule jaksamaan niin fyysistä työtä kuin mun työ on sitten aikanaan kun töihinpaluu koittaa jos peruskunto on huono. Mun selässä on viittä vaille kohta taas välilevynpullistuma jos tukilihaksia ei ala vahvistamaan. Mä en jaksa voivotella peilikuvalle kun asioille voi tehdäkin jotain. Josko pimeän vuodenajan jaksaisi paremmin kun liikkuu. Mä haluan voida syödä mitä haluan ilman että vaatekoko heittelee laidasta toiseen. Kropassa on kipuja ja jumeja vähemmän kun sitä liikuttaa. Mä olen huomattavasti mukavampi ja tasapainoisempi ihminen kun liikun. Ja ennenkaikkea, mulla räjähtää pian pää jos elämään ei tule sisältöä!

Heti ensimmäisen kerran jälkeen oli pään sisällä jo olo että vitsi nyt mä olen takaisin. Endorfiinit helli mieltä ja musta tuntui että jotain hukassa ollutta löytyi jälleen. Toki seuraavana päivänä koski ja lujaa mutta Siipan ollessa vielä lomalla mun oli helppoa aloittaa liikkumisesta rutiini ja potea ne pahimmat lihas(???)kolotukset kun tässä kotona on muitakin käsiä.
Nyt kun liikkaa on takana pari viikkoa niin juostessa pystyy ottamaan jo spurtteja ja pikkuhiljaa alkaa tuntua että ehkä mä kohta uskaltaisin jo vaikka bodypumpiin tai kahvakuulaamaan. Kevyempiä ryhmäliikuntoja kävin jo kokeilemassa. Ja mä olen ehkä ihan rakastunut mun uusiin juoksukenkiin. Pyykkikorissa haisee tätä nykyä myös mun treenikamat. Heiaheia piirtää taas käyriä!

Vaikeaa on myös itsehillintä. Ettei joka päivälle suunnittele jotain itsensä pieksentää. Että liikkuu niissä rajoissa että energiaa jää himaankin. Mä kun tunnetusti en missään ihan pikkujutuissa käy vaan pulssi nostetaan taivaisiin ja tehdään täysiä ja niin että tietää tehneenä. Nyt se ei käy. Kotona on vauva jonka kanssa on jaksettava ja vaikka meidän yöt on nyt olleetkin parempia niin koskaan ei tiedä milloin valvotaan. Ja silloin urheilun pitää olla se voimia antava eikä niitä vievä tekijä. Ja tämä on mulla vaikeaa. Silloin kun oli vain Kaksikko, pystyi liikkumaan vaikka joka päivä ja tuntikausia koska vuorotyöläisenä pystyi liikkumaan lasten ollessa koulussa ja lapset oli jo niin isoja että antoivat mun levätäkkin vaikka olivat kotona. Mulle liikunta on viime vuodet ollut pitkälti sitä että puran angsteja ja patoutumia ja ne ei lähde liikkeelle millään mummoilulla.
Mutta nyt vähän himmaillaan ja haetaan liikunnasta esiin muitakin puolia. Jos menee uimaan niin se riittää, siihen ei lisäksi vielä vesijuosta. Jos menen lenkille niin neljä kilsaa puoleen tuntiin on ihan riittävän hyvin, ei tarvitse juosta kovempaa eikä pidempään. Tanssitunteja ei oteta peräkkäin kun maksimissaan kaksi. Lepopäiviä pidetään vaikka kiristäisi kuinka!

Mä käyn tällä hetkellä liikkumassa joka toinen päivä. Se tuntuu nyt hyvältä ja riittävältä. Huomaa että ihan ehdottomasti nyt tarvitsee sen palautumispäivän siihen perään. Että mä en jaksa tätä arkea jos vain liikun. Mutta tuntuu hyvältä. Ihan tosi hyvältä. Ja siltä että rupeaa pikkuhiljaa saamaan omaa kroppaa takaisin, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Tänään olisikin sitten edessä syksyn eka vanhempainilta. Tokan juttuja. Onneksi kävin hakemassa hyvän flown ja mieleen zeniä lenkkipolulta. Takaisin tullessa huomasin että mun hampaanvälit oli täynnä mustikan siemeniä ennen juoksua hörpätyn mustikkakeiton jäljiltä. Ilmanko sai ihan rauhassa juosta.

maanantai 19. elokuuta 2013

Uusi rakkauteni

Mä olen pysytellyt poissa blogeista muutaman päivän koska mua ärsyttää vaatekiimailu. Mun mielestä kun lasten vaatteet ei ole mitään rakettitiedettä. Ja mä poden jatkuvasti niin kovaa maailmantuskaa kaikesta muusta että lastenvaatettaminen on musta loppupeleissä aika pikkujuttu. Ja ylipäätänsä asiat on elämässä aika hyvin jos ongelmat on välikausivaatteissa. Mutta koska valitsen itse mitä luen niin sitten en lue. Tuntuu vaan olevan nyt kovasti kantavana teemana.

Jotain sentään kiimailen minäkin! Nimittäin mä olen jäänyt aivan totaalikoukkuun kaupunginosa-kirppiksiin. Meidän kaupunginosan kirppis facebookissa on mahdottoman aktiivinen ja jäseniä näkyisi olevan tällä hetkellä jo reippaat 1600! Kierrättäminen alkaa olla jopa niin tehokasta tuolla että saa olla aika kärppänä jos mielii haluamansa saada, innokkaita ottajia kun riittää. Ja ryhmä on niin aktiivinen että päästiin lehteenkin!
Pääsääntöisesti hinnat on musta justiinsa niinkuin kirppiksillä kuuluukin, niin että sekä ostavalla että myyvällä osapuolella on hyvä mieli. Jonkun verran ihmiset pyytävät tarjouksia, mikä musta on ärsyttävää koska tavaraa on aina niin vaikea arvioida pelkkien kuvien perusteella. Ja siitä tulee muutenkin vähän sellainen "huutokauppa"-olo, mikä ei musta ehkä sitten ole kuitenkaan homman idea. Ja itse tykkään hinnoitella etukäteen jo senkin takia että mä  onnistun kehittämään vähän kaikkeen jonkun tunnearvolisän.
Ja mikä parasta, kaikki on kävelumatkan päässä! Voi käydä katsomassa ja ihmettelemässä ja samalla tutustuu vähän lähialueen ihmisiin.

Olen bongannut meille edullisesti ja jopa ilmaisena tarpeellista tavaraa lähtien tv-hyllystä lastenhuoneeseen, taaperokärrystä vauvalle aina puuttuviin maljakoihin. Meidän toistakymmentä vuotta vanha keittiönpöytä, joka toimi viime vuodet lastenhuoneessa pöytänä, sai uuden kodin ilmaiseksi. Oli ihanaa kun sen sai täältä pois tilaa viemästä! Seuraavaksi jakoon lähtee tv-taso ja kissojen toinen kiipeilypuu.
Ja koska mulle yllärinä sain kahden viikon palkan jo saatujen lomarahojen lisäksi, voi kotiin etsiä esimerkiksi uutta olkkarin pöytää. Meidän kaikki lapset kolhii itseään jatkuvasti tuon nykyisen reunoihin koska se on ehkä maailman epätoimivin meillä.

Ylipäätänsä viime vuosina Helsingissä on kivasti herännyt puistokirppisten aalto, näiden nettikirppareiden lisäksi. Parin viikon päästä olisi taas tarjolla Siivouspäivää, Kallio-liike järkkää syyskuulle asti ainakin kirppiksiä ja pop-up sisäpihakirppiksiä on siellä täällä harva se viikonloppu. Toripäiviä ei myöskään pidä unohtaa.
Mä olen ainakin löytänyt kaikista parhaimmat jutut näistä, enkä niinkään niistä perinteisistä kirppis-paikoista. Saatikka kaupasta uutena.
Kaksikko tykkää myös kierrellä pihakirppiksiä. Koululaisille löytyy tosi huonosti enää vaatetta kirppareilta mutta bongaavat sieltä kaikkea muuta mitä mä en todellakaan niille osaisi etsiä ja katsoa. Kolmas taas ei ole saanut vielä toistaiseksi yhtäkään lelua uutena. Kaikki on joko kirppareilta ostettuja tai toisten vanhoja. Parhaat puulelut löytää muuten ehdottomasti kirppareilta!

Tänään pyörähti käyntiin Siipan viimeinen kotiviikko. Mihin ne yhdeksän viikkoa jo meni??? Tällä viikolla edessä siis ainakin Vekarakirppistä, Ruohonjuuren ystävämyyntiä ja Helsinki night marketia. Nyt kuitenkin hakemaan ostamaani kukkapöytää tuosta naapurista hurjaan viiden euron kipuhintaan. Saa yrtitkin jonkun paikan sitten kun siirtyvät sisälle.

perjantai 16. elokuuta 2013

Arki

Koulua alkaa olemaan nyt eka viikko taputeltuna ja pikkuhiljaa aletaan olemaan takaisin arjen kyydissä. Rutiinit on toki edelleen hakusessa; joka aamu saa olla kyttimässä että kellot on herättänyt oikeat henkilöt (tää on muuten yksi homma mitä mä inhoan, ärsyttää olla joku helvetin kellopoliisi) oikeaan aikaan, oikeilla tyypeillä olisi suht oikeat kamat mukana ja että oikeat henkilöt lähtisi ovesta ulos oikeaan aikaan. Pakko myöntää että olen vähän tässä kaivannut sitä että olisin töissä ja poissa jaloista näiden aamuhommien aikaan. Mä tiedän että Kaksikko kyllä osaa hoitaa tarvittaessa mutta se homma lipsuu niin helposti aikuisen niskaan jos tässä sattuu semmoinen kotona samaan aikaan olemaan.

Aamupalasta saa taistella Tokan kanssa joka aamu ja oikeastaan ihan kaikesta muustakin. Jos vettä sataa niin huppari riittää, sateenvarjoa tai takkia ei todellakaan käytetä. Kaikista mieluiten jätkä menisi t-paita&shortsit-yhdistelmällä. Ja on toki räkäisenä eikä suostu näkemään mitään yhteyttä näiden asioiden välillä.
Pojalla on kaikkia ihan mielettömän siistejä projekteja edessä syksyn mittaan koulussa mistä ei tietenkään innostu edes periaatteesta. Mä taas kadehtien seuraan Wilmasta tulevia viestejä että mitä kaikkea on edessä. Ei vaan silloin kun itse olin koulussa!

Toka nukkui kahtena aamuna ihan räikeästi pommiin ja kumpanakin kertana syynä oli se että kello ei herättänyt. Rupesin sitten ihan tutkimaan että missä vika, suotavaa kun olisi että pojan puhelin kestäisi jouluun asti (herää siis puhelimen herätyskelloon aamuisin). Mystinen kuudes perheenjäsenemme Joku oli säätänyt puhelimen ja kalenteri väitti että on sunnuntai 15.syyskuuta. No eikai se silloin torstai-aamuna oikeaan aikaan herätäkkään. Että vaikka nyt kuinka osataan teknologian ja laitteiden kanssa pelata niin sattuu näitä yksinkertaisia lapsuksia.

Eka on vielä hyvin uutuuden viehättynyt uudesta koulustaan. Ihmisistä ja paikoista, isommasta vapaudesta ja vastuusta mitä yläkoulu tarjoaa. Koulu on kuulemma ihan paras ja siellä on ihan parhaat tyypit. Mulle tuottaa haastetta että en ole joka hetki hösäämässä että millä kulkuvälineillä poika kulkee ja että osaa itsekin käyttää tarvittaessa sekä reittiopasta että aikatauluja (ja ihan hyvä että osaakin koska mun hyväntahtoisella avustuksella kulkuvälineiden valinnassa Eka myöhästyi ekana koulupäivänä ja suht pilkunviilaaja-pojalle se oli ISO juttu). Periodiopiskelusta johtuen en tahdo tajuta seiskan lukujärjestyksestä yhtään mitään joten pakko uskoa että poika itse tietää ja osaa tulkita missä olla koskakin.
Papereita puskee ovista ja ikkunoista mitä saa allekirjoitella ja pähkäillä ja pää on jo sekaisin mihin kaikkiin vekseleihin sitä on puumerkkinsä rustannut.
Uusia facebook-kavereita on ilmaantunut pojalle viikon mittaan, jopa osalla opettajista on työn puolesta oma profiili. Huhut yläkoulun yhtenäisyydestä ja luokattomuuden tuomasta yhteishengestä ei ilmeisesti olleet liioiteltuja. Pojan kotiryhmä on kuuleman mukaan kiva, tuttuja jo alakoulusta löytyy niin seiskoista, kaseista kuin yseistäkin ja kotiryhmän oma opettajaa on kehuttu maasta taivaisiin joka päivä. Kadehdittavan hienoa että motivaatio ja into on noin isoa. Ei mulla vaan ollut, ei varmaan koko peruskouluaikana. Yritin tuuppia jätkää hakemaan oppilaskuntaan mutta ei se oikein lämmennyt idealle. Voisinko mä hakea?

Eka on meidän perheestä se joka nousee aamuisin ongelmitta mutta se joka unohtaa _kaiken_. Nyt vihdoin kuuden kouluvuoden jälkeen näyttäisi menneen jakeluun että trio avaimet-bussikortti-kännykkä on oltava mukana. Mutta tottakai yläkoulun myötä muistettavia asioita on tullut liuta lisää. Kuten lukujärjestys. Alakoulussa opiskelu tapahtui pääsääntöisesti samassa luokassa mutta yläkoulussa luokka vaihtuu joka tunti. Ja ne on merkitty siihen lukujärjestykseen että missä koskakin pitäisi olla. Eli ensimmäisellä kouluviikolla joka vitun aamu mä olen yrittänyt tulkita lukkarista niitä hieroglyfejä että missä sen lapsen pitäisi milloinkin olla ja sitten tekstaillut niitä sen perään. Käyn viikonlopun aikana ottamassa lukujärjestyksestä pari kopiota ja nidon sille yhden otsaan! Tokihan poika varmaan muutamassa viikossa oppii että missä luokassa mitäkin on mutta sitten toki vaihtuukin jo periodi. En ole enää ihan varma että kuinka kiva juttu se on mulle vanhempana olla kotona kun lapsi aloittaa yläkoulun.

Ylipäätänsä nyt ollaan ihan tosi monen uuden asian edessä. Heti ekana koulupäivänä Eka puheli kuinka koulun takana oli lapsia röökillä. Onhan näistä puhuttu mutta alakoulussa tätä ongelmaa ei vielä ollut. Röökinpoltto olisi Ekalta ehkä typerintä mitä se voisi tehdä koska astma. Mutta varaudumme tähänkin ongelmaan. Toivottavasti maistuu ihan helvetin pahalta kun kokeilee! Koska sehän kokeilee.

Samaten kotiintulo- että nukkumaanmenoajat on nyt tapetilla. Mä olen aikamoinen nukkumaanmeno-natsi, en oikeasti kestä väsyneitä lapsia. Oli ne minkä ikäisiä tahansa. Ja ihan kantapään kautta on kaikki opittu että meillä on riitoja puolet enemmän silloin, kun lapset on nukkuneet liian vähän.
Eka on itseasiassa meidän lapsista se, joka parhaiten kestää väsymystä. Mutta siitä huolimatta mä pidän supertärkeänä riittävää lepoa. Tokasta tulee taas ihan demoni (anteeksi nyt vaan näinkin makaaberi kuvaus omasta lapsesta muttakun siitä tulee!) jos se on väsynyt. Sitä ei ihan oikeasti kestä kukaan eli se on maailmankaikkeudelle vain valtaisa palvelus että se nukkuu riittävästi.
Eka on onneksi teini-iästään huolimatta tosi altis keskustelemaan näistä asioista ja ymmärtää aika kivasti ne syyt miksi me halutaan että ne myös lepää. Mutta toki mäkin pyrin keskustelemaan ja hakemaan kompromisseja sensijaan että yksiselitteisesti ilmoitan että tämä on näin. Tällä hetkellä nukkumaanmeno on arkisin klo 21.30, jos tämän kanssa menee hyvin niin optio on sille että nukkumaanmeno venytetään klo 22 asti. Mutta siihen on tietyt ehdot.
Kaksikollahan on yhteinen huone eli siinä mielessä tämä on vähän hankala juttu koska tuntuu vaikealta toteuttaa sitä että Eka saisi valvoa myöhempään kuin Toka. Eli Toka pääsee nyt vähän veljensä siivellä tässä hommassa ja pojilla on yhteinen nukkumaanmenoaika.

Meidän kumpikin poika käy nuorisotalolla, joka on yläkoululaisille auki klo 21 saakka. Eli tässä nyt puskee päälle pientä dilemmaa sen suhteen, että nukkumaan pitäisi mennä klo 21.30. Mutta katsotaan nyt tässä ajan kanssa että mitenkä ne käytännöt muotoutuu. Minkä verran kaamosaika vaikuttaa jaksamiseen. Sujuuko arkirutiinit ja velvoitteet vai joutuuko joka asiasta heiluttelemaan kaulinta.

Perinteisesti meille iskee flunssa viimeistään toisella kouluviikolla ja näyttäisi siltä että näin tänäkin vuonna. Kolmas jo aloitti. Vauvauinnin syyskausi jäi korkkaamatta koska vauvalla roikkui lenkkarin narut sieraimista. Hirveän kiva kun on tässä arjessa näitä rutiineja mitä odottaa!

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Vielä kerran; Kiemura!

Kiemurahommia taas pitkästä aikaa! Eritteitä ja liikaa tietoa! Verta ja suolenpätkiä! Beware! Aiemmat avautumiset täällä ja täällä.

Tuossa keväällä sain pienen paniikkikohtauksen kun yhtäkkiä heräsin muistamaan että ainiin pitikö tän kanssa joku jälkitarkastuskin olla? Pienen soittorumban jälkeen selvisi että joo mutta vasta puolen vuoden huitamilla. Eli en ollut laisinkaan myöhään liikkeellä. Pientä verbaalipainia käytiin vastaanottovirkailijan kanssa, koska kierukan laittanut lääkäri sanoi että pelkkä käynti hoitajalla riittää mutta virkailija päätti että lääkäri se olla pitää. No samapa tuo mulle. Aika varattiin tähän elokuulle.

Kuparikierukka on edelleen sopinut vallan mainiosti. Langat tuntuu eikä mitään ihmeempiä kipuja tai tuntemuksia ole ollut. Runsaasta imetyksestä huolimatta kuukautiset alkoi kun vauva oli n. puoli vuotta. Eli oma hormonitoiminta sieltä pikkuhiljaa heräilee, joskaan ei tietenkään ole vielä ennallaan. Johtuen niistä imetyshommista. Lopullisesti kierukan sopivuuden näkee siis sitten kun omat hormonit hyrrää normaalisti. Kuukautisten alkamisen jälkeen pientä ärtymystä kierukasta on ehkä ollut.
Sinänsä koen että ehkä natisen kuitenkin turhasta. Vuodon määrä on joo lisääntynyt mutta vain n. puolentoista vuorokauden ajaksi. Mun mielestä se on ajallisesti aika lyhyt aika, varsinkin jos katsoo että kuukautisten kokonaiskesto on viisi päivää. Mutta tuon puolentoista vuorokauden aikana ei ole toivoakaan että voisi mihinkään pidemmälle suunnata, vessa on oltava hollilla parin tunnin välein. Kuukuppi pelkästään ei todellakaan riitä. Ennen kierukkaa mulla riitti että sen kupin tyhjensi 2-3 kertaa vuorokaudessa. Että sitä tavaraa siis nyt tulee. Paljon! Pikkasen mietityttää että mitenkä tuota aikanaan töissä mutta ehkäpä sitä pähkäillään sitten. Josko työnantaja sponsoroisi mulle vaipat?
Mutta nyt toistaiseksi ainakin tämän asian kanssa pystyy elämään ja on siihen kai jo tottunutkin. Että se puolitoista vuorokautta kuukaudesta sitten on tuollaista. Päivin öin. Ja toki pieni optio sille on, että imetyksen loputtua joku tasaannus tässäkin tapahtuu kun hormonit on normaalisti. Tosin todennäköisyys tälle on hyvinpieni koska runsaampi vuoto on kuparikierukassa niin tyypillistä.

PMS-oireet menee aika samoissa kuin ennenkin. Kivut ei ole siis lisääntyneet. Särkylääkkeitä ei kulu sen enempää kuin ennenkään.

Itse jälkitarkastus kesti puolet pidempään kuin aikanaan kierukan laitto. Suurinosa ajasta vain hölistiin mutta lääkäri teki myös perus-sisätutkimuksen. Kaikki ok. Mulla on parin vuoden päästä joukkopapa edessä eli johonkin sen yhteyteen seuraava tarkastus myös kierukasta, ellei nyt tule jotain erikoista ennen sitä. Eli se osuu ajallisesti siihen kierukan käytön puoliväliin. Senkummemmin ei enää tarvitse tarkkailla että tuntuuko ne langat vai ei, suurin riski kierukan poistulemiselle kun on siinä heti laiton jälkeen. Epämääräisistä alavatsakivuista pitää kuitenkin helposti lähteä näytille.

Kun nyt satuin paikalla olemaan niin kyselin myös sterilisaatiosta. Näitä lapsiluku-juttuja kun meillä pallotellaan jatkuvasti ääripäästä toiseen. Lääkäri puheli että naisten sterilisaatiot ovat vähentyneet kierukoiden myötä aivan radikaalisti. Ja jos kierukka sopii niin melkeimpä se on "parempi" vaihtoehto kuin sterilisaatio. Koska joissain tapauksessa sterilisaation lisäksi joudutaan vuotohäiriöitä ym. hoitamaan hormonikierukalla eli se sterilisaatio siinä on sitten ehkä jo vähän yhtä tyhjän kanssa.
Lääkäri olikin sitä mieltä että jos sterilisaatiota haluaa miettiä vaihtoehtona niin se kannattaa sitten tehdä miehelle. Ensinnäkin se on varmempi kuin naisen sterilisaatio (joskaan ei satavarma sekään!) ja toisekseen se on toimenpiteenä helpompi tehdä. Julkisen kautta jono toimenpiteeseen on pitkä (n. puolitoista vuotta) mutta jonoon voi mennä ns. miettimäänkin. Jos kävisi niin että mikään ehkäisykeino ei naiselle käy niin miehen sterilisaatioaikaa voidaan ehkä mahdollisesti yrittää kiirehtiä.
Lähtee sterilisaatiota nyt kummalle tahansa haluamaan julkisen terv.huollon kautta niin prosessi käynnistyy sillä että aika varataan terveysaseman kautta lääkärille, joka ohjaa sitten lähetteen oikeaan osoitteeseen. Miehillä urologiselle ja naisilla gyn.puolelle. Sterilisaationkin kohdalla on olemassa oma lainsäädäntönsä (löytyy täältä) eli ihan yhden lääkärin päätös ei riitä saamaan toimenpideaikaa.
Kumminvain, tärkeää olisi muistaa että sterilisaatio on ehkäisykeino silloin, kun perheen lapsiluku on täysi. Joskaan täysin varma sekään ei siis ole!

Mennään nyt kiemuraisena ainakin toistaiseksi. Päätöksiä vasta sitten kun oma hormonitoiminta on kunnolla käynnissä. Ellei se puske jo jotain vaihdevuosia alkavaksi lähivuosina.

tiistai 13. elokuuta 2013

Koulurauhaa

Kääk! Siellä ne nyt sitten on.

Aamu oli täynnä hysteeristä hihitystä, mitä jos-paniikkia (mitä jos me myöhästytään bussista, mitä jos mä en löydä mihin mun pitää mennä, mitä jos mitä jos mitä jos) ja riehumisena purkautunutta hysteriaa. Mun jännitys vaihtui ahdistukseksi ja kun sain Kaksikon koulutielle niin ampaisin itse lenkille. Helpotti.

Eka oli sopinut jo pari viikkoa sitten yhden kaverin kanssa että menevät sitten ekana päivänä samaa matkaa kouluun. No tämä kaverihan sitten luonnollisesti perui koko homman eilisiltana. Eka väitti että homma on ok mutta näki että vituttaa ja rankasti. Samaan kouluun tulee läjä muitakin kavereita mutta teinin mieli on ehdoton. Kun on jotain päättänyt niin muu ei käy. Se on itsellä joskus hankala lakata tarjoamasta niitä vaihtoehtoja ja antaa toisen tehdä sitten "hankalasti".
Mä kehitin jo Ekalle tulevaisuuden yläasteella syrjittynä ja kaveritta. Kun nyt tuolla lailla hylätään ekalla koulumatkalla.

Toka vietti koko viimeisen lomapäivänsä pelkissä kalsareissa. Makoili puolipäivää ipadinsa kanssa. Hehkutti illalla että jes mä tein sen, en pukenut koko päivänä. Mahtavaa puolisomatskua hei!

Mutta nyt se on sitten polkaistu käyntiin. Uusi lukuvuosi.

Ps. Senverta naurettavaksi tää meni että heräsin neljältä aamulla. Enkä meinannut enää millään saada unta kun jännitti niin perkeleesti. Ei tuo lapsi kyllä vaikuta yhtään siltä että tämä nyt olisi ihan niiin iso juttu. Eikä huolinut mua vieläkään mukaan saattamaan vaikka uudemman kerran yritin tarjoutua.

lauantai 10. elokuuta 2013

Mutku, sitku, niinku

Mulla oli muhimassa kirjoitus entisistä poikaystävistä. En oikein edes tiedä miksi tai mitä olisin yrittänyt kirjoittaa mutta jotain oli kytemässä.

Mun suhteeni entisiin poikaystäviin on pitkälti se että mitään suhdetta ei ole. Kaksikon isä nyt on toki poikkeus. Ne entiset suhteet on jotenkin menneet niin, että ne on katsottu niin loppuun ja kuiviin että mitään ei ole jäänyt. Ei kaveruutta saatika ystävyyttä. Joskus jossain saattaa törmätä mutta nekin hetket on olleet pitkälti pystyyn kuivuneita ja aika helvetin vaivaannuttavia. Kun ei ole enää mitään sanottavaa.

No tietenkin, kun sitä kirjoitusta entisistä poikaystävistä mietiskelin, yksi entinen poikaystävä otti yhteyttä. Vieläpä sellainen joka on ehkä kaikista niistä entisistä se jonka kanssa on kyllä puserrettu niin viimeiset tipat ihan kaikesta, mitä ikinä koskaan yritettiin rakentaa ja ylläpitää. Tyypeistä se, jonka jälkeen oli vaan väsyneen hengästynyt koska oli niin revitty olo. Tyypeistä se, jota ei olisi koskaan ikinä halunnut menettää ja jonka jäljiltä tehtiin isoin työ jotta kykeni selviämään jälleen normaalisti hengittäväksi. Se joka ei antanut vaihtoehtoja.

En tiedä muista, mutta mä olen ihminen joka mielellään hoitaa asiat tuoreeltaan. Vaikka tilanteiden ollessa akuutteja ei välttämättä aina pystykkään ihan kamalan objektiivisesti asioihin suhtautumaan niin silti. Nyt eikä myöhemmin. Siksi tuntuikin suoraansanottuna melko koomiselta kun suhteellisen kaukaa menneisyydestä ottaa yhteyttä ihminen, joka haluaisi nyt selvittää asioita niiltä ajoilta, sieltä jostain vuosien takaa. Jolla tuntui olevan sydämellä juttuja ihan hirveästi niiltä ajoilta. Joka puhui ja suhtautui niinkuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Joka ei vaan ole unohtanut.

Toki nyt heti pitää mainita että tämä kirjoitus tässä on vain mun näkemys ja kokemus asioista. Kaikella on aina myös se toinen puoli. Enkä mä toki tässäkään kaikkea avaa. Ihan kaikkien intimiteettisuojan vuoksi. Mutta haluampahan itselleni muistiin maininnan johonkin tästä.

Se on jännä miten ihmiset reagoi. Muistan miten silloin joskus, vuosia sitten kun näitä juttuja tuon ihmisen kanssa rimpuiltiin, sitä itse yritti puhua ja maanitella sitä toistakin puhumaan. Silloin ei kysyntä ja tarjonta osunut yhteen tasan yhtään. Eikä ne osu kyllä vieläkään. Painopisteet vain on muuttuneet. Nyt toista kiinnostaisi jutella, mua taas ei. Minkä ihmeen takia menneitä pitäisi vatvoa? Vanhoja suhteita. Taakse jätettyjä asioita. Pahaa en toivo kenellekään, mutta kun ei ole mitään puhuttavaa. Ei enää.

Anteeksianto on juttu mitä mä olen miettinyt ihmissuhteiden kohdalla ihan tosi paljon. Että onko se tarpeellista, ennenkaikkea sen oman selviytymisen vuoksi. Voiko joskus olla niin että sen oman selviytymisen kannalta on parempi jos ei anna anteeksi? Onko annettava anteeksi ja jos antaa, antaako sen toisen vai itsensä vuoksi? Menneisyyden kanssa on oltava sinut mutta vaatiiko se aina anteeksiantoa? Unohtaa voi ilman anteeksiantoakin. Elää voi ilman synninpäästöjä.
Meistä varmaan jokainen mokaa ihmissuhteissa. Toiset pahemmin. Jotkut oppii ja toiset ei. Kuitenkin vanhaa sanontaa käyttäen, sitä makaa niinkuin petaa. Musta tärkeintä olisi se että itse kykenee elämään itsensä ja tekojensa kanssa. Elelisi ja olisi niin että kykenee katsomaan itseään peilistä silmiin aamuisin. Itsehän sitä itsensä kanssa joutuu elämään ja sitä kautta myös niiden tekojensa kanssa. Toki anteeksi saa ja pitää pyytää. Mutta se on kuitenkin helposti vain sana. Ihan hirveän tärkeää olisi osata antaa anteeksi myös itselleen. Eikä kerjätä sitä anteeksiantoa muilta. Hyväksyntää omille teoilleen. Aina ei välttämättä ole tarpeen antaa anteeksi. Joskus se oma selviytyminen vaatii sen että ei anna anteeksi. Että pystyy päästämään irti. Mun mielestä viha ja anteeksiantamattomuus kun ei välttämättä kulje käsi kädessä. Jos tuntuu siltä että toinen ei ole pahoillaan niin miksi antaa anteeksi? Mikä on riittävää anteeksiantoa?

On olemassa niitä suhteita joista pääsee helpostikin yli ja sitten niitä joiden loppumisesta ei vaan voi uskoa selviävänsä. Koska kaikki muistuttaa kaikesta. Ihmiset, asiat, paikat, koti. Mutta vaihtoehtoja ei ole. Jos haluaa selvitä niin on pakko valita se selviytyminen. On pakko vain päättää että vittu tästä vielä noustaan. Ja miten hyvältä tuntuukaan sitten se ensimmäinen päivä kun pystyy heräämään yksin aamulla niin että voi hymyillä ennenkuin saa silmät auki. Ihan vaan ei millekään.

Mä uskon itse hyvin vahvasti karmaan. Ja ihmissuhteiden saralla koen että karma on mua muistanutkin, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta kieltämättä on hankala sanoa minkä sektorin oloja mussa herättää se, kun saa yhteydenottoa siltä ihmiseltä joka oli se jonka menettämisestä luuli että ei koskaan pääse yli. Ja kun huomaa että se toinen rypee jossain siellä vuosien takaisissa jutuissa. Mitkä hän itse itselleen petasi. Ja kun huomaa että hei, mä olin se joka selvisi! Korttitalo ei sortunutkaan, ainakaan mulla. Pakko myöntää että vähän hiveli kun pystyi toteamaan että ymmärrä jatkaa elämää, niin mäkin tein.

perjantai 9. elokuuta 2013

Seiskaluokan terveystarkastus

Käytiin Ekan kanssa aamuseltaan seiskan terveystarkastuksessa näin muutamaa päivää ennen koulun alkua. Haahuiltiin kumpikin ihan hukassa että mistä pitää mennä ja mihin, pakko myöntää että ei käy kyllä kateeksi uuden koulun alottavia. Kamalan väsyttävää jo se että oppii paikat.

Sain myös aamuseltaan pienehkön slaagin kun muistin alkukesästä käyneeni keskustelua kouluterkkarin kanssa siitä, että se lähettää papereita täytettäväksi. Mitään papereita en muista nähneeni mutta sehän ei suinkaan tarkoita sitä ettäkö niitä ei olisi meille kotiin tullut. Olin ihan varma että sujuvasti olen silmiäni niitä pyöritellyt ja miettinyt että täytämpä sitten myöhemmin, lähempänä ajankohtana. Ja työntänyt ne johonkin. No selvisi kuitenkin että fiba oli (kerrankin) tapahtunut terkkarilla, paperit oli unohtuneet lähettää.

Sinänsä mitään ihmeempää käynti ei sisältänyt. Kasvanut on kivasti kesän aikana ja kaikki hyvin. Yläasteella ei tule rokotuksista kuin jäykkäkouristuksen tehostus ja se ajankohta katsotaan sitten myöhemmin. Tytöt saavat HPV-rokotteen yläasteella, mikä on musta ihan mahtava juttu! Jossain vaiheessa, mahdollisesti ehkä, homma laajenee myös pojille mutta tytöt nyt ensin.

Olin vähän yllättynyt että mutkin sinne mukaan otettiin istumaan ja hölisemään. Toki joo terveystottumuksista ja muista mä osaan ehkä paremmin vastata. Mutta hieman mietitytti että mitähän terkkari odottaa pojan suusta kuulevansa kun kysyy "no mitenkäs noi tupakka ja alkoholi, oletko kokeillut?" mun istuessa vieressä. Ei varmaan ihan joka teini lähde avoimesti kertomaan, vanhemman istuessa vieressä. Tuskimpa sen avoimempaa keskustelua olisi, vaikka teini siinä yksikseen olisikin mutta laskisin nyt äkkiseltään tuon niihin keskustelualueisiin, johon huudellaan jyrkkää eitä jos huoltaja pönöttää vieressä.

Sinänsä tuntui että nyt hypättiin ihan valtava askel johonkin eteenpäin. Terkkarin seiniä kun koristivat julisteet jossa puhuttiin ehkäisystä ja murrosiästä. Aika iso hyppy alakoulun piirroshahmoista.
Ylipäätänsä yläasteen kouluterkkari ei ole ehkä niitä hommia mihin itse ensimmäisenä haluaisin. Omakin lapsi lähinnä mutisi jotain epämääräistä vastaukseksi kaikkeen, mitä terkkari kysyi.
Ja muutenkin nyt omien poikien myötä on silmät avautuneet poikienkin teini-iän suhteen. Miten niilläkin pelkkä ruumiinkieli välillä kirkuu sitä että toivoisi olevansa näkymätön ja miten maailmassa eniten pelottaa se että jotenkin erottuisi massasta ja olisi erilainen kuin muut. Juttuja mitä ei vain silloin nähnyt kun itse oli teini. Oi voi, vaikea vaikea kehitysvaihe.

Koulu oli vielä rauhallinen ja hiljainen, pieniä elonmerkkejä kyllä näkyi. Vaksi istui jo kopissaan ja siivooja vahasi lattioita. Jännityksen lisäksi alkaa olemaan vähän sellainen alkais jo-olo. Saisi näihin omiinkin teksteihin jotain muuta täytettä kuin alkupaniikinjännityksen.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Vikan lomaviikon makuja

Voisi kuvitella että vika lomaviikko olisi ihanaa aikaa ja sellaisia yhdessä vietettyjä hetkiä. Joopa. Ja sit mä heräsin!

Meillä on ollut ihan älyttömän kiva kesä. Kertaakaan ei ole ollut olo että vitsi koska ne koulut alkaa? Ennenkuin nyt.
Päinvastoin. Toivoisi vaan että voikun tää vaan jatkuisi. Mutta mitä vähemmän lomaa on jäljellä, sitä enemmän jollain tapaa mä odotan että Kaksikon koulu alkaa koska ne on heittänyt nyt päälle sellaisen vaihteen että mulla pitäisi olla veressä tasaisesti valiumia koko ajan.
Lähestyvä arki jännittää ja varmaan vähän ahdistaakin ja se näkyy sekä tuntuu. Kamalasti on kesän aikana ehditty ja keritty mutta musta ainakin tuntuu myös siltä että kamalasti jäi näkemättä ja tekemättä ja kokematta. Mitä olisi halunnut. Miten me ei muka ehditty? Ja miksi? Joku aikahyppy tässä on täytynyt tapahtua.

Ekaa jännittää seiskan alku, niinkuin muakin. Kysyin että tuunko saattamaan, tiesin kyllä vastauksen mutta tietenkin mä kysyin. Ei tarvitse kuulemma koulun huitamilla naamaansa näyttää. Musta on jotenkin hassua että vaikka sitä omasta mielestään on kuinka letkeä mutsi niin sille lapselle mä olen aina äiti. Jota kuuluu vähän hävetä.

Tokaa taas ärsyttää koko koulun alku, kaikki muu kiinnostaisi paitsi koulu. Ja mä saan tuntea sen kyllä nahoissani. Sen keino purkaa paineita on olla mahdollisimman ärsyttävä. Ja vaikka mä tiedän sen niin mullakin on valitettavasti se raja jonka jälkeen menee hermo.

Mä stressaan taas siitä että millä noi saa aamuisin ylös, ajoissa ulos ja kaikki tavarat mukana? Meillä on aina pari ensimmäistä viikkoa loman jälkeen helvetti irti koska kaikkia väsyttää ja vituttaa ja rutiinit on vielä hakusessa. Ja silloin on melkein helpompi jos on itse töissä niiden aamuhetkien aikana. Lapselle se toki on kivempi jos tässä on aikuinen vähän katsomassa ja jeesimässä niiden juttujen kanssa. Muttakun ne jutut niin mielellään iskettäisiin kokonaan aikuisen kontolle. Mutta kohta sitä taas mennään! Onko kaikki muistettu hankkia? Miten mä muistan ladata ne bussikortit? Toimiiko Wilma, mikä se salasana oli? Mua väsyttää jo nyt se arjen koordinointi ja logistiikka. Onneksi harrastukset käynnistyy vasta siinä syyskuun puolella.

Turhautuneena täällä sitten äyskitään ja tiuskitaan ja koetellaan toistemme hermoja. En tiedä käynkö mä herkemmällä nyt vai ihan oikeastiko nuo nyt vaan kokeilee enemmän? Onhan se meillä kaikilla tiedossa ollut että kyllä se arki sieltä alkaa. Sitten loman jälkeen. Mutta kun se kymmenen viikkoa taas vaan jotenkin hujahti. Ja mä ymmärrän poikia ihan tosi hyvin. Mustakin olisi ihanaa kun oltaisiin aina vaan kaikki tässä kotosalla yhdessä ja voitaisiin keksiä kaikkia äkkipuuhia. Ärsyttää että mun pitää olla se aikuinen joka hokee niitä kouluun pitää mennä koska täällä on oppivelvollisuus-fraaseja. Koska munkin tekisi mieli kysyä että onko niiden pakko mennä? Kun meillä olisi tässä niin kivaa. Ja vielä niin paljon kaikkea mitä haluttaisiin. Arki häiritsee!
Jos lapsilla on velvollisuuksia koulun ja arjen suhteen niin aikuisella on velvollisuus olla siellä takana nyökyttelemässä niitä juttuja, vaikka ne olisi aikuisenkin mielestä miten älyttömiä.

Ollaan me yritetty tähän vikalle viikolle keksiä kaikkea kivaakin. Ihan kaikkea kivaa ei varmaan ehditäkään. Mutta silti siellä takaraivossa vaan jyskyttää se että kohta taas mennään. Se ei pääse unohtumaan. Hankala rentoutua ja nauttia vikoista päivistä ja hetkistä. Taas yksi päivä vähemmän jäljellä.

maanantai 5. elokuuta 2013

Namuja ja setiä

Meillä koulujen alkamista lähentelee reppujen osto ja välineiden tsekkaus. Sekä tietyt keskustelut.

Yksi näistä keskusteluista on namusedät. Mun lapset pyörittelee näille jutuille jo vähän silmiään, niin monta kertaa ne on vuosien aikana juteltu että lapset on jo vähän puutuneita koko hommaan mutta mun on vaan pakko muistuttaa. Että itsellä on olo että niistä on puhuttu. Että mun lapsille ei ole epäselvää lähdetäänkö vieraiden matkaan tai otetaanko tuntemattomilta vaikka nameja. Ja että meillä ei aikuiset vaan oleta että kyllähän ne tietää. Toki nykyään vähän jo hellitänkin. Pakko uskoa ja luottaa että ne muistaa jos tulee tilanne. Jos liikaa puuduttaa niitä mieliä niin voi olla että se muuttuu sellaiseksi hälläväliksi. Ne varoitukset kääntyy vähän itseään vastaan. Mutta kuitenkin vähän muistellaan niitä juttuja että ne varmaksi tiedossa on.

Nykypäivänä intterin netti ja muu välineistö tuo toki oman haasteensa. Ne namusedät pääsee helposti tänne kotiin asti olematta kuitenkaan paikalla fyysisesti. Mutta eipä tästä tarvitse mennä kovin montaa viikkoa taaksepäin kun varmaan yksi jos toinenkin bongasi uutisista kun etsittiin erästä mieshenkilöä joka oli ollut kympin ratikassa ja jota epäiltiin lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Kaikki varmaan muistaa myös miten se pikkutyttö napattiin pakun kyytiin, onneksi tyttö oli niin neuvokas että oli osannut piilottaa kännykkänsä ja soittaa apua. Näitä tapahtuu täällä meidänkin lintukodon rajojen sisäpuolella.

Muistan miten ahdistavalta se aikanaan tuntui jutella näistä ekoja kertaa. Miten kertoa lapselle että kaikki aikuiset ei olekaan kivoja? Että kaikkea ei saa uskoa? Miten kertoa lapselle vakavia asioita ilman että ruokkii pientä mieltä peloilla? Ja osaako sitä itse edes ajatella kaikkia juttuja mistä pitäisi varoittaa? Juttuja joita itse pitää niin itsestäänselvyytenä mutta jotka on lapselle ihan vieraita asioita? Aikuisen on niin helppo manipuloida lasta asioihin. Vaikka lapsi tietäisikin että joku asia on väärin aikuiselta niin silti aikuinen on etulyöntiasemassa.

Joskus aikanaan jo aikuisiällä, juteltiin kaveripiirissä siitä että kuka oli kohdannut millaista hyväksikäyttöä tai hyväksikäytön yritystä ollessaan lapsi. Ihan käsittämättömän moni oli joutunut "tuttavallisten setien" taputtelujen kohteeksi. Kamalan moni oli saanut asiattomia kommentteja murrosiän alettua muodoista ja muusta mikä muovaa naiseksi. Yllättävän usea oli kohdannut myös itsensäpaljastelijoita.
Mä pystyn laskemaan omasta lapsuudenkaveripiiristä kahdella kädellä he, ketkä ovat joutuneet kohtaamaan sellaista hyväksikäyttöä lapsena, josta seuraa tuomio.

Vaikka nämä mun korviin tulleet tapaukset on kaikki olleet tyttöjä ja naisia niin en kuvittele yhtään että pojat olisi sen paremmassa suojassa. Ettäkö pojat ei joutuisi kohtaamaan näitä yrityksiä. Ihan aiheesta siis olen varoitellut.
Painottanut paljon että mihinkään ei pidä suostua mikä ei tunnu itsestä hyvältä. Puhui se aikuinen siinä mitä vaan. Pelkästä kosketuksesta saa jo sanoa ei. Ja jos joku aikuinen tulee juttelemaan niin että itsellä on ikävä olo niin saa sanoa että en saa jutella vieraille. Siltikään ei ole olo että lapset on turvassa. Ja on typerää kuvitella että olisivat.

Muistelen parin vuoden sisään nähneeni useammankin lehtijutun siitä, miten nuorilta ostetaan seksiä materiaa vastaan. Vaatteita, kännyköitä, tietokoneita. Tämä on musta ihan käsittämätöntä. Namusedät on oppineet tarjoamaan oikeita asioita, taas sitä aikuisen manipulointia. Miten tuostakin nyt sitten puhut? On tuntunut jotenkin ihan pimeältä ujutella seksuaalikasvatus-keskusteluihin mainintaa siitä että oma ruumis ei ole kauppatavara. Että me eletään sellaisessa hyvinvointivaltiossa jossa ei (onneksi) tarvitse henkensä pitimiksi antautua kenenkään hyväksikäytölle. Mun mielestä seksin myymisessä ei ole mitään pahaa (paitsi silloin kun kyse on systemaattisesta ihmiskaupasta) mutta lapsuuteen se ei kuulu eikä nuoruuteenkaan niin että sillä tienaat itsellesi sen uusimman iphonen. Ja tuo onkin muuten yksi mikä mua ihmetyttää. Eikö niiden nuorten vanhemmat, ketkä nyt omalla vartalollaan itselleen erinäisiä materialistisia huvituksia hankkii, ihmettele yhtään että mistä sitä uutta tavaraa tulee?
Ja sinänsä musta on surullista että aikuisiltahan lapset ja nuoret oppii sen että sun arvoa maailmassa mitataan sillä, kuinka kovaa sun auto menee, miten uutta mallia sun älypuhelin on ja kuinka monta neliötä sulla kämpässä on. Tuntuu välillä ihan turhalta taistelulta tuulimyllyjä vastaan yrittää iskostaa niihin nuoriin mieliin jotain muuta.
Ja vaikka siinä olisi nuori varustettuna miten rautaisella itsetunnolla tahansa, niin siihen kasvamiseen tulee myös niitä hetkiä ja vaiheita, kun on olo että mä en ole mitään. Ja jolloin sitä helposti saattaisikin ehkä hakea sitä hyväksyntää ihan väärillä keinoilla ja vääriltä ihmisiltä. Vaikka kuinka tietäisi että ei näin!
Se ei vanhempana ole ihan helppoa muistaa jokaisena hetkenä, kun se nuori sylkee sun päälle sitä raivoa ja vihaansa, että pitää vaan kestää ja osoittaa että rakastaa ja hyväksyy. Ihan sellaisenaan ja ilman oletuksia.

Toisaalta musta on hirveän hyvä että tietoisuus tänä päivänä on mitä on. Ainahan lasten hyväksikäyttöjä on ollut mutta ne on olleet ihan vaiettuja asioita. On hyvä että enää ei olla hiljaa. Mutta on tosi vaikeaa vetää niitä rajoja niiden pelkojen suhteen mitkä on realistisia ja sen suhteen että mistä varoittaa. Ja ennenkaikkea miten varoittaa.

Jokatapauksessa, viimeinen lomaviikko käynnissä ennen koulujen alkua. Äkkiä se loma taas meni.

lauantai 3. elokuuta 2013

Suloinen krapula

Jos perheenäiti tuulettaa villisti ja meinaa päivittää facebookiin että on juuri tehnyt pyykinpesuennätyksensä (8 koneellista päivässä) niin on aika vähän helvetin korkea aika että se äiti lähtee johonkin sieltä himasta ja vähän hiton äkkiä!

Kolmosen kummitäti suuntasikin meille yökylään ja lähdettiin tytöissä sitten vallan vähän yöelämään.

Vauva oli edellisenä yönä valvottanut mua kolme tuntia joten ajattelin että mitenhän tuota jaksaa. Että jos vaan käydään niin sekin on hyvä. Vaan kun eräs hyvinkin villin menojalan omaava kaveri lyöttäytyi vielä seuraan niin niinhän siinä kävi että löydettiin itsemme Molly Malonesista hyppimästä ja huutolaulamassa Sex on firea. Pilkkuun meni vaikka ei pitänyt, rahaa paloi ja ääni lähti. Mutta hauskaa oli!
Satuin törmäämään myös kaveriin ketä en ole puoleentoista vuoteen nähnyt ja sekin oli hauska yllätys. Kaikesta hippaamisesta huolimatta oli ihanaa tulla kotiin ja ylipäätään huomata että mikään järjetön polte aikuisten ulkoiluun ei ole. Vettäkin muistin juoda joka välissä ja paljon.

Tänään on sitten vähän podettu, ei onneksi mahdottomasti mutta senverran että Kallio Block Party jäi väliin ja muutenkin lämmin päivä tuli vietettyä lähinnä sisällä pötköttäen. Onneksi poteminen tuntuisi jäävän yhteen päivään. Krapulakaan ei tunnu niin pahalta kun se harvemmin on. Siippa on hoitanut ja paaponut potevia ja vaikka koitin passittaa sitä ulkoilemaan vuorostaan tänään niin ei halunnut mennä.

Oli aika kun tykkäsin mennä ja käydä, paljon ja usein. Mun sosiaalinen elämä oli sellaista että siihen kuului paljon ulkoilua. Se oli kivaa ja sieltä on paljon ihania muistoja mutta tuntuu nyt tosi hyvältä kun on olo että nyt ei tarvitse. Ei huvita. Ei ole halua. Joskus on kiva mennä mutta se riittää. Mä haluan olla kotona näiden mun tyyppien kanssa. Poltetta löytyy mutta lähinnä urkkaamisen aloitteluun ja ylipäätänsä harrastuksiin. Tosin tuntuu kyllä aika kivalta sekin kun kalenterissa näkyy jo seuraava hippailukin. Mutta enää se ei tunnu sellaiselta pakko päästä! Toivottavasti liskot on ensi yönä lempeällä päällä.

perjantai 2. elokuuta 2013

Vauva on...

..jo yhdeksän kuukautta! Se maaginen ikä siis kun on oltu mahanulkoisena vauvana yhtä kauan kuin mahansisäisenäkin. Kuluneen kuukauden aikana vauva on mm.
  • oppinut laittamaan tutin suuhun
  • alkanut ryömimään
  • ollut mökillä

Meillä asuu tällä hetkellä varsinainen Kalle Kiukku. Aivan kaikki kiukuttaa. Selkää väännetään oikeaoppisesti kaarelle ja heittäytymisen koreografiaa tapaillaan. Haistelisin että tämän kaverin uhmaikä ei tule olemaan helppo! Suussa pilkistelee pari uutta hammasta yläikenissä mutta en usko että nämä kiukut johtuisivat nyt siitä. Ehei, nyt opetellaan tahtomaan ja haluamaan ja heti! Ylipäätään tuntuisi siltä että tämä jätkä on meidän lapsista se jolla on vahvin tahto. Ja joka tietää mitä haluaa eikä ole valmis joustamaan.

Vauva nousi pari viikkoa sitten seisomaan tukea vasten, unohti koko homman reilu viikoksi ja nyt tekee sitä taas koko ajan. Välillä molemmilla käsillä kiinni pitäen, välillä vain yhdellä kädellä ja sitten tukevasti huojuen ja ompa vauva nähty yrittämässä seisomista ilman että pitää kiinni mistään. Kato äiti, ilman käsiä! Toistaiseksi maan vetovoima on ollut voittaja näissä kaksintaisteluissa. Tämä kulunut viikko on sisältänytkin paljon kolhuja.

Kolmas on alkanut leikkimään aina vain enemmän ja enemmän. Joskus leikkii ja puuhaa pitkiäkin aikoja yksinään (varsinkin jos leikkeihin löytyy jotain kiellettyä) mutta useimmiten tykkää jos mukana on joku leikkimässä. Ja jos ei ole niin leikkikaveri vaaditaan paikalle.
Vauvan lempileikkinä tällä hetkellä on päristellä ihmisten mahaa. Aina parempi jos mahoja on rivissä useampi. Niitä sitten käydään vuorotellen päristämässä ja rummuttamassa ja väliin kikatetaan. Joskus naurattaa niin paljon ettei meinaa päristelystä tulla mitään. Vauva osaa myös äännellä sitä inkkariääntä jos sen suun edessä paukuttaa kättä. Hauska kaveri!
Kolmas tykkää myös kun se nostetaan hartioille istumaan. Vauva kiljuu ja nauraa ja hyvä ettei tikahdu!
Painiminen ja päälle kiipeily on myös kivaa. Onneksi isot veljet on niin isoja että tämä onnistuu. Ja vauva on silloin helppo viihdytettävä, riittää kun menee itse vain lattialle makaamaan.

Näin kesällä vauvaa on pidetty paljon parvekkeella ammeessa. Samalla on puhalleltu saippuakuplia jotka saa vauvan aivan sekaisin! Kuplia rikotaan ja yritetään ottaa kiinni. Ihania!

Nyt muutaman yön ajan vauvaa on yövieroitettu. Yösyömisten kanssa ei nyt mitään radikaalia pahenemista ollut mutta tässä on ihan näillä näppäimillä tiedossa juttuja, jotka pitävät äitiä liesussa osan yöstä. Vauvahan ei ruokaa yöaikaan enää tarvitse eli ei se nälkäänsä huutele mutta tuntuu itsestä kivemmalta lähteä kun tietää että siellä ei tuntikausia tissin perään karjuta. Yöhön on nyt otettu sellainen 6-7 tunnin pätkä jolloin maitoa ei heru. Ja vaihtelevaa on ollut. On ollut hyviä öitä ja on ollut huonoja öitä. Joka yö on joku pätkä valvottu. Tämä tapa on kuitenkin ollut isälle ja äidille se "helpompi" koska ei tunnu niin pahalta kun otettiin metodiksi että "mitä vain kunhan ei maitoa". Mutta selväksi on tullut että tämä kaveri ei yöllisistä maitohetkistään ihan pienellä luovu. Vaikka tietyllä tapaa vauvan nukkuminen on rauhoittunut.
Muuten nukutaan päivisin 2-3 unet, riippuen vähän miten yö on mennyt.
Vauvalle viriteltiin sivuvaunu ja nyt uusien taitojen myötä vauva on opetellut mönkimään meidän sängystä sivuvaunuun. Vielä ei osaa sieltä pois tulla omatoimisesti. Onneksi.

Ryömimisen lisäksi vauva on alkanut myös pikkuhiljaa konttaamaan. Kunhan tarpeeksi mielenkiintoinen kohde on edessä. Kuten veljen murolautanen tai kakkupala (Kaksikko syö joskus tv:n edessä lattialla). Ensimmäiset kaappien nupit saatiin jo ruuvata jo irti koska pieni tutkimusmatkailija keksi miten kaappien ovet avataan. Digiboksi on myös ihana ja pistorasioissa on ilmeisesti vauvamagneetti sisällä.

Vauvassa on myös selvästi jotain mentalistin vikaa! Nimittäin aina kun tiedossa olisi jotain jossa aikuisväeston (varsinkin äidin) olisi syytä jaksaa niin menoa edeltävä yö valvotaan. Eikä mitään ihan pikkupätkiä vaan tiedossa on herätystä a´ la kerran tunnissa tai vaihtoehtoisesti valvontaa keskellä yötä. Nimimerkillä hereillä viimeyönä klo 3-6.

Vauva viihtyy aika mukavasti autossa mutta kiljuu ja kiekuu ihan älyttömästi. Isoveli-parat taitavatkin saada jatkossa autoon mukaansa korvatulpat. Melkoista Vauvamölyä.

Viime viikkoina vauva on maistellut ohraa, basilikaa, punaisia linssejä, tummaa riisiä, risottoriisiä, persikkaa, kevätsipulia, vadelmaa ja vesimeloonia. Hedelmät on parasta! Ja erilaiset vauva-smoothiet. Saatiin marjoja aika satsi joten marjoja on maisteltu tuoreeltaan.
Kiinteitä aterioita menee 4 päivässä ja maitoa koitetaan puskea vähän joka välissä, nyt kun sitä yöltä ollaan vähentämässä.

Vauvasta alkaa selvästi kuoriutumaan pikkupoika, maailmaa tutkiva tuleva taapero ja elämää ihmettelevä ipana!

Neuvolassa käytiin jo tuossa heinäkuun puolivälissä mutta nyt en äkkiseltään tiedä missä neuvolakortti majaansa pitää eli päivitellään mitat jahka se vastaan sattuu. Mitään sen erikoisempaa ei ollut. Paitsi kesäsijaiset. Neuvolalääkärin sijainen leperteli vauvalle että "tarkistetaan onko nää sun kivekset laskeutuneet koska se on hirmu tärkeää, sä saatat tarvita niitä vielä sitten myöhemmin".
...