perjantai 23. elokuuta 2013

Epäreilua riitelyä

Meidän aikuisväki riitelee tätä nykyä tosi harvoin. Mutta sitten kun riidellään niin sitten kanssa riidellään. Useimmiten ne riidoiksi asti äityneet on tosi tyhmiä ja turhia. Ja yleensä aina mun aloittamia. Kuppi menee niin sanotusti nurin. Oon itseasiassa ollut aika ihmeissäni että me ei tätä nykyä riidellä enemmin. Mä kun väsyneenä kiukuttelen ja mölisen ja ties mitä. Siippa ei vaan ilmeisesti tartu niihin täkyihin ja siksi ne kuivuu kasaan ennenkuin alkavatkaan.

Nyt tällä hetkellä hermoja on kiristänyt pian alkava arki. Mua vaan jotenkin ärsyttää ja stressaa se että kohta taas mä olen täällä päivät itekseni. Joojoo vauva mutta ei se ole sama. Mä en varsinaisesti edes koe tässä tarvitsevani mitään kontakteja lisää mutta huomaan kaipaavani aikaa tämän oman väen kanssa. Kaikkien harrastukset alkaa tässä pikkuhiljaa, ei niistä haluttaisi marmatella mutta kyllä se vaan niin on että esim. niinä päivinä kun Siipalla on omansa niin aika vilausta se sen kotona oleminen on. Kaksikko huitelee omissa jutuissaan kaiken muun lisäksi niin paljon että tosissaan saa välillä kalenteri kourassa miettiä että mihin ne päästää ja mihin ei että oltaisiin joskus kaikki yhdessäkin. Ja Kaksikon koulupäivätkin menee niin ristiin toistensa kanssa että jo pelkkä koulunkäynti aiheuttaa haasteita logistisesti.
Koitin tuossa miettiä että miksi tämä nyt sitten ärsyttää niin älyttömästi. Koska sitä mä nimenomaan olen, ärtynyt. Ja kun ei tässä nyt sinänsä ihan varsinaisesti mitään radikaalin isoa muutosta aiempaan ole. Välissä vain oli paljon pidempi loma kuin ennen. Enkä mä sitäpaitsi ainoa ole kellä se arki tässä alkaa. Ei se varmasti Siipallekaan nyt mikään helppo rasti ole palata töihin yli kahden kuukauden poissaolon jälkeen. Kyllä sitäkin ihan varmasti ärsyttää. Muttakun minäminä!
En niinkään koe että tämä mun kotonaolo olisi se ärsyttävin tekijä. Vaan ehkä kyse onkin siitä että mä panikoin omaa töihin paluuta. Tämä kesäloma kun oli sellainen viimeinen loma ennen sitä vikaa rutistusta mikä on edessä ennen kuin meillä vaihtuu Siipan kanssa roolit. Seuraava loma kun tulee niin Siippa jää siitä kotiin ja mä lähden töihin. Ja musta itsestä tuntuu että mulla ei ole vielä mitään valmiuksia palata täysipäiväisesti hommiin. Toisaalta koska olisi mutta silti. Ei se vaan voi jo lähestyä?!?

Ja kun mä olen ärtynyt ja ahdistunut ja peloissani niin kiukuttelen. En saa niitä fiilareita oikein ulos muuten. Olen turhautunut niihin oloihin ja sitten ei jotenkin aivokapasiteetti repeä muuhun. Meillä onkin tällä viikolla kinasteltu niinkin isoista jutuista kuin mm. siitä että Siippa menee väärältä pysäkiltä ratikan kyytiin (kyllä, sain tästä kuulkaa ihan kymmenen minuutin monologin aikaiseksi perusteluineen kaikkineen miksi sporaan pitää mennä päättäriltä jos siihen on mahdollisuus), Siipan iltamenoista (tai pikemminkin menemättömyydestä, se kun meinaa jättää väliin jutut jotka on jo maksettu) ja siitä miten mua ei saa silittää siinä kun mennään nukkumaan koska yritän nukkua. Jepjep. First world problems.
Lisä-ärtymystä tarjoiltiin täällä. Ja iltapäivälehdissä. Ja netissä. Ja typerän eksän viesteissä. Ja kaikkialla missä hoetaan syksystä.

Mä olen tosi epäreilu riitelijä. Tökin ns. vyön alle ja tölvin jutuilla mille toinen ei välttämättä edes voi mitään. Oikein haastamalla haastan riitaa. Ja siinä saa kyllä olla aika superihminen että ei provosoidu. Itsehän kiihdyn toki nollasta sataan.
Lisäksi kun mä olen kiukkuisena niin annan palaa kyllä tasan kaikki mikä ärsyttää. Eli vaikka riita alkaisi asiasta a niin mä saan lisättyä mukaan juttuja aina ruotsalaiseen oohon asti. Sille päälle jos satun niin homma saadaan jatkettua vieraskielisiin kirjaimiin asti. Ja ranskaa valuu kummastakin suupielestä.
Täydeltä laidalta tulee myös asiat, jotka toinen tekee mun mielestä väärin mutta mitkä ei mua normaalisti ja oikeasti ärsytä yhtään. Onhan se sillälailla aika epäreilua että riita alkaa siitä kuinka mun mielestä toinen on sopinut menoja jotka syö jonkun yhteisen sovitun jutun ja seuraavassa lauseessa mä jo huudan siitä kuinka pyykit on laitettu kuivumaan aivan päin persettä.

Toisaalta mä olen sellainen että ehkä tarvitsenkin kerran puolessa vuodessa sellaisen puhdistavan riitelyn. Kun päästää vaan kaiken pihalle. Siitä jää aika zen-olo. Mulle. Sillä toisella on todennäköisesti vaan sellainen mikä hitto se oli, mistä se tuli ja ennenkaikkea mitä juuri tapahtui-olo? Mikä on tosi epäreilua. Kyllähän sitä ison ihmisen pitäisi osata helpottaa omaa oloansa ilman että pahoittaa muiden mieltä.

Mun mielestä on vähän kaksijakoista että tarvitaanko riitelyä parisuhteessa. Kai sitä voisi olla rakentavampiakin keinoja selvittää asioita? Mutta toisaalta puhdistaahan se riiteleminen ilmaa. Joskaan ei kivalla tavalla.
Ainakaan se että purkaa omaan puolisoon omia turhautumisiaan ei ole rakentavaa. Ja onhan se ihan helvetin ärsyttävää itsellekin olla ärtynyt koko ajan. Miksi sitä on niin hankala purkaa pois muuten kuin tiuskimalla?

Ps. Kävin eilen Kaksikon kanssa katsomassa uusimman Percy Jacksonin. Oltiin himassa klo 23.15. Kaksikko nousi aamulla ilman isompia ongelmia, musta taas tuntuu että kuolen tähän väsymykseen. Voihan vanhuus! Ihan ku olis krapula. Kamalasti paljon hyviä elokuvia tulossa muuten syksyn mittaan.

4 kommenttia:

  1. I hear you.

    Meillä Käytännön Mies kunniakkaasti usein ohittaa mun riidanhaastot ja antaa olla, mutta jos mä oikein päätän että nyt riidellään niin sithän me riidellään. Ja epäreiluinta on se, että mulla on kaikki syytökset, iskulauseet ja perustelut mietitty päässä valmiiksi - olenhan haudutellut riitaa jo ainakin päivän, kaksi - ja isken omat vuorosanani miehelle, joka joutuu kohtaamaan kaiken kiukun ihan kylmiltään.

    Reilukerho toivottaa hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ja sitkun mulla (niinkuin sullakin) on vaan tätä miespuolista sakkia ympärillään ja niiden ensimmäinen kuva naisesta on oma äiti. Niin sillälailla olis hirveen kiva antaa vähän toisenlaiset eväät maailmalle tässäkin suhteessa.

      Toi käsikirjoitettu riitely on kanssa niin tuttua. Mulla on nykyään vielä sitäkin että yritän oikeesti päästä niistä kiukuistani yli, yritän ihan tosissani saada pihalle ne muilla keinoilla. Mutku ei. Tapellaan sitten.

      Viikonloppuja sinnekin :)

      Poista
  2. Hirmu hyvännäköinen on elokuvasyksy :) Minä riitelen nälkäisenä, mies ei ikinä. Ellen tosiaan sitten onnistu tölväisemään jotenkin elämää enemmän, niin, että sekin jo reagoi. Aika harvoin kuitenkin. Meidän perheessä sen sijaan tuttu lause on "Antakaa äitille ruokaa, se on taas vihainen"... Ja tietysti suutun siitäkin ;) No en, kyllä se nykyisin jo naurattaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle väsymys taitaa olla nälkää pahempi. Ei sillä että nyt mikään äiti aurinkoinen oisin nälkäisenäkään mutta väsyneenä sitä taantuu jonnekin tositosi alas :D

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?