maanantai 26. elokuuta 2013

Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut

Tänä syksynä mun lähipiirissä on ilmaantunut useampikin parisuhde, joka on päättynyt miehen väkivaltaan. Eri ikäisiä miehiä, eri yhteiskuntaluokista, erilaisilla koulutuksilla ja työpaikoilla. Ainoana yhdistävänä tekijänä se että asiat on ratkottu väkivallalla. On yritetty raiskata, kuristaa, alistaa.
Ei ollakkaan kaaduttu portaissa tai kadulla kännissä. Tuntuu typerältä että on itse niellyt niitä selityksiä. Ei ole osannut kyseenalaistaa. Ei ole nähnyt syytä kyseenalaistaa. Miksi et ole kertonut?

Nyt kun asiasta tietää niin itsessä on lauennut outoja tunteita. Pelonsekaista ylpeyttä. Kiukkua ja harmia. Helpotusta ja huolta. Tuntuu oudolta sanoa näin mutta olen ylpeä naisista näiden tilanteiden takana. Naisista jotka ovat ymmärtäneet lopettaa suhteen.  Naisista jotka ovat riittävän voimakkaita lähtemään, suojatakseen itsensä ja lapsensa. Naisista jotka ovat lähteneet ennenkuin on myöhäistä. Silti tuntuu isosti myös ihan kamalalta heidän puolestaan.

Mä en ole kokenut fyysistä väkivaltaa koskaan yhdessäkään parisuhteessa. En koe olevani kuitenkaan onnekas. Onnella ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Enkä osaa sanoa miten itse toimisin jos toinen löisi. Kuinka monta iskua ja valhetta se vaatisi ennenkuin lähtisi. Vai lähtisinkö? Tappaisinko?
Kovin uusia tilastoja en löytänyt mutta tuolta vuodesta -97 vuoteen -05 sekä perheväkivallan että parisuhdeväkivallan uhriluvut vain kasvoivat vuosi vuodelta. Uhreja löytyy kaikista sosiaaliluokista, niin myös tekijöitä. Vuonna 2006 suomalaisista naisista n. joka 30 joutui vuosittain puolisonsa tai asuinkumppaninsa väkivallan uhriksi. Riski on 2,5 kertaa suurempi kuin Euroopan unionin keskiarvo. Periaatteessa siis lähes jokainen tuntee jonkun joka on saanut joskus kotona pataan. Tuntee mutta ei välttämättä tiedä asiasta. Ja todellisuudessa luvut on aika suurella todennäköisyydellä vieläkin korkeammat. Tilastot kun perustuu niihin ilmoitettuihin tapauksiin. Se on ihan kamalan paljon näin pienessä maassa.

Äitinä sitä miettii väkisinkin että mitä se vaatii että saan lapset maailmalle sellaisilla eväillä, että nyrkeillä ei aleta ratkomaan asioita. Ei kotona eikä nakki-kioskilla.
Miten sitä toimisi jos oma lapsi pahoinpitelisi perhettään? Miltä se tuntuisi? Missä menee ymmärtämisen raja? Osaisiko sitä itse pysyä vahvana vai sumentaisiko itsesyytökset?

Millainen ihminen pahoinpitelee toista? Millainen ihminen satuttaa rakkaitaan? Kotona, jonka pitäisi olla se turvallinen paikka kaikille perheenjäsenille. Ei kenenkään pitäisi elää pelon ympärillä. Tuntuu vaikealta löytää sitä omaakin rooliaan nyt tässä tilanteessa. Ollakko puolueettomana? Hyväksyä ihminen mutta tuomita teot? Itselle tuttu ihminen onkin näyttänyt ihan toisenlaiset karvat mihin on tottunut. Miten tämmöisissä tilanteissa pitäisi olla?

6 kommenttia:

  1. Jotenkin ajankohtaisen tuntuinen aihe. Ja mietityttää, että miten vois hienotunteisesti kysyä, että ihanko oikeesti törmäsit kaapin oveen.

    Kiitos korvamadosta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noi on tosi hankalia mennä edes epäsuoran nätisti kyselemään koska toinen voi tykätä tosi huonoa. Toisaalta jos ei osu sinnepäinkään niin miksi provosoitua? Ja ole hyvä :P

      Poista
  2. Karu ja vakava aihe. Itse en onneksi ole koskaan joutunut parisuhteessa uhkaa kokemaan.

    Eräs iäkkäämpi lähisukulainen on saanut pari kertaa kunnolla pataan, viimeisen kerran niin, että aivoverenvuodon vuoksi puhe on usean vuodenkin jälkeen vielä hakusessa ja tuskin koskaan palautuukaan. Melkein vuoden verran hän lähtöään mietti, mutta lopulta ymmärsi lähteä.

    Tuo olikin hyvä ja pelottava pointti, että tilastojen valossa tapauksia on enemmänkin kuin niistä ehkä tyttöjen illoissa puhutaan. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika kamalaa että vammautunut :/ tossa olisi voinut henkikin jo mennä.
      Mun mielestä on hurjaa jo että kaikki te kommentoijatkin tiedätte jonkun perheväkivallan uhrin. Sekin kertoo jo jotain siitä mahdollisesta tilastovääristymästä.

      Poista
  3. Kamala ja tosi aihe. Itsekään en ole (onneksi) joutunut omakohtaisesti tätä kokemaan. Meillä tosin on eräs tuttava perhe jossa 7 lasta ja jonka äiti otti lapset ja lähti. Iso järkytys taisi olla kaikille tuttavilleen kun se lähdön syy selvisi, eli juurikin tämä. Vuosia kestänyt perheväkivalta. Heidän vanhin lapsensa oli silloin 16v ja nuorin 6v. Mun täytyy sanoa, etten todellakaan koskaan epäillyt edes mitään. Perheen äiti oli usein sellainen ryytyneen näköinen, mutta olihan niitä lapsia, sillä se selittyi. Nyt pari vuotta eron jälkeen äiti on kuin uusi ihminen, joten ei se ollut se lapset se syy :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sehän siinä justiinsa on kun ei sinne kulissien taakse näe. Ja ne kulissit saa pidettyä kyllä tosi hyvin jos vaan haluaa ja jaksaa.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?