keskiviikko 21. elokuuta 2013

Liike on lääke

Seuraa ällöttävää hikoilua ja liikkumisen riemua!

Lasten koulun alettua mä päätin että nyt on pakko saada omaankin eloon jotain ryhtiä. Päivärytmi nyt menee väkisinkin vauvan mukaan ja vaikka mä tykkäänkin rytmittömyydestä niin jotain säännöllistä kaipaan arkeen. Päätinkin että nyt alan taas liikkumaan.
Alkuvuodesta yritin aloitella mutta se oli liian aikaisin. Mä en vain pystynyt repeämään kaikkeen ja vaikka se liikkuminen olisi palautumisen ja kaiken takia ollut hyväksi siinä niinkin lähellä synnytystä niin kaikkeen musta ei ollut. Kroppa ei yksinkertaisesti vielä kestänyt sitä mitä mä halusin. Säännöllinen liikunta siis sai jäädä odottamaan aikaa parempaa. Tai no kävinhän mä vauvan kanssa mm. babypilateksessa mutta en vaan jotenkin osannut mieltää sitä liikunnaksi. Tai ainakaan sellaiseksi hyödylliseksi kun siellä tehtiin kaikkea niin paljon vauvan ehdoilla. Niinkuin pitikin.

Lähteminenhän on aina se vaikein osuus mutta tällä kertaa ei ollut mitään muita kuin hyviä syitä lähteä siitä ovesta ulos ja liikkeelle. Mä en tule jaksamaan niin fyysistä työtä kuin mun työ on sitten aikanaan kun töihinpaluu koittaa jos peruskunto on huono. Mun selässä on viittä vaille kohta taas välilevynpullistuma jos tukilihaksia ei ala vahvistamaan. Mä en jaksa voivotella peilikuvalle kun asioille voi tehdäkin jotain. Josko pimeän vuodenajan jaksaisi paremmin kun liikkuu. Mä haluan voida syödä mitä haluan ilman että vaatekoko heittelee laidasta toiseen. Kropassa on kipuja ja jumeja vähemmän kun sitä liikuttaa. Mä olen huomattavasti mukavampi ja tasapainoisempi ihminen kun liikun. Ja ennenkaikkea, mulla räjähtää pian pää jos elämään ei tule sisältöä!

Heti ensimmäisen kerran jälkeen oli pään sisällä jo olo että vitsi nyt mä olen takaisin. Endorfiinit helli mieltä ja musta tuntui että jotain hukassa ollutta löytyi jälleen. Toki seuraavana päivänä koski ja lujaa mutta Siipan ollessa vielä lomalla mun oli helppoa aloittaa liikkumisesta rutiini ja potea ne pahimmat lihas(???)kolotukset kun tässä kotona on muitakin käsiä.
Nyt kun liikkaa on takana pari viikkoa niin juostessa pystyy ottamaan jo spurtteja ja pikkuhiljaa alkaa tuntua että ehkä mä kohta uskaltaisin jo vaikka bodypumpiin tai kahvakuulaamaan. Kevyempiä ryhmäliikuntoja kävin jo kokeilemassa. Ja mä olen ehkä ihan rakastunut mun uusiin juoksukenkiin. Pyykkikorissa haisee tätä nykyä myös mun treenikamat. Heiaheia piirtää taas käyriä!

Vaikeaa on myös itsehillintä. Ettei joka päivälle suunnittele jotain itsensä pieksentää. Että liikkuu niissä rajoissa että energiaa jää himaankin. Mä kun tunnetusti en missään ihan pikkujutuissa käy vaan pulssi nostetaan taivaisiin ja tehdään täysiä ja niin että tietää tehneenä. Nyt se ei käy. Kotona on vauva jonka kanssa on jaksettava ja vaikka meidän yöt on nyt olleetkin parempia niin koskaan ei tiedä milloin valvotaan. Ja silloin urheilun pitää olla se voimia antava eikä niitä vievä tekijä. Ja tämä on mulla vaikeaa. Silloin kun oli vain Kaksikko, pystyi liikkumaan vaikka joka päivä ja tuntikausia koska vuorotyöläisenä pystyi liikkumaan lasten ollessa koulussa ja lapset oli jo niin isoja että antoivat mun levätäkkin vaikka olivat kotona. Mulle liikunta on viime vuodet ollut pitkälti sitä että puran angsteja ja patoutumia ja ne ei lähde liikkeelle millään mummoilulla.
Mutta nyt vähän himmaillaan ja haetaan liikunnasta esiin muitakin puolia. Jos menee uimaan niin se riittää, siihen ei lisäksi vielä vesijuosta. Jos menen lenkille niin neljä kilsaa puoleen tuntiin on ihan riittävän hyvin, ei tarvitse juosta kovempaa eikä pidempään. Tanssitunteja ei oteta peräkkäin kun maksimissaan kaksi. Lepopäiviä pidetään vaikka kiristäisi kuinka!

Mä käyn tällä hetkellä liikkumassa joka toinen päivä. Se tuntuu nyt hyvältä ja riittävältä. Huomaa että ihan ehdottomasti nyt tarvitsee sen palautumispäivän siihen perään. Että mä en jaksa tätä arkea jos vain liikun. Mutta tuntuu hyvältä. Ihan tosi hyvältä. Ja siltä että rupeaa pikkuhiljaa saamaan omaa kroppaa takaisin, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Tänään olisikin sitten edessä syksyn eka vanhempainilta. Tokan juttuja. Onneksi kävin hakemassa hyvän flown ja mieleen zeniä lenkkipolulta. Takaisin tullessa huomasin että mun hampaanvälit oli täynnä mustikan siemeniä ennen juoksua hörpätyn mustikkakeiton jäljiltä. Ilmanko sai ihan rauhassa juosta.

2 kommenttia:

  1. Mä oon ollut viimeiset 4 kk niin onnessani, kun oikeastaan ekaa kertaa kunnolla koukuttunut liikuntaan. Tälle viikolle varattu 7 jumppaa, ooh ja aah - vielä kun toi juokseminen alkais innostaa. Mutta kauhulla odotan syksyä, kun alkaa koulu ja maaseudulla ramppaaminen ja kun jostain on joustettava, niin varmaan pitää vähän vähentää tätä itsensä pieksentää. Perkele.

    Liikuntailoa, oot ihan oikeassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Seitsemän?!?!?!?! Kyllä sitä nuorena jaksaa. Mulla alkoi alamäki kun tuli 30 mittariin ja enää ei palaudu niinkuin ennen :D Kuuden jälkeen kuolen, 3-4 kertaa viikossa on se milloin vielä jaksan.

      Omat endorfiinit on kyllä ihan mahtava päihdyttäjä. Vaikka pakarat nyt kramppaakin :D Juokseminen on ihan parhautta mutta vaatii kyllä sen muutaman kerran ennenkuin se koukuttaa, jos sitä ei ole vielä nielaissut :) Sitten kun on koukussa niin se tuntuu hyvältä taukojen jälkeenkin. Hyvät juoksukengät on kyllä ihan ehdoton!

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?