lauantai 10. elokuuta 2013

Mutku, sitku, niinku

Mulla oli muhimassa kirjoitus entisistä poikaystävistä. En oikein edes tiedä miksi tai mitä olisin yrittänyt kirjoittaa mutta jotain oli kytemässä.

Mun suhteeni entisiin poikaystäviin on pitkälti se että mitään suhdetta ei ole. Kaksikon isä nyt on toki poikkeus. Ne entiset suhteet on jotenkin menneet niin, että ne on katsottu niin loppuun ja kuiviin että mitään ei ole jäänyt. Ei kaveruutta saatika ystävyyttä. Joskus jossain saattaa törmätä mutta nekin hetket on olleet pitkälti pystyyn kuivuneita ja aika helvetin vaivaannuttavia. Kun ei ole enää mitään sanottavaa.

No tietenkin, kun sitä kirjoitusta entisistä poikaystävistä mietiskelin, yksi entinen poikaystävä otti yhteyttä. Vieläpä sellainen joka on ehkä kaikista niistä entisistä se jonka kanssa on kyllä puserrettu niin viimeiset tipat ihan kaikesta, mitä ikinä koskaan yritettiin rakentaa ja ylläpitää. Tyypeistä se, jonka jälkeen oli vaan väsyneen hengästynyt koska oli niin revitty olo. Tyypeistä se, jota ei olisi koskaan ikinä halunnut menettää ja jonka jäljiltä tehtiin isoin työ jotta kykeni selviämään jälleen normaalisti hengittäväksi. Se joka ei antanut vaihtoehtoja.

En tiedä muista, mutta mä olen ihminen joka mielellään hoitaa asiat tuoreeltaan. Vaikka tilanteiden ollessa akuutteja ei välttämättä aina pystykkään ihan kamalan objektiivisesti asioihin suhtautumaan niin silti. Nyt eikä myöhemmin. Siksi tuntuikin suoraansanottuna melko koomiselta kun suhteellisen kaukaa menneisyydestä ottaa yhteyttä ihminen, joka haluaisi nyt selvittää asioita niiltä ajoilta, sieltä jostain vuosien takaa. Jolla tuntui olevan sydämellä juttuja ihan hirveästi niiltä ajoilta. Joka puhui ja suhtautui niinkuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Joka ei vaan ole unohtanut.

Toki nyt heti pitää mainita että tämä kirjoitus tässä on vain mun näkemys ja kokemus asioista. Kaikella on aina myös se toinen puoli. Enkä mä toki tässäkään kaikkea avaa. Ihan kaikkien intimiteettisuojan vuoksi. Mutta haluampahan itselleni muistiin maininnan johonkin tästä.

Se on jännä miten ihmiset reagoi. Muistan miten silloin joskus, vuosia sitten kun näitä juttuja tuon ihmisen kanssa rimpuiltiin, sitä itse yritti puhua ja maanitella sitä toistakin puhumaan. Silloin ei kysyntä ja tarjonta osunut yhteen tasan yhtään. Eikä ne osu kyllä vieläkään. Painopisteet vain on muuttuneet. Nyt toista kiinnostaisi jutella, mua taas ei. Minkä ihmeen takia menneitä pitäisi vatvoa? Vanhoja suhteita. Taakse jätettyjä asioita. Pahaa en toivo kenellekään, mutta kun ei ole mitään puhuttavaa. Ei enää.

Anteeksianto on juttu mitä mä olen miettinyt ihmissuhteiden kohdalla ihan tosi paljon. Että onko se tarpeellista, ennenkaikkea sen oman selviytymisen vuoksi. Voiko joskus olla niin että sen oman selviytymisen kannalta on parempi jos ei anna anteeksi? Onko annettava anteeksi ja jos antaa, antaako sen toisen vai itsensä vuoksi? Menneisyyden kanssa on oltava sinut mutta vaatiiko se aina anteeksiantoa? Unohtaa voi ilman anteeksiantoakin. Elää voi ilman synninpäästöjä.
Meistä varmaan jokainen mokaa ihmissuhteissa. Toiset pahemmin. Jotkut oppii ja toiset ei. Kuitenkin vanhaa sanontaa käyttäen, sitä makaa niinkuin petaa. Musta tärkeintä olisi se että itse kykenee elämään itsensä ja tekojensa kanssa. Elelisi ja olisi niin että kykenee katsomaan itseään peilistä silmiin aamuisin. Itsehän sitä itsensä kanssa joutuu elämään ja sitä kautta myös niiden tekojensa kanssa. Toki anteeksi saa ja pitää pyytää. Mutta se on kuitenkin helposti vain sana. Ihan hirveän tärkeää olisi osata antaa anteeksi myös itselleen. Eikä kerjätä sitä anteeksiantoa muilta. Hyväksyntää omille teoilleen. Aina ei välttämättä ole tarpeen antaa anteeksi. Joskus se oma selviytyminen vaatii sen että ei anna anteeksi. Että pystyy päästämään irti. Mun mielestä viha ja anteeksiantamattomuus kun ei välttämättä kulje käsi kädessä. Jos tuntuu siltä että toinen ei ole pahoillaan niin miksi antaa anteeksi? Mikä on riittävää anteeksiantoa?

On olemassa niitä suhteita joista pääsee helpostikin yli ja sitten niitä joiden loppumisesta ei vaan voi uskoa selviävänsä. Koska kaikki muistuttaa kaikesta. Ihmiset, asiat, paikat, koti. Mutta vaihtoehtoja ei ole. Jos haluaa selvitä niin on pakko valita se selviytyminen. On pakko vain päättää että vittu tästä vielä noustaan. Ja miten hyvältä tuntuukaan sitten se ensimmäinen päivä kun pystyy heräämään yksin aamulla niin että voi hymyillä ennenkuin saa silmät auki. Ihan vaan ei millekään.

Mä uskon itse hyvin vahvasti karmaan. Ja ihmissuhteiden saralla koen että karma on mua muistanutkin, niin hyvässä kuin pahassa. Mutta kieltämättä on hankala sanoa minkä sektorin oloja mussa herättää se, kun saa yhteydenottoa siltä ihmiseltä joka oli se jonka menettämisestä luuli että ei koskaan pääse yli. Ja kun huomaa että se toinen rypee jossain siellä vuosien takaisissa jutuissa. Mitkä hän itse itselleen petasi. Ja kun huomaa että hei, mä olin se joka selvisi! Korttitalo ei sortunutkaan, ainakaan mulla. Pakko myöntää että vähän hiveli kun pystyi toteamaan että ymmärrä jatkaa elämää, niin mäkin tein.

2 kommenttia:

  1. Jos se sun eksäsi potee huonoa omaatuntoa? On kasvanut ihmisenä niin paljon että näkee omaa napaansa pidemmälle ja tajuaa, millainen on ollut esim. sua kohtaan? No, mene ja tiedä, en lähde enempää spekuloimaan sellaisten ihmisten asioita joita en yhtään tunne.

    Mutta anteeksiantoa oon mäkin taas viime aikoina miettinyt, tosin en parisuhdeasioihin vaan perhesuhteisiin liittyen. Että onko tosiaan välttämätöntä antaa anteeksi itsensä ja oman selviytymisensä takia, jos toinen ei ymmärrä pyytää anteeksi eikä tiedä, että mä olen jostain asiasta kärsinyt niin paljon, että joudun näitä juttuja kelailemaan hänen tekojensa ja tekemättömyyksiensä takia.

    Mä oon sellainen, että mun on joissain tapauksissa helpompi katkaista yhteydenpito kokonaan ja jättää asiat taakse kuin antaa anteeksi ja jatkaa yhteydenpitoa ottaen riski uusista loukkauksista. Varmaan sit viimeistään kuolinvuoteella tunnen nahoissani, olisiko sittenkin pitänyt pyrkiä enemmän anteeksiantoon...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todennäköisesti poteekin. Eikä siinä, oikeastihan se on vaan hyvä jos on vähän kasvanut. Silti musta ehkä hitusen röyhkeää alkaa puimaan läpi asioita, joista tosiaan on siis jo vuosia. Lähinnä tuli olo itselle että se koittaa saada itselleen hyvää omaatuntoa. Mutta eihän ne asiat ja tapahtuneet sieltä mihinkään ole muuttuneet. Eteenpäinon menty, voisi hän yrittää samaa.

      Tuo sun viimeinen kappale on kuin mun kynästä. Mä myös olen kokenut joissain tilanteissa paremmaksi katkoa yhteydenpidon, jotta saa jätettyä asioita taakseen ja puhdistettua pöydän. Mä en itseasiassa edes usko että ne on välttämättä juttuja joita kuolinvuoteella katuu. Joskus asiat on niin solmussa että ainoa ratkaisu on luovuttaa ja jatkaa eteenpäin omalla tahollaan. Tietynlaista välittämistä sekin, että osaa päästää irti.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?