maanantai 5. elokuuta 2013

Namuja ja setiä

Meillä koulujen alkamista lähentelee reppujen osto ja välineiden tsekkaus. Sekä tietyt keskustelut.

Yksi näistä keskusteluista on namusedät. Mun lapset pyörittelee näille jutuille jo vähän silmiään, niin monta kertaa ne on vuosien aikana juteltu että lapset on jo vähän puutuneita koko hommaan mutta mun on vaan pakko muistuttaa. Että itsellä on olo että niistä on puhuttu. Että mun lapsille ei ole epäselvää lähdetäänkö vieraiden matkaan tai otetaanko tuntemattomilta vaikka nameja. Ja että meillä ei aikuiset vaan oleta että kyllähän ne tietää. Toki nykyään vähän jo hellitänkin. Pakko uskoa ja luottaa että ne muistaa jos tulee tilanne. Jos liikaa puuduttaa niitä mieliä niin voi olla että se muuttuu sellaiseksi hälläväliksi. Ne varoitukset kääntyy vähän itseään vastaan. Mutta kuitenkin vähän muistellaan niitä juttuja että ne varmaksi tiedossa on.

Nykypäivänä intterin netti ja muu välineistö tuo toki oman haasteensa. Ne namusedät pääsee helposti tänne kotiin asti olematta kuitenkaan paikalla fyysisesti. Mutta eipä tästä tarvitse mennä kovin montaa viikkoa taaksepäin kun varmaan yksi jos toinenkin bongasi uutisista kun etsittiin erästä mieshenkilöä joka oli ollut kympin ratikassa ja jota epäiltiin lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Kaikki varmaan muistaa myös miten se pikkutyttö napattiin pakun kyytiin, onneksi tyttö oli niin neuvokas että oli osannut piilottaa kännykkänsä ja soittaa apua. Näitä tapahtuu täällä meidänkin lintukodon rajojen sisäpuolella.

Muistan miten ahdistavalta se aikanaan tuntui jutella näistä ekoja kertaa. Miten kertoa lapselle että kaikki aikuiset ei olekaan kivoja? Että kaikkea ei saa uskoa? Miten kertoa lapselle vakavia asioita ilman että ruokkii pientä mieltä peloilla? Ja osaako sitä itse edes ajatella kaikkia juttuja mistä pitäisi varoittaa? Juttuja joita itse pitää niin itsestäänselvyytenä mutta jotka on lapselle ihan vieraita asioita? Aikuisen on niin helppo manipuloida lasta asioihin. Vaikka lapsi tietäisikin että joku asia on väärin aikuiselta niin silti aikuinen on etulyöntiasemassa.

Joskus aikanaan jo aikuisiällä, juteltiin kaveripiirissä siitä että kuka oli kohdannut millaista hyväksikäyttöä tai hyväksikäytön yritystä ollessaan lapsi. Ihan käsittämättömän moni oli joutunut "tuttavallisten setien" taputtelujen kohteeksi. Kamalan moni oli saanut asiattomia kommentteja murrosiän alettua muodoista ja muusta mikä muovaa naiseksi. Yllättävän usea oli kohdannut myös itsensäpaljastelijoita.
Mä pystyn laskemaan omasta lapsuudenkaveripiiristä kahdella kädellä he, ketkä ovat joutuneet kohtaamaan sellaista hyväksikäyttöä lapsena, josta seuraa tuomio.

Vaikka nämä mun korviin tulleet tapaukset on kaikki olleet tyttöjä ja naisia niin en kuvittele yhtään että pojat olisi sen paremmassa suojassa. Ettäkö pojat ei joutuisi kohtaamaan näitä yrityksiä. Ihan aiheesta siis olen varoitellut.
Painottanut paljon että mihinkään ei pidä suostua mikä ei tunnu itsestä hyvältä. Puhui se aikuinen siinä mitä vaan. Pelkästä kosketuksesta saa jo sanoa ei. Ja jos joku aikuinen tulee juttelemaan niin että itsellä on ikävä olo niin saa sanoa että en saa jutella vieraille. Siltikään ei ole olo että lapset on turvassa. Ja on typerää kuvitella että olisivat.

Muistelen parin vuoden sisään nähneeni useammankin lehtijutun siitä, miten nuorilta ostetaan seksiä materiaa vastaan. Vaatteita, kännyköitä, tietokoneita. Tämä on musta ihan käsittämätöntä. Namusedät on oppineet tarjoamaan oikeita asioita, taas sitä aikuisen manipulointia. Miten tuostakin nyt sitten puhut? On tuntunut jotenkin ihan pimeältä ujutella seksuaalikasvatus-keskusteluihin mainintaa siitä että oma ruumis ei ole kauppatavara. Että me eletään sellaisessa hyvinvointivaltiossa jossa ei (onneksi) tarvitse henkensä pitimiksi antautua kenenkään hyväksikäytölle. Mun mielestä seksin myymisessä ei ole mitään pahaa (paitsi silloin kun kyse on systemaattisesta ihmiskaupasta) mutta lapsuuteen se ei kuulu eikä nuoruuteenkaan niin että sillä tienaat itsellesi sen uusimman iphonen. Ja tuo onkin muuten yksi mikä mua ihmetyttää. Eikö niiden nuorten vanhemmat, ketkä nyt omalla vartalollaan itselleen erinäisiä materialistisia huvituksia hankkii, ihmettele yhtään että mistä sitä uutta tavaraa tulee?
Ja sinänsä musta on surullista että aikuisiltahan lapset ja nuoret oppii sen että sun arvoa maailmassa mitataan sillä, kuinka kovaa sun auto menee, miten uutta mallia sun älypuhelin on ja kuinka monta neliötä sulla kämpässä on. Tuntuu välillä ihan turhalta taistelulta tuulimyllyjä vastaan yrittää iskostaa niihin nuoriin mieliin jotain muuta.
Ja vaikka siinä olisi nuori varustettuna miten rautaisella itsetunnolla tahansa, niin siihen kasvamiseen tulee myös niitä hetkiä ja vaiheita, kun on olo että mä en ole mitään. Ja jolloin sitä helposti saattaisikin ehkä hakea sitä hyväksyntää ihan väärillä keinoilla ja vääriltä ihmisiltä. Vaikka kuinka tietäisi että ei näin!
Se ei vanhempana ole ihan helppoa muistaa jokaisena hetkenä, kun se nuori sylkee sun päälle sitä raivoa ja vihaansa, että pitää vaan kestää ja osoittaa että rakastaa ja hyväksyy. Ihan sellaisenaan ja ilman oletuksia.

Toisaalta musta on hirveän hyvä että tietoisuus tänä päivänä on mitä on. Ainahan lasten hyväksikäyttöjä on ollut mutta ne on olleet ihan vaiettuja asioita. On hyvä että enää ei olla hiljaa. Mutta on tosi vaikeaa vetää niitä rajoja niiden pelkojen suhteen mitkä on realistisia ja sen suhteen että mistä varoittaa. Ja ennenkaikkea miten varoittaa.

Jokatapauksessa, viimeinen lomaviikko käynnissä ennen koulujen alkua. Äkkiä se loma taas meni.

6 kommenttia:

  1. Tsemppiä koulujen alkuun ja turvallista koulumatkaa pienille. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Vaikka eikai ne enää ihan niin pieniä ole :)

      Poista
  2. Toi on niin vaikeaa, miten varoittaa pelottelematta. Meidän esikoinen on luonteeltaan vähän pelokas ja kai tuohon 6v. ikäänkin kuuluu se, että pelkää monia asioita, niin inhottavaa sitten lisätä siihen listaan vielä. Mä olen sitten yrittänyt korostaa sitä, mitä voi (ja pitää) tehdä, jos jotain ikävää tulee kohdalle, että sillä olisi usko että se osaa ja voi auttaa itseään, juosta pois, pyytää apua, huutaa tai vaikka purra jos siltä tuntuu.

    Mä en tiedä muuten, tunnenko ketään, joka ei olisi nähnyt itsensäpaljastajaa, meillä päin niitä ainakin liikkui sen verran tiheään. En tiedä, miten nykyään. Ei ne nyt mitään kivoja olleet, mutta ei erityisen traumaattisia kohtaamisia myöskään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kai se riippuu vähän siitäkin mitä se itsensäpaljastelija tekee. Ainahan ne ei tyydy vain vilauttamaan vaan joskus siihen kuuluu mukaan esim. masturbointi. Kaveri on aikanaan saanut päällensä ne lopputuloksetkin kaupan jonossa. Hankala vetää linja missä menee poikkeavuuden ja missä sairauden raja mutta lähtisin mä kuitenkin sille linjalle että lapsen ei tarvitse itsensäpaljastelijoita kohdata. Se voi olla traumaattista joten parempi jos marginaali näkemiselle on nolla.

      Poista
  3. Hyvästä asiasta hyvä kirjoitus. Olen myös puhunut. Ja tosiaan tuo, että kun lapsella on se lapsen usko siihen, että ihmiset on hyviä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitten on hankala myös korostaa sitä että kuitenkin jos on joku tilanne niin aikuisilta voi ja pitää pyytää apua, vaikka ne on vieraita. Meillä on ollut se tilanne että Eka lähti bussilla väärään suuntaan, päätyi tosi kauas alkuperäisestä määränpäästä ja kännykästä oli tietenkin akku loppu. Poika oli onneksi senverran iso että osasi kysyä apua mutta kyllä nää "älä puhu vieraille mutta puhu kuitenkin jos sulla on hätä"-neuvot meinaa omassakin päässä vetää aika solmuna niin koita nyt sitten sille lapselle niitä välittää jotenkin selkeänä ja ei-pelottavina.

      Poista

Mitä sullon syrämmellä?